Talvisota, osa II

Suomessa eletään lähikuukausina kohtalon hetkiä, kun NATO-hakemus ja sen käsittely ovat esillä. NATOonhan tässä on oltu menossa jo vuosikausia, mutta otollinen hetki on koittanut vasta Ukrainan sodan myötä, kun Venäjän olemusta tajuamattomista osa on järkiintynyt ja Venäjä itse on heikompi kalustomenetysten myötä.
Oma näkemykseni asiasta ei ole muuttunut yhtään mihinkään sitten vuoden 2008, jolloin aloin aavistella että taisin erehtyä Putinin suhteen. Sitä ennen olin pitänyt Venäjän kehitystä lupaavana, mutta presidentinviran vaihtokauppa Medvedev-Putin oli käänteentekevä. Silti en ennen tätä vuotta voinut täysin uskoa Putinin todellista minää, vaikka epäilyt vahvistuivat koko ajan. Vuodesta 2014 lähtien olen pitänyt Putinia enemmän despoottina kuin Venäjän edun ajajana, mutta prosenttilukema oli silloin vasta 60-40, kun se on nyt 95-5.
NATO-kantani muuttui kuitenkin vuonna 2008. Sitä ennen olin liittymisen vastustaja. Sen jälkeen kantani oli, että periaatteessa NATOon ei pidä liittyä, mutta koska käytännössä poliitikot eivät ole valmiita tekemään vaihtoehtoisia toimenpiteitä (puolustuksen ja puolueettomuuden vahvistaminen), niin käytännössä NATOon pitää liittyä. Ainoa muutos kannassani on ollut sen voimistuminen. En alkuvuosina sitä ääneen sanonut, koska varmuusasteeni ei ollut riittävä. Krimin valtauksen jälkeen olen kuitenkin suuni ja näppäimistöni avannut.
Kantani ei ole muuttunut Ukrainan sodan myötä. Paitsi että se on heikentynyt. Nyt en enää ole yhtä varma siitä, että liittyminen kannattaisi. Tämä siksi, että niin moni poliitikko on muuttanut kantaansa. Muutos puolestaan tarkoittaa sitä, että jos NATOon liittyminen ei onnistukaan, saattaa jopa olla mahdollista että poliitikot ottavat lusikan kauniisti käteen ja tekevät maallemme sen mikä olisi pitänyt tehdä jo 20-30 vuotta sitten.

En kuitenkaan pidätä hengitystäni tätä odottaessa. Poliitikkomme eivät ole osoittaneet erityisen suurta älyllistä kykyä, mikä näkyy parhaiten siinä että NATO-kannat muuttuivat kummasti Ukrainan sodan myötä. Venäjän luonteen ei olisi pitänyt enää olla mikään yllätys. Välillä alkaa jopa epäilyttää, olinko sittenkin oikeassa reilun kuukauden takaisessa puolisatiirissa, jossa kerroin miten Venäjä on vuosikymmeniä vaikuttanut Suomen poliitikkojen laatuun sitä tarkoituksellisesti heikentäen.
On kuitenkin huomautettava, että mikäli poliitikkojen kyvykkyys mitataan taidolla päästä valtaan ja pysyä siellä, Suomen poliitikot ovat todella ammattitaitoista väkeä. Tuon kyvyn on oltava todella korkealla tasolla, sillä jos vallassa pysyy muiden kykyjen puuttuessa noin totaalisesti niin hirvittää. Alan mestari on Sanna Marin, jonka älyllinen kyvykkyys on tasolla jolla tämä lause on kielioppivirhe, sillä sanojen ”älyllinen kyvykkyys” ja ”Sanna Marin” esiintymisen samassa virkkeessä pitäisi olla mahdotonta. Marin on yhden tempun ihme ja se temppu on saada ihmiset uskomaan hänen kykyihinsä. Tähän lankaan eivät ole menneet ainoastaan liian suuri joukko äänestäjiä ja suomalainen media, vaan jostain käsittämättömästä syystä jopa ulkomaiset tiedotusvälineet.

Juuri NATO-prosessin käytännön menettelyssä poliitikkojemme typeryys näkyy pelottavimmalla tavalla. Nyt he ovat ajaneet itsensä nurkkaan – vai onko se ollut koko ajan tarkoituskin – josta ei ole muuta ulospääsyä kuin jättää NATO-hakemus. Miettikääpä itse mitä tämän kaiken hypetyksen jälkeen tarkoittaisi se, jos Suomi ei hakisi jäsenyyttä. Aivan, se kertoisi Venäjälle sen että Suomeen tepsi painostus. Vaikka poliitikkojamme kohtaisi yhtäkkinen joukkojärkiintyminen, he tajuaisivat että NATOon on pakko hakea, vaikka järkevämpää olisi hoitaa asiat itse. Silloin ei auttaisi muu kuin toivoa että hakemusta ei hyväksytä ja jos ja kun kuitenkin hyväksytään, jäädä odottamaan pölyn laskeutumista eli sitä että Venäjän hybridivaikuttaminen (tai rajummat toimet, joista kohta lisää) päättyvät ja se hyväksyy hampaitaan kiristellen tapahtuneen tosiasian eli Suomen jäsenyyden. Jonka jälkeen Suomi ilmoittaa eroavansa NATOsta näytettyään, että meihin ei painostus tepsi. Mutta tämä on turhaa höpinää, NATOon on pakko hakea ja sinne mitä luultavimmin mennään.

Koska on ilmeistä, että NATOon mennään, niin mietitään mitä Venäjä tekee. On ilmeistä, että se pyrkii vaikuttamaan sekä Suomeen että pelottelemaan muita NATO-maita liittymisen seurauksilla. Varsin todennäköistä on, että pelottelu ei tehoa. Tällöin Venäjä yrittää hybridioperaatioita. Ikävä uutinen Venäjän kannalta on se, että Venäjän omat asiantuntijat ovat suureksi osaksi haluttomia hyökkäyssodan tukemiseen ja Suomella on muutenkin paremmat propellipäät. Voi tulla joitakin pankkiongelmia ja pari sähkökatkoa, mutta todennäköisesti tällä saralla Venäjä – joka tietysti kiistää osallisuutensa – tuskin saa ihmeitä aikaan.
Tästä päädytään sitten astetta ikävämpään skenaarioon eli on sotilaiden vuoro toimia. Venäjä yrittänee rajoitettua operaatiota eli ottaa haltuunsa joitain rajattuja kohteita saadakseen aikaan jäätyneen konfliktin. Tämä on näet tilanne, jota Venäjä kestää huomattavasti paremmin kuin länsimaat. On kuitenkin todennäköistä, että tämä johtaa laajempaan konfliktiin. Suomi on tehnyt selväksi, että koko aluetta puolustetaan.

Kuvitellaan siis, että Venäjä ja Suomi päätyvät de facto sotaan. Jos näin käy, tämä tapahtunee lähikuukausina. Tästä on pakko todeta, että jos kerran sotia pitää niin soditaan sitten nyt. Tämän parempaa hetkeä tuskin on. Venäjä on menettänyt paljon kalustoa Ukrainassa ja sotii siellä yhä. Paine Suomen rintamalla olisi vähäisempi. Lisäksi Suomi on ollut tietoinen kiristyvästä tilanteesta. Valmistautumistoimia on tehty.
Sodan todennäköisyys on kuitenkin vielä suhteellisen pieni. Arvioin tämänhetkisten tietojeni nojalla Suomen joutuvan Venäjän kanssa aseelliseen konfliktiin tämän vuoden aikana noin 25-prosenttiseksi. Käsi kädessä tämän riskin kanssa kulkee luonnollisesti myös Ukrainan kriisin eskaloituminen ydinsodaksi, joksi lasketaan tietysti vain yhden ainoan pienen taktisen ydinaseenkin käyttö, joka ei yllättäen johda sen pidemmälle. Tämän riskin arvioin tällä hetkellä noin 55-prosenttiseksi. Putin ei anna periksi ja koska länsi tukee Ukrainaa, Venäjä ei voi perinteisin asein voittaa. Vaihtoehdot ovat Putinin päätyminen ryssän helvettiin tai ydinasekokeilu.
Molempien riskien realisoituminen on kiinni yhdestä miehestä eli Vladimir Putinista. Yksittäisen miehen mielenliikkeiden tuloksia on psykohistorian valossa mahdotonta ennustaa kovin tarkasti. Siksi arvioiden virhemarginaali on suuri.
Sen sijaan suurten massojen käyttäytymisen ennustaminen on huomattavasti helpompaa. Kun miettii venäläistä kansanluonnetta, Putinin kaltaisen diktaattorin ilmestyminen oli hyvin mahdollinen joskaan ei väistämätön skenaario. Mikäli Venäjä selviää nykytilanteestaan ilman mullistuksia, on hyvin todennäköistä että sen perusluonne ei muutu yhtään mihinkään. Olemme takaisin lähtöruudussa.
Jos taas Venäjä ottaa kunnolla nenänsä veriseksi, elämme mahdollisuuksien aikaa. Saksa teki toisen maailmansodan jälkeen tilin menneisyytensä kanssa. Venäjä ei ole sitä koskaan tehnyt. Katsokaa Google Mapsista minkä tahansa venäläisen kaupungin keskustan kadunnimiä. Valitsen satunnaisesti karttaan tökkäämällä malliksi … Tambovin. Ja aivan oikein: heti keskustasta löytyvät ”Karl Marxin katu”, ”Proletaarikatu”, ”Lokakuunkatu”, ”Internationaalikatu”, ”Neuvostokatu”, ”Puna-armeijan katu”, ”Kuibyshevinkatu”, …, kumma kyllä, ”Lenininkatua” ei taida löytyä vaikka se on melkein jokaisen venäläiskaupungin keskustassa. Ihan sama kuin saksalaiskaupungeista löytyisi ”Hitlerinkatu”, ”Kansallissosialistienkatu”, ”Schutzstaffelinkatu”, ”Tammikuun 30. katu”, ”Göringinkatu” ja monta muuta vastaavaa.
Niin kauan kuin Venäjällä vallitsee tuollainen asenne, Putinin Haloselle heittämän vitsin muunnelma on tosi: maailma saa huokaista helpotuksesta vasta sitten kun ainoa ongelma on Kiinan ja Suomen rajan levottomuus Moskovan ollessa länsisuomalainen pikkukaupunki.
Venäjä on hieno maa, venäläiset ovat upeaa kansaa. Mutta päästäkseen sivistyneiden kansakuntien joukkoon heidän on tehtävä tili menneisyyden kanssa. Alueellisesti tämä tarkoittaa neljää kovaa K:ta: Kuriilit, Kaliningrad, Krim, Karjala. Tämä on myös mahdollisuus. Japani haluaa epäilemättä Kuriilien kaksi eteläisintä saarta ja se on tehnyt kantansa myös selväksi. Jos Venäjä vajoaa heikkouteen ja sekasortoon, ei kannata hämmästyä mikäli Japani käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kaliningrad puolestaan on Venäjän omituinen eksklaavi, oikealta nimeltään Königsbergin alue. Sen myymistä Saksalle sopisi harkita. Saksan ja Japanin rahoituksella nämä operaatiot voisivat jopa onnistua. Oikeudenmukaisuus suureksi osaksi toteutuisi. Samalla voisi hoitaa kuntoon kiistatta oikeudenmukaiset rajansiirrot, joissa kyse on ollut Neuvostoliiton mielivallasta. Eli kaksi puuttuvaa K:ta, Krim ja Karjala. Venäjällä on oikeus Krimiin historiallisin ja väestöllisin syin. Lähes yhtä suuri oikeus kuin Suomella on Tarton rauhan rajoihin. Ihanteellinen ratkaisu olisi rauhansopimus, jossa kaikki osapuolet tunnustaisivat Krimin Venäjälle kuuluvaksi, Suomelle palautettaisiin talvisotaa edeltäneet rajat, Saksa saisi Itä-Preussinsa takaisin ja Japani Kuriileista sen osan minkä on ilmoittanut haluavansa. Saksa ja Japani rahoittaisivat väestön uudelleenasuttamisen Venäjälle. Ukraina suostuisi lisäksi siihen, että Donbassissa järjestettäisiin Schleswig-Holsteinin mallin mukainen kansanäänestys siitä, mihin maahan asukkaat haluavat kuulua eli Donbassin jokainen alue päättäisi tietyissä rajoissa itsenäisesti – toki enklaavien synnyltä välttyen – valitako Venäjä vai Ukraina.

Yllä oleva on luonnollisesti toiveajattelua, jonka mahdollinen toteutuminen on riippuvaista mahdollisen sodan lopputuloksesta. Sota puolestaan on aina inhimillinen katastrofi, mikä tuppaa unohtumaan aina silloin kun sotien välinen rauhan aika pääsee venähtämään kiusallisen pitkäksi kuten nyt. Tällä kertaa ollaan kuitenkin Suomen kannalta eri tilanteessa kuin 1939. Tuolloin sotaan joutuminen oli näin jälkikäteen katsoen Suomen kannalta huono asia kaikilta mahdollisilta kannoilta. Hyvien asioiden seuraaminen olisi ollut mahdollista vain erinomaisella sotaonnella ja sellaista ei siunaantunut. Joskus väitetään, että talvisota yhtenäisti kansan ja paransi vapaussodan haavat, mutta silloin unohdetaan pohtia mitä olisi tapahtunut ilman talvisotaa. Hyllyssäni on värivalokuvateos Kesä 1939, jonka kuvat kertovat toisenlaista tarinaa. Suomi oli vahvasti vaurastumassa ja sodasta irti pysyminen olisi sekin yhtenäistynyt kansaa maailman melskeissä.

