Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


lauantai 1. lokakuuta 2016

Uusinta: Toisen maailmansodan erikoisimmat sotilaskohtalot

Lukijalle: Tämä juttu neljän ja puolen vuoden takaa tuli mieleen, kun Ilta-Sanomat julkaisi jutun listakympistä. Vinkiksi lehdelle tässä yhdeksän muuta erikoista tapausta:

Toinen maailmansota oli niin iso rähinä, että kaikki siitä kerrotut jutut ovat tosia - vaikka ne eivät pitäisi kyseisen henkilön kohdalla paikkaansa, niin todennäköisesti löytyy joku vastaavan kohtalon kokenut. Ainakin melkein. Seuraavassa kymmenen tapausta, jotka ovat erikoisia millä mittakaavalla tahansa.


10. Viimeinen jousimies

Brittiläinen armeijan upseeri Jack Churchill erosi palveluksesta 1936 ja ryhtyi lehtimieheksi. Toisen maailmansodan alettua hän ilmoittautui takaisin armeijan leipiin. Churchillin yksikkö lähetettiin siirtoarmeijan mukana Ranskaan. Jousiammuntaa MM-tasolla harrastanut mies osallistui saksalaispartion väijytykseen antamalla iskumääräyksen. Tämä tapahtui ampumalla partiota johtanut vääpeli pitkäjousella.
Sittemmin Churchill liittyi kommandojoukkoihin ja osallistui operaatioihin Norjassa, Italiassa ja Jugoslaviassa. Useimmiten pitkäjousi aseenaan. Ei toki pelkästään - oli hänellä turvana Claymore-miekka. Jugoslaviassa tuuri loppui kesken ja haavoittunut Churchill jäi tajuttomana saksalaisten vangiksi. Ennen sodan loppumista hän ehti paeta kerran ja joutui kiinnijäätyään keskitysleirille. Saksan antauduttua Churchill ehti vielä rahdata itsensä Burmaan sotimaan japanilaisia vastaan. Kuultuaan Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeista hän totesi: Pahuksen jenkit. Ilman niitä oltaisiin voitu tapella vielä kymmenen vuotta!


9. Kiinalainen juttu

Kiinalaisten taistellessa Japania vastaan toisessa maailmansodassa ja sittemmin keskenään yksi kansallisten joukkojen komentajista oli vasta 32-vuotiaana everstiksi ylennyt Tsiang Wei-kuo. Nopeaan ylenemiseen lienee kolme syytä, 1) kyvykkyys, 2) se että hän sattui olemaan Tsiang Kai-Sekin ottopoika ja 3) erinomainen sotilaallinen peruskoulutus.
Viimeisimmän takana oli näet Saksan armeija. Tsiang oli lähetetty 30-luvun loppupuolella Saksaan saamaan nykyaikaista sotilaallista oppia ja tulos oli onnistunut. Wehrmachtin kiinalaisvahvistus suoritti jopa arvostetun alppijääkärikoulutuksen. Anschlussin aikaan hän oli upseerikokelas ja osallistui Itävallan miehitykseen ajamalla komentamansa panssarivaunun maahan. Pian tämän jälkeen hänet ylennettiin luutnantiksi. On kieltämättä jotenkin omituista katsella valokuvaa kiinalaisesta miehestä Natsi-Saksan upseerin univormussa. Vuotta myöhemmin Tsiangin panssariyksikkö oli jo asemissa Puolan rajalla lähtökäskyä odotellen, kun hänet kutsuttiin kotimaahansa. Siellä hän taisteli panssarijoukoissa komentaen pataljoonaa ja sittemmin rykmenttiä.


8. Pako yli aavan meren

Saksalainen hävittäjälentäjä Franz von Werra ammuttiin alas taistelussa Englannista ja jäi sotavangiksi. Kaksi ensimmäistä pakoyritystä päättyi lyhyeen, mutta kolmas oli jo lähellä onnistumista. Tuolloin hän naamioitui hollantilaiseksi RAF:n pilotiksi ja yritti saada käyttöönsä koneen, jolla olisi paennut Saksaan. Tukikohdan komentaja epäili tarinaa ja oli soittamassa varmistavaa puhelua, jolloin von Werra käveli ulos arvatessaan kohta paljastuvansa ja määräsi mekaanikon luovuttamaan hänelle koneen. Hän ehti Hurricanen ohjaamoon asti ennen kuin laivueenkomentaja juoksi paikalle ja pidätti von Werran pistoolilla uhaten.
Tämän jälkeen von Werra lähetettiin pikaisesti Kanadaan. Siellä hän onnistui pakenemaan vankijunasta ja ylittämään USA:n rajan tammikuussa 1941. Koska maa ei vielä ollut sodassa Saksan kanssa, hän antautui poliisille. Saksan konsuli onnistui järjestämään von Werran salaa Meksikoon - aiemmin USA:han pakenemaan onnistunut saksalainen sotavanki oli kolmen kuukauden vankilakeikan jälkeen palautettu Kanadaan - ja siitä eteenpäin Saksaan, johon hän palasi huhtikuussa 1941.
Von Werra on ilmeisesti ainoa saksalainen sotavanki, joka onnistui pakenemaan Amerikan mantereelta takaisin Saksaan. Hän palasi lentopalvelukseen ja ehti taistella itärintamalla, mutta katosi jäljettömiin lokakuussa 1941 Pohjanmeren yllä.


7. Omituisten vekotinten kerho

Brittiläinen ensimmäisen maailmansodan veteraani ja panssariupseeri, kenraalimajuri Percy Hobart kotiutettiin täysinpalvelleena 55-vuotiaana 1940. Kotiutuksen pääasiallinen syy piili yksityisajattelija Hobartin epäkonventionaalisissa ajatuksissa. Päättäväinen mies ei luovuttanut niin vähällä vaan värväytyi kotijoukkojen riveihin - korpraalina. Hobart organisoi kotikylänsä puolustuksen viimeisen päälle ja sai pian ylennyksen alueen varapäälliköksi. Tämä ei jäänyt huomaamatta. Sotateoreetikko Liddell Hartin kritisoitua Hobartin erottamista itse Winston Churchill tarttui asiaan ja otti Hobartin seuraavana vuonna takaisin vakinaisen armeijan riveihin. Haittaa ei tainnut olla siitäkään seikasta, että Montgomery oli Hobartin lankomies.
Hobart sai tehtäväkseen polkaista pystyyn uuden panssaridivisioonan. Resurssien puutteessa suunnitelmasta oltiin kuitenkin luopumassa pian sen käynnistämisen jälkeen. Tässä vaiheessa sattuma puuttui peliin. Dieppen maihinnousu oli osoittanut konventionaalisten panssarivaunujen heikkouden rannikkopuolustusten murtamisessa. Kukapa muukaan olisi ollut parempi suunnittelemaan erikoispanssarivaunuja kuin Hobart? Divisioona muutettiin erikoisyksiköksi ja Normandian maihinnousun tapahtuessa sen ihmepanssarit mursivat saksalaisten esteitä. Joukkoon kuului bunkkereiden puhdistamiseen suunniteltuja liekinheitinpanssari, jättimörssärillä varustettu panssari bunkkereiden tuhoamiseen, pehmeälle alustalle rullamattoa levittävä panssari, kettinkiruoskilla miinakenttää raivaava panssari, siltapanssarivaunu ja panssaroitu puskutraktori, ihan vain muutamia mainitakseni.


6. Tuplaässät

Harry von Bülow-Bothkamp liittyi keisarillisen Saksan armeijaan 17-vuotiaana ja sen lentojoukkoihin joulukuussa 1916. Päästyään hävittäjälentäjäksi hän ehti ennen sodan päättymistä ampua alas kuusi viholliskonetta. Hänen veljensä Konrad kuoli lento-onnettomuudessa syyskuussa 1918 ollessaan Suomessa kouluttamassa lentäjiä. Kaksi muuta veljeä kaatui sodassa, jättäen Harryn ainoaksi lapseksi. Von Bülow-Bothkamp palasi palvelukseen kapteenina vastaperustettuun Luftwaffeen 1935. Huolimatta yli 40 vuoden iästään hän oli taistelulentäjänä Ranskan sotaretkellä saavuttaen 12 ilmavoittoa. Kahden maailmansodan ässälentäjä kuulostaa todella erikoiselta tapaukselta, mutta kaikesta huolimatta kyseessä ei ole ainutlaatuinen suoritus. Theo Osterkamp saavutti ensimmäisessä maailmansodassa peräti 32 ilmavoittoa ja toisessa vielä kuusi lisää Englannin taistelussa, vaikka olikin jo lähes viisikymppinen.


5. Jenkki Puna-armeijan hoivissa

Kersantti Joseph Beyrle hyppäsi tuhansien muiden laskuvarjojääkäreiden tavoin Normandiaan 1944 kesäkuun 6. päivän vastaisena yönä. Räjähdeasiantuntijaksi koulutettu Beyrle koki sen normaalin kohtalon ja ajautui hypyssä pahasti eksyksiin. Hän onnistui räjäyttämään taivaan tuuliin yhden voimalaitoksen, mutta jäi saksalaisten vangiksi muutaman päivän kuluttua. Seuraavien seitsemän kuukauden aikana lannistumaton mies pakeni kolmesti ja jäi kiinni kahdesti. Kolmannella yrittämällä hän suuntasi itään yrittäen murtautua neuvostojoukkojen linjoille. Lopulta Beyrle törmäsi punatähtisiin panssarivaunuihin ja kohotti kätensä huutaen "Amerikansky tovaritsh!. Päästyään pataljoonankomentajan juttusille taisteluintoinen mies sai puhuttua itsensä joukkojen mukaan. Räjähde-ekspertille olikin seuraavan kuukauden aikana töitä, aina siihen asti kunnes hän haavoittui ilmahyökkäyksessä. Tuona aikana pataljoona vapautti myös Beyrlen entisen vankileirin. Sairaalassa vieraillut marsalkka Zukov lähetti Beyrlen saattueen mukana Moskovaan Yhdysvaltain lähetystöön, josta hänet palautettiin huhtikuussa 1945 kotimaahan. Siellä hänet oli jo julistettu kaatuneeksi 10.6.1944. Beyrle meni seuraavana vuonna naimisiin ja vihkiseremonian suoritti sama pappi, joka oli toimittanut hänen hautajaisensakin.
Beyrle on ilmeisesti ainoa sotilas, joka palveli toisessa maailmansodassa sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton armeijassa. Hänen poikansa John Beyrle jatkoi perheen venäläistraditioita toimimalla Yhdysvaltain Moskovan-suurlähettiläänä 2008-12.


4. Katso mutsi, ilman jalkoja!

Vuonna 1931 tuolloin 21-vuotias brittiläinen hävittäjälentäjä Douglas Bader suoritti etukäteen suunnittelemattoman laskeutumisen sillä seurauksella, että hänen molemmat jalkansa jouduttiin amputoimaan, toinen polven ylä-, toinen alapuolelta. RAF lähetti miehen siviiliin, mutta Bader opetteli lentämään proteeseilla ja ryhtyi siviilipilotiksi. Poliittisen tilanteen kiristyessä 1939 hän onnistui puhumaan itsensä takaisin ilmavoimiin ja pääsi taistelutehtäviin vuoden lopulla selvitettyään testit. Kaarroissa ja silmukoissa koettiin odottamaton yllätys; jalattomuutensa ansiosta Bader kykeni kiskomaan tiukempia mutkia kuin muut. Tuohon aikaan ei ollut painepukuja ja g-voimien pakatessa veren pois päästä Baderin tapauksessa verellä oli vähemmän paikkoja minne mennä, joten se pysyi päässä pidempään ja sitä oli siellä enemmän.
Kokeneella miehellä oli rutkasti enemmän lentotunteja kuin sen ajan piloteilla ja se yhdessä taitolentokokemuksen ja tuon lievän fyysisen edun kanssa näkyi tuloksissa. Elokuuhun 1941 mennessä hän oli saavuttanut 20 varmaa ilmavoittoa. Tuolloin onni kuitenkin loppui kesken miehitetyn Ranskan yllä. Vieläkään ei ole täyttä varmuutta, mitä taistelun tuoksinassa tapahtui, mutta Baderin kone vaurioitui kuitenkin niin pahoin, että hänen oli hypättävä. Valitettavasti toinen proteeseista jäi jumiin ja Bader sai sen irroitettua itsestään vasta viime hetkellä. Sotavangiksi jäänyt mies joutui näin tulemaan jonkin aikaa toimeen vain toisella proteesilla. Adolf Gallandin aloitteesta ja Hermann Göringin suostumuksella brittiläinen pommikone kävi pudottamassa Baderin varaproteesin laskuvarjolla Luftwaffen lentokentälle ilman vaaraa tulla alasammutuksi.
Saatuaan jalkansa Bader yritti sananmukaisesti ottaa jalat alleen ja paeta sairaalasta. Pakoyritys onnistui, mutta ilmiantaja paljasti miehen pikaisesti. Sotavankileirillä hän teki niin monta pakoyritystä, että saksalaiset lopulta uhkasivat takavarikoida proteesit. Kerran yritys onnistui, mutta Bader jäi taas kiinni muutaman päivän sisällä. Lopulta hänet siirrettiin sodan loppuajaksi Colditzin erikoisvankilaan.
Bader ei ollut ainoa jalaton taistelulentäjä. Hänen itäinen kollegansa oli Aleksei Maresjev, joka ammuttiin alas vihollisalueella ja palellutti jalkansa niin pahoin 18 päivän paluumatkan aikana, että ne jouduttiin amputoimaan. Vuotta myöhemmin hän palasi hävittäjälentäjäksi ja kasvatti ilmavoittojensa määrän yhteentoista. Ilman toista kättä taas lensi James MacLachlan, joka menetti vasemman kätensä kyynärpään alapuolelta Maltan taistelussa. Mies palasi puikkoihin vain 16 päivää myöhemmin, mikä ohittaa jopa kaikkien aikojen menestyneimmän taistelulentäjän Hans-Ulrich Rudelin saavutuksen. Rudel odotti sentään kuusi viikkoa jalkansa amputoinnin jälkeen ennen kuin kapusi maaliskuussa 1945 taas Stukansa ohjaimiin tuhoten vielä 26 panssarivaunua ennen sodan loppumista.


