Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


keskiviikko 12. elokuuta 2009

Kannas 1944

Valkeasaari 9.6.1944 kello kuusi aamulla. Suomalaiset joukot ovat miehittäneet samaa rintamalinjaa jo lähes kolme vuotta. Miehittävä joukko on kuitenkin uusi, sillä JR 1 on ottanut rintamavastuun vain kolme viikkoa aiemmin. Vuosia kestänyt asemasota päättyy äkkirytinällä yli 200 lentokoneen pommittaessa asemia ja venäläisen tykistön aloittaessa jatkosodan historian siihen asti rajuimman keskityksen. Myöhemmin päivällä puna-armeijan jalkaväki valtaa osan asemia. Suomalaisten vastahyökkäys onnistuu vain osittain.
Tämä on vasta alkua. Seuraavana päivänä kello viisi aamulla alkaa eräs koko toisen maailmansodan tehokkaimmista tulivalmisteluista. Seuraavan kahden tunnin aikana suomalaisten juoksuhaudat, esteet ja korsut tuhoutuvat, miehet hautautuvat elävältä hiekkaan, aseet likaantuvat toimintakyvyttömiksi ja maasto peittyy kymmenien metrien korkeuteen kohoavaan pölypilveen. Jalkaväen ja panssarien hyökkäyksen alkaessa JR 1:n toimintamahdollisuudet ovat jo menneet. Rykmentin komentaja everstiluutnantti Tauno Viljanen määrää joukkonsa vetäytymään Rajajoen yli. Seuraavana päivänä käy ilmi, että rykmentti on menettänyt vahvuudestaan 28 %, mm. kahdeksan komppanianpäällikköä.

Seuraavat kaksi viikkoa Kannaksella tunnettiin neljänkymmenen vuoden ajan nimellä Kannaksen läpijuoksu, nykyisin niitä kutsutaan vetäytymisvaiheeksi. Suomalaisten pääasema murtui kaikkialla, VT-linja piti vain osittain, VKT-linja taipui mutta kesti, Salpalinjaa ei onneksi tarvittu.
Kaikki alkoi Valkeasaaren läpimurrosta. Yleensä tappion kärsineen joukko-osaston komentaja vapautetaan tehtävistään ja ura katkeaa siihen. Everstiluutnantti Viljaselle kävi toisin. Hän joutui tosin luovuttamaan rykmentin komennon kesäkuun lopussa, mutta häntä ei siirretty selustaan rehumestariksi, kuten moni epäonnistunut upseeri. Viljasesta tehtiin aluksi Aunuksen Ryhmän operatiivisen osaston päällikkö (hän siis vastasi Itä-Karjalan manööverien käytännön suunnittelusta) ja kuukautta myöhemmin hän palasi Kannakselle III Armeijakunnan esikuntapäälliköksi. Sodan jälkeen Viljanen yleni kenraaliluutnantiksi asti, joten miestä arvostettiin korkealle Valkeasaaresta huolimatta.
Yli viisikymmentä vuotta Valkeasaaren jälkeen JR 1:n esikunnassa palvellut upseeri kehui haastattelussa Viljasen maasta taivaaseen. Koko taistelun ajan komentajan vieressä seissyt silloinen nuori luutnantti sanoi Viljasen tehneen oikein kaiken, mitä tehtävissä oli. Puna-armeijan läpimurtoa ei voinut estää, sen olivat jo saksalaisten kokemukset itärintamalla osoittaneet. Doktriinina oli keskittää painopisteeseen niin suuri materiaalinen ylivoima, että läpimurto onnistui aina - tämä oli neuvostodoktriini pitkään, kuten Pentti Syrjä erinomaisessa muistelmateoksessaan Gruppa Finlandija kertoo. Saksalaisten saamiin kokemuksiin nähden oli hämmästyttävää, että JR 1 kykeni suureksi osaksi säilyttämään toimintakykynsä eikä tuhoutunut kokonaan, kuten saksalaisille joukko-osastoille yleensä vastaavassa tilanteessa kävi. Päinvastoin, JR 1 siirrettiin muutaman päivän levon ja täydennyksen jälkeen takaisin rintamaan. Kysyin tältä esikuntaupseerilta, tuliko hyökkäys yllätyksenä. Vastaus jäi ikiajoiksi mieleeni: "Rykmentin jokainen mies tiesi, että kohta sieltä tullaan ja kovaa."

