Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


lauantai 28. huhtikuuta 2012

Sivallus CCXXXIX

Naisen logiikka on yleensä hyvin johdonmukaista. Ja kuten jokainen nappikuulokkeiden omistaja tietää, johto on aina sotkuinen ja useimmiten solmussa.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Oikea-vasen-vasen-vasen...

Huomautus: Seuraavassa esitetyille ajatuksille en ole kaivanut tilastofaktoja perusteluiksi. Osa tiedoista olisi helposti löydettävissä ja osa taas lienee mahdotonta selvittää. Suurin osa sijoittuu sille välille, josta joudun valitettavasti toteamaan että en ole alan asiantuntija enkä siksi kykenisi tarvittavia faktoja löytämään helposti ja kenties en ollenkaan. Tämä teksti onkin tarkoitettu ajatusten herättämiseksi, halukkaat voivat hyödyntää vapaasti ja etsiä tietoja asian todisteeksi tai sitä vastaan. Haluan korostaa, että en ole salaliittoteoreetikko. Kyse on siitä, että tietyt voimat sattuvat toisistaan riippumatta vaikuttamaan samaan suuntaan ja tulos on mitä on.

Monet kommentaattorit ovat ihmetelleet entisen oikeistopuolue kokoomuksen linjaa. Pahimman suomettumisen ajan kokoomusveteraanit aikakoneella nykypäivään tuotuna eivät tunnistaisi puoluetta omakseen, vaan pitäisivät sitä sosialistisena. Mitä ihmettä politiikalle on tapahtunut? Miksi puoluekentässä tuntuu olevan pelkkiä 70-lukulaista sosiaalidemokratiaa vastaavaa linjaa ajavia toimijoita?

Historiallisesti jokainen puolue on perustettu ajamaan peruskannattajakuntansa asioita. Suuria puolueita tarkastellaksemme: kokoomus yrittäjien, maalaisliitto maanviljelijäväestön ja sosialidemokraatit palkkatyöläisen asiaa. Toki kyseisiä puolueita ovat kannattaneet muutkin väestöryhmät, esimerkiksi kokoomuksen tapauksessa isänmaallisia arvoja kannattava, palkkatyötä tekevä ylempi keskiluokka.

Ajan myötä yhteiskunta on muuttunut ja puolueiden entinen kannatuspohja sen mukana. Pahiten on kärsinyt maalaisliitto, joka maanviljelijäväestön kuihtuessa vaihtoikin nimensä keskustapuolueeksi ja alkoi houkutella kannattajia muista puolueista. Myös demarien kannattajakunta on kokenut kolhuja työn automatisoitumisen myötä. Kokoomuksen taustajoukko on kolmesta suuresta pysynyt eniten entisellään.

Luonnollisena seurauksena muutoksesta on ollut tietysti linjamuutos. Jos se väestönosa, jolle puolueen viesti on suunnattu, pienenee, on puolueen kannatuskin mennyttä. Siksi keskustapuolueen oli pakko tehdä se minkä se teki, jopa varsin onnistuneesti kun vertaa muihin Euroopan entisiin agraaripuolueisiin. Samoin demareiden oli pakko muuttaa kovan linjan työväestön tuesta yleishumanistiseksi puolueeksi.

Kokoomuksen peruskannattajakunta ei kuitenkaan ole muuttunut. Oleellinen kysymys onkin siksi, miksi ihmeessä kokoomuksen linja on muuttunut sosialistiseksi. Vastaus on yllättävä. Sosialistinen linja on kokoomuksen taloudellisesti tärkeimmän kannattajaryhmän eli kapitalistien etu.

Tämän pöyristyttävän väitteen perusteet löytyvät historiasta. Kun tarkastellaan tilannetta viisikymmentä vuotta sitten, yhteiskunnan työnjako oli selvä ja käytännössä vallitsi täystyöllisyys. Maanviljelysväestöä oli enää suhteellisen vähän, merkittävin osa maaseutuväestöstä oli jo muuttanut keskuksiin tai työskenteli muissa kuin alkutuotantoon liittyvissä tehtävissä. Maanviljelyksen tehostuminen ennen muuta koneellistumisen ansiosta oli vapauttanut merkittävän osan työvoimaa teollisuustuotantoon ja kaupallisille aloille. Näiden kahden ulkopuolella oli sitten enää julkinen sektori. Siellä työskentelivät lähinnä sairaanhoidon, opetuksen ja puolustusvoimien palveluksessa olevat. Kaikkia perusaloja – alkutuotantoa, teollisuutta ja palveluja, riippumatta siitä oliko yksityisellä tai julkisella puolella – yhdisti se, että jokaisesta työstä pystyi sanomaan, mihin sitä tarvittiin. Yksityisellä puolella ei turhia työntekijöitä palkkailtu tai firma meni pian kanttuvei. Julkisella puolella taas sairaanhoitajat ja lääkärit hoitivat potilaita, opettajat opettivat oppilaitaan ja sotilaat huolehtivat maanpuolustuksesta.

Siinä missä maataloustuotannon koneellistuminen oli vapauttanut työvoiman maaseudulta, alkoi teollisuuden koneellistuminen vapauttaa työvoimaa keskuksista. Ongelma olikin siinä, että maaseututyövoimalla oli paikka mihin mennä eli kasvava teollisuus, kun taas vapautuvalla teollisuustyövoimalla ei ollut. 70-luvulla kuvioon ilmestyikin massatyöttömyys.

Työttömyys olisi ollut vielä paljon suurempi, mikäli julkiselle sektorille ei olisi syntynyt uusia työpaikkoja. Eikä siinä mitään pahaa ollut, teetettiinhän jo 1800-luvulla maahan kanavia ja rautateitä hätätöinä. Ero silloisten ja nyt syntyneiden uusien työpaikkojen välillä oli kuitenkin merkittävä. Nyt kyseessä eivät ole hätätyöt, vaan virkaura. Eikä virkatöissä käsitellä kakkosnelosta vaan aanelosta. Eikä työskennellä ruoka- ja kulukorvauspalkalla, vaan pitäähän yliopiston yhteiskuntatieteellisestä valmistuneen maisterin palkan toki olla kovempi kuin huoltokorjaamon autonasentajalla.

Aiemmin mainituista kolmesta julkisen sektorin esimerkkialasta (terveydenhuolto, koulutus ja puolustus) vain viimeksi mainittu on säästynyt lähes täysin uusilta rönsyiltä. Perusterveydenhuollossakin tilanne on suunnilleen sama kuin ennen, mutta nykyään puhutaankin sosiaali- ja terveysalasta. Ja sosiaalialalla näitä projektikoordinaattorierityistutkijaosastopäälliköitä riittää. Opetusalalla taas tilanne on kääntynyt mullin mallin siinä mielessä, että koulut ovat pullollaan erityisopettajia ja kouluavustajia. Heikkoihin oppilaisiin satsataan moninkertainen määrä resursseja hyviin verrattuna. Panos/tuotos –suhde laskien lopputulema on vielä kamalampi.

Ei pidä käsittää väärin; on erinomainen asia, että ihmisillä on töitä ja on yhteiskunnan asia huolehtia, että niille joilla yksityisellä sektorilla ei ole käyttöä, on mielekästä ja yhteiskunnan kannalta hyödyllistä tekemistä. Vika onkin siinä, että ihmisillä, joiden työ ei ole välttämätöntä, on käytännössä saman luokan palkka kuin niillä, joiden työ on välttämätöntä. Tämä taas lisää verotaakkaa ja heikentää kansakunnan kilpailuetua; mikäli palkka näillä aloilla olisi pienempi, houkuttaisi teollisuus ja yrittäjyys enemmän kyvykkäämpää väkeä.

Meillä on siis julkisen sektorin suojatyöpaikkoja ihmisille, joiden työnteon vaikutus kansantalouteen on olematon. Julkisella sektorilla työskentelee sairaanhoitajia, luokanopettajia ja upseereita, joita tarvitaan. Jokaista tällaista kohti alkaa olla kehitysjohtaja, yritysneuvoja ja monikulttuurisuuskoordinaattori.

Viimeisenä parinakymmenenä vuotena kehitys on saanut vielä uuden suunnan. Työttömyyskorvaus ei ole kummoinen, mutta siihen on päälle rakennettu sosiaalituet siten, että työnteon ja tekemättömyyden välinen taloudellinen ero on kaventunut. Eroa supistaa vielä se, että veronmaksajille on järjestelmään sisäänrakennettu vielä lisäveroja, joista esimerkkinä lasten korkeampi päivähoitomaksu. Ei vielä parikymmentä vuotta sitten olisi tullut kuuloonkaan, että 18-vuotias voi muuttaa omaan kämppään ja odottaa yhteiskunnan maksavan leijonanosan kustannuksista, jos vanhemmat asuvat samalla paikkakunnalla.

Koko tämän ruljanssin maksaa keskiluokka. Se keskiluokka, joka viljelee maata, hitsaa saumaa ja tökkii influenssarokotteita olkavarsiin. Suurituloisia johtajia ja yrittäjiä on loppujen lopuksi niin vähän, että heidän verokertymänsä ei kummoista osaa tee.

Tulonsiirtojen, suojatyöpaikkojen ja hyödyllistä työtä tekevän keskiluokan kuppaamisen seuraus on se, että käytännössä kaikki ovat keskiluokkaa ja kykenevät käyttämään samansuuruisia summia kulutukseensa.

Melkoinen osa tätä vyyhteä on maahanmuuttoteollinen klusteri. Siellä työskentelevät ovat lähes poikkeuksetta henkilöitä, joiden koulutuksella ja ammattitaidolla ei ole mitään käyttöä yksityisellä sektorilla eikä kyvyillä myöskään käyttöä julkisen sektorin hyödyllisissä töissä. Heidän ja humanitaaristen maahanmuuttajien kautta kapitalismin rattaita pyörittämään sellaisetkin rahat, jotka muutoin jäisivät oikeita töitä tekevien sukanvarteen.

Mikäli yhteiskunta olisi hoidettu siten, että yksityisellä sektorilla palkat maksettaisiin markkinatalouden ja ay-liikkeen määräämissä puitteissa, julkisen sektorin välttämättömät työntekijät saisivat kunnollista palkkaa ja vähemmän hyödylliset työttömyyskorvauksen ylittävää palkkaa, yhteiskunta olisi varsin toisenlainen. Rikkaat tuskin olisivat sen rikkaampia ja köyhät sen köyhempiä kuin nykyään. Ero olisi keskiluokassa - ylemmän ja alemman keskiluokan ero olisi nykyisen olemattoman sijaan jonkinmoinen. Tämä taas olisi kapitalismin kannalta huono asia. Nyt kaikilla on saman verran rahaa käytettävissään - näin ollen kaikille voidaan myydä samaa bulkkia. Eri tuloluokat tarkoittavat liikkeiden erikoistumista, mikä taas maksaa ja on työläämpää. Lisäksi työtä tekemätön luokka kykenee kuluttamaan melkein saman verran kuin työtä tekevä luokka - enemmän voittoja kapitalistille.

