Toisen todellisuuden virkamies

Turku, näinä päivinä, toisessa todellisuudessa...

Pistin vilkun oikealle ja käännyin Aninkaistenkadulta Yliopistokadulle. Osasin Turun asemakaavan sen verran hyvin, että en tarvinnut navigaattoria. Sitä paitsi kännykät oli suljettu ja suljettuina pysyisivät iltaan asti. Yliopistokadun laidassa olevat parkkipaikat olivat puoliksi tyhjillään, joten pystyin kurvaamaan ongelmitta kadun varteen. Masa avasi apumiehen puolen oven ja nousi jalkakäytävälle. Emme sanoneet sanaakaan, koska ei tarvinnut. Vilkaisin sivupeiliin ja ohjasin auton uudelleen kadulle. Kääntyessäni Kutomokadun mutkasta Anni kysäisi takapenkiltä:
- Eikö meidän pitänyt mennä sinne joen varren parkkitaloon?
- Jep, mutta muutama mutka matkassa kuuluu tarkoitukseen. Hämää valvontakameroita, joita on nykyään joka pirun kulmassa, kuten puhetta oli.
- Et ota mitään riskejä.
- Otan. Kyse on vain siitä että yritän valita pienimmät riskit. Tämä on pysynyt suvun salaisuutena jo melkein kaksisataa vuotta enkä minä aio olla se joka mokaa. On äärimmäisen epätodennäköistä, että joku ryhtyisi käymään valvontakameroiden kuvia läpi, mutta se että tässä autossa ei ole muita kuin me kaksi on osa hämäystä. Normaalisti mentäisiin kaikki eri reittejä, mutta tämä on sinulle ensimmäinen kerta joten riittää se, että Masa jäi pois.
- Masa oli vähän hiljainen.
- Tästä oli puhetta. Hän ei ollut halukas mestariksi, mutta toisaalta se että minä hänen pikkuveljenään olen nyt hänen esimiehensä, vaatii edelleen sopeutumista melkein kymmenen vuoden jälkeenkin. Kyllä hän hommansa hoitaa jatkossakin, älä siitä tunne paineita. Sinä teet omat päätöksesi tämän keikan jälkeen tai myöhemmin, haluatko jatkaa vai et. Mutta toistaiseksi Masa kulkee mukana, koska vaari ei enää jaksa.
- Vaarille ei ollut sitten ongelma jäädä kisälliksi, kun luovutti mestaritehtävät sinulle.
- Ei, sehän kuuluu tapoihin. Nyt on vaan vähän hankala välivaihe, kun ei ole muita kuin minä ja Masa, joilla on kaikki oikeudet.
- Entäs Mikko?
- Mikolla on tietysti kisällinä oikeudet, mutta hän ilmoitti ettei siviilityönsä takia enää halua jatkaa. Lääkärille vähän oudompaa touhua kuitenkin.
- Eikä muita ole?
- Vähän on kehnoa. Toinen setäsi oli vaarin oppipoikana, mutta lopetti heti ensimmäisen keikan jälkeen samoin kuin Jari-serkkusi.
- Sekö on sitten siinä?
- Muista serkuistasi ei ole. Masan poikaa ei edes harkittu. Ja pikkuveljesi on vasta viisitoista, kymmenen vuotta sinua nuorempi. Mutta ei tämä nyt sinun varassasi ole. Mikko ja Jari ovat luvanneet, että ovat hätätilassa käytettävissä jos muita ei ole. Mikolla on kuitenkin kisällinoikeudet eli voi hoitaa koko keikan pomona ja Jari voi olla oppipoikana, koska kaksi tekijää on minimi. Eli niin kauan kuin minä ja Masa ollaan remmissä, ei mitään hätää. Ja olen ihan varma että Olli kykenee tähän kunhan kasvaa vielä reilut viisi vuotta. Mutta hei, nyt ollaan parkkitalon kulmassa ja anna minulle keskittymisrauha että saadaan auto turvallisesti parkkiin.

Ajettuani parkkihalliin keräsimme Annin kanssa kamat mukaamme. Annilla oli reppu ja minulla iso kassi, jonka heitin olkapäälleni. Kävelimme enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa vajaan kilometrin toiseen parkkihalliin. Mietin matkalla oliko tyttäreni ymmärtänyt vihjeeni. Hänen ei tarvitsisi jatkaa paineen takia, kyllä homma hoituisi tästäkin eteenpäin. Olisi kuitenkin helpompaa, jos saisin hänestä koulutettua kisällin. Ja kukapa tietää jos... mutta nyt ollaan jo melkein perillä.
Masa odotti hallin kulmalla kuten pitikin. Kaivoin prepaidini esiin, kytkin sen päälle ja naputtelin numeron. Masa oli soittanut noudolle varoituksen Liedon paikkeilla tällä samalla puhelimella ja sulkenut sen heti. Kyyti oli määrätty odottamaan Logomon parkkipaikalle, joka oli meidän kulkusuuntaamme vastakkaisessa paikassa. Sieltä ajaisi tänne alle viidessä minuutissa. Paikat vaihtuivat joka kerran, ainoastaan soittoproseduuri pysyi samana. Otin turvallisuuden vakavasti.
Puheluun vastattiin heti. Ilmoitin noutopaikan ja kävelimme Annin kanssa loppumatkan Masan luo. Hän oli varmistanut paikan, ei valvontakameroita suunnattuna tähän kohteeseen. Laskin kassin maahan ja kaivoin sieltä esiin kolme moottoripyöräilijän kypärää. Parin minuutin kuluttua huomiotaherättämätön pakettiauto ajoi viereemme. Avasin oven ja nousimme sisään. Kuljettaja oli autossa yksin. Hän oli tietysti nähnyt meidät ja osaisi ehkä kuvailla vaatteemme ja ulkomuotomme, vaikka kypärät peittivätkin kasvot ja häntä oli kielletty kiinnittämästä huomiota mihinkään. Mutta pakkohan hänen oli varmistaa, että löysi oikeat henkilöt. Tarkoituksella minä ja Masa olimme seisoneet edessä, ettei hän hämääntyisi Annista. Naista hän tuskin osasi odottaa – Anni oli taatusti historian ensimmäinen naispuolinen oppipoika, tai siis oppityttö. Eikä edes vaatteiden tai reppujen tunnistaminen auttaisi. Aikanaan palaisimme autoon näissä samoissa vaatteissa, mutta matkalla vaihtaisimme päällemme kassissa olevat toiset päällysvaatteet ja pakkaisimme kassin ja reput niistä kaivettuihin toisiin kasseihin. Omalle autolle lähtiessämme olisimme täysin eri varusteissa, kulkisimme keskenämme eri reittejä. Meitä olisi erittäin vaikea jäljittää, vaikka joku yrittäisikin – eikä ollut mitään syytä epäillä että joku yrittäisi.

Väliseinä peitti näkyvyyden ohjaamoon. Autossa riisuimme kypärät ja pukeutuimme niiden sijaan kommandopipoihin. Ne olisivat olleet alkujaankin kypäriä mukavammat, mutta kiinnittäneet enemmän huomiota mahdollisissa ohikulkijoissa. Kypärät saivat jäädä autoon odottamaan paluumatkaa. Loppumatkan, kymmenisen minuuttia, istuimme hiljakseen. Auto ajoi talliin ja odotimme, kunnes kuljettaja koputti oveen sen merkiksi että reitti on selvä ja kysyi, olemmeko valmiit. Vastaukseksi avasin oven, tervehdin ja kuljimme kuljettajan opastamina työtilaamme. Suljin oven takanamme ja lukitsin sen.
- Voit nyt riisua maskisi, sanoin Annille. Masa olikin jo tekemässä niin.
Jatkoin:
- Katsotaan nyt aluksi tätä paikkaa ja varmistetaan suurin piirtein että asiat ovat kunnossa. Johtajan työtilat ovat tuossa naapurissa, käyn sitten ilmoittamassa hänelle että valmistelee asiakkaan. Masa jää tänne tekemään testiajot. Sillä aikaa sinä ja minä käymme puhuttelemassa asiakasta.
Tarkkailin samalla Annia. En ollut etukäteen kertonut hänelle tästä paikasta mitään. Saatoin kuvitella hänen ajatelleen huonetta pimeäksi ja tunkkaiseksi. Todellisuudessa tämä oli valoisa ja lähes kliininen. Annin katse kiinnittyi sinne minne pitikin.
- Vaikuttava, eikö totta. Vaarisi rakentama, malli on pysynyt aika tarkkaan samana viimeiset kaksisataa vuotta.
- Tämä on siis parikymmentä vuotta vanha?
- Suunnilleen. Ei sitä entistäkään olisi tarvinnut uusia, mutta vaari halusi rakentaa oman mallikappaleensa. Ehdin minäkin vielä sitä vanhaa käyttää. Tämä kyllä kestää koko minun elinaikani.
- Pitääkö sitä huoltaa?
- Eipä juuri. Totta kai puhdistaa aina käytön jälkeen ja aina ennen käyttöä varmuuden vuoksi testataan. Mutta sanoisin että tämä toimisi seuraavat viisikymmentä vuotta ilman öljyämistä ja teroittamistakaan.
Masa oli tähän asti ollut hiljaa, mutta totesi nyt:
- Öljytään liikkuvat osat joka kerta. Teroitusta ei tehdä kovin usein, viimeksi hioin sen eli nyt ei tarvitse varmaan viiteen vuoteen tehdä. Isääsi ei uskalla siihen hommaan päästää, minä olen parempi.
Nauroin.
- Kyllä minäkin sen osaan, mutta noinhan se on. Kävit näköjään takahuoneessa?
- Jep. Kaikki tarvikkeet on tuotu sinne ja täälläkin näyttää olevan kunnossa. Teen testit sillä aikaa kun käytte puhuttelemassa asiakkaan.
- Okei. Ilmoitan johtajalle että hakee hänet.
- Tulenko mukaan, Anni kysyi.
- Ei tarvitse. Jää sinä tänne, ei mene kuin viitisen minuuttia. Sitten mennään tapaamishuoneeseen.
- Voinko käydä sillä aikaa katsomassa tuon takahuoneen? En älynnyt kiinnittää siihen huomiota kun kuljimme sen läpi.
- Tietysti. Se on siis ainoa paikka johon henkilökunta pääsee. Toimittavat kulutustarvikkeet sinne, tämä päähuone on vain meidän käytössämme.

Puolisen tuntia myöhemmin istuin Annin kanssa tapaamishuoneessa. Se oli jaettu kahteen erisuuruiseen osaan väliseinällä, jonka ylempi puoli oli panssarilasia. Lasissa oli puoli metriä kertaa kolmekymmentä senttiä kooltaan oleva tiheä metalliristikko, josta ääni kuuluisi läpi. Istuimme Annin kanssa huoneen suuremmassa osassa odottamassa, maskit kasvoillamme. Olin vetänyt eteemme väliverhon, joten meitä ei näkynyt toiseen osaan, joka oli vielä tyhjillään.

Summeri soi. Painoin vihreää nappia ja toisen puolen ovi avautui. Emme nähneet sitä, mutta kuulimme. Muutaman sekunnin kuluttua ovi sulkeutui uudelleen ja summeri soi uudelleen sen merkiksi, että kaikki oli valmista. Kurkistin huomaamatta verhon raosta, ihan varmuuden vuoksi. Asiakas oli yksin huoneen toisessa osassa panssarilasin takana, kuten pitikin. Riisuin maskin ja nousin ylös tuolista. Anni teki samoin, ei tarvinnut elettäni ohjeeksi. Nyt oli jännät paikat. Olin kertonut Annille, että lähes aina tämä meni ongelmitta, mutta joskus asiakas saattoi heittäytyä hankalaksi. Ei sen takia että se meidän työtämme haittaisi, mutta asiakkaan kannalta se oli ikävää ja harmitti minua, ammattimiehenä minun työni oli kuitenkin epäonnistunut jos asiakas ryhtyi riehumaan. Tai ammattimiehenä ja ammattimiehenä, sivutyöhän tämä oli.

Vedin verhon syrjään ja astuimme Annin kanssa näkyviin. Hetken aikaa asiakas katsoi kummissaan. Vartijat olivat vain sanoneet hänelle, että hänet viedään tapaamiseen. Tämä oli ollut normaali proseduuri – koskaan ei kerrottu mihin viedään, tapaamaan omaisia, lääkärintarkastukseen, johtajan puhutteluun. Vain tapaamiseen, niin siihen tottui. Mutta meidät nähdessään hän hetken kuluttua tajusi ja lysähti tuolissaan veteläksi.