3. Avaruusnatsi

Oswald Teichmüller oli nero; matematiikan tohtori jo 24-vuotiaana. Siinä sivussa hän oli kiihkeä natsi, puolueen jäsen jo vuodesta 1931. Ennen toista maailmansotaa Teichmüller tutki kvasikonformisten kuvausten merkitystä funktioteoriassa. Wehrmachtin palvelukseen hänet kutsuttiin kesällä 1939, vasta 26-vuotiaana. Peruskoulutuksen jälkeen Teichmüller osallistui Norjan valtaukseen, mutta siirrettiin 1941 Berliiniin työskentelemään salakirjoitusten parissa. Stalingradin taistelun jälkeen Saksan miesvahvuus itärintamalla oli kriittinen ja palvelukseen kutsuttiin aiemmin vapautettuja. Teichmüller olisi välttynyt taisteluilta erikoisosaamisensa ansiosta, mutta fanaattisena natsina ilmoittautui vapaaehtoiseksi toukokuussa 1943. Hänen divisioonansa otti osaa Kurskin ja Harkovan taisteluihin. Harkovan aikaan Teichmüller oli lyhyellä kotimaan lomalla ja divisioona oli sillä välin pahoin tuhoutunut. Hän yritti liittyä sen jäännöksiin, mutta kaatui syyskuussa 1943.
Sodan jälkeen suomalainen matemaatikko Lars Ahlfors määritteli Teichmüllerin tutkimusten pohjalta käsitteen Teichmüllerin avaruus. Historian ironiaa on, että Ahlforsin artikkeli, jossa hän kokosi intohimoisen natsin tutkimustyön tulokset, julkaistiin israelilaisessa matematiikkalehdessä.
Vastoin yleistä luuloa natsismi näyttää kiehtoneen älykkönuoria. Saksan lupaavin nuori shakinpelaaja ja vahvana ehdokkaana tulevaksi maailmanmestariksi pidetty Klaus Junge oli niinikään fanaattinen natsi. Junge oli voittanut hallitsevan maailmanmestari Alehinin kertaalleen vasta 18-vuotiaana 1942. Hän kieltäytyi antautumasta kaatuen nuorena luutnanttina Lüneburgin nummella huhtikuussa 1945.


2. Rautaristin ympärileikkaus

Jatkosodassa Suomen Karjalan armeijan mukana Laatokan Karjalaan hyökkäsi myös saksalainen 163. divisioona. Tarkoitus oli, että Saksan etelästä hyökkäävät joukot olisivat edenneet Syvärille, jossa ne olisivat ensimmäisen yhteyden saaneet turvallisuussyistä saksalaisiin joukkoihin. Kuten historiasta muistetaan, Suomen armeija kyllä saavutti Syvärin pohjoisesta, mutta saksalaisten eteneminen etelästä jäi kesken. Niinpä saksalainen divisioonakin siirrettiin pois Suomen rintamalta hyökkäysvaiheen päätyttyä.
Sitä ennen ehti kuitenkin tapahtua monenlaista. Hyökkäyksen aikana saksalainen polkupyöräosasto oli jäänyt saarroksiin. Suomalaisen osaston komentajalle annettiin tehtäväksi murtaa saartorengas. Tehtävä onnistui ja kiitollinen saksalaiskomentaja, majuri Pilgrim tuli ojentamaan pelastajia komentaneelle suomalaiselle rautaristiä. Luutnantti Salomon Klass kieltäytyi kunniasta. Vähitellen saksalaisupseerille selvisi, että luutnantti puhui sujuvaa saksaa siksi, että hänen kotikielensä oli jiddish. Saksalainen nousi ylös, puristi Klassin kättä ja totesi, että hänellä ei ole henkilökohtaisesti mitään Klassia vastaan tämän juutalaisuuden takia. Sitten hän sanoi Heil Hitler ja poistui.
Salomon Klass ylennettiin sittemmin kapteeniksi ja hän toimi jatkosodassa jonkin aikaa pataljoonankomentajana.
Monet muutkin Suomen juutalaiset olivat saksalaisten kanssa tekemisissä, koska he osasivat yleensä kieltä sujuvasti. Ongelmia ei ollut, saksalaiset ottivat asiat asioina eivätkä halunneet nostaa juutalaiskysymystä esiin.


1. Tule pois piilosta, sota on loppunut!

Japanilainen sotilas ei antaudu. Tämä oli iskoistettu miesten mieliin liiankin tiukasti. Niinpä Filippiinien Lubangin saarelle sijoitettu vänrikki Hiroo Onoda jäi muutaman miehen kanssa jatkamaan sissisotaa 125 neliökilometrin kokoisen saaren tultua vallatuksi alkuvuodesta 1945. Neljän miehen ryhmä teki sissi-iskuja surmaten ainakin 30 filippiiniläistä. Lokakuussa 1945 he lukivat lentolehtisestä sodan päättyneen. Tarkan tutkimuksen jälkeen he päättivät sen olevan väärennös.
Yksi miehistä kyllästyi vuonna 1949 ja lähti omilleen antautuen kuuden kuukauden kuluttua. Kolme muuta jatkoi piileskelyä. 1952 heille pudotettiin lentokoneesta kirjeitä ja perhevalokuvia, mutta jälleen kerran he päättivät kyseessä olevan pelkkä ovela temppu. Japani ei koskaan antautuisi. Kaksi vuotta myöhemmin yksi miehistä ammuttiin heidän törmättyään etsintäpartioon.
Vuodet kuluivat ja kaksi jäljelläolevaa miestä eli millä mitäkin sattuivat käsiinsä saamaan. Lopulta lokakuussa 1972 korpraali Kozuka sai surmansa poliisien luodeista välikohtauksessa, jota voi pitää toisen maailmansodan viimeisenä taisteluna. Jo 1959 kotimaassaan kuolleeksi julistettu Onoda jäi yksin, mutta tämä tapaus sai monet uskomaan hänen olevan yhä piilopaikassaan. Kaksi vuotta myöhemmin saarelle tuli japanilainen opiskelija Norio Suzuki, joka onnistui löytämään Onodan. Onoda kieltäytyi yhä antautumasta, koska esimies oli antanut hänelle käskyn jatkaa taistelua. Suzuki palasi Japaniin ja etsi käsiinsä kyseisen majuri Taniguchin. Hänet lennätettiin Lubangiin, jossa Onoda etsittiin uudelleen ja Taniguchi vapautti hänet palveluksesta 9. maaliskuuta 1974. Näin Onoda ei teknisesti ottaen koskaan antautunut, vaan luovutti esimiehelleen kotiutuksen yhteydessä Arisaka-kiväärinsä, 500 patruunaa ja useita käsikranaatteja. Filippiinien presidentti Marcos antoi hänelle armahduksen sodan päättymisen jälkeen tehdyistä tapoista ja muista rikoksista, koska "erikoiset olosuhteet oli huomioitava".
Palattuaan Japaniin Onodasta tuli julkisuuden henkilö, mistä hän ei pitänyt. Pari vuotta myöhemmin hän muuttikin karjankasvattajaksi Brasiliaan veljensä luo. Vuonna 1984 hän palasi pysyvästi Japaniin. Parin päivän päästä 90 vuotta täyttävä Onoda on tiettävästi yhä elossa. (Lisäys 2016: Onoda kuoli 91-vuotiaana 2014 Tokiossa.)
Onoda ei kuitenkaan ollut viimeinen antautunut Japanin armeijan sotilas. Teruo Nakamura antautui 18.12.1974 eli yli puoli vuotta myöhemmin Morotain saarella. Nakamura ei kuitenkaan noussut Onodan kaltaiseen maineeseen kolmesta syystä: hän oli taiwanilainen eikä japanilainen, hän oli arvoltaan sotamies eikä upseeri ja hän oli sodan jälkeen vain piileskellyt eikä jatkanut taistelua.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Vesiputoukset

Sarjassamme maantieteellisiä erikoisuuksia ovat tällä kertaa vuorossa vesiputoukset. Tekstissä mainitut tilastotiedot ovat enimmäkseen peräisin vesiputousten tietokannasta. Suomen osalta löytyy erinomainen sivusto Suomen vesiputouksista.

Maailman korkeimpana vesiputouksena mainitaan kaikissa lähteissä Venezuelassa sijaitsevat Angelin putoukset, putouskorkeutta hulppeat 979 metriä, joista 807 yhtenäisenä pystysuorana pudotuksena. Komea näky kieltämättä, mutta toisaalta Rio Kerepacupai Meru -joki on varsin vaatimaton virtaamaltaan, keskimäärin vain 14 m3/s, mikä vastaa Suomessa sellaista parin-kolmenkymmenen kilometrin mittaisen joen virtaamaa. Putouksen vesimäärä ei siis ole valtava. Ehkä jossain päin maailmaa on puropahanen, joka putoaa pystysuoralta seinämältä vielä korkeammalta. Onhan ihan varmaa, että ainakin sateella jossain kohtaa Mount Thorin maailmanennätysseinämältä valuu vesinoro 1250 metriä suoraan alas. Näin ollen pelkkä putouksen määritelmä on kyseenalainen. Puhumattakaan siitä, mikä sitten mahtaa olla näyttävin putous, kun otetaan huomioon putouskorkeuden lisäksi virtaama. Eihän Angel Falls olisi mitään, jos sen putouskorkeus olisi sama 51 metriä kuin maailmankuululla Niagaralla. Toisaalta mitä olisikaan Niagara, jos se putoaisi Angel Fallsin tapaan 807 metriä pystysuoraan?

Luonnolliselta kuulostava tapa mitata vesiputouksen mahtavuutta vaikuttaisi ensiajatuksella olevan putouskorkeuden ja virtaaman tulo. Tällä tavoin laskettuna maailman mahtavimmat vesiputoukset saadaan järjestykseen. Seuraavassa listassa on putouksen nimi, joki jossa se sijaitsee, putouskorkeus metreinä, keskivirtaama kuutiometreinä sekunnissa ja näiden tulo. Arvot on otettu aiemmin mainitusta vesiputousten tietokannasta. Korkeutena on käytetty sen listaamaa suurinta vapaata pudotusta. Voi olla, että tämä arvo on joissakin tapauksissa epävarma ja joissakin tapauksissa saattaa olla, että osa vedestä virtaa muuta kautta kuin korkeimman pudotuksen reittiä.

1. Inga Falls, Kongo, 21 x 25768 = 541128
2. Guaíra Falls, Parana, 40 x 13309 = 532360
3. Khone Phapheng Falls, Mekong, 21 x 11610 = 243810
4. Paulo Afonso, Saõ Francisco, 59 x 2832 = 167088
5. Livingstone Falls, Kongo, 6 x 25060 = 150360
6. Kaieteur, Potaro, 226 x 660 = 149160
7. Niagara, Niagara, 51 x 2407 = 122757
8. Victorian putoukset, Sambesi, 105 x 1088 = 114240
9. Iguassun putoukset, Iguassu, 64 x 1746 = 111744
10. Sivanasamudram, Kaveri, 98 x 934 = 91532

Angel Falls ei pääse lähellekään listaa tuloksella 807 x 14 = 11289.

Euroopan suurin tällä mittarilla on Dettifoss Islannissa Jökulsá á Fjöllum -joessa, 51 x 399 = 20349. Suomen suurin on tietysti Pihtsusköngäs Pihtsusjoessa, 1,7 x 17 = 28,9.

Kuten listasta havaitaan, tämä mittaustapa ei taida olla visuaalisesti kovin pätevä. Onhan listaviitosena putouskorkeudeltaan vain kuusimetrinen Livingstone Falls, mutta kun se sattuu olemaan virtaamaltaan mahtavassa Kongojoessa. Suhteellisuudentajua asiaan saa huomaamalla, että jos Amazonjoessa olisi sen alajuoksulla vain yhden metrin korkuinen vesiputous, se olisi listan nelosena.

Koska kyse on putouksesta, ei virtaamasta, lienee järkevämpää antaa putouskorkeudelle enemmän painoarvoa kuin virtaamalle. Lisätään edelliseen laskutapaan kertoimeksi putouskorkeus toiseen kertaan eli lasketaan putouskorkeuden toisen potenssin ja virtaaman tulo. Tällöin saadaan lista, mikä taitaa parhaiten kuvata vesiputousten mahtavuutta.

Suomen ylivoimaisena ykkösenä säilyy Pihtsusköngäs tuloksella 49,13. Tämä on varsin vaatimaton arvo ja siksi jatkossa puhutaankin suoraan tuhansien pisteiden tarkkuudella, jolloin Pihtsuskönkään arvo on 0,049. Tosin jos Jyrävä hyväksytään yhtenäiseksi putoukseksi, se on ykkönen niin tällä listalla tuloksella 3,7 kuin äskeiselläkin tuloksella 183. Suora putouskorkeus kun on maailmanlistallakin vähintäänkin kyseenalainen määrittelykysymys. Äskeisen listan Euroopan ykkönen Dettifoss saa tuloksen 1037. Uudeksi Euroopan ykköseksi nousee 612 metriä putoava Norjan Langfossen tuloksella 2996. Tosin putous ei kyllä ole pystysuoraa putousta, vaikka se tietokannassa on sellaiseksi luokiteltu.

Yllättävää on, että Niagara tipahtaa niukasti Top 10-listalta jäämällä yhdenneksitoista. Sen 51 metrin putouskorkeus ei riitä, vaikka itse joki on virtaamaltaan yli nelinkertainen vaikka Kemijokeen nähden. Toisaalta tässä listassa muutamat putoukset ovat edellä mainituista syistä vähintäänkin kyseenalaisia: onko putous todella suoraa (kuten Niagarassa) ja virtaako kaikki vesi korkeimman suoran pudotuksen kautta vai kiertääkö loivempaa koskireittiä? Kymmenen ensimmäisen lista on suunnilleen sama kuin ensimmäinen listaus. Kolme nimeä vaihtuu, mutta vanhat nimet menevät aika lailla uuteen järjestykseen. Jokaisen putouksen kohdalla tekstissä myös linkki videoon.

10. Iguassun putoukset, Iguassu, 7151 pistettä
Iguassu ei oikeastaan ole vesiputous, vaan spektaakkeli. Se on 2-3 kilometriä leveä, koostuu noin 275 rinnakkaisesta putouksesta, putouskorkeutta 64 metriä ja virtaamaa kolmen Kemijoen verran. Siis keskimäärin. Tulva-ennätys on tähän nähden 26-kertainen virtaama, yli 45000 kuutiometriä sekunnissa. Kun Eleanor Roosevelt kävi putouksilla, hän totesi: "Niagara-parka!". Putous on mahtavuudessaan vasta tämän listan kymmenes, mutta näyttävyydessään se olisi ensimmäinen - tai toinen listaykkösen jälkeen.

9. Virginia Falls, South Nahanni River, 8100 pistettä
Kanadan Luoteisterritoriossa virtaa South Nahanni -joki noin tuhannen kuutiometrin vauhdilla sekunnissa syöksyen Virginia Fallsin putouksissa 90 metriä suoraan alas. Putouksen jakaa kahtia Mason's Rock -kallio, joka törröttää raivoavan veden keskeltä kuin lähes satametrinen torahammas.

8. Sivanasamudram, Kaveri, 8970 pistettä
Kemijoen suuruusluokkaa oleva Kaveri virtaa Etelä-Intiassa. Putouskorkeus on 98 metriä, mutta joki jakautuu putousten kohdalla useiksi haaroiksi yli puolen kilometrin leveydelle. Suurin osa vedestä tulee alas useina putouksina kuohuen niiden välissä koskina. Suoran pudotuksen kautta tulee vain pieni osa joen virtaamasta, etenkin kun jokeen rakennettiin jo 1902 Intian ensimmäinen vesivoimala.

