Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


torstai 29. lokakuuta 2015

Tylsää

Jokaisella on omat lempiurheilunsa ja jonkun toisen lempiurheilu on jonkun toisen mielestä kuolettavan ikävää. Niinpä tylsimpiä urheilukilpailuja listatessa ei kannatakaan tehdä sitä subjektiivisesta vinkkelistä, vaan lopputuloksen kannalta. Urheilun suola on arvaamattomuus ja jos tulos on etukäteen helposti arvattavissa, se on tylsää vaikka laji ja jopa kyseinen kilpailu olisivat itsessään kuinka kiinnostavia. Tässä kymmenen ikävystyttävintä urheilijaa tai kilpailua.


10. Veriviholliset

“Paikallisderby” on tuttu käsite eurooppalaisessa urheiluelämässä. Amerikkalaisittain samankaltainen merkitys on sanalla ”rivalry”, joka tarkoittaa kilpailuasetelmaa kahden joukkueen – samalta paikkakunnalta tai ei – välillä. Nämä suhteet ovat etenkin yliopistotasolla jopa sadan vuoden mittaisia. Yksi yliopistotason jenkkifutisklassikko on Army-Navy eli maavoimien ja laivaston joukkueiden kohtaaminen. Peli oli 1900-luvun alkupuoliskolla kahden huippujoukkueen mittelö. Sittemmin oppilaitosten akateeminen vaatimustaso pysyi kovana siinä missä ”siviiliyliopistojen” rekrytoimille pelaajille järjestetyt opinto-ohjelmat olivat kukkienistuttelutasoa ja nekin joskus liian vaikeita. Seurauksena sekä Army että Navy ovat pudonneet yliopistojoukkueiden rankingissa kauas korkeimman tason kärjestä. Tällä taas on ollut erikoinen seuraus toisen klassikkopelin suhteen. Laivaston joukkueen toinen perinteinen verivihollinen on ollut Notre Damen yliopiston joukkue. Joukkueet ovat kohdanneet vuosittain 1927 alkaen. Notre Dame on aina ollut maan parhaita joukkueita ja jopa huipputason Navya vastaan se voitti useammin kuin hävisi. Vuoteen 1963 mennessä Notre Dame oli voittanut 27 ottelua ja Navy yhdeksän, kerran oli pelattu tasan. Sitten Notre Dame voitti 43 vuotta peräkkäin. Sarjan yksipuolisuudesta huolimatta ottelun lopettamista ei edes harkittu perinteiden takia. Vuonna 2007 peli oli varsinaisen peliajan jälkeen tasan. Kolmen jatkoajan jälkeen mahdoton muuttui mahdolliseksi ja Navy voitti. Eivätkä yllätykset jääneet tähän, vaan Navy voitti myös vuosina 2009 ja 2010. Sen jälkeen on palattu normaaliin marssijärjestykseen ja Notre Damen nykyinen voittoputki on viiden pelin mittainen. Tällä hetkellä voittohistoria on Notre Dame 76 – Navy 12.