Avasin suuni.
- Hyvää päivää. Minä olen pyövelimestari ja tässä on apulaiseni. Toinen apulaiseni on parhaillaan valmistelemassa laitteistoa.
Vanki nosti katseensa hämmentyneen näköisenä. Hyvä. Yritän aina saada ääneeni myötätuntoa.
- Teidät, Risto Antti Johannes Korhonen, on oikeuslaitos tuominnut kuolemaan tekemistänne rikoksista. Hovioikeus on vahvistanut käräjäoikeuden antaman tuomion. Lain mukaan kuolemantuomionne laitetaan täytäntöön, koska tilillenne kertyneet vapaaehtoiset lahjoitukset eivät riitä kattamaan vartioinnistanne aiheutuvia kuluja.
- Jaahas. Että se on sitten menoa.
Ääni oli rauhallinen ja tilanteen hyväksyvä. Se oli normaalia. Käytäntö oli selvä. Kuolemantuomioita jaettiin ehkä muutamia vuodessa ja vain osa tuomituista todella teloitettiin. Joillakin oli ”sponsoreita”, jotka maksoivat suhteellisen korkeat maksut välittämättä niistä kauheuksista, joita nämä olivat tehneet. Oli kuitenkin joitakin, joiden rikokset olivat niin hirvittäviä että kuolemantuomion vannoutuneimmatkin vastustajat miettivät kahteen kertaan ennen kuin avasivat kukkaronnyörinsä. Edessäni istui yksi sellainen. Mutta nyt hän ei enää ollut minulle moninkertainen murhamies, vaan ihminen joka valmistautui sovittamaan edes pienen osan teoistaan kuolemalla. Kun heitä kohteli ihmisinä, tässä vaiheessa he yleensä – usein ensimmäistä kertaa elämässään – käyttäytyivät ihmisiksi. Siksi meillä ei ollut maskeja kasvoillamme henkilöllisyytemme salaamiseksi. Ainoa ihminen, joka sai nähdä kasvomme, kuolisi pian. Paljaat kasvot mahdollistivat inhimillisen kohtaamisen.
- Niin, tästä ei enää ole paluuta. Tämän keskustelun tarkoitus on auttaa teidät mahdollisimman vähin vaivoin kohtalonne läpi.
Tuomittu pysyi ääneti, joten siirryin seuraavaan vaiheeseen.
- Selitän tämän prosessin. Täältä poistuttuanne vartijat kuljettavat teidät operaatiohuoneeseen. Teillä on halutessanne mahdollisuus kulkea omin jaloin. Mikäli haluatte, teidät sidotaan erikoisvalmisteisille paareille. Samoin tehdään, jos aiheutatte ongelmia. Turvallisuussyistä teidän on kuitenkin pidettävä käsirautoja ja suojamaskia.
Tuomittu ymmärsi hyvin miksi. Vangeilla oli usein hepatiitti tai muita tarttuvia sairauksia. Maskin tarkoitus oli estää sylkeminen.
- En halua paareja.
- Hyvä. Se on viisas ratkaisu. Tultuanne operaatiohuoneeseen teidät asetetaan alustalle vatsalleen ja sidotaan remmeillä tiukasti kiinni. Tämän jälkeen giljotiini laukaistaan. Päänne putoaa sahanpuruilla täytettyyn saaviin. Ruumis nostetaan arkkuun, johon pääkin asetetaan. Hautajaisjärjestelyistä vastaavat omaiset.
Odotin. Yleensä tässä vaiheessa tuomitut esittävät kysymyksiä. Tällä kertaa ei, joten jatkoin vastaamalla siihen kysymykseen, joka yleensä nousee esiin.
- Emme tiedä, tunteeko kuolemaantuomittu mitään tuskia. Pään katketessa keskushermosto lamaantuu joka tapauksessa muutamassa sekunnissa. Aikoinaan Ranskasta peräisin olevat kuvaukset kertoivat, että irroitettu pää reagoi puhutteluun vielä minuutinkin teloituksen jälkeen, mutta kyseessä saattaa olla pelkkä hermostorefleksi. Joka tapauksessa minulla on teille tarjottavana kivun lamauttavia lääkkeitä, jos haluatte.
Viittasin panssarilasin oikeaan reunaan. Siellä oli pieni pöytä, jonka lasi puoliksi jakoi. Pöydän päällä oli pyöräytettävä lokerikko, johon voi asettaa pikkuesineitä. Tuomittu ymmärsi heti.
- En halua lääkkeitä.
- Hyvä on. En suosittele enkä kehota, se on teidän oma päätöksenne.

Tällä kertaa tuomittu ei ryhtynyt selvittelemään elämäntarinaansa eikä ollut muutenkaan keskustelutuulella. Katsoin kuitenkin onnistuneeni asiakaspalvelussa tähän asti hyvin. Inhimillinen ja ymmärtäväinen kohtelu on koko homman salaisuus. Tästä eteenpäin ei poikkeuksia kaavassa olisi: vartijat toisivat tuomitun operaatiohuoneeseen, kysyisin haluaako tuomittu hupun kasvoilleen vai ei, kiinnittäisimme heidän valvominaan kommandopipot kasvoillamme tuomitun giljotiiniin, painaisin nappia ja se siitä. Hyvin harvoin tuomittu enää siinä vaiheessa ryhtyi mihinkään dramaattiseen. Sitten vain jälkityöt eli giljotiinin peseminen. Ruumiista huolehtiminen ei enää olisi meidän vastuullamme, muut kantaisivat arkun pois ja jättäisivät meidät hoitamaan oman osuutemme. Saatuamme paikat valmiiksi sinetöisimme huoneen ja kutsuisimme kyydin. Loin vielä viimeisen katseen tuomittuun varmistaakseni, että hänellä oli kaikki kunnossa. Poistuimme verhon taakse ja painoin summeria kutsuakseni vartijat noutamaan tuomitun.

Anni oli kuunnellut hiljaa, kuten olin käskenyt hänen tehdä. Oppitytön rooli ensimmäisessä teloituksessa oli aina pelkkä tarkkailijan rooli. Myöhemmin hän sitten saisi huoltaa laitteita ja, jos päättäisi jatkaa, aikanaan painaa giljotiinin nappia. Se olisi hänen initiaatioriittinsä kisällin titteliin. Kisällin oikeuksiin kuuluisi myös se, että mestarin ollessa estyneenä kisälli saisi suorittaa teloituksen itsenäisesti, toki toisen kisällin tai oppipojan avustamana. Yksin tätä hommaa ei saisi tehdä edes mestari itse. Ja mestareita olisi vain yksi kerrallaan. Kun vanha mestari luopuisi tehtävästään, hän alentaisi itsensä kisälliksi, kuten isäni oli tehnyt valittuaan minut seuraajakseen. Näin oli tehty jo lähes kaksisataa vuotta. Pyövelin ja hänen avustajiensa henkilöllisyys oli lain suojaama salaisuus. Vain yksi ainoa virkamies koko oikeusministeriössä tiesi pyövelimestarin henkilöllisyyden eikä hänkään tiennyt, keitä pyövelin avustajat olivat. Hänen kauttaan kulkivat viestit siitä, milloin teloitus tapahtuisi. Hän hoiti myös palkkiot pyövelille, tosin vankilan johtajan välityksellä. Ne maksettiin käteisenä, nippu seteleitä kouraan joka teloituksen jälkeen. Niillä pyövelimestari maksoi sitten kaikki kulunsa ja avustajien palkkiot, ilman että rahoista jäi jälkeäkään mihinkään kirjanpitoon. Kun olin Annille kertonut menettelystä, hän oli ihmetellyt mistä sain nämä vahvat reseptilääkkeet. Katsoin vähän aikaa pää kallellaan ja Anni huudahti: ”Mikko!” Olihan se kätevää, että yksi kisälleistä oli lääkäri. Sitä en tiedä mistä isäni oli lääkkeet saanut ennen kuin Mikolla oli reseptinkirjoitusoikeus. Tässä suvussa salaisuudet kerrottiin vain niille joiden tarvitsi tietää. Olihan sekin ollut tavan operaatio, kun isä rakensi sen nykyisen giljotiinin ja se piti saada kaikessa salassa kuljetettua Kakolanmäelle. Tänne uuteen vankilaan Saramäkeen sen onneksi rahtasi henkilökunta, meidän ei tarvinnut muuttoon puuttua. Ja onhan tämä uusi teloitustila vähän eri tasoa kuin Kakolassa oli.
Kukaan ei osannut aavistaa, että siviilissä pyövelimestari pyöritti omaa tilintarkastustoimistoaan, kisälli-isoveli oli postinkantaja ja oppityttö opiskeli rakennusinsinööriksi. Todennäköisesti seuraava pyövelimestari oli peruskoulun ysiluokkalainen. En uskonut että Anni haluaisi mestariksi, vaan se olisi Ollin homma. Vaan eihän sitä koskaan tiedä. Olisihan se tasa-arvolle yksi voitto sekin että pyövelimestarina olisi nainen. Oli nimittäin käytännössä varmaa, että ihmisoikeusjärjestöjen ulinasta huolimatta Suomessa olisi kuolemanrangaistus voimassa maailman tappiin. Sen verran vahvaa suosiota se kansan keskuudessa nautti. Olihan tämä oikeastaan maan oikeuskäytännön ainoa ero naapurimaihin ja näiden tilastoja vertaamalla saattoi päätellä, että sillä taisi olla jotain vaikutusta rikosten vähäisyyteen. Ja olihan aina mahdollista estää kuolemantuomio lahjoittamalla rahaa tuomitun ylläpitokuluihin. Pari-kolme kertaa vuodessa eivät sitten rahat riittäneet ja pyöveli pyydettiin paikalle, kuten nyt.
Vain pyövelin perhe tiesi, mitä hän teki sivutöinään. Eivätkä heistäkään kaikki. Olli ei vielä alaikäisenä tiennyt, mutta kun hän täyttäisi kahdeksantoista, kertoisin hänelle. Perinne oli, että puolisolle kerrottiin ennen naimisiinmenoa. En tiennyt oliko yksikään avioliitto kariutunut tähän jo ennen solmimistaan. Ainakin kaikki olivat pitäneet turpansa kiinni pyövelin henkilöllisyydestä. Ei edes Matin katkera ex-vaimo ollut uskaltanut suutaan avata. Seuraus olisi näet ollut usean vuoden linnareissu, näin saneli laki. Virkamiehellä on oikeus yksityisyytensä.

Välihuomautus 111: Vertailevaa oikeustiedettä

Yleisesti väitetään, että rangaistusten koventaminen ei vaikuta rikollisuuteen. Väitteellä ei ole juurikaan uskottavaa näyttöä. Kuten ei ole sen vastaväitteelläkään eli sillä, että kovat rangaistukset ehkäisisivät rikollisuutta. Asiaa kun on vaikea tutkia kokeellisesti.
Sattumalta, kuin salamana kirkkaalta taivaalta sain tänään oivalluksen empiirisestä kokeesta, jolla tutkia asiaa.

Säädetään esimerkiksi yhden vuoden ajaksi voimaan kokeellinen lainsäädäntö koko maassa eräässä yksittäisessä tapauksessa. Rikoksissa, jotka kohdistuvat omaisuuteen joko kiinteistöissä tai ajoneuvoissa. Esimerkiksi varkaudet ja ilkivalta. Kiinteistöt ja ajoneuvot jaettakoon kahteen luokkaan.
Luokka A: ne kiinteistöt joiden katuosoite päättyy parilliseen numeroon ja ne ajoneuvot, joiden rekisteritunnus päättyy parilliseen numeroon.
Luokka B: ne kiinteistöt joiden katuosoite päättyy parittomaan numeroon ja ne ajoneuvot, joiden rekisteritunnus päättyy parittomaan numeroon.
Eli A: parilliset ja B: parittomat.

Luokkaan A kohdistuvista rikoksista annettakoon kaksinkertainen tuomio normaaliin nähden ja luokkaan B kohdistuvista rikoksista tuomio puolitettakoon.
Vahingonkorvaukset pidettäköön ennallaan, koska ne tulevat rikoksen uhrin hyväksi. Tuomion muutos koskee ainoastaan vankeustuomion pituutta ja sakkorangaistuksen suuruutta.
Tuomion määräämisen puolueettomuuden varmistamiseksi papereista sensuroitakoon viimeinen numero, jotta tuomari ei voi tietää rangaistusta määrätessään tuplaantuuko vai puolittuuko se.
Esimerkkejä:
1) Tuomari määrää törkeästä varkaudesta kuuden kuukauden vankeusrangaistuksen. Tämän jälkeen katsotaan, mikä oli tapahtumakiinteistön osoitteen viimeinen numero. Jos se oli parillinen, rangaistus on vuosi vankeutta. Jos taas pariton, rangaistus on kolme kuukautta vankeutta.
2) Auton luvattomasta käyttöönotosta tuomitaan 40 päiväsakkoa. Jos rekkarin viimenen numero oli parillinen, sakkoja tuleekin 80, jos taas pariton, 20.

Vuoden kuluttua katsotaan, onko rikoksia osunut enemmän parillisiin vai parittomiin kohteisiin. Mikäli molempiin on osunut yhtä paljon, voidaan julistaa hypoteesi "rangaistuksen suuruus ei vaikuta rikoksiin" todeksi. Mikäli taas parittomiin kohteisiin on osunut selvästi enemmän rikoksia, voidaan todeta todeksi hypoteesi "rangaistuksen suuruus vaikuttaa rikokseen" todeksi, sillä tietoisina kokeilusta rikolliset ovat välttäneet parillisia kohteita ja valinneet mieluummin parittoman kohteen tietäen saavansa kiinnijäädessään lievemmän tuomion.

Idea annetaan vapaasti kriminologien käyttöön.

Tiilenpäitä lukemassa

Äskettäin kohistiin siitä, kun turvapaikkaturisti Juusuf Muhamed Abbud raiskasi kymmenvuotiaan tytön. Korjaan. Tuomioistuimen mukaan "käytti seksuaalisesti hyväkseen", ei "raiskannut". Tuomio oli kolme vuotta vankeutta.

Kolme vuotta tarkoittaa todennäköisesti käytännössä puoltatoista ja lomat alkavat pyöriä jo reilusti ennen tuomion täyttämistä. Saa nähdä, noudattaako Juusuf esikuvansa Abdiqadir Osman Husseinin mallia, tämähän iski nelivuotiaan uhrinsa kimppuun vankilomalla istuessaan rangaistusta murhasta.
Tuomion pituutta suurempi kohu nousi rikosnimikkeestä. "Seksuaalinen hyväksikäyttö", ei raiskaus. Perusteluna oli se, ettei kymmenvuotias ollut vastustellut, väkivallan merkkejä kun ei näkynyt. Tämä oli rajusti ihmisten oikeustajun vastaista, sillä jokainen täysijärkinen tajuaa ettei kymmenvuotias uskalla vastustella. Käytännössä vaihtoehdot olivat a) ei vastarintaa, raiskaus, b) lievää vastarintaa, raiskaus ja pahoinpitely ja c) voimakasta vastarintaa, raiskaus ja murha.

Asian tiimoilta sain lukijalta vinkin Kansan Uutisten blogiin, jossa psykologi käsitteli mm. tätä tapausta. Pitihän se sitten lukea. Otsikkona oli "Mitä kovat rangaistukset hyödyttävät" ja odotettuun vasemmistotapaan vastaus oli "ei mitään".

Kirjoituksessa oli tyypillinen vasemmistolainen ajattelumalli. Eli esitetyt ajatukset olivat teoriassa aivan oikeita, mutta käytännössä päin seiniä. Kuten suuri ajattelija Yogi Berra totesi: "Teoriassa käytäntö ja teoria ovat sama asia, mutta käytännössä ne eivät ole."
Teksti oli rakenteeltaan hyvä, joten etenen rangaistusjärjestelmän pohdinnassa sen käyttämässä järjestyksessä ja joskus lainaankin sitä.