Kapitalismin näkökulmasta katsoen helpointa ja tehokkainta on se, että 90 % talouksista kuuluu tuloluokkaan, jossa kulutukseen käytettävissä oleva rahasumma on suunnilleen sama. Sillä köyhimmällä 5 % ei ole juuri merkitystä ja rikkaimman 5 % vaurauden takeena on 90 % samatuloisuus.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Sivallus CCXXXVIII

Pikku-uutinen tiesi kertoa, että keskimääräinen amerikkalaisnainen käyttää alapäähänsä (ehkäisy, päreet, karvanpoisto ym) yli 2000 euroa vuodessa. Voi huoletta veikata, että kyseinen summa ei yllä lähellekään sitä, miten paljon keskimääräiseltä amerikkalaismieheltä kuluu vuodessa naisen alapään takia.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Sivallus CCXXXVII

Hommafoorumilla ja monella ei-niin-rasistiseksi leimatullakin palstalla on viimeaikaisten tapahtumien takia ihmetelty ihan aiheellista kysymystä. Eli miksi media ei kerro tekijöiden etnisiä taustoja ja julista rasistisiksi tapauksia, joissa somalimuslimit raiskaavat suomalaistyttöjä, mutta julkaisee rasistisiksi leimaten suomalaisten tekemät, maahanmuuttajiin kohdistuvat pikkurikokset, joista kuuluisimmasta ei löytynyt edes mitään todisteita paikalla olleista valvontakameroista ja lukuisista kanssamatkustajista huolimatta. Miksikö somalien törkeitä rikoksia ei paljasteta somalien tekemiksi, mutta suomalaisten tekemiksi epäillytkin uutisoidaan rasistisina? No, luulisi kaikkien tietävän lehtimiesten vanhan säännön: Ei ole mikään uutinen, jos koira puree miestä, mutta jos mies puree koiraa, siinäpä lööpin paikka.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Välihuomautus 31: Hihamerkit

En ole puuttunut ns. hihamerkkikohuun muuten kuin parilla lyhyellä kommentilla joissakin blogeissa. Toivotan Helena Eroselle voimia eloon, ei se teksti totisesti olisi ansainnut saamaansa kohtelua 1) kirjallisten ansioidensa, 2) lehdistön tarkoitushakuisuuden eikä varsinkaan 3) persujen myyräpoliitikko/Soinin sätkynukke PR-L:n tempauksia.

Tuli kuitenkin mieleen, että tuenpa nyt omalta osaltani asiaa jatkamalla hihamerkkien jakamista. Helena ehtikin jo varata maamiinan kamputsealaisten ja hampurilaisen jenkkien tunnukseksi, mutta jaanpa nyt tunnuksia tässä minäkin. Suomen suurimmille ulkomaalaisryhmille ja varmuuden vuoksi muutamalle muullekin omansa:

Viro: Raivola rysäpöksy
Venäjä: Samovaari
Ruotsi: Ei kuvaa, mutta hapansilakan haju
Somalia: Khat-pensaan lehti
Kiina: Riisinjyvä
Irak: Pommivyö
Thaimaa: Hintalappu
Turkki: Karvatakki (riisuminen Ankarasti kielletty)
Saksa: Näillähän olikin jo valmiina vähän käytetty hihamerkki isoisän lipastossa
Intia: Ei hihamerkkiä, mutta läiskä otsassa
Norja: Silli
Tanska: Voileipä
Italia: Valkoinen lippu
Sveitsi: Alppitorvi
Liechtenstein: Kärpäsenkakka
Romania: Kerjäyskuppi
Italia: Pizza
Kreikka: Vekseli
Japani: Kamikazepanta (pidetään olkavarren sijaan pään ympärillä)
Etiopia: Nälkäkurki
Australia: Kenguru
Uusi-Seelanti: Lammas
Kanada: Jääkiekko
Meksiko: Sombrero
Afganistan: Riekaleiksi revitty merkki

Suomalaisillekin voisi kätsästi laatia merkit, joista näkisi ammatin (poliiseilla, sotilailla ja muutamilla muilla on jo, mutta merkkien pitäminen olisi pakollista paitsi saunassa), muutamia esimerkkejä:

Toimittaja: Sopuli
Poliitikko: Koirankakka (persuille tuplakoko, kepulaisille siltarumpu)
Insinööri: Putki (diplomi-insinööreille tammenlehvän kera), väri ilmaisee tarkemman alan
Humanistiset alat: Tippaleipä, väri ilmaisee tarkemman alan
Asianajaja: Naapurin taskuun menevä käsi
Datanomi: Ei merkkiä (betaversio on vielä testauksessa)
Verovirkailija: Sähkötuoli

Sivallus CCXXXVI

Kulttuuri, jossa on koko ajan enemmän kahden äidin lapsia ja vähemmän kahden lapsen äitejä, on tuhoutumaan tuomittu.

Omia lausuntojaan ei pitäisi ruveta heti selittelemään, mutta kuitenkin...
1) Äidin tilalle voi asettaa myös isän.
2) Lausunnossa ovat äidit, koska väestön uusiutuminen käsitellään aina äidin lapsiluvun mukaan. Uusiutumisrajana pidetään 2,1 lasta per äiti. Kahden äidin perheissä uusiutumiseen vaadittavan lapsiluvun olisi siis oltava 4,2, mikä on epäuskottavaa.
3) Etenkin koulutetuilla eli keskimäärin fiksummilla naisilla lapsiluku jää alhaisemmaksi, mikä merkitsee väestön geneettistä itsemurhaa. Laskin kymmenen läheisimmän akateemisesti koulutetun miehen ja naisen lapsiluvut. Meillä miehillä lapsia oli yhteensä 22, kun taas naisilla vain 13. Molemmissa ryhmissä on yksi, joka todennäköisesti hankkii vielä lapsia ja kaksi, jotka saattavat näin tehdä mutta todennäköisesti ei.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Jaskan muotiblogi

Olen kuullut muotiblogien olevan ylivoimaisesti suosituimpia. Tämä on täysin ymmärrettävää; miksi kukaan viitsisi lukea historiasta, kestävyysjuoksusta, maahanmuutosta tai yhteiskunnasta, kun vaihtoehtona on jotain todella tärkeää, kuten pukeutuminen. Eihän kunnon surffiaaltoa voi olla hyödyntämättä, joten liityn mukaan ja luultavasti kymmenkertaistan kävijämäärät. Vapiskaa, Karl Lagerfeld ja kumppanit, tässä Jaska paljastaa ajattoman tyylinsä salaisuudet!

Kaikessa pukeutumisessa olennainen kysymys on: mikä on tilaisuus? Asu valitaan aina tilanteen mukaan. Jaskan pukeutumisessa kategorioita ovat seuraavat:
1) ykkösluokan juhlatilaisuus, esim. anopin 60-vuotispäivät
2) vähäisempi tilaisuus, esim. seuran vuosikokous
3) asiointi kaupungilla, esim. hammaslääkäri
4) lähiasiointi, esim. kauppakäynti
5) vapaa-aika, esim. juoksulenkki
Työpukeutuminen on sitten vielä erikseen ja jätettäköön se tässä käsittelemättä.

Ykkösluokan juhlissa miehellä on onneksi helppoa. Tumma puku on tumma puku on tumma puku. Kesällä voi käyttää vaaleaa pukua. Jaskan vaatekaapista löytyvätkin sopivasti molemmat. Kummatkin on hankittu jo toistakymmentä vuotta sitten. Hyvä vinkki puvun ostoon on se, että ilmoittaa haluavansa peruspuvun ilman krumeluureja. Kestää muotivirtaukset, toisin kuin se kolmas vaatekaapista löytyvä puku, tumma sekin. Olen antanut kertoa itselleni että kyseisen ylioppilaspuvun leikkaus oli vanhentunut jo valmistuessaan. Tosin sen housuja käytän joskus kesäisin tilaisuuksissa, joissa ei takkia tarvitse.
Asukokonaisuuden kruunaavat solmio ja kengät. Solmioita on kolme. Yksi on tummakuvioinen ja toinen vaaleakuvioinen, puvun väriä vastaavasti. Kolmas on musta, hautajaisia varten.
Kenkien kannattaa olla mustat nauhakengät. Kun niitä ei pidä muuten kuin juhlissa, tallettaa ne komeron pohjalle eikä jätä kenkätelineeseen nuhjaantumaan, niitä tarvitsee uusia noin kymmenen vuoden välein. Uusia kenkiä ostettaessa vanhat kengät saavat alennuksen kakkostilaisuuksiin. Tultuaan liian kolhiintuneiksi sinnekin kengännauhat, mikäli ovat vielä ehjät, kannattaa irrottaa ja siirtää kenkärajat postilaatikkoreissuja varten tarkoitetuksi. Tosin vain kesäajaksi, talvella ne ovat liian kylmät ja liukkaat. Kätevät tyrkätä jalkaan, kun ei ole nauhoja.

Vähäisempien tilaisuuksien tuntomerkki on se, että niissä ei pidetä solmiota. Tällöin Jaska pukeutuu kauluspaitaan ja suoriin housuihin. Jokavuotisella vaatekauppareissulla vakio-ostos on yhdet suorat housut. Ne kestävätkin sopivasti seuraaviin vaateostoksiin asti eli vuoden. Uusimpien housujen ollessa pesussa voi vielä käyttää tarvittaessa edellisvuotisia. Kahden vuoden kierroksen jälkeen ne voikin sitten alentaa talonmaalaushousuiksi.
Värimaailmaan kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Housujen on oltava mielellään tummanruskeat tai –harmaat. Tämä siksi, että kyseiset värit soveltuvat kaikkien muiden värien kanssa yhteen. Ei mene aamulla turhaan aikaa hukkaan pukeutumista pohtiessa, kun voi ottaa rekistä minkä tahansa paidan. Myös mustat housut menettelevät, mutta niissä on harmaisiin ja ruskeisiin nähden se haitta, että kaikki pikkutahrat näkyvät selvemmin. Tumma, muttei musta on yksivärisistä siinä mielessä hyvä valinta, että vaatteita ei tarvitse pestä kovin usein. Tästä samasta syystä Jaskan vaatekaapissa ei muutamaa puvun kanssa pidettävää kauluspaitaa lukuun ottamatta ole ainuttakaan valkoista vaatetta. Tai no, ovat jotkin alushousut uutena olleet valkoiset.
Kuten edellä todettu, paidan värillä ei ole väliä, jos housut on onnistunut valitsemaan oikein. Kuvioinnilla sen sijaan kuulemma on. Siksi kannattaakin suosia yksivärisiä paitoja.