Historiankirjoitus väittää hyökkäyksen tulleen päämajalle kuin faksi Jäätteenmäelle: yllättäen ja pyytämättä. Aivan kuten tuohon kuuluisaan faksiin, liittyy hyökkäykseenkin erinäisiä seikkoja, jotka saavat epäilemään sen yllätyksellisyyttä.
Lisäksi voi yhtä hyvin ihmetellä, miksi hyökkäystä ei saatu pysähtymään aiemmin. Martti V. Terä kirjoitti jo vuosikymmeniä sitten kirjan Kesäkuun kriisi 1944, jossa hän yksityiskohdittain osoitti, kuinka suurhyökkäys olisi saatu pysäytettyä VT-linjalle. Vaikka kirjaa vaivaa tuo historioitsijoille kovin yleinen Viisaus Jälkimys -viruksen aiheuttama tauti, on Terän väitteissä vinha perä. Materiaali olisi riittänyt, jos sitä olisi käytetty oikein. Kokonaan toinen asia sitten on, olisiko 1944 ollut tarpeeksi tietoa vihollisen aikeista ja käytettävissä olleista joukoista, jotta omia joukkoja olisi uskallettu venyttää VT-asemassa niin äärimmilleen kuin siinä esitetyt skenaariot edellyttävät.

Suomen ulkopoliittinen tilanne 1944 oli lievästi sanoen hankala. Länsivaltojen apuun eikä edes myötätuntoon ei voinut luottaa puupennin vertaa. Neuvostoliitto oli osoittanut muutamaa vuotta aiemmin halukkuutensa Suomen miehittämiseen. Ainoa ystävä oli inhottu Natsi-Saksa, joka oli romahtamassa.
Suomi halusi rauhaa. Paasikivi oli lentänyt talvella salaa Moskovaan neuvottelemaan ja saanut tylyt ehdot: Moskovan rauhan raja tai ei mitään. Oli hyvin todennäköistä, että Stalin ei bluffannut. Neuvostoliitto ei tuosta tavoitteestaan tinkisi, vaikka Mannerheim kuinka pitäisi Itä-Karjalaa panttina rauhanneuvotteluista. Saksa oli häviämässä sodan ja Neuvostoliitto voisi sen jälkeen vallata vaikka koko Suomen, jos vain tahtoisi. Suomen kohtalo ratkeaisi Saksan yhteydessä, väitetään marsalkan sanoneen.
Mutta entä jos Suomi onnistuisi sittenkin solmimaan erillisrauhan? Ei vielä, koska Saksa oli liian vahva eikä sitä hyväksyisi. Mutta sitten, kun Saksa olisi ratkaisevasti heikentynyt eikä enää uhka Suomelle (muistellaanpa miten Unkarille kävi Horthyn tehtyä erillisrauhan). Eikä erillisrauhaa Moskovan rauhan rajoilla voinut ajatellakaan, kun armeija seisoi vankoiksi uskotuissa asemissa Kannaksella ja syvällä Itä-Karjalassa. Mutta jos armeija olisi samoissa asemissa kuin Talvisodan lopussa? Silloin kansan olisi pakko hyväksyä ankarat rauhanehdot - etenkin jos Suomi saisi edes pienen lievennyksen, pidettyä Viipurin ja vastikään uudistetun Saimaan kanavan?

Tässä tilanteessa kaukonäköisen strategin johtopäätös voisi olla seuraava: odotetaan suurhyökkäystä, sen tullessa vetäydytään hallitusti, pysäytetään hyökkäys linjalle jossa vihollisen huoltotoimenpiteet ovat jo vaikeutuneet ja rauhanneuvottelut ovat järkeviä. Samalla on pelattu aikaa, jolloin Saksa on merkittävästi heikentynyt. Lisäksi vihollinen on lyöty torjuntataistelussa, jolloin sen halut miehittää maata myöhemmin lienevät vähentyneet.

Jos tämä strategia valitaan, sen operatiivinen toteuttaminen järkevästi edellyttäisi huolellista valmistelua. Kannasta on linnoitettava halutuissa kohdissa, varsinainen etulinja on jätettävä minimimiehitykselle, takamaastoon on siirrettävä liikkuvaan sodankäyntiin erikoistuneita, vastaiskuun valmiita joukkoja. On varauduttava tiedustelemaan vihollisen hyökkäyksen etenemistä, varmistettava että joukoille saadaan uusia, panssarintorjuntaan soveltuvia aseita. Samalla on estettävä alempia portaita (armeijakunta- ja divisioonatasoa) valmistautumasta torjumaan hyökkäystä jo pääasemassa.