Nyt tilanne on siinä mielessä toinen, että vaikka sota onkin katastrofi, siitä olisi tällä kertaa hyviäkin seurauksia. Siis varmoja sellaisia. Epävarmat riippuvat sitten sotaonnesta. Varmoihin hyviin puoliin kuuluu ainakin se, että melkoinen osa haittamamuista häipyisi maasta. Näitä ei ollut vuonna 1939. Toiseksi nykyistä huonompia poliitikkoja tuskin päätyisi johtoon sen vaihtuessa kriisitilanteessa. Vuonna 1939 syytettiin ”malli Cajanderia”, mutta kyllä sen ajan poliitikot olivat nykypäivään verrattuna kyvyiltään aivan eri tasolla. Lisäksi kansa yhtenäistyisi – yhtenäistyi se toki myös 1939, mutta silloin tilanne oli erilainen, sillä jo ennen sotaa suuntana oli yhtenäistyminen, kun se nyt on hajaantuminen. Tässä yhteydessä on muistettava myös se, että Suomessa on selvästi vuotta 1939 suurempi venäläisväestö. Suomen nykyinen venäläisväestö taistelisi Suomen puolesta aivan samoin kuin talvisodassa, jossa Muolaan venäläiskylä Kyyrölästä (entinen itsenäinen kunta vuoteen 1934 asti) kaatui kymmenittäin miehiä.
Varmoista huonoista puolista ihan vain varmuuden vuoksi mainitaan tapahtuvat infrastruktuuriin kohdistuvat tuhot, ihmismielten traumat ja vuosikymmeniksi syntyvät rasitteet itänaapuriin, jonka kanssa meidän on kuitenkin aina elettävä.


Jos sota tulee, mitkä ovat sitten ne seuraukset, joista ei voi varmasti tietää? Käydään läpi karkeat vaihtoehdot. Skenaariot huonoimmasta parhaimpaan ovat seuraavat:

1. Sota eskaloituu täysimittaiseksi ydinsodaksi
Tämä tarkoittaisi ihmiskunnan jos nyt ei tuhoa, niin ainakin merkittävää takapakkia. En osaa asiantuntemuksen puutteessa arvioida todellisia vaikutuksia sen enempää kuin että tämä on varmasti huonoin vaihtoehto.

2. Suomi menettää osan alueistaan
Tämän skenaarion vakavuusaste on luonnollisesti riippuvainen siitä, mihin raja asettuisi. Tämän vaihtoehdon toteutuminen edellyttäisi ensisijaisesti sitä, että länsivalloille Suomi olisi uhrattavissa oleva pelinappula. Mikä ei historian valossa olisi suinkaan ensimmäinen kerta. Tällöin todennäköisin skenaario olisi se, että idässä raja vedettäisiin suunnilleen Pietari Suuren linjaa pitkin ja hyvin mahdollisesti Suomi menettäisi myös Lapin suunnilleen lääninrajaa pitkin. Kaupungeista jäisivät tällöin Venäjän puolelle Lappeenranta, Kotka, Hamina, Kouvola ja Savonlinna. Mahdollisesti Venäjä vaatisi myös Mikkelin ja ehkä myös Joensuun, koska tällöin se saisi Saimaan sisäjärvekseen. Vaatihan se aikoinaan Sortavalankin saadakseen koko Laatokan, vaikka ei onnistunut koskaan kaupunkia valtaamaan. Evakuoitavien asukkaiden määrä olisi reilusti yli puoli miljoonaa (tuskin kukaan haluaisi tälläkään kertaa jäädä Äiti-Venäjän vähemmän hellään huomaan), mikä suuruusluokaltaan olisi suhteessa täsmälleen saman luokan operaatio kuin viimeksikin. Tämä vaihtoehto olisi valtava taloudellinen ja henkinen katastrofi.

3. Suomi joutuu Venäjän miehittämäksi
Äkkiseltään tuntuu oudolta, että kokonaan miehitetyksi joutuminen on huomattavaa aluemenetystä parempi vaihtoehto. Selitystä varten ei kuitenkaan tarvitse mennä kuin Suomenlahden yli. Viro, Latvia ja Liettua joutuivat Neuvostoliiton miehittämiksi. Sitä miehitystä kesti todella pitkään, viitisenkymmentä vuotta. Kun vapaus sitten koitti, niiden omistuksessa oli käytännössä sama ala kuin ennen sotaa. Suomi ei kuitenkaan saanut Tarton rauhan rajoja takaisin samassa yhteydessä. Uudelleen itsenäistyminen on helpompaa kuin luovutettujen alueiden palauttaminen. Toki miehityksen myötä elintaso laskee ja venäläinen haittaväestö lisääntyy, mutta elintason nousuun entiselleen menee vähemmän aikaa kuin minkä miehitys on kestänyt. Virolta on kulunut vain kolmekymmentä vuotta kuroa kiinni Suomen viidenkymmenen vuoden etumatka venäläisvähemmistöstä huolimatta.

4. Status quo
Sodan jälkeen haudataan ruumiit, pyyhitään pölyt ja jälleenrakennetaan. Tästä tulee kallis projekti, etenkin kun Venäjä tuskin maksaa sotakorvauksia. On kuitenkin ilmeistä, että tämä on miehitystä parempi vaihtoehto.

5. Tarton rauhan rajat palautuvat - edes osittain
Karjalan kanssa samanveroinen merkitykseltään olisi jäätön satama Petsamossa. Salla-Kuusamon merkitys on lähinnä henkisellä puolella. On myös mahdollista, että rajaa siirretään siten, että Saimaan kanava jää Suomen puolelle. Tai siten, että muutama rajapitäjä - Terijoki, Kivennapa, Metsäpirtti - jäävät Venäjän haltuun. Silloin olisi toki mukava saada Repola ja Porajärvi vaihdossa. Voi tosiaan olla, että Venäjä vaatii että raja ei saa kulkea Tarton rauhan oikeusrajan mukaisesti niin lähellä Pietaria. Tähän väliin on muuten heitettävä argumentti, jota en kumma kyllä ole nähnyt missään aiemmin. Neuvostoliitto perusteli aikoinaan rajansiirtoa sillä, että sen toiseksi suurin kaupunki oli liian lähellä Suomen rajaa. Entä se tosiasia, että Suomen toiseksi suurin kaupunki oli lähes yhtä lähellä Neuvostoliiton rajaa ja Neuvostoliitto katsoi lopulta asialliseksi vaatia Suomen toiseksi suurimman kaupungin itselleen suojellakseen toiseksi suurinta kaupunkiaan?

6. Tarton rauhan rajat palautuvat ja alue saadaan takaisin yhtä tyhjänä kuin luovutettaessa
Edellisessä skenaariossa oletettiin, että halukkaat asukkaat saisivat jäädä alueelle. Näin varmasti tulisi tapahtumaan, sillä eiväthän edes venäläiset halua asua Venäjällä. Jos ette usko, tarkastelkaa Viron ja Venäjän keskinäistä maahanmuuttoa. Vironvenäläiset voisivat muuttaa Venäjälle milloin tahansa, kun taas Venäjältä ei niin vain Viroon muuteta. Tästä huolimatta tilastot osoittavat, että jälkimmäinen muuttoliike on moninkertaista. Ainoa hyvä puoli venäläisen väestön jäämisestä Suomen alueelle olisi se, että idänkauppaan saatettaisiin saada kielitaitoista ja kulttuurin tuntevaa väkeä. Nykyäänhän on koulutuspolitiikassa suurta typeryyttä, kun venäjän kieltä ei juurikaan Suomessa opiskella.

P.S. Mikäli tässä kirjoituksessa luonnostellut skenaariot alkavat ikävä kyllä toteutua, tämän blogin pitäminen saattaa päättyä äkillisesti ilman ennakkovaroitusta - ei voi tietää milloin kutsu käy. Kulissien takana tapahtuu jo.

Sivallus CCCXII

Putin puolusti Molotov-Ribbentrop -sopimusta todeten, että "mikä siinä on väärin, jos Neuvostoliitto ei halunnut sotia?" Aivan oikein. Eihän Neuvostoliitto halunnutkaan sotia ja kiitos sopimuksen, neukut saivat vallata Viron, Latvian ja Liettuan sotimatta. Suomenkin olisivat ottaneet samaan tapaan rauhanomaisesti, mutta sotahullut suomalaiset menivät ampumaan takaisin.

Arvoisat kriminaalit

Krimin niemimaa on kiinni mantereessa vain muutaman kilometrin levyisen Perekopinkannaksen kautta. Venäjästä sitä erottaa niin ikään vain muutaman kilometrin levyinen Kertsinsalmi. Alaltaan Krim on noin 26 100 km². Niemimaan pohjoisosa on aroa, eteläosassa on yli puolentoista kilometrin korkeuteen yltävä vuoriketju, joka rajaa kapeaa rannikkokaistaletta.

Antiikin aikana kreikkalaisilla oli niemimaalla siirtokuntia. Sittemmin alue vaihtoi tiuhaan tahtiin omistajaa ollen välillä itsenäinen kaanikunta. Itsenäisyys päättyi 1783, kun Krim liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa.

Suunnilleen ensimmäinen asia, mitä venäläiset Krimillä tekivät, oli Sevastopolin kaupungin perustaminen laivastotukikohdaksi. Katariina Suuri toteutti ihailemansa Pietari Suuren unelmaa tehdä Venäjästä merivalta.

Krimin historian kaksi oleellista avainta ovatkin Sevastopolin laivastotukikohta ja niemimaan etninen koostumus. Ja historia puolestaan selittää sekä nykypäivän että tulevaisuuden.

Venäläisten valloittaessa niemimaan 1783 sen väestö koostui noin 90-prosenttisesti Krimin tataareista. Vuoden 1865 tienoilla tataarit jäivät vähemmistöksi. Kuten normaalisti, aluksi kaupungeissa ja sitten kokonaisuudessakin. Seuraavan vuosisadan alkaessa he putosivat toiseksi suurimmaksi kansanryhmäksi venäläisten jälkeen. Vaikka Ukraina onkin maantieteellisesti lähempänä, siirtolaiset tulivat pääasiassa Venäjältä. Ensisijaisesti Krim oli sotilastukikohta ja sotilaat olivat venäläisiä. Tämän seurauksena myöskin muu siirtolaisuus oli enimmäkseen venäläistä. Neuvostoliiton syntyvuonna 1917 Krimin väestöstä 41 % oli venäläisiä, 29 % tataareja ja vain 9 % ukrainalaisia. Kansallisuuksien tilkkutäkkiä täydensivät juutalaiset, saksalaiset, kreikkalaiset, armenialaiset, bulgarialaiset, puolalaiset ja turkkilaiset, joiden kunkin osuus ylsi pyöristettynä vähintään prosenttiin.

Neuvostoliitolle Krimin merkitys oli suuri sekä symbolisessa että käytännön mielessä.
Ensimmäinen vakavasti otettava kommunistien nousu tsaaria vastaan oli sinne sijoitetun panssarilaiva Potemkinin kapina 1905, josta Sergei Eisenstein ohjasi 20 vuotta myöhemmin neuvostoaikojen kulttielokuvan. Lisäksi Krim oli sisällissodassa Venäjän valkoisen armeijan viimeisenä hallussaan pitämä tukikohta, joka kukistui vasta 16.11.1920.

Neuvostoajan alkajaisiksi Krimille perustettiin autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, joka kuului Venäjän sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Virallisesti autonomisen tasavallan tarkoitus oli taata krimintataarien oikeudet, mutta kommunismille tyypilliseen tapaan todellisuus oli jälleen virallisuuden vastakohta. Toisen maailmansodan alkaessa venäläisväestön osuus oli jo tasan puolet asukasluvusta ja tataarien määrä oli pudonnut alle 20 prosentin. Sodassa saksalaiset valtasivat Krimin raskaiden taistelujen jälkeen ja luopuivat siitä vasta 1944. Takaisinvaltauksen jälkeen Krimin tataarit rahdattiin karkoitukseen enimmäkseen Uzbekistaniin, koska Stalin piti heitä poliittisesti epäluotettavina. Ei täysin aiheetta, olihan natsiarmeijassa palvellut vapaaehtoisia tataarijoukko-osastoja. Toisaalta, mitä muutakaan olisi voinut odottaa parinkymmenen vuoden päähänpotkimisen jälkeen? Karkoituksessa kuoli seuraavan kolmen vuoden aikana lähes puolet koko kansasta, mikä olisi saanut Hitlerinkin vihreäksi kateudesta tehokkudellaan – Stalinin tappotahti oli keskimäärin 18 % vuodessa siinä missä Hitler pystyi Euroopan juutalaisten kohdalla vain 14 %:iin.

Sodan jälkeen autonominen tasavalta lakkautettiin 1945 – ei tataareja, ei tarvetta tasavallalle. Vielä vuonna 1979 tataarit muodostivat alueen väestöstä alle prosentin, vaikka paluumuutto oli jo osin sallittua. Nykyään osuus on noin 12 %.

Vuonna 1954 Krimillä tapahtui taas. Niemimaa siirrettiin Venäjän alaisuudesta Ukrainalle, perusteluina ”Ukrainan maantieteellinen ja taloudellinen läheisyys”. Siirto ei paljon kenenkään olkapäitä kohautellut, vaikka tämä liike onkin syynä moneen myöhempään ongelmaan. Neuvostoliittoa pidettiin tuolloin ikuisena eikä osattu edes kuvitella, että sinänsä järkevältä vaikuttanut sisäinen järjestely osoittautuisi kymmeniä vuosia myöhemmin haitalliseksi. Kommunismille tyypilliseen tapaan todellisena siirron syynä lienee ollut jotain muuta kuin ilmoitettu, luultavimmin Ukrainan väestöllisen rakenteen muuttaminen venäläisempään suuntaan. Tämä sama ilmiö on havaittavissa minkä tahansa Venäjän ”etnisen alueen” rajoissa. Ne on tarkoituksellisesti vedetty siten, että alueen ulkopuolelle on jäänyt seutuja joissa kyseinen kansallisuus on enemmistönä ja ennen kaikkea siten, että alueen sisäpuolelle on jäänyt umpivenäläisiä alueita. Tarkoituksena on kommunismille ominainen sisältäpäin mädättäminen ja se lienee ainakin osin ollut syynä myös Krimin siirtoon Ukrainan alaisuuteen.