Kaupunkiasioille voi pukeutua rennommin. Jalkaan farkut, sininen on aina varma valinta. Tässä asiassa Jaska seuraa ehdottomasti uusinta muotia. Nykyään pitää farkkujen olla kuluneen ja rispaantuneen näköiset. Tämä ehto täyttyy kevyesti, koska vaatekaapin uusin pari on vuodelta 2007. Aivan ääri-ilmiöihin asti Jaskakaan ei muodin seuraamisessa mene, sillä nykyään niin muodikkaat reiät eivät ole revittyjä, vaan kuluneita.
Yläkropan peittää T-paita, joita hyllyssä riittää. Usein näitä tarttuu matkamuistoiksi urheilureissuilta, tekstillä Kalevan Kisat siellä sun täällä vuonna jotakin. Tai mallia ”olin toimitsijana kisoissa ja kaikki mitä sain, oli tämä surkea T-paita”. Ennen muinoin romppeet muuten olivat kestävämpiä. Eräs suosikeista, pari vuotta sitten lopultakin alennuksen kotikäyttöön saanut vaatekappale on Jaskan isoveljen vuonna 1981 Saksan-reissulta tuoma Hamburger Sport-Vereinin fanipaita.
Kylmempinä vuodenaikoina (syksy, talvi, kevät ja 80 % kesästä) kokonaisuuden päälle heitetään tietysti nahkatakki. Jaskan uskollinen ystävä on hankittu 1998, pysyy ja paranoo. Ainakin siinä mielessä että taskujen vuorien repeilemisen takia säilytystilaa on huomattavasti paljon enemmän kuin uutena. Tosin sillä ikävällä seurauksella, että joskus oikeaan taskuun laitettu tavara on helpommin esiin kaivettavissa vasemmasta taskusta. Pikkuesineiden tapauksessa silloin tällöin jopa selkäpuolelta, jolloin on joko riisuttava takki tai käytettävä avustajaa (ehdottomasti naispuolista). Nahkatakin sijaan voi käyttää myös toppatakkia, olettaen että sääolosuhteet niin vaativat. Minimivaatimukset 30 astetta pakkasta purevassa viimassa tai 20 astetta myrskytuulen vallitessa. Kesätakit ja muut vastaavat ovat akkojen kotkotuksia.
Talvikelissä asukokonaisuuden kruununa on pipo. Jaskan pipo on perintöä pojankloppina elinkeinona harjoitetusta lehdenjaosta. Onneksi firman nimi oli kohokirjaimin liimattu ja viimeisetkin i:n pilkut irtosivat jo vuosituhannen vaihteessa.
Tarvittaessa käteen kiskaistaan nahkahansikkaat. Näitä Jaskalla onkin monta kappaletta. Enimmäkseen vasemman käden. Ostin kerran kolmet samanlaiset, kun olivat tyrkytyksessä. Ajatuksena oli, että hanskan hävitessä se ei haittaa, koska voi ottaa toisesta parista. Murphyn lain mukaisesti kaikki kolme oikean käden hansikasta katosivat ensimmäisinä.

Kauppareissulla Huitsinnevadan Main Streetillä cruisaillessaan Jaska pukeutuu Kainuun kansallispukuun. Erätukun kiinalaisella orjatyövoimalla kyhäämä kapistus pitää sateen ulkopuolella ja hienhajun sisäpuolella. Valitettavasti puku on hieman liian tukeva keleille, joilla ei vielä ihan T-paidassa pärjäile. Kun lämpötila kohoaa ulkona kaksinumeroisiin lukemiin, on vedettävä sen sijaan päälle joko farkkuvarustus tai sitten ohut maastopuku.
Kesäaikaan takkia ei tarvita, joten maastohousujen kaverina on T-paita. On kuitenkin tehtävä selkeä ero tämän ja edellisen kategorian T-paitojen välillä. Jaskan vaatekaapissa T-paidat ovatkin siististi – tai no, ovatpa kuitenkin – kahdessa eri pinossa. Toisessa ovat ehjät ja toisessa reiälliset.
Jalkineet ovat samat kuin edellisessäkin kategoriassa. Eli lumisena aikana talvikengät ja sulan maan aikana lenkkarit. Ei kuitenkaan juoksulenkkarit – jotkin asiat ovat Pyhiä.

Vapaa-aikana pukeutuminen on sananmukaisesti vapaata, joskus ei edes pakollista. Kotioloissa Jaskan tyyliin kuuluvat salihousut, kesäaikaan shortsit. Niitä voi pitää aina siihen asti, kunnes perseestä päivä paistaa ja vähän aikaa senkin jälkeen. Urheillessaan Jaska pitää aina tyylikkäitä verkkareita, jotka on ostettu vuonna Ahtisaari. Huitsinnevadan Urheilijoiden edustusasu on varattu väliaikojen huutamiseen kilpailuissa, sitä ei urheilulla hiestetä.

Ulkomuoto on pukeutumisen ohella osa herrasmiehen tyyliä. Sanotaan, että vaatteet tekevät miehen, mutta se ei ole koko totuus.
Hiustenleikkuun Jaska hoitaa aina säännöllisesti: keväällä, syksyllä ja jouluksi. Neljän kuukauden rotaatio on mitä sopivin. Eikä toimivaa systeemiä mennä sörkkimään; Jaskalla on ollut sama hiusmalli vuodesta 2003. Sitä edellinen mallinvaihto tapahtui 1993. Tästä voidaan päätellä, että vuonna 2013 olisi taas uudistuksen paikka. Tosin jatkuvaa uusiutumista hiusmallissa tapahtuu pikkuhiljaa sitä kautta, että hiukset eivät enää uusiudu kaikkiin sellaisiin kohtiin, mihin ne ovat aiemmin uusiutuneet. Toisin sanoen hiusten kampaamiseen menee vähemmän aikaa kuin ennen, mutta säästynyt aika kuluu vastaavasti lisääntyneeseen naamanpesuun.
Manikyyriä ei myöskään tule unohtaa. Jos esimerkiksi sattuu istumaan autossa pelkääjän paikalla, voi muun tekemisen puutteessa pureskella kynnet sopivan lyhyiksi. Samalla vastaantulijat voivat vetää virheelliset johtopäätökset siitä, miten paljon Jaska luottaa Sallin ajotaitoon.
Nenä ja korvat kannattaa myös pitää siisteinä. Evoluutio on onneksi hoitanut asian ihmeellisen tarkasti siten, että jokaisen ihmisen etusormi on täsmälleen oman sieraimen ja pikkusormi yhtä täsmällisesti oman korvakäytävän paksuinen.

Näitä vinkkejä vapaasti soveltamalla löydät Sinäkin oman tyylisi. Muista kehua, että tutorisi ja esikuvasi on Suuri Muotiguru eli Jaska itse.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Välihuomautus 30: Parasta B-ryhmää

Päivän Hesarissa aiemmin täysipäisenä urheilutoimittajana (viiteryhmän mukainen asteikon kalibrointi huomioiden) pitämäni Jussi-Pekka Reponen kritisoi hiihdon Suomen cupia. Aivan aiheellisesti hän toteaa, että kaikki maan parhaat eivät olleet mukana ja toteaa vain kahden maajoukkuehiihtäjän osallistuneen jokaiseen osakisaan ja kahden jättäneen kaikki SM-kisojen ulkopuoliset startit väliin. Pohjakosketus jutussa tulee viimeisessä lauseessa: En nimittäin keksi toista lajia, jossa B-luokan kotimaiset kilpailut saisivat lisämaksuttomilla kanavilla tuntitolkulla suoraa tv-näkyvyyttä. Tästä voidaan havaita toimittajan kärsivän patologisesta mielikuvituksen puutteesta - muistelen nähneeni viimeisen vuoden aikana töllöttimessä melkoisen paljon kotimaista jalkapalloa ja jääkiekkoa. Näistä taas ei ole poissa kaksi maan parasta, vaan ainakin kaksikymmentä. B-luokan kotimaista kilpailua jos mikä.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Sivallus CCXXXV

Salatuista elämistä aiotaan tehdä kauhuelokuva. Ei luulisi olevan vaikeaa - pelkkä ajatuskin noin puolestatoista yhtäjaksoisesta tunnista Salkkareita saa jokaisen täysijärkisen kauhun valtaan.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Viime vuosisadan unohdetut sodat

1900-lukua nimitetään usein ihmiskunnan historian verisimmäksi eikä syyttä. Koskaan ei sodissa ole kuollut lähellekään samaa määrää ihmisiä eikä koskaan ole käyty yhtä monia sotia. Toisaalta väestö on kasvanut voimakkaammin kuin koskaan aiemmin ja kasvaneen väestömäärän ansiosta tilastollinen todennäköisyys sodassa kuolemiselle oli varmasti pienempi kuin useina aikaisempina vuosisatoina. Joka tapauksessa viime vuosisadalta muistetaan lähinnä kaksi maailmansotaa, Vietnam, Korea, ehkä muutama muukin ja mahdolliset paikalliset sodat eri puolilla maapalloa. Moni täysimittainen sota on ehtinyt jäädä unholaankin. Tässä niistä kymmenen, listattuna merkittävyytensä, unohtuneisuutensa, seuraustensa ja uhriensa mukaan arvioituun järjestykseen.