Todellisuudessa ennen suurhyökkäystä tapahtui seuraavaa:

3.2.1943. Tiedustelupäällikkö Aladár Paasonen pitää valtionjohdolle ja korkeimmalle sotilaspäällystölle esitelmän yleistilanteesta, jossa hän kertoo Saksan häviävän sodan ja Moskovan rauhan ehtojen olevan parasta, mitä Suomi voi toivoa. Kuusi päivää myöhemmin hän pitää saman esityksen eduskunnalle, jossa valtaosa edustajista pitää väitteitä liian pessimistisinä.

Maalis-huhtikuun vaihde 1943. Ulkoministeri Ramsay vierailee Berliinissä, jossa von Ribbentrop tekee selväksi, että erillisrauha on mahdoton.

8.2.1944. Neuvostoliitto ilmoittaa olevansa halukas rauhaan.
Helmikuun alkupuoli. Panssaridivisioona siirretään Aunuksesta Karjalan kannakselle.

16.2. Käsky Kannaksen Ryhmä lakkauttamisesta. Käsky tulee voimaan 4.3, josta alkaen Kannaksella ei ole enää yhtenäistä johtoa. Puolustuksesta vastaa kaksi erillistä, suoraan Päämajan alaista armeijakuntaa.

23.2. Paasikivi palaa Tukholmasta, jossa hän on neuvotellut Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksandra Kollontain kanssa. On käynyt ilmi, että Neuvostoliiton vähimmäisvaatimus on Moskovan rauhan raja.

Maaliskuun alku. Eversti Paasonen antaa kaukopartiotoiminnasta vastaavalle ErP 4:lle määräyksen valmistella ns. Matti-partioita, joiden on tarkoitus jättäytyä vihollisen valtaamalle alueelle tekemään tiedustelua. Painopiste määrätään Kannakselle.

4.3. Kannaksen IV AK:n komentajaksi tulee kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen. Hänet tunnetaan pätevänä, mutta aina optimistisena ja laiskanpulskeana upseerina. Armeijakunnan vastuualue on juuri se, josta suurhyökkäys myöhemmin tulee.

20.3. Saksalaiset miehittävät rauhantunnusteluja tehneen Unkarin. Muutamaa kuukautta myöhemmin Romanialle käy samasta syystä vielä huonommin eli saksalaisten miehitys epäonnistuu ja Neuvostoliitto hyökkää sen varjolla, jolloin maa joutuu taistelutantereeksi. Unkarin opetus näyttää, miten erillisrauhan yrittäjille käy.

21.3. Mannerheim antaa käskyn laatia suunnitelma siviilien evakuoimisesta Kannakselta.

Kevät. Suomeen hankitaan Saksasta uusia
panssarintorjunta-aseita. Koulutusta niiden käyttöön ei juuri anneta salassapitosyistä, vaan se on tarkoitus aloittaa kesäkuussa.

1.4. Paasikivi palaa salaiselta vajaan viikon kestäneeltä matkalta Moskovasta ja vahvistaa rauhansopimuksen lähtökohtana olevan Moskovan rauhan rajat.

Toukokuu. VT-asemassa on varustelutöissä ylipäällikön reservinä toimivat Ratsuväkiprikaati (jalkautettu) ja hänen luottomiehensä Pajarin komentama vajaalukuinen 3.D. VKT-linjalla varustelutöissä ja koulutettavana on armeijan iskukykyisin ja vastahyökkäyksiin nähden tehokkain yksikkö, Panssaridivisioona.

8.5. Tukholman sotilasasiamies eversti Stewen lähettää japanilaisten tietoihin perustuvan raportin, jossa kerrotaan puna-armeijan keskittäneen Kannakselle suuret voimat, jotka saavuttavat taistelukelpoisuuden kesä-heinäkuussa. Virallisen tiedon mukaan raporttia ei esitetty Mannerheimille.