7. Jog Falls, Sharavathi, 9793 pistettä
Edellistä putousta huomattavasti näyttävämpi intialainen putous vieläpä samassa osavaltiossa eli Karnatakassa on Jog Falls. Virtaama on vaatimattomampi, vain 153 m3/s, mutta pudotus on lähes koko leveydeltä pystysuoraa ja sitä riittää 253 metriä. Virtaama vaihtelee suuresti. Ennen monsuunin alkamista putoukset kuihtuvat muutamaksi puroksi. Tilannetta sekoittaa vielä muutama kilometri ylävirtaan rakennettu vesivoimala, jonka energiantuotanto säätelee virtaamaa.

6. Paulo Afonso, Saõ Francisco, 9858 pistettä
Nykyään vesivoimalaitos käyttää suurimman osan putousten vedestä, mutta ennen sen rakentamista keskimäärin 2853 m3/s ja tulva-aikana viisinkertainen määrä vettä syöksyi sata metriä alaspäin ensin koskessa ja lopulta 59-metrisessä putouksessa. Näyttävä se on silti edelleen.

5. Inga Falls, Kongo, 11363 pistettä
Inga Falls on maailman suurin vesiputous - virtaamaltaan. Kongo on virtaamaltaan maailman toiseksi suurin joki ja putoukset sijaitsevat sen alajuoksulla. Keskimääräinen virtaama on yli 25000 m3/s eli semmoiset viisikymmentä Kemijokea. Joki putoaa 15 km matkalla 96 metriä alaspäin. Kuitenkaan Inga Falls ei ole varsinainen vesiputous, vaan käsittämättömän suuri koski. Suurimmaksi pystysuoraksi pudoukseksi on listattu 21 metriä ja pisteet on laskettu sen mukaan. Luultavasti tämän pystysuoran osion kautta virtaa kuitenkin vain murto-osa vedestä.

4. Victorian putoukset, Sambesi, 11995 pistettä
Eli afrikaksi "Jylisevä Savu". Useimmiten vertailukohtana käytetään Niagaraa, johon nähden Victoria on yli tuplasti niin korkea ja noin tuplasti leveä. Toisaalta sen keskivirtaama on "vain" noin kaksi Kemijokea eli 1088 m3/s, suunnilleen puolet Niagarasta. Mutta sadekautena normaalivirtaama on Niagaraa suurempi ja ennätysvirtaama on kaksinkertainen Niagaran ennätykseen verrattuna. Nähtävyytenä pystysuoraan vajoavat toistasataa metriä vettä ovat toki omaa luokkaansa yhtenäisenä putouksena. Halutessaan putouksilla saa hurjan kokemuksen uimalla "Devil's Pool'issa" eli luonnonaltaassa juuri putousten yläpuolella. Halutessaan voi vilkaista suoraan sata metriä alas vedessä köllötellessään.

3. Angelin putoukset, Rio Kerepacupai Meru, 13418 pistettä
Virallisesti maailman korkein vesiputous yltää listakolmoseksi, kiitos valtavan putouskorkeutensa. Virtaama on vain neljätoista kuutiometriä sekunnissa, mutta putouskorkeus kompensoi sen näyttävyydessään.

2. Guaíra Falls, Parana, 21294 pistettä
Tätä putousta ei enää ole olemassa. Mahtava Parana-joki virtasi yli 13000 kuutiometriä sekunnissa pudoten 40 metriä alaspäin. Aina vuoteen 1982 asti, jolloin putouksista sata kilometriä alavirtaan valmistui Itaipun pato, aikoinaan maailman suurin vesivoimala. Joen voimasta kertoo parhaiten se, että sadekauden takia patoaltaan täyttymiseen kului vain kaksi viikkoa, vaikka sillä on pituutta pitkälti toistasataa kilometriä.

1. Kaieteur, Potaro, 33710 pistettä
Listaykkösenä on Kaieteur, joka on ainutlaatuinen yhdistelmä korkeutta ja virtaamaa. Kumpikaan ei ole maailmanennätystasoa, mutta virtaama 660 m3/s ja 226 metriä pystysuoraa pudotusta tekevät siitä maailman merkittävimmän vesiputouksen tällä mittarilla. On jotenkin oikeudenmukaista, että näin laskien ykköspaikan saa putous, joka on yhtenäinen sekä leveydeltään että putoukseltaan eli täysin klassisen mallinen vesiputous.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Uusinta: Kyyrölä

Lukijalle: Tämä kirjoitus oli blogin ensimmäisiä vuonna 2009. Harvempi tietää, että Suomessa on ollut venäjänkielinen pitäjä vieläpä itsenäisyyden aikana. Paikkakunnan asukkaat olivat suomalaisia siinä missä muutkin ja taistelivat sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Tämä tuli etsimättä mieleen, kun Perparim Hetemaj kieltäytyi pelaamasta Suomen maajoukkueessa Kosovoa vastaan. Kyseessä on sentään muutamaa pykälää vähemmän vakava asia kuin sotatila. Mitähän Kyyrölän venäjänkielisille olisi tuumattu, jos he olisivat talvisodan syttyessä todenneet että, "izviniete, ei nyt oikein nappaa". Hetemaj'n kieltäytyminen kertoo kyllä kaiken tarpeellisen hänen lojaliteetistaan Suomelle. Kansalaisuus pois tuommoisilta! Pelottavinta asiassa on se, että Hetemaj sukuineen sentään on ns. "varsinaisista" maahanmuuttajista niitä parhaiten sopeutuneita. Tässä mamuille mallia Kyyrölän asukkaista. Jos haluatte Suomen kansalaisiksi, niin olkaa sitten suomalaisia aivan tappiin asti:

Kuntien toiminnan tehostamiseksi on pienistä kunnista muodostettu suurempia yksiköitä ja monet pikkukunnat ovat liittyneet naapurikaupunkiin. Tämän vuoden (2009)ensimmäisenä päivänä tapahtui yli 30 kuntaliitosta. Kokonaan toinen juttu on sitten se, saavutetaanko liitoksilla mitään merkittäviä etuja vai tehdäänkö jopa persnettoa. Kokemuksia löytyy molemmista tapauksista.

Kuntaliitoksissa on ollut kolme merkittävää aaltoa, joista rajuin on käynnissä juuri nyt. Se alkoi vuosituhannen alussa ja loppua ei ole näkyvissä. Edellinen aalto alkoi 60-luvun loppupuolella ja kesti kymmenisen vuotta. Ensimmäinen ja määrällisesti vaatimattomin oli sotien jälkeen, jolloin lähinnä tynkäkunniksi jääneet yhdistyivät naapuripitäjiin. Näiden aaltojen välissä tapahtuneet liitokset ovat olleet satunnaisia yksittäistapauksia, yleisimmin maalaiskunnan liittyminen samannimiseen kaupunkiin.

Ennen vuotta 1946 tapahtui itsenäisessä Suomessa yksi ainoa kuntaliitos. Vuonna 1934 Kyyrölän pitäjä liitettiin Muolaaseen.

Nykyään kuntia lakkautetaan liian vähäisen väkiluvun perusteella. Kyyrölän noin 2 000 asukkaan pitäjä olisi nykypäivänä tappolistalla välittömästi. Tuolloin parintuhannen asukkaan pitäjät olivat kuitenkin elinvoimaisia. Maasta löytyi useita kymmeniä kuntia, joiden väkiluku oli Kyyrölää pienempi. Mikä sitten oli Kyyrölän lakkauttamisen syy?

Vuonna 1709 Ruotsin kuningas Kaarle XII, joka käytti päätään vain kruunutelineenä, oli ottamassa pahasti turpiinsa Suuressa Pohjan sodassa. Kaarle ymmärsi logistiikasta tasan yhtä paljon kuin keskiverto hapansilakka strategisen ymmärryksen muistuttaessa erehdyttävästi hakkuupölkyn vastaavaa ja sen seurauksena Pultavan taistelussa kävi kehnosti. Kuningas ratsasti Turkkiin muutamaksi vuodeksi ja lyöty armeija yritti selviytyä kuten parhaaksi näki. Venäjän tsaarilla, megalomaanisella psykopaatti Pietari Suurella oli ruotsalaisen kollegansa kaikki huonot ominaisuudet, mutta sen vastapainoksi joitakin hyviäkin, kuten strategista älliä ja kiinnostusta muuhunkin kuin metsästykseen ja ratsastukseen. Hän saavutti tavoitteensa eli Itämeren rannan ja alkoi pykätä sinne kaupunkia, jonka nimeksi tuli vaatimattomasti Pietari. Venäläisten sotajoukkojen oli varmistettava kaupungin selusta (olette ehkä kuulleet, että tätä käytettiin myöhemminkin tekosyynä erinäisille rajaselkkauksille) ja ne etenivät Karjalan kannakselle.

Ruotsin armeijan rippeet pistivät ymmärrettävästi hanttiin ja kun talvikin yllätti (tuohon aikaan sodittiin yleensä vain kauniilla ilmalla), Venäjän joukot joutuivat leiriytymään muutamaksi kuukaudeksi. Pajari Grigori Petrovitsh Tshernysevin joukot asettuivat autiolle paikalle puron rantaan, johon ruotsalaiset olivat heidät pysäyttäneet. Pajari mieltyi seutuun ja antoi Jumalalle lupauksen, että jos hän seuraavana kesänä onnistuu valtaamaan Viipurin, hän perustaa maatilan alueelle. Valtaus onnistui. Vuonna 1721 solmittiin vihdoin Uudenkaupungin rauha, jossa Ruotsin ja Venäjän raja kulki Saimaan poikki. Tshernysev sai tsaarilta palkkioksi haluamansa maa-alueen. Muutama vuosi rauhan solmimisen jälkeen Tshernysev rahtasi Volgan rannoilta aluksi 20 maaorjaperhettään paikalle, eihän pajarin nyt sopinut itse ryhtyä maanviljelijäksi. Kumma kyllä, seutu oli säilynyt asumattomana siihen asti. Maaorjat asutettiin neljään pikkukylään, joista suurimman nimeksi annettiin Krasnoje Selo, ”kaunis kylä”. Tuonaikaisessa venäjän kielessä Krasnoje merkitsi kaunista, nykyvenäjässä punaista. Myöhemmin Tshernysev toi vanhoilta tiluksiltaan vielä yhdeksän perhettä lisää ja sittemmin vielä yhden seppäperheen, kun sellainen oli kaiken kiireen keskellä unohtunut pakata muuttokuormaan.

Maaorjuus oli tuon ajan tapa Venäjällä. Se ei kuitenkaan ollut automaattista, ja niinpä Karjalan kannaksen suomalaiset talonpojat säilyivät vapaina, vaikkakin heidän asemansa heikkeni. Maaorjia olivat alueella vain sinne siirretyt venäläiset. Ei ole tietoa, missä määrin Krasnoje Selon - suomenkieliseltä nimeltään Kyyrölän - maaorjat olivat yhteyksissä ympäröivään suomalaisväestöön. Ilmeisesti erittäin vähän, koska suurin osa maaorjista ei luultavasti poistunut tiluksilta koko elämänsä aikana ja kielimuuri oli esteenä. Tällaisena tilanne kesti koko 1700-luvun.

Suomen sodassa Ruotsin kuninkaiden suuruudenhullut unelmat tuhoutuivat lopullisesti eikä maa ole uskaltanut 200 vuoteen sotia, kun ei enää voi luottaa suomalaisten apuun. Haminan rauhan jälkeen Aleksanteri I liitti edeltäjiensä aiemmin valtaamat suomalaisalueet liberaaliksi testilaboratorioksi perustamaansa Suomen suuriruhtinaskuntaan. Samalla hän vakuutti pitävänsä Ruotsin vallan alla säädetyt lait voimassa. Koska maassa saattoi olla vain yksi ainoa laki eikä Ruotsin laki sallinut maaorjuutta, vapautuivat kyyröläiset maaorjuudesta ja saivat lunastaa maapalstansa itselleen. Kyyrölän maaorjat vapautuivat viisikymmentä vuotta ennen muita venäläisiä, jotka vapautti vasta Aleksanteri II vuonna 1861.

Kyyrölä säilyi silti täysin venäläisenä ja venäjänkielisenä. Ensimmäinen suomalainen talonpoika muutti kylään vuonna 1870. Vuoteen 1914 asti suhteet suomenkielisiin olivat vähäisiä ja jännitteettömiä, jopa Venäjän lepsun tsaarin Nikolai II:n sortokausien ja yleisen venäläisvihan aikana. Vasta tuolloin alkoi esiintyä ongelmia, jotka vähitellen kasvoivat. Vuonna 1918 osa kyyröläisistä liittyi punaisiin ruuan ja päivärahan houkuttelemina, mutta kun huhut punaisten pakkoliikekannallepanosta levisivät, melkoinen osa kylän nuorista pisti valkoisen nauhan käteensä ja ryhtyi taisteluun. Tämä ilmeisesti pelasti kylän valkoisten kostolta, koska nytkin jälkiselvittelyissä ammuttiin satakunta punaisia tukenutta kyläläistä ilman oikeudenkäyntiä.

Kyyrölästä oli tehty pitäjä vuodesta 1890 lähtien. Itsenäistymisen jälkeen Kyyrölä jatkoi itsenäisenä kuntana vielä reilut viisitoista vuotta. Ainoa muutos oli se, että vuodesta 1923 lähtien kunnan viralliseksi kieleksi vaihtui venäjän tilalle suomi. Kyyrölän lakkauttamisen syyt eivät olleet kielipoliittisia, kuten ajankohdasta (1934) voisi helposti kuvitella, vaan maantieteellisiä. Kyyrölä ja Muolaa muodostivat reikäleipäkunnan jo ennen kuin koko termi oli keksitty. Kyyrölä sijaitsi Muolaan sisällä, aika tarkkaan keskellä kuntaa. (Sotahistorian harrastajille tuo muutaman rinnakkaisen järven muodostama luonnoneste on tuttu ja Kyyrölä sijaitsee aika tarkkaan myös sen keskipisteessä.) Esimerkiksi Muolaan kunnanlääkäri ja apteekki olivat Kyyrölässä. Liikenneyhteyksien kehittyessä on ymmärrettävää, että kunnan keskellä sijaitseva toinen kunta ei pysty säilymään itsenäisenä, paitsi tietysti jos nimi sattuu olemaan Kauniainen ja enemmistö asukkaista ei puhu venäjää vaan ruotsia.