10. Neuvostoliiton-Japanin sota

Mantsurian alue on aina ollut Venäjän ja Kiinan kiistojen aiheena. Lisämausteensa soppaan on tuonut Mongolia, mutta kun Japani soti Kiinassa 30-luvun lopulla, soppa kiehui yli äyräiden. Japanin, Neuvostoliiton ja Mongolian joukkojen välillä oli ollut jo useita rajakahakoita parin vuoden ajan. Toukokuussa 1939 Mongolian armeijan ratsuväkiosasto tunkeutui kiistellylle alueelle. Japanin nukkevaltion Mantsukuon joukot ajoivat heidät pois, jolloin mongolialaiset palasivat seuraavana päivänä suuremmin voimin. Tällöin Japanin armeija tuli Mantsukuon avuksi. Vastaavasti Neuvostoliitto lähetti joukkoja Mongolian tueksi.
Kesäkuun lopussa olikin sitten täysi rähinä päällä. Syyskuun puoliväliin asti raivonneissa taisteluissa kuoli kymmeniätuhansia sotilaita molemmilta osapuolilta. Lopputulos oli elokuussa alkaneen neuvostojoukkojen hyökkäyksen onnistuminen ja täydellinen voitto. Seuraus oli Japanin ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus alkuvuodesta 1941, mikä vaikutti merkittävästi operaatio Barbarossan epäonnistumiseen; NL kykeni siirtämään Kaukoidästä joukkoja torjumaan Saksan etenemistä, kun ei tarvinnut merkittävästi pelätä Japanin iskua selustaan. Neuvostoliitto sanoi sittemmin hyökkäämättömyyssopimuksen irti, kun oli aika iskeä Japaniin toisen maailmansodan lopussa. Irtisanominen tapahtui 5.4.1945, perusteena se että Japani oli liitossa Neuvostoliittoon hyökänneen Saksan kanssa ja sodassa Neuvostoliiton liittolaisten USA:n ja Britannian kanssa. Kuten päivämäärästä huomataan, Stalin ei pitänyt irtisanomisella kummempaa kiirettä.
Halhin-Golissa käytyjen taistelujen merkitys toiselle maailmansodalle oli mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että niissä neuvostojoukkojen komentajana niitti strategista oppia muuan Georgi Zukov. Muistelmissaan hän kertoo varsin laajasti kyseisistä taisteluista ja tuntuu kovasti arvostavan niistä saamaansa kokemusta. Ilmeisesti myös korkein johto luotti Zukoviin jo tuolloin, koska ammuskelun alettua hänet lennätettiin paikalle suoraan esikuntaharjoituksesta Valko-Venäjältä.


9. Eritrean-Etiopian sota

Eritrea, alunperin Italian siirtomaa, kuului Etiopiaan vuodesta 1935 vuoteen 1991 asti. Itsenäistymistä edelsi 30 vuoden sissisota Addis Abeban keskushallitusta vastaan. Maiden välit olivat näin ollen vähemmän lämpimät, etenkin kun rajalinja autiomaassa oli vähän epämääräisesti merkitty. Vuonna 1997 perustettu rajakomitea ei saanut tulosta aikaan. Niinpä seuraavana vuonna 6.toukokuuta Eritrean armeija vyöryi Etiopian hallussa olleelle Badmen alueelle. Tooosi fiksua Eritrealta aloittaa rähinä, kun ottaa huomioon, että Etiopiassa on noin 16-kertainen määrä populaatiota. Tosin Vanhanen-Lynnin tutkimuksen mukaan etiopialaisten keskimääräinen ÄO on 69 ja eritrealaisten lienee samaa luokkaa, mikä selittänee päätöksen järkevyysasteen. Ainakin sen henkilökohtaisesti tuntemani tilastollisesti luotettavan otoksen (yksi) mukaan eritrealaisilla taitaa olla vielä vähemmän muumeja laaksossa kuin etiopialaisilla.
Sota riehui sitten varsin paikallisena parin vuoden ajan. Molemmat maat käyttivät satoja miljoonia aseistukseen, joten on turha väittää kehitysavun katoavan epämääräisiin kohteisiin. Sodankäynti muuttui ensimmäistä maailmansotaa muistuttavaksi juoksuhautataisteluksi. Raportit ovat "sodan sumun" hälventämiä, mutta ilmeisesti etiopialaiset luottivat massaan tehden rintamahyökkäyksiä eritrealaisten puolustautuessa vastaiskuin. Kymmeniä panssarivaunuja tuhoutui ja ihmishenkiä menetettiin kymmieniätuhansia, ehkä jopa toistasataatuhatta. Siviilitappiot olivat vähäiset alueen harvan asutuksen ansiosta. Sota päättyi 18.6.2000 ja alueelle luotiin YK:n valvoma puskurivyöhyke. Tyypilliseen tapaan välttävällä onnistumisella.


8. Bangladeshin itsenäisyyssota

Intian itsenäistyessä Britannian hallinnosta maa jaettiin kahteen osaan. Jakoperusteena oli kunkin alueen pääasiallinen uskonto, hindut Intiaan ja muslimit Pakistaniin. Tästä seurasi kuitenkin sellainen pikkuruinen ongelma, että Pakistan koostui kahdesta täysin erillisestä alueesta, Länsi-Pakistanista (nyk. Pakistan) ja Itä-Pakistanista (nyk. Bangladesh). Maiden välille kertyi yli neljätuhatta kilometriä merimatkaa. Linnuntietä matkaa oli kylläkin vain puolitoistatuhatta kilometriä, mutta välissä oli Intia, jonka kanssa suhteet olivat vähemmän lämpimät.
Itäpakistanilaiset olivat ymmärrettävistä syistä tyytymättömiä tilanteeseen. Maan hallinto ja eliitti sijaitsi Länsi-Pakistanissa. Vaikka enemmistö asukkaista oli itäpakistanilaisia, Itä-Pakistaniin käytetty budjetin osuus oli koko yhteiselon ajan noin 40 % siitä, mitä Länsi-Pakistaniin käytettiin.
Marraskuussa 1970 Itä-Pakistaniin iski kaikkien aikojen tuhoisin pyörremyrsky tappaen puolisen miljoonaa ihmistä. Länsi-Pakistan ei olisi voinut vähemmän välittää. Tästä Itä-Pakistania asuttavat bengalit suivaantuivat sen verran pahasti, että aloittivat aseellisen kapinan seuraavassa maaliskuussa. Pakistanin armeija määrättiin palauttamaan järjestystä, mikä taas niillä leveysasteilla on tapana toteuttaa tappamalla sopivaksi katsottu määrä siviilejä. Tämänkertaisen operaation arviot vaihtelevat kahdensadantuhannen ja kolmen miljoonan välillä. Itä-Pakistan julistautui itsenäiseksi 26.3.1971 nimellä Bangladesh.
Sotaa käytiin aluksi sissisotana. Pakistanin armeija oli koostunut lähes täysin länsipakistanilaisista, joten bangladeshiläiset joutuivat turvautumaan epäsymmetriseen sodankäyntiin. Pakistanin huoltoyhteydet emämaahan olivat kuitenkin sen verran hankalat, että aika pelasi heitä vastaan. Suurin riski oli Intia, joka tuki avoimesti Bangladeshiä. Intian ja Pakistanin välit kiristyivät sille asteelle, että Pakistan aloitti 3. joulukuuta sodan ilma-iskulla Intian lentokentille. Länsirintamalla sota pysyi enimmäkseen ilma- ja merisotana, vaikka Intia valtasikin pieniä alueita Pakistanissa. Idässä Pakistanin isku osoittautui massiiviseksi virheeksi. Intian armeija vyöryi Bangladeshiin ja kymmenisen päivää kestäneen sodan jälkeen Pakistanin maassa olleet joukot antautuivat. Bangladeshin itsenäisyys tunnustettiin rauhansopimuksessa. Sodassa kaatui vähän toistatuhatta intialaista, vajaa kymmenentuhatta pakistanilaista ja kolmisen miljoonaa bangladeshiläistä siviiliä.


7. Hererosota

Nykyinen Namibia oli aikoinaan nimeltään Saksan Lounais-Afrikka. Tämä siis ennen ensimmäistä maailmansotaa, jonka jälkeen Saksa menetti kaikki siirtomaansa. Hererot ovat eräs eteläisen Afrikan monista bantuheimoista. Vuonna 1904 kävi ilmi, että saksalaiset aikovat rakentaa rautatien hereroiden laidunmaiden poikki. Hereroilla oli muutenkin pinna kireällä olosuhteiden heikennyttyä, joten kapina alkoi yllätyshyökkäyksellä, jossa kuoli toistasataa saksalaista. Pääkaupunki Windhoek joutui osin eristyksiin. Emämaasta avuksi lähetettiin 14000 miehen joukko, jota komensi kenraaliluutnantti Lothar von Trotha. Hän paneutuikin tehtäväänsä päättäväisyydellä, josta voi hyvin kuvitella Heydrichin ja Eichmannin imeneen oppia vajaa neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Natsien tultua valtaan von Trothan mukaan nimettiinkin katu Münchenissä. Nykyään se on nimeltään Herero Strasse.
Kapina kukistettiin nopeasti ja eloonjääneet hererot vietiin leireille orjatyöhön. Vuonna 1904 hereroita arvioitiin olleen noin 80 tuhatta. Seuraavana vuonna heitä oli 25 tuhatta ja orjatyön loputtua muutama vuosi myöhemmin 15 tuhatta. Noin 80 % hereroista tapettiin muutamassa vuodessa. Tarinan opetus on kuitenkin siinä, että kansanmurhat eivät ole kovinkaan tehokas väestökontrollin väline; vain sata vuotta myöhemmin hereroja on jo 240 tuhatta eli kolme kertaa niin paljon kuin ennen kansanmurhaa ja viisitoistakertaisesti sen verran kuin kansanmurhan jälkeen.


6. Puolan-Neuvosto-Venäjän sota

Puola, kuten Suomi ja Baltian maat, oli itsenäistynyt Venäjästä ensimmäisen maailmansodan aikaisessa ja jälkeisessä sekamelskassa. Ongelma oli Puolan itäraja. Toisin kuin Suomi, Puola ei ollut suuriruhtinaskunta ja siksi sitä oli Venäjän alaisuudessa ollessaan hallittu ilman selkeää tullirajaa Venäjän kanssa. Puola oli tyytymätön väliaikaiseen rajalinjaan. Venäjällä riehui yhä sisällissota eikä punaisten voitto ollut vielä läheskään varmaa. Puola veti oikeat johtopäätökset ja päätti ottaa sen mikä sille mielestään kuului; voitti Venäjän sisällissodan kumpi puoli tahansa, se tuskin olisi halukas neuvottelemaan.
Ensimmäiset kahakat puhkesivat helmikuussa 1919 ja Puolan hyökkäys alkoi suuremmassa mittakaavassa huhtikuussa. Vilna ja Minsk vallattiin, Ukrainan kansallinen armeija liittoutui Puolan kanssa ja aseveljet valtasivat Kiovan neuvostojoukoilta toukokuussa 1920. Tässä vaiheessa puna-armeija oli kuitenkin jo käytännössä voittanut sisällissodan ja pystyi vastaamaan Puolan etenemiseen. Kiova vaihtoi uudelleen omistajaa ja puna-armeija saartoi elokuussa jo Varsovaa. Puolan kansallisssankariksi noussut Pilsudski kuitenkin johti joukkonsa onnistuneeseen vastahyökkäykseen, joka murskasi liian pitkälle huoltolinjoiltaan edenneet neuvostojoukot. Sota päättyi aselepoon lokakuussa, mutta rauhansopimus solmittiin vasta 18.3.1921. Siinä Puola sai nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän länsiosat ja mm. Liettuan nykyisen pääkaupungin Vilnan.
Sodassa kaatui noin satatuhatta sotilasta, kutakuinkin yhtä paljon molemmilta puolilta. Oleellinen kysymys kuitenkin on, mitä olisi tapahtunut bolsevikkivallalle ja maailmanhistorialle, jos Puola olisi ollut liikkeellä vuotta aiemmin, jolloin valkoisten armeija oli vielä voimissaan ja puna-armeija veitsen terällä. Puhumattakaan siitä, miten olisi käynyt jos Suomi, muut reunavaltiot ja länsivaltojen tuki olisivat kaikki olleet mukana kukistamassa bolsevikkeja eikä homma olisi jäänyt itsenäisten yrittäjien varaan.


