Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 22. syyskuuta 2018

Uusinta: Lyhyellä tähtäimellä

Lukijalle: Kun kirjoitin tämän jutun, sain siitä idean joka ei ainakaan vielä ole toteutunut. Entäpä jos historiassa jokin pikkujuttu olisi mennyt toisin ja sitten asiat olisivatkin paremmin? Näissäkin kymmenessä tapauksessa noin puolet on sellaisia, joista olisi voinut kirjoittaa oman tarinansa vaihtoehtohistoriaan. Ehkä joskus:

Pyrrhos oli Luoteis-Kreikassa sijaitsevan Epeiroksen valtion kuningas. Sotiessaan roomalaisia vastaan hän saavutti vuonna 279 ennen ajanlaskun alkua voiton Heraclean taistelussa kärsien raskaat miehistötappiot. Taistelun jälkeen Pyrrhoksen väitetään todenneen: Vielä yksi tällainen voitto, niin olen hukassa. Kuningas oli näkijä, joka ymmärsi lyhyellä tähtäimellä saavutetun menestyksen olevan pitkällä tähtäimellä tuhoisa. Sotilaskielellä sanottuna taktinen menestys voi johtaa strategiseen katastrofiin. Karkeammin ilmaistuna kyseessä on vanhan vitsin muunnelma: jos kusee pakkasella housuihinsa, se lämmittää vähän aikaa, mutta kohta on entistä kurjempi olo.

Maailmanhistoriassa on nähty lukuisia tapauksia, joissa on tehty lyhyellä tähtäimellä järkevä ratkaisu, joka on sitten osoittautunut pitkällä tähtäimellä tuhoisaksi. Useimmiten ratkaisut ovat vieläpä sellaisia, että niitä on omana aikanaa ylistetty viisaiksi päätöksiksi. Ongelmat ovat paljastuneet vasta myöhemmin - jos niitä on silloinkaan tajuttu. Lyhytaikaisten onnistumisten TOP 10:


10. Sinetöity juna

Vuonna 1917 Saksa ja sen liittolainen Itävalta-Unkari olivat kahden tulen välissä. Idässä raivosi sota Venäjän kanssa. Lännessä Britanniaa ja Ranskaa vastaan käytiin kuluttavaa asemasotaa ja oli vain ajan kysymys, milloin Yhdysvallat liittyisi mukaan. Saksan johtajat näkivät mahdollisuutensa Venäjän sisäisessä levottomuudessa. Helmikuussa tehty vallankumous Venäjällä ei vielä ollut vakiinnuttanut itseään. Mitenkäs olisi, jos lietsottaisiin levottomuuksia entisestään? Venäjällä oli merkittävä kommunistinen liike, vain johtajaa uupui. Vladimir Lenin oli jumissa puolueettomassa Sveitsissä. Saksalaiset järjestivät sinetöidyn junan, joka kuljetti bolsevikkijohtajat Saksan halki ja sieltä lautalla Ruotsiin, josta Suomen kautta Pietariin vallankumousta lietsomaan - onnistuneemmin kuin saksalaiset toivoivatkaan. Tosin he saivat kommunistien kanssa aikaan Brest-Litovskin rauhan, mutta eipä sekään saksalaisia pelastanut.
Lopputulos: Yli 70 vuotta kommunistivaltaa, puoli Eurooppaa rautasaappaan alla ja toinen maailmansota.
Entä jos: Lenin jätettiin Sveitsiin mätänemään. Kerenskin väliaikaishallitus onnistui vakiinnuttamaan asemansa ja murskasi kommunistisen vastarinnan, joka oli hukassa ilman johtoa. Venäjä hajosi sisällissodan melskeissä eri etnisten ryhmien valtioihin, Ukraina, Valko-Venäjä, Baltian maat ja Suomi itsenäistyivät. Kuka Adolf Hitler? Josef Stalin? Vladimir Putin?


9. Vallanvaihto Kiinassa

Kiinalaiset ovat mittausten mukaan keskimäärin älykkäämpiä kuin eurooppalaiset ja se on paljon se. Muinaisina aikoina kiinalaiset tekivät runsaasti keksintöjä paljon ennen eurooppalaisia, mutta missä ovat nykypäivän keksinnöt? Kiinalaiset jäivät muusta maailmasta pahasti jälkeen ja vajosivat kehitysmaa-asteelle. Hallitsijadynastian vaihtuessa toiseen uusi dynastia koki asemansa usein uhatuksi. Tällöin oli usein kätevintä hankkiutua eroon sekä edellisen dynastian arkistoista että oppineista. Samaa perinnettä jatkettiin vielä 60-luvulla kulttuurivallankumouksessa.
Lopputulos: Kaikki luonnontiede ja tekniikka seisoo jättiläisten harteilla. Jos siirtymäperinnettä ei ole, ei ole myöskään edistystä.
Entä jos: Kiinassa vallanvaihdot toteutettiin jos nyt ei aina rauhanomaisesti, niin ei nyt kuitenkaan kaikkea entistä tuhottu. Kiina pysyi maailman johtavana valtiona viimeiset kaksituhatta vuotta ja Eurooppa oli sitä mitä se on maantieteellisestikin: Aasian vähäinen niemenkärki.


8. Yleisurheilun strategiavalinnat

Vielä 1970-luvulla yleisurheilu oli Suomessa ehdoton ykköslaji ja maailmanlaajuisesti (tai siis länsimaissa, joissa raha liikkuu) heti jalkapallon jälkeen. Eipä ole enää. Suomen tasolla sokaistuttiin 70-luvun menestyksestä ja ryhdyttiin satsaamaan huippuihin menestysputken jatkamiseksi. Samalla seurataso unohdettiin käytännössä kokonaan. Kansainvälisesti taas haluttiin laajentaa yleisurheilun markkina-aluetta ja tuotiin kehitysmaihin valmennuskeskuksia sekä erityisprojekteja.
Lopputulos: Suomi sai menestystä vielä 80- ja 90-luvuilla, mutta sitten taso laski. Yleisurheilun kilpailijamäärät ovat romahtaneet eikä vähäisestä harrastajamäärästä pysty nousemaan läheskään yhtä suurta määrää huippuja, vaikka nousijoiden prosentuaalinen osuus olisikin kasvanut. Kansainvälisesti taas yleisurheilu levisi rajusti maailmalle. Samalla kiinnostavuus on romahtanut, kun ihmisiä ei inspiroi seurata kuka afrikkalainen voittaa kestävyysmatkoilla ja kuka karibialainen satasen.
Entä jos: Suomessa ymmärrettiin satsata ruohonjuuritason toimintaan. Maaseudun rakennemuutokseen varauduttiin ja luotiin verkosto, jonka avulla muuttajat ohjattiin uusien kotipaikkakuntiensa seurojen toimijoiksi. Kilpailukalenteria ylläpidettiin entisellä tiheydellä seuraotteluja tukemalla. Kyettiin sitomaan mahdollisimman monelle suomalaiselle henkilökohtainen yhteys yleisurheiluun. Kansainvälisesti maksettiin kehitysmaiden urheilijoille vain matkat MM-kisoihin, jolloin kansainvälisyys lisääntyi, mutta menestys ja kiinnostus säilyivät siellä missä raha ja TV olivat.


7. Manhattanin myynti

Vuonna 1626 hollantilaiset uudisasukkaat kyllästyivät intiaanien kanssa käytyihin kahinoihin ja tekivät vuosituhannen diilin. Peter Minuit osti maa-alueen intiaaneilta antamalla näille vastineeksi heimon kovasti tarvitsemia tavaroita. Tiedossa ei ole, oliko joukossa lasihelmiä. Joka tapauksessa tavaroiden arvo vastasi 60 guldenia, mikä nykyrahassa on noin tuhannen euron luokkaa.
Lopputulos: Tätä nykyä tonttihinta Manhattanilla on luokkaa 20 000 euroa neliömetriltä. Maapinta-alaa on noin 60 neliökilometriä, mikä tarkoittaa koko saaren hintana rapiat 1000 miljardia euroa. Kohtuullinen voittoprosentti.
Entä jos: Intiaanit kieltäytyivät myymästä. Kävi sama kuin muuallakin, heidät syrjäytettiin. Mutta olisi kannattanut kiskoa edes vähän parempi hinta.


6. Silmäpaskotutkimus

Trakooma eli kansanomaiselta nimeltään silmäpasko oli ennen nykyaikaisten lääkkeiden keksimisen aikaa yleisin sokeutumisen syy. Eurooppaan se levisi vasta 1800-luvulla, kun Napoleonin sotaretkillä Egyptissä olleet sotilaat toivat sen tuliaisena. Yhdysvallat ei ymmärrettävistä syistä halunnut trakoomaa sairastavia siirtolaisia. New Yorkin edustalla Ellis Islandilla, jonka kautta miljoonat siirtolaisiksi pyrkivät kulkivat, otettiin käyttöön trakoomatarkistus. Virkailija työnsi koukun silmäluomen alle ja katsoi, näkyikö trakooman merkkejä. Jos näkyi, niin käännytys. Ja sitten seuraava potilas - samalla työkalulla.
Lopputulos: Trakooma on tarttuva tauti. Se levisi Yhdysvaltoihin hämmästyttävän tehokkaasti, kun terveeksi todettu siirtolainen oli tutkittu sairaan siirtolaisen jälkeen. Vasta myöhemmin havaittiin, että olisi aiheellista steriloida väline.
Entä jos: Tohtori Ignaz Semmelweisin suositukset hygieniasta vuodelta 1847 otettiin vakavasti eikä Semmelweisin tarvinnut kuolla mielisairaalassa. Vaikka mikrobien merkitystä ei vielä ymmärretty, havaittiin hygienian toimivan.


5. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus

Demokratia, tuo ateenalaisten lystikäs keksintö, kävi voittokulkua ympäri sivistynyttä maailmaa 1800-luvulla. Monissa maissa, kuten Suomen suuriruhtinaskunnassa, äänioikeus kuului aluksi vain harvoille ja valituille. Säätyvaltiopäivät olivat tietysti meritokraattisesti erittäin typerä ja tehoton laitos. Mutta kunnallisvaaleissa äänioikeus oli yhtäläinen. Se oli kylläkin rajoitettu vuodesta 1865 vuoteen 1906 asti niihin, jotka maksoivat kunnallisveroa. Sitten tuli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kaikille täysi-ikäisille, kuten useimmissa muissakin länsimaissa.
Lopputulos: Rauha ja menestys. Joka toimi tasan tarkkaan niin kauan, kun huoltosuhde oli kohdillaan. Siinä vaiheessa, kun yhteiskunnassa on enemmän elättejä kuin maksajia, ollaan vaarallisilla vesillä. Homma toimii vain niin kauan, kunnes enemmistö huomaa voivansa maksattaa elämisensä vähemmistöllä ja on tarpeeksi moraalitonta (ts. yhteinen uskonto ei pidä yhteiskuntaa enää koossa) myös näin tekemään.
Entä jos: Äänioikeus on kaikilla, mutta äänten määrä on riippuvainen kansalaisen omista meriiteistä. Kannustaa pyrkimään eteenpäin ja on meritokraattinen jos mikä.


4. Lyijyä bensaan

Polttomoottori oli keksitty jo vuosikymmeniä aiemmin, mutta siinä oli eräs epämiellyttävä sivuilmiö: nakutus. Polttokammiossa bensiinin ja ilman seos syttyi sytytystulpasta kuten pitikin, mutta hieman sen jälkeen toisessa päässä kammiota tapahtui paineen vaikutuksesta itsesytytys. Molemmat aiheuttivat paineaallon, joiden kohdatessa syntyi nakuttava ääni ja ennen kaikkea tehohäviöitä. Vuonna 1921 Thomas Midgley Jr keksi, että tetraetyylilyijyn lisääminen bensiiniin esti nakutuksen. Pian kaikki lisäsivät lyijyä bensiiniin ja meno jatkui seuraavat 60 vuotta.
Lopputulos: Lyijyn lisäämisestä syntyvät myrkylliset yhdisteet aiheuttivat syöpäkuolemia vuosittain moninkertaisesti vaikkapa koko Tsernobylin vaikutukseen nähden.
Entä jos: Lyijyn haitallisuutta ei tietenkään 1920-luvulla tajuttu, mutta jos olisi tajuttu, niin nykyisten ja tietämyksen mukaan vähemmän haitallisten lisäaineiden kehittämiseen olisi ollut sellainen paine, että ne olisi keksitty arkikäyttöön vuosikymmeniä aiemmin. Samoin paremmin suunnitellut, vähemmän nakutusherkät moottorit olisivat tulleet käyttöön.


3. USA ja Neuvostoliitto Afganistanissa

Neuvostoliitto ei halunnut miehittää Afganistania loppuvuodesta 1979. Maa oli kuitenkin ideologisessa pakkoraossa eikä nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa. Samalla USA näki mahdollisuuden potkaista savijaloilla seisova jättiläinen kumoon. Yhdysvallat tuki islamilaisia taistelijoita aseistuksella ja koulutuksella. Periaate oli vanha kuin taivas, viholliseni vihollinen on minun ystäväni.
Lopputulos: Ääri-islamin nousu kaikkialla arabimaailmassa. Neuvostoliitto hajosi, mutta luotu hirviö jatkoi eloaan. USA:ssa kaksi tornia vähemmän ja kaksi pitkittynyttä sotaa enemmän.
Entä jos: Neuvostoliiton vallattua maan jenkit tutustuivat Afganistanin historiaan ja totesivat, että neukut saivat just nyt oman Vietnaminsa veristen kansannousujen ja ärhäköiden vastarintaliikkeiden muodossa. Parasta pitää näppinsä irti. Neukut kiehukoot keittämässään sopassa. Ja niinhän ne tekevät. Tosin neukuilla ei ole samanlaisia median aiheuttamia rajoitteita kuin USA:lla Vietnamissa, joten ääri-islamistit laitetaan poikki ja pinoon. Mutta Neuvostoliitto hajoaa samaan aikaan kuin muutenkin, eikä al-Qaidaa ole.


2. Stalinistinen ongelmajäte

Jatkosodan jälkeen Suomi eli vaaran vuosia. Isänmaalliset miehet, asevelisosialistit etunenässä, näkivät ainoaksi mahdollisuudeksi näennäisen nöyristelyn idän suuntaan. Näin Suomi kykeni säilyttämään itsenäisyytensä ja pääosin suvereniteettinsa. Ongelma oli siinä, että Neuvostoliitto kesti kymmenisen vuotta liian pitkään. Ratkaisevien viimeisten vuosien aikana isänmaallisten teeskentelijöiden voimat uupuivat ja heidän tilalleen päättäviin asemiin nousi stalinistinen ongelmajäte, joka oli ihan tosissaan nöyristelyssään.
Lopputulos: Neuvostoliiton romahtaessa syntyi arvotyhjiö, joka täyttyi heidän mielissään monikulttuurisuudella, ydinvoimavastaisuudella ja perhearvokielteisyydellä.
Entä jos: Totaalisen vaikenemisen sijaan nämä aseveljet poimivat lupaavat nuoret mentoroitavaksi, varmistivat että he ymmärsivät realiteetit mutta olivat sisimmässään syvästi isänmaallisia. Niiden, joiden ei havaittu tällaisia olevan, ura torpattiin kunnallisen osastopäällikön tasolle.