Kyyröläiset sopeutuivat nopeasti itsenäiseen Suomeen, olihan heillä takanaan jo yli sata vuotta rauhanomaista rinnakkaiseloa suuriruhtinaskunnassa. Kuntaliitoksen jälkeen kyyröläisillä oli jatkuvasti omat edustajansa kaikissa Muolaan kunnan lautakunnissa eikä kieliriitoja esiintynyt ainakaan mainittavissa määrin. Kyyröläiset valvoivat omia etujaan, mm. koulut pysyivät venäjänkielisinä. Kyyrölään kehittyi myös teollisuutta, tunnetuimpana saviruukkujen valmistus. Saviastioiden valmistuksen tietotaito oli peräisin Venäjältä ja siirtynyt sukupolvelta toiselle. Kyyröläiset kauppiaat latoivat erikokoiset saviruukut sisäkkäin tilan säästämiseksi kiertäessään ympäri Suomea, josta tuli sanonta ”sisäkkäin ko kyyröläisen potit”. Perinnettä jatkaa yhä Kyyrölän Savi Oy.

Talvisodan syttyessä Kyyrölän miehet astuivat asevelvollisuuden suorittaneina Suomen armeijan palvelukseen, samoin jatkosodassa. Sodissa kaatui Sota-arkiston tietokannan mukaan 40 Kyyrölässä syntynyttä. Sodan jälkeen kyyröläisten evakkotie vei pääosin Hämeenlinnan seudulle, jossa he assimiloituivat suomalaisväestöön. Venäjän kieli lienee jo pääosin unohtunut. Kyyröläiset tunnistaa nykyään vain sukunimistään, tunnetuin kyyröläisten jälkeläinen on pitkään työministerinä ollut Tarja Filatov.

Suomen Kuvalehti teki välirauhan aikana jättiurakan kokoamalla kirjan Vapautemme hinta, kuvakooste talvisodan sankarivainajista. Kun kirjan avaa Muolaan kunnan kohdalta ja peittää nimet, ei kyyröläisistä voi yleensä erehtyä. Aukeaman sankarivainajien kasvoissa on monia niin tyypillisen venäläisen näköisiä, ettei sen venäläisemmäksi voi tulla. Silti he taistelivat poikkeuksetta Suomen armeijan riveissä toisia venäläisiä vastaan. Silti Kyyrölän asukkaat jättivät kotiseutunsa lähtien evakoiksi kohti tuntematonta, vaikka heillä olisi ollut mahdollisuus jäädä Äiti-Venäjän huomaan omalle kotiseudulleen.

Sotien jälkeen kyyröläisistä on pääosin vaiettu. Tämä on varsin ymmärrettävää edellä mainituista syistä; ei oikein istunut Neuvostoliiton ihanuuteen, että edes kulttuurillisesti ja etnisesti venäläiset eivät halunneet siellä asua. Samasta syystä sopii ihmetellä sitä, että jos Virossa venäläisillä on niin kovin vaikeaa, miksi vain harvat muuttavat Venäjälle? Venäjän kansalaisuuden he saisivat hetkessä niin halutessaan. Jos tilanne olisi toisinpäin ja Viroon muuttava venäläinen saisi halutessaan Viron passin, tulijoita (jopa ilman tankkeja) riittäisi, jos vain huolittaisiin. Kyyröläisten esimerkin pitäisi riittää vaientamaan myös Suomen antifasistiset Venäjän-ihannoijat, mutta eihän heihin järkipuhe auta.

Kyyröläisten tapaus voidaan ottaa vertailukohdaksi myös nykypäivän elintasopakolaisiin ja monikulttuurisuuteen. Kyyröläiset elättivät itse itsensä ja assimiloiutuivat suomalaiseen yhteiskuntaan siinä määrin, että mitään ongelmia ei syntynyt. Voisiko joku kuvitella, että nykypäivän maahanmuuttajat toimisivat yhtä yksimielisesti samoin ja edes haluaisivat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan yhtä hyvin? Että he 1) kunnioittaisivat suomalaisia arvoja, 2) rikastuttaisivat maatamme omista maistaan peräisin olevilla taidoilla 3) säilyttäisivät samalla omat tapansa 4) eivät yrittäisi vainota suomalaisia oman uskontonsa varjolla ja 5) olisivat valmiita puolustamaan maata oman henkensä uhalla?

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Klaavapäät

Aikoinaan hallintosysteemi oli yksinkertainen: kuningas päätti. Sittemmin tästä tuli epämuodikasta ja kuninkaiden kruunuja putoili tiheään tahtiin. Joskus samassa hötäkässä lähti koko pää. Nekin kuningaskunnat, joissa kruunu pysyi päässä, laimennettiin demokratioiksi poistamalla kuninkaan viimeisetkin valtaoikeudet. Kuningassuvut ymmärsivät yskän nähtyään miten naapurimaiden kollegoille oli käynyt.
Kuningasmielisiä on kuitenkin nykyisissä tasavalloissakin. Siksi onkin mielenkiintoista katsoa, miten kävisi jos eri maihin palautettaisiin kuningashuone. Toki vallattomana (pun intended, Windsorit) versiona. Näinhän on joskus jopa tapahtunut, esimerkiksi Kreikassa. Kreikkalaiset eivät tosin osanneet päättää ja luopuivat kuninkuudesta uudelleen. Tässä jutussa tarkastellaan Euroopan syrjäytettyjä kuningashuoneita ja selvitetään, kuka nousisisi valtaistuimelle jos sellainen otettaisiin taas käyttöön. Tekstissä on lähdetty liikkeelle siitä, mikä oli kruununperimysjärjestys kuningashuoneen menettäessä valtaistuimensa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kyseisellä hetkellä voimassa olleiden morganaattisten avioliittojen jälkeläiset on suljettu pois. Sen sijaan kuningasvallan kukistumisen jälkeiset avioliitot on aina tulkittu kelvollisiksi, ellei niitä ole jostain syystä erikseen morganaattisiksi julistettu. Tuo morganaattinen avioliitto kun meni pois muodista joskus 1900-luvulla muutenkin. Muilta osin vallastasyöksyhetken säädökset on pidetty voimassa, mm. poikien mahdolliset etuoikeudet ja aviottomien lasten kelvottomuus, mikäli tällaiset voimassa olivat.

Aloitetaan kotikentällä eli lyhytaikaiseksi, jopa olemattomaksi jääneellä Suomen kuningashuoneella. Ajatuksellahan leikitteli aikoinaan Hesarikin, joka kutsui ”Suomen kuninkaan” käymään maassa. Tosin mainittu Philipp von Hessen oli määritelty Suomen kuninkaaksi vähintäänkin kyseenalaisella säännöllä eli olettamuksella, että kruunun olisi perinyt kuninkaan toinen poika. Tämä sai alkunsa siitä, että Suomen kuninkaaksi valitun Friedrich Karlin kruununprinssiksi oli valittu hänen toinen elossa oleva poikansa – kaksi vanhinta oli kaatunut ensimmäisessä maailmansodassa ja kolmannen päätettiin jäävän Hessenin hallitsijaksi. Hessenin kruunun katsottiin olevan Suomen kruunua arvokkaampi. Tätä kautta muutamalla hauskalla mutkalla – mm. Philipp von Hessenin isä oli vielä tuolloin elossa – hänet saatiin leikkimään Suomen kuningasta 2002. Mikäli seurataan normaalimpaa reittiä, päästään eri lopputulokseen. Kuninkaaksi valitun Friedrich Karlin kruununprinssipoika Wolfgang voidaan itse asiassa unohtaa sivujuonteena, koska hän kuoli lapsettomana 1989. Sen jälkeen jäljelle jää kaksi vaihtoehtoista linjaa, joista molemmista seuraa lisävaihtoehtoja.
Hessenin kuningaskunta oli tietysti lakkautettu, joten voidaan hyvällä syyllä arvata, että Friedrich Karlin vanhinta eloonjäänyttä poikaa Philippiä olisi alkanut kaukaisen Suomenkin kruunu kiinnostaa. Hän kuoli 1980 ja hänen vanhin poikansa Moritz 2013. Voitaneen olettaa että tasa-arvoisessa Suomessa tyttäret olisivat kelvanneet hallitsijoiksi. Niinpä Suomen kuningattarena olisi tällä hetkellä Moritzin tytär, 51-vuotias muotisuunnittelija Mafalda. Jos taas pojilla olisi ollut etuoikeus, Suomen kuningas olisi hänen nuorempi veljensä, 49-vuotias ekonomisti Donatus. Hesarissa haastateltu Philipp on tämän sisarusparven nuorin, välissä on vielä sisko Elena.
Mikäli taas oletamme, että Hessenin hallitsijaksi kaavailtu, 1980 kuollut Philipp olisi syrjäytetty täysin Suomen kruununperimyksestä, Wolfgangin kuoleman jälkeen kruunu olisi siirtynyt hänen nuoremman veljensä, 1943 SS-upseerina lento-onnettomuudessa kuolleen Christophin jälkeläisille. Tällöin Suomen kuningattarena olisi luultavasti ollut 2011 kuollut Christina ja nykyään hänen 59-vuotias valokuvaajatyttärensä Maria. Mikäli oletamme poikalinjan vallitsevaksi, Christinan sijaan hallitsijaksi olisi tullut hänen nuorempi veljensä Karl, joka on 79-vuotias.

Ranska
Viimeinen Bourbonien sukua edustanut kuningas oli Ludvig Filip I, joka luopui vallasta 1848. Hänen jälkeensä Ranska oli jonkin aikaa keisarikunta Napoleonin veljenpojan Ludvig Napoleonin (kavereiden kesken Napoleon III) johdossa, mutta laillisimpana Ranskan kruununperijänä pidetään Bourbon-sukua. Ludvig Filip I:n vanhin poika Ferdinand Philippe kuoli isänsä ollessa kuninkaana, joten kruununperijäksi tuli hänen poikansa Philippe, myöhemmin Pariisin kreivi. Hän kuoli 1894. Hänen vanhin poikansa Orléansin herttua Philippe, kuoli 1926 lapsettomana, kaksi vuotta niin ikään lapsettomana kuolleen nuoremman veljensä jälkeen. Seuraavana vuorossa oli hänen serkkunsa, Ferdinand Philippen pojanpoika Guisen herttua Jean, joka kuoli 1940. Jeanilla oli yksi poika, Pariisin kreivi Henri, joka kuoli 1999. Hänen poikansa Henri peri Pariisin kreivin arvon. 83-vuotias kreivi on yhä elossa ja hänen oikeutensa Ranskan kruunuun lienee vahvin lukuisista kruununtavoittelijoista. Mikäli ranskalaiset päättävät palata kuningaskuntaan, he saisivat kuninkaakseen Algerian sodassa palvelleen upseerin, joka harrastaa taidemaalausta ja on kirjoittanut useita kirjoja. Lapsia on kolme poikaa ja kaksi tytärtä, joten kruununperimyksen suhteen ei ole hätää.

Portugali
Portugalin viimeinen kuningas Emanuel II syöstiin vallasta 20-vuotiaana 1910. Hän pakeni Englantiin, jossa kuoli 1932. Pakonsa jälkeen hän oli mennyt naimisiin, mutta avioliitto oli lapseton. Ehkä onneksi, sillä kuninkaallisten ajan tavan mukaan puoliso oli löytynyt suvusta periaatteella ”mitä serkumpi, sitä herkumpi”. Emanuel II:sta oli tullut kuningas 18-vuotiaana, kun hänen isänsä Kaarle I murhattiin. Samassa attentaatissa kuoli kruununprinssi Luis Filipe. Hän eli 20 minuuttia isäänsä kauemmin ja olisi kaikkien aikojen lyhytaikaisin kuningas, jos Portugalin laki olisi tuntenut automaattisen kuninkaaksi tulon. Näin ei kuitenkaan ollut, joten nuorempi veli Emanuel II, itsekin käsivarteen haavoittunut, nousi myöhemmin kuninkaaksi.
Kaarle I:llä ei ollut muita elossa olevia jälkeläisiä. Ei myöskään hänen isällään Ludwig I:llä. Tämän isällä Ferdinand II:lla oli Ludwigin lisäksi neljä muuta poikaa, mutta kolme heistä kuoli parinkymmenen molemmin puolin tautiepidemiassa 1861 ja neljäs keski-iässä lapsettomana.
Tästä eteenpäin homma on yhtä sotkua. Ferdinand II oli näet tullut kuninkaaksi reittä pitkin eli Portugalin erikoisen lain takia silloin, kun hänen vaimonsa eli kuningatar Maria II synnytti kruununperijän. Ferdinandilla ja Marialla oli myös tyttäriä, joiden sukuhaarat periaatteessa olisivat kruununperijöitä, mutta eivät ole halukkaita eivätkä Portugalin kansalaisia, mikä taas on edellytys. Mutta tarkastellaan kuitenkin tämä linja. Ferdinandin ja Marian vanhin tytär oli Maria Anna, joka kuoli 1884 Saksin kuningattarena. Hänen vanhin poikansa oli Saksin viimeinen kuningas Fredrik August III, joten periaatteessa Saksin ja Portugalin kruununperimys yhdistyy tässä. Kuningas kuoli syrjäytettynä 1932. Hänen vanhin poikansa kruununprinssi Georg oli jesuiittapappi, jolla ei ymmärrettävästi ollut lapsia kuollessaan 1943. Seuraava poika, Meissenin rajakreivi Friedrich Christian kuoli 1968. Hänen vanhempi poikansa Maria Emanuel kuoli 2012 lapsettomana ja nuorempi Albert muutamaa kuukautta myöhemmin niin ikään lapsettomana. Vanhin tytär Maria Josephina on lapseton. Toiseksi vanhin tytär Anna kuoli samana vuonna kuin veljensä. Hänen poikansa Margraven rajakreivi Alexander on näin ollen sukulinjaa seuraten Portugalin seuraava kruununperijä. Kreivi on 62-vuotias liikemies, joka on viettänyt nuoruutensa Meksikossa, johtaa isältään perimäänsä logistiikkayritystä ja sai Saksan kansalaisuuden vasta 2004.
Mutta tämä sukuhaara ei siis ole kiinnostunut Portugalin kruunusta, joten takaisin 1800-luvun puoliväliin ja kuningatar Maria II:een. Portugalin kuningas Juhana VI kuoli 1826. Hänen vanhempi poikansa Pedro oli kapinoinut ja julistanut Brasilian itsenäiseksi 1822 ryhtyen sen keisariksi nimellä Pedro I. Nuorempi poika Miguel taas oli maanpaossa kannatettuaan isänsä liberaalin linjan vastaisesti absoluuttista monarkiaa. Juhana VI nimesi kuolinvuoteellaan hallitsijaksi suosikkityttärensä Isabel Marian ”siihen asti kunnes laillinen hallitsija palaa Portugaliin”. Valitettavasti hän ei määritellyt, kumpaa pojistaan hän piti laillisena hallitsijana. Kumpaakaan taas ei haluttu hallitsijaksi. Niinpä päädyttiin lystikkääseen kompromissiin: hallitsijaksi tuli Pedron seitsemänvuotias tytär Maria II sillä ehdolla, että tämä menee naimisiin setänsä Miguelin kanssa, joka puolestaan suostuu hyväksymään liberaalin hallinnon ja toimii hallitsijana siihen asti kunnes Maria on täysi-ikäinen. Miguel teeskenteli hyväksyvänsä, mutta Portugaliin palattuaan heitti hitoille sekä liberaalin hallinnon että veljentyttärensä. Seuraus oli sisällissota ja kuningas Miguel I ajettiin maanpakoon. Maria II tuli jälleen kuningattareksi 1834 15-vuotiaana ehtimättä mennä setänsä kanssa naimisiin. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän meni naimisiin Leuchtenburgin herttua Augusten kanssa, mutta tämä kuoli pian jättämättä jälkeläisiä. Maria II nai sitten Ferdinandin, josta tuli kruununperillisen synnyttyä kuningas, kuten aiemmin on kerrottu.
Portugalin kruununperimysjärjestyksessä Maria II:n naispuolisten jälkeläisten edelle menevät myös oman halunsa takia Miguel I:n jälkeläiset. Miguel itse kuoli maanpaossa 1866. Hänen poikansa Braganzan herttua Miguel kuoli 1927. Tämän poika Duarte Nuno kuoli 1976 oltuaan vuodesta 1952 ensimmäinen Portugalin näennäinen kruununperijä, joka pääsi lainmuutoksen takia asumaan Portugaliin. Hänen poikansa Duarte Pio, Braganzan herttua, on Portugalin nykyinen kruununtavoittelija. 71-vuotias herttua on kotimaassaan varsin näkyvä hahmo. Naimisiin hän ehti vasta 50-vuotiaana, mutta lapsia on kolme.