Pää jäi kuitenkin vetävän käteen 1991 Neuvostoliiton hajotessa. Syntyneet uudet valtiot noudattivat neuvostotasavaltojen rajoja ja hupsistakeikkaa, Ukraina sai Krimin. Niemimaan väestöstä 67 % oli venäläisiä ja vain 26 % ukrainalaisia. Eikä tilanne ole siitä liiemmin muuttunut. Venäläisten prosentuaalinen määrä on kyllä pienentynyt, mutta he ovat edelleen enemmistö. Ukrainalaistenkin osuus on aavistuksen pienempi, mikä johtuu tataarien paluumuutosta.

Todellinen ongelma oli kuitenkin Neuvostoliiton Mustanmeren laivasto, tukikohtanaan Sevastopol. Laivaston jakamisesta Venäjän ja Ukrainan välillä päästiin sopuun vasta 1995. Pari vuotta myöhemmin maat solmivat sopimuksen, jonka mukaan Venäjä sai haltuunsa laivastotukikohdan vuoteen 2017 asti, mahdollisuudella jatkaa vuokra-aikaa molempien osapuolten suostumuksella.

Kävi kuten odottaa sopi. Ukraina halusi venäläisten lähtevän (kukapa ei haluaisi) ja venäläiset eivät halunneet poistua valtaamiltaan alueilta (kuten eivät koskaan muulloinkaan). Ukrainan presidentti Viktor Justsenko ilmoitti, että vuokrasopimusta ei jatketa ja venäläisten on syytä pakata kamansa ja muuttaa omalle puolelleen Novorossijskin satamaan, jonka piti olla valmis vuoteen 2012 mennessä. Vähemmän yllättävästi Venäjä nosti Ukrainaan myytävän maakaasun hintaa ja löi välillä hanaakin pienemmälle. Ukrainan presidentin vaihduttua venäläismielisempään Viktor Janukovytsiin maat solmivat 2010 sopimuksen, joka jatkoi Sevastopolin vuokraa vuoteen 2042 asti taaten samalla kaasutoimitusten jatkuvuuden. Sopimus on kuitenkin vähintään hataralla pohjalla, koska se perustuu Ukrainan venäläismielisen osan hyväksyntään. Jos eurooppalaismyönteinen puolikas pääsee valtaan, ajat voivat hyvinkin muuttua.

Ukrainan itsensä etninen koostumus puolestaan on sellainen, että itäosissa ollaan venäläis- ja länsiosissa eurooppalaismielisiä. Ukrainan kieli on venäjän kielelle läheistä sukua ja venäläiselle helposti ymmärrettävää. Sitä puhuu äidinkielenään suurin osa länsiukrainalaisista, jopa 95 % eräissä osissa. Itäosissa maata venäjä on enemmistökieli, ukrainaa puhuu noin kolmasosa väestöstä. Länsiosa on muutenkin kansallismielisempää – jo neuvostoaikana johtajat pelkäsivät Lviviä ukrainalaisuuden keskuksena. Eihän koko länsiosa kuulunut Venäjään ennen kuin Neuvostoliitto ”pelasti” Puolan itäosan saksalaismiehitykseltä.

No niin. Pelimerkit on nyt asetettu ja on aika astua Vladimir Putinin housuihin. Putin lienee aito isänmaanystävä ja ajattelee Venäjän etua jopa yli oman etunsa, mikä on paljon se. Tämä on kuitenkin toissijaista, koska Venäjän etu nyt yleensä käy aika lailla yksiin Putinin oman edun kanssa.

Putin haluaa Venäjän säilyttävän laivastotukikohtansa Sevastopolissa nyt ja ikuisesti. Tukikohta vieraalla maalla on kuitenkin aina epävarma. Putin haluaa myös säilyttää Venäjän imperiumin vaikutusvallan rajamaissa, mutta se lienee tällä hetkellä toissijaista koska sen ajamiseen ei juuri nyt ole kättäpidempää. Sevastopolin hankkimiseen on.

Resepti on vanha kunnon "hajoita ja hallitse". Eikö olekin perin kummallista, että Krim on pysynyt suhteellisen rauhallisena verrattuna Kiovaan tai edes Ukrainan muihin osiin? Kävisikö mielessä, että Ukrainan levottomuuksia on käytetty tieten tahtoen hyväksi, ehkä jopa lietsottu? Kun Ukrainan itä- ja länsiosia repivät erilleen riidat, on huomattavasti yksinkertaisempaa perustuttaa Krimille nukkehallitus, joka "julistaa niemimaan suvereeniksi" ja vakiinnutettuaan valtansa tarvittaessa Venäjän suosiollisella avustuksella "hakeutuu Venäjän suojelukseen". Aikaa myöten Venäjä pystynee tekemään Ukrainan kanssa lehmänkaupat, jossa hylätään Itä-Ukrainan venäläismielinen väestö oman onnensa nojaan ja luvataan toimittaa maakaasua, kunhan suoritetaan "rajantarkistus" vetämällä linja Perekopinkannakselle. Krim siirtyy Venäjän yhteyteen eli ennen vuotta 1954 vallinnut hallinnollinen tilanne palautuu. Mahdollisesti pienen, nimellisen itsenäisyyden välivaiheen kautta ja todennäköisesti jonkinlaisena "autonomisena tasavaltana".

Ei pidä liiemmin hämmästyä, jos muutaman kymmenen vuoden päästä koko Ukrainan sekasotku paljastuu maskirovkaksi. Koko projektin tarkoitus on saattanut olla sellaisen tilanteen aiheuttaminen, jossa Krimin niemimaan liittäminen Venäjän yhteyteen olisi mahdollista. Kun ottaa sen kuuluisan järjen käteensä, niin onhan se nyt ilmeistä että Venäjä ei halua Sevastopolista - sankarikaupungistaan - luopua. Eikä edes halua pelkästään vuokrata sitä, vaan omistaa. Kyse on ollut vain sopivan tilaisuuden odottelusta. Kun sitten sellainen näyttää avautuvan, niin ei olisi mikään ihme, jos Venäjä olisi antanut vähän lisäpotkua levottomuuksille - onhan se Venäjän edun mukaista.

Putinin on luonnollisesti pitänyt miettiä tarkkaan ulkomaailman reaktiota. Amerikkalaisille lienee kutakuinkin yksi ja sama, onko Venäjän Mustanmeren laivasto Bosporinsalmen takana loukussa Sevastopolissa vai Novorossijskissa. Euroopan Unioni ei asiasta pidä. Se ei ylipäätään pidä siitä, että Euroopassa tapahtuu mitään sen mielen vastaista, kuten sveitsiläiset ovat äskettäin kokeneet äänestettyään, mokomat, väärin. Mutta EU on pelkkä paperitiikeri vailla uskottavaa voimankäyttömahdollisuutta. Ei parane paljon uhitella, kun häviää sotavoimassa ja uhittelun kohde tuo pirusti maakaasua. Odotettavissa paljon paperintuotantoa ja suunpieksentää ilman mitään vaikutusta.

Vaikka inhottaakin se tosiasia, että Venäjän strateginen tilanne paranee, on silti myönnettävä Venäjällä olevan suurempi oikeutus Krimiin kuin Ukrainalla. Krimillä on venäläinen enemmistö, ukrainalaiset ovat aina olleet niemimaalla pieni vähemmistö. Krim on kuulunut Venäjän osaksi aiemmin myös sisäisesti. Sen joutuminen Ukrainan yhteyteen oli neuvostoaikainen virhe, joka olisi luultavasti korjattu mikäli Neuvostoliitto olisi hajonnut hallitummin. Venäjälle Krim on jos nyt ei elintärkeä, niin hyvin merkityksellinen.

Tässä olisi Suomella ollut loistava tilaisuus, jos siihen olisi valmistauduttu huolella. Reilu kymmenen vuotta sitten tulin maininneeksi asiasta eräälle taholle, jolla olisi ollut mahdollisuus viedä asiaa eteenpäin. Sanoin, että Venäjä tulee ottamaan Krimin itselleen tilaisuuden tullen. Vastaus oli, että ei nykypäivänä asioita noin hoideta, vaan neuvotellaan. Voi tuota päättäjiemme naiiviutta, josta eivät hyödy muut kuin elintasopakolaiset ja lyhytaikaisesti heillä rahaa tahkoava klusteri.

Todellisuudessa Suomi olisi voinut valmistautua tähän skenaarioon. Jos Venäjälle (=Putinille) olisi ilmestynyt viisi vuotta sitten hyvä haltiatar, joka olisi tarjonnut seuraavaa diiliä: Anna Suomelle takaisin Tarton rauhan rajat, niin saat Krimin hallintaasi, Putin olisi todennut, että Daa, pannaanko vielä Repola ja Porajärvi kaupan päälle? Muutama rajapiirikunta Karjalassa ja malmista tyhjiin louhittu käytävä Jäämerelle eivät olisi paljon painaneet strategisesti merkittävän ja asutukseltaan suuremman Krimin rinnalla, olisipa Putin saattanut suostua tyhjentämään luovutettavat alueet yhtä tyhjiksi asukkaista kuin ne saataessakin olivat. Jos Suomi olisi valmistautunut ajamaan Krimin palautuksen hyväksymistä Euroopan Unionissa, olisiko Putin ollut valmis tarkistamaan muitakin rajoja oikeudenmukaisiksi? Suomen oikeus Karjalaan, Sallaan ja Petsamoon on kuitenkin suurempi kuin Venäjän oikeus Krimiin.

Väliaikaista kaikki on vaan

Kirjoittelin taannoin viikkojutun Suomen itärajan kummallisimmista mutkista. Siis Suomen laillisen rajan eli Tarton rauhan rajan. Kun Stalin sitten totesi Leningradin turvallisuuden vaativan, hän vetäisi parin pienen rajakahakan (venäläinen ilmaisu) jälkeen Suomen itärajan väliaikaisesti toiseen paikkaan väleillä Virolahti-Ilomantsi sekä Kuusamo-Salla ja Petsamon kohdalla. Isä Aurinkoinen asetti viivottimen kartalle ja nykäisi suoran rajalinjan. Parissa kohdassa sattui kuitenkin peukalo vetäisemään mutkan ja niinpä viivan itäpuolelle jäivät Enson ja Värtsilän mutkat. Puhdasta sattumaa oli, että Stalinin peukku sattui osumaan juuri noihin kohtiin – eihän hän nyt tieten tahtoen olisi Suomelta halunnut viedä tärkeää paperitehdasta tuottaakseen selluloosaa ruudinvalmistukseen tai rautaruukkia panssariterästä varten. Jonkinmoisia epäilyksiä Neuvostoliiton ahneudesta saa toki siitä, että jatkosodan jälkeen piti luovuttaa Petsamo eli käytännössä upporikas nikkelikaivos. Sitten sinne tarvittiin vielä sähköt, joten myöhemmin Neuvostoliitto suostui armollisesti ottamaan Inarin puolelta Jäniskosken-Niskakosken alueen vesivoimaloineen yhtenä sotakorvauseränä.

Raja oli merkitty karttaan hieman epämääräisesti suuren mittakaavan takia. Niinpä linjaa vedettäessä siihen ilmestyi edellä mainittujen peukalonjälkien lisäksi muutamia kummallisia pikku mutkia. Mutkat on erittäin tarkkaan - rajapyykin mitalla - määritelty kevään 1941 kuvauksessa Moskovan pakkorauhan rajaviivasta, 1946 Petsamon rajalinjan kuvauksessa ja Jäniskosken-Niskakosken sotakorvausalueen rajalinjan kuvauksessa.
Tyyli on viimeisen päälle tarkkaa, tässä pieni esimerkki: Rajamerkistä N:o B/15 raja kulkee suoraa raja-aukkoa myöten länsi-luoteisessa suunnassa kumpuilevaa metsämaastoa, ylittäen pienen nimettömän puron, rajamerkkiin N:o B/16, joka on asetettu raja-aukkoon notkoon 62 metriä länteen rajan ja nimettömän puron leikkauspisteestä, ja jonka suorakulmaiset koordinaatit ovat: x = 7 561 989.6 y = 5 581 898.1. Rajamerkkien N:o B/15 ja N:o B/16 välimatka on 753.0 metriä.

Tässä rajalinjan tusina kummallisuutta. Mutta tärkeintä on muistaa rajalinjan pysyvyys, jonka merkityksestä Tarton rauhan lailliseen rajaan verrattuna täytyy lainata erään keihäänheiton olympiavoittajan laulua.

12. Suurisaari
Neuvostoliittolaiset välttyivät Hiijärvessä olevan saaren eteläosan hankalalta valvomiselta, kun rajaan tehtiin reilun sadan metrin mutka itään. Vastineeksi vähän pohjoisemman Kärsälammen kohdalla tehtiin mutka länteen, jolloin neukut saivat 15-16 metriä leveän kaistaleen pystyäkseen kiertämään lammen pohjoispuolelta.

11. Kelkkasaari
Sallan-Kuusamon alueella rajalinja kulkee yleensä aika suoraan. Asutusta rajalinjalla ei juuri ollut, joten tarvetta muutoksiin ei liiemmin ollut. Parissa kohtaa on jouduttu tekemään pikku poikkeamia, kuten Kelkkasaaren kohdalla. Suoraan vedetty rajalinja olisi jättänyt itäpuolelleen pienen niemenkärjen ja osan kylän asutuksesta. Niinpä raja vedettiin saaren itäpuolelta Sarajärveä pitkin. Kortakkojärven ja Onkamojärven kohdilla ovat samanlaiset rajamutkat, tosin länteenpäin. Oulankajoen mutkien kohdalla on rajalinjaa myöskin rukattu, jotta rajavartijoiden jalat pysyisivät kuivempina. Puhumattakaan nyt Sallan Tenniöjoen mutkista, joissa homma olisi mennyt varsinaiseksi estejuoksuksi.