Aluksi kirjoituksessa moititaan rikosnimikkeeseen takertumista. Kuten todettu, "seksuaalinen hyväksikäyttö" kuulostaa paljon lievemmältä kuin "raiskaus". Mutta katsotaanpa rangaistusasteikkoja:
- raiskaus: 1-6 v (lieventävien asianhaarojen vallitessa: 4 kk - 4 v)
- törkeä raiskaus (esim. jos uhrina 18 v nuorempi lapsi): 2-10 v
- pakottaminen seksuaaliseen tekoon: sakko - 3v
- seksuaalinen hyväksikäyttö: sakko - 4 v (alaikäinen)
- lapsen (alle 16 v) seksuaalinen hyväksikäyttö: 4 kk - 4 v
- törkeä lapsen (alle 16 v) seksuaalinen hyväksikäyttö: 1-10 v
Jussufin tuomio tuli törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kuten asteikosta näkyy, on käytännössä merkityksetöntä tuleeko tuomio tästä vai törkeästä raiskauksesta. Maksimi on kymmenen vuotta, minimissä on ero eikä sillä tämän tapauksen kannalta ollut todennäköisesti merkitystä. Tuskin asiasta olisi noussut "Suuri yleisö verenhimoiset toimittajat etunenässään vaatii kovaan ääneen ankarampia rangaistuksia ja pitempiä tuomioita rikoksentekijöille." -tyyppistä kohua, jos olisi tiedetty tämä. Toki kolmea - eli käytännössä puoltatoista - vuotta olisi pidetty liian lievänä, mutta kohu olisi ollut pienempi.
Kyseessä oli se, että nimike kuulosti paljon lievemmältä. Entäpä jos laissa lukisi "raiskauksen" tilalla "pilluvarkaus" tai "sukupuolielimen luvaton käyttöönotto", vaikka rangaistusasteikko olisikin sama? Kyllä, nimityksellä on merkitystä.


Rangaistus on pelkkä kosto väärästä teosta, eikä sillä ole vaikutusta yksittäisen tekijän rikoksiin eikä yleiseen rikollisuuden tasoon. Oikeastaan vain tavallisen lainkuuliaisen kansan rikoksissa rangaistusuhalla voi olla jonkinlaista yleisestävää vaikutusta. Esimerkiksi liikenne-, ympäristö- ja talousrikoksia voi jäädä tekemättä, jos on tietoa mahdollisista sakoista ja tuomioista. Rangaistukset siis vaikuttavat vain niihin henkilöihin, joilla on hyvä kyky säädellä käyttäytymistään.

Tämä on periaatteessa totta. Mikäli talousrikoksista ei olisi rangaistusta, Jussi tekisi niitä vaikka olisi nykysysteemillä rehellinen. Ja aivan varmasti joku Katja jättäisi tekemättä, mikäli rangaistukset olisivat kovemmat. Sen sijaan Abdullah raiskaisi kutakuinkin yhtä todennäköisesti, olisipa rangaistus sitten sakkoja kuin elinkautinen.
Olisiko tuomioiden kovuudella sitten vaikutusta rikollisuuden tasoon, on riippuvainen siitä miten rikollisuuden taso määritellään. Tuskin raiskausrikollisten määrä kovin paljon nousisi, vaikka kovimmaksi rangaistukseksi säädettäisiin sakko ja tuskin se kovin paljon laskisi, vaikka lievimmäksi rangaistukseksi säädettäisiin viisi vuotta vankeutta. Sen sijaan raiskausrikosten määrään rangaistuksen kovuudella olisi huomattava vaikutus.
Asian tiivistää parhaiten Scott Adams mainiossa kirjassaan Dilbertin tulevaisuus. Ja nyt kaikki lievien rangaistusten kannattajat lukekaa oikein hitaasti ja ajatuksella:
"Olen kuullut sivistyneitten ihmisten väittävän, ettei rikollisuus laske, jos rikoksentekijät pidetään vankiloissa. Tällaiset ihmiset tarvitsevat hapsuhiuksisen järkeilijän selittämään tilanteen oikein hitaasti:
'Ihmiset... jotka... ovat... vankilassa... eivät... ole... samaan... aikaan... muualla... tekemässä... rikoksia. Se on fysiikan laki. Se on matematiikkaa. Vaihtoehtoja ei ole. Varsinaiset kysymykset ovat raha ja oikeus.'"

Väite siitä, että rikosten määrään ei eristämisellä olisi vaikutusta, perustuu hyvin mielenkiintoiseen ajatusmalliin. Mikäli näin olisi, se tarkoittaisi sitä että esim. raiskausten määrä olisi vakio. Jos kaikki raiskaajat olisi passitettu vankilaan pitkäksi ajaksi, tällöin määrän vakiona pysyminen tarkoittaisi sitä, että tällöin muutoin rehelliset ihmiset ryhtyisivät raiskaamaan saadakseen määrän pysymään ennallaan. Ja kääntäen he myös lopettaisivat raiskaamisen, mikäli raiskaajat vapautettaisiin vankiloista täyttämään kiintiötä.
Jos tämä kuulosti absurdilta, se johtuu siitä että se oli absurdia.

On siis hyvin uskottavaa, että tietynlaisissa rikoksissa rangaistuksen kovuudella ei ole merkittävää vaikutusta yksittäiseen rikoksentekijään. Lähes varmalta kuulostaa se, että ihmiset eivät ryhdy rikollisiksi täyttääkseen rikollisuuskiintiön aiempien tekijöiden jouduttua vankilaan.
Asiaa voidaan tutkia kyselytutkimuksella. (Toki kyselytutkimuksissa on se vika, että emme voi tietää ovatko vastaajat olleet rehellisiä vastatessaan, mutta voitaneen olettaa että jollain lailla luotettavia tuloksia saadaan aikaan.) Kysytään vankilassa istuvilta kaksi kysymystä, tai tarvittaessa vain yksi:
1) Jos olisit tiennyt jääväsi kiinni ja saavasi tämän rangaistuksen, olisitko tehnyt rikoksesi?
Mikäli vastaus on ”en”, toista kysymystä ei tarvitse esittää. Mikäli vastaus on ”kyllä”, jatketaan.
2) Jos olisit tiennyt saavasi nykytilanteeseen nähden kolminkertaisen rangaistuksen, olisitko silti tehnyt rikoksesi?

Jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on ”en”, rangaistuksella on merkitystä rikosten ennaltaehkäisyssä. Kyse on vain siitä että kiinnijäämisriskiä pitää kasvattaa. Jos vastaukset ovat ”kyllä” ja ”en”, hypoteesi siitä että rangaistuksen kovuudella ei olisi merkitystä, tuli kumotuksi. Jos vastaukset ovat ”kyllä” ja ”kyllä”, on aika selvää että vastaaja on vaarallinen kriminaali, joka tulee eristää yhteiskunnasta. (Päivän Hesarissa olikin juuri hyvä juttu rakennusalalle soluttautuneesta järjestäytyneestä rikollisuudesta, josta on lainattava yhtä kappaletta: KRP arvioi, että talousrikokset houkuttavat jengejä huumerikoksia pienemmän kiinnijäämisriskin ja helppojen voittojen vuoksi. Eli kiinnijäämisen riski on ratkaiseva tekijä.)

On vain yksi tilanne, jossa rangaistuksen lieventäminen – armahdus toisin sanoen – olisi toimivaa. Se on se, että rikollinen osoittaa selkää katumusta ja hyvityshalua sekä on uskottavaa, että rikos ei toistu.

Pahimmassa tapauksessa vankeus ja eristäminen muusta yhteiskunnasta johtaa tekijän itsemurhaan tai uusiin rikosten uhreihin.
Olisi hieno asia, mikäli rikollinen saataisiin sopeutettua kunnialliseksi kansalaiseksi. Mikäli näin ei käy, niin sellin vakiovarusteisiin voitaisiin liittää tukeva kattoparru, hamppuköysi ja purkillinen vaseliinia. Siitä vaan, vapaaehtoispohjalta.

Aiheellinen kysymys kuuluu, mihin asti rangaistuksia tulisi sitten koventaa. Loppujen lopuksi kyseessä on myös kustannuskysymys – vankiloiden ylläpito on kallista. Mennäänkö aina kuolemantuomioon asti? Tästä kiisteleminen on tunnetusti hedelmätöntä. Olen esittänyt kompromissiratkaisuna ehdollista kuolemantuomiota, jonka luulisi tyydyttävän niin kannattajia kuin vastustajia. Lyhyesti sanottuna (tarkemmat yksityiskohdat voi lukea ylläolevasta linkistä) kuolemantuomio voidaan langettaa, mutta se pannaan täytäntöön vain jos kaksi ehtoa täyttyy:
1) Jokaisella kuolemaantuomitulla on henkilökohtainen lahjoitusrahasto, josta hänen vankeuskulunsa maksetaan. Mikäli rahastoon ei kerry tarpeeksi lahjoituksia, kuolemantuomio tulee toteutusuhan alle.
2) Mikäli rahastosta loppuvat rahat, täytyy löytyä viisi vapaaehtoista kivääriampujaa teloitusryhmään. Jos ei löydy, kuolemantuomiota ei panna täytäntöön.
Ehto (1) siirtää vastuun kuolemantuomion estämisestä sen vastustajille. Ehto (2) siirtää vastuun kuolemantuomion toteuttamisesta sen kannattajille. Molempien ryhmien luulisi olevan tyytyväisiä ratkaisuun.

Pahana ongelmana vain on se, miten rikoksentekijöiden psykoterapeuttinen hoito ja kuntoutus voitaisiin toteuttaa. Ketään ei voi hoitaa pakolla, mutta mahdollisuuksia psykoterapeuttiseen hoito-ohjelmaan tulisi olla olemassa, jos tekijä on motivoitunut siihen. Hoitoseuraamus ei kuitenkaan voi olla rangaistus, joten rikoslaki ja rikosoikeusjärjestelmä tulisi uudistaa perin pohjin. En tosin osaa heti sanoa, miten.

Näin päättyy Kansan Uutisten blogikirjoitus. Asiallinen toteamus, sillä ensisijaista tietysti on että rikollinen saadaan kunnialliseksi ja korvaamaan yhteiskunnalle sekä uhreilleen aiheuttamat vahingot. Mutta jos tämä ei onnistu, niin hänet on eristettävä yhteiskunnasta. Loppukaneetti on myös kuvaava. Aivan kuin lupaukset siitä, kuinka kommunistinen yhteiskunta on ihanteellinen, mutta kukaan ei vain tiedä kuinka sen voisi käytännössä toteuttaa.

Minulla olisi toki eräitä suuntaviivoja ehdotukseen rikosseuraamusjärjestelmän parantamiseksi. Otetaan käyttöön tulospalkkaus. Määrätään esim. noin 500 vangin ryhmä yhden yksikön seurattavaksi. Vangit tulee vapauttaa ehdonalaiseen siten, että yhteenlaskettuina tuomioista tulee kärsittyä vaikkapa 65-70 %. Mikäli vankien yhteenlaskettu tuomiomäärä on 1000 vuotta, niin heitä tulee vapauttaa siten, että istuttu määrä on 650-700 vuotta. Ja jokaisesta vapautetusta, joka ei syyllisty rikokseen ehdonalaisen aikana, tulee bonuspalkkio. Näin voisi järjestää siten, että uskottavasti katumusta, korvaushalukkuutta ja sopeutumista osoittavat vapautuisivat vaikka kolmasosan tuomiosta kärsittyään, kun taas pahimmat riskitapaukset istuisivat tappiin asti.
Samaan systeemiin voitaisiin niputtaa ehdolliset tuomiot siten, että ehdollisesta tuomiosta voi määrätä maksimissaan kolmasosan ehdottomaksi, mikäli katsoo tarpeelliseksi. Jos tuomion saanut on vapaana ensimmäisen kolmasosan aikana eikä tee rikosta, bonus tulee, jos taas on vapaana ja tekee, bonus pienenee.
Tämä järjestelmä kannustaisi asiasta vastaavia henkilöitä tulosvastuuseen. Heillä olisi motivaatio kuntouttaa vankeja sekä kääntäen pitää poissa kaduilta ne, jotka ovat toivottomia tapauksia.

Sivallus CCCXLIV

Joukkomurhaan osallistuneita irakilaisia ei palauteta Irakiin, koska heitä uhkaa siellä kuolemantuomio. Karmeaa rasismia jälleen kerran - miksi pidetään suomalaista systeemiä noin paljon korkeampiarvoisena kuin toisen kulttuurin järjestelmää?

Vääryys ja kohtuus

Helsingin käräjäoikeus on antanut tuomionsa suurta kohua herättäneestä joukkoraiskauksesta. Lopputulos: yksi tekijöistä sai yhden vuoden ja neljän kuukauden rangaistuksen, kaksi muuta samaan syyllistynyttä selvisivät alaikäisinä vuodella. Kaikki tuomiot olivat ehdollisia. Neljäs ja viides syytetty vapautettiin.

Tuomio sai aikaan spontaaneja raivonpurkauksia. Ihmeteltiin, kuinka vähällä tekijät selvisivät. Käytännössä rangaistus oli ehdollisena olematon. Ensin oltiin vaadittu kuukausikaupalla kovia tuomioita ja nyt tämä.

En liity raivoajien joukkoon. Tuomio oli oikeutettu ja kohtuullinen.

Kuten useimmat muutkin, halusin kovia tuomioita. Erheeni oli siinä, että uskoin sitä mitä luin. On tämäkin, aikuinen mies ja ottaa suomalaisen median vakavasti. Joka ainoassa lähteessä puhuttiin "viiden somalin tekemästä joukkoraiskauksesta". Erinäisiä neuvostoarmeijan Saksan valtausta käsitelleitä kirjoja lukeneena käsitykseni viiden hengen joukkoraiskauksesta on se, että kiinnipitelijöitä on yksi per raaja ja viides raiskaa, jonka jälkeen vaihdetaan paikkoja. Tässä tapauksessa ei siis varsinaiseen penetraatioon asti edennyt yksikään. Tapahtumien kulku oli seuraava. Poikalauma oli lähtenyt seuraamaan junassa näkemäänsä naista läpsien tätä pakaroille. Nainen oli yrittänyt karkoittaa heitä huutamalla, mutta turhaan. Yksi pojista oli peittänyt naisen käden suullaan. Kädet tungettiin hänen housuihinsa ja pojat tunkivat sormensa hänen emättimeensä sekä peräaukkoonsa. Tässä vaiheessa nainen sai tempaistua käden suultaan pois ja huudettua apua, jolloin pojat säikähtivät ja kaikkosivat yhtä lukuun ottamatta kauemmas. Nainen sai tempaistua jäljelle jäänyttä sen verran rajusti, että tämäkin pakeni paikalta.