1. Orjuus Yhdysvalloissa

Amerikan ollessa brittivallan alaisena orjien määrä oli alkuvaiheessa jopa suhteellisesti laskettuna vähäinen. 1700-luvulla työvoiman tarve etelän plantaaseilla kasvoi siinä määrin, että orjakauppa yleistyi. Yhdysvaltojen itsenäistyessä 1776 orjuuden lakkauttamisesta keskusteltiin, mutta siinä vaiheessa etelän talous oli jo liian riippuvainen orjuudesta. Jos itsenäistyminen olisi tapahtunut viitisenkymmentä vuotta aiemmin, olisi saattanut käydä toisin. Toisin kuin yleisesti luullaan, puuvillaa ei vielä itsenäistymisvaiheessa kasvatettu kovin runsaasti. Vasta puuvillapuimurin keksiminen 1793 teki puuvillanpoiminnasta orjien pääasiallisen käyttökohteen. Vuonna 1790 maassa oli 0,7 miljoonaa orjaa, vuonna 1850 3,2 miljoonaa. Etelän talous kukoisti orjatyövoiman ansiosta. Vähitellen teollinen vallankumous osoitti orjatyövoiman epätaloudellisuuden samoihin aikoihin, kun sisällissota teki lopun orjuudesta.
Lopputulos: Yhdysvalloissa on noin 35 miljoonaa orjien jälkeläistä. Vankipopulaatiossa heillä on kuusinkertainen yliedustus valkoisiin nähden. Työttömyysaste on kaksinkertainen. Kansallisessa SAT-kokeessa hyvän arvosanan saavuttaa 20 % valkoisista ja 3 % mustista. Suurkaupungeissa on slummituneita no-go -alueita. Aika kova hinta siitä, että saa olla maailman paras maa koripallossa.
Entä jos: Orjuus kiellettiin Yhdysvaltojen itsenäistyessä. Etelän herraskainen tyyli ei koskaan kehittynyt, koska kaikki joutuivat tekemään peltotöitä. Eteläosa oli pohjoista selvästi köyhempi jo 1800-luvun alkupuolella. Sisällissotaa ei käyty, mikä tasoitti etelän ja pohjoisen eron nykytasolle. Mustalla vähemmistöllä on ollut 250 vuotta aikaa sopeutua sivistyneen yhteiskunnan tavoille vaivaisen 150 vuoden sijaan ja tulokset ovat olleet paremmat. Ongelmat ovat monin verroin pienempiä, tosin niin on mustan väestön osuuskin. Ja kuka hitto on Obama?

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kaksi vanhaa sossujätkää


Hornankuusen kirjasto tyhjensi menneenä kesänä varastojaan poistomyynnillä, kuten kirjastoilla ympäri maan on tapana tehdä. Tällä kertaa oli ilmeisesti kaiveltu kellaria myöten, sillä myytäviin oli ilmaantunut sellaisia opuksia, joita ei lainahyllyssä ole näkynyt vuosikymmeniin. Matkaan tarttui – muutaman muun ohella – kaksi itsenäisyyden alkuvuosikymmenien vasemman laidan vaikuttajan muistelmakirjaa. Ei elämäkertoja, koska molemmat kattoivat vain varsin rajatun ajan kirjoittajan elämästä.
Ensimmäinen oli SKP:n vahvan miehen Arvo ”Poika” Tuomisen Kremlin kellot, alaotsikkona Muistelmia vuosilta 1933-1939. Toinen oli ”punapääoman” kantaisä, SDP:n moninkertaisen ministerin Väinö Tannerin Olin ulkoministerinä. Kyseinen ulkoministerikausi kattoi ajan 1.12.1939 – 27.3.1940.
Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että jostain syystä en ollut kumpaakaan kirjaa aiemmin lukenut. En tiedä, olivatko poistuneet lainahyllyistä varastojen puolelle jo siinä vaiheessa, kun Pikku-Jaskaa alkoi kiinnostaa muunkin kuin Aku Ankan lukeminen. Painovuodet kirjoilla kun olivat 1956 ja 1950.

Arvo ”Poika” Tuomisen tarina on varhaisvuosien kommunistille tyypillinen. Köyhän perheen lapsi, joka hurahti kommunismin lupaaman autuuden pauloihin. Älykäs poika ei ajalle (s. 1894) tyypilliseen tapaan päässyt jatkamaan oppikouluun. Henkisiä kykyjä vastaavia tehtäviä löytyi aatekentän vasemmalta laidalta. Tuominen pääsi Kansan Lehteen toimittajaksi 1917 ja oli vapaussodan aikana päätoimittaja, vasta 23-vuotiaana. Niinpä rintamalle asti ei ollut aikaa. Sodan jälkeen Tuominen selvisi valkoisten kavereiden ansiosta kuin koira veräjästä ilman kuulaa rintaan tai edes vankileiriä – paitsi mitä nyt joutui lyhyeksi ajaksi valkoinen nauha käsivarressaan vanginvartijaksi. Olojen rauhoituttua taistelu kommunismin puolesta jatkui ja sittemmin vankilakin tuli tutuksi. Osoite oli Tammisaaren pakkotyölaitos vuosina 1922-26 ja uudelleen 1928-33. Toistamiseen vapauduttuaan Tuominen katsoi toiminnan tulleen Suomessa mahdottomaksi ja siirtyi Tukholman kautta Moskovaan, josta palasi takaisin Tukholmaan 1939. Näihin vuosiin sijoittuu Kremlin kellot. Kirja julkaistiin vasta 1956, jolloin Tuominen katsoi ajan koittaneen. Stalinin eläessä ei julkaisua olisi voinut edes ajatella, sillä vaikka poloniumia ei tuolloin tunnettu, osasivat NKVD:n murharyhmät käyttää alkeellisempiakin konsteja. Julkaisun aika tuli vasta Hrustsevin tuomittua Stalinin teot XX puoluekokouksessa.

Väinö Tanner valitsi pari pykälää maltillisemman tien. Köyhistä oloista lähti hänkin ja ajasta (s.1881) huolimatta kävi koulunsa ylioppilaaksi, sitten Suomen Liikemiesten Kauppaopiston ja valmistui lopulta lakimieheksi 1911. Valmistuminen viivästyi myös politiikan takia, sillä Tanner oli jo nuorena omaksunut sosialistisen maailmankatsomuksen ja tullut valituksi SDP:n riveissä eduskuntaan 1907 vasta 26-vuotiaana. Suomen itsenäistyessä 1917 hän oli jo senaatin eli silloisen hallituksen jäsen. Vapaussodassa Tanner pysytteli sivussa ja oli yksi harvoista sosialistien johtomiehistä, joka selvisi rangaistuksetta. Niinpä Tanner pääsikin SDP:n puheenjohtajaksi heti toiminnan käynnistyessä uudelleen 1918 (tuleeko muuten mieleen toista sisällissotaa, jossa hävinnyt osapuoli aloittaa toimintansa samalla nimellä vielä samana vuonna tappion jälkeen?) ja oli puheenjohtajana vuoteen 1926 asti. Tämän jälkeen hän pääsi yllättäen vähemmistöhallituksen pääministeriksi vuoden ajaksi. Toimiessaan presidentin sijaisena 16.5.1927 hän otti vastaan armeijan lippujuhlaparaatin, joka järjestettiin tavan mukaan vapaussodan päättymispäivänä. Temppu kuului protokollaan, mutta herätti puoluepukareissa pahennusta sekä vasemmalla että oikealla. Isänmaallisten keskuudessa se herätti kunnioitusta niin vasemmalla kuin oikeallakin. Poliittisen uran merkittävin hetki osui kuitenkin kohdalle talvisodan sytyttyä, jolloin Cajanderin hallitus joutui eroamaan. Tanner päätyi tehtävään, josta Olin ulkoministerinä talvisodan aikana kertoo. Kirja julkaistiin 1950, kolme vuotta sen jälkeen kun Tanner oli vapautunut sotasyyllisyysvankeudesta ja samana vuonna, kun hän palasi kansanedustajaksi.

Arvo "Poika" Tuominen pakeni siis Suomesta Tukholmaan 1933. Reilun parin kuukauden oleskelun jälkeen järjestyi laivakyyti ihannemaa Neuvostoliittoon. Leningradista matka jatkui Moskovaan, missä Tuominen työskenteli seuraavan kuuden vuoden ajan lähinnä kommunistisen internationaalin hallintotehtävissä. Usko kommunismiin oli kylläkin saanut jo rajun iskun ensimmäisenä maanpakolaisvuonna vierailulla vasta avatulla Stalinin kanavalla. Tuomiselle oli käynyt nopeasti ilmi, millaisella orjatyöllä kanava oli tehty. Sittemmin on arvioitu urakan vaatineen 25 000 kuollutta. Kommunismi ei ollutkaan sellainen onnela kuin hän oli kuvitellut, vaan kehitys vei jatkuvasti huonompaan suuntaan.
Lopullinen isku uskolle kommunismiin tuli maatalouden kollektivisointia seuratessa. Tuominen kuvaa eloisasti, kuinka kolhooseja pakotettiin luovuttamaan kaikki siemenviljoja myöten. Traagista oli se, että tämän piti tapahtua vapaaehtoisesti. Aluksi politrukki äänestytti, myydäänkö vilja naurettavaan pilkkahintaan valtiolle vaiko ei. Vain yksi äänesti myynnin puolesta. Seuraavana päivänä äänestettiin uudelleen. Tällä kertaa matkassa mukana olivat GPU:n miehet. Aluksi pidätettiin kolhoosin puheenjohtaja ja kaksi muuta, jotka olivat edellisenä päivänä äänekkäimmin vastustaneet viljan myyntiä. Ilmoitus oli, että olivat, mokomat, harjoittaneet laitonta viljakauppaa josta seuraa vähintään kaksi vuotta vankeutta ja karkoitus. Sitten äänestettiin taas. Tälläkin kertaa enemmistö vastusti, mutta myyntiä kannatti jo kuusi. Tämän jälkeen pidätettiin kaksi työntekijää lisää samalla tuomiolla ja äänestettiin uudelleen. Nyt tuli jo parikymmentä puoltoääntä, mutta se ei vielä riittänyt. Näytelmä toistui vielä kahdesti ja viisi uutta työntekijää sai menolipun Siperiaan. Kolhoosi vastusti edelleen, viljanmyynnistä kun olisi seurannut nälänhätä ja mahdollinen nälkäkuolema. Seuraavana päivänä palattiin uudelleen kolhoosille, tällä kertaa miliisin ja GPU:n lisämiehityksen tukemana. Muutaman äänestyksen ja toistakymmentä vangitsemista myöhemmin äänestyksessä saatiin pieni enemmistö viljan myynnin puolesta. Sepä sitten riittikin ja proletariaatin diktatuuri oli taas saanut riemuvoiton.
Nähtyään Stalinin hallintojärjestelmän ja salaisen poliisin terrorin toiminnassa Tuominen oli saanut tarpeekseen. Suuri osa hänen työtovereistaan oli vangittu tai surmattu vainoissa. Vahingoittumattomana selvisi vain Otto Wille Kuusinen, jonka perseennuolennan Suomen ennätystä hätyyteltiin vasta 2000-luvulla EU:n jäsentenvälisissä. Kuusinen koki yhtenä harvoista Stalinin läheisistä luonnottoman kuoleman, siis eli vanhaksi joutumatta epäsuosioon. Vähemmästäkin on ansaittu hautapaikka Kremlin muurissa. Tuomisen tuomio Kuusiselle on varsin tyly: Kuusinen ei koskaan auttanut ketään, ei edes omia sukulaisiaan. Tärkeintä oli koiran lojaliteetti sille, joka kulloinkin oli vallassa.
Vuonna 1938 Tuominen palasi Tukholmaan vähin äänin. Kreml ei käsittänyt illusioiden kadonneen, vaan lähetti 13.11.1939 kirjeen, jossa käski palata kiireesti Moskovaan "mielusta tehtävää" varten. Tuominen aavisti minkätapaisesta toimenkuvasta oli kyse ja kieltäytyi. Niinpä aina uskollinen Kuusinen päätyi hänen sijaansa Terijoen hallituksen pääministeriksi. Tuominen puolestaan tuki Suomen laillista hallitusta ja kehotti kommunisteja taistelemaan Suomen puolesta.