10.5. Mannerheim antaa yhtymille käskyn olla joka hetki valmiina suurhyökkäyksen torjuntaan.

17.5. Ylipäällikkö määrää 3.D:n Pohjois-Suomessa olevan loppuosan siirrettäväksi Kannakselle.

25.5. Tiedustelupäällikkö Paasonen kertoo muistelmissaan saaneensa haukut päämajoitusmestari Airolta, koska on ylipäällikölle antamissaan raporteissa varoittanut hyökkäysuhasta.

28.5. Suomalaiset saavat vangiksi venäläiskersantin, joka antaa tietoja hyökkäysvalmisteluista ja Kannakselle siirtyneistä lisävoimista. Havaitaan myös vihollisen kaivautuvan lähemmäs suomalaisasemia.

Kesäkuun alku. Ilmakuvat paljastavat puna-armeijan valtavat keskitykset, mutta virallisen selityksen mukaan päämaja jättää ne huomioitta tiedonsiirron hitauden takia.

6.6. Maaselän alueella reservinä ollut 4.D alkaa siirtyä rintamaan Syvärille, josta irtautuu koko sodan linjassa ollut 7.D.

9.6. Suurhyökkäys alkaa.

Suomi / Ruotsi on käynyt Venäjän / Neuvostoliiton kanssa sotaa n kertaa. Joka kerran, kun Suomeen on tosissaan hyökätty, painopiste on ollut Kannaksen kautta suuntautuvassa iskussa. Mistä mahtoi tulla se suuri viisaus, ettei 1944 hyökkäys tulisikaan sieltä? Vai oliko kyseessä sittenkin poliittisten realiteettien tunnustaminen ja vahinkojen minimoinnin yrittäminen?
Kannaksella olevien joukkojen valmistautumista hyökkäyksen torjuntaan virallisen doktriinin mukaisesti pääasemassa oli vaikeutettu. Yhtenäistä johtoa ei enää ollut, joten koordinointi oli hankalaa. Tulevalle painopistesuunnalle oli juuri siirretty 10. D, joka kaksi vuotta linnoitustöissä oltuaan oli taisteluarvoltaan alhaisempi - uhrattavissa? III AK:n komentajana oli Laatikainen, joka suhtautui suurhyökkäyksen uhkaan luonteenomaisella optimismillaan.
Panssaridivisioona oli Viipurin lähellä. Miksi pitää vastaiskukykyisin joukko-osasto Kannaksella, jos hyökkäystä odotettiin Itä-Karjalan kautta? Ja jos pitää sitä Kannaksella, miksi niin kaukana etulinjasta?
Samaan aikaan Itä-Karjalassa aloitettiin divisioonien vaihtoa. Taisteluarvoltaan oletettavasti heikompi 4.D oli siirtymässä rintamavastuuseen, kun taas sen tilalle ylipäällikön reservissä oltiin siirtämässä oletettavasti vahvempaa 7. D:aa. Mikä oli 7. D:lle tarkoitettu tehtävä? Virallisesti siirtyä Maaselän alueelle, mutta pitikö sen oikeasti olla lähtökuopissa valmiina siirtymään nopeasti Kannakselle?

Oliko skenaario seuraava: puna-armeija murtaa pääaseman, mutta suomalaiset selviävät vähin tappioin. VT-linja kuluttaa neuvostojoukkojen hyökkäysvoiman, mutta murtuu - parhaassa tapauksessa saattaa jopa kestää. Viimeistään VKT-linjalla suomalaiset pysäyttävät hyökkäyksen. Rauhanneuvotteluissa saattaa hyvällä onnella käydä niin, että Moskovan rauhan raja tulee muuten voimaan, mutta Suomi saa pitää Saimaan kanavan ja Viipurin.

Jos näin oli, tuli hyökkäys odotettua aiemmin. Vaikutti siltä, että ylin johto odotti hyökkäystä vasta noin kuukautta myöhemmin. Saattaa jopa olla, että parin ensimmäisen päivän ajan suurhyökkäystä uskottiin vain alustavaksi tunnusteluksi. Kun se tuli jo kesäkuun alussa, jouduttiin hätätilaratkaisuihin.