Näihin tietoihin nähden tuomiot olivat kohtuullisia. Suuttumus tuomioiden vähäisyydestä johtui suurimmaksi osaksi niihin ladatuista odotuksista. Varmaan kaikki muutkin minun tapaani olivat käsittäneet tapahtumien kulun hyvin paljon törkeämmäksi ja muodostaneet käsityksensä oikeudenmukaisesta rangaistuksesta niiden perusteella. Kun tuomio sitten julkistettiin, se muodosti ristiriidan odotusten kanssa ja aiheutti suuttumuksen. Yritetäänpä nollata tilanne ja mietitään uudestaan. Kuvitelkaa ettette ole koskaan tapauksesta kuullutkaan ja lukekaa seuraava:

Viiden pojan oli lähtenyt seuraamaan junassa näkemäänsä naista läpsien tätä pakaroille. Nainen oli yrittänyt karkottaa heitä huutamalla, mutta turhaan. Yksi pojista oli peittänyt naisen käden suullaan. Kädet tungettiin hänen housuihinsa ja pojat tunkivat sormensa hänen emättimeensä sekä peräaukkoonsa. Tässä vaiheessa nainen sai tempaistua käden suultaan pois ja huudettua apua, jolloin pojat säikähtivät ja kaikkosivat yhtä lukuun ottamatta kauemmas. Nainen sai tempaistua jäljelle jäänyttä sen verran rajusti, että tämäkin pakeni paikalta. Kaksi pojista ei ollut fyysisesti koskettanut naista.

Vuosi ja neljä kuukautta täysi-ikäiselle, vuosi kahdelle alaikäiselle. Kaksi vapautettu. Kohtuullista, eikö olekin? Kokonaan toinen asia on se, onko oikein että tuomiot ovat ehdollisia. Mutta periaate. Tuon tasoisesta rikoksesta tuleekin antaa tuollaiset rangaistukset. Jonkin verran epäilyttää, olisiko nettiraivossa osin kyse siitä, että tekijät olivat somaleita ja uhri suomalainen. Tämä on ymmärrettävää, mutta ei hyväksyttävää. Lain on oltava sama kaikille.

Oikeusoppineet professorit Kemppinen ja Virolainen pitivät rangaistuksia oikeina. He perustelivat näkemystään monin tavoin, joista ei ole yhtä lukuun ottamatta nokan koputtamista. Se yksi on "ratkaisu on linjassa muiden vastaavien ratkaisujen kanssa". Tällainen perustelu on täysin käsittämätön. Mikäli ollaan tehty asioita väärin, ei sillä perusteella voida tehdä asioita jatkossakin väärin. Päätös oli kieltämättä linjassa, mutta kyllä siinä linjassa on varaa vetää muutama napsu ylös.

Kummastuttaa myös tuo aina lievennysperusteena käytetty suunnitelmallisuuden puute. Kumpihan yhteiskunta toimii paremmin, suunnitelmallinen vai sellainen jossa rynnitään kuin päättömät kanat? Eikö päinvastoin pitäisi mätkäistä lisää kakkua spontaaniudesta ja vähentää suunnitelmallisuudesta? Kuvitellaan vaikka tilanne A. Isä on ollut pienen tyttärensä kanssa leikkipuistossa ja ollut hetken telineen takana puhumassa kännykkään. Palatessaan hän näkee tuntemattoman miehen riisuvan kirkuvaa tytärtään ja tappaa tämän raivonpuuskassa. Todistajat soittavat poliisit paikalle. Jälkeenpäin tytär kertoo, että paidan sisään on lentänyt ampiainen ja mies on yrittänyt auttaa. Sitten tilanne B. Tapahtuma sama, mutta ilman ampiaista ja tappoa. Isä karjaisee ja mies lähtee karkuun. Isä ottaa selvää miehestä ja käy ilmi, että tämä on vankilasta vapautunut pedofiili, joka asuu lähellä. Sitten eräänä päivänä pedofiili vain katoaa jäljettömiin. Pari päivää myöhemmin isä ajaa kolarin ja paikalle tulleet poliisit löytävät sattumalta takakontista pedofiilin ruumiin, jota ollaan parhaillaan kuskaamassa suohautaan. Epäilen, että tapauksesta A annetaan lievempi rangaistus kuin B:stä, koska B on ollut suunnitelmallinen. Oikeustaju sanoo kyllä aivan muuta.

Tuomion vähäisyyden perusteluna oikeus käytti myös tapauksen saamaa julkisuutta, jota pidetään tekijöiden kannalta lisärangaistuksena. Tämä onkin periaatteessa oikein. Olettaen että se on lisärangaistus, kuten olisi kelle tahansa kansalaiselle, joka tulee joskus yhteiskuntaa hyödyttämään. Näiden tapausten kohdalla sopii epäillä, että omassa viiteryhmässään teko saattaa antaa heille jopa mainetta ja kunniaa. Säälittävää, kun tilannetta miettii. Teko keskeytyi siihen, että nuori nainen sai pistettyä viidelle nuorelle somalille hanttiin. Voi jumalauta, millaisia naurettavia nössöjä! Tosin tämähän ei somalit tuntien ole mikään yllätys, kuten K-kaupan Anna osoitti.

Somalijengit ovat siis raukkamaisina pelkureina kyvyttömiä pärjäämään muuten kuin vähintään kymmenkertaisella ylivoimalla. Lisäksi teot yleensä lässähtävät puoliväliin, kun pitkäjänteisyys ei riitä minkäänlaiseen suunnitteluun. Tekisi mieli verrata somalijengejä paviaanilaumaan, mutta siinä tapauksessa tulisi luultavasti seuraavanlainen haaste leivättömän pöydän ääreen:
"Olemme syvästi loukkaantuneita somalijengien ja paviaanilauman vertauksesta. Jokainen meitä tarkkaillut pystyy kertomaan, että kykenemme järjestelmälliseen toimintaan, olemme organisoituneita ja pystymme ainakin alkeellisella tasolla tajuamaan tekojemme seuraukset.
Allekirjoitus:
Repe, Korkeasaaren vaippapaviaanilauman johtaja.
Onneksi Repestä on jo aika jättänyt eikä Korkeasaaressa ole enää paviaaneja.

Oleellinen asia tapauksen kannalta on miettiä sen seurauksia yhteiskunnalle. Kokonaisturvattomuus on lisääntynyt eikä sen määrää varmasti pienennä tieto siitä, että tekijät ovat vapaalla jalalla. Yhteiskuntamme on muuttumassa kolmannen maailman suuntaan. Siksi yhteiskunnasta tulisi poistaa ne täällä tarpeettomat ja haitalliset tekijät, joilla on paikka jonne mennä. Suomen kansalaisuus tulee myöntää vain erittäin hyvin perustein. Sekin tulee voida perua ja henkilö karkoittaa maasta, mikäli yksikään henkilön esivanhemmista ei ole ollut Suomen kansalainen maan itsenäistyessä.

Siinä missä tuomio sinänsä oli oikea, niin näille ei-suomalaisille olisi tullut antaa yksikäsitteinen karkoitusmääräys Suomesta ikiajoiksi ja panna se myös toimeen. 24 tuntia aikaa poistua maasta. Valtio maksaa matkarahat. Halvemmaksi se tulee kuin näiden odotettavissa oleva jatkuva "keppostelu". Nytkin tuomittujen asianajopalkkiot tulivat maksamaan yhteensä 16 650,84 euroa, mikä "määrä jää valtion vahingoksi", kuten päätöslauselmassa todetaan. Lisäksi heidät määrättiin korvaamaan takaisin valtiolle asianajopalkkioita, lääkärintutkimuskorvauksia sekä todistajien ansionmenetyspalkkioita useita tuhansia euroja. Käytännössä voi lievää varmemmin epäillä, että nämä jäävät myös valtion vahingoksi. Optimistinen veikkaus kun on, että näistä viidestä syytetystä kolme tulee loppuikänsä olemaan valtion elättejä, yhdestä tulee somalinkielen tulkki tai muu turhakemokuttaja ja yksi päätyy oikeaksi veronmaksajaksi, mikäli hyvin käy. Päätöslauselmassa mainittujen korvausten lisäksi voi miettiä, kuinka paljon mahtoi koko prosessin viranomaisosuus poliisitutkimuksineen, kuulusteluineen ja oikeuslaitoksen kuluineen maksaa. Tuskinpa viisinumeroinen luku siihen riittää. Sitä, kuinka paljon yhteiskuntamme tällaisten mätämunien maassaolon takia kärsii lisääntyneenä turvattomuutena ei pysty rahassa arvioimaan. Norjassa on laskettu somalin keskimääräinen hinta ja se on 1,1 miljoonaa euroa. Koska lienee olemassa myös plussalle päätyneitä somaleita, voi arvella että meiltä säästyisi melkoinen määrä rahaa tekemällä muutama yksinkertainen karkoituspäätös.

Välihuomautus 71: Sankari

Helsinkiläisen K-kaupan kassa on uusi sankarini. Pari huligaania yritti ottaa juoksukaljat, mutta myyjätär pisti nämä poikki ja pinoon. Tilanne tallentui valvontakameralle. Myymälävarkauksiin kyllästynyt kauppias latasi videon kaupan Facebook-sivuille, irtopisteet siitä hänelle.
Sen sijaan K-kaupan keskusliikkeen toiminnalle rajusti pyyhkeitä, tuore viestintäjohtaja kun piti videota "valitettavana tapauksena" ja vaati poistamaan sen netistä. No, eihän se tietenkään enää mihinkään katoa, vaikka se kaupan sivuilta poistettiinkin. Jos olisin K-liikkeen toimitusjohtaja, niin viestintäjohtaja saisi ainakin puhuttelun osakseen, kun taas paikallinen kauppias valittaisiin Vuoden K-kauppiaaksi ja myyjä Vuoden Työntekijäksi.

Katsoin suoritusta monttu auki. Olen aikoinaan tehnyt eräässä entisessä työpaikassani saman tempun eli pysäyttänyt varkaan voimakeinoin, mutta kumarran maahan ja tomuun asti tuon myyjättären jalkojen edessä. Minulla oli vastassani vain yksi mies, olin takuulla vahvempi, kyseinen tyyppi oli pottunokka ja vieläpä humalassa. Tällä naisella oli vastassaan kaksi miestä, molemmat häntä isompia, suojaväritettyjä ja luultavasti selvin päin. Eiväthän somalit muslimeina käytä alkoholia, oluttakin olivat varmasti hyvän hyvyyttään viemässä jollekulle kaverilleen.

Voi tietysti olla, että nainen joutuu maksamaan valtiolle sakkoja sekä roistoille vahingonkorvauksia hätävarjelun liioittelusta, rasismista ja aiheutetusta henkisestä pipistä. Siinä tapauksessa lupaan lähettää rahaa sakkoihin.

LISÄYS 18.6.2015: MC Tsuhnan toimeenpaneva osasto kävi luovuttamassa Annalle juhannusstipendin. Myös allekirjoittanut osallistuu kolehtiin.

Nirri pois

Kuolemanrangaistuksesta saa aina aikaan hyvän polemiikin. Suomen rikoslaista kuolemanrangaistus poistui rauhan ajan rikoksista 1949 ja sodan ajan rikoksista 1972. Sen palauttamiseksi esitetään kuitenkin aika ajoin vaatimuksia. On odotettavissa, että ne voimistuvat, koska kuolemanrangaistuksen kannatus on suurin nuorempien ikäluokkien keskuudessa.

Kuolemanrangaistusta vastaan puhuu kaikkein voimakkaimmin sen lopullisuus. Jos tuomitaan virheellisin perustein, on vaikea perua kuolemanrangaistusta. Toisaalta sen puolesta puhuu se, että on yksinkertaisesti olemassa ihmishirviöitä, jotka on suljettava loppuiäkseen laitokseen ja kustannukset ovat hirmuiset. Kuten Yhdysvaltain kokemuksista tiedetään, kannattajien ja vastustajien juopa on suuri. Ryhdyin pohtimaan, miten saisi aikaan toimivan kompromissiratkaisun, ja sellainen löytyikin.

Esitin äskettäin rikoslakiin ehdollista kuolemantuomiota. Se voidaan langettaa vain erittäin raskaista rikoksista (en ryhdy yksilöimään, mutta esimerkiksi Abdigadir Osman Hussein olisi sen saanut), joissa tuomitun syyllisyydestä ei ole pienintäkään epäilystä.

Mutta kuolemantuomio on ehdollinen. Se pannaan täytäntöön vain kahden ehdon toteutuessa. Jos ehdot eivät toteudu, niin tuomittu istuu elinkautisvankina loppuikänsä.

Ensimmäinen ehto on se, että rahat loppuvat. Jokaisella kuolemaantuomitulla on rahasto, johon voi maksaa hänen ylläpidostaan. Kuvitellaan vaikka, että vuotuiset kustannukset ovat satatuhatta euroa. (Keskimääräiset vankikulut ovat suljetussa laitoksessa 200 euroa päivässä, mutta voitaneen olettaa elinkautisvankien maksavan mm. tarkemman vartioinnin takia enemmän.) Mikäli vuoden 2015 lopussa rahastossa on vähintään tämän verran rahaa, niin tuomiota ei laiteta täytäntöön vuonna 2016. Mikäli vuoden 2016 lopussa rahastossa on vähemmän kuin satatuhatta euroa, niin tuomio laitetaan täytäntöön vuoden 2017 aikana (olettaen että myös ehto 2 täyttyy). Ylijäämärahat valtion kassaan, myös siinä tapauksessa että tuomittu kuolee luonnollisen kuoleman. Tällä tavoin kuolemantuomion vastustajat voivat osoittaa vakaumuksensa ja estää kuolemantuomion toteutumisen. Eikä kannattajille tule kuluja. Lahjoittajien nimet pidetään salassa.

Toinen ehto on se, että teloittajiksi löytyy viisi vapaaehtoista. Teloitus suoritetaan ampumalla, perinteinen tyyli eli neljä aseista ladataan kovalla patruunalla ja yhdessä on pelkkä räkäpää. Ampujat eivät tiedä, kenellä on se räkäpää, joten kukaan ei pääse kehuskelemaan. Teloittajana voi toimia vain täysi-ikäinen ja vain yhden kerran. Näin myös kuolemantuomion kannattajat joutuvat kantamaan vastuunsa, jos kerran haluavat jonkun hengiltä. Teloittajien nimet pidetään salassa.

