Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


torstai 31. joulukuuta 2009

Sivallus LXI

Vuoden viimeinen päivä ja aika todeta, että uudenvuodenlupaus on tänäkin vuonna pidetty. Lupasin jo toistakymmentä vuotta sitten, että en tee uudenvuodenlupauksia.

Hyvää uutta vuotta!

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Mutta tämä on minun elämäni!

Tuttu lause kaikille meille, joilla on sisäänrakennettu taipumus neuvoa muille ihmisille miten heidän tulisi elämänsä elää. Erityisen usein lausetta käytetään tilanteessa, jossa sen lausuja ei kykene esittämään toiminnalleen mitään järjellistä perustetta.

Isä 20-vuotiaalle:
- Kyllä sinun Jatta pitäisi opiskellakin eikä vain bilettää kavereiden kanssa.
- Mutta tämä on minun elämäni!

Opettaja 14-vuotiaalle:
- Toni, tupakan polttaminen ei tee sinulle hyvää ja se on sitä paitsi koulun järjestyssäännöissä ehdottomasti kielletty.
- Mutta tämä on minun elämäni!

Vaimo miehelle:
- Voisit Arto välillä viettää aikaa lastesi kanssa etkä aina mennä kavereiden kanssa kaljalle.
- Mutta tämä on minun elämäni!

Sosiaalivirkailija asiakkaalle:
- Henna, pikavippien ottaminen kännykällä ei ole se paras tapa hoitaa taloutta.
- Mutta tämä on minun elämäni!

Äiti 35-vuotiaalle:
- Kuules nyt Maija, ei työ ole koko elämä. Milloinkas minä saan niitä lapsenlapsia?
- Mutta tämä on minun elämäni!

Ei se ole. Siis sinun elämäsi. Se on sinun geeniesi elämä. Ja sinun geenisi ovat sinun jokaisen esivanhempasi elämää. Sinä, juuri sinä, olet vastuussa elämästäsi jokaiselle esivanhemmallesi. Puoleksi äidillesi, puoleksi isällesi. Neljäsosalta jokaiselle isovanhemmallesi. Kahdeksasosalta jokaiselle isoisovanhemmallesi ja niin edelleen.

He ovat panostaneet sinuun. Useimmiten vanhempasi eniten. Toki on joitakin, jotka vanhemmat ovat hylänneet tai kaltoin kohdelleet. Mutta hekin ovat osa ketjua, jossa joku on huolehtinut lapsestaan. Sinuun on kohdistettu odotuksia ja toiveita. Myös välillisesti. Isomummisi on pidellyt vaariasi sylissään ja ajatellut, mitähän tuon pikkuisen lapsenlapsista joskus tulee.

Mietin joskus, mitä joku esivanhemmistani tuumailisi, jos saisi katsella elämääni jonkin aikaa minun silmilläni.
Isoisäni, jota en koskaan tuntenut. Mitä hän ajattelisi, jos kulkisi päivän sisälläni salamatkustajana, riuhtaistuna irti keskeltä talvisotaa ollessaan samanikäinen kuin minä nyt?
Mummoni isä, joka oli melko tarkkaan tasan sata vuotta vanhempi kuin minä?
Isänisänisän...isänisä, joka muutti siinä neljäsataa vuotta sitten suvun kantapitäjästä ja aloitti sukuhaaran, joka kasvoi suvun suurimmaksi?

Olisivatko he hämmentyneitä nykyajan elämän kiihkeästä rytmistä? Ainakin ihmettelisivät kaikenlaisia tekniikan saavutuksia. Kummastelisivat jälkeläisensä kykyä ajaa autoa, käsitellä tätä kummallista vekotinta jolla ajatukset muuttuvat näppäilemällä tekstiksi. Kenties he olisivat odottaneet maailman muuttuvan, mutta tuskin tällä tavalla ja näin paljon.

Oleellinen kysymys olisi silti: olisivatko he ylpeitä tavasta, jolla elän? Tyytyväisiä siihen, millainen mies heidän jälkeläisestään on tullut?

Tämä kysymys kannattaa jokaisen esittää itselleen säännöllisin väliajoin, kuvitellen eri aikakausilta olleita edesmenneitä sukulaisiaan siihen vastaamaan. Jos uskoo heidän olevan tyytymättömiä siihen, millainen ihminen on, on syytä katsoa peiliin ja kysyä, kuinka minun on muututtava.

Eikä kyse ole ainoastaan esivanhemmista. Jokainen meistä on vastuussa elämästään lapsilleen, lapsenlapsilleen ja kaikille tuleville sukupolville.

Kysy itseltäsi: kun lapsenlapseni kertoo sadan vuoden kuluttua minusta omalle lapselleen, onko hänellä kerrottavana jotain esikuvallista - vaikka se olisi sitten vain valikoitu ja kaunisteltu osa minua. Vai onko hänen vaiettava tai valehdeltava? Tai mikä pahinta, onko minusta jäänyt mitään kerrottavaa?

Jatta käyttää vapaa-aikansa ja osan opiskeluajastaankin bilettämiseen. Mitä hänen isoisovanhempansa ajattelisivat alkoholinkäytöstä? Ehkä juhliminen menee niin överiksi, että opinnot keskeytyvät ja Jatta viettää loppuikänsä roikkuen työttömyyskorvausten ja pätkätöiden välillä. Miten käy Jatan lapsille, jos hän tulee raskaaksi ja käyttää - vaikka tietämättään - alkoholia raskausaikana?

Muuttuvatko Tonin tupakointikokeilut pahaksi tavaksi? Kenties hän käyttää esivanhempiensa keräämän perintöomaisuuden päihteisiin ja makeaan elämään. Millaisen esimerkin Toni antaa omille lapsilleen? Isien päihteidenkäyttötavat yleensä periytyvät esimerkin myötä jälkikasvulle.

Paheksuvatko Arton appivanhemmat - luultavasti omatkin vanhemmat - hänen tapaansa laiminlyödä perheensä? Ehkä avioliitto ajautuu kriisiin ja eroon hänen vastuuntunnottomuutensa takia. Mitä tapahtuu Arton lapsille, toistavatko he omissa parisuhteissaan vastuutonta ja rikkinäistä mallia.

Hennan isovanhemmat ovat aikoinaan rakentaneet rintamamiestalon hartiapankkiperiaatteella ja maksaneet tunnollisesti velkansa. Jos he tietäisivät tyttärentyttärensä velkakierteestä, he häpeäisivät. Jo ajatuskin lapsenlapsesta sosiaalivirkailijan juttusilla rahaa kinuamassa olisi pöyristyttävä. Onneksi Hennan talous pelastuu, kun isovanhempien kuoltua hänen äitinsä siirtää perinnön yhden sukupolven yli. Mutta Hennan lapsenlapsilla ei ole rikasta mummoa.

Toistasataa vuotta sitten eläneelle Maijan mummon mummolle ajatus 35-vuotiaasta vanhapiiasta, joka ei edes halua naimisiin tai ainakaan lapsia, ei olisi kauhistuttava. Se olisi yksinkertaisesti käsittämätön. Maijan jälkeläisten mielipidettä asiasta emme saa koskaan tietää.