Italia
Italian viimeinen kuningas Umberto II nousi valtaan isänsä, 153-senttisen Viktor Emanuel III:n luopuessa vallasta 1946. Valtakausi jäi lyhyeksi kestäen 35 päivää. Monarkia kumottiin kansanäänestyksellä ja kuningas ajettiin maanpakoon. Ehkä näin oli Italian kannalta parempikin, sillä ex-kuningas tunnettiin lähinnä hurvittelevasta ja välinpitämättömästä elämäntyylistään. Hän ei enää koskaan astunut Italian maaperälle. Umberton ainoa poika on Napolin prinssi Vittorio Emanuele, 79-vuotias erilaisiin skandaaleihin sotkeutunut kruununtavoittelija. Ilmankos Italian monarkian palauttamisesta ei ole liiemmin edes vakavasti keskusteltu. Elämänuransa mies on tehnyt pankkiirina, lentokone- ja asekauppiaana. Lain muututtua hän sai matkustaa Italiaan vuonna 2002. Hänellä on yksi poika, jolla on jälkeläisiä.

Itävalta
Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian viimeinen kruunuperimys oli erikoinen: lähes 68 vuotta hallineen Frans Joosef II:n seuraaja oli hänen veljenpojanpoikansa Kaarle I. Noin kaksivuotisen hallitsijakauden jälkeen hänet syrjäytettiin ensimmäisen maailmansodan päätösmelskeissä ja monarkia lakkautettiin. Kaarle kuoli jo 1922. Hänen vanhin poikansa Otto von Habsburg meni politiikkaan ja istui 20 vuotta europarlamentissa. Hän kuoli 2011 98-vuotiaana. Habsburgin suvun nykyinen päämies on Oton poika Karl, 57-vuotias ex-europarlamentaarikko ja tv-juontaja, jolla ei ainakaan virallisesti ole suurempia haluja keisariksi. Lapsia on kolme, joista yksi poika.

Saksa
Maan viimeinen keisari ja samalla Preussin kuningas Vilhelm II joutui luopumaan kruunustaan Saksan hävitessä ensimmäisen maailmansodan. Hän asettui maanpakoon Hollantiin, jossa kuoli 1941. Ironista kyllä, Saksa oli edellisenä vuonna miehittänyt maan. Vilhelm itse toivoi turhaan Hitlerin palauttavan kuningashuoneen jos nyt ei takaisin valtaan, niin vähintäänkin jonkinlaiseen viralliseen asemaan. Hohenzollernit olivat enimmäkseen uskollisia natsihallinnolle ja monet prinssit taistelivat rintamalla siihen asti, kunnes Hitler kielsi näiltä sotatoimiin osallistumisen. Syynä oli pelko kuningashuoneen suosion kasvamisesta.
Viimeisen keisarin poika, kruununprinssi Vilhelm kuoli 1951. Hänen vanhin poikansa prinssi Wilhelm luopui oikeuksistaan kruunuun 1933 mennäkseen naimisiin aatelittoman naisen kanssa. Wilhelm kaatui sodassa 1940 ja aiheutti edellä mainitun Hitlerin kiellon. Hänellä oli kaksi tytärtä, joista vanhemmalla oli jälkikasvua. Nämä voidaan kuitenkin sivuuttaa, koska Wilhelm oli luopunut kruununperimyksestä ennen heidän syntymäänsä. Mikäli tämä morganaattisuussääntö katsotaan vanhentuneeksi, hänen vanhempi tyttärensä Felicitas oli kruununperijä kuolemaansa vuoteen 2009 asti, jonka jälkeen vuorossa olisi ollut hänen toinen poikansa Hubertus von der Osten, 52-vuotias valokuvaaja (vanhempi poika oli luultavasti kuollessaan lapseton). Sivumennen on mainittava, että jos tyttäret olisivat olleet jo viime vuosisadan alussa tasa-arvoisia kruununperimyksessä, Felicitaksen vanhin lapsi Friederike olisi nyt Ison-Britannian kuningatar!
Mutta takaisin Wilhelmiin, joka siis luopui kruunusta myös jälkeläistensä puolesta. Wilhelmin jälkeen kruununperilliseksi tuli hänen nuorempi veljensä Louis Ferdinand, joka kuoli 1994. Hänen vanhin poikansa Friedrich Wilhelm luopui oikeuksistaan kruunuun 1967 ennen lastensa syntymää. Myös toinen poika Michael luopui oikeuksistaan 1966 ennen lastensa syntymää. Kolmas poika Louis Ferdinand oli näin ollen seuraavana vuorossa samannimisen isänsä jälkeen. Hänelle kävi kuitenkin köpelösti; Bundeswehrin reservinupseeri sai 1977 sotaharjoituksissa sattuneessa onnettomuudessa kuolemaan johtaneet vammat. Niinpä Saksan nykyinen reservin keisari on hänen ainoa poikansa Georg Friedrich, 40-vuotias yliopistojen innovaatioita kaupallistavassa yrityksessä työskentelevä Preussin prinssi. Lapsia on kolme, joista kaksi poikia.

Romania
Romanian kruununperimys on yhdessä Bulgarian ja Kreikan kanssa käsiteltävistä maista helpoin. Mikael I syöstiin vallasta 1947 ja 94-vuotias evp-kuningas on yhä elossa. Mikäli hän palaisi kuninkaaksi, olisi kyseessä melkoisen ainutlaatuinen tilanne. Hän oli näet ensimmäisen kerran kuninkaana 1927-30 isänsä luovuttua kruunusta skandaalin jälkeen. Isukki palasi kuitenkin valtakuntaan ja lapsikuninkaasta tuli taas kruununprinssi. Isä joutui luopumaan kruunusta uudelleen 1940, joten Mikael I oli kuninkaana toisen kerran 1940-47. Jos Romania palauttaisi pikaisesti kuningasvallan, olisi kyseessä jo kolmas kierros. Ex-kuningas kävi kotimaassaan kommunistivallan kaaduttua 1990. Kansalaisuuden hän sai takaisin vasta 1997. Vaikka Mikael on hyvin suosittu, kuningasvallan palauttaminen ei ole tullut kysymykseen ja nykyään se hänen osaltaan olisikin varmaan liian myöhäistä, koska terveys on heikentynyt nopeasti kuluneen vuoden aikana ja kuningatarkin kuoli elokuussa. Kruununperijä on kuninkaan vanhin tytär (poikia ei ole), 67-vuotias lapseton kansainvälisissä tehtävissä työskennellyt Margareta. Kuninkaan neljällä muulla tyttärellä on kuitenkin yhteensä viisi lasta, joten kruununperimys on turvattu.

Bulgaria
Bulgarian viimeinen kuningas – tai oikeastaan tsaari - Simeon II sai 1946 potkut työpaikastaan vasta yhdeksänvuotiaana kolmivuotisen hallituskauden jälkeen. Hän palasi kotimaahansa 50 vuoden maanpaosta 1996. Poliittinen ura lähti kelpo nousukiitoon nopeasti, sillä hänestä tuli pääministeri vuosiksi 2001-5. 79-vuotias ex-tsaari ei ole suoranaisesti pyrkinyt monarkian palauttamiseen. Tsaarin vanhin poika on kuollut, mutta tämän 18-vuotias vanhempi poika Boris olisi kruununperijä.

Serbia
Serbian kuningas Pietari I:stä tuli Jugoslavian kuningas 1921. Jugoslavian viimeinen kuningas Pietari II oli hänen pojanpoikansa, joka ei kovin kauan ehtinyt hallitsemisesta nauttia. Pietari II:n isä Aleksanteri I murhattiin 1934 Pietarin ollessa vasta 11-vuotias. Sijaishallitsijana toimi hänen isänsä serkku Paul, jonka isoisoäiti oli suomalainen Aurora Karamzin. Jugoslavian liityttyä Saksan-Italian-Japanin kolmiliittoon maassa tapahtui sotilasvallankaappaus, sijaishallitsija ajettiin maanpakoon ja 17-vuotias Pietari julistettiin täysi-ikäiseksi kuninkaaksi. Pari viikkoa myöhemmin Saksa hyökkäsi. Kuningas lähti maanpakoon eikä palannut koskaan.
Mikäli Serbia palaisi kuningasvaltaan, kruunua tavoittelisivat Pietari II:n jälkeläiset. Pietari itse kuoli jo 1970. Hänen ainoa poikansa prinssi Aleksanteri on 71-vuotias. Hänen syntyessään Lontoossa hotellihuone julistettiin väliaikaisesti Jugoslavian maaperäksi, jotta tuleva hallitsija saisi syntyä kotimaassaan. Titolta ei kysytty mielipidettä asiasta. “Synnyinmaahansa” prinssi sai palata kommunistihallinnon kaaduttua 1991 ja kansalaisuuden hän sai 2001. Koulutukseltaan hän on upseeri ja palveli kapteenin arvoon asti brittiarmeijassa, jonka jälkeen ryhtyi liikemieheksi. Poikia on kolme, joten kruununperimys on kohtuullisen hyvin turvattu.

Montenegro
Maan viimeinen kuningas oli Nikola I, joka oli itsevaltaisesti julistautunut kuninkaaksi 1910 hallittuaan sitä ennen pelkkänä ruhtinaana, kuten aiemmatkin maan hallitsijat. Jugoslavian syntyessä 1918 Nikolalle tuli lähtö Ranskaan, jossa hän kuoli 1921.
Nikolan vanhin poika oli kruununprinssi Danilo, joka kuoli lapsettomana 1939. Seuraava veljes, prinssi Mirko oli kuollut jo 1918. Hänellä oli kuitenkin peräti viisi poikaa. Pojista tosin neljä kuoli suhteellisen nuorina, mutta kolmas poika, prinssi Mihail eli korkeaan ikään ja kuoli 1986. Saksalaiset tarjosivat hänelle Montenegron nukkehallitsijan roolia toisen maailmansodan aikana, mutta mies osoitti moraalista selkärankaa kieltäytymällä ja menemällä mieluummin vankilaan. Sieltä hänet pelasti täti, joka sattui olemaan Italian kuningatar. Hänellä on yksi lapsi, prinssi Nikola, 72-vuotias arkkitehti jolla on tytär ja poika.

Albania
Tarkalleen ottaen Albanian viimeinen kuningas oli Italian kuningas Viktor Emmanuel III, joka Italian valloitettua Albanian 1939 omaksui myös tämän tittelin. Sinänsä aiheesta, onhan kyseessä ainoa kerta kun Italia on pärjännyt Euroopassa sotiessaan. Albanian viimeinen varsinainen kuningas oli kuitenkin Zogu I, joka päätyi maanpakoon 1939. Zogua vastaan tehtiin hänen valtakaudellaan 1925-1939 peräti 55 murhayritystä, mikä kertoo ensinnäkin hänen epäsuosiostaan ja toiseksi siitä, että albanialaiset eivät osaa ikinä tehdä mitään oikein. Kuninkaaksi Zogu julisti itsensä 1928 hallittuaan sitä ennen maata presidenttinä – näppärä temppu, jota oli käyttänyt jo aiemmin Ranskassa Ludwig Napoleon ja sittemmin Keski-Afrikassa vanha kunnon kannibaali Jean-Bedel Bokassa. Onneksi Tarja Halonen ei älynnyt tehdä samoin.
Ex-kuningas kuoli maanpaossa 1963. Hänen poikansa, kruununprinssi Leka syntyi kaksi päivää ennen Italian hyökkäystä ja vietti elämänsä maanpaossa vuoteen 1993 asti, jolloin hän kävi ensi kertaa syntymänsä jälkeen Albaniassa. Hän palasi uudelleen 1997, jolloin maassa järjestettiin kansanäänestys monarkian palauttamisesta. Virallisen laskennan mukaan kaksi kolmasosaa vastusti, mutta oli ilmeistä että äänestystulosta oli manipuloitu. Seuranneissa mellakoissa Leka joutui pakenemaan maasta ja palasi vasta 2002. Hän kuoli Tiranassa 2011. Hänen ainoa lapsensa on poika Leka, joka käyttää itsestään nimeä Leka II. Hän syntyi Etelä-Afrikassa 1982, jolloin maan hallitus julisti sairaalan vuodeosaston tilapäisesti Albanian maaperäksi. Miehen koko etunimi on Leka Anwar Zog Reza Baudouin Msiziwe; Leka isän mukaan, Anwar isän kaverin Anwar Sadatin mukaan, Zog tulee isoisältä, Reza isän toiselta kamulta Reza Pahlavilta, Baudouin kolmannelta ja Msiziwe on zulunimi. Hän valmistui Sandhurstin sotilasakatemiasta kurssinsa parhaana ulkomaalaisopiskelijana. Töitä hän on tehnyt neuvonantajana sekä Albanian sisä- että ulkoministeriössä. Vaimoa tai lapsia ei vielä ole, mutta mies on vasta vähän yli kolmikymppinen.