5. Slovakian-Unkarin sota

Münchenin sopimuksen 1938 jälkimainingeissa tapahtui pari myöhemmän historiankirjoituksen kuoliaaksi vaikenemaa aluemuutosta. Saksan tekemä Tsekkoslovakian sudeettialueiden ja myöhemmin Tsekin miehitys kyllä muistetaan, mutta Puolan ja Unkarin Tsekkoslovakialta nappaamat alueet yleensä häveliäästi unohdetaan. Tsekkoslovakia joutui luovuttamaan Unkarille toistakymmentätuhatta neliökilometriä unkarilaisenemmistöistä aluettaan marraskuussa 1938. Tämä ei kuitenkaan unkarilaisille riittänyt. Hitler sekaantui asiaan ja ilmoitti Slovakian johtajalle, että tämän olisi parasta julistaa maa itsenäiseksi, tai hän päästäisi unkarilaiset irti. Jozef Tiso teki työtä käskettyä ja Slovakiasta tuli itsenäinen valtio 14.3.1939. Tällä varjolla Hitler pääsi sitten miehittämään sudeettialueiden lisäksi loppuosan Tsekistä.
Kymmenen päivää myöhemmin, 23.3.1939 aamunkoitteessa Unkari teki yllätyshyökkäyksen Slovakiaan. Reilun viikon ikäisen valtion armeija oli täysin valmistautumaton, melkoinen osa sotilaista oli yhä matkalla uusiin yksiköihinsä. Ymmärrettävistä syistä Tsekkoslovakian armeijan valtaosa kun oli ollut sijoitettuna Tsekin alueelle. Unkarilaiset etenivät aluksi nopeasti, mutta sekasorron keskellä slovakit saivat yllättäen koottua voimansa vastahyökkäykseen. Eteneminen pysähtyi väliaikaisesti, ja ennen kuin uusiin manöövereihin ehdittiin ryhtyä, aina rauhanhaluinen Natsi-Saksa tuli väliin onnistuen neuvottelemaan tulitauon heti sodan aloitusta seuranneena päivänä. Vähäiset kahakat jatkuivat vielä viikon ajan ja rauhansopimus allekirjoitettiin 4.4 Budapestissa. Slovakia luovutti Unkarille 1697 neliökilometriä alueestaan. Sodassa kaatui muutamia kymmeniä sotilaita molemmilta osapuolilta.


4. Ecuadorin-Perun sota

Ecuadorin ja Perun välinen itäraja oli maiden itsenäistymisestä lähtien ollut kiistan kohteena. Keskellä Amazonasin viidakkoa ei selvää rajalinjaa oltu sovittu, merkitsemisestä nyt puhumattakaan. Kolmantena osapuolena kiistassa oli Kolumbia, joka halusi myös pääsyn Amazonin pääuomalle. Peru ja Kolumbia solmivat vuonna 1922 sopimuksen, joka takasi Kolumbialle osan sen vaatimista alueista. Sopimus pidettiin kuitenkin salassa, koska itse asiassa osaa näistä alueista hallinnoi Ecuador...
Sopimus paljastui joidenkin vuosien kuluttua ja aiheutti huomattavasti närää perulaisten keskuudessa - nämä kun tunsivat maansa alueita luovutetun Kolumbialle. Seurauksena maat kävivät lyhyen sodan 1932-33, jossa suurin osa menehtyneistä sotilaista kuoli viidakkokuumeisiin eikä taisteluissa.
Ecuadorilaisetkaan eivät olleet asiasta huvittuneita, mutta solmivat kuitenkin Perun kanssa 1936 sopimuksen, jossa rajalinjaksi tunnustettiin de facto hallussa pidettyjen alueiden mukainen jako. Tässä unohdettiin sellainen pikku ongelma, että suurinta osaa viidakosta ei kumpikaan osapuoli hallinnoinut.
Muutaman vuoden kuluessa Perun ja Ecuadorin välit kiristyivät vähä vähältä äärimmilleen. Sotahistorialle kovin yleiseen tapaan jäi epäselväksi, kuka ampui ensin takaisin, mutta 5.7.1941 oli jo täysi rähinä päällä. Maailmalla konflikti jäi sen pikkuseikan varjoon, että joku Hitler oli pari viikkoa aikaisemmin tunkenut lapionsa Stalinin hiekkalaatikkoon.
Perun joukot olivat lukumäärältään ja varustukseltaan (mm. tsekkiläisiä panssarivaunuja) ylivertaiset ja pakottivat ecuadorilaiset perääntymään. Perulaiset valtasivat kiistellyn alueen ja pommittivat ilmasta Ecuadoria, saipa yksi kaatunut lentäjä myöhemmin kansallissankarin asemankin. Ecuador pyysi pian tulitaukoa, joka astuikin voimaan 31.7.1941. Seuraavassa tammikuussa solmitussa rauhassa Ecuador luopui aluevaatimuksistaan ja Peru suostui vetäytymään miehittämiltään alueilta.
Sopimus osoittautui kuitenkin latinolaiseen tapaan epätäydelliseksi. Maat päätyivät lyhyeen sotaan vielä kahdesti, 1981 (ei varsinaisia taisteluja) ja 1995 (rajakahakoita, joitakin kymmeniä kuolonuhreja). Vuonna 1998 osapuolet sopivat vihdoin rajan sijainnin täsmällisesti.


3. Ugandan-Tansanian sota

Kahjoista kahjoin hallitsija, kunnianarvoisa Idi Amin oli kaapannut vallan Ugandassa 1971. Suhteet naapurimaa Tansaniaan olivat kireät, koska se oli antanut turvapaikan syrjäytetylle Milton Obotelle ja toimi hallitusta vastustavien kapinallisten tukialueena.
Vuonna 1978 Amin oli syönyt eväänsä (mm. poliittiset kilpailijat...) loppuun presidenttinä ja hänen vastaisensa ryhmittymät kapinoivat. Amin lähetti uskolliset joukkonsa ajojahtiin, kapinalliset pakenivat Tansanian puolelle ja Aminin joukot perässä. Uganda julisti sodan Tansanialle, aikomuksenaan tuhota kapinallisleirit ja liittää osa Kageran alueesta itseensä.
Tansania mobilisoi armeijansa ja alkoi löylyttää taisteluhaluttomia ugandalaisia. Tässä vaiheessa toinen kahjo, Muammar Gaddafi, lähetti tuhansia libyalaisia virkaveljensä avuksi. Tämä ei paljon lohduttanut, koska Ugandan armeija juoksi karkuun sitä tahtia, että ihmetyttää vieläkin että maan ainoa kestävyysjuoksun arvokisavoittaja on naispuolinen. Tansanian armeija valtasi pääkaupunki Kampalan 10.4.1979 ja seuraavana vuonna Obote palasi presidentin virkaan. Amin pakeni aluksi Libyaan ja sittemmin Saudi-Arabiaan, jossa hallitus myönsi hänelle turvapaikan ja muhkean määrärahan arvostettuna vanhempana valtiomiehenä.


2. Kreikan-Turkin sota 1919-22

Ottomaanien valtakunta oli ollut selkäänsäottavana osapuolena ensimmäisessä maailmansodassa ja sen seurauksena maa oli ympärysvaltojen hallinnassa. Sisällissodassa nuorturkkilaiset Kemal Atatürkin johdolla yrittivät saada maata haltuunsa. Tähän soppaan kreikkalaiset menivät sitten tyrkkäämään lusikkansa. Turkissa oli lähes kahden miljoonan asukkaan kreikkalaisvähemmistö ja kuten viimeaikaisesta talouspolitiikasta tiedämme, vaatimattomuus, suhteellisuudentaju ja suuruudenhulluuden vähäisyys eivät ole kreikkalaisten merkittävimpiä ominaisuuksia. Niinpä he vaativat itselleen koko Turkin rannikkoa ja palaa sisämaasta. Ympärysvallat tukivat ajatusta.
15.3.1919 kaksikymmentätuhatta kreikkalaista sotilasta rantautui Smyrnaan (nyk. Izmir) ja aloitti valloitusretken. Kesän 1920 lopussa Kreikka miehitti suurinta osaa länsi-Anatoliasta. Lokakuussa kreikkalaiset aloittivat taas uuden hyökkäyksen, toivoen pääsevänsä ratkaisutaisteluun kehnosti varustettuja turkkilaisia vastaan. Turkkilaiset onnistuivat kuitenkin perääntymään hallitusti ja hyvässä järjestykssä, jolloin klassiseen tapaan hyökkääjän huoltolinjat pitenivät yli sietokyvyn. Tässä vaiheessa sattuma puuttui peliin: Kreikan kuningas Aleksanteri I joutui lemmikkiapinansa puremaksi, sai verenmyrkytyksen ja kuoli. Perijää ei ollut, joten Kreikan poliitikkojen mielenkiinto suuntautui sisäpoliittiseen taisteluun. Kuninkaaksi tuli Aleksanterin isä, jo aiemmin kruunusta luopunut Konstantinos I. Tämä taas pisti armeijan komentoketjun uusiksi nimittäen omat, epäpätevät suosikkinsa johtoasemiin.
Seuraukset olivat arvattavat: alkuvuodesta 1921 Kreikan armeija kohtasi turkkilaiset kahdessa taistelussa, joista ensimmäisessä eteneminen pysäytettiin ja toisessa kreikkalaiset pakotettiin perääntymään. Seuraavana kesänä kreikkalaiset yrittivät vielä kerran strategisen tason hyökkäystä huonolla menestyksellä. 1922 turkkilaiset käynnistivät oman vastahyökkäyksensä murskaten Kreikan armeijan elokuussa.
Aselepo solmittiin lokakuussa 1922. Kreikkalaiset joutuivat vetäytymään miehittämiltään alueilta. Seurasi Kreikan ja Turkin väestönvaihto, jossa puolitoista miljoonaa kreikkalaista muutti Turkista Kreikkaan ja puoli miljoonaa turkkilaista Kreikasta Turkkiin. Sodassa kuoli virallisten lukujen mukaan kymmenisentuhatta turkkilaista ja kaksinkertainen määrä kreikkalaisia. Merkittävimmät tappiolukemat tulivat kuitenkin turkkilaisten suorittamista kreikkalaisten kansanmurhista; varmaa tietoa ei koskaan saada, mutta kuolleita oli satojatuhansia.