Jatat, Tonit, Artot ja Hennat aiheuttavat ongelmia paitsi itselleen, myös yhteiskunnallemme. Onneksemme heidän vastapainonaan on Sinejä, Juhoja, Oskareita ja Elinoita, jotka hoitavat asiansa hyvin ja joista heidän esivanhempansa olisivat ylpeitä. Jattojen, Tonien, Artojen ja Hennojen lapsissa on kuitenkin toivoa.
Todellinen ongelma ovat Maijat. Ei lapsia, ei toivoa.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Sivallus LX

Pikku Kakkosessa pyörii nukkeanimaatio Lilli ja kukkaisystävät. Karmeaa, että kääntäjä ei ole ajatellut mitä tuli tehtyä. Tai vielä karmeampaa, jos hän on ajatellut. Toisaalta silloin hän olisi luultavasti laittanut sarjan nimeksi Lilli ja kukkakaverit.

perjantai 25. joulukuuta 2009

Pudotuspeliä

Jalkapallo, tuo pallopeleistä konservatiivisin. Laji on oleellisesti sama kuin viisikymmentä tai jopa sata vuotta sitten. Heitetään aikakoneen avulla tuon ajan parhaat pelaajat nykypäivään, niin he pärjäävät kohtuullisesti. Huippuja he eivät enää olisi, mutta menisivät joukon jatkona. Vaan tehdäänpä sama missä tahansa muussa palloilumuodossa, niin pelaajat hyvä jos tunnistavat lajin samaksi. Jalkapallon sääntömuutokset viimeisen viidenkymmenen, jopa sadan vuoden aikana ovat olleet vähäisiä. On käsittämätöntä, että esimerkiksi ajanotto toimii edelleen samalla periaatteella kuin taskunauriiden aikakaudella. Jos joku keksisi jalkapallon nyt ja esittäisi tuon kaltaista ajanottosysteemiä, niin pihalle naurettaisiin.

Merkittävimpiä jalkapallon ja muiden pallopelien välisiä eroja on se, että vain ani harvoissa kansallisissa sarjoissa runkosarjan päälle pelataan pudotuspelit. Tämä on ymmärrettävää, koska jalkapallossa satunnaisuus yksittäisessä pelissä on suurempaa kuin muissa lajeissa eikä pitkiä pudotuspelejä voi lajin tiukasti kalenteriin sidotun aikataulun takia pelata. Cup-kilpailut korvaavat osaltaan tätä, mutta eivät kompensoi useimmiten toteutuvaa parin viimeisen sarjakierroksen tarpeettomuutta.
Toki pudotuspelejä on jalkapallossakin kokeiltu, joskin huonolla menestyksellä. Suomessa pelattiin mestaruussarjan päätteeksi pudotuspelit 1983-84. Systeemi oli kopioitu mistäs muualta kuin länsinaapurista, jossa se oli käytössä 1982-90. Tästä voimme päätellä, että suomalaiset olivat valmiimpia myöntämään vikatikin, kun taas hurrit pysyivät omassa virheessään sitkeämmin kiinni.

Pudotuspelejä ei kannata siis jalkapalloon tuoda. Niiden sijaan uutta jännitystä viimeisille kierroksille toisi kahden ylimääräisen kierroksen lisääminen sarjaohjelmaan. Näiden pelien tulokset laskettaisiin sarjataulukkoon sellaisenaan ja niissä kohtaisivat kutakuinkin samoille sijoille osuneet joukkueet.
Pelejä olisi kaksi sen takia, että jokainen joukkue saisi kotiottelun. Viimeisellä kierroksella kohtaisivat joukkueet, jotka varsinaisen (yleensä kaksinkertaisen) sarjan jälkeen olisivat sijoilla 1-2, 3-4, 5-6 ja niin edelleen. Kotietu kuten mainittu. Viimeistä edellisellä kierroksella olisivat pelanneet joukkueet 2-3, 4-5, 6-7 ja niin edelleen siten, että sarjan viimeinen joukkue kohtaisi sarjan kärkijoukkueen kotonaan.

Tällä systeemillä olisi nykyistä paljon todennäköisempää, että mestaruus ratkeaisi vasta viimeisellä kierroksella, samoin putoaminen. Vieläpä siten, että mestaruuden ratkaisevassa ottelussa pelaisivat sarjan kaksi parasta joukkuetta.

Systeemi on suunniteltu siten, että runkosarjan jälkeen sarjaa johtavalla joukkueella on kotietu viimeisessä ottelussa ja mahdollisuus voittaa mestaruus, vaikka viimeistä edellisessä ottelussa kävisi miten tahansa. Olkoon runkosarjan jälkeen johtava joukkue A, toisena oleva B jne, viimeinen joukkue Z.
Tällöin viimeistä edellisellä kierroksella mestaruuden kannalta ratkaisevat ottelut ovat B-C ja Z-A. B-C –ottelussa todennäköisin lopputulos on B:n voitto (hieman parempi joukkue, kotietu, todennäköisesti mahdollisuus mestaruuteen siinä missä C:llä luultavasti ei enää ole). Z-A ottelussa A todennäköisesti voittaa, mutta Z:n mahdollisuudet ovat myös hyvät (kotietu, taistelu veitsi kurkulla putoamista vastaan).
Viimeisellä kierroksella kohtaavat sitten A ja B ottelussa, joka saattaa hyvinkin ratkaista mestaruuden. Jos A voittaa, se voittaa mestaruuden lähes varmasti (vain erikoinen maalierotilanne saattaa muuttaa asiaa, erittäin epätodennäköistä). Jos tulee tasapeli tai B voittaa, niin viimeistä edellisen kierroksen tuloksista samoin kuin tietysti runkosarjasta riippuu mestarin nimi. Toki on erittäin tasaisessa sarjassa mahdollista sekin, että C (tai periaatteessa jokin muukin joukkue) voittaa mestaruuden.
Myös putoamiskamppailu saa aivan uutta väriä, riippuen siitä kuinka moni joukkue on putoamassa suoraan ja kuinka moni joutumassa karsimaan. Jos suoraan putoavia joukkueita on kolme, lienee järkevintä että kaksi huonointa eivät edes pelaa viimeisiä otteluja vaan ensimmäisellä lisäkierroksella sarjaa johtava joukkue matkaa kolmanneksi huonoimman vastustajaksi.