Tällä systeemillä luulisi molempien osapuolien olevan tyytyväisiä. Kuolemantuomion vastustajien on turha inistä, jos eivät ole valmiita maksamaan kustannuksia. Kannattajat eivät taas näitä joudu maksamaan, joten heidän argumenttinsa ovat merkityksettömiä.

Tarkempi mahdollisen teloitustavan toteutuminen voidaan sitten suunnitella erikseen, mutta asiaa pohdittuani esitän yhtä vaihtoehtoa. Teloitus toteutuu, mikäli saatavilla vapaaehtoisia on 1,5-kertainen määrä tarpeeseen nähden. Esim. jos edellä esitetyn viiden sijaan otetaankin 12 varsinaista teloittajaa, tarvitaan lisäksi kuusi varahenkilöä. Nämä valitaan vapaaehtoisten joukosta, mikäli vapaaehtoisia on enemmän kuin tarvittava määrä. Teloittajan on maksettava 1000 euron suuruinen takuumaksu, jonka saa takaisin mikäli ei kieltäydy ampumisesta. (Tämän tarkoitus on estää kuolemantuomion vastustajien värväytyminen ja viime hetken kieltäytyminen.) Palkkaa ei makseta, kyseessä on luottamustehtävä. Päivärahat voi saada. Jos joku varsinaiseen ryhmään arvotuista kieltäytyy viime hetkellä, tilalle otetaan vararyhmästä ensimmäinen. Asemestari lataa kiväärit (RK 62 on hyvä peli) yhdellä patruunalla, joka on vähintään joka viidennellä räkäpää (5 ampujaa -> 1 räkäpää, 12 ampujaa -> 3 räkäpäätä). Ryhmän jäsenet valitsevat kiväärit satunnaisesti, asemestarin näkemättä. Näin ei kukaan saa tietää, kenellä on kova ja kenellä ei. Teloitettava on tuoliin kiinni sidottuna luodinkestävän metallilevyn takana. Metallilevyssä on noin 20 x 20 cm aukko rinnan kohdalla, kiinni teloitettavan rintakehässä. Aukko on toistaiseksi peitetty luodinkestävällä, liukuvalla levyllä. Teloitusryhmä ottaa ampuma-asennon tuelta, poistaa varmistimet ja tähtää liukulevyyn. Kun kaikki ovat valmiit, ryhmän komentaja laskee viidestä alaspäin. Sanoessaan "yksi" hän painaa nappia, jolloin liukulevy putoaa alas paljastaen teloitettavan rintakehän. Komennolla "tulta" kaikki ampuvat. Tämän proseduurin tarkoitus on estää ennenaikainen laukaisu, jollaisista on ollut riesaa esim. USA:ssa silloin harvoin, kun tuomittua on valinnut teloitusryhmän kuolintavakseen (tämä on ollut joissakin osavaltioissa mahdollista).

On kummallista, että tällaista menettelyä ei ole otettu käyttöön nykyaikaisen teknologian sen salliessa. Sen sijaan on turvauduttu vanhanaikaisiin teloitustapoihin. Seuraavassa luettelo kymmenestä nykyään käytettävästä tai lähimenneisyydessä käytetystä teloitustavasta likimääräisessä yleisyysjärjestyksessä. Niiden jälkeen vielä uusia innovaatioita, jotka eivät ole vielä käytössä.

1. Ampuminen
Yhdysvalloissa on viimeisen 30 vuoden aikana suoritettu vain kolme teloitusta ampumalla. Menetelmän sallivat vain muutamat osavaltiot ja nekin vain silloin, kun tuomittu nimenomaisesti niin toivoo. Normaalimenettely on viisihenkinen ryhmä, joista neljän aseet on ladattu kovalla patruunalla. Indonesiassa on mielenkiintoinen tapa: kaksitoista ampujaa, joista vain kolmella on kova patruuna. Suomessa teloituskomppanian kokoonpanoa ei koskaan täsmällisesti määrätty. Tunnetuin teloituskomppanian komentaja on ollut Urho Kekkonen, joka sisällissodan jälkeen Haminassa joutui tämänkin velvollisuuden yllättäen toteuttamaan. Venäjällä ei käytetä teloituskomppaniaa, vaan niskalaukausta: tuomittu kävelytetään suljettuun huoneeseen, jossa teloittaja ampuu pistoolilla niskaan, usein yllättäen. Tosin Venäjällä ei ole teloitettu ketään sitten vuoden 1996, mutta vanha ansioituneen sosialistisen työn sankarin Vasili Blohinin (arvio yli 10 000 teloitusta) perinnöksi jättämä tietotaito lienee yhä tallessa. Varsin reipas versio ampumisesta oli myös brittiläisellä imperiumilla, jossa joskus harrastettiin takuutehokasta menetelmää. Siinä teloitettava sidottiin selän kohdalta tykin suuhun kiinni ja jysäytettiin. Pää kuulemma lensi paineen vaikutuksesta kymmenen metrin korkeuteen ja raajankappaleita sai keräillä sadan metrin säteeltä. Keskiruumis höyrystyi kokonaan.

2. Myrkkyruiske
Myrkkyä on käytetty teloitusmenetelmänä jo Sokrateen ajoista alkaen. Varsinainen lääketieteellinen menetelmä eli ruiske on tullut kuitenkin käyttöön vasta 1982 Yhdysvalloissa. Menetelmän etuna pidettiin humaanisuutta eli tuskattomuutta. USA:ssa käytössä olevassa menetelmässä kyse ei oikeastaan ole ruiskeesta, vaan ruiskeista. Normaali järjestys on se, että ensin suoneen pistetään tiopentaalia, joka aiheuttaa tajuttomuuden. Seuraavana vuorossa on pankuronibromidi, joka lamauttaa hengityksen. Viimeisenä tulee sydänpysähdyksen aiheuttava kaliumkloridi. Kuulostaa helpolta kuolemalta, mutta kuten jokainen kemian labrassa lätrännyt tietää, homma toimii parhaiten paperilla. Annostus voi mennä pieleen, koska ihmiset reagoivat eri tavoin. Aineet voivat olla epäkelpoja. Voi olla, että neula ei osukaan suoneen. Kaiken huippu on se, että ainakin joissakin osavaltioissa sairaanhoitaja desinfioi neulan pistokohdan ennen ruiskeen antamista. Ettei vain tulisi mitään tulehduksia.

3. Hirttäminen
Tämä perinteinen menetelmä on yhä runsaassa käytössä ympäri maailmaa. Erityisen suosituksi se nousee sota-aikoina yksinkertaisuutensa vuoksi. Valitettavasti tällöin tempun tekevät yleensä amatöörit, jolloin menetelmä on yleisen julkisuuskuvansa mukainen. Ammattilaisen tekemänä hirttäminen on varsin humaani menetelmä. Ammattitaitoinen pyöveli käyttää valmista taulukkoa, jossa köyden tarvittava pituus määräytyy hirtettävän painon mukaan. Kun köysi vielä osataan solmia oikealle kohdalle, saadaan aikaan niskan katkeaminen ja välitön kuolema. Joskus pudotus osoittautuu liian pitkäksi (tai tuomitun niska liian heikoksi), kuten Irakin tiedustelupalvelun ex-johtajalla, Saddamin velipuolella Barzan Ibrahim al-Tikritillä, jonka pää irtosi liian rajussa pudotuksessa. Joskus taas pudotus on liian lyhyt tai köysi luiskahtanut väärään kohtaan, kuten Julius Streicherilla, jolloin pyövelin piti mennä hirttolavan alle kiskomaan jaloista. Streicher kuoli samaan kuin yleensä itsemurhaajat tai lynkatut eli tukehtumiseen. Nykyään hirttämistä ei juuri käytetä länsimaissa, esimerkiksi USA:ssa se on periaatteessa mahdollista joissakin osavaltioissa vaihtoehtoisena menetelmänä, mutta viimeksi sitä on käytetty 1996. Sen sijaan Japanissa se on ainoa käytettävä menetelmä.

4. Mestaus
Mestauksella tarkoitetaan tässä yhteydessä pään irrottamista muusta ruumiista. Perinteisesti tämä tehtiin miekalla (aatelisille) tai kirveellä (tavallisille pulliaisille). Ranskalaiset tekivät kuitenkin näppärän keksinnön eli giljotiinin, ammattipyövelitkään kun eivät aina onnistuneet yhdellä iskulla. Giljotiinin käyttö levisi vähitellen kaikkialle maailmaan, Ranskassa viimeinen giljotiiniteloitus tehtiin 1977. Erikoinen yksityiskohta on se, että Ruotsissa teloitukset tehtiin edelleenkin kirveellä, paitsi koko maan historian viimeinen teloitus vuonna 1910, jolloin giljotiini oli vihdoinkin saatu käyttöön. Saudi-Arabiassa ei giljotiinia käytetä vieläkään, vaan teloitukset tehdään yleensä julkisesti miekalla. Onhan se toisaalta edistyneempää kuin ISIS:in menetelmä, jossa kurkku hinkataan poikki veitsellä.

5. Sähkötuoli
Sähkön keksimisen myötä sille kehiteltiin kaikenlaisia hyödyllisiä sovelluksia, joista lajitoverin päiviltä päästäminen oli yksi. Thomas Edison osoitti epäilijöille, että jos norsun saa sähköllä hengiltä, niin eiköhän ihmisenkin. Ensimmäinen sähkötuoliteloitus oli kyllä tehty jo ennen Edisonin koetta eli 1890, mutta vasta norsutempun jälkeen sähkötuolin käyttö yleistyi. Sähkötuolissa on vain se haittapuoli, että eri ihmiset johtavat sähköä eri tavalla. Joku kuoli heti kuten pitikin, toiset taas eivät, jotkut taas käristyivät varsin pahastikin. Vähitellen sähkötuoli on jäänyt pois käytöstä, toissijaisena menetelmänä sitä käytetään USA:ssa noin kerran kahdessa vuodessa. Muualla maailmassa sähkötuolin käyttö ei oikein koskaan ottanut kipinää.

6. Kivitys
Vanhatestamentillinen menetelmä on yhä käytössä monissa islamilaisissa maissa. Tämä on varsin ymmärrettävää. Tarvittavaa materiaalia eli kiviä on runsaasti saatavilla. Muissa mahdollisissa menetelmissä taas on takapajuloissa ongelmia: myrkkyjen käyttö vaatisi lääketieteellistä asiantuntemusta, sähkölaitteiden käyttö on teknisesti vaikeaa, hirttämisessä pitäisi osata tehdä köyteen solmu ja löytää sitä paitsi aavikolta puu, arabien surkeasta ampumataidosta voi kysellä tietoja Israelin armeijalta ja miekkojen teroittaminen mestausta varten olisi kovin työlästä. Normaalissa proseduurissa teloitettava peitetään säkillä ja haudataan maahan pystyasentoon, mies vyötäröä ja nainen kaulaa myöten. Sitten piirretään ympyrä, jonka ulkopuolelta oikeauskoisten sopii kokeilla osumatarkkuuttaan. Myös kivien koko on tarkkaan määrätty, ettei liian suurella mötikällä kukaan vetäisisi heti jackpotia ja pilaisi muiden iloa.

7. Ristiinnaulitseminen
Tämä on ainoa listassa olevista menetelmistä, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole saada tuomitulta nirriä pois, vaan tuottaa pelotetta ja viihdettä kansalle. Jos tarkoitus olisi saada henki pois, niin kuuden tuuman naulat lyötäisiin päähän. Vastoin yleistä luuloa nauloja ei isketty kämmenten, vaan ranteiden läpi. Tämä siis tapauksissa, joissa käsien pitää kannatella edes osa ruumiin painosta. Mikäli koko paino voidaan laskea jaloille tukipuun varaan, naulat voidaan lyödä kämmenten läpi tai vaikka ainoastaan sitoa kädet kiinni. Kuolema seurasi muutaman tunnin tai muutaman päivän kuluessa. Länsimaissa ristiinnaulitseminen jäi pois kristinuskon tultua valta-uskonnoksi; olisihan se kovasti epäsopivaa tappaa tavallinen kuolevainen samoin kuin Jeesus. Tässä mielessä onni että Jeesusta ei hirtetty - paitsi että kristinuskon symboli olisi nyt hirsipuu, olisi hirttäminen kielletty ja ristiinnaulitseminen olisi varmaan pysynyt käytössä pitkäänkin. Japanissa ristiinnaulitsemista käytettiin vielä 1850-luvun puolivälissä ja siitä on säästynyt jopa valokuvia. Nyttemmin ISIS ja Hamas ovat elvyttäneet ristiinnaulitsemisen jälleen käyttöön, joten menetelmä pääsi tälle listalle ja jopa näin korkealle.

8. Kaasukammio
Vastoin yleistä luuloa menetelmää eivät käyttäneet ensimmäisinä saksalaiset eikä käytetty kaasu ole koskaan Zyklon B, joka on ensinnäkin tehoton ja toiseksi tuskallinen. Ensimmäistä kertaa kaasukammiota käytettiin virallisessa teloituksessa 1924. Tai oikeastaan ei käytetty kaasukammiota, vaan omaa selliä. Valitettavasti selli ei ollut riittävän ilmatiivis ja kaasu vuoti ulos. Uudessa yrityksessä käytettiin vankilan teurastamoa ja tällä kertaa onnistuttiin. Myöhemmin rakennettiin sitten varsinaisia kaasukammioita. Käytettävä kaasu on aina ollut syaanivetyä eli sinihappoa. Se aiheuttaa tajuttomuuden muutamassa sekunnissa ja kuoleman muutamassa minuutissa. Periaatteessa. Käytäntö on osoittautunut usein toisenlaiseksi ja siksi kaasukammiota on käytetty hyvin vähän, USA:ssa vain 11 kertaa kuolemanrangaistuksen palauttamisen (1976) jälkeen ja viimeksi 2010. Muualla maailmassa menetelmää ei virallisesti käytetäkään.

9. Kuristaminen
Kuristaminen on läheistä sukua hirttämiselle, mutta kuitenkin eri menetelmä kahdesta syystä. Ensinnäkin oikein suoritetussa hirttämisessä uhri ei kuristu ja toiseksi kuristamiseen ei liity pudotusta tai edes roikkumista. Menetelmä oli käytössä Espanjassa vielä vuonna 1974. Siellä oli tähän ihan oma laitteensa, garrotte. Alun perin systeemi toimi siten, että tuomittu istutettiin tuolille, kaulaan kietaistiin silmukka ja silmukan sisään tanko, jota pyöritettiin sitten riittävän monta kierrosta. Taitava teloittaja sai aikaan kuoleman muutamassa sekunnissa. Tunnetuin kuristamalla teloitettu on viimeinen inkakuningas Atahualpa, joka pelastui roviolta polttamiselta 1533 kääntymällä viime hetkellä kristinuskoon.