1. Kiinan-Vietnamin sota

On yleinen harhaluulo, että Vietnamin sota loppui amerikkalaisten joukkojen poistumiseen 1973. Tosiasiassa Etelä-Vietnam kukistui vasta kaksi vuotta myöhemmin ja Vietnamista tuli yhtenäinen kommunistinen maa 1976. Levottomuudet eivät silti päättyneet tähän, vaan Vietnam soti Kamputseassa 1978-9.
Maailmanpoliittisesti merkittävimmäksi olisi saattanut kuitenkin muodostua Vietnamin kiista pohjoisen rajanaapurin Kiinan kanssa. Vietnamin sodan aikana nähtiin taas kerran, että vihollisen vihollinen on ystävä. Neuvostoliitto oli tukenut Vietnamia Kiinan suhtautuessa nuivemmin molempiin perinteisiin vihollisiinsa. 70-luvun lopulla Vietnamin ja NL:n välit lämpenivät entisestään, mikä taas sai Kiinan hermostumaan. 15.2.1979 Kiina sanoi irti jo käytännössä kuolleeksi kirjaimeksi jääneen ystävyyssopimuksensa NL:n kanssa. Välien kiristymisen syyksi kelpasivat aina hyväksi havaitut keppihevoset vähemmistöjen kohtelusta (Vietnamissa asui puolisen miljoonaa kiinalaista) ja rajakiistat (muutama saarenpahanen Etelä-Kiinan merellä).
17.2.1979 Kiinan joukot vyöryivät Vietnamin rajan yli noin kahdensadantuhannen miehen vahvuudella. Eteneminen oli aluksi nopeaa vietnamilaisten välttäessä suoraa taistelua ja turvautuessa vanhastaan tehokkaaksi todettuun sissitaktiikkaan. Toimi tälläkin kertaa ja kiinalaiset tyytyivät miehittämään vain joitakin rajakaupunkeja. 6.3 Kiina julisti "tien Hanoihin tulleen avatuksi" ja ilmoittivat antaneensa vietnamilaisille kelpo opetuksen. Tämän jälkeen joukot vetäytyivät takaisin rajan taakse 16.3 mennessä, jolloin vietnamilaiset puolestaan totesivat antaneensa kiinalaisille kelpo opetuksen. Tappiolukemat jäivät epäselviksi, mutta kaatuneita oli yhteensä 20-100 tuhannen välillä.
Sota olisi saattanut osoittautua kohtalokkaaksi maailmanhistorialle, mikäli Neuvostoliitto olisi lähtenyt auttamaan liittolaistaan. Deng Xiaoping oli etukäteen varoittanut NL:ää, että Kiina oli valmis täyteen sotaan, mikäli NL hyökkäisi. Pohjoiset rajajoukot olivat täydessä valmiudessa, vakinaisen armeijan pääosa siirrettiin alueelle ja satojatuhansia siviilejä evakuoitiin valmiustoimena. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jos Kiina olisi hyökännyt täydellä voimallaan Vietnamiin, olisi saattanut käydä toisinkin. Neuvostoliiton ja Kiinan sodan seurauksia voi vain arvailla. Nyt siltä vältyttiin, Kiina sai viestinsä läpi - Kaakkois-Aasia on meidän takapihaamme, näpit irti. Voitte kaveerata Vietnamin kanssa, mutta vain leikisti.
Kirjahyllyssäni on yli 700-sivuinen Vietnamin sodan historia. Siinä Kiinan-Vietnamin sota kuitataan yhdellä rivillä Vietnamin sodan seurauksia käsittelevässä luvussa. Kaikista tässä listassa luetelluista sodista siitä on kuitenkin eniten opittavaa. Sota opetti, että Kiina on aina valmis käyttämään tarpeelliseksi katsomiaan keinoja puolustaakseen valtaansa etupiiriinsä kuuluvaksi katsomillaan alueilla. Laskelmoidusti, kuten rajoitettu hyökkäys ja perääntyminen osoittivat. Tästä taas nähdään, että kiinalaiset ajattelevat aina pitkällä tähtäimellä ja harkitun opportunistisesti. Kun Tsou En-Lailta kysyttiin hänen näkemystään Ranskan suuresta vallankumouksesta, vastaus oli: "Liian aikaista arvioida." Länsimaisia liikemiehiä ja poliitikkoja opastetaankin olemaan äärimmäisen kärsivällisiä ja johdonmukaisia kiinalaisten kanssa neuvotellessaan (eli kilpaillessaan!). Voiko tämän pöljempää neuvoa antaa! Jos kestävyysjuoksijan valmentaja katsoo urheilijansa päävastustajaksi kovan kirimiehen, hän ei takuulla sano: Vastassasi on maailman paras kirimies, joten pidä huolta että loppukirisi on kunnossa. Ei todellakaan, strategiansa mestaria vastaan ei pidä kilpailla hänen omilla aseillaan vaan hyökätä hänen strategiansa kimppuun. Siksi länsimaisten aseet Kiinaa vastaan eivät ole kärsivällisyys ja laskelmointi, vaan arvaamattomuus ja moraalisuus.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Sivallus CCXXXIV

Nyt löytyi vihdoinkin todiste siitä, että islam on rauhanuskonto. Vain viisi prosenttia Nobelin palkinnon saaneista juutalaisista on rauhanpalkinnon saaneita, kun taas musliminobelisteista peräti 60 % on rauhannobelilla palkittuja. Voidaan helposti laskea, että muslimit ovat 12 kertaa rauhanomaisempia kuin juutalaiset.

Tilastofaktat:
Nobelin on saanut 164 juutalaista joista rauhannobelisteja yhdeksän.
Musliminobelisteja on kymmenen, joista rauhannobelisteja kuusi.
Tieteissä (fysiikka, kemia, lääketiede) juutalaiset 128 - muslimit 2.
Muslimeja maailmassa: 1,5 miljardia.
Juutalaisia: 15 miljoonaa, eli sadasosa muslimien määrästä.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Urheilukin on suhteellista

Valmennettava kysyi tässä päivänä muutamana jotain siihen suuntaan, että mitä tasoa hänen suorituksensa vastaisivat jossain toisessa lajissa, vaikka jääkiekossa. Sanoin että hyvin monitahoinen kysymys. Tarkoittaako hän, jääkiekko esimerkkinä,
1) minkä tasoisen jääkiekkojoukkueen suorituksia hänen omat suorituksensa vastaavat menestykseltään (tähän olisi kaikkein helpointa vastata, katsotaan sijoitukset SM-kisoissa ja todeta, että liigatasoa)
2) äskeistä, mutta globaalissa mittakaavassa jolloin SM-tasolla sijoitus olisi heikompi, koska Suomessa pelataan jääkiekkoa maailman huipun tuntumassa (eli vaikkapa Suomen kolmanneksi paras lätkäjoukkue on maailmassa paljon korkeammalla kuin Suomen kolmanneksi paras kestävyysjuoksija)
3) kahta edellistä kohtaa, mutta huomioiden että jääkiekkoa harjoitetaan globaalisti paljon harvemmissa maissa kuin kestävyysjuoksua
4) huomioida vielä se, että näissäkin maissa on paljon populaatiota, jotka eivät ole koskaan pistäneet edes luistimia jalkaansa, kun taas käytännössä kaikki ovat potkineet jalkapalloa tai juosseet
5) mille tasolle käytetty taloudellinen panostus / palkkiot eli rahallinen plusmiinus -tilanne asettuisi jääkiekossa (tähänkin vastaaminen olisi suhteellisen helppoa)
6) mikä tahansa edellisistä kohdista huomioiden se korjauskerroin, että jääkiekko on joukkuelaji (tämä tarkoittaa sitä, että vaikka Suomen 200. paras jääkiekkoilija pelaa takuulla Suomen mestaruudesta jossain maan 14 parhaasta joukkueesta, kun taas 200. paras kestävyysjuoksija pääsee ehkä mitaleille piirinmestaruuskisoissa, mikäli sattuu olemaan jostain huonommasta piiristä)

Päätin ryhtyä kiistanalaiseen tai jopa mahdottomaan tehtävään ja vertailla eri lajeja kestävyysjuoksuun kohtien (4) ja (6) perusteella.

Eri urheilulajien potentiaalista harrastajapohjaa rajoittaa lähinnä kolme asiaa.
Ensinnäkin, laji voi olla kaikissa maissa niin vähän tunnettu, että kovin moni ei ole sitä edes kokeillut. Esimerkiksi maahockey tai karate, joita kyllä harrastetaan käytännössä kaikkialla mutta vain harvassa maassa ne ovat suosittuja. Tällaiset lajit karsin välittömästi pois tutkimuksesta, koska niiden vertailu ei olisi sen paremmin mielekästä kuin hyödyllistäkään.
Toiseksi, ilmastolliset rajoitukset koskien lähinnä talvilajeja.
Kolmanneksi, kustannus- tai harjoittelumahdollisuudet, esimerkkeinä purjehdus (lienee arvokasta) ja alppihiihto (Kalle Palander lienee ainoa maailmanmestari, jonka lapsuuden kotipaikasta on ollut yli 100 km lähimpään korkeuseroltaan 500 m mäkeen).
Joukkuepeleissä kolmas rajoitus ei liene merkittävä, suurin osa väestöstä asuu riittävän lähellä asutuskeskusta.