Mutta se spekulaatioista, sitten käytäntöön. Tarkastellaan perusteellisimpana esimerkkinä kauden 2009 veikkausliigaa. Sarjataulukko oli seuraava:

HJK 52
FC Honka 49
TPS 49
MIFK 43
Inter 40
Haka 37
TamU 37
VPS 35
MyPa 34
Jaro 32
FC Lahti 31
KuPS 23
JJK 16
RoPS 16

Sitten kuvitellaan, että tähän päälle pelattaisiin kaksi lisäkierrosta. Tässä mallissa ensimmäinen ylimääräinen ottelukierros olisi:
FC Honka - TPS
MIFK - Inter
Haka - TamU
VPS - MyPa
Jaro - FC Lahti
KuPS - JJK
RoPS - HJK

Päätöskierros olisi:
HJK - FC Honka
TPS - MIFK
Inter - Haka
TamU - VPS
MyPa - Jaro
FC Lahti - KuPS
JJK- RoPS

Mikäli oletamme ylimääräisten kierrosten päättyvän samoin kuin vastaava ottelu runkosarjassa, sarjatilanne ensimmäisen ylimääräisen kierroksen jälkeen olisi:
HJK 52
FC Honka 50
TPS 50
MIFK 46
Inter 40
Haka 40
MyPa 37
TamU 37
VPS 35
Jaro 32
FC Lahti 34
KuPS 26
RoPS 19
JJK 16
Merkittävimmät muutokset olisivat HJK:n RoPS:ille kärsimän tappion aiheuttamia. Päätöskierroksella mestaruus ratkeaisi HJK-Honka -ottelussa ja suora putoaminen JJK-RoPS -pelissä.

Lopullinen sarjataulukko olisi:
HJK 54
FC Honka 51
TPS 51
MIFK 47
Haka 43
Inter 40
TamU 40
MyPa 38
FC Lahti 37
VPS 35
Jaro 33
KuPS 26
RoPS 20
JJK 17
Mestari olisi sama kuin nytkin. Suoraan putoaisi RoPS:in sijaan JJK. Sarjataulukon keskivaiheilla mielenkiintoinen muutos olisi FC Lahden kahden sijan nousu.

Sitten lisäidea. Jos ylimääräisten kierrosten pisteet saisi kaksinkertaisina, niin tilanne ensimmäisen kierroksen jälkeen olisi:
HJK 52
FC Honka 51
TPS 51
MIFK 49
Haka 43
Inter 40
MyPa 40
TamU 37
FC Lahti 37
VPS 35
Jaro 32
KuPS 29
RoPS 22
JJK 16
Kutakuinkin samat toteamukset kuin äskenkin. Merkittävimmät muutokset olisivat HJK:n RoPS:ille kärsimän tappion aiheuttamia. Päätöskierroksella mestaruus ratkeaisi HJK-Honka -ottelussa, paitsi jos se päättyisi tasan, jolloin TPS:llä olisi MIFK:in voittamalla mahdollisuus mestaruuteen ja suora putoaminen JJK-RoPS -pelissä.

Ja tuplapisteillä lopullinen sarjataulukko olisi
HJK 54
FC Honka 53
TPS 53
MIFK 51
Haka 46
TamU 43
FC Lahti 43
MyPa 42
Inter 40
VPS 35
Jaro 34
KuPS 29
RoPS 24
JJK 18
Mestari olisi sama kuin nytkin. Suoraan putoaisi RoPS:in sijaan JJK. Sarjataulukon keskivaiheilla mielenkiintoinen muutos olisi FC Lahden kolmen sijan nousu ja Interin peräti neljän sijan putoaminen.

Tarkastellaan Veikkausliigan 2000-luvun sarjataulukoita jalkapallohistorian sivustolta. Katsotaan joka vuodesta, mitä kahdella viimeisellä kierroksella olisi voinut tapahtua mestaruuden ja putoamisen kannalta. Oletetaan normaalit lisäpisteet eli ei kaksinkertaistusta.

200 tilanne oli siis se, että kolmella joukkueella oli mahdollisuus mestaruuteen. B-C –ottelun voittajana B kohtaisi viimeisellä kierroksella hyvin todennäköisesti mestaruuden ratkaisevassa ottelussa A:n vieraissa. Jos C olisi voittanut, sillä olisi mahdollisuus mestaruuteen voittamalla D, mikäli A menettäisi riittävästi pisteitä. Alapäässä kaksi viimeistä ratkoisi, kumpi putoaa suoraan.

2008 B:n olisi käytännössä pitänyt voittaa C ja A:n pelata tasan tai hävitä Z:aa vastaan, jotta mestaruus olisi ratkennut viimeisessä pelissä. Putoajaan ja karsijaan lisäkierrokset eivät olisi vaikuttaneet.

2007 mestari olisi ollut selvillä, mutta putoamiskamppailu olisi käyty kolmen viimeisen seuran välillä ja lähes mikä tahansa lopputulos olisi ollut mahdollinen.

2006 mestaruus oli lähes varma, sen vaihtuminen olisi edellyttänyt A:lta kahta tappiota ja B:ltä kahta voittoa. Yhden joukkueen vajauksen takia putoamiskamppailua ei olisi ollut.

2005 mestaruus olisi ratkennut viimeisellä kierroksella, jos A ei olisi voittanut Z:aa eikä olisi käynyt tasapeliä sekä A-Z että B-C –ottelussa. Putoamiskamppailussa kaksi viimeistä olisivat ratkoneet suoran putoamisen ja karsimisen.

2004 mestari olisi ollut selvillä. Kaksi viimeistä olisivat ratkoneet kumpi putoaa suoraan ja kumpi karsii.

2003 A:n voitto Z:sta olisi ratkaissut mestaruuden ennen viimeistä kierrosta, samoin tasapeli mikäli B ei olisi voittanut C:tä. Kaksi viimeistä olisivat ratkoneet kumpi putoaa suoraan ja kumpi karsii.

2002 sarjasysteemi oli ylempine ja alempine jatkosarjoineen erilainen. Oletetaan, että niiden sijasta olisi pelattu kaksi lisäkierrosta samoin putoamissäännöin. Tällöin A:n voitto Z:sta olisi ratkaissut mestaruuden ennen viimeistä kierrosta, samoin tasapeli mikäli B ei olisi voittanut C:tä. Kolme viimeistä olivat niin lähellä toisiaan, että lisäkierrokset olisivat voineet sekoittaa pakan miten tahansa.

2001 kaksi parasta oli vain pisteen päässä toisistaan, joten mestaruus olisi todennäköisesti ratkennut vasta viimeisellä kierroksella. Viimeinen joukkue olisi voinut välttää suoran putoamisen ja viimeistä edellinen karsinnan, tai olisi voinut pudota suoraan.

2000 A:n voitto Z:sta olisi ratkaissut mestaruuden ennen viimeistä kierrosta, samoin tasapeli mikäli B ei olisi voittanut C:tä. Toisaalta C olisi voittanut mestaruuden, mikäli A olisi hävinnyt molemmat lisäpelit ja C voittanut molemmat. Alapäässä putoajalla oli pieni mahdollisuus välttää suora putoaminen.