10. Polttorovio
Euroopassa polttorovioista luovuttiin lopullisesti 1800-luvun alussa ja ne olivat sitä ennenkin olleet jo hyvin harvinaisia. Lisäksi tuomitut oli normaalisti kuristettu ennen liekkien leimahtamista. Nyttemmin tapa on kaikkialta lakkautettu virallisesti, mutta epävirallisesti sitä vielä siellä täällä harjoitetaan. Esimerkiksi Pohjois-Koreassa, joka muutenkin on alalla kunnostautunut mielenkiintoisin innovaatioin, väitetään erinäisiä kenraaleita käytetyn bensakylvyssä ennen tulitikun heittämistä. Myös ISIS on ottanut menetelmän uusiokäyttöön kärventämällä kiinnijääneen jordanialaislentäjän häkissä.

Lopuksi sitten muutama uusi tai ainakin uusvanha innovaatio järjestyksessä barbaarisimmasta humaaneimpaan. Humaanisuuden mittarina pidetään tässä aikaa ensimmäisestä kivun havaitsemisesta kuolemaan.

5. Hukuttaminen
Hukuttamista on ennenkin käytetty teloitusmenetelmänä, mutta kovin tehottomasti. Ei tarvitse muuta kuin sulkea teloitettava teräshäkkiin ja upottaa se nosturin nokassa puoleksi tunniksi järveen. Itse asiassa hämmästyttää, että natsit vaivautuivat rakentamaan kaasukammioita. Ei olisi tarvinnut muuta kuin kaivaa riittävän syvä kuoppa, valaa betoniseinät ja -lattia sekä asentaa sen päälle teräsristikko. Kuopan koolla ei olisi ollut käytännössä mitään rajoitteita, toisin kuin kaasukammioilla oli. Sitten olisi vain tarvinnut avata patoluukku läheisestä joesta, odotella puoli tuntia, sulkea tuloluukku, avata poistoluukku ja laittaa kapot tyhjentämään monttu. Taatusti halvempaa kuin kaasukammiot.

4. Palelluttaminen
Kuulemma paleltumiskuolema on suhteellisen rauhallinen. Odotellaan parinkymmenen asteen pakkasta (tai sitten laitetaan heppu kylmäkammioon) ja ei muuta kuin sidotaan uimahoususilleen odottelemaan. Palelluttamista ei kuitenkaan liene koskaan käytetty teloitusmenetelmänä ilmastollisten syiden takia: onnistuisi tehokkaasti vain harvassa maassa ja niissäkin vain muutamana kuukautena.

3. Murskaaminen
Tätä ikiaikaista menetelmää on harjoitettu norsujen avulla ja muutenkin. Systeemi ei kuitenkaan ollut välttämättä kovin tehokas ja jäi pois käytöstä epähumaanina. Nykypäivänä asia olisi toisin, koska voimantuottomenetelmät ovat paljon tehokkaammat. Mietitään esimerkiksi autonmurskainta Goldfingerin avustajan Oddjobin tyyliin.

2. Pudottaminen
Toinen vanha mutta hylätty menetelmä, johon uusi teknologia antaisi taas uuden ulottuvuuden. Aiemmin jouduttiin tyytymään kalliolta heittämiseen - Rooman valtakunnassa Tarpeian kalliot olivat suosiossa. Valitettavasti käytettävissä olleet pudotuskorkeudet olivat kovin vaatimattomia eivätkä taanneet varmaa menestystä. Nykypäivänä lentokoneesta tai helikopterista saadaan tarvittaessa useiden kilometrien korkeus, jolloin tuomittu saa myös hyvät kyydit viimeisellä matkallaan. Tätä menetelmää käytettiin 70-luvulla Argentiinassa toisinajattelijoiden "kadottamiseen". Lisävauhtia antamaan voidaan käyttää paria rautakahletta, jotka samalla hoitavat hautauksen - oletettavasti temppu tehtäisiin tietysti meren yllä. Jos suvaitsevaisto saa joskus totaalisen vallan ja jään kiinni, niin saanen esittää kainon toiveen että teloitukseni tapahtuu tällä tavalla. Varmuuden vuoksi huomautan, että perinteisistä menetelmistä suosin henkilökohtaisesti eniten ampumista, mikäli tämä uusi innovaatio ei ota tulta.

1. Räjäyttäminen
Aivan uusi keksintö alalla. Ainakaan tietääkseni tätä ei ole koskaan käytetty, vaikka se olisi a) kivuton, b) halpa ja c) käytännöllinen. Kaivetaan parin metrin syvyinen monttu, laitetaan pohjalle muutama kilo TNT:tä matoksi, lasketaan tuomittu sidottuna sinne ja peitetään teräskannella suunnatun räjähdysvaikutuksen aikaansaamiseksi. Sitten käännetään kytkintä ja lopuksi ei tarvitse muuta kuin lapioida monttu umpeen niiltä osin joilta räjäytys ei ole seinämiä romauttanut.

Ajoitus on kaiken A ja O

19.4.2015: Suomessa pidettiin eduskuntavaalit.

21.4.2015: Kymmeniä ryöstöjä ja pahoinpitelyjä tehtailleen mamujengin tuomiot luettiin Helsingin käräjäoikeudessa. Jengipomon tuomio oli vuosi ja kymmenen kuukautta ehdollista ja 50 tuntia yhteiskuntapalvelua, muut selvisivät vähemmällä. Tuomiot piti antaa jo aiemmin, mutta ne siirrettiin ”käräjäoikeuden jutturuuhkan” takia tähän ajankohtaan. Tuomittujen etunimet ovat - sukunimet tästä linkistä - Abdullahi, Joonas, Moundir, Mwila, Peshraw, Sakariye, Santeri, Sedry ja Yasiin.

23.4.2015: Kuudelle vankeutta teinitytön törkeästä hyväksikäytöstä Turun käräjäoikeudessa.
Kuusi (tässä piti olla sana miestä, mutta en pystynyt kirjoittamaan sitä) oli ollut useita kertoja tytön kanssa sukupuoliyhteydessä. Tyttö oli tekojen aikaan 12-14 –vuotias. Tuomittujen etunimet (sukunimet löytyvät linkistä) ovat Arben, Imad, Harem, Muhamed, Ravvand ja Sangar.

24.4.2015: Helsingin hovioikeus päätti, että Abdigadir Osman Hussein pääsee vapaaksi ensi vuoden syyskuussa. Päätös tehtiin vastoin vankilan, rikosseuraamuslaitoksen ja vankisairaalan lausuntoa. Hussein raiskasi 1993 13-vuotiaan tytön puukolla uhaten. Vankilasta vapauduttuaan hän murhasi 1995 15-vuotiaan tytön. Ollessaan 2005 kolmen tunnin vartioimattomalla lomalla hän teki törkeää seksuaalista väkivaltaa nelivuotiaalle lapselle.

Vanha sanonta: yksi kerta on sattumaa, kaksi kertaa on yhteensattumaa, kolme kertaa on vihollisen järjestelmällistä toimintaa.

Kuten ennen vaaleja kirjoitin, näissä vaaleissa ainoa merkittävä asia oli haittamaahanmuutto. Kaikissa muissa mahdollisissa asioissa voidaan tehdä suunnilleen miten isoja virhepäätöksiä tahansa, mutta ne ovat korjattavissa huonossakin tapauksessa yhdessä sukupolvessa. Mutta jos Suomi jatkaa taantumustaan kohti lähi-itäläis-afrikkalaista slummia, sitä muutossuuntaa ei korjaa mikään julkisesti esiin kirjoitettavissa oleva keino.

Ainoa merkittävä puolue, jonka linjaus on ollut haittamaahanmuuton vastainen, on perussuomalaiset. Niinpä haittamaahanmuuttoon liittyvät realistiset uutiset olisivat väistämättä nostaneet perussuomalaisten kannatusta juuri ennen vaaleja. Mikä on todennäköisyys sille, että kolme näin isoa päätöstä tulee vasta seuraavalle viikolle vaalien jälkeen? Ja vastaus: erittäin suuri, mutta todennäköisyys sille, että ne tulivat sattumalta vasta vaalien jälkeen, on erittäin lähellä nollaa. Etenkin kun viime aikoina eniten julkisuutta saanut eli katujengijuttu nimenomaisesti siirrettiin vaalien jälkeiselle viikolle. Perusteena oli ”käräjäoikeuden jutturuuhka”.

Uskokoon ken haluaa. Minä en.

Salaliittoteorioita on kehitelty; väitetään, että määräys juttujen hyllyttämisestä vaalien jälkeiselle ajalle tuli määräys korkeammalta taholta. Tähän on vaikea uskoa. Länsimaisissa valtioissa noudatetaan varsin tiukasti Montesquieun vallan kolmijako-oppia, jonka mukaan lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan. On erittäin epäuskottavaa, että hyvin itsetietoinen – ja hyvä niin – tuomioistuinjärjestelmämme suostuisi ottamaan mitään käskyjä lainsäädäntövallalta eli poliitikoilta. Sen sijaan on erittäin uskottavaa, että oikeudenkäyntien ajankohdista ovat päättäneet henkilöt, jotka halusivat nämä päätökset julki vasta vaalien jälkeen.

Näin siis ajoitus tällä kertaa ja isänmaalliselta falangilta jäi muutama eduskuntapaikka saamatta.

Yksittäin ottaen tuomioissa oli erinäisiä mielenkiintoisia piirteitä. Se eniten julkisuudessa ollut eli etnojengien pahoinpitelytapaus oli soppa sinänsä. Näistä jengeistä tiedettiin kuukausia ennen kuin poliisi tiedotti yhtään mitään. Senkin jälkeen asiaa koetettiin lakaista maton alle toteamalla, että ”yksittäistapauksia” ja ”mukana oli myös etnisiä suomalaisia”. Olihan niitä, joo. Tuomion saaneistakin enemmän kuin joka viides. On tietysti ilahduttavaa, että lukuisista kontakteista huolimatta tuon useampi suomalaisnuori ei ole alentunut kehitysmaatasolle. Samoin on kääntäen ilahduttava niistä muutamasta etnonuoresta, jotka ovat käyttäytyneet länsimaalaisen sivistyneesti. Maassa maan tavalla. Kun muutetaan länsimaahan, niin ollaan sitten sivistyneitä. Tai maasta pois.
Mutta siis. Koko jengi sai ehdollista. Siis ehdollista. Vielä kerran: ehdollista. Ja muutaman tunnin nurmikon haravointia. Ja vahingonkorvauksia, toisin sanoen sossu maksaa. Siis sinä ja minä maksamme. Kuten maksoimme myös kymmeniin tuhansiin nousseet oikeudenkäyntikulut ja näiden kutaleitten asianajokulut.
Vaan mietitäänpä hetki. Oikeus on nyt siis linjannut, että lukuisista pahoinpitelyistä ja ryöstöistä mätkäistään teot suunnitelleelle ja niitä johtaneelle jengipomolle vuosi + 10 kk ehdollista sekä 50 tuntia yhdyskuntapalvelua. Okei, tekijät olivat niukasti alle 18-vuotiaita ja saivat nuorisoalennusta. Mutta suhteutettuna, eihän yhdestä pahoinpitelystä voi tulla aikuisellekaan tuon enempää. Epäilen, että jos tämmöisen jengiläisen tohjoksi pieksämisestä selviää ehdollisella tuomiolla ja yhdyskuntapalvelulla, joudutaan ottamaan käyttöön jonotusnumeroautomaatti sairaalan ovelle. Ettei menisi sekaisin kenen vuoro nyt olikaan, kun tekijä kävelee ulos edellisestä selkäsaunasta paikkailtuna. Tosin eihän tämmöinen nyt käy, kyllä kantasuomalainen saisi tuomionsa ehdottomana. Jos suomalainen lyö haittamamua, se on rasismia, mutta jos haittamamu lyö suomalaista, se on kulttuuriero.

Turun tapauksessa puolestaan kävi ilmi, että yksi oli houkutellut 12-vuotiaan seksiin kanssaan tarjoamalla tälle Facebookissa 50 euroa. Siitä se sitten lähti ja kohta koko jengi oli joukolla pikkutytön kimpussa. Kuvottavaa, mutta toisaalta normimeininkiä siinä paskakulttuurissa, johon nämä Suomen etnistä värinää lisäävät rikastuttajat kuuluvat.
Eikö näitä osata sopeutuksessa kouluttaa maan tavoille? Kertoa, että sivistyneessä maassa käyttäydytään sivistyneesti tai palataan takaisin. Jos haluaa elää omilla tavoillaan, niin maailmasta löytyy paljon maita, joissa se on mahdollista.
Jos minäkin muuttaisin johonkin Hiekkadyynilandiaan, niin kyllä yrittäisin olla maassa maan tavalla ja käyttäytyä kuin mikäkin pullopersesika. Ja jos nyt joku pitää loukkaavana sitä, että muslimeja verrataan pullopersesikoihin, niin lupaan pyytää vertausta anteeksi heti seuraavalta tapaamaltani pullopersesialta.

Entäs sitten tämä kolmas tapaus. Tyyppi on siis raiskannut 13-vuotiaan tytön, istunut siitä pari vuotta linnassa, päässyt vapaaksi ja murhannut 15-vuotiaan tytön. Sitten vankilomalla ehtinyt parin tunnin aikana hyväksikäyttää nelivuotiasta!
Eniten tässä kyllä ihmetyttää, kuinka munattomia lässyköitä suomalaiset rikolliset ovat, kun tämä porsaan degeneraatio on yhä elossa. Luulisi linnassa mahdollisuuksia riittävän. Melkein yhtä paljon ihmetyttää Helsingin hovioikeus, joka vastoin kaikkia asiantuntijoiden lausuntoja on päästämässä tämän vapaaksi. Ja käyttää perusteluna mm. hänen raittiuttaan. Hei haloo, tyyppi on linnassa istuva muslimi ja perusteluna käytetään raittiutta! Eikä Suomesta voi karkottaa, kun Somalia ei ota vastaan. Pointsit Somalialle – meidän pitäisi ottaa oppia somalialaisesta maahanmuuttopolitiikasta ja olla päästämättä somaleja maahan.
Ainoa järjellinen selitys on, että hovioikeus on lyönyt viisaat päänsä yhteen ja todennut, että kun Suomessa ei kerran ole kuolemanrangaistusta, niin hoidetaan asia sitten luovalla ratkaisulla. Toivoa vain sopii, että luova ratkaisu tapahtuu ennen kuin taas yhden – tai useamman – viattoman suomalaisen elämä tuhoutuu. Ja jos oikeuden välikäsi jää kiinni, olen aika varma siitä että hän saa varsin monta nimetöntä postilähetystä kiitoksena.