Pääministeri Cajanderin hallitus erosi heti talvisodan sytyttyä. Tämä oli poliittisesti välttämätöntä, koska Suomen tavoite oli saada rauha aikaan mahdollisimman pian ja hallitus, etenkin sen ulkoministeri Eljas Erkko, oli menettänyt toimintakykynsä Neuvostoliiton suhteen. Niinpä hallitus erosi - tosin uusi Risto Rytin luotsaama hallitus oli suurelta osin miehitykseltään sama. Pääministeriksi haluttiin Suomen Pankin pääjohtaja Ryti hänen kyvykkyytensä ja politiikan ulkopuolisuutensa takia - hän ei moneen vuoteen ollut hoitanut poliittisia tehtäviä. Väinö Tanner ja presidentti Kyösti Kallio sattuivat samaan aikaan paikalle Rytiä suostuttelemaan. Tämä oli aluksi hyvin vastentahtoinen, kunnes Tanner lupasi ryhtyä ulkoministeriksi. Asia oli sillä päätetty.
On helppoa syyllistyä jälkiviisauteen, kun tietää kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin mistä oikeasti oli kyse. Tämän myöntää osin Tanner itsekin muistelmissaan todetessaan, että ennen toisen maailmansodan alkua uskottiin vielä kansainvälisiin sopimuksiin ja Kansainliittoon. Tästä huolimatta on kummasteltava suomalaisten poliitikkojen naiiviutta. Tanner oli mukana toisella ja kolmannella Moskovan neuvottelumatkalla ennen talvisotaa. Tuolloin toinen maailmansota oli jo käynnissä, joten Puolan kohtalon olisi luullut kertovan mitä merkitystä sopimuksilla ja Kansainliitolla on. Ellei Italian Abessinian-miehitys jo reilut kolme vuotta aiemmin ollut sitä tehnyt. Silti usko kansainväliseen yhteisöön ja Neuvostoliiton nöyryyteen sen edessä oli vahva.
Toinen kummastelun aihe oli naiivius venäläisten neuvottelutaktiikan edessä. Käytiin yksityiskohtaisia pohdintoja siitä, minkä osan Hankoa tai Suomenlahden saaria Suomi olisi valmis luovuttamaan ja mihin kohtaan raja asettuisi Kannaksella. Tajuamatta että Stalin halusi ihan jotain muuta, kuten Enson ja Värtsilän tehtaiden tuotantoa. Ei kyse ollut Leningradin turvallisuudesta. Erityisen kummallista on se, että Suomessa oli tuolloin vahvaa Venäjän tuntemusta aina Mannerheimia myöten, mutta silti ei tajuttu että venäläiset eivät neuvotteluissa kerro koskaan mitä he oikeasti haluavat.
Olisi mielenkiintoista tietää, mihin asentoon Stalinin viikset olisivat nytkähtäneet jos suomalaiset olisivat antaneet vastaehdotuksen. Raja pysyy ennallaan, mutta saatte kauppasopimuksen myötä teollisuustuotantoa asevelihintaan. Ja miettikääpäs, toveri Stalin, seuraavaa. Te sanotte olevanne huolissanne Saksan hyökkäyksestä Suomen alueen kautta. Me emme luovu Suomen alueesta edes teidän uhkanne edessä. Vielä vähemmän meren takana olevalla Saksalla on mitään toivoa käyttää meidän aluettamme. Kuvitelkaa sitten seuraavaa. Te otatte Suomelta väkisin tai puoliväkisin osan sitä maata, jota suomalaiset ovat aina asuttaneet. Haluatteko te mieluummin että teillä on luotettava naapuri kolmenkymmenen kilometrin päässä Leningradista vai nyrkkiä taskussaan puristava naapuri sadan kilometrin päässä Leningradista? Haluatteko että teillä on kauppaa käyvä naapuri, joka puolustaa omaa aluettaan henkeen ja vereen ketä tahansa vihollista vastaan vai naapuri, joka on altis taipumaan vieraan maan sille antamiin lupauksiin oman alueensa takaisin saamisesta, jos se sallii käyttää aluettaan läpikulkuun Neuvostoliittoa vastaan? Kumpaa te, toveri Stalin, haluatte?
Mutta näin ei tapahtunut. Ehkä tuollakaan ei olisi ollut mitään merkitystä, ehkä talvisota oli jo päätetty asia samaan tapaan kuin Preussille oli välttämätöntä kokeilla armeijaansa pientä Tanskaa vastaan ennen Ranskan sotaa ja Saksan yhdistämistä keisarikunnaksi.
Seuraava naiivius nähtiin talvisodan aikana, kun mietittiin ulkomaisen avun vastaanottamista. Onhan tietysti ymmärrettävää, että äärimmäisessä hädässä turvautuu vähäiseenkin oljenkorteen ja deus ex machina -toiveajatteluun. Silti ei voi olla kummastelematta sitä naiiviutta, jolla brittiläis-ranskalaisten joukkojen saapumisen uskottiin pelastavan tilanteen. Kuinka vaikeaa olisi ollut pelkästään saada joukot paikalle, vaikka Ruotsi olisikin myöntänyt täydellisen tukensa kauttakululle - jota se ei todellakaan tehnyt. Toiseksi, mikä olisi ollut joukkojen taisteluarvo niille vieraassa maastossa ja maassa? Tehdäkseen ratkaisevan vaikutuksen joukkojen määrän olisi pitänyt olla samaa luokkaa kuin koko suomalaisen kenttäarmeijan vahvuus. Millä tällainen joukko, tai edes neljännes siitä, olisi huollettu? Kuten vanha viisaus sanoo, amatöörit tutkivat strategiaa ja ammattilaiset logistiikkaa. Ja kolmanneksi, kuinka sitten olisikaan käynyt kun Saksan salamasota muutamaa kuukautta myöhemmin murskasi Tanskan, Norjan ja koko Länsi-Euroopan?
Suomalaisten puolustukseksi voi toki sanoa, että samanlainen naiivius tuntui vallitsevan muuallakin. Ranskan ollessa jo musertumisen partaalla pääministeri Reynaud lähetti Rooseveltille vetoomuksen, jossa hän pyysi kalustoapua, kuten lentokoneita. Ikään kuin lentokoneet olisi saatu Atlantin yli hetkessä ja ne olisivat ihmeaseita, joihin ensi kertaa istuvat lentäjät kykenisivät kääntämään sodan kulun.
Lopulta todettiin ulkomaisen avun mahdottomuus ja lähtetettiin valtuuskunta matkaan. Nykyihmiselle voi olla vaikea käsittää, kuinka hitaasti tieto kulki Tukholman kautta Moskovaan matkustaneen rauhanvaltuuskunnan kanssa. Sähkösanomat viipyivät yleensä puoli vuorokautta ja jäivät joskus kokonaan tulematta. Jokainen puoli vuorokautta tarkoitti sodan loppuvaiheen tahdilla noin neljääsataa kuollutta suomalaista.
Rauha solmittiin ja aseet vaikenivat, mutta eduskunnan piti se vielä hyväksyä. Rauhansopimuksen harvoihin vastustajiin kuuluivat sotaa edeltäneen hallituksen sisäministeri Urho Kekkonen ja IKL:n kansanedustaja, Lapuan liikkeen johtohahmoihin kuulunut rovasti K. R. Kares. Näistä jälkimmäinen pysäytti Tannerin muutamaa kuukautta myöhemmin eduskunnan käytävällä ja tunnusti olleensa väärässä. Kekkonen ei katumusta osoittanut silloin kuten ei myöhemminkään. Kumma kyllä, tämä ei haitannut Kekkosen idänsuhteita myöhemmin. Tätä en muista liiemmin kummastellun. Selitys on selvä. Pragmaattiset neuvostokommunistit tajusivat Kekkosen olleen jo tuolloin opportunisti. Hän oli joutunut politiikassa sivuraiteelle ja silloin on turha pyrkiä vallanpitäjien suosioon, vaan toimia vastakkaisesti ja toivoa parasta.

Sodan päätyttyä Arvo Tuominen palasi Suomeen 1956. Hän liittyi SDP:hen hylättyään kommunismin lopullisesti ja istui eduskunnassa 1958-62. Tuominen pysyi yhteiskunnallisena keskustelijana lähes kuolemaansa 1981 asti. Tsekkoslovakian miehityksen aikaan 1968 Tuominen varoitti Neuvostoliiton solutustaktiikasta, millä pyrittiin mädättämään Suomi sisältäpäin. Kokenutta miestä ei kuunneltu riittävän tarkkaan ja sen hintaa maksamme yhä vihervasemmistolaiseksi suomalaisuusvihaksi mutatoituneen kommunistimädätyksen myötä.
Tanner puolestaan palasi politiikkaan, istui vielä vuosia eduskunnassa ja oli SDP:n puheenjohtajana 1957-1963. Hän kuoli 1966.

Molempien miehien muistelmissa teki vaikutuksen heidän rohkeutensa ja uhrivalmiutensa. En kannata kummankaan arvomaailmaa, mutta se ei estä arvostusta.
Tuominen istui vuosikausia vankilassa aatteensa vuoksi ja vietti parikymmentä vuotta maanpaossa. Neuvostoliitossa hän näki jatkuvasti, kuinka lähipiiri joutui vankileireille ja joskus teloitusryhmän eteen. Hän olisi voinut selvitä helpolla luopumalla aatteestaan 1920-luvulla. Ei voi olla miettimättä, miltä miehestä on todella tuntunut, kun hän on tajunnut viettäneensä kolmekymmentä vuotta elämästään vankeudessa ja maanpaossa valheen takia.
Tanner suostui ulkoministeriksi vaikeassa tilanteessa ja istui jatkosodan jälkeen vankilassa "sotasyyllisenä". Hän olisi aivan hyvin voinut kieltäytyä ryhtymästä mahdottomaan tehtävään, mutta velvollisuudentunto ja isänmaallisuus eivät tarjonneet vaihtoehtoja.

Kun vertaa tuon ajan poliitikkojen rohkeutta nykyihmiseen, tuntee itsensä pieneksi. Poliittisella toisinajattelijalla ei ole vaaraa teloitetuksi tulemisesta ja vankilan riskikin on olematon, kunhan ei nyt aivan kaikkia totuuksia mene laukomaan epäsopivalla tavalla ilmaistuna. Isoimmat riskit ovat työpaikan menetys ja julkinen maineen teilaus, jotka muutamat päänsä anonymiteettipensaasta nostaneet ovat joutuneet kokemaan. Nimimerkin takaa kirjoittamista voi toki perustella sillä, että on aivan sama kuka asiaa kirjoittaa, kunhan teksti on oikein. Toisaalta lukijamäärät kasvaisivat jokaisella anonyymilla varmasti, jos tulisi kaapista ulos. Mutta maan tapa on niin 1920-luvulla kuin 2010-luvulla ollut anonymiteetti muilla paitsi niillä, joilla on pyrkyä poliittisiin luottamustehtäviin. Siitä huolimatta entisaikoina oltiin rohkeampia. Kommunistit olivat julkisesti kommunisteja, kun taas nykyään perussuomalaiseksi tai ylipäätään haittamaahanmuuton vastustajaksi ja kansallisten arvojen kannattajaksi julkisesti tunnustautuvalla on oltava melkoisesti siviilirohkeutta.

Tai ehkä asiamme ovat kuitenkin niin hyvin, että meillä on yksinkertaisesti liian täydet vatsat kapinoimaan mokutusta vastaan. 1920-luvun kommunistilla oli vain voitettavaa, vaikka hän väärää hevosta veikkasikin. Meillä on yksinkertaisesti sanottuna liian hyvät oltavat ja liikaa menetettävää, että uskaltaisimme pistää elämämme peliin Suomen puolesta - niin kauan kun asiat ovat kuitenkin kohtuullisen hyvin. Tämä siitä huolimatta, että toisin kuin kommunisteilla aikanaan, haittamaahanmuuton vastustamisen oikeudellisuudesta ei voi erehtyä. Jopa haittamaahanmuuton kannattajat tunnustavat - pahimmin höynäytettyjä avohoitopotilaita lukuunottamatta - sen turmiollisuuden Suomelle ja vetoavat ainoastaan sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Käsitys oikeudenmukaisuudesta on kylläkin kummallinen, mutta suotakoon heille kaikin mokomin oikeus mielipiteeseensä - kunhan he suovat muille oikeuden faktoihin.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Uusinta: Elämää juoksuhaudoissa

Lukijalle: Pistetäänpä tässä uusiksi yksi blogin historian suosituimmista jutuista. Lisätään samalla yksi tuore juttu tähän armeijatarinoita käsittelevään kirjoitukseen, kun nyt sen julkaisun jälkeenkin on tullut varusvarastolta tavaraa kuitattua. Lukija saa vapaasti arvata onko kyseessä tornihuhu vai tosijuttu. Tiesittekö, että kertausharjoituksista lähtiessä armeijan vihreän kenttäpullon saa pitää itsellään siksi, että sen peseminen tulisi kalliimmaksi kuin pois lahjoittaminen?:

Tajusinpa tässä päivänä muutamana, etten ole koskaan enemmälti kertonut armeija-aikaisista kokemuksista. Tämä puutehan pitää ilman muuta paikata. Nimet tarinoissa on muutettu, paitsi julkisesti tunnettujen henkilöiden.

Oikeastaan kutsunnat eivät vielä kuulu palvelusaikaan, mutta kyllä niissäkin sattui ja tapahtui. Kun kutsuntakaravaani oli rantautunut Kotipaikkakunnalle ja suuri päivä koittanut, me finninaamat järjestäydyttiin skappareiden komennosta voimistelusalissa kolmiriviin helvetinmoisessa härdellissä. Sitten pidettiin nimenhuuto ja havaittiin, että pari heppua puuttui eivätkä olleet mitään ilmoittaneet. No, vähitellen aloiteltiin ja yksi kerrallaan sivuhuoneeseen kutsuntalautakunnan eteen. Istuskelin ikkunan vieressä odottamassa. Eikös siinä reilun puolen tunnin jälkeen pihaan pyöräytä poliisin musta maija ja nämä pari puuttuvaa tyyppiä tuotiin virkavallan toimesta käsikynkkää paikalle. Hyvä alku, olisi toisaalta kiva tietää miten palvelus sitten meni. Päädyin kylläkin eri paikkaan enkä saanut koskaan kuulla.

Aikanaan tuli sitten lähtö Varuskuntaan. Kuka tuli mitenkin, minä junalla. Koska olin omasta pyynnöstä päätynyt joukko-osastoon, johon Kotipaikkakunnalta ei kovin usein menty, ei asemalla ollut tuttuja. Monta Kaupungin sälliä kuitenkin, ja yksi paikkakunnan kännikala oli opastamassa että armeija on paska paikka, mutta kannattaa käydä. Näkyi muutama lähtijäkin ottaneen jo pohjia alle. Perillä huomasi, että muutamalle äidin helmoista lähteminen ja komentojen totteleminen oli turhan kova paikka. Alokas Jormalaisella pää prakasi parin päivän jälkeen. Päätti teeskennellä kahelia ja hommata vapautuksen. Ojensi kädet eteen ja oli pitelevinään rattia, päristeli huuliaan ja ajeli ympäri komppanian käytäviä hullun kiilto silmissä. Tuumasi että eiköhän tämä tehoa. Komppanianpäällikkö vähän aikaa touhua seurattuaan asettui kylmän rauhallisesti käytävän reunaan ja nosti peukalonsa pystyyn liftatakseen. Jormalainen purskahti hillittömään nauruun ja suunnitelma kariutui siihen.

Jormalaisella kävi paska säkä, kun päällikön tilannetaju yllätti. Parempi tuuri oli sillä edellisen saapumiserän hepulla, joka ehti kuukauden ajan palvella ennen kuin siirrettiin C-mieheksi siviiliin. Kyllähän tuvassa ja teltassa muutenkin oli toverihenkeä, joka koostui hernekeiton hajoamistuotteista ja jalkahiestä, mutta tämän hepun jalkahiki oli kuulemma toiselta planeetalta. Sitä riitti ja haju oli semmoinen, että kesäkuumalla ei kukaan voinut olla samassa teltassa. Skapparit passittivat sen veksiin tutkimuksiin. Lääkäri oli seisottanut heppua varttitunnin kahdet villasukat jalassa ja käskenyt sitten riisua ne. Tyyppi teki työtä käskettyä ja lekuri kirjoitti vapautuspaperit heti kun oli lakannut yökkäilemästä.