Yhteenveto: kymmenestä kaudesta todennäköinen lopputulos olisi ollut seuraava.
Mestaruus olisi ratkennut
- lähes varmasti vasta viimeisellä kierroksella: kahdesti (-01, -09)
- todennäköisesti viimeistä edellisellä kierroksella: kolmesti (-03, -05, -08)
- lähes varmasti viimeistä edellisellä kierroksella: kolmesti (-00, -02, -06)
- ennen lisäkierroksia: kahdesti (-04, -07)

Putoaminen ja karsiminen olisivat ratkenneet:
- varmasti vasta viimeisellä kierroksella: kahdesti (-02, -07)
- lähes varmasti vasta viimeisellä kierroksella: kahdesti (-05, -09)
- todennäköisesti viimeistä edellisellä kierroksella: kolmesti (-01, -03, -04)
- lähes varmasti viimeistä edellisellä kierroksella: kerran (-00)
- ennen lisäkierroksia: kerran (-08)
Lisäksi -06 putoamiskamppailu olisi ratkennut ilman lisäkierroksia vähäisemmän joukkuemäärän takia.

Johtopäätöksenä todetaan, että lähes varmasti joka kaudelle kahden lisäkierroksen systeemi olisi tuonut lisää panosta otteluihin ja jännitystä loppukauteen. Eikä tässä ole huomioitu sitä, että myös Eurocup-paikat ratkeavat sarjasijoitusten perusteella, mikä tuo oman värinsä systeemiin.

Vertailun vuoksi tarkastellaan, miten systeemi olisi kauden 2009 mestaruuksien suhteen toiminut muutamassa muussa Euroopan liigassa. Jos suoria putoajia on kolme, oletetaan että viimeiset kaksi suljetaan pois lisäkierroksilta, jolloin joukkueeksi Z tulee kolmanneksi viimeinen joukkue.

Valioliigassa ManU olisi voittamalla Newcastlen vieraissa varmistanut mestaruutensa. Tasapeli ja luultavasti häviökin olisi riittänyt, mikäli Liverpool ei olisi voittanut kotonaan Chelseaa. Jos mestaruus ei olisi ratkennut, niin viimeisessä ottelussa Liverpoolin olisi pitänyt kukistaa ManU vieraissa voittaakseen mestaruuden.
Putoamiskamppailussa Hull-Sunderland –ottelun voittaja olisi selvinnyt kuiville. Newcastle olisi luultavasti selvinnyt, jos olisi voittanut viimeisessä ottelussa Hullin vieraissa, olisi Newcastle-ManU –ottelussa käynyt miten tahansa. Jos Newcastle ja Hull olisivat voittaneet ainakin yhden ottelun, Sunderlandille olisi käynyt köpelösti jos se olisi hävinnyt molemmat ottelunsa.

Serie A:ssa Inter olisi varmistanut mestaruuden jo runkosarjassa. Yläpäässä kamppailu olisi käyty ”vain” euroliigapaikoista.
Peräpäässä Torino olisi saattanut säästää sarjapaikkansa kaatamalla viimeisessä ottelussa Bolognan, jolloin myös Chievo olisi saattanut huonolla tuurilla pudota.

La Ligassa Barcelona olisi varmistanut mestaruuden jo runkosarjassa, euroliigapaikkojen suhteen tilanne olisi ollut hyvin kiharainen.
Putoamiskamppailussa lisäkierroksilla ratkeavassa viimeisen putoajan paikassa olisi ollut erittäin mielenkiintoinen tilanne. Peräti kuudella seuralla olisi ollut mahdollisuus pudota eikä putoaja olisi voinut mitenkään olla selvillä ennen viimeistä kierrosta!

Bundesliigassa Wolfsburg olisi varmistanut mestaruutensa, jos olisi voittanut tai pelannut tasan ja Bayern München hävinnyt ensimmäisen lisäkierroksen ottelunsa. Bayernin voittaessa ja/tai Wolfsburgin hävitessä mestaruus olisi ratkennut viimeisellä kierroksella ottelussa Wolfsburg-Bayern. Myös kolmantena olleella Stuttgartilla olisi ollut pieni mahdollisuus mestaruuteen.
Putoamiskamppailu (kaksi suoraa putoajaa, yksi karsija) olisi ratkennut vasta viimeisellä kierroksella riippumatta siitä, olisiko suorat putoajat otettu mukaan niille vai ei.

Allsvenskanissa AIK:lla oli kolmen pisteen johto ennen Göteborgia, joka puolestaan oli kaksi pistettä Elfsborgia edellä. Kaikilla kolmella siis periaatteessa mahdollisuus mestaruuteen, mutta AIK:n ote vaikutti aika tukevalta. Ratkaisu olisi mennyt viimeiseen kierrokseen, jos AIK ei viimeistä edellisellä kierroksella olisi saanut enemmän pisteitä kuin Göteborg.
Putoamissääntö sama kuin Bundesliigassa, jos suorat putoajat olisi otettu mukaan lisäkierroksille, niin Hammarbyn kohtalo olisi ollut jo selvä ja Örgrytenkin epätoivoinen. Jos ei olisi otettu, Djurgårdenilla olisi ollut pieni mahdollisuus välttyä karsinnoilta (kuten olisi tietysti ollut silloinkin, jos suorat putoajat olisivat olleet mukana lisäkierroksilla).

Esitin lisäkierrosten ideaa eräälle valtakunnan merkittävälle jalkapallovaikuttajalle muutama vuosi sitten. Ei ottanut tulta, veikkaan että kyseessä oli NIH-ilmiö. Jos joku näkee systeemissä jotain vikaa, niin otan mielelläni kritiikkiä vastaan.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Välihuomautus

Jaska toivottaa kaikille kristityille lukijoilleen rauhallista joulua, juutalaisille onnellista hanukasta toipumista, muslimeille myöhästyneesti hyvää uutta vuotta ja meille ateisteille: lykkyä tykö.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Sivallus LVIII

Sairastumiset ovat yleensä sattumanvaraisia, joten kaikissa sairauksissa on kyse ilmiöstä "shit happens". Paitsi ummetuksessa, jossa kyse on siitä, että "shit doesn't happen".

perjantai 18. joulukuuta 2009

Sivallus LVII

Pörssin raaka-ainelistalla on tuote nimeltä Pix-Sellu. Kyllä me miehet olemme maailman sivu tienneet, että kalliiksi se tulee, mutta silti päivän hinta 796,88 $ vaikuttaa aika tyyriiltä.

torstai 17. joulukuuta 2009

Pienimuotoista energiapolitiikkaa

Lapsuudessa jätteiden käsittely oli helppoa. Oli yksi ainoa roskis, johon heitettiin kaikki. Kerran viikossa jäteauto kävi sen tyhjentämässä. Nykyään on toisin. Jätteet on lajiteltava moneen eri kasaan, mikä tietysti oikein onkin luonnonsuojelun ja roskakuorman vähentämisen nimissä. Hienoimpia keksintöjä on energiajätteen hyödyntäminen. Valitettavasti kyseinen uusvanha keksintö ei vielä ole kovinkaan monessa paikassa käytössä.