Kreikka
Kreikan kuningas Konstantin II sai fudut duunistaan 1973 yhdeksän vuoden palveluksen jälkeen. Tosin viimeiset kuusi vuotta siitä oli mennyt peruspäivärahalla maanpaossa Italiassa sotilasvallankaappauksen jälkeen. Kreikan kansalaisuuskin mieheltä vietiin 1994. Nykyään hän matkustaa Tanskan diplomaattipassilla, kun nyt sattuu olemaan sikäläistä sukujuurta. Kreikkaan hän sai ensi kerran palata 1981, mutta vain muutamaksi tunniksi äitinsä hautajaisiin. Nykyään hän saa vierailla maassa vapaasti. 76-vuotias ex-kuningas on urheilumiehiä, KOK:n entinen jäsen ja kruununprinssinä ollessaan purjehduksen olympiavoittaja 1960. Kruununperimyskin olisi kunnossa, kuninkaalla on kolme poikaa ja kaksi tytärtä.

Venäjä
Kuten hyvin tiedetään, Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II sai ensin potkut väliaikaishallitukselta ja sittemmin kuulia kroppaansa bolsevikkihallitukselta. Samalla kruununperimys sotkettiin perusteellisesti, kun kaikki tsaarin neljä tytärtä ja ainoa poika ammuttiin myös. Sen jälkeen siitä ei ole ottanut pirukaan selvää eikä pienin syy sotkuun ole kahelin tsaari Paavalin laatimat lait, joiden epäselvän tulkinnan vuoksi kruununtavoittelijoiden laillinen asema on milloin milläkin huteralla pohjalla. Pääsääntönä toimi semisaalilainen laki, jonka mukaan naiset voivat periä kruunun vain jos koko suvun mieslinja on sammunut. Tähän sisältyi sitten erinäisiä sivusäädöksiä, mutta venäläiseen tapaan bumaaga on bumaaga, mutta praktika on praktika. Niinpä seurataan aluksi pelkkää semisaalilaista linjaa.
Nikolai II:n sukulinja on siis sammunut. Hän oli Aleksanteri III:n vanhin poika. Nikolain luopuessa kruunusta tsaarina oli teknisesti ottaen hetken aikaa hänen ainoa elossa ollut veljensä Mihail, jolle Nikolai luovutti kruununoikeudet. Tämä kuitenkin kieltäytyi ja sen jälkeen sotku oli valmis. Mihalilla ei ollut kruunuun oikeutettuja lapsia, kuten ei kellään muullakaan Nikolain veljistä. Mihailin ainoa lapsi oli morganaattisesta avioliitosta syntynyt George, joka kuoli sittemmin 20-vuotiaana auto-onnettomuudessa ja lapsettomana.
Niinpä joudutaan etenemään sukulinjassa taaksepäin Aleksanteri III:n isään Aleksanteri II:een. Aleksanteri III oli hänen toinen poikansa, sillä vanhempi poika, kruununprinssi Nikolai oli kuollut vähän yli 20-vuotiaana ja lapsettomana. Kihloihin mies oli kyllä ehtinyt ja kuolinvuoteellaan hän ehti toivoa, että morsian menisi naimisiin pikkuveljen, sittemmin keisari Aleksanteri III:n kanssa, minkä hän tottelevaisesti tekikin.
Seuraava veljes oli suuriruhtinas Vladimir, joka kuoli 1909. Hänen vanhin poikansa suuriruhtinas Kirill kuoli 1938. Tämän ainoa poika puolestaan oli suuriruhtinas Vladimir, joka oli syntynyt pakomatkalla Porvoossa 1917. Hän kuoli 1992 ilman miespuolisia jälkeläisiä. Palaamme tähän mieheen myöhemmin. Nyt joudutaan kulkemaan takaisin Kirillin veljiin. Seuraava veljes Boris kuoli lapsettomana. Nuorimmalla veljellä Andreilla oli poika Vladimir, joka oli syntynyt ennen hänen avioliittoaan pojan äidin kanssa, joten kruununperimyskelpoisuus on vähintäänkin kyseenalainen. Ei sen takia että asialla olisi merkitystä ollut, sillä tämä Vladimir kuoli ennen samannimistä serkkuaan ja ilmeisesti lapsettomana. Tämä päätti Aleksanteri II:n pojan Vladimirin mieslinjan.
Seuraava Aleksanteri II:n poika oli suuriruhtinas Aleksei, joka kuoli 1908. Hänen ainoa poikansa Aleksei oli syntynyt avioliiton ulkopuolella, joten se siitä taas. Silläkin perusteella, että tämän pojan ainoa poika Sergei kuoli 1956 ilman miespuolisia jälkeläisiä.
Aleksanteri II:n seuraava poika suuriruhtinas Sergei oli lapseton, joten koko homma jäi nuorimman pojan suuriruhtinas Pavelin varaan.
Pavel ammuttiin 1919 vallankumouksen jälkimainingeissa. Hänen vanhempi poikansa suuriruhtinas Dmitri kuoli 1941. Hänen poikansa Paul puolestaan oli USA:n kansalainen, everstiluutnanttina eläköitynyt armeijan upseeri ja sittemmin floridalaisen pikkukaupungin pormestari, joka kuoli 2004. Tietyt piirit halusivat hänestä uutta tsaaria, mutta tämä ei koskaan realisoitunut, Paul itsekin ilmoitti olevansa haluton. Hänellä on kaksi poikaa, joista vanhempi on nimeltään Dimitri. Kruununperimyksessä on kuitenkin sellainen pikku ongelma, että Paul oli syntynyt morganaattisesta avioliitosta 1928. Yleisesti ottaen morganaattiset avioliitot olivat kuitenkin jo 1900-luvulla pois muodista. Tässä yhteydessä on myös mainittava, että Pavelin nuorempi poika Vladimir ammuttiin 1918 lapsettomana, joten Aleksanteri II:n puolelta ei ole muita mieslinjan perijöitä kuin tämän entisen USA:n armeijan upseerin jälkeläiset.
Mikäli pitäydytään tiukassa linjassa eli suljetaan morganaattiset liitot pois perimysjärjestyksestä, loppuvat jo Aleksanteri II:n jälkeläisetkin. Hänellä oli myöhemmän, morganaattisen vaimonsa kanssa poika, joka oli syntynyt ennen avioliittoa, mutta tämä voidaan samasta syystä unohtaa. Näin ollen joudutaan palaamaan Nikolai I:een.
Aleksanteri II:n nuorempi veli Konstantin kuoli 1892. Hänen vanhin poikansa Nikolai kuoli 1918. Kuolinsyy oli kuolinvuoteen nähden luonnoton eli keuhkokuume eikä akuutti lyijymyrkytys. Hänellä oli kaksi poikaa, mutta avioliitto oli morganaattinen.
Konstantinin seuraava poika oli isänsä kaima Konstantin, joka kuoli 1915. Hänen vanhin poikansa Ivan kuoli 1918 luonnollisen kuoleman eli bolsevikit ampuivat. Ivanin ainoa poika Vsevolod kuoli lapsettomana 1973, joten palaamme nuorempaan Konstantiniin, jolla oli viisi muutakin poikaa. Seuraava poika Gabriel eli vanhaksi, mutta kuoli lapsettomana. Konstantinin ampuivat bolsevikit, Oleg kaatui taistelussa saksalaisia vastaan, Ivanin ampuivat bolsevikit ja Georgi kuoli lapsettomana.
Takaisin Nikolai I:n poika Konstantiniin. Hänen seuraava poikansa Dmitri kuoli bolsevistiseen lyijymyrkytykseen 1919 lapsettomana.
Nuorin poika Vjatseslav kuoli vain 16-vuotiaana.
Palaamme Nikolai I:n seuraavaan poikaan Nikolaihin, joka kuoli 1891. Hänen vanhempi poikansa Nikolai oli Venäjän armeijan ylipäällikkö ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kuoli lapsettomana 1929.
Nuorempi poika Pjotr kuoli 1931. Hän oli naimisissa Montenegron prinsessan kanssa ja sai yhden pojan, Romanin. Roman kuoli 1978. Hänen vanhempi poikansa Nikolai julisti itsensä kruununperijäksi 1992 aiemmin mainitun Vladimir Kirillovitsin kuoltua. Vladimirin tytär Maria taisteli kunnianhimoisena tätä julistusta vastaan yrittämällä leimata Romanin avioliiton ja näin ollen Nikolain syntyperän kelvottomaksi, Romanin vaimo kun oli pelkkä kreivitär. Saksalaisille tämä oli kyllä riittänyt, Romanille kun oli tarjottu Montenegron kruunua 1941, josta hän toki kieltäytyi. Nikolai kuoli 2014. Hänellä ei ollut poikia, ainoastaan kolme tytärtä. Niinpä Paavalin lain mukaan vuoroon tuli Nikolain pikkuveli Dimitri . Pankkialalla työskennellyt prinssi on jo 90-vuotias, mutta sääntöjen mukaan Venäjän laillisin kruununperijä. Ongelmana on, että hänellä ei ole lapsia. Menemättä tarkempiin yksityiskohtiin hänen kruununprinssinsä olisi varsin etäinen sukulainen. Ei edes pikkuserkku, vaan hänen kolmas serkkunsa eli 93-vuotias Andrew Romanov, Nikolai I:n pojanpojanpojanpoika. Hänellä sentään on kolme poikaa, joten sitä kautta perimys lienee turvattu.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Uusinta: Tuntematon bloggaaja

Lukijalle: Tämä kirjoitus vuodelta 2010 on jossain määrin vanhentunut. Presidenttinä ei enää ole Halonen – onneksi ei mennyt muuttamaan perustuslakia kolmatta kautta ajatellen – ja onhan ilmasto vapautunut. Nykyään sananvapaus on kieltämättä suurempi kuin ennen. Median mokutus jatkuu kuten ennenkin, tosin siihenkin on jo ilmaantunut säröjä. Ja ennen muuta median valta on monestakin syystä selvästi pienempi kuin vuonna 2010. Ihmiset ovat äänestäneet jaloillaan ja lompakollaan. Minäkin lopetin Hesarin tilauksen, koska olen sillä kannalla että propaganda pitää saada ilmaiseksi. Mutta toivottavasti tämän satiirin kärki puree edes osittain samalla teholla kuin tuolloin:

Ote joskus parinkymmenen vuoden kuluttua ilmestyvästä hävitystä Mokutussodasta kertovasta romaanista Tuntematon bloggaaja.

(Kiitos Yrjöperskeleelle ideasta ja kannustuksesta sekä alkuperäisteokselle.)


Rokka sulki kannettavansa, nappasi muistitikun mukaansa ja sanoi:
- No nii, poika. Tule! Issäis opettaa siut bloggaamaa.
- Mitä aiheita?
- Siel on kyl.
He marssivat nettikahvilaan, ja Rokka kuljetti Hauhian pimeään nurkkaukseen, jossa oli kukon kuvalla varustettu ovi.
- Täss on käymälä.
- Onko noi Hesareita?
- On. Erkko meil laitteloo käymäläpaperinkii.
Rokka näytti uutista, jossa perussuomalaisten kannattajia kehotettiin muistamaan, että Soinia saa äänestää vain Uudellamaalla ja siirtymään muiden puolueiden kannattajiksi.
- Näät sie mitä täs lehes sanotaa? Tämmöne jos kellä on mukana ku joutuu mokuttajien kynsii ni sille taataa hyvä kohtelu. Jot piä sit mielessäis. Ota mukkaa ko lähet.
Sitten he aloittivat surffauksen.
- Tuos on toisen netsin blogi. Sitä ei päivitetä ko harvoi. Nää täs on Hommafoorumin keskustelupalstoi. Tuol on heiän mode. Hei, näkkyyk mittää?
Halla-ahoa lukeva moderaattori tarkisti uusimmat viestit ja vastasi:
- Ei näy.

Rokka selitti Hauhialle:
- Älä sie luve moderoides vaik tuo Ukkola lukkoo. Ei tartte rasistihäirikön kommentin olla ku hetki liikaa näkyvil, ni Hommawatch iskee. Ja nyt. Paina häntäis päähä ast tämä: älä millokaa kirjota omal nimel. Melkein kaik tuomion saaneet tääl on sellasii, jotka on pistäneet omal nimellää asiaa väärää paikkaa. Nimimerkil senko kommentoit.
- Juu juu.
- Juu juu. Et sie huomaa jot hää justii paino ilmiantoo.
Rokka klikkasi Hauhian ulos keskustelupalstalta.
- Mie en lase leikkii. Joka sana on asjaa täys. Kukaties hää jo sulle syytettä kirjottel. Kesäiltaha tää on mut älä käy uneksimmaa. Kukkahattutäti hää on näät sellane jot ei ihhaile maisemii. Eikä hää kuule piä päivitystaukoi. Onk siul Bloggerin tunnukset?
- Kyllä. Mut en tiiä mistä kirjottais.
- Mie neuvon kyl. Oikotiedost ja Uutisvirrast saat moneks viikoks aiheita. Kuule mitä hää haastaa!

"Perussuomalaiset. Syrjäyttäkää rasistiset johtajanne ja tulkaa tänne. Mekin keskustelemme teidän esiin nostamistanne asioista."
Ääni tuli presidentinlinnan suunnasta ärrää sortaen.
- Rasistit on aikoja sitten syrjäytetty. Nyt on fasistit menossa, ilmestyi bloggeriin Vanhalan teksti.
"Perussuomalaiset! Tulkaa hakemaan valtaa!"
- Tu sinä hakeen vallalles kansan tuki! khihihi.

- Tuota hää hitto tekköö yleaikaa.

Rokka oli puoliksi vihainen, vaikka häntä huvittikin Vanhalan iankaikkinen härnäily. Ukkolakin hymyili ja kommentoi blogiinsa:
- Se on keksinyt uuden twiittauksenkin. Pari viestiä harvaan ja sitten kolme peräkkäin. Tap .. tap .. tap tap tap. Ja sieltä vastataan. Tietysti toinen samanlainen honkkeli.

"Soinin rasistiset joukot ovat menettäneet suunnattomasti uskottavuutta ja erilaatuista mainetta. Suomen työläiset! Te joudutte raatamaan tolkuttomasti, ellemme me tuo maahanmuuttajia paikkamaan tulevaa työvoimapulaa!"
- Niin, ja työtä riittää niiden kaikkien elatuksen maksamisessa!

Papapapapapapapapa.
Koko netti kaatui ja Hauhia boottasi koneen.
- Joutuikohan se syytteeseen? kysyi hän hätäisenä.
- Kukkahattutäti mokutus, hutoi mokutus, khihihi.
- Siin kuulit. Männään myö bloggaamaan vuorostamme.

Vanhala katseli ruudulta mamukriitikkoblogia. Nimimerkki oli tehty äidin tyttönimestä ja kumminkaiman sananmuunnoksesta. Valtakunnansyyttäjän aiheuttamien tappioiden takia miehiä oli neuvottu olemaan kirjoittamatta omalla nimellä. Sen lisäksi oli annettu ohje kiertää anonyymipalvelinten kautta, mutta perimätapojen mukaisesti ne oli "kokeilumielessä" hakkeroitu reikiä täyteen ja jätetty käyttämättömiksi.
- Älä hitto huutele! kirjoitti Rokka, kun he olivat avanneet Vanhalan blogin.
- Niin mutta naapuri sen alotti, khihi.
- Hää voip viel sen lopettaakii. Mäne hitoil! Mitä sie tiet Sitemeetteril?
- Viilasin blogiin seurannan. Meinaan, se on aika lystiä seurata mistä osoitteesta tulee eniten meteliä pitäviä kommentteja.
Vanhala kirjautui ulos ja naureskeli mennessään. Erikoisesti häntä huvitti tuleva työvoimapula ja hihitellen hän mielessään sommitteli lausetta:
- Nettinatsien mustat joukot estävät kansakuntamme voimavarautumisen maahanmuuttajatyövoimalla.