Kuuterselässä vastahyökkäykseen määrättiin Jääkäriprikaati. Miksi ei tarkoitukseen paremmin soveltuvaa Panssariprikaatia? Uudet Sturm-vaunut olivat tehokkaita, mutta ilman oikeita panssareita saavutettua etua ei pystytty hyödyntämään. Oliko vastahyökkäyksen tarkoitus vain voittaa aikaa eikä tarkoituskaan onnistua?
Suurhyökkäyksen alettua Syvärille etulinjaan siirtymässä ollut 4.D teki täyskäännöksen ja siirrettiin Kannakselle. Sen kärkenä ollut JR 5 purkautui Perkjärven asemalta junista suoraan taisteluun, mikä oli ilmiselvä paniikkiratkaisu. Välttämätön kylläkin, täytti rintamalinjassa olleen tyhjänä ammottaneen aukon. (Sukulaismies kertoi aika hurjia tarinoita, miltä homma näytti parikymppisen mosurin näkökulmasta.)
Viipuria puolustamaan määrättiin 20. Prikaati, jonka taisteluarvo oli heikko. Viipuri menetettiin vähäisellä vastarinnalla, josta eversti Kemppi joutui myöhemmin sotaoikeuden eteen - jälkimaailman silmissä vailla omaa syytään. Mannerheim piti Viipurin menetystä myöhemmin sotiemme suurimpana yksittäisenä katastrofina. Oliko tarkoitus, että Viipuria olisi puolustanut jokin suurempi ja pätevämpi joukko-osasto - joko 7.D tai sitten jopa PsD?
Kun tilanne Kannaksella oli pahimmillaan, perustettiin vain kolme kuukautta aiemmin lakkautettu Kannaksen Ryhmä uudestaan 15.6. Komentajaksi määrättiin tuttuun deux ex machina -tapaan kenraaliluutnantti Lennart Oesch, joka hoiti homman kotiin.
Suurhyökkäys pysäytettiin VKT-linjalle. Se oli Neuvostoliiton strategisista iskuista ainoa, joka ei saavuttanut tavoitteitaan. Rauha solmittiin Moskovan rauhan rajoilla, paitsi että Petsamo menetettiin ja Hangon sijaan Porkkala meni vuokralle.

Entä jos olisi toimittu Martti V. Terän esittämällä tavalla ja suurhyökkäys olisi saatu pysäytettyä aiemmin? Olisiko Neuvostoliiton arvovalta antanut tinkiä Moskovan rauhan rajoista? Edes Viipurin ja Saimaan kanavan verran? Rajan vetäminen VT-linjalle Tarton rauhan rajoista puhumattakaan olisi ollut mahdotonta. Olisiko eduskunta suostunut Moskovan rauhan ehtoihin, kun armeija olisi seisonut "vankoissa" asemissa lähellä vuoden 1939 rajaa?
Todellinen uhka olisi syntynyt loppuvuodesta 1944, jolloin Viro jäi puna-armeijan jalkoihin. Siihen asti saksalais-virolaiset joukot olivat pitäneet puolensa Sinimäkien taistelussa. Kun saksalaiset vetäytyivät Virosta, oli Suomen etelärannikko avoinna maihinnousua varten. Joukkoja ei olisi mitenkään riittänyt sekä rintamalle että rannikolle. Rauha oli tehtävä niin kauan kuin etelärannikko oli saksalaisten suojaama.

Sodan jälkeen sattui muutamia mielenkiintoisia tapahtumia. Tiedustelupalvelun aineisto tuhottiin lähes täysin, mikä olikin valvontakomission uhan alla odotettavissa. Mielenkiintoista on sitten se, ketkä sodanjohdosta puhuivat ja ketkä vaikenivat.
Päämajoitusmestari Aksel Airo tunnettiin Vaikenevana Kenraalina. Ilmari Turja kertoo kirjoissaan, kuinka jopa Kekkonen yritti saada Airoa kirjoittamaan muistelmiaan. Airo oli vain sanonut, että mitä se enää hyödyttäisi. Miksi muuten aktiivinen Airo (kirjoitti kirjan asekätkennästä, oli kaksi kautta eduskunnassa, useiden yhtiöiden luottamustehtävissä ja vahvistamattoman tiedon mukaan olisi ollut puolustusvoimien komentaja maan joutuessa sotaan) vaikeni?
Tiedustelupäällikkö Paasonen kirjoitti muistelmansa. Niistä välittyy minä olin oikeassa, muut väärässä -sävy. Mielenkiintoista muuten on, miksi Mannerheim halusi kirjallisesti kokemattoman Paasosen toimittamaan omat muistelmansa? Halusiko Mannerheim varmistaa, että kesän 1944 tapahtumat välittyvät juuri hänen valitsemassaan muodossa?