Suurimpia jätemäärän lisääjiä ovat vaipat. Ne kasvattavat normaalitalouden sekajätteen määrän lähes kaksinkertaiseksi. Niinpä herää kysymys, eikö niitä voisi polttaa, mikäli talossa sattuu olemaan lämpökattila. Mistään ei vain tunnu löytyvän luotettavaa tutkimustietoa asiasta. Netistä löytyi erilaisia väitteitä linjalla saa polttaa / ei saa polttaa /ei kannata polttaa. No. Tuumasin aikoinaan, että onhan tässä jonkin verran alan koulutusta, joten ei muuta kun tutkimaan väitteitä. Polttoa vastustamaan esitettiin yleensä kolme väitettä:

1) Vaipan polttamisesta syntyy haitallisia päästöjä.

2) Vaippa on tarkoitettu imemään kosteutta. Siihen kertyneen kosteuden haihduttaminen kuluttaa niin paljon energiaa, että vaipan polttamisen energiatase on negatiivinen.

3) Vaipan polttamiseen tarvitaan niin suuri kuumuus, että se ei pala täydellisesti kotikattilassa, vaan vaatii järeän jätteenpolttolaitoksen.

Ykkösväite kuulosti kummalliselta. Jos vaipassa olisi haitallisia aineita, niin eivät kai ihmiset niitä lastensa perseitä vasten laittaisi? Tosin voihan palaessa syntyä vaarattomista aineista vaarallisia yhdisteitä.
Varmaa tietoa vaippojen tarkasta koostumuksesta ei tuotesalaisuuksien takia ole saatavissa. Selvää kuitenkin on, että vaippa sisältää erilaisia muoveja. Muovit puolestaan koostuvat hiilivedyistä tai hiilivetyjen ja piin yhdisteistä. Jokainen lukion pakollisen kemian kurssilla valveilla ollut muistaa orgaanisen kemian perusasian: kun polttaa hiilivetyä, reaktion lopputuotteena on vettä ja hiilidioksidia. Lisäksi on ilmeistä, että vaipan muovit ovat polymeeriketjuista koostuvia ns. kestomuoveja, eivät kertamuoveja. Yleisenä sääntönä on, että kestomuoveja voi polttaa puiden seassa, kertamuoveja ei.
Vaipan varsinaisena nestettä imevänä aineksena on jotain superabsorpenttia polymeeria. Ne puolestaan koostuvat akryylihaposta, jonka leimahduspiste on vain 54 astetta Celsiusta ja natriumpolyakrylaatista. Näistä jälkimmäinen pääosin hajoaa kastuessaan.
Se, mitä vaipan alkuperäisestä aineksesta on jäljellä käytön jälkeen, on lähes kokonaan polymeerimuovia. Eli poltettavaa kamaa. Jos haitallisia aineita poltossa syntyy, otan mielelläni tietoa vastaan siitä, mikä myrkky mahtaa olla kyseessä.

Väite kakkonen - vaipan polton energiatase - on puhtaasti laskennallinen ongelma. Jokaisella aineella on olemassa polttoarvo, joka kertoo kuinka paljon aineesta irtoaa poltettaessa energiaa kilogrammaa kohti. Muoveilla kyseinen arvo liikkuu välillä 20-40 MJ/kg. Oletetaan varmuuden vuoksi, että vaipan polttoarvo on skaalan alapäässä.
Käyttämättömän vaipan paino riippuu sen kokoluokasta. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä pienempään vaippaan mahtuu vähemmän kosteutta ja isompaan enemmän. Otetaan esimerkiksi vaippa, jonka paino käyttämättömänä on noin 50 g (kokoluokituksessa noin neloskoko eli n. 10-kiloisille). Sen polttoarvo on 0,05 kg * 20 MJ/kg = 1 MJ = 1000 kJ.
Vaippaan on kertynyt nestettä. Oletetaan nesteen lämpötilan olevan 20 astetta Celsiusta. Se pitää ensin kuumentaa 100-asteiseksi ja sitten höyrystää. Veden ominaislämpökapasiteetti on 4,19 kJ/kg*K ja höyrystymislämpö 2260 kJ/kg. Tästä voidaan laskea, että 80 K * 4,19 kJ/kg*K + 2260 kJ/kg = 2595,2 kJ/kg.
Jotta energiatase olisi plusmiinus nolla, olisi vaipassa oltava 1000 kJ / 2595,2 kJ/kg = 385 grammaa nestettä.
Blondi tunnetusti vaihtaa vauvalle vaipan vain kerran viikossa, koska pakkauksessa lukee että 2-4 kg. Me muut vaihdamme vaipan hieman useammin, joten epäilenpä että aika harvassa vaipassa on yli 385 grammaa nestettä. Näin ollen energiatase on lähes poikkeuksetta positiivinen, etenkin kun muistaa että esimerkissä on arvioitu vaipan polttoarvo mitä ilmeisimmin liian pieneksi.
Esimerkissä ei myöskään ole otettu huomioon tilannetta, jossa vaippaan on pelkän nesteen lisäksi tullut sitä ihtiään. Kuten arabien kamelinkakkanuotioista tiedämme, silläkin on oma polttoarvonsa, joka lisää energiataseen positiivisuutta.

Väite kolme oli, että vaipan palamiseen ei kotikonstein saavuteta riittävää kuumuutta. Täydellistä palamista on vaikea päätellä muuten kuin kokeilemalla. Pääasialliset vaippa-ainekset, kuten akryylihappo, ovat leimahduspisteeltään ainakin niin alhaisia, että palavat taatusti. Omien kokemusten mukaan vaipan polton jälkeen tuhkaa penkomalla ei todellakaan löydä minkäänlaisia jäämiä vaipasta. Empiirisesti voi siis todeta, että kodin polttouunissa syntyy niin kova kuumuus, että vaippa palaa ainakin aistihavaintojen ulottumattomiin.
Epäilisin, että tavallisessa takassa tai ainakaan saunan kiukaassa palaminen ei olisi noin täydellistä. Tähän johtopäätökseen olen tullut siksi, että joskus sanomalehtiä sytykkeenä käyttäessä ne kykenee erottamaan tuhkan joukosta muissa tulipesissä paitsi lämpökattilassa. Vaippojen polttamista muualla en ole kokeillut.

Mihin lopputulokseen olen sitten tullut?
Vähän siltä ja väliltä. Jos kriittisellä hetkellä (suom. vaipanvaihto) lämpökattilassa on tuli parhaimmillaan tai siihen ollaan kohta sytyttämässä tuli, niin vaippa on päätynyt sinne. Jos kattila on ollut sammumassa tai kylmillään, niin sekajätteisiin.
Jos joku minua viisaampi kykenee valistamaan polttamisen ihanuudesta tai kamaluudesta, niin siirryn sataprosenttiseen polttoon tai sataprosenttiseen sekajätteeseen heittämiseen.
Kestovaippailun sen ekologisuuden perusteella valinneiden vuosittain Thaimaassa reissaavien ei tarvitse vaivautua vastaamaan.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Joukolla liikenteeseen

Ilmastonmuutoksen, ruuhkien helpottamisen ja monen muun syyn takia ihmisiä kannustetaan jättämään oma auto kotiin ja kulkemaan junalla tai linja-autolla. Syitä siihen, miksi valitettavan harvat näin tekevät, on kolme.