Jotta tutkittavat lajit olisivat jollain lailla vertailukelpoisia, valitsin ne siten, että kyseessä ovat huomattavaa mediajulkisuutta nauttivat ammattilaislajit, kuten yleisurheilu huipputasollaan on. Lajeja on viisi, jokainen toisista poikkeava jollain oleellisella mittarilla.
a) Lajit, joita harjoitetaan globaalisti eikä niillä ole rajoittavia tekijöitä. Tässä kategoriassa yksilölajeja edustaa vertailukohtamme kestävyysjuoksu ja joukkuelajeja tietysti jalkapallo.
b) Lajit, joilla on toinen kahdesta rajoittavasta tekijästä (ilmasto tai kustannus/harjoittelumahdollisuudet). Joukkuelajeja edustaa jääkiekko ja yksilölajeja tennis. Yhtä hyvin tenniksen tilalla voisi olla maastohiihto, jossa rajoitus on ilmastollinen tenniksen harjoittelumahdollisuuksien sijaan, mutta koska joukkuelajiksi tuli valittua talvilaji, niin tasapainotetaan tällä.
c) Lajit, joilla on molemmat rajoittavat tekijät. Joukkuelajeissa riittävän suurta suosiota nauttivia lajeja ei tässä kategoriassa ole, joten vertailulajien määrä jää viiteen. Viisikon täydentää mäkihyppy.

Tarkastellaan lajien potentiaalisia kilpailijamääriä.
1) Jalkapalloa harjoitetaan koko maailmassa ja miltei kaikkialla se on suosituin urheilulaji. Ainoastaan Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa sekä Pohjois-Amerikassa se on lähes täysin sivuraiteella. Tämä tarkoittaa karkeasti laskien sitä, että jalkapallon potentiaalinen harrastajamäärä on kuusi miljardia maailman väkiluvun ollessa seitsemän miljardia. Puhutaan kokonaisväkiluvusta yksinkertaisuuden vuoksi, vaikka käytännössä tarkastellaan vain urheiluikäisiä miehiä; suhdeluvut ovat kuitenkin samat.
2) Kestävyysjuoksun tilanne on suunnilleen sama. Globaalien arvokisojen palkintopallille on noussut urheilijoita kaikkialta muualta paitsi Etelä- ja Kaakkois-Aasiasta sekä Länsi-Afrikasta. Potentiaali on siis periaatteessa sama kuin jalkapallolla, mutta lasketaan kilpailumahdollisuuksien puutteen vuoksi puolet pois, saadaan kolme miljardia.
3) Jääkiekkoa harjoitetaan merkittävästi Suomessa, Ruotsissa, Tsekissä, Slovakiassa, Kanadassa, suurimmassa osassa Venäjää, osassa Yhdysvaltoja ja parinkymmenen muun maan osa-alueilla. Tämän alueen väkiluku yhteenlaskettuna on noin 300 miljoonaa.
4) Tenniksen potentiaalia on vaikein arvioida. Laji on globaali ja käytännössä kaikissa länsimaissa sitä olisi mahdollista kokeilla. Toisaalta kaikkialla maailmassa jokainen on potkaissut palloa ja juossut, samoin kuin talvisissa maissa jokainen on luistellut. Vastaavasti tennistä ei varmasti länsimaissakaan ole kokeillut kuin reilusti alle puolet väestöstä, heistäkin suuri osa vasta aikuisiällään eli liian myöhään huippu-urheilijaksi kehittymisen kannalta. Vastapainoksi joitakin huippunimiä on tullut myös kehitysmaista. Arvioidaan potentiaaliksi sama kuin jääkiekossa, noin 300 miljoonaa.
5) Mäkihyppy on potentiaaliltaan rajoittunut ensinnäkin ilmastollisista syistä, toiseksi siksi että vain harvoissa ilmastoltaan sopivissakin paikoissa on hyppyrimäki. Olen asunut elämäni aikana kolmessa kaupungissa ja kahdessa maalaiskunnassa eikä yhdessäkään niistä ole kilpailukelpoista hyppyrimäkeä sadan kilometrin säteellä. Itse asiassa en tunne ketään, joka olisi joskus edes kokeillut mäkihyppyä. Suomessa huippuhyppääjät tulevat lähinnä neljästä alle sadantuhannen asukkaan kaupungista, joiden niidenkin asukkaista vain aniharva on testannut lajia itse. Eli pelkkä väestöpohja on noin 10 % Suomen väkiluvusta ja siitäkin enintään 10 % on lajia kokeillut. Tekee siis noin viisikymmentätuhatta suomalaista. Kun huomioidaan, että mäkihyppyä harrastetaan ehkä parissakymmenessä maassa ja oletetaan väestöpotentiaali samanlaiseksi kaikissa, saadaan mäkihypyn potentiaaliksi noin miljoona.

Aloitetaan vertailun tekeminen määrittelemällä kestävyysjuoksijan taso. Maailmassa on kahdeksan kestävyysjuoksulajia, joita harjoitetaan niin runsaasti, että tulosvertailu on mahdollista. Kyseiset lajit ovat 800 m, 1500 m, 3000 m, 5000 m, 10 000 m, puolimaraton, maraton ja 3000 m esteet. Useimmat kestävyysjuoksijat harjoittavat näistä lajeista vähintään kahta, mutta oletetaan yksinkertaistuksen vuoksi, että tarkastellaan vain kyseisen urheilijan parasta lajia. Olkoon meillä neljä kuvitteellista kestävyysjuoksijaa.
A on parhaassa lajissaan maailmantilaston sijalla 3. Tämä kerrottuna kahdeksalla kestävyysjuoksulajilla tarkoittaa, että hän on maailman 24. paras kestävyysjuoksija, useaan lajiin osallistuvat urheilijat huomioiden noin 20. paras.
B on parhaassa lajissaan 30. Vastaavasti kahdeksalla kertoen ja päällekkäisyydet poistaen hän on maailman 200. paras.
C on sijalla 300 eli vastaavasti maailman 2000. paras.
D on sijalla 3000 eli maailman 20 000. paras.

Tasoltaan ja tienesteiltään juoksijat ovat kutakuinkin seuraavanlaiset:
A (20.) on potentiaalinen arvokisavoittaja ja todennäköisesti jo mitalisti. Hän kykenee, jos nyt ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta rikastumaan, niin ainakin vaurastumaan palkkioillaan. Tällä tasolla ei nykyään ole yhtään suomalaista.
B (200.) kamppailee globaalien arvokisojen finaalipaikoista jääden useimmiten rannalle. Hän elättää itsensä urheilullaan, mutta länsimaalaiselle ei pesämunaa jää, afrikkalainen kykenee kyllä alemman peruslähtökohtansa ansiosta turvaamaan tulevaisuutensa. Tällä tasolla on suomalaisista vain Jukka Keskisalo, mutta Matti Räsänen, Jussi Utriainen, Janne Ukonmaanaho, Johanna Lehtinen ja Sandra Eriksson ovat hyvin lähellä. Käytännössä liikutaan Suomen mestarin tasolla tai vähän ylempänä.
C (2000.) ei pääse arvokisoihin, paitsi jos on yhä juniorisarjoissa. Hän on käytännössä amatööri, saa joitakin pieniä palkkioita ja vähäistä valmennustukea. Elääkseen hänen on kuitenkin opiskeltava, työskenneltävä lähes kokopäivätoimisesti tai vanhempien on elätettävä. Tämän tason juoksijoita on Suomessa noin 20-30. Toisin sanoen liikutaan SM-mitalistin tasolla; lähes kaikki ovat sellaisen saavuttaneetkin. Vastapainoksi joissakin heikkotasoisemmissa lajeissa muutama tämän tason alapuolellakin oleva selviää SM-mitaleille.
D (20 000.) on täysin piirikunnallisen tason urheilija. Rahapalkkioita ja valmennustukea ei tule, joissakin hölkkäkisoissa saattaa saada palkinnoksi kattilan, kirjan tai lahjakortin. Suomessa on tämän luokan juoksijoita parisataa. Jotkut heistä pääsevät Kalevan Kisoihin, mutta eivät kaikki.

Tarkastellaan vertailukohdat järjestyksessä yksilöurheilut ensin ja suuremmasta potentiaalista pienempään.

Ensimmäisenä vertailuun tulee tennis. Tenniksen potentiaalinen harrastajamassa on kymmenesosa kestävyysjuoksusta. Tämä tarkoittaa sitä, että maailman n:nneksi paras tennispelaaja vastaa maailman 10n:nneksi parasta juoksijaa. Juoksijan sijoitus maailmanlistalla pitää siis jakaa kymmenellä, jotta saadaan vastaava tennissijoitus.
A (20.) olisi siis maailman 2. paras tennispelaaja. Hän olisi varmasti Grand Slam -voittaja ja tienaisi miljoonia. Suomessa ei koskaan ole ollut lähellekään tämän luokan pelaajaa.
B olisi maailman 20. paras. Hän olisi voittanut useita pienempiä turnauksia, Grand Slameissa olisi todennäköisesti selvinnyt ainakin kerran välieriin. Hän kykenisi peleillään vaurastumaan huomattavasti. Jarkko Nieminen on ainoa suomalainen, joka on koskaan yltänyt tälle tasolle.
C olisi maailman 200. paras. Hän kamppailisi arvoturnausten karsinnoissa ja elättäisi itsensä tienesteillään, mutta säästöön ei jäisi. Suomen tasolla hän olisi huippupelaaja.
D olisi maailman 2000. paras. Hän pelaisi satelliittiturnauksissa ja saisi pelkkiä suolarahoja. Suomessa hän olisi maan kärkipelaajia, mutta aivan maajoukkueeseen asti rahkeet eivät riittäisi.

Toisena tarkastellaan mäkihyppyä. Siinä pätee sama kuin tenniksessä; vaikka kilpaillaankin normaali-, suur- ja lentomäissä, käytännössä kyseessä on yksi ainoa laji. Koska mäkihypyn potentiaalinen harrastajamassa on vain kolmassadasosa kestävyysjuoksusta, on suhdeluku näiden välillä 300.
A olisi täysin ylivertainen mäkihyppääjä. Edes Matti Nykänen ei parhaimmillaan dominoinut lajia yhtä täydellisesti kuin A tekisi; raa'asti laskien hänen sijoituksensa olisi siis 20/300 eli noin 0,07:ksi paras mäkihyppääjä, mikäli ykkönen on paras. Tämä suhdeluku kertookin kaiken tarpeellisen.
B olisi maailman paras. Jonkinlaista kuvaa tilanteesta voi hakea Matti Nykäsestä ja Janne Ahosesta parhaina vuosinaan. Suhdeluku olisi 200/300, mikä kertoo että hän ei olisi normaali maailman ykkönen, vaan täysin kiistaton ykkönen.
C olisi maailman kymmenen parhaan joukossa. Hän olisi siis mahdollinen arvokisamitalisti, joka elättäisi itsensä urheilullaan. Suomessa hän olisi maan paras, ainakin tällä hetkellä ja milloin tahansa kolmen parhaan joukossa.
D olisi noin 70. paras mäkihyppääjä. Hän olisi käytännössä puoliammattilainen, joka kiertäisi maailmancupia sijoilla ynnä muut. Suomessa hän roikkuisi maajoukkueen mukana ja välillä sen ulkopuolella, päivän kunnon mukaan.