10. Vilkon mutka
Vilkon kylä jätettiin rauhanteossa länsipuolelle. Kilometri kertaa puoli oleva mutka on maininnan arvoinen siksi, että rajavyöhyke tekee nykyään sen kohdalla hauskan pussinpohjamutkan, jotta mutkassa oleviin taloihin pääsee ilman rajamuodollisuuksia. Neuvostoliiton aikana rajavyöhykkeeseen ei sopinut mokoman takia tehdä kiemuroita, joten kaikki taloissa asioineet postinjakajaa ja maitokuskia myöten tarvitsivat kulkuluvan.

9. Kurkelanjärvi
Jos raja olisi vedetty suoraan, järven länsipuolelta olisi rajan itäpuolelle jäänyt yksi luoto ja pari niemenkärkeä. Tämä vältettiin tekemällä mutka keskelle järveä. Vähän pohjoisempana mutkiteltiin sitten korvaukseksi länteenpäin. Tosin Soikulanlammen itärannalta jäi mutka oikaisematta ja rajan länsipuolella jäi 30 x 70 -metrinen niemenkärki.

8. Sortojärvet
Petsamon kohdalla rajalinja kulkee vanhaa Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan välistä rajaa asumattomalla seudulla mutkittelematta. Koska raja on vedetty tunturialueelle, se ei törmää kummallisuuksiin. Sen sijaan Jäniskosken-Niskakosken alue, joka luovutettiin Neuvostoliitolle yhtenä sotakorvauseränä, edellytti uutta rajankäyntiä. Siellä ei liiemmin katseltu vaan vedettiin niin ikään viivottimella. Seurauksena Sortojärvien kohdalle jäi pari hauskaa toistasataa metriä leveää niemenkärkeä, jotka varmaan olivat piikkinä neuvostorajavartijoiden persiissä. Piti soutaa järven yli mokomien takia.

7. Vanhasaari
Kartasta katsoen näyttää siltä, että Vanhasaari on rajan länsi- ja Martinsaari itäpuolella siten, että noin kymmenen metrin kaista Vanhasaaresta jäi Neuvostoliitolle. Näin saattoi käydäkin, mutta maankohoamisen (Suomenlahden itäosassa varsin hidasta, mutta vuosikymmenten aikana havaittavaa) ansiosta saarten välinen salmi on kasvanut umpeen ja aallokko käy sen yli vain isommalla puhurilla.

6. Simpeleenjärven Kukkarolahti
Raja tekee kolmiomaisen, melkein kolme kilometriä syvän mutkan länteen. Samalla tulee erinomainen tähystyspaikka - vartiotorni rajan itäpuolella olikin kovassa käytössä - Lappeenranta-Joensuu -maantielle. Samoin tietysti rautatielle, mutta se rakennettiin vasta 1960-luvulla. Alkuperäinen ratayhteys kulki Elisenvaaran kautta, mutta sattuneista syistä neukut eivät sallineet suomalaisille samanlaista läpikulkuliikennettä kuin vaativat itselleen Porkkalaan.

5. Keskisaari
Rajaan ilmestyi lähes neliön muotoinen, sivultaan vajaa 300-metrinen mutka itään. Näin Keskisaaren kylän pellot ja yksi talo saatiin jätettyä Suomen puolelle. Talon etuovelta on nelisenkymmentä metriä jyrkkää ylämäkeä rajalle. Koska naapurimaan alueen valaisu oli kielletty, neuvostoliittolaisten vaatimuksesta määrättiin pitkät ajovalot käyttökieltoon kylän teillä.

4. Vainikkala
Vähän Vainikkalan rautatieaseman eteläpuolella raja tekee kummallisen leikkauksen länteen. Ilman tätä leikkausta Telkjärvi olisi jäänyt kokonaan rajan länsipuolelle, nyt raja leikkaa siitä lahdenpohjukan pois. Kummallisen muutoksen todennäköinen syy selviää, kun katsoo karttaa lännemmäs. Mutkan ansiosta neukut saivat suoran näköyhteyden Vainikkalan ratapihalle. Helpompi valvoa, mitä tapahtuu.

3. Konnun mutka
Kun rajaan tehtiin Enson kohdalla mutka itään, niin korvaukseksi Konnun kohdalla tehtiin mutka länteen, jotta pinta-ala rajan molemmin puolin pysyisi suunnilleen samana. Kommunismin käsitys reilusta pelistä oli selvä: vastineeksi yhdestä maan suurimmista teollisuuslaitoksista ja monen tuhannen asukkaan taajamasta annettiin metsää, peltoa ja pikkukylä. Konnunkylän kohdalla on itsessään kummallinen pikku mutka. Tarinan mukaan paikalla oli uusi riihi tai lato, joka oli jäämässä rajalinjalle. Talon vanhaemäntä oli ollut asiasta kovin pahoillaan. Talossa kahvilla olleet rajakomission miehet olivat asiasta kuulleet ja venäläinen upseeri päätti että riihi jää Suomeen. Olen kuullut tämän jutun suullisesti asiaa tunteneelta mieheltä (kauan sitten, koska kyseinen heppu kuoli 1995) ja pari vuotta sitten joku anonyymi kertoi saman tarinan kommenttina blogiini. Itse kyllä muistin, että kyseessä olisi ollut uusi heinälato eikä riihi, mutta epäilen oman muistini olevan erehtyväinen.

2. Nurmelan mutka
Mikäli raja olisi vedetty suoraan, ainoa tieyhteys Suomen puolelle jääneeseen Nurmelan kylään olisi katkennut. Tie kulki karttaan vedetystä linjasta enimmillään vähän alle 100 m itään. Niinpä rajaan saatiin neuvoteltua 160 m leveä ja 1,6 km pitkä mutka. Lähimmillään tie kulkee vain 25 metrin päässä rajasta. Nykyään kylään on rakennettu uusi tieyhteys ja vanha kylätie on jäänyt rajavyöhykkeelle.

1. Nuijamaa
Nuijamaan pitäjästä yli puolet jäi rajan itäpuolelle, mutta itse kirkonkylä länsipuolelle. Raja teki sillä kohdalla mutkan, koska se oli määritetty kulkemaan Saimaan kanavan rannan lähellä noin kilometrin pituisen matkan. Siis silloisen vanhan kanavan, nykyinen uusi kanava kulkee kirkonkylän toiselta puolelta. Tällä kohtaa raja oli todella tarkkaan määritetty, se kulki siten että Saimaan kanava jäi Neuvostoliiton puolelle. Rajan ylitettyä kanavan rantaviivan toiselta puolelta jäi Neuvostoliitolle 12,4 m, sitten 16,3 m ja juuri ennen Nuijamaanjärveä 25,5 m leveä kaistale. Rajavyöhykkeen määrittämisessä oli omat ongelmansa. Koska asutusta oli niin lähellä rajaa, rajavyöhyke jäi kapeammaksi kuin missään muualla. Kirkolta rajaviivaan oli alle 300 metriä ja rajavyöhykkeen reuna kulki hautausmaan aidassa.

Et voi tulla rajan taa

Vuonna 1920 Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittiin Tarton rauha. Se vahvisti maiden väliseksi rajaksi Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan välisen rajan, poikkeuksena Petsamo. Aiemmin maastossa lähes merkityksetön rajalinja muuttui nopeasti esteeksi, jonka ylipääsemättömyyttä kuvaa parhaiten Sleepy Sleepersin versio Matin ja Tepon kappaleesta Et voi tulla rajan taa.

Rajaan jäi monia erikoisia kohtia, joista varmasti tunnetuin on Hyrsylän mutka. Neljän kilometrin levyisen kannaksen muuhun Suomeen liittämän rajanmutkan alueella asui parituhatta asukasta. Alueen eteläisimmän kylän Hyrsylän länsinaapuri oli Neuvostoliitto. Kylästä piti kulkea toistakymmentä kilometriä päästäkseen kannakselle. Hyrsylän mutka kuului alun perin Salmin pitäjään, koska matka kirkonkylälle oli lyhyempi kuin Suojärvelle olisi ollut. Siis autonomian aikana, kun rajasta ei tarvinnut välittää. Mutka kiertämällä Suojärvi olisi ollut lähempänä. Kunnollista tietä Suojärvelle ei ollut ja itsenäistymisen jälkeen vanha tieyhteys Salmiin katkesi. Maantie Suojärvelle valmistui 1926 ja Hyrsylän mutka siirtyi Salmin pitäjästä Suojärven pitäjään 1931.

Hyrsylän lisäksi Tarton rauhan rajaan jäi monta muutakin omituista, mutta vähemmän tunnettua kohtaa. Tässä likainen tusina:

12. Juurikkajärven niemenkärjet
Hyrsylän mutkan "kurkussa" sijaitsee Juurikkajärvi, jota pitkin rajalinja etenee. Järvestä pistää esiin kaksi niemenkärkeä, jotka halkaisisivat muuten suoran rajalinjan. Näistä kärjistä suuremman ja itäisemmän kohdalle rajaan on tehty noin sadan metrin suuruinen mutka, joten niemi on Suomen aluetta. Mutta pienempi ja läntisempi ei; sen kohdalla raja kulkee suoraan leikaten noin 40 m pitkän ja 20 m leveän alueen pois Suomen puolelta.

11. Kalastajasaarento
Kalastajasaarentoa erottaa muusta Petsamosta ensin Maattivuono, sitten Pummanginvuono. Näiden välissä on Pummanginniemen pullistuma. Raja kulki molempia kannaksia pitkin ja jätti molemmille maille melkoisen kapean kaistaleen kuljettavaksi. Maattivuonon kohdalla Suomelle jäi neljän kilometrin ja Neuvostoliitolle kilometrin levyinen käytävä, Pummanginvuonon kohdalla vastaavat matkat olivat kapeimmillaan noin kilometri Suomella ja 300 metriä Neuvostoliitolla. Aivan Kalastajasaarennon pohjoisosassa oli jaettu Vaitolahden kylä. Maantieyhteyttä ei ollut, liikenne hoitui meritse. Talvisodan lähestyessä NL uhitteli Vaitolahdessakin. Erään talon emäntä avasi marraskuun lopun aamulla ulko-oven ja hätkähti, kun muutaman metrin päässä tuoreessa poterossa häntä tervehti iloisesti Puna-armeijan sotilas. Edelleen silti omalla puolellaan - raja kulki kolmen metrin päässä ulko-ovesta. Talvisodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan Kalastajasaarennon osansa Neuvostoliitolle, jotta Leningradin asukkaat uskaltaisivat nukkua yönsä rauhassa.

10. Kangas-Väärä
Lieksassa sijaitsevan hauskannimisen järven kohdalla ei ole vaivauduttu tekemään rajaan pientä mutkaa. Nyt se halkaisee järven siten, että se leikkaa järveä pitkin noin 140 metrin matkan. Tämä jättää järvestä Venäjän puolelle leveimmillään 20-metrisen kaistaleen. Jos haluaa sulan maan aikana päästä rajan kohdalla järven toiselta puolelta toiselle, on Suomen puolella kierrettävä yli kaksi kilometriä. Pieni mutka rajaan siten, että järvi olisi jätetty Suomen puolelle, niin matka olisi 150 metriä. Sama ongelma on Kuhmossa Maaselänjärven kohdalla, kuten myös Ilomantsin Kumpulammella. Kuhmossa Rajalammen kohdalla pulma on ratkaistu rakentamalla Suomen puolelle pengerpolku. Toisaalta on rajalla myös paikka, jossa sama tilanne on toisinpäin; venäläisillä rajavartijoilla on pitkä kiertomatka.

9. Pirttijärvi
Suomussalmella on tehty toisin kuin edellisissä tapauksissa; Pirttijärvi on jätetty kokonaan Suomen puolelle. Raja tekee järven rantoja pitkin hauskan 700 metrin pituisen ja 200 metrin levyisen koukkauksen.

8. Mainila
Rajajoki tekee jyrkän mutkan Suomeen päin, jolloin mutkan kärjessä oleva Mainilan kylä jää kolmelta puolelta Suomen ympäröimäksi. Kylä itse on selvästi maastosta erottuvalla harjanteella. Neuvostoliitto väitti Suomen ampuneen Mainilaan tykistöllä 26.11.1939 ja käytti tätä talvisodan aloittamisen tekosyynä. Minua on aina vaivannut se, että kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota kiihkeyteen, jolla Neuvostoliiton nootti tuli. Suomen puolen tähystystornista havaittiin tykin ja kranaatinheittimien laukauksia NL:n puolella klo 14.30-15.05. (Nootissa kellonajaksi mainittiin 15.45.) Molotov jätti nootin Suomen suurlähettiläälle klo 19.30. Lasketaanpa hetki, miten uskottava NL:n väittämä oli. Noin neljä tuntia laukauksista nootin jättämiseen. Tässä ajassa piti siis tapahtua seuraavat asiat:
1) tehdä havainnot tykkitulesta ja sen seurauksista (NL:n mukaan neljä kaatunutta ja yhdeksän haavoittunutta
2) kirjoittaa raportti tapahtumasta
3) lähettää tiedot Moskovaan sen aikaisin viestintävälinein
4) hälyttää asiasta vastaavat henkilöt (vähintään Molotov, luultavasti tämän tason päätöksissä Stalin itse)
5) tehdä poliittinen päätös reagointitavasta
6) sanella ja kirjoittaa nootti
7) kääntää se diplomatian viralliselle kielelle ranskaksi (tästä en ole varma, voi olla että nootti jätettiin vain venäjänkielisenä)
8) kirjoittaa se kirjoituskoneella useana kappaleena
9) antaa Molotovin kuskata nootti Suomen suurlähetystöön, jonne varmaan piti myöskin etukäteisvaroitusantaa, koska virka-aika oli jo ohi.
Kuulostaako uskottavalta, että neuvostobyrokratia kykenisi tähän vain neljässä tunnissa? Jo pelkkä tekninen suorittaminen ilman poliittista päätöksentekoa silloisen viestintä- ja konttoriteknologian huomioiden olisi siinä ja siinä, vaikka tapahtumaan olisi etukäteen valmistauduttu. Kirsikkana kakussa on vielä se, että päivä oli sunnuntai, jolloin operaation uskoisi toimivan vielä hitaammin. Vai olisiko niin, että nootti oli jo valmiiksi kirjoitettu ja kävi vielä nolo moka siinä, että laukaukset ammuttiin väärään aikaan?