Onhan tuossa ratkaisussa tietysti se hyvä puoli, että rahaa säästyy. Tuokin saasta on kuluttanut tolkuttoman määrän meidän suomalaisten rahoja. Kuolemanrangaistusta aina vastustetaan – ihan aiheesta – sillä, että syyttömiä joutuu tuomiolle. Tässä tapauksessa syyllisyyksistä yhdessäkään kolmessa tapauksessa ei ole pienintäkään epäilystä. Nappi otsaan –ratkaisu olisi ollut halvempi ja parempi kaikille.

Tähän liittyen laitoin mietintämyssyn päähän ja keksin ratkaisun, joka tekee sekä kuolemantuomion vastustajat että kannattajat tyytyväisiksi. Ainakin sen pitäisi.

Otetaan rikoslakiin ehdollinen kuolemantuomio. Se voidaan langettaa vain erittäin raskaista rikoksista (en ryhdy yksilöimään, mutta Hussein olisi sen saanut), joissa tuomitun syyllisyydestä ei ole pienintäkään epäilystä.

Mutta kuolemantuomio on ehdollinen. Se pannaan täytäntöön vain kahden ehdon toteutuessa. Jos ehdot eivät toteudu, niin tuomittu istuu elinkautisvankina loppuikänsä.

Ensimmäinen ehto on se, että rahat loppuvat. Jokaisella kuolemaantuomitulla on rahasto, johon voi maksaa hänen ylläpidostaan. Kuvitellaan vaikka, että vuotuiset kustannukset ovat satatuhatta euroa. Mikäli vuoden 2015 lopussa rahastossa on vähintään tämän verran rahaa, niin tuomiota ei laiteta täytäntöön vuonna 2016. Mikäli vuoden 2016 lopussa rahastossa on vähemmän kuin satatuhatta euroa, niin tuomio laitetaan täytäntöön vuoden 2017 aikana (olettaen että myös ehto 2 täyttyy). Ylijäämärahat valtion kassaan, myös siinä tapauksessa että tuomittu kuolee luonnollisen kuoleman. Tällä tavoin kuolemantuomion vastustajat voivat osoittaa vakaumuksensa ja estää kuolemantuomion toteutumisen. Eikä kannattajille tule kuluja. Lahjoittajien nimet pidetään salassa.

Toinen ehto on se, että teloittajiksi löytyy viisi vapaaehtoista. Teloitus suoritetaan ampumalla, perinteinen tyyli eli neljä aseista ladataan kovalla patruunalla ja yhdessä on pelkkä räkäpää. Ampujat eivät tiedä, kenellä on se räkäpää, joten kukaan ei pääse kehuskelemaan. Teloittajana voi toimia vain täysi-ikäinen ja vain yhden kerran. Näin myös kuolemantuomion kannattajat joutuvat kantamaan vastuunsa, jos kerran haluavat jonkun hengiltä. Teloittajien nimet pidetään salassa.

Tällä systeemillä luulisi molempien osapuolten olevan tyytyväisiä. Kuolemantuomion kannattajilta putoaa heidän tärkein argumenttinsa eli tolkuttomat kustannukset pois. Vastaavasti vastustajien on turha inistä, jos eivät ole valmiita maksamaan valtion täysihoidosta aiheutuvia kustannuksia.

Olisi mielenkiintoista tietää, olisiko esimerkiksi Husseinille saatu kerättyä satatuhatta vuodessa. Sen kyllä tiedän, että vapaaehtoisia kiväärihenkilöitä olisi kyllä löytynyt.

Välihuomautus 65: Kansalaisaloite

Aloite rikoksiin syyllistyneiden maahanmuuttajien karkoittamisesta kaipaa vielä muutamia tuhansia allekirjoittajia. Olkaa hyvät ja laittakaa toimeksi, jos ette ole vielä kansalaisvelvollisuuttanne suorittaneet. Pakko minunkin mainostaa, kun media on enimmäkseen tästä vaiennut, toisin kuin eräistä muista taannoisista kansalaisaloitteista, joita kyllä jaksettiin rummuttaa tarvittavan 50 000 allekirjoittajan saamiseksi.

LINKKI

Kaidalla tiellä

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos Optula päätti sitten tarttua pässiä sarvista tutkimalla, mitenkäs se maahanmuutto ja rikollisuus oikein toisiinsa suhtautuvat. Hämmästyttävin asia tutkimuksessa on, että se uskallettiin julkaista. Lopputulokset olivat nimittäin melkoisen tyrmäävät. Suora lainaus tiivistelmästä:

Tulokset. Tutkimus osoitti, että eräiden maahanmuuttajaryhmien rikollisuustaso ja rikosten uhriksi joutumisriski perinteisissä omaisuus- ja väkivaltarikoksissa on Suomessa tällä hetkellä selvästi kantaväestöä korkeampi. Toisaalta maahanmuuttajaryhmien väliset rikollisuustaso- ja uhriksi joutumisriskierot tutkituissa rikostyypeissä olivat suurempia kuin koko maahanmuuttajaväestön ja kantaväestön erot. Maahanmuuttajat eivät sen enempää rikollisuusriskin kuin rikollisuuden rakenteenkaan suhteen muodosta yhtenäistä ryhmää. Aikuisväestön rikosriski yhdistyi maahanmuuttajilla tavallisesti korkeaan uhriksi joutumisriskiin ja yhtenä syynä tähän oli se, että korkean rikollisuusriskin ryhmissä huomattava osa rikollisuudesta oli ryhmien sisäistä. Tulokset olivat pääosin samansuuntaisia niin rekisteri- kuin kyselylähteitä käytettäessä. Tutkimus osoitti myös, että rikollisuustasoerot maahanmuuttajataustaisessa aikuisväestössä, niin maahanmuuttajaryhmien väliset kuin suhteessa kantaväestöön, ovat Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa väkivalta- ja omaisuusrikoksissa tällä hetkellä käytännössä identtiset.
Keskeisten demografisten ja sosiaalisten taustatekijöiden huomiointi vähensi, muttei poistanut, kantaväestön ja korkean rikollisuusriskin maahanmuuttajaryhmien välisiä eroja rikollisuustasossa ja uhriksi joutumisriskissä. Aikuisväestössä korkean riskin maahanmuuttajaryhmien ero kantaväestöön liittyi osin nuorten miesten suureen osuuteen ja alhaiseen tulotasoon. Näiden tekijöiden huomioiminen ei kuitenkaan selittänyt maahanmuuttajaryhmien välisiä eroja. Nuorten keskuudessa taas vapaa-ajan rutiinitoiminnot, vanhempien harjoittama sosiaalinen kontrolli sekä perheen sosioekonominen tilanne olivat yhteydessä maahanmuuttajanuorten korkeampaan rikoskäyttäytymiseen ja uhriksi joutumisen riskiin.

Taidatkos sitä sen selvemmin sanoa? Ilmeisesti olisi kuitenkin pitänyt, koska esimerkiksi Helsingin Sanomat otsikoi tutkimuksesta kertovan artikkelinsa "Valtaosa maahanmuuttajista on lainkuuliaisia". Jumankekka! Tuo meni suoraan totuuden vääristelyn Hall of Fameen. Aivan erityisesti Hesari (paperiversio) jaksoi muistuttaa siitä, että yhdessäkään maahanmuuttajaryhmässä ei ollut yli 10 % rikollisia. Tuo tulkinta meni puolestaan suoraan tahallisten väärinymmärrysten Hall of Fameen.

Tutkimuksen aineistona olivat vuosina 2010-11 tapahtuneet rikokset. Tarkemmin sanottuna rikokset, joista oli jääty kiinni. Ja rikoksistakin vain väkivalta- ja omaisuusrikokset. Tämä siis tarkoittaa sitä, että tutkimuksessa ei päätynyt rikollisten joukkoon, mikäli toteutti ainakin yhden seuraavista ehdoista:
1) Tehty rikos ei ollut väkivalta- tai omaisuusrikos, vaan esim. kavallus
2) Rikos ei tapahtunut vuosien 2010-11 välisenä aikana esim. siksi, että sattui istumaan elinkautista linnassa eikä voinut tehdä rikosta
3) Rikoksesta ei jäänyt kiinni, esim. pahoinpitelystä ei tehty rikosilmoitusta
Tälläkin systeemillä saatiin pahimmista väestöryhmistä melkein 10 % rikollisiksi. Siis vielä kertauksena: tietyssä väestöryhmissä lähes 10 % teki kahden vuoden aikajanalla väkivalta- tai omaisuusrikoksen, josta jäi kiinni. Sama muunnettuna suomalaisiin: jos suomalaiset tehtailisivat rikoksia samaan tahtiin, niin kahden vuoden aikana puoli miljoonaa suomalaista syyllistyisi vakavaan rikokseen! Ja tämä onnistutaan lehdistössä valkopesemään maahanmuuttajien rehellisyydeksi!

Mutta tuo vihervasemmistolaisen hyysäysmediamme objektiivisuudesta. Takaisin tutkimukseen. Otsikko oli siis Maahanmuuttajat rikosten uhreina ja tekijöinä. Se on jaettu kolmeen osaan. Osassa I tutkittiin maahanmuuttajien rikollisuutta rekisterilähteiden valossa. Osassa II tehtiin sama tutkimus kyselylähteitä käyttäen. Osassa III käsiteltiin maahanmuuttajien kotoutumista ja siihen liittyviä toimenpiteitä. Tässä kommentaarissa referoin pääasiassa osaa I, osan II kuittaan muutamalla lyhyellä maininnalla, koska siinä saadut tulokset ovat hyvin samanlaisia kuin osassa I. Osaa III en käsittele ollenkaan, koska se on pääasiallisesti diibadaabaa kotouttamisesta, mikä on täysin ymmärrettävää. Tutkijoiden täytyi suojata oma persnahkansa lisäämällä loppuun vakiofraaseja, jotka tuskin heitä itseäänkään kiinnostivat.


Kuten edellä kerrottiin, osassa I tutkimusaineistona ovat siis vuosina 2010-11 tapahtuneet väkivalta- ja omaisuusrikokset. Kyseessä oli kokonaistutkimus, ts. kaikki aikavälillä olleet kyseisten tyyppien rikokset (tyypit lueteltu tutkimuksen sivun 7 alaviitteessä) olivat mukana, ei siis pelkkä otos. Tästä krediittiä tutkijoille. Rikoksista oli selvitetty epäiltyjen mahdollinen mamutaustaisuus. Ensimmäisen polven mamuiksi oli määritelty, jos syntymämaa oli jokin muu kuin Suomi. Toisen polven mamuiksi oli määritelty, jos äidinkieli oli jokin muu kuin suomi. Tässä on tutkimuksen ensimmäinen, joskin väistämätön epätarkkuus. Voihan ihan pottunokkasuomalainenkin olla sattumalta Ruotsissa syntynyt, kuten vaikka Keke Rosberg. Nämä tapaukset lienevät kuitenkin harvinaisia. Sen sijaan toisen polven mamuissa lienee melkoinen määrä epätarkkuutta. Jos Suomessa asuva puhuu äidinkielenään hinkuintiaa, niin lienee selvä että kyseessä ei ole etninen suomalainen. Mutta toisinpäin: on hyvin todennäköistä, että suomalaisen ja uggabuggalaisen jälkeläinen puhuu äidinkielenään suomea eikä uggabuggaa. Näiden tapausten rikollisuus on määritelty etnisten suomalaisten rikollisuudeksi. Epäilen lievää törkeämmin, että tilasto vääristyy eikä suinkaan suomalaisten kannalta edulliseen suuntaan. Tässä kohdassa on kuitenkin annettava tutkijoille synninpäästö, koska etnisen taustan tutkiminen olisi käytännössä mahdotonta. Mutta kyllä heidän olisi pitänyt tämä asia myös mainita tuloksia vääristävänä tekijänä - tai sitten täsmentää, että tutkimuksessa "suomea äidinkielenään puhuviksi" luokitelluista kaikki eivät ole "etnisiä suomalaisia".

Ulkomailla syntynyt väestö oli luokiteltu synnyinmaan mukaan 24 ryhmään. Suurimmat yksittäiset synnyinmaat (yli 5000 asukasta) olivat Venäjä, Ruotsi, Viro, Somalia, Irak, Kiina, Thaimaa, Saksa ja Turkki. Joissain tutkimuksen osa-alueissa jako oli tarkempi ja joissain osa maista oli yhdistetty saman nimikkeen alle.

Ensimmäisenä tutkittiin ns. toimettomuutta, eli kuinka suuri osa aikuisväestöstä ei opiskele eikä käy työssä. Suomea äidinkielenään puhuvista osuus oli neljä prosenttia. Kaikissa suurimmissa mamuryhmissä osuus oli korkeampi. Pohjat vetivät somalinkieliset (41 %) ja kurdinkieliset (35 %). Siis kymmenkertainen osuus suomalaisiin nähden!

Seuraavana oli vuorossa työttömyysaste. Suomenkielisistä työttömiä oli 10 %. Maahanmuuttajista työttömiä oli keskimäärin 22 %, mutta erot ryhmien välillä olivat jälleen suuria. Itä-Aasiasta muuttaneilla aste oli sama kuin suomenkielisillä. Listaykkösenä olivat jälleen somalit, 54 %.

Työllisyysaste on eri asia kuin työttömyysaste, koska se huomioi myös muut työikäiset työvoiman ulkopuolella olevat (esim. varhaiseläkeläiset, perhevapaalla olevat ja opiskelijat). Suomenkielisten työllisyysaste on noin kaksi kolmasosaa, maahanmuuttajilla noin puolet. Erot olivat jälleen suuria: esimerkiksi virolaisten työllisyysaste oli sama 67 % kuin suomalaisilla, mutta somalien työllisyysaste oli 20 %. Epäillä sopii, että jos somalinkielisistä töissäkäyvistä poistettaisiin sellaiset ammatit, joille ei ilman somaleja olisi mitään tarvetta (esim. somalinkielen tulkit ja somaleihin erikoistuneet sosiaalityöntekijät), työllisyysaste olisi alle 10 %. Tässä on huoltosuhdetta kerrakseen.