Oliko Karjalan kannaksen menetys kesällä 1944 sotilaallinen, yllätyshyökkäyksestä ja alivoimasta aiheutunut tappio vai poliittisiin realiteetteihin perustuva, suunniteltu uhraus, jossa tehtiin ainoastaan virhearvio hyökkäyksen ajankohdasta?

7 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Jälkikäteen arvioituna ruukinmatruuna olisi itse tehnyt samassa tilanteessa täsmälleen kuten Viljanen teki.

Viljanen oli täysin vakuuttunut, että naapuri hyökkää - divisioonassa toppuuteltiin. Viljanen oli halunnut panssarintorjunta-aseita, koska Kannas on panssarimaastoa. Divisioonan johto sanoi että ei tipu. Niitä saatiin liian vähän ja liian myöhään.

Divisioonassa oli tuonnoin 2-3 jalkaväkirykmenttiä ja kenttätykistörykmentti. Se on varsin kankea kokonaisuus, ja vastahyökkäykset epäonnistuivat.

Kuitenkin tilastot kertovat karua kieltään. Vaikka tappiot olivat kovia, venäläiset saivat hyvin vähän vankeja. Sekä kaatuneita että karkureita oli paljon - se on merkki, että Viljasen rykmentti oli jäänyt kertakaikkiaan teräsmyrskyn alle.

Mutta tappioita ei ikinä mitata kaatuneina. Ne mitataan vankeina. Vangiksi jääminen merkitsee, että yksikön moraali on romahtanut ja se on menettänyt kykynsä taistella. Karkurit saadaan nopeasti levon ja työpalvelun jälkeen takaisin taistelukykyisiksi, mutta vangit ovat menetettyjä for good.

Viljanen pelasti mitä pelastettavissa oli. Jääräpäinen kaivautuminen ja puolustautuminen viimeiseen mieheen olisi merkinnyt vain lopullista tuhoa. Viljasen vetäytyminen merkitsi, että hän sai pelastettua JR1:n rippeet - sen, mitä teräsmyrskystä jäi jäljelle.

Jaska Brown kirjoitti...

Just niin. Viljanen kertoi sodan jälkeen, että ylemmistä portaista tulevat käskyt olivat vanhentuneita jo saapuessaan, kun tilanne muuttui hektisellä nopeudella. Hän joutui pärjäämään omin neuvoin. Haastattelemani esikuntaupseeri sanoi, että Viljasella oli koko ajan tilanne hanskassa niin hyvin kuin mahdollista eikä esikunnassa paniikki päässyt päälle missään vaiheessa. JR 1 ei tuhoutunut ja oli käyttökelpoinen pian uudestaan. Eikä vankeja juuri jäänyt, kaatuneita oli paljon ja tykistötulessa täydellisesti kadonneita myös. Seurauksena minulle tutuimmalla sankarihautausmaalla on aika paljon tyhjiä hautoja...

Ironmistress kirjoitti...

Voidaan miettiä, että millainen JR1:n tilanteesta olisi tullut, jos siellä olisi ollut komentamassa impulsiivisempi tai äkkipäisempi upseeri kuin Viljanen?

Tuollainen tilanne - ollaan jouduttu hirvittävän ylivoiman eteen, vihollisen teräsmyrsky on tuhonnut kaikki puolustuslaitteet ja nyt tulee turpaan for good - vaatii komentajalta valtavan määrän itsehillintää ja hermojen hallintaa. Silloin myös johtajan tulee kyetä käyttämään aloitekykyä ja tehdä nopeita tilanteenarvioita.

Entäpä, jos komentajana olisi ollut Paavo Talvelan kaltainen räiskähtelevä ja hankala persoona, Einar Vihman kaltainen kusipää tai Taavetti Laatikaisen kaltainen ylioptimistinen kaveri?

Viljanen toimi sotien jälkeen mm. Reserviupseeerikoulun komentajana, ja häntä pidettiin pätevänä upseerina. Ehkä vain on niin, että tuo Valkeasaaren katastrofi osoitti hänestä, mikä hän on miehiään: rauhallinen ja hermonsa hallitseva upseeri, joka pelasti sen mitä pelastettavissa oli, ja pelasti yksikkönsä toimintakyvyn. Ehkä hän vain oli paras mies siihen tilanteeseen - vetäytyminen ja viivytys ovat hyvin vaikeita manöövereja. Valkeasaaren tappio ei suinkaan puristanut hänestä häviäjää ja merkittyä miestä, vaan hermonsa hallitsevan katastrofijohtajan, joka pelasti tilanteen.