7. Jyväjärven suorakulmio
Paanajärvestä joitakin kilometrejä etelään Sallan-Kuusamon alueella raja tekee suorakulmion muotoisen, sivuiltaan noin kilometrin suuruisen mutkan Venäjän puolelle. Mutkan tarkoitus on ilmeisesti ollut se, että muutoin se olisi halkaissut pienen järven, joka nyt jäi kokonaisuudessaan Suomen puolelle.

6. Pesäsalmi
Ilomantsin pohjoisosassa Kartitsanjärveä ja Siikalampea yhdistää Pesäsalmi, jossa raja kulkee salmen itärannalla leikaten sieltä Suomen puolelle vajaat 300 metriä pitkän, reilun kymmenen metrin levyisen kaistaleen.

5. Petsamo
Kun Suomi sai Tarton rauhassa 1920 vihdoinkin korvauksen 1864 luovutetusta Siestarjoen alueesta, Jäämeren käytäväksi valikoitui luonnollisista syistä Petsamo. Sen itäraja piti määrittää täysin tiettömään korpeen suoraksi linjaksi. Ainoat merkkipaalut olivat Korvatunturilla ja Pummanginvuonon läheisyydessä, matkaa niiden välillä oli yli 200 kilometriä. Rajan mittaus ja merkintä annettiin suomalaiselle maanmittauksen huippuasiantuntijalle. Valtiot sopivat, että Korvatunturilta aloitetaan ja vedetään suoraa linjaa tähtäimessä Pummangin paalu. Siten, että tähtäys saa mennä pieleen enintään 200 metriä puolelle tai toiselle. Jos poikkeama olisi enemmän, koko merkintä menisi uusiksi. Lopputulos oli, että Pummangissa linja poikkesi paalusta 180 metriä - itään eli Neuvostoliiton puolelle... Ammattimies on ammattimies.

4. Mahakas
Bumeranginmuotoisen järven kohdalla Kuhmossa suoraan kulkeva raja leikkaa Venäjän puolelta Suomelle niemenkärjestä vajaa 70 metriä pitkän ja alle 10 metrin levyisen kaistaleen. Matkaa järven yli Suomen puoleiselle rannalle on noin 150 metriä.

3. Rajajoen suu
Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän rajana oli eteläosassa 85 km pituinen Rajajoki koko matkaltaan aina vuoteen 1864 asti. Tuolloin rajan kulkua oikaistiin alajuoksulta siten, että joen tekemä parin kilometrin silmukka etelään jäi Venäjän puolelle. Syynä ei ollut rajan tekemä mutka, vaan se että mutkassa sijaitsi Siestarjoen asetehdas. Korvaukseksi tästä tsaari lupasi Suomelle käytävän Jäämerelle, mutta tämä toteutui vasta 1920. Rajan kulkuun jäi kuitenkin juuri ennen merta erikoinen yksityiskohta. Palattuaan eteläiseltä mutkaltaan Rajajoki muuttui jälleen rajajoeksi viimeisen puolen kilometrin matkalta. Paitsi että viimeiset sata metriä se virtasi Suomen puolella. Raja ylitti joen siten, että Suomen alueelle jäi joen eteläpuolelta noin sadan metrin pituinen ja leveimmillään vähän yli viisikymmenmetrinen kaistale hiekkasärkkää.

2. Hujalanmutka
Jokainen tuntee Hyrsylän mutkan, mutta kuka on kuullut Hujalanmutkasta? Melkein samanmuotoinen, mutta pienempi ja reilusti etelämpänä. Kahden ja puolen kilometrin mittainen mutka oli asumatonta metsä- ja suomaastoa. Mutkan itäraja kulki jokea pitkin, joten se oli ymmärrettävä. Mutta länsiraja ja sitten takaisin etelään kaartava rajalinja ovat pelkästään kartalle vedettyä viivaa. Miten ihmeessä tuollainen pussinpohja oli rajaan ilmestynyt? Etenkin kun itärajana ollut Kanabro-oja virtaa Venäjän puolella vain muutaman kilometrin yhtyäkseen sitten niin ikään Suomen puolelta tulleeseen Änäjokeen, joka muuttuu vajaan kilometrin päässä rajajoeksi.

1. Myllyjärven uloke
Hieman Hyrsylän mutkasta länteen sijaitsee rajassa käsittämätön pisto Suomen puolelle. Mitään erityisempää nimeä sillä ei ilmeisesti ollut, joten tässä sitä kutsutaan läheisen järven mukaan Myllyjärven ulokkeeksi. Suunnikkaan muotoinen, noin 700 metriä pitkä ja 150 metriä leveä kaistale Venäjää tunkeutui Suomen sisään. Mietityttää kuinka Neuvostoliiton rajavartijat mahtoivat aluetta valvoa. Eikä tässä kaikki; kilometrin päässä idässä Myllyjärven toisella puolella on toinen, muodoltaan epämääräisempi uloke. Pituutta sillä on suunnilleen saman verran, mutta leveyttä enemmän. Mikä mahtaa olla näiden kummallisuuksien selitys?

Sivallus CVI

Liperissä, Joensuun lentokentän mittauspisteellä oli tänään peräti 37,2 celsiusastetta lämmintä. Kyseessä on Suomen tämän vuosituhannen lämpöennätys ja myös itsenäisen Suomen ennätys, mutta ei absoluuttinen Suomen ennätys. Suomen ennätys on 7.7.1914 Värtsilässä mitattu 38,0 astetta, ei suinkaan Turussa kaksi päivää myöhemmin mitattu 35,9 astetta, joka olisi nyt rikkoutunut. Tosiasia on, että Värtsilä kuului tuolloin Suomen suuriruhtinaskuntaan siinä missä Turkukin ja mittauspaikka on laillista Suomen maata.

Kannas 1944

Valkeasaari 9.6.1944 kello kuusi aamulla. Suomalaiset joukot ovat miehittäneet samaa rintamalinjaa jo lähes kolme vuotta. Miehittävä joukko on kuitenkin uusi, sillä JR 1 on ottanut rintamavastuun vain kolme viikkoa aiemmin. Vuosia kestänyt asemasota päättyy äkkirytinällä yli 200 lentokoneen pommittaessa asemia ja venäläisen tykistön aloittaessa jatkosodan historian siihen asti rajuimman keskityksen. Myöhemmin päivällä puna-armeijan jalkaväki valtaa osan asemia. Suomalaisten vastahyökkäys onnistuu vain osittain.
Tämä on vasta alkua. Seuraavana päivänä kello viisi aamulla alkaa eräs koko toisen maailmansodan tehokkaimmista tulivalmisteluista. Seuraavan kahden tunnin aikana suomalaisten juoksuhaudat, esteet ja korsut tuhoutuvat, miehet hautautuvat elävältä hiekkaan, aseet likaantuvat toimintakyvyttömiksi ja maasto peittyy kymmenien metrien korkeuteen kohoavaan pölypilveen. Jalkaväen ja panssarien hyökkäyksen alkaessa JR 1:n toimintamahdollisuudet ovat jo menneet. Rykmentin komentaja everstiluutnantti Tauno Viljanen määrää joukkonsa vetäytymään Rajajoen yli. Seuraavana päivänä käy ilmi, että rykmentti on menettänyt vahvuudestaan 28 %, mm. kahdeksan komppanianpäällikköä.

Seuraavat kaksi viikkoa Kannaksella tunnettiin neljänkymmenen vuoden ajan nimellä Kannaksen läpijuoksu, nykyisin niitä kutsutaan vetäytymisvaiheeksi. Suomalaisten pääasema murtui kaikkialla, VT-linja piti vain osittain, VKT-linja taipui mutta kesti, Salpalinjaa ei onneksi tarvittu.
Kaikki alkoi Valkeasaaren läpimurrosta. Yleensä tappion kärsineen joukko-osaston komentaja vapautetaan tehtävistään ja ura katkeaa siihen. Everstiluutnantti Viljaselle kävi toisin. Hän joutui tosin luovuttamaan rykmentin komennon kesäkuun lopussa, mutta häntä ei siirretty selustaan rehumestariksi, kuten moni epäonnistunut upseeri. Viljasesta tehtiin aluksi Aunuksen Ryhmän operatiivisen osaston päällikkö (hän siis vastasi Itä-Karjalan manööverien käytännön suunnittelusta) ja kuukautta myöhemmin hän palasi Kannakselle III Armeijakunnan esikuntapäälliköksi. Sodan jälkeen Viljanen yleni kenraaliluutnantiksi asti, joten miestä arvostettiin korkealle Valkeasaaresta huolimatta.
Yli viisikymmentä vuotta Valkeasaaren jälkeen JR 1:n esikunnassa palvellut upseeri kehui haastattelussa Viljasen maasta taivaaseen. Koko taistelun ajan komentajan vieressä seissyt silloinen nuori luutnantti sanoi Viljasen tehneen oikein kaiken, mitä tehtävissä oli. Puna-armeijan läpimurtoa ei voinut estää, sen olivat jo saksalaisten kokemukset itärintamalla osoittaneet. Doktriinina oli keskittää painopisteeseen niin suuri materiaalinen ylivoima, että läpimurto onnistui aina - tämä oli neuvostodoktriini pitkään, kuten Pentti Syrjä erinomaisessa muistelmateoksessaan Gruppa Finlandija kertoo. Saksalaisten saamiin kokemuksiin nähden oli hämmästyttävää, että JR 1 kykeni suureksi osaksi säilyttämään toimintakykynsä eikä tuhoutunut kokonaan, kuten saksalaisille joukko-osastoille yleensä vastaavassa tilanteessa kävi. Päinvastoin, JR 1 siirrettiin muutaman päivän levon ja täydennyksen jälkeen takaisin rintamaan. Kysyin tältä esikuntaupseerilta, tuliko hyökkäys yllätyksenä. Vastaus jäi ikiajoiksi mieleeni: "Rykmentin jokainen mies tiesi, että kohta sieltä tullaan ja kovaa."

Historiankirjoitus väittää hyökkäyksen tulleen päämajalle kuin faksi Jäätteenmäelle: yllättäen ja pyytämättä. Aivan kuten tuohon kuuluisaan faksiin, liittyy hyökkäykseenkin erinäisiä seikkoja, jotka saavat epäilemään sen yllätyksellisyyttä.
Lisäksi voi yhtä hyvin ihmetellä, miksi hyökkäystä ei saatu pysähtymään aiemmin. Martti V. Terä kirjoitti jo vuosikymmeniä sitten kirjan Kesäkuun kriisi 1944, jossa hän yksityiskohdittain osoitti, kuinka suurhyökkäys olisi saatu pysäytettyä VT-linjalle. Vaikka kirjaa vaivaa tuo historioitsijoille kovin yleinen Viisaus Jälkimys -viruksen aiheuttama tauti, on Terän väitteissä vinha perä. Materiaali olisi riittänyt, jos sitä olisi käytetty oikein. Kokonaan toinen asia sitten on, olisiko 1944 ollut tarpeeksi tietoa vihollisen aikeista ja käytettävissä olleista joukoista, jotta omia joukkoja olisi uskallettu venyttää VT-asemassa niin äärimmilleen kuin siinä esitetyt skenaariot edellyttävät.

Suomen ulkopoliittinen tilanne 1944 oli lievästi sanoen hankala. Länsivaltojen apuun eikä edes myötätuntoon ei voinut luottaa puupennin vertaa. Neuvostoliitto oli osoittanut muutamaa vuotta aiemmin halukkuutensa Suomen miehittämiseen. Ainoa ystävä oli inhottu Natsi-Saksa, joka oli romahtamassa.
Suomi halusi rauhaa. Paasikivi oli lentänyt talvella salaa Moskovaan neuvottelemaan ja saanut tylyt ehdot: Moskovan rauhan raja tai ei mitään. Oli hyvin todennäköistä, että Stalin ei bluffannut. Neuvostoliitto ei tuosta tavoitteestaan tinkisi, vaikka Mannerheim kuinka pitäisi Itä-Karjalaa panttina rauhanneuvotteluista. Saksa oli häviämässä sodan ja Neuvostoliitto voisi sen jälkeen vallata vaikka koko Suomen, jos vain tahtoisi. Suomen kohtalo ratkeaisi Saksan yhteydessä, väitetään marsalkan sanoneen.
Mutta entä jos Suomi onnistuisi sittenkin solmimaan erillisrauhan? Ei vielä, koska Saksa oli liian vahva eikä sitä hyväksyisi. Mutta sitten, kun Saksa olisi ratkaisevasti heikentynyt eikä enää uhka Suomelle (muistellaanpa miten Unkarille kävi Horthyn tehtyä erillisrauhan). Eikä erillisrauhaa Moskovan rauhan rajoilla voinut ajatellakaan, kun armeija seisoi vankoiksi uskotuissa asemissa Kannaksella ja syvällä Itä-Karjalassa. Mutta jos armeija olisi samoissa asemissa kuin Talvisodan lopussa? Silloin kansan olisi pakko hyväksyä ankarat rauhanehdot - etenkin jos Suomi saisi edes pienen lievennyksen, pidettyä Viipurin ja vastikään uudistetun Saimaan kanavan?

Tässä tilanteessa kaukonäköisen strategin johtopäätös voisi olla seuraava: odotetaan suurhyökkäystä, sen tullessa vetäydytään hallitusti, pysäytetään hyökkäys linjalle jossa vihollisen huoltotoimenpiteet ovat jo vaikeutuneet ja rauhanneuvottelut ovat järkeviä. Samalla on pelattu aikaa, jolloin Saksa on merkittävästi heikentynyt. Lisäksi vihollinen on lyöty torjuntataistelussa, jolloin sen halut miehittää maata myöhemmin lienevät vähentyneet.