Vähitellen palvelus siitä käynnistyi ja kohta olivatkin ohjelmassa kuntotestit. Ennen Cooperia meille kerrottiin, että varuskunnan ennätys on Lasse Virénin nimissä ja se on 4500 metriä. Rikkojalle luvattiin kuukauden kuntoisuusloma. Maantietä pitkin painettiin eestaas, joukkue kerrallaan. Meidän vasta kadiksesta valmistunut luti Laaksonen juoksi malliksi kaikkien kolmen joukkueen kanssa ja veti joka kerran tasaisesti 3800 metriä. Kova jätkä, mutta varmaan vittuuntunut siitä, että oli vasta kadettikurssin kakkonen. Ykkönen oli ylennetty suoraan ylilutiksi. Edellisen saapumiserän Cooperissa se oli kuulemma vedonlyönnin jälkeen juossut sikanasse (siviileille tiedoksi, kaasunaamari) päässä 3000 metriä.

Sähkötystestikin meille pidettiin ja parhaiten menestyneet määrättiin radisteiksi. Jotkut sössivät testin ihan tarkoituksella, kun eivät halunneet pidempää palvelusaikaa. Minun ei tarvinnut sössiä, kun rytmitaju ei ole huono vaan olematon. Kukaan ei kuitenkaan yltänyt lähellekään testin ennätystä, jota pitää varmaan edelleenkin hallussaan alokas Hulkko.

Sotilasvalat vannottiin ja sitten päästiin - tai siis jouduttiin - vartiohommiinkin ja päivystyksiin. Olin kerran komppanian yöpäivystäjänä, sehän oli aina semmoinen parin tunnin vuoro jolloin ei koskaan tapahtunut mitään. Aloin nuokahdella kyynärpäät pöydällä ja käsiin nojatessa nukahdin. Havahduin johonkin rasahdukseen ja kun avasin silmäni, näin edessäni kapiaisen kengät. Onneksi leikkasi ja sanoin ääneen "Aamen", nostin pääni ja irroitin käteni rististä. Selvisin seuraamuksitta.

Vähän vauhdikkaampia olivat sentään ulkoväijyvuorot. Vartiot vaihdettiin kiertämällä vartiopäällikön kanssa kasarmialue, uusi vartiomies aina kullekin paikalle ja vanha partion mukaan. Kerran tultiin pääportille ja sielläpä odottikin yllätys. Vartiomies oli kumartuneena jonkun siviilikamoissa olevan hepun ylle ja veti juuri viimeistä nippusidettä kiinni. Alikessu kysyi, että mitä helvettiä. "Herra alikersantti, tämä pultsari väitti olevansa prikaatin komentaja eikä totellut pysähtymiskäskyä!" Alikessu vilkaisi maassa makaavaa verkkaripukuista äijää ja sen jälkeen vartiomiestä: "Kaivakaa puukko esiin ja katkokaa herra everstin siteet!" Vartiomies sai everstin rauhoituttua tältä kolme kuntsaria asiallisesta toiminnasta.

Toisen kerran oltiin vartiotuvassa, kun varuskunnan päivystäjä komensi meidät joutilaina ylimääräiselle partiokierrokselle. Kun lähestyttiin sitten takaporttia, ei vartiomiestä näkynyt missään, mutta puskasta kuului ähinää. Siellähän väijykone suoritti sukupuoliyhdyntää tyttöystävänsä kanssa. Kakkospuomilla ei koskaan tapahtunut mitään ja nämä olivat sopineet tytön tulevan oikeaan aikaan paikalle. Mutta sen pitikin olla juuri se hetki, kun virkaintoinen päivystäjä halusi lähteä ylimääräiselle tarkistuskierrokselle. Päivystäjällä meni aluksi naama norsunperseeksi, mutta sitten hän ei voinut hillitä itseään vaan räjähti nauramaan. Osasyynsä mielenmuutokseen saattoi olla alastomalla tyttöystävällä, joka oli kieltämättä muodollisesti pätevä. Päivystäjä ilmoitti, että rangaistusta ei tule kunhan tyttöystävä häipyy armeijan alueelta välittömästi eikä tapaus toistu. Päälle päätteeksi hän lätkäisi vartiomiehelle kuntsarin, tällä kun oli ollut rynkky selässä koko toimituksen ajan.

Lomillekin päästiin joskus. Kerran peruskoulutuskaudella oltiin vähän hölmöilty ja meidän joukkueenjohtaja Hyvärinen oli vähän vittuuntunut. Hän määräsi, että lauantain lomallelähtötarkastus pidetään sitten läheisen lammen rannassa. Siinä me sitten seisottiin kolmirivissä selkä lampeen päin, kun vääpeli katseli yrmeänä. Sitten rävähti komento: "TAAKSE POISTU!" Kaikki kääntyivät vaistomaisesti, mutta puolet pysähtyi tajutessaan päätyvänsä lampeen. Toinen puoli juoksi sen säädetyt kymmenen askelta reittä myöten veteen. Sitten vääpeli komensi kaikki takaisin kolmiriviin ja yrmeä ilme vaihtui karehtivaan hymyyn. "Puolet teistä ei ole lomallelähtökunnossa. Menette kohta vaihtamaan vaatteet. Toinen puoli taas ei totellut komentoa ja joutuu rangaistukseksi odottamaan lomalle lähtöä siihen asti, kunnes toinen puoli on valmis." Todellisuudessa tämä tarkoitti sitä, että lomakuljetukset ehtivät lähteä ja loma viivästyi puolen tunnin sijaan parilla tunnilla. Sitten vääpeli jatkoi: "Tämä koskee muita paitsi jääkäri Brownia, joka totteli komentoa mutta älysi poistua laituriin kiinnitettyyn veneeseen eikä kastellut varusteitaan!"

Lomalla oltiin vastakin, mutta eikös kerran käynytkin niin että Kotipaikkakunnalla ollessa sairastuin. Kuume pomppasi lähemmäs neljääkymmentä ja vanhemmat totesivat, että tuossa kunnossa et kyllä lähde mihinkään. Loman loppuessa isä kuskasi lähimpään varuskuntaan, jossa oli sairaala. Lääkäri totesi tilanteen ja määräsi vuodelepoon. Sanoi, että ilmoittaa omaan varuskuntaani, missä olen. Siellä sitten makasin muutaman päivän. Lopulta lääkäri kirjoitti matkalitterat ja pari päivää veepeetä perään. Koska komennustodistuksessa ei mainittu ilmoittautumiskellonaikaa, en pitänyt kiirettä vaan menin ilmoittautumaan vasta palattuani viimeisellä mahdollisella bussilla. Kun sitten vähän ennen puoltayötä tulin, päivystäjä soittikin partion paikalle ja niin sitä mentiin putkaan. Ei paljon selittelyt auttaneet. Virallisesti olin ollut monta päivää puntiksella, koska armeijan byrokratiassa tieto ei ollutkaan kulkenut toisen varuskunnan sairaalasta komppaniaan asti. Vasta seuraavana päivänä vyyhti alkoi puhelurumban jälkeen avautua ja pääsin vapaalle jalalle - tai siis palvelukseen, vapaaksi sitä ei voinut sanoa.

Muutenkin armeijan kankeus oli mitä oli eikä mikään ihme, että tieto ei kulkenut, kun kapiaisissa oli kummia heppuja. Naapurikomppaniassakin oli luutnantti Virtanen, joka oli pysynyt samassa sotilasarvossa jo viisi vuotta, vaikka luutnantit ylennettiin muuten aina kaksi vuotta kadettikoulun jälkeen automaattisesti. Tämä oli nimittäin päätynyt ylennyskieltoon poistutettuaan varusmiehiä sulkeisissa pyörävajan katolle. Raskauttava asianhaara oli, että se tapahtui talvella ja kaikilla oli sukset jaloissa.
Vielä hurjempi oli talouspuolen vääpeli Rautajoki, joka vastasi varuskunnan ruokalasta. Se oli aiemmin ollut ylivääpeli. Yksi natsa oli mennyt siinä jupakassa, kun ruokalassa oli pidetty liikaa meteliä, joka ei komennosta huolimatta lakannut. Ylivääpeli oli vetänyt aseen kotelosta ja ampunut kattoon. Oli tullut hiljaista, mutta oli mennyt yksi natsakin.
Meidän komppaniassa taas oli yksi vanha sotilasmestari, joka oli nuorena kersanttina kerran havainnut taisteluharjoituksessa alokkaan ryömivän liian matalalla. Oli kävellyt viereen, tokaissut että "Perkele, te saisitte tuolla tyylillä kuulan läpi molempien perseenposkien" ja polkaissut jalalla takamuksen alas. Alla oli terävä kanto, joka puhkaisi vatsan. Sotilas sairaalaan, jossa leikattiin puhjenneet suolet. Leikkaushaava tulehtui ja potilas kuoli viikon kuluttua. Tutkinnassa silloinen kersantti todettiin syyttömäksi, sai vain varoituksen liiallisesta voimankäytöstä.

Varusmiehissäkin löytyi kaikenlaisia. Vuotta aiemmin meidän komppaniassa oli palvellut yksi tyyppi, joka oli tullut suorittamaan asevelvollisuuttaan suoraan Ranskan muukalaislegioonasta. Ensimmäisessä maastoharjoituksessa ryhmä oli ollut teltassa ja oli huudettu hälytys, jolloin tietysti pitää syöksyä asemiin pikavauhtia. Tämä ex-legioonalainen oli ollut teltan perällä kauimpana ovesta, tempaissut puukon vyöltään ja leikannut teltan peräseinään reiän, josta oli poistunut. Sen jälkeen ei hälytyksiä huudeltu, telttojen paikkaaminen olisi tullut liian kalliiksi. Eikä heppu voinut reaktiolleen mitään, se oli ohjelmoitu selkäytimeen.
Radisteiksi joutuneet puolestaan olivat kerran harjoituksessa itärajan tuntumassa, kun venäläiset tunkivat samoille taajuuksille. Venttiseiska eli LV 217 vinkui, kun meidän radistit ottivat yhteyksiä naapurin puolelle. Siellä oli ihan suomea puhuva vanja ja haastelivat sen kanssa useampaankin kertaan. Noita kielitaitoisia lähettivät ihan vain testaamaan valmiutta. Kun radistit olivat kertoneet tämän jutun tiedustelu-upseerille, niin se oli puolestaan muistellut mitä ilmavoimissa oli käynyt ennen Hornet-aikaa. Neukkujen uuden mallin hävittäjä oli lentänyt merialueella suoraan kohti Suomen ilmatilaa. Sitä vastaan oli tietysti laitettu tunnistuslento. Neukku oli kääntynyt lentämään aivan aluevesirajan suuntaisesti, sen toisella puolella. Suomalainen oli vaihtanut oman MIGin lentosuunnan samaksi ja tehnyt liikkeen, jolla oli saanut alapuolella olevilla kameroilla kuvat silloin vielä salaisesta uutuusmallista. Samalla oli radiossa räsähtänyt selvällä venäläiskorostuksella "Hjuvin tjehty, Suomi-poika!"

Palvelusajan loppupuolella mekin päästiin sitten kaikenlaisiin hys-hys -hommiin. Oltiin kuultu huhu, että varuskunnan läheisen ammusvaraston kukkulaan oli louhittu helvetin iso luola, josta johti tunneli monen kymmenen kilometrin päähän. Tarkoitus kuulemma oli se, että sitä kautta pystyittäisiin siirtämään kokonainen mekanisoitu prikaati maahantunkeutujan huomaamatta. Naurettiin mokomalle tornihuhulle kippurassa - mistä hitosta se mekanisoitu prikaati tästä varuskunnasta repäistäisiin? Vaan kyllä ne hymyt hyytyivät. Minut komennettiin kuskaamaan jokin laatikko ammusluolan päivystäjälle. Se oli sen verran raskas, että korpraali Luukkonen määrättiin kantoavuksi. Vartiomies avasi luolan lukon ja näytti, että tuonne noin. No, mehän rahdattiin laatikkoa. Ei vain löydetty päivystäjää mistään. Sanoin, että tuossa on ovi, siellä varmaan. Koputin, ei vastausta. Avasin oven, se ei jostain syystä ollut lukossa. Pysähdyin niille sijoilleni. Helvetin iso luola täynnä panssarivaunuja. Mutta jotain outoa niissä oli. Sitten tajusin. Jokaisen torni roikkui katossa olevista vaijereista tuuman päässä rungosta. Samassa takaa kuului: "MITÄ HELVETTIÄ TE TÄÄLLÄ TEETTE?" Yliluutnantti Sirviö - liikanimeltään Hirviö - se siellä. Sönkötin, että etsittiin päivystäjää eikä tiedetty, missä hänen piti olla. Sirviö sanoi olleensa vessassa käymässä. Tajusi, että oli itse tehnyt mokan jättäessään luolan oven lukitsematta. Vähän aikaa pureskeltuaan yliluti sanoi, että pidätte sitten turpanne kiinni siitä että luolan ovi oli auki. Siitä vastalahjaksi kertoi, että nämä panssarit ovat virallisesti varaosia. Siksi tornit ovat irti rungoista. Eikä niitä oikeastaan ole edes olemassa, mutta täällä on paljon muutakin kalustoa josta ei sitten puhuta. Me poistuttiin Luukkosen kanssa vähin äänin. Mutta tulipa samalla selitys niille salaperäisille tuuletusaukoille, joita saattoi olla metsässä kilometrienkin päässä varuskunnan rajasta. Oltiin maastoharjoituksissa vähän kummasteltu.

No, onpa siinä veli venäläiselle sitten hieman ihmettelemistä, jos tositilanne tulee. Ei siinä paljon auta sekään, että Teboilin huoltamot on sijoitettu venäläisten panssarivaunujen polttoainetankkien tilavuuden mukaisin välein, niissä on tolkuttoman suuren maanalaiset bensasäiliöt ja muihin huoltoasemiin nähden erilaiset bensapistoolit, jotta ne sopisivat T-sarjan panssareihin. Se on nimittäin epämiellyttävä ylläri, kun salaisesta tunnelista ilmestyykin mekanisoitu prikaati selustaan. Etenkin kun menoreitti onkin jo valmiiksi katkaistu. Jokaiseen suomalaiseen siltaan kun on jo rakennusvaiheessa tehty valmiiksi panoskammio, johon ei tarvitse muuta kuin mättää räjähteet sisään ja jysäyttää. Kaikki on tarkkaan mitoitettu siten, että silta lentää ilmaan ja vieläpä siten, että pilarit katkeavat eri korkeuksilta, jolloin tilapäiskorjaus on vaikeampaa.
Lisäksi ryssät kuvittelivat, että panssareita vastaan olisi vain kevyitä sinkoja, joiden vaikutus niihin on suunnilleen sama kuin hernepyssyllä. Mutta siihen aikaan olikin jo nämä ranskalaiset Apilas-singot jo käytössä. Nehän ovat sen verran järeää kamaa, että ampuessa pitää olla tehokuulosuojaimet ja niiden sisään mielellään vielä tungetaan villasukat. Sotatilanteen varalta Apilaksissa on kotelo, johon on jemmattu korvatulpat. Edes ammattimiehet eivät saa ampua sillä kuin kolme kertaa vuodessa, suurempaa määrää ei ihmisen luusto kestä.