9. Voittoputki

Palloilulajeissa on helppoa: melkein joka toinen kerta voittaa ja ikinä ei ottelussa jää toista sijaa huonommaksi. Toista on yksilölajeissa, joissa on kilpailijoita joskus jopa tuhansittain. Esimerkiksi maratonin Euroopan mestari Janne Holmén voitti urallaan vain kolme maratonia, joista kaksi oli pieneltä Åland Maratonilta ja yksi EM-kulta. Niinpä yksilölajeissa voittoputket ovat kovia suorituksia. Otsikkolinkissä mainittu Edwin Moses otti 122 perättäistä voittoa 400 metrin aidoissa vuosina 1977-87. Putki meni poikki vähän ennen Mosesin uran ehkä upeinta kisaa ja voittoa eli vuoden 1987 maailmanmestaruutta. Tylsäksi Mosesin menoa ei voi kutsua muuten kuin tulosluettelon ykkössijan osalta. Kestävyyslajeissa Mosesin kaltaisia voittoputkia ei ole nähty, koska kilpailemaan pystyy vain harvakseltaan. Emil Zatopek onnistui 1948 sössimään itsensä olympiahopealle 5000 metrillä, mutta sen jälkeen hän oli voittamaton 45 kertaa peräkkäin aina vuoteen 1952 asti. Kymmenellätuhannella metrillä Zatopek oli voittamaton debyytistään 1948 vuoteen 1954, 37 kertaa peräkkäin. Pahiten sarjasta kärsi Alain Mimoun, joka sai kolme olympiahopeaa ja kaksi EM-hopeaa, kaikki Zatopekin takana. Osat vaihtuivat Melbournen olympiamaratonilla, jonka Mimoun voitti Zatopekin jäädessä kuudenneksi. Vähän samankaltainen suhde oli italialaisella kiekonheittäjäparivaljakolla Adolfo Consolini - Giuseppe Tosi, joka otti edellä mainitussa järjestyksessä kultaa ja hopeaa yksissä olympialaisissa ja kolmissa EM-kisoissa.
Mutta yleisurheilun voittoputkista pisin on romanialaisella korkeushyppääjällä Iolanda Balasilla, joka voitti 140 kilpailua peräkkäin vuosina 1957-1967. Tämä siitä huolimatta, että hän käytti jo tuohon aikaan alkeellisena pidettyä tekniikkaa eikä silloin vallinnutta kierähdystyyliä.


8. Primus inter pares

USA:n yliopistojen koripallosarjojen ylin taso on nimeltään I divisioona. Siihen kuuluu 32 eri sarjaa eli konferenssia. Siis tosiaankin sarjaa, ei joukkuetta. Joukkueita ylimmällä sarjatasolla on nykyään 351. Laskennallisesti joukkue voittaa siis mestaruuden keskimäärin joka 351:s vuosi. Käytännössä on tietenkin olemassa ”isoja” ja ”pieniä” yliopistoja, joista ”isot” - joita niitäkin on kymmeniä - ovat mahdollisia mestareita. Sarjaformaatti on kuitenkin sellainen, että siinä menestyminen vaatii jo tuuriakin. Joukkueet rankataan runkosarjan jälkeen tiettyjen kriteerien mukaan paremmuusjärjestykseen. 68 parasta pääsee pudotuspeleihin. 60 selviää suoraan ensimmäiselle kierrokselle, kahdeksan heikointa pelaa ensin karsintaottelun. Sitten alkaa varsinainen playoff. 64 joukkuetta, kerrasta poikki. Eli joukkueiden määrä puolittuu joka kierroksella: 64, 32, 16, 8, 4, 2. Voittaakseen mestaruuden on siis voitettava kuusi ottelua putkeen ja vastassa on joka kerran toinen huippujoukkue. 64 joukkueeseen siirryttiin 1985, sitä ennen joukkueita oli vähemmän, kuitenkin jo 50-luvulta alkaen vähintään 25 ja koko ajan on käytetty kerrasta poikki –systeemiä. Eipä ihme, että mestaruuden uusiminen on harvinaista hommaa. Edellisen kerran kaksi peräkkäistä mestaruutta on voittanut Florida 2006-7 ja sitä ennen Duke 1990-1. Kolmeen perättäiseen mestaruuteen on ylletty vain kerran, mutta sillä kertaa niitä tulikin useampia. Kahdentoista vuoden ajanjaksona 1964-1975 UCLA voitti kymmenen mestaruutta. Neljä kausista oli sellaisia, joissa UCLA voitti joka ainoan ottelunsa myös runkosarjassa. Mestaruuksista seitsemän vuosina 1967-1973 tuli putkeen. Pelien kerrasta poikki –luonne huomioiden suoritus ei ole ainoastaan käsittämätön, se on oikeastaan mahdoton. Etenkin kun huomioi, että yliopistossa pelaaja voi pelata maksimissaan neljä kautta eli joukkuetta tulee uudistaa koko ajan. Valmentaja John Wooden taisi tehdä erinäisiä asioita oikein.