Rokka selasi bloginsa suosikkilistan läpi ja käski sen jälkeen Hauhian valita mielenkiintoisimmat.
- Silviisii katsele aina! Käräjäoikeuden kieltämiä on neljätoist. Paina niihen osoitteet mieleheis jot muistat. Jos linkkaat jottai niin et sekota laillista juttua laittomii.
- Koska ne on kielletty?
- Viime syksyn jo. Ei ne sillo ollu noil sivuil. Ei siel oo ennää entisil osotteil muut ko polliittisest korrektei juttui sisäs. Näät sie nuo blogit vihervasemmisto sivuil? Sielt hyö tähtäilööt. Jos siul on tuurii ni voit nähhä mokutuksii joskus. Miun tekköö miel laittaa heiät seurantaa ja ruveta tosissai metsästämmää. Alusha mie kommentoinkii mut sit ku mie alotin tuon oman blogin ni en oo ehtint. Mie koitan eukol vähä turva-appuu. Hää ko näät assuu opiskelukämpäs mamulähiös. Älä sie ala viel vähhii aikoihi kommentoimaa! Siin pittää olla tarkkan. Sillo näät nousoo omakii pää.

Rokka opasti ja neuvoi koko kahden tunnin ajan.
- Jos mokuttaavat nii veä täst uus aihe. Se männöö suoraa Hommafoorumil. Ja millo nii sattuu ni älä hättäänny. Kirjota rauhas ja tarkkaa. Het alkuu ko saat joitakii arkumenttei nurin ni jo alkaa hiljetä toisiin vauhti.

...

Hauhia surffaili netissä. Hän näki sivujen piirtyvän kirkkaalle näytölle. Kaikki näytti nukuttavan hiljaiselta ja rauhalliselta. Kaukaa Vihreästä Langasta kuuluva vaimea valkoisen heteromiehen syyllistäminenkään ei tuntunut rikkovan netin uneliasta rauhaa. Risahtamaton hiljaisuus vallitsi. Netin piraattisivustoille kopioidut kielletyt kirjoituksetkin tuntuivat ammoin sitten jäykistyneen paikoilleen sulaakseen tähän yhteiseen liikkumattomuuteen.

Aikansa katseltuaan Hauhia avasi tekstinkäsittelyn ja antoi sormiensa liikkua näppäimistöllä. Jonkin verran hän tunsi syyllisyyttä sen johdosta, mutta koki tehdä sen mitättömäksi tarkistamalla uusimmat päivitykset aina kun oli pari kolme sanaa kirjoittanut.

...

Hauhia katsahti ruudulle ja äännähti. Eräälle sivustolle oli ilmestynyt teksti, jonka mukaan islam oli suvaitsevainen rauhanuskonto ja Suomen olisi siksi hyväksyttävä sharia-tuomioistuimet ja kiellettävä kahviloista munkkipossut. Kukaan ei ollut vielä kommentoinut. Hauhia muotoili äkkiä vastineen hokien tekoaan puolustellen.
- En minä sitä lähetä, mutta varalle.
Hän katsoi uudestaan. Väittämä oli yhä siellä. Jonkun aikaa nuorukaisen mielessä riiteli kiihkeä metsästyshalu ja pelko tottelemattomuudesta. Sitten hän avasi bloggauspalvelun ja valitsi tunnuksen luomisen:
- Äkkiä vaan... ei se ehdi... kirjaudun väärällä nimellä... ei sitä tuolta asti voi paljastaa...
Hän kirjasi nimimerkikseen HowHeA, klikkasi äskeisen sivuston esiin ja kädet kiihkosta vapisten lähetti kommenttinsa. Hän ehti tajuta nettiyhteyden katkeamisen, silmissä leimahti kipunoita, ja kone humahti kaatuessaan virushyökkäyksen voimasta.

...

- Kyllä siellä jotakin on, kirjoitti Koskela ja aavisti pahaa. Netsiblogissa vastaantulleen kommentin sävy kertoi heti kaiken. Se oli hieman apea ja totinen, vaikka totesikin karkeaan sävyyn:
- Pankaahan uusi blogittaja ja pyyhkikää vanha muonavahvuudesta.
- Valtionsyyttäjäkö?
- Niin. Tunnuksen se oli laatinut. Kommentoinut oli, mutta admin oli poistanut sen heti. Siellä näkyi mokutus, mutta se oli niin törkeän provosoiva, ettei se varmaan ollut kuin trolli. Silloin juuri pamahti syyte ja minä arvasin että nyt se oli alkanut kirjoittelemaan jäljitettävällä tunnuksella ja menin sinne. Minä otin teille kuvakaappauksen.
- Voi tuo hiton nulikka minkä tek. Ja mie neljä tuntii hänel just sitä selitin. Jos vappaall jalal viel ois ni nyt mie antasin bännii parraillaa.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Haittamaahanmuutto ja autismi

Kirjailija Jari Tervo löysi uuden syyn suomalaisten rasismiin. Hesarin haastattelussa olivat mm. seuraavat Tervon sitaatit:
- Tunnistin itsessäni autistisia piirteitä, ja minun mielestäni ne sopivat suurimpaan osaan suomalaisista.
- Käynnissä oleva kansainvaellus Välimeren eteläpuolelta pohjoiseen, myös Suomeen, on saanut tämän ”autistisen kansan” erityisen pahasti sekaisin, Tervo sanoo. ”Tänne tulee vuodessa Riihimäen kaupungin verran ihmisiä, jotka ovat tottuneet elämään ryhmässä, ehkä jopa keskustelemaan pidäkkeettömästi.”
- Tämä suomalaisen kulttuurin sisäänpäinkääntyneisyys selittää Tervon mielestä jossain määrin suomalaisten rasismia, jota hän on viime aikoina vastustanut äänekkäästi.

Sittemmin Tervo joutui jossain määrin perääntymään väitteistään saatuaan melkoisen palautevyöryn niskaansa.

Tämä oli sinänsä harmillista, koska Tervo oli jossain määrin oikeilla jäljillä kuvauksessaan. Valitettavasti hän ei vain tuntenut autismin ja Aspergerin syndrooman kirjon käsitteitä kovin hyvin. Kyseisen diagnoosin saaneiden ihmisten todellista ajattelumallia hän tunsi tuskin ollenkaan.

En mene tässä lääketieteellisiin kuvauksiin, vaan selvitän asiaa kansantajuisin termein. Ensinnäkin se, mitä ihmiset ymmärtävät autismilla, tarkoittaa syvää autismia eli sulkeutumista. Tällainen autisti ei juurikaan kiinnitä huomiota ulkomaailmaan. Hän saattaa kommunikoida turvalliseksi kokemassaan ympäristössä ja autismin asteesta riippuen tulla toimeen ihan hyvinkin. Välillä hän saattaa vetäytyä omaan maailmaansa esimerkiksi sulkemalla silmänsä, ottamalla jonkin tietyn asennon ja hyräilemällä. Juuri tästä ryhmästä tulevat ns. autistiset nerot, kuten tositapahtumiin perustuvan elokuvan Sademies nähneet muistavat.

Autismin lievempi piirre – tai ehkä aivan autismista poikkeava, mutta samankaltaisia joskin lievempiä oireita aiheuttava – on Aspergerin oireyhtymä. Aspergerit ovat mukana normaalissa yhteiskunnan toiminnassa ja uskon Tervon tarkoittaneen lausunnollaan nimenomaan aspergereitä, koska hän puhui ”autistisista piirteistä”. Ja tässä hän osui omalla tavallaan oikeaan. Tervon määritelmä rasismista kun on ilmeisesti se, että rasisti vastustaa haittamaahanmuuttoa. Joka ainoa Asperger, jonka kannan asiaan tiedän, vastustaa haittamaahanmuuttoa.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki aspergerit näin tekisivät. Osa suhtautuu varmasti asiaan täysin välinpitämättömästi. Saattaa olla niinkin, että joku sitä kannattaa, joskin epäilen vahvasti. Ainakin niiden aspergerien kohdalla, joiden henkiset kyvyt riittävät oireyhtymän seurausten viemiseen loogiseen loppuun asti. Omakohtaisesti tietämäni ja tuntemani otoksen määrä ei ole suuri, mutta kuitenkin sellainen että se herättää jonkin verran uskottavuutta, etenkin kun sen pystyy perustelemaan.

Jos minua pyydettäisiin kuvailemaan Aspergerin oireyhtymän omaavaa henkilöä yhdellä adjektiivilla, se olisi luotettavuus. En tarkoita luotettavuutta siinä mielessä, että hänen reaktionsa tai toimintansa olisivat ennustettavissa. Tarkoitan luotettavuutta sanan ”rehellinen” merkityksessä. Jos asperger jotain lupaa, hän sen myös pitää. Ja epäoikeudenmukaisuus on sellainen asia, jota yksikään tuntemani asperger ei siedä pätkääkään.

Tähän luotettavuuteen kuuluu myös älyllinen rehellisyys, mikä menee joskus normaali-ihmiselle naurettavuuteen asti. Omakohtainen kokemus. Henkilölle näytettiin eri maiden ääriviivakarttoja ja kysyttiin, ”mikä maa on saappaan muotoinen?”. Vastaus oli, ettei mikään. Kuvissa oli kuitenkin mukana Italia, vieläpä ilman Sisiliaa ja Sardiniaa. Kun asiaa sitten tarkemmin selviteltiin, niin ongelma ei ollut se saappaan ”korko” eikä edes Pohjois-Italia, koska senhän saattoi tulkita naisen saappaan pursuavaksi turkisvuoriksi. Ongelma oli saappaankorosta pohjoiseen sijaitseva Foggian maakunnassa oleva Garganon niemimaa, 40 km x 40 km uloke. Missään saappaassa ei ole sellaista uloketta, joten yksikään maa ei ollut saappaan muotoinen. Kun tehtävän muutti sitten muotoon ”mikä maa muistuttaa muodoltaan saapasta?”, vastaus oli heti Italia.

Älyllinen rehellisyys on aspergereille kaikki kaikessa. Se on yksi tärkeimmistä syistä, miksi heillä on sosiaalisia vaikeuksia. Joskus ihmisyhteisöt uskovat kollektiivisiin valheisiin – itse asiassa varmaan jokainen yhteisö joihinkin, jotkut useampiin kuin toiset. Tämä on aspergereille vaikeaa käsittää. Aspergerit ovat suorapuheisia. Kun he näkevät kollektiivisen valheen, he sanovat sen suoraan. Ja mitä muutakaan haittamaahanmuutto on kuin kollektiivinen valhe?

Rasismiasteikolla aspergerin mittari näyttää nollaa. Sen sijaan realismiasteikoilla mittari näyttää kymppiä. Asperger katsoo kehitysmaita ja vetää niistä johtopäätöksensä. Riittävällä älyllisellä kapasiteetilla varustettuna hän päätyy samoihin johtopäätöksiin, joista taannoin kirjoitin. Miksi ihmiset ovat halukkaita pettämään itseään? Vieläpä siten, että he näkevät totuuden, mutta eivät suostu siihen uskomaan. Aikoinaan sanottiin, että kristityn ja kommunistin ero oli siinä, että kristitty uskoi vaikka ei nähnyt ja kommunisti uskoi, vaikka näki. Sana tilanne on nyt haittamaahanmuutossa. Kuka tahansa pystyy näkemään haitat, mutta osa valehtelee itselleen ja osa ei uskalla sosiaalisen paineen takia sanoa totuutta ääneen. Asperger on liian rehellinen itselleen. Hän näkee, missä jamassa kehitysmaat ovat. Hän tietää, että muslimimaista ei ole koskaan tullut mitään hyödyllistä innovaatiota. Loogisesti mahdollisia johtopäätöksiä hänelle on kaksi: (1) maan asukkaat ovat kyvyttömiä elämään toimivassa yhteiskunnassa tai (2) maan kulttuuri estää yhteiskunnallisesti hyödyllisten yksilöiden positiivisen toiminnan.
Jos (1), rajat on suljettava kaikilta.
Jos (2), rajat on suljettava vähintäänkin niiltä, jotka haluavat tuoda oman kulttuurinsa mukanaan.
Muita loogisia vaihtoehtoja ei ole.

Suomalaisista vain harvalla on Asperger. Mutta on hyvin ilmeistä, että muihin maihin verrattuna myös niillä, joilla ei ole, on enemmän sen piirteitä. Tämä selittää melkoiselta osin suomalaisten yhä nuivemmaksi muuttuvaa suhteutumista maahanmuuttoon. Siinä mielessä Tervo oli aivan oikeassa. Hän voisi kylläkin pohtia asiaa hieman pidemmälle ja miettiä, kummat ovat saaneet aikaan paremman yhteiskunnan - ne autismiin päin kallellaan olevat vai ne, "jotka ovat tottuneet elämään ryhmässä, ehkä jopa keskustelemaan pidäkkeettömästi.” Asiaa voi pohtia vaikka siltä kantilta, että kumpaan suuntaan se ihmisliikenne pyrkii menemään. Ja mitä tähän "pidäkkeettömään keskusteluun" tulee, niin Tervo voisi mennä Bagdadin kadulle heittämään kaapunaisille small talkia ja katsomaan, kauanko pysyy hengissä. Ainakin jos olisi ensin ollut munaa heittää Irakin TV:n lähetyksessä paikallinen pyhä kirja lattialle, kuten hän Suomessa teki.

Pidäkkeettömästä keskustelusta ja välittömästä suhtautumisesta totuuteen olemmekin saaneet viime päivinä makua. Otanmäessä pari irakilaista pelokasta pakolaisparkaa pisti suomalaismiehen kylmäksi sosialisoituaan sitä ennen tämän omaisuuden. Helsingissä taas otsikoitiin rasistien pahoinpitelyn kohteeksi joutuneesta raskaana olleesta somalinaisesta, mikä osoittautui odotetusti huuhaaksi. Poliisi lopetti tutkinnan ennen kuin ehti kunnolla aloittaakaan, mikä kertookin tästä tapauksesta kaiken mahdollisen. Etenkin kun poliisijohto Otanmäen tapauksessa tuntuu olevan eniten huolissaan "suomalaisten lisääntyvästä rasismista" ja muistaa mainostaa "kyseessä olleen yksittäistapaus" jonka "kaltaista ei miesmuistissa ole".