Vähitellen alkoi palvelusajan loppu häämöttää ja TJ lähestyi nollaa, onneksi ei kuitenkaan asymptoottisesti. Muilla paitsi alikersantti Nurmisella. Hän oli näet ammatiltaan maanviljelijä ja tullut palvelukseen jo edellisen saapumiserän mukana. Siinä välissä hän oli puoli vuotta HSL:llä hoitamassa tilaansa, jolloin kotiuttaminen tietysti siirtyi. Sen seurauksena hänen piti kotiutua vasta viikko meidän jälkeemme. Kaverille pikkuisen muistuteltiin asiasta. Sitten lähdettiin loppusotaan. Vasta perillä huomattiin, että Nurmista ei näkynyt missään. Ja me kun oltiin valmisteltu kaikenlaista kivaa, kun oma TJ oli jo alle kymmenen. Seuraavana päivänä Nurminen sitten ilmaantui paikalle. Omalla autolla ja siviilikamoissa. Me oltiin huuli pyöreänä. Mutta selityskin löytyi. Säädökset olivat juuri muuttuneet ja komppanian vääpeli oli käskenyt harjoitukseen lähdössä olevan Nurmisen luokseen. Vääpeli oli selittänyt, että kahden viikon verran HSL:ää annetaankin nyt anteeksi. Vähän sama kuin se, että käyttämättä jääneet kuntsarit saa ylimääräisinä päivärahoina. Ja niinpä Nurmisen kotiutus onkin jo seuraavana päivänä, joten turha lähteä viikon harjoitukseen kauemmas, vaan saa jäädä komppaniaan odottamaan seuraavaa päivää. Sillä aikaa kun Nurminen oli ollut vääpelin toimistossa, muut olivat lähteneet harjoitukseen. Seuraavana päivänä kaveri oli sitten käynyt luovuttamassa kamansa ja saanut sotilaspassin. Kotimatkalla tuli sitten moikkaamaan kavereita. Vieläkin korvat punottaa muistellessa sitä kuittailun määrää, mikä tuli takaisin siitä hyvästä, kun Nurmista oli aiemmin jaksettu muistutella viikkoa pidemmästä palvelusajasta.

Kyllä se sotilaspassi sitten muidenkin kouraan lopulta tuli. Jaossa vielä muistutettiin siitä, että esimiehillä on tietty rauhoitusaika: jos vuoden sisällä kotiuttamisesta käy pätkimässä entistä toimiupseeriaan turpiin, rangaistus tulee järeämmän kanssa. Vaan mitäpä turhia, kotiuttaessa sitä jo muisteli inttiaikaa tietyllä lämmöllä. Saipahan olla vuoden autuaassa olotilassa, toisin kuin nämä nykyiset varusmiehet. Kun, meinaan, nykyään naisetkin pääsevät armeijaan, niin miehet eivät saa olla rauhassa edes sodassa!

tiistai 11. syyskuuta 2018

Wanhat herrat kentällä


Veikkaus julkaisee videosarjaa, jossa legendat Kymppi ja Kasi eli Jari Litmanen ja Teemu Selänne testaavat taitojaan eri lajeissa. Tällä kertaa miehet oli rahdattu urheilukentälle kokeilemaan heittolajeja:



Se, mitä videossa ei mainittu, oli heittovälineiden laatu. Satunnaiselle katsojalle syntyy varmasti väärä käsitys tulostasosta. Käytetyt välineet eivät olleet miesten välineitä – ainakaan useimmiten. Yksi kommentoija esitti lähes varmana arvionaan, että kyseessä olisivat naisten välineet. Tämä ei toki poista saavutusten arvoa ja jos joku niin epäilee niin voi mennä itse kentälle kokeilemaan miten naisten keihäs lentää. Jopa elämänsä parhaassa fyysisessä kunnossa olevat miehet ottaisivat useimmiten parivaljakon molemmilta edustajilta takkiinsa joka lajissa. Puhumattakaan jo neljäkymmentä ylittäneistä.
Miehet kokeilivat heittolajit järjestyksessä kiekko, kuula, keihäs. Moukari jätettiin suosiolla pois ohjelmasta. Kommentoidaan jokainen suoritus kerrallaan, esitetään perustellut epäilyt käytetystä välineestä ja suhteutetaan tilastoilla, kuinka hyviä suoritukset todella olivat.

Suoritustasoa pitää suhteuttaa siihen, että Teemu täyttää tänä vuonna 48 ja Litti 47. Molemmilla on toki pitkälle jatkunut, vain muutama vuosi sitten päättynyt ura takanaan ja lisäksi yleisurheilutaustaa. Teemu oli noin kymmenvuotiaana juniorina eri juoksumatkoilla aivan Suomen kärjen tuntumassa ja Litti pärjäsi samanikäisenä Lahden seudulla maastojuoksussa hyvin, kuten elämäkerta paljastaa.

Kisa käytiin Leppävaaran stadionilla Espoossa eli suorituspaikat olivat ainakin korkeatasoisessa kunnossa. Tiedossa ei ole, edustivatko herrat seuraa nimeltä Leppävaaran Kunto.


1. Kiekko

Kohdassa 0:25 näkee selvästi, miten kiekko asettuu Teemun käteen. Litille vastaava kuvakulma vähän heikompana saadaan kohdassa 0:39. Sormet koukussa kiekon keskipiste on kutakuinkin ranteen ja kämmenen yhtymäkohdassa. Epäilen että oma lapioni on kutakuinkin samaa kokoa kuin videon herroilla ja omassa kädessä kiekon keskipistettä vastaava kohta antaa kiekon halkaisijaksi 20-22 cm. Naisten kiekon (1 kg) halkaisija on 18,0-18,2 cm. Seuraava kiekkokoko on M17-sarjan 1,5 kg, sen halkaisija on 20,0-20,2 cm ja M19-sarjan 1,75-kiloisen halkaisija on 21,0-21,2 cm. Miesten kahden kilon limpun halkaisija on 21,9-22,1 cm. Tämän arvion mukaan kyseessä ei ole naisten kiekko ja koska 1,5- ja 1,75-kiloiset kiekot ovat harvinaisempia, kyseessä on luultavasti miesten kiekko. Tätä tukee kohdassa 0:47 pyörivä kiekko. Kaikissa kiekoissa – painosta riippumatta – keskilaipan halkaisija on 50-57 mm. Ruudulta mitaten kiekon keskilaipan ja halkaisijan suhde on noin 0,25. Miesten kiekossa tämä suhde on välillä 0,228-0,259. Naisten kiekossa se on välillä 0,278-0,316 eli kyseessä ei voi olla naisten kiekko. Periaatteessa kyseessä voisi olla myös junnukiekko (1,5-kiloisessa suhde on 0,25-0,285 ja 1,75-kiloisessa 0,238-0,271, mikä on mahdollisuuksien rajoissa), mutta pyörivästä kiekosta erottuu epäselvänä tussimerkintä, jossa luultavasti lukee 2,0 kg.
Vaikutuksen teki herrojen tekniikka. Kumpikaan ei ole luultavasti kiekkoon koskenut kolmeenkymmeneen vuoteen, jos koskaan. Lyödäänpä tavalliselle pulliaiselle kiekko kouraan, niin lähes varmasti se lentää pidemmälle paikaltaan kuin pyörähdyksellä heitettynä. Ei ole nimittäin helppoa hommaa. Juniorit heittävät pitkään paikaltaan, ennen kuin aletaan pyörähdystä edes opettaa. Äijien mielettömän kova urheilullisuus näkyi pyörähdyksissä. Okei, eivät ne mallisuorituksia olleet, mutta kropanhallinta oli uskomatonta. Kiekko lähti oikea-aikaisesti ja oikeaan suuntaan. Ei voinut muuta kuin ihmetellä. Molemmissa miehissä on mennyt potentiaalinen kansallisen tason urheilija ihan hukkaan palloilijana.
Teemu heitti 27,75 ja Litti 20,79. Tulokset ovat kovia miesten kiekolla heitettynä, etenkin kun kummallakaan miehistä ei ole poikkeuksellisen pitkiä käsiä. Vanha totuushan on, että jos syliväli jää alle kahden metrin, kiekonheitossa on turha haaveilla kansallista tasoa pidemmälle. Tämän kauden Suomen tilastoissa on kolmenkymmenen parhaan joukossa vain kolme alle 185-senttistä heittäjää. Paras alle 180-senttinen löytyy sijalta 42 tuloksella 42,29. Herrojen tulosten 27,75 ja 20,79 väliin sijoittuu SUL:n entinen valmennusjohtaja Into Turvanen tuloksella 24,98. Ikää 78 vuotta. Mutta kiekonheittotietoutta ja –kokemusta moninkertaisesti enemmän.


2. Kuula

Välineen kokoa on vaikea arvioida ja painoa vielä vaikeampi, koska kuulan mittoja ei ole määrätty kovinkaan tarkasti. Päätellen tavasta, jolla kuula kämmeneen uppoaa (Teemu 1:58, Litti 2:21), se lienee halkaisijaltaan 10 cm plusmiinus puoli senttiä. Miesten kuulan halkaisija on 11-13 cm, liian iso. Ja Litin tekniikka paljastaa: 7,26 kilon mötikkää ei työnnetä ranteella. Seuraavat kaksi kuulakokoa eli nuorten miesten 6 kg (halkaisija 10,5-12,5 cm) ja 5 kg (halkaisija 10-12 cm) ovat harvinaisempia ja vaikuttavat sekä kämmenen kokoon että käytettyyn tekniikkaan liian isoilta. Naisten 4 kg kuulan halkaisija on 9,5-11 cm ja se vaikuttaa uskottavalta. Tosin 3 kg:n kuulan halkaisija 8,5-11 cm (kyllä, sama maksimi kuin nelikiloisella) on myös mahdollinen. 2,5 kg (8,5-9,5 cm) ja 2 kg (8-9 cm) kuulat ovat jo liian pieniä. Videon kommentaattori veikkasi kuulaa kolmikiloiseksi, mutta pidättäydytään neljän kilon olettamuksessa. Lähikuvassa pyörivässä kuulassa (1:47-1:51) on joitakin merkintöjä, mutta niistä ei saa selvää.
Tekniikasta ei voi oikeastaan sanoa muuta kuin että kumpikaan ei onneksi turvallisuutta ajatellen pyörähtänyt. Työnnöt kuitenkin lähtivät osin myös vartalon avittamina eivätkä pelkästään kädellä, kuten yleensä satunnaisella kokeilijalla käy.
Teemu 12,24, Litti 11,01. Mikäli kyseessä oli naisten kuula, Teemu menisi Suomen tilastoissa sijalle 36 ja Litti sijalle 72. Niukasti Littiä paremmin pukkasi tuore naisten kuulan 12-vuotiaiden SE-työntäjä Ella Mäntylä, 11,09. Pienellä lajiharjoittelulla ja sukupuolenvaihdosoperaatiolla sekä Teemu että Litti olisivat jo Kalevankisatasoa. Terveisiä vaan Räsäsen Veralle, tällä kaudella 51-vuotiaana 12,29 ja Kalevan Kisojen karsinnassa 16. sija tuloksella 11,95. Yli 45-vuotiaiden naisten SE on hänen hallussaan tuloksella 13,15. Yli 40-vuotiaiden naisten SE on vain 12,44 siksi, että Vera oli vielä siinä iässä Vesa.
Näihin tuloksiin suhteutettuna Teemu ja Litti työnsivät todella hyvin, kun lajitekniikka ei atleettisuudesta huolimatta ollut tietenkään parhaassa kunnossa. Olettaen että kyseessä tosiaan oli naisten kuula eikä kolmikiloinen.


3. Keihäs

Hävittyään kaksi ensimmäistä lajia Litti marssittaa kentälle yllätysneuvonantajan: Seppo Räty ilmaantuu paikalle. Mutta mikä onkaan keihään malli ja jos kyseessä on naisten keihäs, tuleeko sama legendaarinen neuvo kuin Heli Rantaselle ennen Atlantan finaalia: heitä niin että kusi lentää!
Kohdassa 3:44 Litti nojaa keihääseen siten, että keihään perä on pari senttiä hänen takaraivonsa yläpuolella ja kärki on maassa noin 100-160 cm Litin edessä. Koska Litti on 182-senttinen, voidaan olettaa keihään olevan 185 cm korkeudella. Tästä voi Pythagoraan lauseen avulla helposti laskea keihään pituuden olevan välillä 210-245 cm. Kohdassa 4:13 keihäs näkyy vaakasuorassa Litin heittäessä ja se vaikuttaa ruudulta katsoen olevan noin päänmitan Littiä pidempi eli noin 210-220 cm. Kohdassa 4:24 sama havainto Teemusta antaa keihään vain hieman heittäjää pidemmäksi, mutta etuviistosta otettu kuvakulma valehtelee jonkin verran.
Miesten keihään pituus on 260-270 cm. Jo ensivilkaisulla ilman laskemistakin näkee, että kyseessä ei ole miesten 800-grammainen. Seuraava keihäsmalli on 17-vuotiaiden miesten 700-grammainen, joka 230-240 -senttisenä olisi mahdollisuuksien rajoissa. Todennäköisimmin kyseessä on kuitenkin naisten 600-grammainen, jonka pituus on 220-230 cm. N17-sarjan käyttämä 500-grammainen on 200-210 -senttisenä myös mahdollinen, mutta harvinaisempi (kuten myös 700-grammainen). Pienin keihäsmalli on 185-205 -senttinen 400-grammainen, joka on jo liian pieni. Sen näkee jo paksuudesta - piti käydä tässä välissä kokeilemassa ja totta arvio oli, neljäsatanen on ohuempi kuin kuvissa. Vaikka säännöt sallivat paksujen neljäsatasten olevan ohuiden kuussatasten paksuisia, ovat neljäsataset yleensä ohuempia kuin tässä klipissä näkyvä keihäs. Näin ollen se on hyvin todennäköisesti 600- tai 500-grammainen. Näillä ei käytännössä ole mitään eroa, jos voimataso on riittävä. 500-grammainen on nimittäin vaikeampi heittää kuin 600-grammainen, sillä se on lähes yhtä pitkänä herkempi virheasennolle. (Tästä syystä miesten sarjassa siirtymä 700-grammaisesta 800-grammaiseen on vaikea, sillä kasisatanen on selvästi pidempi eikä anna tekniikkavirheitä anteeksi.) Jos 17-vuotias tyttöheittäjä on riittävän vahva, hän saattaa heittää kuusisatasta pidemmälle kuin viisisatasta. Ja näillä miehillä ei ole voimasta kiinni, joten on yhdentekevää heittävätkö he kumpaa mahdollisista keihäistä.
Tässä lajissa näkyy taas herrojen huikea fyysinen lahjakkuus. Värikkäistä kommenteistaan huolimatta jopa Seppo Räty vaikuttaa vakuuttuneelta. Litin viimeiseen heittoon tulee jopa kommentti "kato kato, jumalauta!" Keihäänheitto jopa näyttää keihäänheitolta, mikä on hemmetinmoinen suoritus. Jos tavalliselle ihmiselle antaa keihään käteen ja käskee heittää, näky ei ole lapsille sopivaa katsottavaa. Otteesta ei saa selvää, koska kuva on liian kaukaa otettu. Ilmeisesti otetta on kuitenkin neuvottu, sillä keihäs ei lipsahda kädestä ainakaan pahasti.
Litti 30,26, Teemu 27,82. Tämän kauden tilastoissa Suomen sadanneksi parhaan naisen tulos on 32,81. Yli 45-vuotiaista naisista vain neljä on tänä vuonna ylittänyt 30 metrin rajan, joten tähän suhteutettuna tulokset ovat melkoisen kovia. Nuorempiin ikäluokkiin päin vertailua on vaikeampaa tehdä, koska he heittävät kevyempää keihästä. Jonkinmoista "ristiinheittoa" kuitenkin on 15-vuotiaissa ja niistä tuloksista voi lukea, että 600-grammaista 30 metriä heittävä juniori heittää 400-grammaista noin 40 metriä. 12-vuotiaiden tyttöjen tämän kauden tilastoissa on kaksi 40 metrin ylittäjää ja viisi 37 metrin ylittäjää, mikä siis on suunnilleen 30 ja 27 metrin tuloksia vastaava taso 600-grammaisella. Tämä tulostaso (12-vuotiaiden tyttöjen parhaat) on aika lailla linjassa parivaljakon kuulatulosten kanssa. Mikä kertoo urheilullisuudesta, sillä kuulantyönnössä pärjää puhtaalla voimallakin jonkin verran, mutta keihäässä tekniikka ratkaisee huomattavasti enemmän.