7. Hubka-Bubka

Sanotaan, että Serhi Bubka dominoi seiväshyppyä melkein kaksikymmentä vuotta. Tämä on osittain totta: 17 kertaa Bubka rikkoi ulko- ja 18 kertaa sisäratojen maailmanennätyksen hilaten sitä 30 senttiä korkeammalle. Miehen palkintokaapissa on sisä- ja ulkoratojen arvokisoista yhteensä 13 kultamitalia eikä yhtään ainutta himmeämpää mitalia. Mutta Bubka ei voittanut aina. Ulkoratojen maailmanmestaruuksia tuli peräti kuusi, kun taas olympiakultaa vain kerran, kuten myös EM-kultaa. Seiväshyppy on herkkä laji ja joskus Bubka epäonnistui. Sen takia hän loi tylsyyteen aivan oman standardinsa: muille maailman huippuhyppääjille tappio Bubkalle oli normi, mutta voitto hänestä ei tuntunut miltään. "En voittanut todellista Bubkaa", oli Maksim Tarasovin kommentti olympiavoiton 1992 jälkeen, kun Bubka jäi ilman tulosta finaalissa. Jos Bubka joskus hävisi, hän hävisi pudotettuaan aloituskorkeudesta kolmesti tai vaatimattomalla tuloksella. Miehelle kuusi metriä oli normaalia, mutta paras tulos jolla hän ikinä hävisi, oli 590. Uralla oli 63 kilpailua, joissa tulos oli enemmän kuin 590 ja niistä hän ei hävinnyt ainuttakaan. Eli aivan totta: "oikeaa" Bubkaa ei koskaan voitettu.


6. Ilmapistoolin MM-kilpailut

Yleensä tylsyys tarkoittaa sitä, että aina tapahtuu samoin. Toisaalta tylsää on sekin, että voittajaa on mahdoton ennustaa. Ilmapistoolin maailmanmestaruudesta on ammuttu 19 kertaa ja aina on saatu eri voittaja! Ainakaan äkkiseltään en löytänyt ainuttakaan sellaista lajia, jossa olisi kilpailtu maailmanmestaruudesta useampia kertoja eikä koskaan kukaan ole kyennyt mestaruuttaan uusimaan. Tämä siitä huolimatta, että pistooliampujan ura saattaa kestää vuosikymmeniä, kuten esimerkiksi lajin ainoalla suomalaisella maailmanmestarilla (1978) Paavo Palokankaalla. Puhumattakaan vuoden 1983 maailmanmestari Ragnar Skanåkerista, joka otti osaa olympialaisiin seitsemän kertaa.


5. Pallo jalkojen välistä

Amerikkalaisessa jalkapallossa pelaajat ovat erikoistuneet tiettyyn, useimmiten hyvin suppeaan rooliin. Esimerkiksi potkaisijat tulevat kentälle vain erikoistilanteissa ja hekin ovat etenkin ammattilaisjoukkueissa aina erikoistuneet joko maasta potkaistaviin (kicker) tai ilmasta potkaistaviin (punter) potkuihin. Mutta kaikkein erikoisin pelipaikka lienee long snapper. Hyökkäyksen keskimmäinen linjamies (center) on se kaapin kokoinen kaveri, joka ojentaa tai heittää pallon aloituksessa jalkojensa välistä pelinrakentajalle. Siis yleensä. Joissakin erikoistilanteissa keskimmäisen linjamiehen paikalle tulee long snapper. Hänen ainoa tehtävänsä on heittää pallo taaksepäin jalkojensa välistä mahdollisimman nopeasti ja tarkasti reilun kymmenen metrin päähän tavallisesti potkaisijalle. Long snapper ei yleensä koskaan pääse tekemään mitään positiivista yksilösuoritusta, mutta hänen epäonnistumisensa – pallo lipsahtaa aloituksessa käsistä, heitto lentää vastaanottajan yli tai jää vajaaksi – on usein kohtalokas. Pelipaikan tärkeydestä kertoo parhaiten NFL:n varaustilaisuuden saldo. Parhaatkaan yliopistojen long snapperit eivät ole ykkösvarauksia tai edes ykköskierroksen varauksia. Ylimmällä varaussijalla napattu long snapper kautta aikojen on vuonna 2003 numerolla 142 varattu Ryan Pontbriand ja hänetkin varattiin niin korkealla vain siksi, että hänen katsottiin tarvittaessa pystyvän pelaamaan myös tavallisena linjamiehenä. Korkeimmalla varattu puhdas long snapper on vuonna 2008 kuudennella kierroksella sijalla 198 valittu Tyler Schmitt.