1) Viimeisen kilometrin ongelma.
Joukkoliikenne ei yleensä lähde omalta kotipihalta eikä välttämättä pääty haluttuun kohteeseen. Yleensä on käveltävä/pyöräiltävä noin kilometri kotoa ja kuljettava päätepysäkiltäkin pidempi matka kuin omalla autolla liikkuessa tarvitsisi.

2) Aikataulujen sopimattomuus.
Tämä ongelma on jaettavissa useaan alakohtaan.
a) Vuorojen harvalukuisuus
Tiheään liikennöidyillä teillä ja kaduilla vuoroja on suhteellisen usein. Jos vuorojen määrä on pienempi kuin kerran tunnissa, tämä aiheuttaa jo merkittävän ongelman.
b) Yöajan liikenne
Voi olla, että matka pisteestä A pisteeseen B sujuu ongelmitta. Jos paluumatka on ajoitettava kellonaikaan, jolloin vuoroja ei kulje, on myös menomatka yleensä kuljettava muulla kulkuvälineellä kuin linjurilla tai junalla.
c) Linjojen sopimattomuus ts. vaihdot
Isossa kaavassa Suomen joukkoliikenne on suunniteltu pohjois-eteläsuuntaiseksi. Joensuu-Helsinki (440 km) tai Kokkola-Helsinki (500 km) onnistuvat sujuvasti, vaan yritäpä kulkea väli Joensuu-Kokkola (429 km) niin tiedät mistä on kysymys. Oma ennätys välillä Huitsinnevada-Hornankuusi on kolme linja-autoa, kolme junaa ja 25 tuntia (sisältyi pari noin tunnin mittaista vaihtoyhteyden odotusta) taukoamatonta matkustamista.
Sama ongelma pienemmässä mittakaavassa on jokaisessa kaupungissa. Joukkoliikenne kulkee keskustan kautta. Jos huonojalkainen mummo tahtoo vierailla ystävänsä luona parin kilometrin päässä naapurikaupunginosassa, hänen on ajettava viisi kilometriä keskustaan, vaihdettava linja-autoa ja ajettava toiset viisi kilometriä takaisin.

3) Joukkoliikenteen imago.
Mene täyteen bussiin ja laske siellä olevat 25-70 -vuotiaat siististi pukeutuneet miehet. Jos tarvitset enemmän kuin yhden käden sormet, olet luultavasti sirkkelisahuri. Miehet ja hyvätuloiset naiset kokevat joukkoliikenteen käytön alentavaksi.

Joukkoliikenteen suosion kasvattamiseksi ongelmalle yksi ei ole tehtävissä juuri mitään eikä ongelmalle kaksi varsinkaan yhtään mitään, mikäli puhutaan liiketaloudellisesti kannattavista ratkaisuista eikä viherpiipertelyhörhöilystä. Sen sijaan ongelmalle kolme on. Imago-ongelman ratkaisussa on vain se ongelma, että ratkaisu ei ole poliittisesti korrekti. Ei vaikka se helpottaisi myös ongelmaa numero kaksi ja ehkä aavistuksen verran ykköstäkin.

Imago-ongelma voidaan ratkaista tekemällä joukkoliikenteestä elitististä.

Yleisimmin tarjottu ratkaisu joukkoliikenteen suosion lisäämiseen on päinvastainen eli sen tekeminen ilmaiseksi; tätähän esitetään pääkaupunkiseudulla tasaisin väliajoin ilman että se - onneksi - ottaisi tulta.
Tämä olisi karmea moka. Mikään, mikä on kaikille ilmaista, ei todellakaan ihmisiä kiinnosta. Joukkoliikennevälineet valtaisi pultsarien ja muiden epäsosiaalisten yksilöiden kuten kulttuurimme rikastuttajien armeija. Seuraukset ovat arvattavissa: kunnon kansalaisten joukkopako joukkoliikenteestä.

Vaan ajatellaanpa toisinpäin. Monet kunnat maksavat jo nyt työmatkalaisille osan seutulipun hinnasta. Otetaan käyttöön joukkoliikenteen VIP-kortti, joka myönnetään tietyin ehdoin. Kortti voisi toimia vaikka seuraavasti:
- se on henkilökohtainen
- sillä saa matkustaa oman kotimaakunnan alueella rajatta joukkoliikennevälineissä (metro, linja-auto, junan 2 lk)
- kortti on ladattava ja voimassa kuukauden kerrallaan
- siitä peritään nimellinen, esim. 10 euron kuukausimaksu

Kortista voisi olla olemassa myös B- ja C-luokan kortit, jotka ulkoasultaan olisivat täsmälleen samanlaiset kuin VIP A -kortti. Vain linja-auton, Matkahuollon tms. latauslaite pystyisi sirun avulla erottamaan, minkä luokan kortti on kyseessä. Niiden ero A-korttiin olisi ainoastaan eri hinta eli esim. B-luokan kortilla vaikka 50 euroa (hieman nykyistä keskimääräistä seutulippua halvempi, näiden hinnathan vaihtelevat aika paljon paikkakunnasta riippuen) ja C-luokan kortilla normaali markkinahinta, vaikka 100 euroa.

Ja sitten kortin saamisen ehdot.
- A-kortin saisi jokainen, jonka verotettavat vuositulot ovat yli 30 000 euroa
- B-kortin saisi jokainen, jonka verotettavat vuositulot ovat yli 20 000 euroa tai joka omistaa auton
- jos vuositulojen perusteella kortin saaneella on auto, hän saisi yhdelle perheenjäsenelleen lisäksi B-kortin.

Mikä on homman idea?
Ne ihmiset, joilla on runsaasti verotettavia vuosituloja, maksavat valtiolle enemmän verovaroja. Nyt he saisivat siitä - kerrankin - myös enemmän hyötyä. Eikä tämä hyöty tulisi suoraan tilille, vaan ainoastaan vähäisemmän oman auton käytön ansiosta vähentyneinä henkilökohtaisina kustannuksina. Vähätuloisilta tämä ei olisi pois, koska heidän tilanteensa pysyisi samana. Opiskelija- ym. alennuskortit pyörisivät edelleen samaan tapaan kuin ennenkin.

Mikä olisi seuraus?
Käytännössä ilmaiset matkat juuri niille, joita yritetään joukkoliikenteen käyttäjiksi saada. Jos tämä porkkana ei vedä, niin sitten ei auta mikään. Joukkoliikenteen imagon luulisi VIP-korttien myötä paranevan kummasti, kyseessä kun on klassinen statussymboli. "Katsokaa, minä matkustan linja-autossa, koska olen niitä harvoja jotka saavat tehdä sen ilmaiseksi". Samalla kun VIP A -korttien suosio nousisi, hankittaisiin myös B- ja C-kortteja, jotta voisi uskotella samaa. Eikä olisi pelkoa siitä, että epäsosiaalinen aines valtaisi joukkoliikenteen. Sen määrä luultavasti pysyisi samana, koska muiden lippujen hinnat eivät nousisi, mutta keskimääräiset haitat pienenisivät epäsosiaalisen aineksen prosentuaalisen osuuden pienentyessä.