Jos tämä strategia valitaan, sen operatiivinen toteuttaminen järkevästi edellyttäisi huolellista valmistelua. Kannasta on linnoitettava halutuissa kohdissa, varsinainen etulinja on jätettävä minimimiehitykselle, takamaastoon on siirrettävä liikkuvaan sodankäyntiin erikoistuneita, vastaiskuun valmiita joukkoja. On varauduttava tiedustelemaan vihollisen hyökkäyksen etenemistä, varmistettava että joukoille saadaan uusia, panssarintorjuntaan soveltuvia aseita. Samalla on estettävä alempia portaita (armeijakunta- ja divisioonatasoa) valmistautumasta torjumaan hyökkäystä jo pääasemassa.

Todellisuudessa ennen suurhyökkäystä tapahtui seuraavaa:

3.2.1943. Tiedustelupäällikkö Aladár Paasonen pitää valtionjohdolle ja korkeimmalle sotilaspäällystölle esitelmän yleistilanteesta, jossa hän kertoo Saksan häviävän sodan ja Moskovan rauhan ehtojen olevan parasta, mitä Suomi voi toivoa. Kuusi päivää myöhemmin hän pitää saman esityksen eduskunnalle, jossa valtaosa edustajista pitää väitteitä liian pessimistisinä.

Maalis-huhtikuun vaihde 1943. Ulkoministeri Ramsay vierailee Berliinissä, jossa von Ribbentrop tekee selväksi, että erillisrauha on mahdoton.

8.2.1944. Neuvostoliitto ilmoittaa olevansa halukas rauhaan.
Helmikuun alkupuoli. Panssaridivisioona siirretään Aunuksesta Karjalan kannakselle.

16.2. Käsky Kannaksen Ryhmä lakkauttamisesta. Käsky tulee voimaan 4.3, josta alkaen Kannaksella ei ole enää yhtenäistä johtoa. Puolustuksesta vastaa kaksi erillistä, suoraan Päämajan alaista armeijakuntaa.

23.2. Paasikivi palaa Tukholmasta, jossa hän on neuvotellut Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksandra Kollontain kanssa. On käynyt ilmi, että Neuvostoliiton vähimmäisvaatimus on Moskovan rauhan raja.

Maaliskuun alku. Eversti Paasonen antaa kaukopartiotoiminnasta vastaavalle ErP 4:lle määräyksen valmistella ns. Matti-partioita, joiden on tarkoitus jättäytyä vihollisen valtaamalle alueelle tekemään tiedustelua. Painopiste määrätään Kannakselle.

4.3. Kannaksen IV AK:n komentajaksi tulee kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen. Hänet tunnetaan pätevänä, mutta aina optimistisena ja laiskanpulskeana upseerina. Armeijakunnan vastuualue on juuri se, josta suurhyökkäys myöhemmin tulee.

20.3. Saksalaiset miehittävät rauhantunnusteluja tehneen Unkarin. Muutamaa kuukautta myöhemmin Romanialle käy samasta syystä vielä huonommin eli saksalaisten miehitys epäonnistuu ja Neuvostoliitto hyökkää sen varjolla, jolloin maa joutuu taistelutantereeksi. Unkarin opetus näyttää, miten erillisrauhan yrittäjille käy.

21.3. Mannerheim antaa käskyn laatia suunnitelma siviilien evakuoimisesta Kannakselta.

Kevät. Suomeen hankitaan Saksasta uusia
panssarintorjunta-aseita. Koulutusta niiden käyttöön ei juuri anneta salassapitosyistä, vaan se on tarkoitus aloittaa kesäkuussa.

1.4. Paasikivi palaa salaiselta vajaan viikon kestäneeltä matkalta Moskovasta ja vahvistaa rauhansopimuksen lähtökohtana olevan Moskovan rauhan rajat.

Toukokuu. VT-asemassa on varustelutöissä ylipäällikön reservinä toimivat Ratsuväkiprikaati (jalkautettu) ja hänen luottomiehensä Pajarin komentama vajaalukuinen 3.D. VKT-linjalla varustelutöissä ja koulutettavana on armeijan iskukykyisin ja vastahyökkäyksiin nähden tehokkain yksikkö, Panssaridivisioona.

8.5. Tukholman sotilasasiamies eversti Stewen lähettää japanilaisten tietoihin perustuvan raportin, jossa kerrotaan puna-armeijan keskittäneen Kannakselle suuret voimat, jotka saavuttavat taistelukelpoisuuden kesä-heinäkuussa. Virallisen tiedon mukaan raporttia ei esitetty Mannerheimille.

10.5. Mannerheim antaa yhtymille käskyn olla joka hetki valmiina suurhyökkäyksen torjuntaan.

17.5. Ylipäällikkö määrää 3.D:n Pohjois-Suomessa olevan loppuosan siirrettäväksi Kannakselle.

25.5. Tiedustelupäällikkö Paasonen kertoo muistelmissaan saaneensa haukut päämajoitusmestari Airolta, koska on ylipäällikölle antamissaan raporteissa varoittanut hyökkäysuhasta.

28.5. Suomalaiset saavat vangiksi venäläiskersantin, joka antaa tietoja hyökkäysvalmisteluista ja Kannakselle siirtyneistä lisävoimista. Havaitaan myös vihollisen kaivautuvan lähemmäs suomalaisasemia.

Kesäkuun alku. Ilmakuvat paljastavat puna-armeijan valtavat keskitykset, mutta virallisen selityksen mukaan päämaja jättää ne huomioitta tiedonsiirron hitauden takia.

6.6. Maaselän alueella reservinä ollut 4.D alkaa siirtyä rintamaan Syvärille, josta irtautuu koko sodan linjassa ollut 7.D.

9.6. Suurhyökkäys alkaa.

Suomi / Ruotsi on käynyt Venäjän / Neuvostoliiton kanssa sotaa n kertaa. Joka kerran, kun Suomeen on tosissaan hyökätty, painopiste on ollut Kannaksen kautta suuntautuvassa iskussa. Mistä mahtoi tulla se suuri viisaus, ettei 1944 hyökkäys tulisikaan sieltä? Vai oliko kyseessä sittenkin poliittisten realiteettien tunnustaminen ja vahinkojen minimoinnin yrittäminen?
Kannaksella olevien joukkojen valmistautumista hyökkäyksen torjuntaan virallisen doktriinin mukaisesti pääasemassa oli vaikeutettu. Yhtenäistä johtoa ei enää ollut, joten koordinointi oli hankalaa. Tulevalle painopistesuunnalle oli juuri siirretty 10. D, joka kaksi vuotta linnoitustöissä oltuaan oli taisteluarvoltaan alhaisempi - uhrattavissa? III AK:n komentajana oli Laatikainen, joka suhtautui suurhyökkäyksen uhkaan luonteenomaisella optimismillaan.
Panssaridivisioona oli Viipurin lähellä. Miksi pitää vastaiskukykyisin joukko-osasto Kannaksella, jos hyökkäystä odotettiin Itä-Karjalan kautta? Ja jos pitää sitä Kannaksella, miksi niin kaukana etulinjasta?
Samaan aikaan Itä-Karjalassa aloitettiin divisioonien vaihtoa. Taisteluarvoltaan oletettavasti heikompi 4.D oli siirtymässä rintamavastuuseen, kun taas sen tilalle ylipäällikön reservissä oltiin siirtämässä oletettavasti vahvempaa 7. D:aa. Mikä oli 7. D:lle tarkoitettu tehtävä? Virallisesti siirtyä Maaselän alueelle, mutta pitikö sen oikeasti olla lähtökuopissa valmiina siirtymään nopeasti Kannakselle?

Oliko skenaario seuraava: puna-armeija murtaa pääaseman, mutta suomalaiset selviävät vähin tappioin. VT-linja kuluttaa neuvostojoukkojen hyökkäysvoiman, mutta murtuu - parhaassa tapauksessa saattaa jopa kestää. Viimeistään VKT-linjalla suomalaiset pysäyttävät hyökkäyksen. Rauhanneuvotteluissa saattaa hyvällä onnella käydä niin, että Moskovan rauhan raja tulee muuten voimaan, mutta Suomi saa pitää Saimaan kanavan ja Viipurin.

Jos näin oli, tuli hyökkäys odotettua aiemmin. Vaikutti siltä, että ylin johto odotti hyökkäystä vasta noin kuukautta myöhemmin. Saattaa jopa olla, että parin ensimmäisen päivän ajan suurhyökkäystä uskottiin vain alustavaksi tunnusteluksi. Kun se tuli jo kesäkuun alussa, jouduttiin hätätilaratkaisuihin.

Kuuterselässä vastahyökkäykseen määrättiin Jääkäriprikaati. Miksi ei tarkoitukseen paremmin soveltuvaa Panssariprikaatia? Uudet Sturm-vaunut olivat tehokkaita, mutta ilman oikeita panssareita saavutettua etua ei pystytty hyödyntämään. Oliko vastahyökkäyksen tarkoitus vain voittaa aikaa eikä tarkoituskaan onnistua?
Suurhyökkäyksen alettua Syvärille etulinjaan siirtymässä ollut 4.D teki täyskäännöksen ja siirrettiin Kannakselle. Sen kärkenä ollut JR 5 purkautui Perkjärven asemalta junista suoraan taisteluun, mikä oli ilmiselvä paniikkiratkaisu. Välttämätön kylläkin, täytti rintamalinjassa olleen tyhjänä ammottaneen aukon. (Sukulaismies kertoi aika hurjia tarinoita, miltä homma näytti parikymppisen mosurin näkökulmasta.)
Viipuria puolustamaan määrättiin 20. Prikaati, jonka taisteluarvo oli heikko. Viipuri menetettiin vähäisellä vastarinnalla, josta eversti Kemppi joutui myöhemmin sotaoikeuden eteen - jälkimaailman silmissä vailla omaa syytään. Mannerheim piti Viipurin menetystä myöhemmin sotiemme suurimpana yksittäisenä katastrofina. Oliko tarkoitus, että Viipuria olisi puolustanut jokin suurempi ja pätevämpi joukko-osasto - joko 7.D tai sitten jopa PsD?
Kun tilanne Kannaksella oli pahimmillaan, perustettiin vain kolme kuukautta aiemmin lakkautettu Kannaksen Ryhmä uudestaan 15.6. Komentajaksi määrättiin tuttuun deux ex machina -tapaan kenraaliluutnantti Lennart Oesch, joka hoiti homman kotiin.
Suurhyökkäys pysäytettiin VKT-linjalle. Se oli Neuvostoliiton strategisista iskuista ainoa, joka ei saavuttanut tavoitteitaan. Rauha solmittiin Moskovan rauhan rajoilla, paitsi että Petsamo menetettiin ja Hangon sijaan Porkkala meni vuokralle.

Entä jos olisi toimittu Martti V. Terän esittämällä tavalla ja suurhyökkäys olisi saatu pysäytettyä aiemmin? Olisiko Neuvostoliiton arvovalta antanut tinkiä Moskovan rauhan rajoista? Edes Viipurin ja Saimaan kanavan verran? Rajan vetäminen VT-linjalle Tarton rauhan rajoista puhumattakaan olisi ollut mahdotonta. Olisiko eduskunta suostunut Moskovan rauhan ehtoihin, kun armeija olisi seisonut "vankoissa" asemissa lähellä vuoden 1939 rajaa?
Todellinen uhka olisi syntynyt loppuvuodesta 1944, jolloin Viro jäi puna-armeijan jalkoihin. Siihen asti saksalais-virolaiset joukot olivat pitäneet puolensa Sinimäkien taistelussa. Kun saksalaiset vetäytyivät Virosta, oli Suomen etelärannikko avoinna maihinnousua varten. Joukkoja ei olisi mitenkään riittänyt sekä rintamalle että rannikolle. Rauha oli tehtävä niin kauan kuin etelärannikko oli saksalaisten suojaama.

Sodan jälkeen sattui muutamia mielenkiintoisia tapahtumia. Tiedustelupalvelun aineisto tuhottiin lähes täysin, mikä olikin valvontakomission uhan alla odotettavissa. Mielenkiintoista on sitten se, ketkä sodanjohdosta puhuivat ja ketkä vaikenivat.
Päämajoitusmestari Aksel Airo tunnettiin Vaikenevana Kenraalina. Ilmari Turja kertoo kirjoissaan, kuinka jopa Kekkonen yritti saada Airoa kirjoittamaan muistelmiaan. Airo oli vain sanonut, että mitä se enää hyödyttäisi. Miksi muuten aktiivinen Airo (kirjoitti kirjan asekätkennästä, oli kaksi kautta eduskunnassa, useiden yhtiöiden luottamustehtävissä ja vahvistamattoman tiedon mukaan olisi ollut puolustusvoimien komentaja maan joutuessa sotaan) vaikeni?
Tiedustelupäällikkö Paasonen kirjoitti muistelmansa. Niistä välittyy minä olin oikeassa, muut väärässä -sävy. Mielenkiintoista muuten on, miksi Mannerheim halusi kirjallisesti kokemattoman Paasosen toimittamaan omat muistelmansa? Halusiko Mannerheim varmistaa, että kesän 1944 tapahtumat välittyvät juuri hänen valitsemassaan muodossa?

Oliko Karjalan kannaksen menetys kesällä 1944 sotilaallinen, yllätyshyökkäyksestä ja alivoimasta aiheutunut tappio vai poliittisiin realiteetteihin perustuva, suunniteltu uhraus, jossa tehtiin ainoastaan virhearvio hyökkäyksen ajankohdasta?