4. Maailman pienin liiga

Itä-Saksa oli 1950- ja 60-luvulla jääkiekossa MM-kisoissa tasoltaan suunnilleen 6-10 sijan paikkeilla. Maan mestaruussarjassa pelasi viidestä kahdeksaan joukkuetta, lukumäärä vaihteli kausittain. Vuonna 1969 maan hallitus päätti uudesta kansallisesta urheilustrategiasta, mikä keskitti valtion voimavarat lähinnä niihin lajeihin, joista oli odotettavissa olympiamitaleja. Jääkiekko romautettiin tämän takia alas. Valtion tuki säilyi vain kahdella joukkueella, Dynamo Berlinillä ja Dynamo Weisswasserilla. Itä-Berliinin miljoonakaupungin rinnalla mestaruudesta jäi kamppailemaan 20-30 tuhannen asukkaan Weisswasser. Kaikki muut joukkueet pudotettiin harrasteliigoihin ja kaudesta 1970-71 lähtien Dynamot Berlin ja Weisswasser pelasivat kahdestaan mestaruussarjaa. Ei sen puolesta että tämä olisi hirmuista muutosta tehnyt: edellisen kerran mestaruus oli mennyt Berliinin ja Weiswasserin ulkopuolelle 1950. Kahden joukkueen liigan sarjaformaatti oli yksinkertainen: joukkueet pelasivat kahdeksan keskinäistä ottelua ja lopuksi katsottiin sarjataulukosta mestari. Aluksi Weisswasser hallitsi ja vei viisi ensimmäistä mestaruutta. Esimerkiksi 1973-74 Weisswasser voitti neljä ensimmäistä peliä, mikä oli jo melkein varma mestaruus. Berliini pisti kuitenkin kampoihin voittamalla viidennen, mutta kuudes oli jälleen Weisswasserin heiniä ja mestaruus varmistui, kaksi viimeistä peliä oteltiin vain kunniasta. Seuraavalla kaudella pelien määrä vähennettiin kuuteen, mutta sitten siirryttiinkin kymmeneen. Tämän kunniaksi mestaruus ratkesi kaudella 1975-76 ensi kerran vasta viimeisessä pelissä. 1978-79 siirryttiin kahteentoista peliin, mutta sillä kaudella neljä viimeistä peliä olivat turhia Berliinin ratkaistua jo kahdeksannessa pelissä. Kausi oli harvinaisen yksipuolinen, Berliini voitti kymmenen ottelua, Weisswasser vain yhden ja yksi peli päättyi tasan. Valtikka olikin siirtynyt Berliiniin, sikäläinen Dynamo voitti 12 mestaruutta sinä aikana kun Weisswasser yhden. Sarjamuoto eri ottelumäärin säilyi kauteen 1986-87 asti, jolloin siirryttiin playoff-formaattiin. Lieneekin siinä mielessä ainutlaatuinen tapa ratkaista mestaruus, että runkosarjaa ei ollut lainkaan. Joukkueet pelasivat paras viidestä -systeemillä eli kolmesta voitosta poikki. Kuitenkin siten, että tämä oli vasta yksi playoff-sarja ja mestaruuteen vaadittiin kahden playoff-sarjan voitto. Aika erikoinen ratkaisu huomioiden, että minimissään mestaruuteen olisi riittänyt kuusi peliä, kun taas maksimissaan olisi tarvinnut viisitoista. Kauden pituudella oli siis melkoinen vaihteluväli. Kerran todellakin selvittiin vain kuudella ottelulla, mutta enimmillään vaadittiin kaksitoista. Tätä systeemiä ehdittiin käyttää neljä kautta, joista kaksi viimeistä vei Weisswasser. Saksojen yhdistyttyä joukkueet liitettiin yhdistyneen Saksan liigaan. Berliini pelaa nykyään nimellä Eisbären Berlin ja on menestynyt erinomaisesti. Weisswasserilla meni kehnommin, seura pelaa nykyään kakkostason liigaa nimellä Lausitzer Füchse.