Millä systeemi rahoitettaisiin?
Tämän takia esityksessä on auton omistukseen liittyvä pykälä. Useimmat meistä tarvitsevat joka tapauksessa oman auton, koska joukkoliikenne on joskus mahdotonta. Nyt systeemi rahoitettaisiin ainakin osaksi autoverolla. Jos omistat auton, olet potentiaalinen saastuttaja ja sinun pitää siitä maksaa haittaveroa. Tämä haittavero käytetään joukkoliikennekulujesi subventoimiseen, koska saat sen ansiosta lippusi halvemmalla. Kun tämä haittavero ei riitä, niin lisäbudjetti otettaisiin tuloverotuksella - kiristynyt verotus tuottaisi haitan vain niille hyvätuloisille, jotka pysyttäytyisivät edelleen oman auton käytössä joukkoliikenteeseen siirtyjien ollessa nettohyötyjinä. Vähätuloisiin tämä ei käytännössä heidän maksamiensa verojen vähäisyyden takia vaikuttaisi suuntaan eikä toiseen.

Systeemin käyttöönotto ratkaisisi omalta osaltaan myös ongelmaa numero 2 eli vuorojen sopimattomuutta. Kun useammat ihmiset käyttäisivät joukkoliikennettä, olisi perustettava uusia vuoroja ja ehkä avattava kokonaan uusia reittejäkin, jolloin myös viimeisen kilometrin ongelma ratkeaisi osittain. Seurauksena joukkoliikenteen peitto kasvaisi ja sen käyttö helpottuisi entisestään - positiivinen kierre.
Tähän asti etenkin syrjäseutujen linja-autoliikenteessä on ollut negatiivinen kierre. Lapsuudesta tutuimmalla linja-automatkalla kulki kymmenkunta vuoroa molempiin suuntiin päivittäin. Sitten yhtiöt huomasivat, että suuri osa vuoroista tuotti tappiota ja lakkauttivat tappiolliset vuorot. Odottivat luonnollisesti, että sen jälkeen toiminta oli voitollista. Vaan mitä tekivät ihmiset? Huomasivat, että muutamat jäljelle jääneet vuorot eivät riittäneet kattamaan heidän tarvettaan. Osa hankki oman auton ja ajotaidottomat mummot muuttivat kirkonkylään. Seuraus olikin se, että aiemmin voitollisetkin vuorot muuttuivat tappiollisiksi. Nykyään kyseisellä pätkällä ei kulje yhtään ainutta vuorolinja-autoa.

Jos ja kun halutaan joukkoliikenteen käyttöä lisätä, se voidaan tehdä mieluummin porkkanalla kuin kepillä. Yksityisautoilun rajoittaminen kasvattaa vain inhoa ja vastarintaa. Oikea tapa on tehdä joukkoliikenne houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Kuten fiksummat huomaavat, rahoitusteknisesti nämä ovat yksi ja sama asia, mutta psykologisesti niiden välinen ero on Himalajan kokoinen.

Sivallus LVI

Ensimmäinen isompi puolue on huolestunut islamin noususta. Olen monta kertaa aiemminkin ihmetellyt sitä, että eduskuntapuolueista useimmissa asioissa lähinnä omia kantojani ovat kristillisdemokraatit, vaikka en ole sen enempää kristitty kuin demokraattikaan.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Sivallus LV

Media toistaa toistamasta päästyään väittämää monikulttuurissa on enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Tämä on luultavasti totta. Kaksi oleellista asiaa jätetään kuitenkin kertomatta. Lukuisten mahdollisuuksien toteutuminen on epätodennäköistä ja niistä saadut hyödyt ovat suhteellisen pieniä. Vähälukuisten uhkien toteutuminen on todennäköistä ja niiden haitat ovat valtavia.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Sivallus LIV

Näin itsenäisyyspäivän jälkitunnelmissa tuli mieleen eräs ajatus. Kun valkoiset voittivat 1918, se tarkoitti sitä että vasemmisto sai oikeuden sanoa virheelliset ajatuksensa ääneen. Jos punaiset olisivat voittaneet, oikeisto ei olisi saanut sanoa oikeita ajatuksiaan ääneen.

torstai 3. joulukuuta 2009

Naisen logiikasta

Syön aamuisin muroja. Vaimolla (sovitaan että hän on nimeltään Salli ;-D) on tapana kaataa murot siististi lasi- tai muovipurkkeihin alkuperäisestä pakkauksestaan. Joskus purkki tyhjenee aamupalalla eikä Salli Brown jostain syystä sitä huomaa täyttää. Tällöin seuraavana aamuna minä otan muroja suoraan alkuperäisestä pakkauksesta enkä täytä lasipurkkia. Kuten jokainen naimisissa oleva tietää, tällainen toiminta tai siis tässä tapauksessa toiminnan puuttuminen herättää joskus jonkin verran keskustelua.

Tähän asti olen selvinnyt selittämällä, että minulle on yhdentekevää, kaadanko murot alkuperäisestä pakkauksesta vai lasipurkista. Aikoinaan S.B. kysyi, enkö sitten halua, että hän siirtää murot lasipurkkiin. Vastasin, että se on ihan hänen valintansa, koska hänkin niitä joskus käyttää. Varmemmaksi vakuudeksi lisäsin, että minusta on kivaa, että hän niin tekee. Miehen on aina syytä kehua vaimoa, jos tilaisuus siihen tarjoutuu. Ei ole niin erityistä väliä, onko kehuihin jotain syytä.

Tässä päivänä muutamana hän kuitenkin yllätti minut kaatamasta pähkinöitä (joita syön murojen kanssa) pussista lasipurkkiin. Seurasi hämmästystä kummastusta siitä, miksi teen tällä tavalla pähkinöiden, mutta en koskaan murojen kanssa. Ja kuten aviomiehet tietävät, ennen kuin ehdin koota itseni selitystä varten, närkästyminen siitä että hän joutuu aina laittamaan murot purkkiin.

Ei auttanut muu kuin antaa yksityiskohtainen selitys siitä, miten miehen logiikka toimii.

Aluksi kerroin, että ei mies oikeasti laske asioita niin tarkasti kuin tulen esittämään. Todellisuudessa miehen päähän on sisäänrakennettu systeemi, jolla hän tekee päätökset parissa hetkessä. Olen nyt kuitenkin purkanut tämän salamaprosessin paloiksi ja hidastanut sitä noin satakertaisesti, jotta systeemi tulisi ymmärrettäväksi myös sille sukupuolelle, jolle looginen ajattelu on tunnetusti hankalaa.

Ensinnäkin tulee ymmärtää, että miehen tavoite kaikessa hänen toiminnassaan on minimaalinen vaiva ja maksimaalinen hyöty. Tässä yhteydessä tilanne on vielä yksinkertaisempi, koska hyöty (syöminen) on joka tapauksessa vakio, joten ei tarvitse tehdä punnitusta vaivan ja hyödyn välillä. Kyse on ainoastaan vaivan minimoimisesta.