Meillä on tapana paheksua karkureita ja mielellään vaadimme heidät saunan taakse ja teloitettavaksi. Tosiasia on, että sellaisessa hirvittävässä tykistökeskityksessä kenen tahansa hermot voivat mennä ja boltata. Ihmisen sietokyky on rajallinen, ja tuolloin kenestä tahansa voi tulla karkuri.

Yleensä kuitenkin karkurien taistelukyky palautuu nopeasti sopivan levon ja työpalveluksen jälkeen. On mielekästä panna karkurit vaikkapa rakentamaan tietä ja levätä shokin jälkeen pari viikkoa sen sijaan, että ryhdyttäisiin kosto- tai rankaisutoimenpiteisiin. Ne usein vain pahentavat tilannetta.

Jaska Brown kirjoitti...

Toit esiin hyvän pointin, jota en tullut lainkaan ajatelleeksi. Viljasesta tulee mieleen Heinrici, joka oli puolustussodassa sitä mitä Rommel hyökkäyksessä. Saattoiko olla sattumaa, että todennäköisimpään - näin jälkikäteen ajatellen - läpimurtokohtaan siirrettiin rykmentti, jonka komentajalla oli juuri mainitsemasi ominaisuudet. Samaten alkaa mietityttää, miksi läpimurtokohdan sivustalla oli 2.D, jonka JR 7 ja JR 49 kuuluivat kaikilla mittareilla katsottuna tasavallan parhaisiin. Läpimurron tapahduttua ne vetäytyivät hyvässä järjestyksessä VT-linjalle Siiranmäkeen ja pitivät puolensa siellä aina siihen asti, kunnes saarrostusuhka pakotti perääntymään.

Oliko suunnitelma, että hyökkäyksen tullessa heinäkuussa 2.D pitää VT-linjan ja tällöin PsD ja pari muuta ylipäällikön reservinä ollutta yhtymää tylsyttää puna-armeijan läpimurron sen oikealla sivustalla 10.D:n alueella? Siellä VT-linja olisi voinut antaa vähän periksi mutta pääosin kestää samaan tapaan kuin VKT-linja sitten teki.

Pilland kirjoitti...

Your report is very interesting indeed.
I invite You to visit htto://www.pillandia.blogspot.com , a great collection of large views of political borders, from all the world.
In the page about Poland there is the photo of the Germans who broke tre Polish border 70 years ago.
Helping text in 32 languages.
Best wishes from Italy!

Anonyymi kirjoitti...

(7 vuotta eteenpäin) Näin minäkin näkisin asian tapahtuneen. Luulisin kuitenkin että alunperinkin oli tarkoitus että Viipurista ei taistella, vaan piti siirtää armeija Viipurin länsipuolelle, Stalinin ehtojen mukaan, kuten sitten tapahtuikin. Suunnitelmassa oli luultavasti mukana ylin (ja vain ylin) poliittinenkin johto, eli ehkä Ryti ja Linkomies, sotilaspuolelta Mannerheim ja Airo. Rytin lupaus Ribbentropille oli hyvin tarkkaan ajoitettu (26.6.44); millä saatiin hätiin osasto Kuhlmeinin Stukat Tali-Ihantalaan. Linkomiehen postuumeissa muistelmissa (Vaikea aika), jos ei ollutkaan suoraa puhetta asiasta, niin oli tätä henkeä että kuinka saada eduskunta ja kansa -ja armeija - suostumaan rauhaan.

Jaska Brown kirjoitti...

Ano: Yritin nuo Linkomiehen muistelmat aikoinaan lukea suurennuslasin kanssa läpi löytääkseni vinkkejä, mutta jos "salaliitto" oli tosi ja Linkomies siitä tiesi, niin hyvin oli tietämyksensä piilottanut. Kuten myös Mannerheim ja Paasonen omissaan, kaiken järjen mukaan heidän olisi pitänyt siitä tietää. Mutta kaikki kolme herraa olivat kokeneita totuuden peittäjiä. Vaan miksi Ryti, Airo ja Oesch eivät kirjoittaneet muistelmiaan?