3. Reissumies

Nyrkkeilyssä journeyman tarkoittaa ammattilaista, jonka pääasiallinen toimenkuva on kaunistella nousevien tähtien ottelulistaa. Toisin sanoen tarjota kokemusta ja päänahka vyölle. Journeyman on usein entinen lupaus, jonka nyrkkien kovuus ei olekaan riittänyt pitkälle ja toisaalta muuta työtäkään ei ole löytynyt. Joskus ottelulista on ihan hyväkin etenkin alkuajoilta, jotkut taas ovat heti alusta asti tuomittu reissumiehiksi. Joillakin on jopa toistasataa ottelua, joukossa joitakin voittojakin mutta yleensä häviöitä. Kehnoin ottelulista lienee kuitenkin romanialaisella alkujaan keskisarjalaisella, mutta sittemmin keveään raskassarjaan lihoneella Alexandru Manealla. Vuosina 2000-13 otelleella Manealla on työlistallaan 54 ottelua, joista on tullut 0 voittoa, 0 tasapeliä ja 54 tappiota. Itse asiassa Manea lopetti uransa jo 2007 kärsittyään 49 peräkkäistä tappiota - nyrkkeilyasiantuntijat tunnistanevat 49 peräkkäisen ottelun sarjan merkityksen - mutta teki vuonna 2009 paluun kärsien neljä peräkkäistä häviötä. Uusi lopetus tuli 2011, mutta vuonna 2013 Manea hävisi vielä yhden ottelun. Lähimmäs voittoa hän pääsi 11.12.2004, jolloin tappio tuli jaetuin tuomariäänin. Mikään hiekkasäkki Manea ei silti ollut. Häviöistä vain 13 tuli tyrmäyksellä ja niistäkin neljä oli hänen neljä viimeistä otteluaan. Samassa kehässä Manean kanssa on ollut useampikin tuleva maailmanmestari, esimerkiksi Arthur Abraham.