Tämä on aika hyvä suoritus. Poliisi ei ilmeisesti muista Ibrahim Shkupollia, saldo viisi tapettua suomalaista. Eikä edes Abdiqadir Osman Husseinia, joka nyt on ollut otsikoissa viime aikoina. Yksi tappo. Tai hänen äskettäin pahoinpitelemäänsä Ramin Azimia, murha ja ruumiin hävittäminen polttamalla. Tai sitä Oulun kirvesmurhaajasomalia, joka kahden murhan jälkeen löi vielä poliisia kirveellä päähän. Yhdessä näiden tapausten kanssa Otanmäen tapaus tekee jo kymmenen kuollutta. Lienee muitakin tapauksia, joissa pakolaisena Suomeen tunkeutunut on täällä tappanut suomalaisen. Mutta pelkästään nämä välittömästi mieleen tulleet laskien tilanne on 10 - 0.
Tuo nolla tarkoittaa sitä, että en ainakaan tähän hätään muista yhtään ainutta tapausta, jossa suomalainen olisi tappanut pakolaisen. Paitsi tietysti tuon kirvesmurhaajan, mutta poliisin virkatehtävässään hätävarjeluna tekemää ansiokasta suoritusta ei hyväksytä, jos sovitaan että pelkät rikokset lasketaan. Jos joku sattuu muistamaan tapauksen, jossa suomalainen on surmannut matun, otan kiitollisena tasapainottavan tiedon vastaan. Lisäys 16.9.2016: Anonyymi kommentoija muisti tämän tapauksen vuodelta 1994, jolloin somalialainen turvapaikanhakija ammuttiin. Tekijäksi epäiltiin suomalaista, mutta ei siis ilmeisesti koskaan saatu kiinni.
Muiden pienempien rötösten kuten raiskausten tulospalvelua en edes viitsi yrittää, mutta tässä viimeisen vuoden saldoa muistutukseksi. Ainakin 12 raiskausta, joissa tekijä on ollut matu ja uhri suomalainen. Saman verran tapauksia, joissa tekijä on ollut matu ja uhri todennäköisesti suomalainen, mutta en jaksanut ryhtyä penkomaan varmistusta. Nämä siis vuoden ajanjaksolta. Löytyykö ainuttakaan tapausta miltään ajanjaksolta, jossa raiskaaja olisi ollut suomalainen ja uhri haittamamu?

Jokainen pisara on yksittäistapaus.


Mutta vähitellen alkaa tämän autistisen kansankin mitta tulla täyteen. Hesarin uutiset niin Otanmäen murhasta kuin Itäkeskuksen tapauksen valheellisuudesta ovat taattua kiemurtelevaa tyyliä. Mutta allekirjoittanutta alkoivat oikeasti pelottaa kommentit, jotka olivat hyytävää luettavaa. Ja vielä hyytävämpää olivat kommenttien mielipidejakaumat. Satoja puoltoääniä, pari hassua ei-ääntä. Paitsi niissä parissa kommentissa, joissa yritettiin ymmärtää matuja. Niissä jakauma oli juuri päinvastainen. Ja hurjinta oikeastaan oli se, että jo Hesarin alkuperäinen uutinen, jossa kerrottiin epäillystä raskaana olevan matun joukkopahoinpitelystä, ei mennyt kansaan enää läpi. Melkoisen kylmää kyytiä oli sielläkin kommenteissa.
Suomalaisten mitta on tullut täyteen. Sitä ei enää peitellä sillä, että yritetään kiinnittää huomio Pekka ja Pätkä -elokuvan rasistisuuteen. Sivumennen sanoen, siinäkin Iltasanomien äänestyksessä tällä hetkellä 96 % on sillä kannalla, että älkää nyt enää viitsikö.

Nyt on aika poliitikkojenkin jo tajuta, että jotain on tehtävä. Minä en halua, että tämän blogin pitää muuttua suvaitsevaiseksi. Haluan olla se järjen ääni hullussa maailmassa. En vain haluaisi, että yksi hulluus muuttuu toiseksi hulluudeksi.

lauantai 10. syyskuuta 2016

Uusinta: Naisen logiikasta

Lukijalle: Tämä juttu seitsemän vuoden takaa on historiallinen. Siinä näet sai bloginimensä Ylin Johtava Pääinkvisiittori eli rakas vaimoni Salli. Hän on näiden kirjoitusten viimeinen lukko, jonka suodattimen läpi kaikki tekstit kulkevat. Varsin harvoin hän mitään asiatekstiin tulevia muutoksia ehdottaa, korjailee lähinnä kirjoitusvirheitä joita enimmäkseen syntyy siitä, kun olen lauseen ensin kirjoittanut ja sitten muuttanut sitä vähän, mikä on jättänyt jonkin sanan väärään taivutusmuotoon. Joskus hän sanoo painavan sanansa, jolloin tekstistä jää osa sensuurin kynsiin. Vain kerran on kokonainen blogiteksti jäänyt julkaisematta sensorin määräyksestä. Kuten yleensä, jälkeenpäin ajatellen vaimo oli oikeassa.
Tämän tekstin perusteella varmaan monet - etenkin naispuoliset - lukijat ihmettelevät vieläkö olemme yhdessä. Vastaus on että kyllä sitä edelleen samassa osoitteessa asutaan. Ja muroja sekä pähkinöitä syön edelleen:


Syön aamuisin muroja. Vaimolla (sovitaan että hän on nimeltään Salli ;-D) on tapana kaataa murot siististi lasi- tai muovipurkkeihin alkuperäisestä pakkauksestaan. Joskus purkki tyhjenee aamupalalla eikä Salli Brown jostain syystä sitä huomaa täyttää. Tällöin seuraavana aamuna minä otan muroja suoraan alkuperäisestä pakkauksesta enkä täytä lasipurkkia. Kuten jokainen naimisissa oleva tietää, tällainen toiminta tai siis tässä tapauksessa toiminnan puuttuminen herättää joskus jonkin verran keskustelua.

Tähän asti olen selvinnyt selittämällä, että minulle on yhdentekevää, kaadanko murot alkuperäisestä pakkauksesta vai lasipurkista. Aikoinaan S.B. kysyi, enkö sitten halua, että hän siirtää murot lasipurkkiin. Vastasin, että se on ihan hänen valintansa, koska hänkin niitä joskus käyttää. Varmemmaksi vakuudeksi lisäsin, että minusta on kivaa, että hän niin tekee. Miehen on aina syytä kehua vaimoa, jos tilaisuus siihen tarjoutuu. Ei ole niin erityistä väliä, onko kehuihin jotain syytä.

Tässä päivänä muutamana hän kuitenkin yllätti minut kaatamasta pähkinöitä (joita syön murojen kanssa) pussista lasipurkkiin. Seurasi hämmästystä kummastusta siitä, miksi teen tällä tavalla pähkinöiden, mutta en koskaan murojen kanssa. Ja kuten aviomiehet tietävät, ennen kuin ehdin koota itseni selitystä varten, närkästyminen siitä että hän joutuu aina laittamaan murot purkkiin.

Ei auttanut muu kuin antaa yksityiskohtainen selitys siitä, miten miehen logiikka toimii.

Aluksi kerroin, että ei mies oikeasti laske asioita niin tarkasti kuin tulen esittämään. Todellisuudessa miehen päähän on sisäänrakennettu systeemi, jolla hän tekee päätökset parissa hetkessä. Olen nyt kuitenkin purkanut tämän salamaprosessin paloiksi ja hidastanut sitä noin satakertaisesti, jotta systeemi tulisi ymmärrettäväksi myös sille sukupuolelle, jolle looginen ajattelu on tunnetusti hankalaa.

Ensinnäkin tulee ymmärtää, että miehen tavoite kaikessa hänen toiminnassaan on minimaalinen vaiva ja maksimaalinen hyöty. Tässä yhteydessä tilanne on vielä yksinkertaisempi, koska hyöty (syöminen) on joka tapauksessa vakio, joten ei tarvitse tehdä punnitusta vaivan ja hyödyn välillä. Kyse on ainoastaan vaivan minimoimisesta.

Ongelman liikkeelle sysännyt kysymys oli siis: miksi täytän pähkinäpurkin, mutta en muropurkkia.

Aloitetaan pähkinöistä. Pähkinät ovat kilon painoisessa muovisessa pussissa. Jos pähkinöitä kaataa pussista suoraan lautaselle, kohtaa seuraavat ongelmat:
1) Pähkinöitä tarvitsee vain vähän, mutta helposti liikkuvina niitä rojahtaa usein liikaa.
2) Pähkinäpussin kulmaan voi leikata vain suhteellisen pienen reiän, joka tukkeutuu helposti ja purkautuessaan aiheuttaa ongelman 1.
3) Pähkinäpussi ei ole itsekantava, eli sitä on säilytettävä vaakatasossa. Tällöin sen yläpää on rullattava, etteivät pähkinät valuisi kaappiin, kun hyllyllä olevaa pussia pakostakin joskus vahingossa tönäisee. Vastaavasti pussi on tietysti joka kerran rullattava auki, kun pähkinöitä tarvitsee.
Jos pähkinät kaataa purkkiin, joutuu näkemään vaivan joka on suuruudeltaan 20 yksikköä. Koska pussillinen pähkinöitä tekee kaksi purkillista, vaiva on yhteensä 40. Kun pähkinöitä kaataa purkista lautaselle, vaivan suuruus on noin 5 yksikköä. Yksi pähkinäpussillinen riittää 20 aamupalaan, joten vaiva on yhteensä 5 * 20 = 100 yksikköä. Kokonaisvaiva menettelytavasta pähkinät purkkiin on siis 40 + 100 = 140 yksikköä.
Jos taas pähkinöitä kaataa suoraan pussista lautaselle, vaivan suuruus on noin 10 yksikköä, koska pähkinöitä on selvästi vaikeampaa kaataa pussista kuin purkista. Tämä tarkoittaa, että kokonaisvaiva tästä menettelystä on 10 * 20 = 200 yksikköä.
Vaihtoehtoiset menetelmät antavat siis vaivoiksi 140 ja 200 yksikköä. Siksi kannattaa valita pähkinät purkissa -menetelmä.

Sitten tarkastellaan muroja. Murojen tähtääminen purkkiin on vaikeampaa kuin pähkinöiden, koska toisin kuin pähkinäpussin kulma, muropaketin suuaukko ei mahdu purkista sisään vaan on oltava varovainen. Tosin se on myös nopeampaa, joten vaiva on loppujen lopuksi yhtä suuri. Murojen kaataminen purkkiin on myös hankalampaa kuin murojen kaataminen lautaselle, koska lautasen tähtäyspinta-ala on ratkaisevasti suurempi kuin purkin. Kilon muropaketin kaataminen purkkiin on vaivaltaan noin 2 * 20 = 40 yksikköä.
Murojen kaataminen purkista lautaselle taas on vain aavistuksen verran helpompaa kuin murojen kaataminen laatikosta lautaselle. Tämä johtuu siitä, että laatikosta kaadettaessakaan murot eivät liiku yhtä ärhäkästi kuin pähkinät ja aukko taas on niin suuri, että tukkeutumisvaaraa ei ole. Muropaketti on myös itsekantava, joten sotkeutumisriski on pienempi kuin pähkinöillä. Purkin etu laatikkoon nähden on lähinnä siinä, että läpinäkyvästä purkista on helpompi arvioida sopiva kaatamisnopeus. Sanotaan, että purkista kaatamisen vaiva on 5 yksikköä per kerta ja laatikosta kaatamisen 7 yksikköä.
Lisäksi muroja kuluu aamupalalla monin verroin enemmän kuin pähkinöitä. Oletetaan, että kilon laatikko riittää viideksi kerraksi. Tällöin kokonaisvaiva purkista kaatamisessa on 40 + 5 * 5 = 65 yksikköä ja laatikosta kaatamisessa 7 * 5 = 35 yksikköä.
Siksi selviää pienemmällä vaivalla, kun kaataa murot suoraan laatikosta.

Tämän takia mies siirtää pähkinät purkkiin, mutta ei muroja. Selvitäkseen vähemmällä vaivalla.

Tämä prosessi tapahtuu miehen aivoissa sekunnin murto-osissa. Mies ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Hän osaa kyllä useimmiten selittää sen, jos tarve vaatii. Kuten edellä on tehty.

Naisen logiikka taas toimii toisin. Naiselle työn määrällä ei ole merkitystä, vaan sillä, että saa puuhastella. Jos hänellä tietyllä hetkellä ei ole mitään erityistä tekemistä, hän ottaa murolaatikon ja tyhjentää sen purkkiin. Onhan totta, että murot on hieman helpompi sitten aikanaan kaataa lautaselle purkista kuin laatikosta.

Nainen ei kiinnitä huomiota kokonaisuuteen, vaan yksityiskohtiin. Hän ei ajattele, että murojen tai pähkinöiden kaataminen purkkiin ja niiden kaataminen lautaselle ovat osa samaa prosessia. Naiselle ne ovat erillisiä tapahtumia. Siksi nainen saattaa avoimesti hämmästellä, miksi mies on niin hölmö, että kaataa muroja suoraan laatikosta, vaikka olisi helpompaa kaataa purkista. Mies voi tietysti yrittää selittää asian yksinkertaisesti. Vaihtoehto A: murot kaadetaan laatikosta. Vaihtoehto B: murot kaadetaan ensin laatikosta JA sitten purkista. Kumpi aiheuttaa enemmän työtä?
Valitettavasti tämä ei mene naiselle jakeluun, koska hän ei näe tilannetta prosessina. Nainen ajattelee, että eihän murojen kaatamista purkkiin voi laskea, koska sehän on jo tapahtunut, mikäli murot kerran ovat jo purkissa.

Sama ilmiö on havaittavissa työelämässä. Eräs kaveri totesi miesten ja naisten sijoittamisen eri työtehtäviin toimivan parhaiten yksinkertaisella säännöllä. Naiset on asetettava tehtäviin, joissa tärkeää on työn tekeminen. Eli se, että koko ajan tapahtuu jotakin ja hypitään tehtävästä toiseen. Miehet taas on asetettava tehtäviin, joissa tärkeää on aikaansaaminen. Eli se, että saavutetaan tietty tulos.

Jos työtehtäviin sijoittelu tehdään täsmälleen päinvastoin, miehet stressaantuvat tehtävässä, jossa tapahtuu koko ajan eikä ole hetken rauhaa, kun jatkuvasti tulee keskeytyksiä ja häiriöitä. Naiset taas eivät kykene suoriutumaan prosessista, koska eivät ymmärrä kokonaisuutta ja asioiden välisiä yhteyksiä, ns. punaista lankaa.

P.S. Että mitenkö Salli Brown otti selitykseni? No, sanottakoon että keksin yhden hyvän syyn lisää sille, miksi murot kannattaa pitää pahvilaatikossa. Jos ne olisivat olleet lasipurkissa, kuhmut eivät olisi vieläkään parantuneet.