Kunniakkaat ja rohkeat suoritukset emerituspalloiljoilta, onnea ja menestystä!

lauantai 8. syyskuuta 2018

Uusinta: Suora kannustin

Lukijalle: Minulla on tapana todeta, että haittamaahanmuutosta ei voi esittää niin typerää ja Suomen kansalle vahingollista ideaa, ettei sitä lähdettäisi toteuttamaan. Ehkä olen erehtynyt, sillä tätä neljä vuotta sitten esittämääni typeryydenleimausta ei ole vielä ainakaan sellaisenaan toteutettu. Mitä nyt rikolliset saavat joskus turvapaikan sillä perusteella, että Suomi suhtautuu rasistisesti muihin kulttuureihin eikä hyväksy niiden tapaa hoitaa rikollisongelmaa lyhentämällä rikollisen pituutta noin 30 senttimetrillä. Toisaalta voi yrittää ajatella positiivisesti ja pitää tämän ehdotuksen toteutumattomuutta merkkinä siitä, että haittamaahanmuuttopolitiikan suunta on vihdoinkin kääntymässä järkevään päin aiheutettuaan Suomen väestörakenteelle vasta yhtä pahat vahingot kuin toinen maailmansota. Siinä näet kuoli kansamme parasta osaa suunnilleen yhtä paljon populaatiota kuin haittamamuja on maahan tullut ja täällä lisääntynyt:

Syyrian sodan seurauksena Suomeen otetaan entistä enemmän kiintiöpakolaisia. Kiintiöpakolaisjärjestelmä on tarkoitettu väliaikaiseksi turvapaikaksi kotimaastaan lähteville. Tarkoitus on, että kotimaan olojen rauhoituttua ihmiset palaavat takaisin. Tähän ilmoitetaan jopa olevan haluja. Todellisuus osoittautunee jälleen kerran toiseksi. Kyllä Chilen pakolaiset suurimmaksi osaksi palasivat, mutta eipä yhteenkään muslimi- tai Afrikan maahan ole esiintynyt havaittavaa paluumuuttoa. Osasyynä tähän on toki se, että muslimi- tai Afrikan maissa olot eivät historiallisen katsannon valossa voikaan muuttua rauhallisiksi, olettaen tietysti että siirtomaavalta ei palaa takaisin.

Syyrian - ja tietysti muualtakin tulevien pakolaisten - vastaanoton kannustimeksi vastaanottaville kunnille tarjotaan valtion taholta korvauksia. Valtio maksaa kunnalle yli seitsemänvuotiaista 2300 euroa vuodessa ja alle seitsemänvuotiaista 6845 euroa. Maksuja suoritetaan turvapaikkamenettelyn kautta tulleille kolmen vuoden ajan, kiintiöön kuuluville neljän vuoden ajan. Kuntapäättäjien silmissä pyörivät euron kuvat kuin hedelmäpelissä. Monet laskevat Pudasjärven tapaan, että neljän vuoden kuluessa pakolaiset ovat lähteneet lätkimään isompiin kaupunkeihin. Ehditään tehdä tili ja päästä riesasta eroon ennen kuin kulut alkaisivat juosta omasta pussista. Sopisi kuitenkin laskea, riittääkö tuo muutama tonni vuodessa kattamaan kuluja. Epäilyksiä on esitetty.

Sen verran nihkeyttä (suom. huom: järkeä ja laskutaitoa) monen kunnan päättäjissä on esiintynyt, että valtio antaa uutta porkkanaa. Jos kunta ottaa pakolaisia vastaan, maksetaan kertakorvauksena 20 000 euron bonusraha. Siis kokonaista kaksikymmentä tonnia! Jos talousvaliokunnan jäsen on tottunut saamaan puuyhtiöltä muutaman tonnin kantohintakuitteja, niin taju katoaa kymppitonnin kohdalla. Kaksikymmentä tonnia kuulostaa isolta rahalta. Sen saamisen edellytyksenä on kuitenkin vähintään 20 pakolaisen ottaminen, eli tonni per lärvi. Vaikka se tulee muiden korvausten päälle, se on kärpäsen kakka meressä. Kuvitellaan, että Huitsinnevada harkitsisi pakolaisten vastaanottamista ja perusteena käytettäisiin tätä 20 000 euron starttirahaa. Siinä tapauksessa olen valmis lupaamaan kunnanisille, että minä maksan omasta pussistani kunnan kassaan 20 000 euroa, kunhan saan vastineeksi lupauksen että kunta ei ikinä ota vastaan pakolaisia. Ja jos ottaa, niin maksavat rahat takaisin. Enkä vaadi edes korkoa.

Valtion kannustimet eivät siis ole riittävät. Tähän on olemassa yksinkertainen ratkaisu: kasvatetaan kannustimia. Johan alkaa kunnissa rasismi ja muutosvastarinta saada kyytiä, kun tehdään kolmen kohdan ohjelma:
1) 20 000 euron kertakorvaus muutetaan kuntakohtaisesta pakolaiskohtaiseksi eli joka jannusta valtio maksaa tämän verran rahaa kunnalle.
2) Vuosittaiset korvaukset tuplataan ainakin aikuisten osalta hintaan 5000 / vuosi ja lastenkin kohdalta voidaan korottaa vähäsen, sanotaan nyt vaikka luokkaan 10 000 / vuosi.
3) Korvauksia ei enää maksetakaan vain 3-4 vuotta, vaan kymmenen vuotta.

Aika änkyröitä saavat olla semmoisessa kunnassa, joka ei enää tähän syöttiin nappaisi. Tosin tässä on se pikkuinen ongelma, että valtiolta saattaisivat loppua rahat kesken. Eli veronkorotuksia luvassa. Ja ne taas iskevät tietysti jokaiseen kunnan asukkaaseen vähintään välillisesti. Pahimmassa tapauksessa saattavat jopa lisätä rasismia, kun kaikki tietävät miksi verot nousivat.

Vaan eipä niin isoa ongelmaa, etteikö sitä voisi pätevällä suunnittelulla ulkoistaa. Hoidetaan verotus siten, että se muuttuu oikeudenmukaiseksi. Voi tietysti olla, että lakeja joutuu vähän muuttamaan, mutta onneksi perussuomalaiset ja kridet eivät kykene horjuttamaan sitä, kun Suomen Vihervasemmistokeskustakokoomussosialistinen Puolue säätää määräenemmistöllään tarvittaessa vaikka kiireellisessä järjestyksessä uuden lain.

Valtion kunnille maksama pakolaisapu irrotetaan muusta budjetista ja siirretään kuntien itsensä maksettavaksi. Maksumäärä määräytyy kuntakohtaisesti ollen kääntäen verrannollinen kunnan pakolaismäärän osuuteen sen väkiluvusta. Käytännön esimerkki (sori Yrjöperskeles, lainaan taas keksimiäsi kuntia): Huitsinnevada, Lällävesi ja Nyhtänköljä. Sovitaan yksinkertaistamisen takia, että kaikissa kunnissa on yhtä paljon asukkaita. Huitsinnevada on ottanut runsaasti pakolaisia, sen väestöstä heitä on tuplasti enemmän kuin valtakunnan keskiarvo. Lällävedellä taas pakolaisia on yhtä paljon kuin valtakunnassa keskimäärin. Nyhtänköljä puolestaan on tunnettu Suomen rasistisimpana paikkakuntana eikä siellä ole pakolaisen pakolaista. Lällävedellä valtion tuet tuovat miljoona euroa, Huitsinnevadassa kaksi miljoonaa, Nyhtänköljä ei tietysti saa mitään. MUTTA: näihin tukiin kerätään rahat siten, että Lälläveden kunta maksaa valtiolle miljoonan, Nyhtänköljä kaksi miljoonaa ja Huitsinnevada ei senttiäkään. Käytännössä Lällävesi maksaa siis omien pakolaistensa tuen, mikä onkin oikeudenmukaista sillä siellä pakolaisia on vain saman verran kuin maassa keskimäärin. Nyhtänköljä taas maksaa Huitsinnevadan tuet kokonaisuudessaan.

Johan on kumma, jos ei kuntien välille synny kilpailua siitä, kuka saa ottaa kiintiöpakolaisia ja kuka jää ilman. Parhaassa tapauksessa kunnat lähettävät omat delegaationsa pakolaisleireille haalimaan tulokkaita, etteivät vain joutuisi maksumiehiksi. Eiköhän se Nyhtänköljäkin opi - Siperia opettaa, kun kuntavero on pakko nostaa suuruusluokkaan 25 äyriä.

Lisämausteita systeemiin voi keksiä mielen mukaan - tuskin maahanmuuttokoneistolta mielikuvitus kesken loppuu. Yhtenä vihjeenä voi jo antaa sen, että pysyvästi vaikeavammaisten kohdalla annettu korvaus ei riitä, joten sen voisi tuplata. Tällöin Suomi saisi mainetta maana, josta ei käännytetä avuntarvitsijoita. Tuplakorvaus houkuttelisi kunnat hakemaan pakolaisiksi nimenomaan niitä, jotka apua eniten tarvitsevat - invalideja, mielenterveysongelmaisia, toki rikostaustaisetkin voitaisiin korvauksen piiriin laskea. Työllistävä vaikutuskin olisi aivan eri luokkaa; kunta saisi reilusti verotuloja, kun olisi suuri tarve hoiva-alan ammattilaisille, erityisopettajille, sosiaalityöntekijöille, jopa poliiseille, jotka kaikki maksaisivat veronsa kunnan kassaan.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Salaliitto II


Aloitin blogin pitämisen helmikuussa 2009. Alusta lähtien päätin kirjoittaa yhden viikoittaisen päätarinan, päätös joka on pitänyt kohta kymmenen vuotta ilman poikkeuksia. Yhtenä ensimmäisistä - tarkalleen laskien yhdeksäntenä - viikkojuttuna julkaisin novellin Salaliitto. Harvemmin käy niin, että yhdeksän vuoden kuluttua tulee inspiraatio kirjoittaa jatko-osa tarinalle. Silloinen tarina sijoittui julkaisuhetkeen nähden reilut viisitoista vuotta menneisyyteen eli 1990-luvun alkupuolelle. Sen jatko-osa sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään nykyhetkeen plusmiinus yksi vuosi eli 2017-19.

Kokoussali oli juuri sen suuruinen, että muutama kymmenen ihmistä mahtui sisään. Normaalisti tälle väelle olisi vaadittu suurempi sali, mutta tällä kertaa avustajat oli jätetty kotiin. Turvallisuussyyt. Läsnäolijoista vanhin puhui.

- Olemme nyt tutustuneet tilanneraporttiin ja keskustelleet siitä. Projektipäällikön suositus on siis aikataulun viivästyttäminen parilla vuodella. Voisimmeko saada lyhyen yhteenvedon siitä, mikä on mennyt pieleen? Miksi arvionne eivät ole pitäneet?

Puheenjohtaja nousi seisomaan. Hän katsoi parhaaksi vastata syytöstä hipovaan kysymykseen pystyasennossa arvovaltaa saadakseen.
- On muistettava, että alkuperäinen suunnitelma laadittiin Neuvostoliiton hajottua ja siitä on jo aikaa. Jokainen yksittäinen arvio on pitänyt paikkansa toleranssirajoissa. On vain käynyt sillä tavoin, että käytännössä joka ainoa arvio on osunut omissa toleranssirajoissaan sille äärirajalle, joka on projektin aikataulua hidastava. Normaalisti on odotettavissa, että useista arvioista osa osuu kohdalleen, osa osuu vasemmalle ja osa oikealle rajalle siten, että ne suunnilleen kumoavat toistensa vaikutuksen. Nyt kaikki yksittäiset arviot ovat osuneet samaan reunaan. Tämän yhteisvaikutuksen takia suositan viivästyttämistä. Emme aloita kahden vuoden kuluttua, vaan neljän-kuuden vuoden kuluttua.

Kysyjä nyökytteli.
- Ymmärrän. Vaikka kaikki onkin näissä meille jaetuissa kansioissa kerrottu, voisimmeko saada vielä sanallisen kuvauksen arvioista ja niiden toteutumisesta?

Kyseessä oli enemmänkin määräys kuin pyyntö. Puheenjohtaja käytti tässä kokouksessa puhevaltaa, mutta todellisuudessa hän oli vain isäntärenki niille miehille ja muutamalle naiselle, jotka auditoriossa istuivat.

- Käyn läpi asiat järjestyksessä.