2. Jääpallon MM-kisat

Kisat järjestettiin ensi kerran 1957, toisen kerran 1961 ja sitten aina kahden vuoden välein vuoteen 2003 asti, jolloin siirryttiin jokavuotiseen rytmiin. Ensimmäiset yksitoista maailmanmestaruutta voitti Neuvostoliitto. Koko 1970-luvun joukkueiden järjestys oli viisi kertaa peräkkäin sama: Neuvostoliitto kultaa, Ruotsi hopeaa, Suomi pronssia ja Norja neljäs. Muita maita ei osallistunut. Ensimmäinen perusnelikon ulkopuolinen nähtiin kisoissa 1985, kun USA tuli mukaan. Ensi kerran jokin muu maa kuin NL voitti kultaa 1981, kun Ruotsi yllätti. Kaikkien aikojen mitalitilasto on yksipuolisuudessaan huippua: kisat on pelattu 35 kertaa ja joka kerran sekä Ruotsi että NL/Venäjä ovat ottaneet mitalin. Muista 35 mitalista Suomi saanut 27, Kazakstan kuusi ja Norja kaksi. Mestaruuksia on mennyt NL/Venäjälle 23, Ruotsille 11 ja tilastokummajaisena mukana Suomen vuoden 2004 jatkoajalla saavutettu yllätysvoitto. Viimeiset kymmenen kisaa ovat yhdeksään kertaan päättyneet asetelmaan, jossa finaalissa ovat pelanneet Ruotsi ja Venäjä, pronssiottelussa Suomi ja Kazakstan ja viides on ollut Norja. Ainoa poikkeus nähtiin 2011, kun Suomi voitti yllättäen runkosarjan ja sai siksi välierässä vastaansa Kazakstanin. Finaaleissa palattiin normaaleimpaan mahdolliseen marssijärjestykseen eli Suomi hävisi Venäjälle ja Ruotsi voitti pronssiottelussa Kazakstanin. Kaikkein uskomattomin lienee kuitenkin Norjan putki: maa on nyt ollut neljätoista kertaa peräkkäin viides!


1. Murattimalja

Brittiläisiin Kanaalisaariin kuuluu seitsemän asuttua saarta. Niistä neljällä on sen verran asutusta, että niillä on jonkinmoinen itsehallinto. Näistä pienin, 600 asukkaan Sark on liian pieni ottamaan osaa saarten jalkapallomestaruusturnaukseen. Mestaruus ratkotaan siis kolmen saaren eli Jerseyn (100 000 asukasta), Guernseyn (65 000 asukasta) ja Alderneyn (2000 asukasta) kesken. Mestaruusturnauksen eli Murattimaljan formaatti on ensimmäisestä toisen maailmansodan jälkeisestä turnauksesta eli vuodesta 1947 lähtien ollut sama. Joka toinen vuosi Jersey pääsee suoraan finaaliin, joka toinen Guernsey. Finaaliin pääsystä karsii toinen näistä aina Alderneyn kanssa. Ja joka kerran Alderney häviää välierän. Finaalissa kohtaavat aina Jersey ja Guernsey ja sen saattaa voittaa kumpi tahansa. Jerseyllä on koko historian aikana 53 voittoa, Guernseyllä 46. Lähimmäs finaalia Alderney on päässyt 1954, 1999, 2002 ja 2005, jolloin se on hävinnyt välierän vain yhdellä maalilla, 2002 Jerseylle ja muulloin Guernseylle. Kylmintä kyytiä tuli 1994, jolloin Jersey voitti 18-0. Mutta on Alderneyllä vuonna 1905 aloitetusta turnauksesta yksi otteluvoittokin 99 tappion lisäksi. Vuonna 1920 Guernsey kaatui 1-0. Onnekkaasti kyseessä oli juuri se vuosi, jolloin oli Alderneyn vuoro saada kolmen vuoden välein lankeava suora finaalipaikka. Tätä täydellisen vuorottelun systeemiä käytettiin toiseen maailmansotaan asti ja Alderney saa kiittää sitä ainoasta mestaruudestaan.

7 kommenttia:

Pecker Ceetoyn kirjoitti...

Kohtaa 4 voisi verrata Espanjan potkupalloliigaan. Finaalissa pelaavat aina Real Madrid tai Barcelona. En oikein ymmärrä mitä mieltä tuollaisessa on ja onko yleensä pakko järjestää koko liiga.

Vasarahammer kirjoitti...

Miesten Superpesiksestä saisi jännittävän, jos tehtäisiin sääntömuutos, joka pakottaisi Sotkamon Toni Kohosen ja Jani Komulaisen lopettamaan pelaamisen. Samat joukkueet (Vimpeli ja Sotkamo) ovat finaalissa vuodesta toiseen ja Sotkamo voittaa aina.

Jaska Brown kirjoitti...