Ongelman liikkeelle sysännyt kysymys oli siis: miksi täytän pähkinäpurkin, mutta en muropurkkia.

Aloitetaan pähkinöistä. Pähkinät ovat kilon painoisessa muovisessa pussissa. Jos pähkinöitä kaataa pussista suoraan lautaselle, kohtaa seuraavat ongelmat:
1) Pähkinöitä tarvitsee vain vähän, mutta helposti liikkuvina niitä rojahtaa usein liikaa.
2) Pähkinäpussin kulmaan voi leikata vain suhteellisen pienen reiän, joka tukkeutuu helposti ja purkautuessaan aiheuttaa ongelman 1.
3) Pähkinäpussi ei ole itsekantava, eli sitä on säilytettävä vaakatasossa. Tällöin sen yläpää on rullattava, etteivät pähkinät valuisi kaappiin, kun hyllyllä olevaa pussia pakostakin joskus vahingossa tönäisee. Vastaavasti pussi on tietysti joka kerran rullattava auki, kun pähkinöitä tarvitsee.
Jos pähkinät kaataa purkkiin, joutuu näkemään vaivan joka on suuruudeltaan 20 yksikköä. Koska pussillinen pähkinöitä tekee kaksi purkillista, vaiva on yhteensä 40. Kun pähkinöitä kaataa purkista lautaselle, vaivan suuruus on noin 5 yksikköä. Yksi pähkinäpussillinen riittää 20 aamupalaan, joten vaiva on yhteensä 5 * 20 = 100 yksikköä. Kokonaisvaiva menettelytavasta pähkinät purkkiin on siis 40 + 100 = 140 yksikköä.
Jos taas pähkinöitä kaataa suoraan pussista lautaselle, vaivan suuruus on noin 10 yksikköä, koska pähkinöitä on selvästi vaikeampaa kaataa pussista kuin purkista. Tämä tarkoittaa, että kokonaisvaiva tästä menettelystä on 10 * 20 = 200 yksikköä.
Vaihtoehtoiset menetelmät antavat siis vaivoiksi 140 ja 200 yksikköä. Siksi kannattaa valita pähkinät purkissa -menetelmä.

Sitten tarkastellaan muroja. Murojen tähtääminen purkkiin on vaikeampaa kuin pähkinöiden, koska toisin kuin pähkinäpussin kulma, muropaketin suuaukko ei mahdu purkista sisään vaan on oltava varovainen. Tosin se on myös nopeampaa, joten vaiva on loppujen lopuksi yhtä suuri. Murojen kaataminen purkkiin on myös hankalampaa kuin murojen kaataminen lautaselle, koska lautasen tähtäyspinta-ala on ratkaisevasti suurempi kuin purkin. Kilon muropaketin kaataminen purkkiin on vaivaltaan noin 2 * 20 = 40 yksikköä.
Murojen kaataminen purkista lautaselle taas on vain aavistuksen verran helpompaa kuin murojen kaataminen laatikosta lautaselle. Tämä johtuu siitä, että laatikosta kaadettaessakaan murot eivät liiku yhtä ärhäkästi kuin pähkinät ja aukko taas on niin suuri, että tukkeutumisvaaraa ei ole. Muropaketti on myös itsekantava, joten sotkeutumisriski on pienempi kuin pähkinöillä. Purkin etu laatikkoon nähden on lähinnä siinä, että läpinäkyvästä purkista on helpompi arvioida sopiva kaatamisnopeus. Sanotaan, että purkista kaatamisen vaiva on 5 yksikköä per kerta ja laatikosta kaatamisen 7 yksikköä.
Lisäksi muroja kuluu aamupalalla monin verroin enemmän kuin pähkinöitä. Oletetaan, että kilon laatikko riittää viideksi kerraksi. Tällöin kokonaisvaiva purkista kaatamisessa on 40 + 5 * 5 = 65 yksikköä ja laatikosta kaatamisessa 7 * 5 = 35 yksikköä.
Siksi selviää pienemmällä vaivalla, kun kaataa murot suoraan laatikosta.

Tämän takia mies siirtää pähkinät purkkiin, mutta ei muroja. Selvitäkseen vähemmällä vaivalla.

Tämä prosessi tapahtuu miehen aivoissa sekunnin murto-osissa. Mies ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Hän osaa kyllä useimmiten selittää sen, jos tarve vaatii. Kuten edellä on tehty.

Naisen logiikka taas toimii toisin. Naiselle työn määrällä ei ole merkitystä, vaan sillä, että saa puuhastella. Jos hänellä tietyllä hetkellä ei ole mitään erityistä tekemistä, hän ottaa murolaatikon ja tyhjentää sen purkkiin. Onhan totta, että murot on hieman helpompi sitten aikanaan kaataa lautaselle purkista kuin laatikosta.

Nainen ei kiinnitä huomiota kokonaisuuteen, vaan yksityiskohtiin. Hän ei ajattele, että murojen tai pähkinöiden kaataminen purkkiin ja niiden kaataminen lautaselle ovat osa samaa prosessia. Naiselle ne ovat erillisiä tapahtumia. Siksi nainen saattaa avoimesti hämmästellä, miksi mies on niin hölmö, että kaataa muroja suoraan laatikosta, vaikka olisi helpompaa kaataa purkista. Mies voi tietysti yrittää selittää asian yksinkertaisesti. Vaihtoehto A: murot kaadetaan laatikosta. Vaihtoehto B: murot kaadetaan ensin laatikosta JA sitten purkista. Kumpi aiheuttaa enemmän työtä?
Valitettavasti tämä ei mene naiselle jakeluun, koska hän ei näe tilannetta prosessina. Nainen ajattelee, että eihän murojen kaatamista purkkiin voi laskea, koska sehän on jo tapahtunut, mikäli murot kerran ovat jo purkissa.

Sama ilmiö on havaittavissa työelämässä. Eräs kaveri totesi miesten ja naisten sijoittamisen eri työtehtäviin toimivan parhaiten yksinkertaisella säännöllä. Naiset on asetettava tehtäviin, joissa tärkeää on työn tekeminen. Eli se, että koko ajan tapahtuu jotakin ja hypitään tehtävästä toiseen. Miehet taas on asetettava tehtäviin, joissa tärkeää on aikaansaaminen. Eli se, että saavutetaan tietty tulos.

Jos työtehtäviin sijoittelu tehdään täsmälleen päinvastoin, miehet stressaantuvat tehtävässä, jossa tapahtuu koko ajan eikä ole hetken rauhaa, kun jatkuvasti tulee keskeytyksiä ja häiriöitä. Naiset taas eivät kykene suoriutumaan prosessista, koska eivät ymmärrä kokonaisuutta ja asioiden välisiä yhteyksiä, ns. punaista lankaa.

P.S. Että mitenkö Salli Brown otti selitykseni? No, sanottakoon että keksin yhden hyvän syyn lisää sille, miksi murot kannattaa pitää pahvilaatikossa. Jos ne olisivat olleet lasipurkissa, kuhmut eivät olisi vieläkään parantuneet.