Tuutha sie takasii

Suomen pinta-ala on noin 338 000 neliökilometriä, kertovat useimmat tietolähteet. Väärin. Suomen laillinen pinta-ala on noin 383 000 neliökilometriä. Mainittu 338 000 neliökilometriä on Tynkä-Suomen ala. Puuttuva 45 000 neliökilometriä on Neuvostoliiton kahden diktaattirauhan nojalla miehittämää aluetta.

Kun linja tuli nyt ensimmäisessä kappaleessa selvästi vetäistyä, niin luetellaanpa sitten ne tärkeimmät opinkappaleet, joiden mukaan Karjalaa ei tulisi palauttaa Suomelle.

1. Raja on rauhansopimuksen mukainen ja Etyk vahvisti toisen maailmansodan jälkeiset rajalinjat.

2. Venäjä ei voi hyväksyä rajojensa muuttamista.

3. Rajojen muuttaminen olisi Suomelle turvallisuusriski.

4. Alueen nykyisten asukkaiden oikeuksia loukattaisiin.

5. Suomeen syntyisi alueen asukkaista satojentuhansien suuruinen venäläisvähemmistö.

6. Karjalan jälleenrakentaminen maksaisi liikaa.

7. Evakot ovat saaneet omaisuudestaan korvauksen. Miten maan ja muun omaisuuden palautus hoidettaisiin?

Historiallisesti Suomen itärajan paikka on muuttunut monta kertaa. Ennen vuotta 1809 tapahtuneilla rajanmuutoksilla ei kuitenkaan ole merkitystä kahdesta syystä. Ensinnäkään kyse ei ollut Suomen ja toisen valtakunnan välisestä rajasta, vaan Ruotsin ja Venäjän rajasta. Suomen taival oikeusteknisenä yksikkönä alkoi vasta Haminan rauhasta 1809. Toiseksi vasta 1800-luvulla alkoi kansallisvaltioiden aikakausi.

Haminan rauhassa Suomesta tuli Venäjän alainen suuriruhtinaskunta, osa suurempaa valtakuntaa, mutta selvästi oma yksikkönsä. Suuriruhtinaskunnan alue käsitti aluksi rauhanteossa Ruotsin Venäjälle menettämän alueen, mutta kolme vuotta myöhemmin tsaari liitti siihen kansallisvaltio- ja historiallisen ajattelun pohjalta oikeudenmukaisesti ns. Vanhan Suomen eli alueet, jotka Ruotsi oli menettänyt vuosien 1721 ja 1743 rauhoissa. Lisäksi rajaa tarkastettiin vuonna 1833 Kuusamossa ja Lapissa, joissa rajan kulku oli ollut summittainen. Tässä vaiheessa Suomen ja Venäjän välinen raja oli maan sisällä laillisesti määritelty ja nämä rajat ovat laillinen lähtökohta myöhemmille muutoksille.

Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän raja erosi Tarton rauhan rajoista kahdessa kohtaa: Kannaksella ja Petsamossa. Joskus asiaa tuntemattomat esittävät Suomen käyttäneen Neuvostoliiton heikkoutta hyväkseen ja "vallanneen" sataman Jäämerellä eli Petsamon oikeudettomasti. Todellisuudessa Petsamo tuli Suomelle korvauksena tuosta usein unohdetusta rajanmuutoksesta Kannaksella. Vuonna 1864 rajaa muutettiin siten, että Siestarjoen asetehdas siirtyi Venäjän puolelle. Tällöin Suomelle luvattiin korvauksena käytävä Jäämerelle, mutta se saatiin vasta 56 vuotta myöhemmin. Petsamon rajalinja määriteltiin Suomen ja Neuvostoliiton yhteisymmärryksessä - asiasta on muuten hauska kuvaus Valter Keltikankaan kirjassa Seitsemän tuntia erämaata. Jos Suomi olisi halunnut Neuvostoliiton heikkoutta käyttää hyväkseen, Suomeen vapaaehtoisesti liittyneistä Repolasta ja Porajärvestä ei olisi luovuttu. Nyt näin kuitenkin tehtiin, koska Suomella ei ollut niihin mitään kansainvälisoikeudellista legitimiteettiä.

Näin elettiin kaksi vuosikymmentä. Sitten seurasi yleisesti tunnettu rajaselkkaus ja vuotta myöhemmin monin verroin pidempään kestänyt sen oikaisuyritys. Nykyään talvisodan syyt tunnetaan jo niin hyvin, että ei tarvitse enää lässyttää Leningradin turvallisuudesta, vaan voi ihan suoraan sanoa kyseessä olleen puhdas ryöstöretki. Jatkosodassa Suomen armeija kyllä ylitti vanhan rajan - taas pieni yleisen harhaluulon oikaisu, koko menetettyä aluetta ei vallattu missään vaiheessa takaisin vaan pala Kuokkalaa ja pari Suomenlahden saarta jäi Neuvostoliiton haltuun - ja valtasi osan Itä-Karjalaa. Siitä voi kuitenkin todeta, että myöhän sitä ollaan rosvoja, kun rajoja ylitetään. Toiset sitä vaan turvallisuutta varjelee, kun rajoja siirtelevät. Tai kuten Airo oli Päämajassa ihmettelijöille todennut jo Clausewitzin sanoneen, että sota on vietävä vihollisen maaperälle.

Väännetäänpä vielä rautalangasta. Jos ihmisten välillä tapahtuisi sama kuin valtioiden välillä, tilanne olisi kutakuinkin seuraava:
Joose, iso korsto, vie Masalta Karjala-merkkisen polkupyörän. Sitten Aatu, vielä isompi korsto, tinttaa Joosea jolloin Masa nappaa pyöränsä takaisin ja samalla lähtevät Joosen tarakalle pistämät kauppaostokset. Mutta Joose kukistaakin Aatun ja vie Masalta sekä omat ostoksensa että Masan pyörän uudelleen napaten samalla äsken unohtamansa Masan Petsamo-merkkisen pyöräilykypärän. Samalla hän tyhjentää Masan lompsan "korvauksena Joosen tontille pyörävarkaisiin tulosta".
Hyvien naapurussuhteiden takia Masa antaa asian olla ja on Joosen kanssa ihan hyvissä väleissä, vaikka fillarin menetys kismittääkin. Sitten päivänä muutamana Joose kuolee ja jättää pojalleen Vladulle pyörän perinnöksi.

Onko Vladulla muka laillinen oikeus saada varastettu omaisuus perinnöksi?

Täsmälleen samasta asiasta on kyse Karjalan kohdalla. Venäjällä ei ole mitään laillisia oikeuksia Neuvostoliiton laittomin keinoin Suomelta ryöstämään alueeseen. Tämän kiistävät vain Aleksanterin-yliopiston neuvostologian desantit. Silti suurin osa suomalaisista suhtautuu nihkeästi Karjalan palautukseen. Tällöin kyseessä on kuitenkin paasikivimäinen reaalipolitiikan noudattaminen, ei usko Venäjän omistusoikeuteen.

Sitten Karjalan palautuksen vastustajien väitteisiin.

1. Raja on rauhansopimuksen mukainen ja Etyk vahvisti toisen maailmansodan jälkeiset rajalinjat.
Rauhansopimus on laiton, kuten pakotettuina syntyneet sopimukset sekä yleisen juridiikan että oikeustajun mukaan ovat. Jos Etykiä uskottaisiin, meillä olisi yhä kaksi Saksaa, Tsekkoslovakia, Jugoslavia ja Neuvostoliitto. Lievän poikkeuksen tekee Jäniskosken alue, jonka Suomi möi Neuvostoliitolle 1947. Myynnissä oli kuitenkin kyse Pariisin rauhansopimuksen mukaisesta saksalaisen omaisuuden luovutuksesta (voimalaitos ja sitä ympäröivä alue eivät olleet saksalaista omaisuutta, mutta myytiin vastineeksi muusta omaisuudesta). Tämä sopimus oli Suomen hallituksen pakottamatta hyväksymä, mutta sen syy oli pakotetussa rauhassa, jonka takia se kuuluu samaan kategoriaan muiden rajamuutosten kanssa.

2. Venäjä ei voi hyväksyä rajojensa muuttamista.
Ilkeästi voisi sanoa, että ei niin paitsi laajemmalle. Mutta realistisesti, tässä on oikeasti kaksi ongelmaa.
Ensinnäkin muut aluekysymykset. Esimerkkeinä Kaliningradin alue eli entinen Itä-Preussi (Saksan mahdollinen vaade) ja Kuriilien saaret sekä Sahalinin eteläosa (Japani). Jos Karjala palautettaisiin Suomelle, voisivat muut maat vaatia omiaan takaisin. Tämä on ongelmista pienempi, koska Saksan osalta voidaan sanoa sen käyneen Neuvostoliittoa vastaan hyökkäyssotaa, joten oma vika. Samaa voidaan sanoa Japanista, vaikka sen sota ei suuntautunutkaan Neuvostoliittoa vastaan. Näiden maiden vaatimukset eivät siis kestä vertailua Suomen vaatimusten kanssa. Lisäksi jos rajoja muutellaan, on Venäjälläkin oikeus vaatia Neuvostoliiton aikaisten sisäisten rajojen muutosta entiselleen. Venäjä antaisi Karjalan riemusta kiljuen Suomelle, jos saisi vastineeksi Ukrainalta Krimin.
Toiseksi suurvallan kunnia. Venäjä kokisi "alueluovutuksen" arvovaltatappiona ja heikkouden merkkinä. Siksi rajanpalautus on hoidettava siten, että Venäjä hyötyy siitä. Tästä enemmän seuraavassa.

3. Rajojen muuttaminen olisi Suomelle turvallisuusriski.
Tämä viittaa siihen, että jonain päivänä Venäjä vaatii rajat taas uusiksi. Siksi rajanpalautukselle on saatava kunnon turvatakuut. Tai NATO:n sijasta voimme tietysti hakeutua läheisempiin väleihin Venäjän kanssa - usein unohdetaan, miten hyvää aikaa autonomia oikeasti oli Suomelle.
Vakavasti puhuen, Venäjä hyötyisi rajanpalautuksesta. Tällöin se saisi osoitettua oikeudenmukaisuuden tajua länsimaille ja pääsisi parempaan poliittiseen yhteyteen EU:n kanssa. Suomi voisi tuolloin toimia sillanrakentajana Venäjän ja EU:n välillä (tästä lisää kohdassa 5). Venäjän EU-jäsenyys kuulostaa utopialta, mutta ei sekään tulevaisuudessa mahdoton ajatus ole.
Venäjä pääsisi paremmin mukaan EU:n markkinoille. Koiviston öljysatama olisi EU:n alueella ja Pietari lähellä rajaa.

4. Alueen nykyisten asukkaiden oikeuksia loukattaisiin.
Jos ostaa joltakulta varastettua omaisuutta, ostajalla ei ole tavaraan omistusoikeutta vaikka kuinka olisi maksanut oikealla rahalla. Periaatteessa alueen väestöllä ei ole mitään oikeuksia Karjalan alueella.
Käytännössä näin raa'asti ei voi inhimillisistä syistä menetellä. Mutta asiaan on olemassa ratkaisu. Suomi maksoi Neuvostoliitolle valtavat sotakorvaukset. Tuo summa voidaan käyttää alueen asukkaiden hyväksi. Sotakorvausten määrä vastaa nykyrahassa noin 4 miljardia euroa. Luovutetuilla alueilla asuu alle 400 000 ihmistä. Tämä tarkoittaa 10 000 euroa per lärvi.
Alueen asukkaille voi antaa kaksi vaihtoehtoa.
1) Muutto Venäjälle ja Venäjän valtio maksaa 10 000 euroa kouraan. Samalla luopuu kaikista oikeuksistaan jäädä alueelle asumaan.
2) Jäädä asumaan ilman kompensaatiota. Suomen kansalaisuuden saa normaalissa järjestyksessä normaalein vaatimuksin.
Siirtymäaika vaikka viisi vuotta, jona aikana valinta on tehtävä.
Venäjän valtio maksaa siis pois muuttaville korvauksen laittomasti saamistaan varoista. Käyttämättä jääneet varat voi Venäjä pitää, ollaan asiassa suuripiirteisiä.

5. Suomeen syntyisi alueen asukkaista satojentuhansien suuruinen venäläisvähemmistö.
Ei syntyisi. Katso edellinen kohta. Alueelle jäisi ehkä 100-200 000 venäläistä. Mikä parasta, pois muuttaisi todennäköisesti se osa, joka katsoisi 10 000 euron kompensaation olevan niin suuri, että ei Suomessa saisi vastaavaa omalla työllään kerättyä. Todennäköistä on, että suurin osa yritteliäistä kansalaisista jäisi, kun taas epäsosiaalinen aines lähtisi.
Lisäbonuksena Suomi saisi venäjänkielentaitoisen vähemmistön, joka toisi oikein käytettynä aivan uutta potkua idänkauppaan.

6. Karjalan jälleenrakentaminen maksaisi liikaa.
Jos jotakin saa ilmaiseksi, niin eikö se kannata ottaa? Kuka sanoi, että valtion pitäisi maksaa? Antaa yksityisen yritteliäisyyden hoitaa suurin osa, valtio tulee sitten väliin siinä kohdissa missä se on kannattavaa. Totta on, että Karjala on pahasti ränsistynyt. Maisemia katsellessa tulee outo olo - on kuin olisi astunut keskelle 30-luvun Suomi-Filmiä ja outous johtuu siitä että näkee värit. Mutta se on myös tavallaan neitseellistä maaperää, joka vain odottaa hyödyntäjäänsä. Ei siinä valtiota tarvita, kuten monet sieltä mökin hankkineet suomalaiset ovat jo osoittaneet.