Seuraavaksi siirrytään joukkuelajeihin, ensimmäisenä jalkapallo. Laji on kiistatta maailman globaalein ja suosituin, potentiaaliltaan kaksinkertainen kestävyysjuoksuun nähden. Tämä tarkoittaa sitä, että kerroin siirryttäessä kestävyysjuoksusta jalkapalloon on kaksi. Tasoittavana tekijänä on sitten joukkue; yksi huippujoukkue koostuu noin 20 yksilöstä.
A olisi maailman 40. paras futari. Hän ei olisi mikään David Beckhamin tai Cristiano Ronaldon kaltainen kaikkien huulilla oleva mainosten sankari, mutta jokaisen tuntema. Kuitenkin tuon tason peluri mahtuisi minkä tahansa maa- tai seurajoukkueen avauskokoonpanoon. Hän olisi luultavasti voittanut ainakin yhden jalkapallon arvostetuimmista seura- tai maajoukkueturnauksista ja olisi monimiljonääri. Suomalaisia pelaajia ei tällä tasolla ole, Litmanen ja Hyypiä ovat joskus olleet.
B olisi maailman 400. paras. Hän ei pääsisi Barcelonan tai muutaman muun maailman parhaan seuran avaukseen. Kuitenkin hän pelaisi jossain maailman kovatasoisimmista (Englanti, Espanja, Italia, Saksa) liigoista tai jossakin niistä paristakymmenestä muun maailman huippuseuroista. Ansiotaso olisi milli-pari vuodessa. Tällä hetkellä yksikään suomalaisfutari ei ole tällä tasolla.
C olisi maailman 4000. paras. Edellä mainituissa maailman kovimmissa liigoissa (plus ne parikymmentä muuta seuraa) pelaa satakunta joukkuetta eli noin 2000 pelaajaa. Tämä tarkoittaa sitä, että C istuu näiden seurojen vaihtopenkillä, pelaa näiden maiden kakkosliigoissa tai jossain pienemmissä Euroopan, Amerikan tai Aasian pääsarjoissa. Hän tienaa todennäköisesti semmoista jalkaväenkenraalin palkkaa. Suomessa ei pelaa yhtäkään tämän luokan pelaajaa, Suomen maajoukkue sen sijaan koostuu C:n tasoisista ulkomailla leipänsä tienaavista pelureista.
D olisi maailman 40 000. paras. Tämä jaettuna kahdellakymmenellä kertoo sen, että D pelaa noin maailman 2000. parhaassa seurajoukkueessa. UEFA:n nykyisessä rankingissa Veikkausliiga on sijalla 30. Karkeasti voidaan todeta, että Euroopassa on parisenkymmentä liigaa selvästi Veikkausliigan yläpuolella ja toiset parikymmentä suunnilleen samalla tasolla. Euroopan ulkopuolella lukemat ovat suunnilleen samat. Lisäksi muutamissa maissa kakkosliigatkin ovat varmasti parempia, joissakin jopa kolmosliigat (joissa on jo yleensä useita lohkoja) samaa tasoa. Maailmassa on suunnilleen viitisenkymmentä liigaa, jotka ovat Veikkausliigaa selvästi parempia ja satakunta, jotka ovat suunnilleen samalla tasolla. Jos liigoissa on keskimäärin 20 joukkuetta, tarkoittaa se tuhatta selvästi Veikkausliigajoukkueita parempaa joukkuetta. Veikkausliigajoukkueet ovat noin tasolla 1000 - 3000 maailman seurarankingissa, mikä osuukin sopivasti juuri D:n tasolle. D olisi siis Veikkausliigan rivipelaaja, joka tienaisi elantonsa, mutta ei leipä leveä olisi.

Jääkiekossa potentiaali on kymmenesosan kestävyysjuoksusta, kuten tenniksessäkin. Ero tulee vain siitä, että jääkiekko on joukkuelaji - lasketaan yksinkertaisuuden vuoksi 20 pelaajaa per joukkue.
A olisi maailman 2. paras lätkäjätkä. Suomalaiselle ei tarvinne paljon selittää, mitä tämä tarkoittaa: NHL:n supertähti ja monimiljonääri.
B olisi maailman 20. paras. Ykköskentässä missä tahansa NHL-joukkueessa ja maajoukkueessakin ykköskentässä ehkä Kanadaa ja Venäjää lukuun ottamatta. Miljoonapalkka. Tällä hetkellä tällä tasolla on ehkä pari suomalaista.
C olisi maailman 200. paras. NHL:ssä on 30 joukkuetta, mikä tarkoittaa että hän olisi oman joukkueensa runkomiehiä, mutta ei todennäköisesti ykköskentällisessä. Tai sitten KHL:n supertähti. Taloudellisesti ei huolta huomisesta. Suomessa hän olisi varma maajoukkuemies jopa olympiaturnauksessa.
D olisi maailman 2000. paras. NHL olisi haave vain, mutta hän pelaisi noin maailman 100. parhaassa joukkueessa. NHL:n jälkeen seuraavaksi kovimmat sarjat ovat KHL, Tsekin, Ruotsin ja Suomen liigat yhdessä farmiliiga AHL:n kanssa. Tekee NHL mukaanlukien reilusti toistasataa joukkuetta. D pelaisi siis todennäköisesti SM-liigajoukkueen kolmoskentässä ja tienaisi elantonsa hyvällä palkalla. Suomessa tämän tason pelureita on parisataa.

Kun nämä viisi lajia laittaa todennäköisen arvokisamenestyksen ja vaihtoehtoisesti ansiotulojen mukaiseen järjestykseen eritasoisten urheilijoiden A-D mukaan, saadaan kutakuinkin seuraavat järjestykset:

Menestyksen mukaiset listat:
A-taso: mäkihyppy, tennis, yleisurheilu, jääkiekko, jalkapallo.
B-taso: mäkihyppy, tennis, jääkiekko, jalkapallo, yleisurheilu.
C-taso: jääkiekko, mäkihyppy, jalkapallo, tennis, yleisurheilu.
D-taso: jääkiekko, jalkapallo, mäkihyppy, tennis, yleisurheilu.

Ansioiden mukaiset listat:
A-taso: jääkiekko, tennis, jalkapallo, mäkihyppy, yleisurheilu.
B-taso: jääkiekko, jalkapallo, tennis, mäkihyppy, yleisurheilu.
C-taso: jääkiekko, jalkapallo, mäkihyppy, tennis, yleisurheilu.
D-taso: jääkiekko, jalkapallo, mäkihyppy, tennis, yleisurheilu.

Listoissa on havaittavissa neljä trendiä:
1) Aivan huipputasolla menestys yksilölajeissa on varmempaa kuin joukkuelajeissa, koska erinomainenkin pelaaja tarvitsee ympärilleen hyvän joukkueen.
2) Mitä alemmas tasolla mennään, sitä todennäköisempää on parempi menestys joukkuelajeissa. Yksilölajeissa kun pätee periaate winner takes it all.
3) Harrastajapotentiaaliltaan pienemmissä lajeissa on helpompaa menestyä ja yleensä myös ansaita.
4) Ansiotulolistoissa on samat trendit, mutta joukkue- ja yksilölajien keskinäinen muutossuunta on voimakkaampi.
Mikäli tarkastelussa olisi mukana lisäksi E-taso, nousisi jalkapallo jääkiekon ohi ainakin ansiotulolistalla globaaliutensa ansiosta.

Valmennettavan alkuperäiseen kysymykseen vastasin lonkalta ja päädyin suunnilleen samaan tulokseen kuin nyt nämä laskelmat tehtyäni. Hän totesi, että olisi ehkä menestyksen ja ainakin ansioiden puolesta pitänyt olla jääkiekkoilija. Sanoin että näin on. Kuten Plutarkhos väitti Julius Caesarin sanoneen eräästä kyläpahasesta: Olisin mieluummin ensimmäinen mies täällä kuin toinen Roomassa.
Näin valitsevat useimmat ihmiset. On paljon miellyttävämpää olla maailman paras lätinävemplaaja kuin samalla vaivalla tuhannenneksi paras squashinpelaaja. Kokonaan toinen asia on, jos haluaa mitata omat kykynsä jossain todella vaativassa ja kilpaillussa lajissa, kuten jalkapallossa tai kestävyysjuoksussa.
Globaalisuuden takia uusia lajeja syntyy koko ajan lisää; joskus sata vuotta sitten oli oikeasti kova juttu, jos oli pitäjän kovin hiihtäjä. Nykyisin ihmisten mielikuvissa sama saavutus ei ole mitään lätinävemplauksen maailman- tai edes Suomen mestaruuden rinnalla - vaikka totuus on toinen. Ennen oli hyvin vaikeaa mitata tasoaan muihin verrattuna ja siksi egotrippiin ja menestykseen riitti vähäisempi määrä lajeja. Erityisen vahvasti globaali kilpailu ja mediajulkisuus puree tulosvertailun mahdollistaviin lajeihin, kuten juuri yleisurheiluun. Jos minkä tahansa palloilun SM-liigassa pelaajien tason suhteessa maailman huippuihin näkisi samalla tavoin numeroina kuin Kalevan Kisoissa, yleisökato kävisi.

On toki huomattava, että maailman 20. parhaan ja 2000. parhaan jalkapalloilijan ero on huomattavasti pienempi kuin 20. parhaan ja 2000. parhaan kestävyysjuoksijan. Ero johtuu osaltaan lajien luonteesta - kestävyysjuoksussa onnen vaikutus tuloksiin lienee kaikista urheilulajeista minimaalisin. Eniten asiaan vaikuttaa kuitenkin ammattilaisuus. Missä tahansa lajissa ammattimainen harjoittelu tuottaa paremmat tulokset kaventaen huippujen ja alimman tason ammattilaisten eron. Jääkiekkoammattilaisia lienee maailmassa ehkä viitisentuhatta, tennisammattilaisia parituhatta, mäkihyppääjiä alle sata, kestävyysjuoksijoita tuhatkunta ja jalkapalloilijoita varmaan noin satatuhattta. Luultavasti maailman huiput lajissa kuin lajissa harjoittelevat yhtä kovaa ja kaikki ammattilaisetkin kovaa. Tämä vertailu vain paljastaa sen, että toisissa lajeissa ammattilaistasolle ja menestykseen on helpompi päästä kuin toisissa.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Sivallus CCXXXIII

K: Mistä tunnistaa maltillisen muslimin?
V: Hän huutaa itsemurhapommia räjäyttäessään: "Allah on keskikokoinen!"