- Ensimmäiseksi, terrorismi. Ennusteemme ovat toteutuneet sen alhaisimman skenaarion mukaan. Muistanette että hurjimmassa skenaariossa meillä olisi ollut tässä vaiheessa täysi sisällissota tai joukkotuhoisku, joka olisi vaatinut miljoonia uhreja. Nykymeininki on ollut alhaisimmalla ennustetulla tasolla, ilman sitä ISIS:in tuomaa piikkiä se olisi ollut jopa alle alimpien ennusteiden. Tähän on pääasiallisesti vaikuttanut kaksi asiaa. Toinen on se, että muslimit ovat vielä tumpelompia kuin kuvittelimme. Eli halua terrorismiin olisi, mutta kykyjä ei sitäkään vähää. Se toinen syy tuleekin sitten seuraavassa ennusteessa.

- Toinen ennuste koski kotouttamispolitiikkaa. Se on onnistunut paremmin kuin odotimme. Muslimit ja afrikkalaiset ovat integroituneet länsimaiseen yhteiskuntaan hämmästyttävän hyvin. Ei toki lähellekään niin hyvin kuin vasemman laidan ajattelijat kuvittelivat. Mutta hehän nyt luulevat kaikkien ihmispopulaatioiden olevan samanlaisia ja kulttuurien samanarvoisia. Onnistunut kotouttamispolitiikka on osasyy siihen, että terrorismiakin on esiintynyt selvästi odotettua vähemmän. Toki näemme autopaloja, mellakoita ja no-go –alueita, mutta emme läheskään siinä määrin kuin keskimmäinen skenaario ennusti, siitä huonon tapauksen ennusteesta puhumattakaan. Onhan kotouttamiseen rahaa toisaalta palanutkin. Jos haluaa nähdä asiassa humoristisen puolen, niin lopputulokset ovat olleet selvästi huonompia kuin kotouttajat ovat odottaneet mutta selvästi parempia kuin me pidimme mahdollisina.

- Kolmas ennuste koski tulijoiden määrää. Se on ollut odotettua pienempi. Tästä on luonnollisesti seurannut vähemmän vahinkoja kuin odotetulla tulijamäärällä olisi tullut. Mutta edelleenkin, lukumäärät olivat annetun ennusteen rajoissa, tosin siellä alarekisterissä.

- Neljänneksi luonnonkatastrofit ovat olleet vähäisempiä eivätkä ole herättäneet ihmisten ympäristötietoisuutta siinä määrin kuin odotimme. Edelleen on hyvin yleinen absurdi ristiriita siinä, että ilmastonmuutoksesta eniten huolestuneet ihmiset ovat samoja jotka haluavat haalia mahdollisimman paljon afrikkalaisia Eurooppaan moninkertaistamaan hiilijalanjälkeään. Mitään öljypulaa ei ole tullut, kiitos uusien löydettyjen lähteiden. Tämä taas on meidän kannaltamme ongelma, koska vaihtoehtoisia energialähteitä ei ole kehitetty odotetulla vauhdilla. Me taas tarvitsemme niitä, koska operaation alkaessa emme voi luottaa Lähi-idän öljyn saatavuuteen.

Puheenjohtaja vilkaisi syrjäkarein Venäjän edustajia. Hän ei voinut sanoa, että Venäjäänkään ei voinut luottaa ainoana öljynlähteenä. Olihan Venäjä tässä suunnitelmassa mukana. Mutta viesti meni varmasti perille.

- Viidenneksi taloustilanne on ollut odotettua parempi, mihin on osasyynä se, että haittamaahanmuutto ei ole ollut niin runsasta kuin odotimme. Euro on kestänyt kasassa ja talouskriisit on torjuttu parhaalla odottamallamme tavalla, joten kansalaiset eivät ole tympiintyneet odoteusti.

- Kuudenneksi tiettyjen avainmaiden väestö on käyttäytynyt suunnitelmaamme hidastavalla tavalla. Erityisesti mainitsen tässä Saksan ja Unkarin, koska ne ovat tavallaan vastakkaiset esimerkit. Saksan väestö ei ole noussut kapinaan, natsiajan traumat ja häpeät osoittautuivat odotettua suuremmiksi. Vastaavasti kauttakulkumaa Unkari yllätti päättäväisyydellään, mikä on hidastanut haittamaahanmuuton edistämistä Euroopassa. Mikä taas on hidastanut ihmisten reaktioita.

- Seitsemänneksi – ja kenties tärkeimmäksi kaikista – median toiminta on kulkenut sen loivimman skenaarion mukaisesti. Kun tätä suunnitelmaa tehtiin melkein kolmekymmentä vuotta sitten, kokemuksemme esimerkiksi lehdistöstä oli moniarvoisuus. Eri sanomalehdet kertoivat samasta asiasta eri painotuksin. Oletimme tämän jatkuvan. Se, mitä emme huomanneet oli Neuvostoliiton ja itäblokin romahduksen vaikutus. Lehdistön moniarvoisuus oli Neuvostoliiton olemassaolon seuraus. Kun se romahti, lehdistö degeneroitui tasapaksuksi mössöksi. Ja meidän suunnitelmamme kannalta hankalimpaan suuntaan. Suuri osa ihmisistä lukee uutisensa edelleen vanhanaikaisista medioista. Tosiasiat eivät ole vielä konkretisoituneet kohtaamisteorian mukaisesti, koska kohtaamisia haittamaahanmuuton todellisuuden kanssa ei ole tullut riittävästi. Ja vaikka olisikin tullut, niin kiitos median, moni uskoo edelleen kohdanneensa yksittäistapauksen. Mutta tämä on muuttumassa ripeää vauhtia. Sivumennen sanoen, tämä on itse asiassa sellainen asia, joka alkaa kohta toimia meidän puolestamme. Media on taantunut klikkijournalismiksi, tutkiva journalismi on jo kuollut. Toimittajat ovat älyltään C-luokkaa. Kuvitelkaa mitä tapahtuu, kun tämä koneisto kääntyy – ja sehän kääntyy, koska toimittajat ovat aina olleet tuulenhaistelijoita – suoltamaan meidän propagandaamme. Goebbels muuttuisi kateudesta vihreäksi, sillä hänellä ei ollut lähellekään yhtä kattavaa koneistoa. Eikä median tarvitse tällä kertaa edes valehdella.

Puheenjohtaja istui, tarttui edessä olevaan lasiin ja otti kulauksen vettä. Yksi kokousedustajista nousi seisomaan ja puheenjohtaja nyökkäsi. Mies puhui sujuvaa englantia, mutta saksalaisella korostuksella.

- Eli kaikki siis meni sinänsä toleranssirajoissa, mutta talo oli joka kohdasta vinksallaan samaan suuntaan. Vai menikö jokin asia ennusteessa juuri kuten pitikin?

- Yksi asia. Kuten silloin 1990-luvun alussa edeltäjämme suunnittelivat, valtaosa haittamaahanmuutosta koostui miehistä, koska miehet aiheuttavat enemmän yhteiskunnallista levottomuutta. Tämä tapahtui täysin ennustetusti. Tosin odottamaton haittapuolensa siinäkin. Etenkin nyt, kun suunnitelman punaisen vaiheen käynnistämistä lykättäneen. Koska tulijat olivat pääsääntöisesti yhtä sukupuolta, rodut ovat risteytyneet odotettua enemmän.
- Ymmärrän sen olevan ongelma, mutta miten suuri?
- Aiheuttaa tietysti turbulenssia, mutta teillä Saksassakin puoli- ja neljännesjuutalaisten vainot onnistuivat aikoinaan ilman kapinaa.

Kokoussalista kuului hörähdys. Julmaa huumoria, mutta kaikki tunnistivat totuuden. Lähes kaikki olivat ihmetelleetkin mielessään sitä, kuinka oli mahdollista etteivät ihmiset tajunneet: jos Saksassa kyettiin tuhomaan erityisen menestyksekäs, yhteiskuntaan integroitunut, ongelmia aiheuttamaton ja sukupolvien ajan valtaväestön kanssa risteytynyt kansanosa, mikä sai kuvittelemaan että huonosti pärjäävä, integroitumishaluton, mellakoiva ja vasta yhden sukupolven ajan maassa ollut tunkeilijaväestö olisi turvassa?

Toinen edustaja pyysi puheenvuoroa ja sai sen.

- Eli tässä on siis syy siihen, että olemme vaientaneet nationalistipoliitikkoja ja estäneet kaikkien karismaattisten hahmojen nousun valtaan. Esimerkiksi meillä Suomessa junailimme matukriittisen puolueen puheenjohtajaksi miehen, jonka karisma ja ulkoinen olemus muistuttivat erehdyttävästi märän tiskirätin vastaavia. Tosin hän on viime aikoina kovasti kehittynyt. Samoin niittasimme naiskanditaatin, joka ulkonäkönsä ja ajatustensa, osin kykyjensäkin puolesta olisi saattanut mennä pitkälle. Ei tarvinnut muuta kuin onnekas sattuma siinä, että hän oli tehnyt gradunsa aivan yhtä huonosti kuin muutkin sen ajan ja alan opiskelijat. Vaan kohta ei temppuilu enää auta. Pinnan alla kytee, minkä näkee keskustelupalstoilta ja etenkin lehtien uutiskommenttien peukutuksissa. Tarvitaan vain nationalistinen kipinä ja räjähdys etenee suunnitellusti. Koko Euroopassa.

- Aivan niin. On melkoista ironiaa, että nämä nationalistipoliitikot, joita nyt niin kovasti ryöpytämme, saisivat kaiken haluamansa kohta mutta he ovat liian aikaisin liikkeellä. Tosin suurin osa heistä ei haluaisi varmaan mennä yhtä pitkälle kuin me olemme menossa. Mutta se johtuu vain siitä että heillä ei ole tietoa eikä kykyjä tajuta kuinka vaarallinen nykytilanne on ihmiskunnan olemassaololle.

Iäkäs valtiomies nousi vaivalloisesti jaloilleen. Hetken salia tarkasteltuaan hän puhui vanhan miehen narisevalla äänellä.

- Minä olen yksi niistä harvoista läsnäolijoista, joka oli paikalla silloin kaksikymmentäviisi vuotta sitten,. Silloinen ennuste on pitänyt paikkansa. Silloin suunnitelma kuulosti hurjalta, mutta hyväksyimme sen koska tajusimme realiteetit. Arviot ovat osoittautuneet oikeiksi, siispä edetkäämme suunnitelman mukaan. Mutta ne pari-kolme vuotta myöhemmin. Vielä ei ole aika.
Politiikassa kyse ei ole siitä, mikä on totta ja mikä valetta. Politiikassa on kyse siitä, mikä on "oikein" ja mikä "väärin" poliittisesti. Tämän taidon hallitseminen edellyttää, että sanoo saman asian kuin kaikki muutkin vähän eri sanoin. On sanottava se mikä on "oikein" riippumatta siitä onko se totta vai valetta. Jos sanoo toden asian joka on "väärin", ura on ohi ihan samalla tavalla kuin jos sanoo valheellisen asian joka on "väärin".
Joskus "oikean" ja "väärän" paradigma muuttuu, yleensä silloin kun toden ja "oikean" ristiriita on kasvanut liian räikeäksi. Silloin etulyöntiasemassa on se, joka sanoo ensimmäisenä sopivaan aikaan toden asian, jonka sanominen olisi vielä hetki sitten ollut "väärin". Muut seuraavat perässä.
Sopiva vertauskuva asiaan on jokin joukkuepeli, vaikka jalkapallo. Hyökkäykseen pitää lähteä oikea-aikaisesti. Jos tekee sen etuajassa, on väärässä. Siinä vaiheessa kun kaikki muut ovat jo menossa, on jo myöhässä. Etulyöntiasema on sillä pelaajalla,joka on lähtenyt ensimmäisenä - eli vaistonnut pelitilanteen muutoksen nopeimmin. Kun taas se pelaaja, joka on lähtenyt vähän liian aikaisin, on paitsiossa.
Tässä asiassa oikea hetki on vasta noin viiden vuoden kuluttua, vaikka joitakin koepalloja on jo heitetty. Haluaisin kuulla puheenjohtajan näkemyksen siitä, aiheuttaako tämä viivytys muutoksia suunnitelmaan?

- Ei merkittävästi. On tosin yksi asia, mikä on ennusteissamme mennyt pieleen. Ja se on itse asiassa aika noloa, sillä virhe aiheutui siitä oletuksesta, että vasemmistolaisvetoinen väestötiede olisi ollut oikeassa. Eli kaikki ihmispopulaatiot käyttäytyisivät samalla tavalla eri taloudellisen kehityksen vaiheissa, mikä jälkikäteen tuumaten on järjetön ajatus. Mutta niin erehdyimme tekemään ja niinpä väestönkehitysennusteemme olivat optimistisempia, kun taas todellisuudessa etenkin Afrikassa väestönkasvu sen kuin kiihtyy elintason noustessa. Tämä, yhdessä suunnitelman viivästyttämisen kanssa, aiheuttaa tietysti sen että inhimillinen tragedia on laskettua suurempi.

Puheenjohtaja vaikeni hetkeksi. Sitten hän nosti katseensa.

- Olette kaikki lukeneet raportit ja suunnitelmat. Olemme keskustelleet. Haluaako joku käyttää vielä puheenvuoron?
Syvä hiljaisuus.
- Haluaako joku, että äänestämme ensin siitä toteutetaanko suunnitelma vai ei? Vaikka se tapahtuisi vasta viiden vuoden kuluttua, on toimenpiteet aloitettava vuoden sisällä eikä niitä sen jälkeen voi enää pysäyttää.
Hiljaisuus jatkui katkeamattomana.
- Selvä. Siispä ehdotan suljettua lippuäänestystä siitä, aloitammeko aikataulun mukaisesti vai siirrämmekö noin kahdella-kolmella vuodella…

lauantai 1. syyskuuta 2018

Uusinta: Murhatut urheilijat

Lukijalle: Uusitaan vaihteeksi urheiluhistoriaa sieltä kornimmasta päästä:

Murhan uhriksi joutumisen riskiä kasvattavat monikymmenkertaiseksi omat elämäntavat ja epämääräinen seura, mutta huonolla tuurilla uhriksi voi joutua kuka tahansa. Myös tunnettujen urheilijoiden kohtalona on joskus ollut päätyä murhatuiksi. Seuraavassa aikajärjestyksessä kymmenen kuuluisaa murhatapausta, joissa uhrina on olltu urheilija.