7. Evakot ovat saaneet omaisuudestaan korvauksen. Miten maan ja muun omaisuuden palautus hoidettaisiin?
Tämä on, hassua kyllä, yleisesti esitetyistä ongelmista numero yhden ohella vähäisin. Suomi saisi siis omaisuutta Venäjältä. Tällöin on kolme perusvaihtoehtoa: 1) Kaikki siirtyy valtion omistukseen 2) Lailliset omistajat saavat lunastaa omaisuutensa nimellistä tai kohtuullista korvausta vastaan 3) Lailliset omistajat saavat omaisuuden haltuunsa ilmaiseksi. Valittiinpa mikä tahansa vaihtoehto, maan kokonaisvarallisuus kasvaa, joten missä on ongelma? Käytännössä ykkösvaihtoehdon vastainen argumentti on tehottomuus, kakkosen ja kolmosen vastaiset kateus.

Luovutettujen alueiden - Karjalan, Salla-Kuusamon ja Petsamon kysymys on poliittisista syistä vaiettu vuosikymmeniksi. Nyt aluepalautuksesta on lupa puhua ja sitä edistää. Tässä Veikko Lavin sanoin muistutus siitä, mistä Karjalan menettämisessä oli kyse ja miksi emme saa unohtaa.

Kyyrölä

Kuntien toiminnan tehostamiseksi on pienistä kunnista muodostettu suurempia yksiköitä ja monet pikkukunnat ovat liittyneet naapurikaupunkiin. Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä tapahtui yli 30 kuntaliitosta. Kokonaan toinen juttu on sitten se, saavutetaanko liitoksilla mitään merkittäviä etuja vai tehdäänkö jopa persnettoa. Omakohtaisia kokemuksia löytyy molemmista tapauksista.

Kuntaliitoksissa on ollut kolme merkittävää aaltoa, joista rajuin on käynnissä juuri nyt. Se alkoi vuosituhannen alussa ja loppua ei ole näkyvissä. Edellinen aalto alkoi 60-luvun loppupuolella ja kesti kymmenisen vuotta. Ensimmäinen ja määrällisesti vaatimattomin oli sotien jälkeen, jolloin lähinnä tynkäkunniksi jääneet yhdistyivät naapuripitäjiin. Näiden aaltojen välissä tapahtuneet liitokset ovat olleet satunnaisia yksittäistapauksia, yleisimmin maalaiskunnan liittyminen samannimiseen kaupunkiin.

Ennen vuotta 1946 tapahtui itsenäisessä Suomessa yksi ainoa kuntaliitos. Vuonna 1934 Kyyrölän pitäjä liitettiin Muolaaseen.

Nykyään kuntia lakkautetaan liian vähäisen väkiluvun perusteella. Kyyrölän noin 2 000 asukkaan pitäjä olisi nykypäivänä tappolistalla välittömästi. Tuolloin parintuhannen asukkaan pitäjät olivat kuitenkin elinvoimaisia. Maasta löytyi useita kymmeniä kuntia, joiden väkiluku oli Kyyrölää pienempi. Mikä sitten oli Kyyrölän lakkauttamisen syy?

Vuonna 1709 Ruotsin kuningas Kaarle XII, joka käytti päätään vain kruunutelineenä, oli ottamassa pahasti turpiinsa Suuressa Pohjan sodassa. Kaarle ymmärsi logistiikasta tasan yhtä paljon kuin keskiverto hapansilakka strategisen ymmärryksen muistuttaessa erehdyttävästi hakkuupölkyn vastaavaa ja sen seurauksena Pultavan taistelussa kävi kehnosti. Kuningas ratsasti Turkkiin muutamaksi vuodeksi ja lyöty armeija yritti selviytyä kuten parhaaksi näki. Venäjän tsaarilla, megalomaanisella psykopaatti Pietari Suurella oli ruotsalaisen kollegansa kaikki huonot ominaisuudet, mutta sen vastapainoksi joitakin hyviäkin, kuten strategista älliä ja kiinnostusta muuhunkin kuin metsästykseen ja ratsastukseen. Hän saavutti tavoitteensa eli Itämeren rannan ja alkoi pykätä sinne kaupunkia, jonka nimeksi tuli vaatimattomasti Pietari. Venäläisten sotajoukkojen oli varmistettava kaupungin selusta (olette ehkä kuulleet, että tätä käytettiin myöhemminkin tekosyynä erinäisille rajaselkkauksille) ja ne etenivät Karjalan kannakselle.

Ruotsin armeijan rippeet pistivät ymmärrettävästi hanttiin ja kun talvikin yllätti (tuohon aikaan sodittiin yleensä vain kauniilla ilmalla), Venäjän joukot joutuivat leiriytymään muutamaksi kuukaudeksi. Pajari Grigori Petrovitsh Tshernysevin joukot asettuivat autiolle paikalle puron rantaan, johon ruotsalaiset olivat heidät pysäyttäneet. Pajari mieltyi seutuun ja antoi Jumalalle lupauksen, että jos hän seuraavana kesänä onnistuu valtaamaan Viipurin, hän perustaa maatilan alueelle. Valtaus onnistui. Vuonna 1721 solmittiin vihdoin Uudenkaupungin rauha, jossa Ruotsin ja Venäjän raja kulki Saimaan poikki. Tshernysev sai tsaarilta palkkioksi haluamansa maa-alueen. Muutama vuosi rauhan solmimisen jälkeen Tshernysev rahtasi Volgan rannoilta aluksi 20 maaorjaperhettään paikalle, eihän pajarin nyt sopinut itse ryhtyä maanviljelijäksi. Kumma kyllä, seutu oli säilynyt asumattomana siihen asti. Maaorjat asutettiin neljään pikkukylään, joista suurimman nimeksi annettiin Krasnoje Selo, ”kaunis kylä”. Tuonaikaisessa venäjän kielessä Krasnoje merkitsi kaunista, nykyvenäjässä punaista. Myöhemmin Tshernysev toi vanhoilta tiluksiltaan vielä yhdeksän perhettä lisää ja sittemmin vielä yhden seppäperheen, kun sellainen oli kaiken kiireen keskellä unohtunut pakata muuttokuormaan.

Maaorjuus oli tuon ajan tapa Venäjällä. Se ei kuitenkaan ollut automaattista, ja niinpä Karjalan kannaksen suomalaiset talonpojat säilyivät vapaina, vaikkakin heidän asemansa heikkeni. Maaorjia olivat alueella vain sinne siirretyt venäläiset. Ei ole tietoa, missä määrin Krasnoje Selon - suomenkieliseltä nimeltään Kyyrölän - maaorjat olivat yhteyksissä ympäröivään suomalaisväestöön. Ilmeisesti erittäin vähän, koska suurin osa maaorjista ei luultavasti poistunut tiluksilta koko elämänsä aikana ja kielimuuri oli esteenä. Tällaisena tilanne kesti koko 1700-luvun.

Suomen sodassa Ruotsin kuninkaiden suuruudenhullut unelmat tuhoutuivat lopullisesti eikä maa ole uskaltanut 200 vuoteen sotia, kun ei enää voi luottaa suomalaisten apuun. Haminan rauhan jälkeen Aleksanteri I liitti edeltäjiensä aiemmin valtaamat suomalaisalueet liberaaliksi testilaboratorioksi perustamaansa Suomen suuriruhtinaskuntaan. Samalla hän vakuutti pitävänsä Ruotsin vallan alla säädetyt lait voimassa. Koska maassa saattoi olla vain yksi ainoa laki eikä Ruotsin laki sallinut maaorjuutta, vapautuivat kyyröläiset maaorjuudesta ja saivat lunastaa maapalstansa itselleen. Kyyrölän maaorjat vapautuivat viisikymmentä vuotta ennen muita venäläisiä, jotka vapautti vasta Aleksanteri II vuonna 1861.

Kyyrölä säilyi silti täysin venäläisenä ja venäjänkielisenä. Ensimmäinen suomalainen talonpoika muutti kylään vuonna 1870. Vuoteen 1914 asti suhteet suomenkielisiin olivat vähäisiä ja jännitteettömiä, jopa Venäjän lepsun tsaarin Nikolai II:n sortokausien ja yleisen venäläisvihan aikana. Vasta tuolloin alkoi esiintyä ongelmia, jotka vähitellen kasvoivat. Vuonna 1918 osa kyyröläisistä liittyi punaisiin ruuan ja päivärahan houkuttelemina, mutta kun huhut punaisten pakkoliikekannallepanosta levisivät, melkoinen osa kylän nuorista pisti valkoisen nauhan käteensä ja ryhtyi taisteluun. Tämä ilmeisesti pelasti kylän valkoisten kostolta, koska nytkin jälkiselvittelyissä ammuttiin satakunta punaisia tukenutta kyläläistä ilman oikeudenkäyntiä.

Kyyrölästä oli tehty pitäjä vuodesta 1890 lähtien. Itsenäistymisen jälkeen Kyyrölä jatkoi itsenäisenä kuntana vielä reilut viisitoista vuotta. Ainoa muutos oli se, että vuodesta 1923 lähtien kunnan viralliseksi kieleksi vaihtui venäjän tilalle suomi. Kyyrölän lakkauttamisen syyt eivät olleet kielipoliittisia, kuten ajankohdasta (1934) voisi helposti kuvitella, vaan maantieteellisiä. Kyyrölä ja Muolaa muodostivat reikäleipäkunnan jo ennen kuin koko termi oli keksitty. Kyyrölä sijaitsi Muolaan sisällä, aika tarkkaan keskellä kuntaa. (Sotahistorian harrastajille tuo muutaman rinnakkaisen järven muodostama luonnoneste on tuttu ja Kyyrölä sijaitsee aika tarkkaan myös sen keskipisteessä.) Esimerkiksi Muolaan kunnanlääkäri ja apteekki olivat Kyyrölässä. Liikenneyhteyksien kehittyessä on ymmärrettävää, että kunnan keskellä sijaitseva toinen kunta ei pysty säilymään itsenäisenä, paitsi tietysti jos nimi sattuu olemaan Kauniainen ja enemmistö asukkaista ei puhu venäjää vaan ruotsia.

Kyyröläiset sopeutuivat nopeasti itsenäiseen Suomeen, olihan heillä takanaan jo yli sata vuotta rauhanomaista rinnakkaiseloa suuriruhtinaskunnassa. Kuntaliitoksen jälkeen kyyröläisillä oli jatkuvasti omat edustajansa kaikissa Muolaan kunnan lautakunnissa eikä kieliriitoja esiintynyt ainakaan mainittavissa määrin. Kyyröläiset valvoivat omia etujaan, mm. koulut pysyivät venäjänkielisinä. Kyyrölään kehittyi myös teollisuutta, tunnetuimpana saviruukkujen valmistus. Saviastioiden valmistuksen tietotaito oli peräisin Venäjältä ja siirtynyt sukupolvelta toiselle. Kyyröläiset kauppiaat latoivat erikokoiset saviruukut sisäkkäin tilan säästämiseksi kiertäessään ympäri Suomea, josta tuli sanonta ”sisäkkäin ko kyyröläisen potit”. Perinnettä jatkaa yhä Kyyrölän Savi Oy.

Talvisodan syttyessä Kyyrölän miehet astuivat asevelvollisuuden suorittaneina Suomen armeijan palvelukseen, samoin jatkosodassa. Sodissa kaatui Sota-arkiston tietokannan mukaan 40 Kyyrölässä syntynyttä. Sodan jälkeen kyyröläisten evakkotie vei pääosin Hämeenlinnan seudulle, jossa he assimiloituivat suomalaisväestöön. Venäjän kieli lienee jo pääosin unohtunut. Kyyröläiset tunnistaa nykyään vain sukunimistään, tunnetuin kyyröläisten jälkeläinen on pitkään työministerinä ollut Tarja Filatov.

Suomen Kuvalehti teki välirauhan aikana jättiurakan kokoamalla kirjan Vapautemme hinta, kuvakooste talvisodan sankarivainajista. Kun kirjan avaa Muolaan kunnan kohdalta ja peittää nimet, ei kyyröläisistä voi yleensä erehtyä. Aukeaman sankarivainajien kasvoissa on monia niin tyypillisen venäläisen näköisiä, ettei sen venäläisemmäksi voi tulla. Silti he taistelivat poikkeuksetta Suomen armeijan riveissä toisia venäläisiä vastaan. Silti Kyyrölän asukkaat jättivät kotiseutunsa lähtien evakoiksi kohti tuntematonta, vaikka heillä olisi ollut mahdollisuus jäädä Äiti-Venäjän huomaan omalle kotiseudulleen.

Sotien jälkeen kyyröläisistä on pääosin vaiettu. Tämä on varsin ymmärrettävää edellä mainituista syistä; ei oikein istunut Neuvostoliiton ihanuuteen, että edes kulttuurillisesti ja etnisesti venäläiset eivät halunneet siellä asua. Samasta syystä sopii ihmetellä sitä, että jos Virossa venäläisillä on niin kovin vaikeaa, miksi vain harvat muuttavat Venäjälle? Venäjän kansalaisuuden he saisivat hetkessä niin halutessaan. Jos tilanne olisi toisinpäin ja Viroon muuttava venäläinen saisi halutessaan Viron passin, tulijoita (jopa ilman tankkeja) riittäisi, jos vain huolittaisiin. Kyyröläisten esimerkin pitäisi riittää vaientamaan myös Suomen antifasistiset Venäjän-ihannoijat, mutta eihän heihin järkipuhe auta.

Kyyröläisten tapaus voidaan ottaa vertailukohdaksi myös nykypäivän elintasopakolaisiin ja monikulttuurisuuteen. Kyyröläiset elättivät itse itsensä ja assimiloiutuivat suomalaiseen yhteiskuntaan siinä määrin, että mitään ongelmia ei syntynyt. Voisiko joku kuvitella, että nykypäivän maahanmuuttajat toimisivat yhtä yksimielisesti samoin ja edes haluaisivat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan yhtä hyvin? Että he 1) kunnioittaisivat suomalaisia arvoja, 2) rikastuttaisivat maatamme omista maistaan peräisin olevilla taidoilla 3) säilyttäisivät samalla omat tapansa 4) eivät yrittäisi vainota suomalaisia oman uskontonsa varjolla ja 5) olisivat valmiita puolustamaan maata oman henkensä uhalla?