Pecker Ceetoyn: Tervetuloa. Ja miksikö järjestää? Raha, raha ja vielä kerran raha. Mutta piti ihan tarkistaa, että muistan oikein. Espanjan mestaruuden voitti viime vuonna Atletico Madrid ja sitä ennen jokin muu kuin FC Barcelona tai Real Madrid oli mestarina 2004 eli Valencia. Se on samalla viimeinen vuosi kun jompikumpi mahtiseuroista on jäänyt mitalitta, Real jäi neljänneksi. Edellisen kerran molemmat olivat yhtä aikaa mitalikolmikon ulkopuolella 1970. Mutta Hollannissa on ollut vielä yksipuolisempaa. Kolme suurta eli Ajax, Feyenoord ja PSV ovat hallinneet siinä määrin, että viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana mestaruus on mennyt kolmikon ulkopuolelle vain 1980, 2009 ja 2010.

Vasarahammer: Pesäpallon juniorituotanto on kriisissä ja siitä kertoo nimenomaan tuo vanhojen partojen dominointi. Urheilulehti on kirjoittanut asiasta usein.

Topalassu kirjoitti...

Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että kaikki urheilulajit ovat itse pelattuina/harrastettuina/kilpailtuina aina hauskempia kuin televisiosta katsottuna.

Kumitonttu kirjoitti...

Jalkapallosta (NFL) sen verran, että nykyiset sääntömuutokset ovat tehneet otteluista aivan helvetillisen hankalia seurata. Erityisesti videotarkistukset ovat vähentäneet pelin hohdokkuutta. Toki siellä on sääntö (mikäpä muukaan), että kenttätuomarin antamaa päätöstä ei kumota ilman "selvää todistetta virheestä", mutta se on silti saatanan rasittavaa.

Se täytyy antaa NFL:n kunniaksi, että eivät aio helpolla luopua suosituimmasta urheilumuodostaan, vaan sääntöjä rukataan sitä mukaa, kun se edesauttaa lajin viihtyvyyttä. Kuluva vuosi ei ole paras mahdollinen, jos haluaa lajia seurata. Paitsi jos Packers voittaa :)

Lopuksi vielä linkki hiton hyvälle NFL-sivustolle suomeksi: NFL suomalaisille

Silläkin uhalla että vaahtoan, niin joukkueurheilulajeista NFL edustaa aivan ylivoimaisesti viihdyttävintä lajia. Koripallo, jääkiekko ja pesäpallo (US tai FIN) ovat toki erittäin hyviä lajeja, jos tuntee pelin säännöt. Jenkkifutikseen pääsee sisään huomattavasti helpommalla ja vähäisemmällä lajituntemuksella (nimim Kokemusta on).

Jaska Brown kirjoitti...

Topalassu: Jep, pitää paikkansa. Itse harrastamisen miinuspuoli tulee sitten näissä sivutoiminnoissa eli liikkeelle lähdössä, välinehuollossa ja jälkihoidossa.

Kumitonttu: Olen samalla kannalla jenkkifutiksen viihdyttävyydestä, joskin lajituntemuksen merkityksestä täytyy todeta, että en oikein vieläkään ymmärrä läheskään joka kerta, miksi tuomarin päätös oli mitä oli. Laji on enemmän showta ja viihdettä kuin urheilua, sen huomaa juuri siitä että sääntöjä muutetaan sitä mukaa kun sen uskotaan lisäävän viihdyttävyyttä. Ja videotarkastukset ovat minusta lähinnä jännittäviä, eivät hohdokkuutta vähentäviä.

Becker kirjoitti...

Vaikken urheilua (patsi moottori) muuten erityisesti seurakkaan niin ovat tällaiset erikoisuudet aina mielenkiintoista luettavaa. Välillä tuntuu siltä että amerikkalaisessa urheilussa show ja viihdyttävyys menee jo itse asian yli, joka tekee varsinaisesta lajitapahtumasta jossain määrin lässähtäneen.