15.10.1910 Stanley Ketchel

Keskisarjan maailmanmestari Stanley Ketchel oli ammattinyrkkeilyn alkuvaiheen suurimpia nimiä. Hän valtasi kiistattoman maailmanmestaruuden vain 21-vuotiaana tyrmäämällä ensimmäisessä erässä Mike Sullivanin. Seuraavat kolme vuotta hän hallitsi keskisarjaa kovalla kädellä voittamalla kaikki varteenotettavat vastustajat. Välillä hän tosin hävisi mestaruuden Billy Papkelle tämän iskettyä Ketcheliä jo ennen asiaankuuluvaa tervehdystä. Uusintaottelussa kaksi kuukautta myöhemmin Ketchel kosti Papkelle antamalla tälle selkäsaunan. Siihen aikaan erotuomari ei yleensä keskeyttänyt otteluita ja Ketchel pieksi Papkea kymmenen erän ajan armotta säästäen tyrmäysiskun tarkoituksella vasta 11. erän alkuun, kuten oli Papkelle jo ennen ottelua luvannut. Uusia haasteita hän haki yrittämällä raskaan sarjan kruunua Jack Johnsonilta. Väitetään, että rahapulassa ollut Johnson oli suostunut ottelemaan 15 erää yrittämättä tyrmäystä. 30 kiloa kevyempi Ketchel kaipasi hieman tasoitusta. Ketchel itse puolestaan intoutui liikaa ja iski 12. erässä Johnsonin lattiaan. Sieltä noustuaan Johnson otti sordiinon pois päältä ja tyrmäsi Ketchelin puolessa minuutissa.
Naistenmiehenä tunnettu Ketchel sai luodin selkäänsä istuessaan aamiaispöydässä. Hän oli iskenyt silmänsä naiseen, jonka poikaystävä ei liiemmin pitänyt asiasta. Paikalta paennut murhaaja saatiin kiinni ja hän kuoli istuttuaan vankilassa 12 vuotta.
Tunnetusti värikästä elämää elävät nyrkkeilijät ovat kuolleet suhteettoman usein murhattuina. Ammattilaisten maailmanmestareista murhatuiksi ovat tulleet Ketchelin lisäksi ainakin Trevor Berbick, Héctor Camacho, Antonio Cermeno, Arturo Gatti, Don Jordan, Alfredo Layne, Eleoncio Mercedes, Robert Quiroga, Clemente Sánchez, Mzukisi Sikali, Battling Siki ja Wallace Smith. Esimerkiksi Muhammad Alin ammattilaisena kohtaamista 50 vastustajasta vähintään yhdeksän istui jossain vaiheessa vankilassa ja ainakin kaksi murhattiin. Lisäksi Sonny Listonin ja Zora Folleyn kuolemia epäiltiin murhiksi ja Cleveland Williamsin tappanut autoilija olisi varmasti saanut tuomion, jos olisi jäänyt kiinni.


14.6.1942 Otto Herschmann

Harvassa ovat urheilijat, jotka ovat saavuttaneet olympiamitaleita kahdessa eri lajissa. Itävaltalainen Otto Herschmann oli ensimmäisissä nykyajan olympialaisissa 1896 uimarina ja sai hopeaa (tai jos tarkkoja ollaan, pronssia, sillä 1896 voittajalle annettiin hopeamitali ja toiseksi tulleelle pronssimitali, muut saivat vain lämmintä kättä) 100 metrin vapaauinnissa. Vuonna 1912 laji oli vaihtunut miekkailuksi, jossa hän sai hopeaa säilän joukkuekilpailussa. Jälkimmäisellä kerralla hän oli myös Itävallan kansallisen olympiakomitean puheenjohtaja ja on edelleen ainoa kansallisen olympiakomitean puheenjohtaja, joka virassa ollessaan on saanut olympiamitalin.
Lakimies Herschmannin kohtaloksi koitui juutalaisuus. Natsit pidättivät hänet ja kohtalona oli kuolema keskitysleirillä, todennäköisesti kaasukammiossa.


10.9.1946 Olivér Halassy

Kahdeksanvuotiaana unkarilainen Olivér Halassy joutui liikenneonnettomuuteen. Hänen vasen jalkansa amputoitiin polven alapuolelta. Ainoa urheilulaji, jossa puuttuvasta jalasta ei ollut merkittävää haittaa, oli uinti. Niinpä Halassysta tuli uimari ja vesipalloilija, hänen onnekseen Unkari oli maailman parhaita vesipallomaita. Halassy voitti olympiakultaa 1932 ja 1936 sekä hopeaa 1928. Jalan puuttuminen ei tahtia haitannut edes soolouinnissa, sillä hän voitti 1500 metrin vapaauinnin Euroopan mestaruuden 1931 - vain muutamaa tuntia vesipallofinaalin jälkeen.
Toisessa maailmansodassa Neuvostoliiton armeija vapautti Unkarin liittäen sen kommunististen maiden onnelliseen perheeseen. Vuotta myöhemmin neuvostosotilaat halusivat vapauttaa myös auton, jossa Halassy oli matkustajana. Tässä yhteydessä sekä auton kuljettaja että Halassy ammuttiin. Tapausta ei tuohon aikaan katsottu voitavan tutkia tarkemmin, syyllisten rankaisemisesta nyt puhumattakaan.


24.7.1947 Elias Katz

Katz sai Pariisin olympialaisissa 1924 hopeaa 3000 metrin estejuoksussa ja kultaa tuolloin ohjelmaan kuuluneessa 3000 metrin joukkuejuoksussa. Joukkueen kaksi muuta jäsentä olivat Paavo Nurmi ja Ville Ritola. Katz muutti sittemmin Saksaan, mutta poistui sieltä 1933. Ei liene sattumaa, sillä tuolloin valtaan nousi muuan Adolf Hitler. Muuton kohteena oli Palestiina, sillä Katz oli juutalainen. Toisen maailmansodan jälkeen Katz valmensi Israelin juoksijoita, joiden tavoitteena olivat vuoden 1948 olympialaiset.
Israelilaiset eivät kuitenkaan noihin kisoihin päässeet, koska heillä oli tärkeämpääkin tekemistä. Palestiinalaiset eivät hyväksyneet maan jakoa juutalaisten ja muslimien vyöhykkeisiin, vaan aloittivat sisällissodan. Huonostihan siinä tietysti kävi ja niinpä palestiinalaiset menettivät senkin, mitä olisivat rauhanomaisesti saaneet. Ennen sotaa vallinneissa levottomuuksissa 46-vuotias siviilimies Elias Katz murhattiin palestiinalaisten iskussa.


5.9.1972 Ze'ev Friedman

Ze'ev Friedman sijoittui Münchenin olympialaisissa sijalle 12 painonnoston sarjassa 56 kg. 5.9 Israelin olympiajoukkueen majapaikan ovi murrettiin. Palestiinalaisterroristien hyökkäyksessä painituomari Moshe Weinberg ja painonnostaja Yossef Romano murhattiin. Yhdeksän Israelin joukkueen jäsentä otettiin panttivangeiksi. Kun terroristien vaatimuksiin ei suostuttu, he yrittivät neuvotella kuljetuksen Kairoon. Siirtymisen yhteydessä poliisit järjestivät väijytyksen, joka epäonnistui. Kaikki panttivangit saivat surmansa. Valitettavasti kolme terroristia jäi eloon. Heidät tuomittiin vankilaan, mutta vapautettiin palestiinalaisterroristien kaapattua lentokoneen. Nykyään terroristeista yksi on enää elossa, kaksi muuta on päässyt marttyyreina paratiisiin israelilaisten suosiollisella avustuksella.
Ze'ev Friedman on valittu iskussa kuolleiden viiden urheilijan edustajaksi heistä parhaiten olympialaisissa menestyneenä. Muut neljä olivat painonnostajat Yossef Romano ja David Berger sekä painijat Eliezer Halfin ja Mark Slavin. Muutama israelilaisurheilija selviytyi pakoon joutumatta panttivangiksi. Vasta pari päivää aiemmin 50 km kävelyssä yhdeksänneksitoista sijoittunut Shaul Ladany, Bergen-Belsenin keskitysleiriltä eloonjäänyt teknillisen korkeakoulun professori ei antanut tälläkään kertaa periksi fanaatikoille.


4.12.1980 Stanislawa Walasiewicz

Walasiewicz syntyi 1911 Puolassa tsaarin Venäjällä, mutta muutti vanhempiensa kanssa pikkulapsena Yhdysvaltoihin. Siellä hänestä tuli huippuluokan pikajuoksija. Asuinpaikastaan huolimatta hän edusti synnyinmaataan Puolaa, koska sai USA:n kansalaisuuden vasta 1947. Hän voitti olympiakultaa 100 metrillä 1932 sekä hopeaa samalla matkalla 1936. Jälkimmäisellä kerralla voittaja Helen Stephensiä epäiltiin mieheksi ja hän joutui todistamaan sukupuolensa. Walasiewicz ei tähän joutunut, vaikka hänenkin ympärillään kiersi huhuja olemuksen ja matalan äänen takia.
Aihetta tarkistukseen olisi kuitenkin ollut. Walasiewiczin kohtaloksi koitui aseistettu ryöstö, jonka uhrina hän kuoli 69-vuotiaana. Ruumiinavauksessa havaittiin hänellä olleen miehiset vehkeet. Sinänsä erikoista, koska hän oli ollut naimisissakin ja käytti liitossa saamaansa sukunimeä Olson. Tosin liitto oli päättynyt eroon melko nopeasti - liekö aviomies havainnut tulleensa huijatuksi.


2.7.1994 Andrés Escobar

Kolumbia karsiutui vuoden 1994 jalkapallon MM-kisojen alkulohkossa jatkosta. Kahdessa ensimmäisessä ottelussa Romanialle ja USA:lle kärsittyjen tappioiden jälkeen viimeinen ottelu Sveitsiä vastaan oli merkityksetön, vaikka siitä voitto tulikin.
Kolumbian kannalta kisojen dramaattisin tapahtuma oli alkulohkon toinen ottelu USA:ta vastaan. Puolustaja Andrés Escobar yritti katkaista amerikkalaispelaajan keskityksen ja pisti pallon vahingossa omaan maaliin tyylillä, josta kuka tahansa hyökkääjä olisi ollut kateellinen. 1-0 USA:lle, toisella puoliajalla 2-0 ja Kolumbian kavennus viime hetkillä ei enää tilannetta pelastanut. Maa oli ulkona jatkopeleistä.
Kisojen jälkeen Escobar palasi kotimaahansa, jossa häntä pidettiin osasyyllisenä huonoon menestykseen. Tullessaan ulos baarista yöllä hän joutui sanaharkkaan, jossa toisena osapuolena oli Medellinin huumekartellissa henkivartijan vakanssilla ollut Humberto Castro Munoz. Pikkurikollinen veti aseensa esiin, ampui kuusi kertaa Escobaria ja silminnäkijöiden mukaan huusi "Maali!". On jäänyt epäselväksi, toimiko hän omaan laskuunsa vai paikallisten vedonlyöjien käskystä, kostoksi heidän rahallisille tappioilleen.


11.3.1995 Peter Karlsson

Ruotsalainen jääkiekkoilija Peter Karlsson oli kokenut divarijyrä. Puolustaja pääsi kotikaupunkinsa Västeråsin edustusjoukkueeseen vakinaisesti 19-vuotiaana vuonna 1985. Kolmen divarikauden jälkeen joukkue nousi Elitserieniin, mutta Karlssonin taso ei vielä sinne riittänyt. Niinpä hän pelasi neljä seuraavaa kautta muissa divariseuroissa. Kaudella 1992-93 Karlsson pääsi vihdoin takaisin Västeråsiin ja Elitserieniin. Peliaikaa ei kuitenkaan löytynyt, runkosarjassa tilille tuli vain 15 ottelua ja yksi syöttöpiste. Karlsson palasi divariin, jossa ehti pelata vielä kaksi kautta kahdessa eri seurassa.
Karlssonin kohtaloksi koitui yöelämässä saadut puukoniskut. Murhaaja väitti homoseksuaaliksi tunnetun Karlssonin yrittäneen vietellä häntä, jolloin tilanne lähti lapasesta. Tuomio oli tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan vain kahdeksan vuotta. Ei ole tiedossa, kuinka kauan hän tuomiostaan lopulta istui.


26.9.1996 Dave Schultz

Kalifornialainen Dave Schultz oli huippulupaus junioripainissa voittaen kaiken mahdollisen lukiolaisena. Maailman huipulle hän murtautui vuoden 1982 MM-kisoissa ottamalla pronssia vapaapainin sarjassa 82 kg. Sen jälkeen hän teki harvinaislaatuisen tempun. Yleensä painijat siirtyvät iän myötä ylempiin sarjoihin, mutta Schultz vetikin painoa alemmas ja vaihtoi 74-kiloisiin. Yhtenä syynä vaihdokseen saattoi olla vuotta nuorempi pikkuveli Mark, joka kasvoi aavistuksen isommaksi eikä olisi mahtunut 74-kiloisiin. Niinpä Schultzin veljekset saivat Daven sarjanvaihdoksen ansiosta molemmat olympiakultaa 1984.
Pikkuveli Mark lopetti huipulla 80-luvun lopulla, mutta Daven ura jatkui. Vielä 35-vuotiaana hän sai 1995 pronssia MM-kisoissa. Tähtäimessä olivat seuraavan vuoden olympialaiset. Niihin hän valmistautui yhdessä monen muun amerikkalaispainijan kanssa Foxcatcher-painifarmilla, jonka oli perustanut eksentrinen upporikkaan perheen jäsen John du Pont. du Pontin eksentrismi meni lopulta yli äyräiden ja hän ampui Dave Schultzin. Tapauksesta tehtiin palkintoja kerännyt elokuva. Murhaajan perikunta oli äskettäin jälleen lehtiotsikoissa myytyään muutama vuosi sitten edesmenneen John du Pontin omistaman maailman harvinaisimman postimerkin. Myyntihinta oli yli yhdeksän miljoonaa dollaria.


27.11.2007 Sean Taylor

Sean Taylor oli huippuluokan takapuolustaja jenkkifutiksessa. Yliopistotähti varattiin NFL:ään sijalla 5 ja murtautui nopeasti liigan eliittiin. Jo kolmannen kautensa jälkeen hänet valittiin liigan all star -otteluun ja neljännellä kaudella liigan ykköstähdistöön. Tosin viimeinen valinta oli postuumi.
Taylorin kotiin murtauduttiin ja varas ampui häntä reiteen. Luoti katkaisi reisivaltimon ja Taylor ehti menettää liikaa verta ennen tyttöystävänsä hälyttämän ambulanssin saapumista. Koomaan vaipunut Taylor kuoli myöhemmin sairaalassa. Washingon Redskinsin seuraavassa ottelussa joukkueen puolustus ryhmittyi ensimmäiseen peliinsä vain 10 miestä kentällä Taylorin muistoa kunnioittaakseen.