Työllisyyttä tutkittiin lähinnä sen takia, että se on rikollisuudessa merkittävä indikaattori. Vanha sanontahan on, että joutilaisuus on paholaisen temmellyskenttä. Varsinainen rikostutkimus tuli sitten seuraavaksi. Kaikissa rikostyypeissä verrokkitasoksi otettiin suomenkielisten taso, jota merkittiin arvolla 1. Kaikista tutkittavista kategorioista tutkittiin ensin absoluuttinen vertailuluku, jonka jälkeen alettiin poistaa tekijä kerrallaan selittäviä seikkoja ja laskettiin uusi vertailuluku. Ensin poistettiin sukupuoli, sitten ikä, seuraavaksi tulotaso ja viimeisenä asuinalue. Näin saatiin sosioekonomisesti luotettava vertailuluku.

Pahoinpitelyrikollisuus oli ensimmäisenä vuorossa. Ykköstä pienempään arvoon pääsivät ruotsinkieliset ja mamuryhmistä Aasiassa, Länsi-Euroopassa (pl. Ruotsi ja Viro, jotka olivat omina yksiköinään), Oseaniassa ja Pohjois-Amerikassa syntyneet. Suomessa syntyneillä muunkielisillä rikollisuusaste oli noin 3. Hurjin lukema oli Afrikassa syntyneillä, joilla luku oli 6,45. Kaikkien vakiointien jälkeenkin lukema oli 3,50. Lähes samaan ylsi Lähi-Itä ja Pohjois-Afrikka (suom. huom. siis arabimuslimit), absoluuttinen lukema 5,91 ja vakiointien jälkeen 2,95. Tämä tarkoittaa siis sitä, että tietyt maahanmuuttajaryhmät tekevät pahoinpitelyjä kuusinkertaisesti ja kaikkien selittelyjenkin jälkeen kolminkertaisesti. Kyynikko voisi tietysti todeta, että kunhan sitten vakioidaan myös älykkyys-, kulttuuri- ja uskontotekijä, varmuuden vuoksi vielä yleinen kusipäisyystekijä, eivät kyseiset ryhmät varmaan syyllisty rikoksiin yhtään sen enempää kuin suomalaisetkaan. Afrikan ihmeen pahoinpitelemää tuskin hirvittävästi lohduttaa, että kun sosioekonominen taso on vakioitu, niin pahoinpitelyä ei oikeastaan tapahtunutkaan. Kyllä vakioinnilla voidaan rikosten syitä selvittää, mutta ei sillä ole mitään merkitystä rikosten määrään. Ainoa vakiontitekijä, joka pitäisi hyväksyä on ikä, koska se muuttuu automaattisesti.

Raiskausrikoksiin maahanmuuttajien todettiin syyllistyneen keskimäärin tekijällä 8 eli raiskausten määrä oli kahdeksankertainen suomenkielisiin nähden. Afrikassa syntyneillä lukema oli 16,47 ja Lähi-Itä/Pohjois-Afrikka -ryhmässä 17,57. Vakioituina lukemat ovat 12,19 ja 12,90. En uskalla edes kuvitella, millaiset nämä lukemat ovat yksittäisillä ryhmillä - esimerkiksi Afrikassa syntyneiden tilastoissa kun ovat mukana vaikkapa ghanalaiset ja Nigerian igbot, jotka yleensä käyttäytyvät lähes sivistyneiden ihmisten tapaan.

Ryöstörikoksissa maahanmuuttajien taso oli noin 3,5. Kärkipaikkaa pitävät hallussaan afrikkalaiset, 11,12. Lähi-Itä/Pohjois-Afrikka -ryhmä on tässä kategoriassa hämmästyttävän kunnollinen muihin rikoksiin verrattuna, lukema on 5,96. Siis vain kuusinkertainen suomalaisiin nähden! Tähän väliin kiilaavat Ruotsissa syntyneet lukemalla 8,03. Melkoisen yllättävä lukema on kiinnittänyt myös tutkijoiden huomion. Tarkempi penkominen paljasti, että Ruotsissa on syntynyt melkoinen määrä romaneja, jotka tehtailivat puolet ryhmän rikoksista. (Lisäys 19.6.2015: tieto tästä löytyy Optulan tutkimuksesta, s. 102 alaviite) Tässä loistava esimerkki siitä, mitä on saanut aikaan muutama sata vuotta kestänyt monikulttuurisuuskokeilu.

Varkausrikoksissa mamujen keskimääräinen taso on 2,5-kertainen suomalaisiin nähden. Kärkipaikkaa pitävät - rumpusoolo - afrikkalaiset! Lukema on kuitenkin vain 4,71. Selittäväksi tekijäksi tässä nousee toki se, että suora varastaminen on turhaa, kun välillisesti varastamalla eli verovaroilla maksetuilla sosiaalietuuksilla pärjää hyvin.

Maahanmuuttajien rikollisuutta Suomessa oli verrattu vastaavaan muissa Pohjoismaissa. Erillinen tilasto oli Norjasta. Kuten lopputuloksissa todettiin, Suomen ja Norjan tasot olivat lähes identtisiä. Muutamia esimerkkejä, joissa kantaväestölle annettu verrokkiarvo on 1:
Toisen polven maahanmuuttajat: Suomi 3,18, Norja 3,43
Afrikka: Suomi 5,50, Norja 5,35
Lähi-Itä/Pohjois-Afrikka: Suomi 5,73, Norja 5,61
Venäjä: Suomi 1,60, Norja 1,21
Itä-Aasia: Suomi 0,56, Norja 0,52
Hauska piirre on siis se, että Afrikan ja Lähi-Idän maahanmuuttajien rikollisuusaste on kymmenkertainen Itä-Aasiasta tulleisiin nähden ja luvut ovat Suomessa ja Norjassa niin lähellä toisiaan, että mahtunevat tutkimusten virhemarginaaliin.

Seuraavaksi tutkimuksessa selvitettiin maahanmuuttajia rikosten uhreina. Ikuisesti on toitotettu sitä, kuinka usein Suomessa joudutaan rasististen rikosten uhreiksi. Tutkimus osoittaa väitteen todeksi. Ei kuitenkaan sillä tavoin, kuin suvaitsevaisto olisi toivonut. Lainaus: Tutkitulla ajanjaksolla kantaväestön pahoinpitelyrikoksista 91 prosenttia oli kohdistunut kantaväestöön ja seitsemän prosenttia maahanmuuttajiin. Huomioitaessa uhrien ikä- ja sukupuolijakaumat, maahanmuuttajien osuus kantaväestön uhreista vastasi väestöosuutta. Kantaväestön tekemät pahoinpitelyt eivät siten olleet kohdistuneet maahanmuuttajiin useammin kuin väestöosuuden pohjalta voitiin ennustaa. Eli se siitä. Rasistisia rikoksia kyllä tehtaillaan, mutta ne kohdistuvat aivan toiseen suuntaan. Suomalaisen todennäköisyys joutua kurdin pahoinpitelemäksi on varmasti moninkertainen verrattuna todennäköisyyteen joutua toisen suomalaisen pahoinpitelemäksi, kunhan vakioidaan väestöryhmien suhteellinen osuus.
Johtopäätöstä vahvistaa raiskausrikosten kohteeksi joutuneiden etninen jakauma. Jos suomalaisen riskiä kuvataan arvolla 1, saa afrikkalainen kertoimen 6,9 ja amerikkalainen kertoimen 0. Kun aiemmin on todettu afrikkalaisten raiskaavan yli 16-kertaisella todennäköisyydellä, niin tämä tarkoittaa käytännössä kahta asiaa: afrikkalainen raiskaa afrikkalaista. Suomalaiset tuskin juurikaan raiskaavat muunmaalaisia, jos näin olisi, ei amerikkalaisten kerroin olisi nolla. Toisaalta voisi myös päätellä, että afrikkalaiset raiskaavat omiaan harvemmin, koska syyllisyyskerroin on noin 16 ja uhrikerroin vain noin 7. Jotenkin kävisi kuitenkin mielessä, että afrikkalaiset raiskauksen uhrit harvemmin menevät poliisin puheille, kun kotiseudulla kyseessä on normimeininki. Tähän viittaa myös se, että Lähi-Itä/Pohjois-Afrikka -ryhmässä raiskauksen uhrikerroin on vain 1 eli sama kuin kantasuomalaisilla. Siitä huolimatta että syyllisyyskerroin kyseisessä ryhmässä on 18. Olisiko mitenkään mahdollista, että kun Muhammad raiskaa Fatiman, niin Fatiman rikosilmoituksentekotodennäköisyys on erittäin pieni? Ja jos ja kun näin on, niin mikä mahtaisi oikeasti olla syyllisyyskerroin? Ei ainakaan 18. Ehkä 30?

Suorastaan surkuhupaisan puolelle tutkimus menee, kun selvitetään alkoholin osuutta rikollisuuteen. Noin äkkiseltään kävisi mielessä, että muslimit olisivat puhtoisia poikia, Allah kun kieltää viinakset. Tilastot kertovat seuraavaa. Vuotta kohti laskettuna väkivaltarikoksista epäillään suomenkielisistä 0,27 % kännipäissään ja 0,19 % selvinpäin. Lähi-Itä/Pohjois-Afrikka -ryhmässä lukemat ovat 0,56 % ja 2,48 %. Somaleilla tilanne on 0,84 % ja 2,56 %. Eli jopa muslimit tekevät kännipäissään enemmän rikoksia kuin suomalaiset kaikki yhteenlaskettuna! Tosin ryhmien kokonaisrikollisuudesta humalassa tehtyjen osuus on murto-osa siitä mitä suomalaisilla. Tästä voisi tietysti vetää johtopäätöksen, että edes kahden promillen känni ei laske suomalaisen harkintakykyä keskimääräisen muslimin tasolle.

Lopuksi täytyy vielä antaa vähän synninpäästöä somaleille. Tarkempi erittely väestöryhmistä on vihdoin tutkimuksen osan I lopussa. Somali on väkivaltarikollisuuden tasoltaan vasta viidenneksi yleisin äidinkieli pistearvolla 2695. Edelle menevät lingala, turkmeeni, wolof, tsetseeni ja kurdi. Listaykkönen lingalan pisteet ovat 4545. Lingalan kieltä puhutaan Kongossa. Ja valitettavasti nykyään myös Suomessa. Äskeisiä pistearvoja kannattaa suhteuttaa suomen kielen arvoon. Se on 458.

Vastaavia lukuarvoja varkausrikollisuudesta: listaykkönen kikongo 6098, hopeaa lingala 5000, pronssia georgia 3226. Somali vain 2095 ja kurdi 1345. Romania 2350. Suomi 509.

Samanlaiset tilastot löytyvät myös syntymämaan mukaan tutkimuksen sivuilta 115-120, mutta ne eivät yllätä ketään. Lukekaa itse jos kiinnostaa.

Yhteenvetona on todettava, että kiintiöpakolaishaastatteluissa pyritään käsittääkseni valitsemaan parhaat päältä. Samoin turvapaikanhakijat kuulemma karkoitetaan, mikäli syyllistyvät rikoksiin. Meille tulevat siis näistä ongelmamaista niiden parhaiksi havaitut tapaukset. Lopputulos on silti tämä.


Tutkimuksen II osassa aineistona olivat vuoden 2012 nuorisorikollisuuskysely, joka oli tehty otoksena 6- ja 9-luokkalaisille, sekä kansallinen rikosuhritutkimus, tehty otoksena 15-74 -vuotiaille. Mamuiksi määrittely oli tehty vastaajan omasta ja vanhempiensa synnyinmaasta antamien tietojen perusteella. Poimin esiin joitakin yksittäisiä havaintoja.

Koulurötöstelyä oli tutkittu (s.146) kysymällä, minkälaisiin töllöntöihin sitä on tullut syyllistyttyä. Kategorioita oli 20. Yhdessäkään kategoriassa suomalaisten rötöstelyaste ei ollut suurempi kuin mamuilla ja tasapeliinkin yllettiin vain yhdessä (vahingonteko koulussa). Jaotellumpi tieto (s.154) paljasti, kuinka moneen eri kategoriaan mikäkin ryhmä oli keskimäärin syyllistynyt. 9-luokkalaisista suomalaisten keskiarvo oli 3,2, mamujen 4,1. Suuralueittain jaoteltuna Lähi-Itä ja Afrikka saivat arvon 4,5. On myös huomattava, että tässä tulokset perustuivat omiin vastauksiin. Kuinka rehellisinä ja luotettavina voidaan minkäkin ryhmän vastausta pitää? Tämän tutkijat ansiokkaasti toteavat itsekin (s.213) huomauttamalla, että tutkimuksessa esitetyin lisäkysymyksin havaittiin, että melkoinen osa mamunuorista ei myöntäisi rötöksiä edes nimettömässä kyselyssä. Lisäksi kannattaa muistaa, että osa tietyistä ryhmistä on puolilukutaidottomia eivätkä siksi osaa edes vastata kysymyksiin.

Uhrikokemuksia tutkimalla (s.166) oli havaittu, että mamunuoret ovat joutuneet selvästi useammin uhreiksi kuin kantasuomalaiset. Toisaalta ei liene yhdellekään tutkijalle yllätys, että rikolliset joutuvat useammin rikoksen kohteeksi kuin syyttömät. Koska rikoksentekijöitä on tietyissä ryhmissä moninkertainen määrä, on odotettavissa että kyseisissä ryhmissä on myös uhreja enemmän. Ainoa poikkeus oli "sähköinen kiusaaminen", ilmeisesti siis nettikiusaaminen. Siinä suomalainen oli joutunut uhriksi ainoastaan yhtä suurella todennäköisyydellä kuin mamu. Sivistynyt arvaus antaa olettaa, että syynä on mamujen heikompi teknologian käyttötaito.


Loppukaneettina avoin kysymys päättäjillemme: kun otatte tänne kiintiöpakolaisiksi, turvapaikanhakijoiksi tai muuten vaan lemmikkieläteiksi afrikkalaisia ja muslimeja, niin MITÄ HELVETTIÄ TE OIKEIN AJATTELETTE?????????????

Sivallus CCLXXVIII

Vuonna 1962 Etelä-Afrikan poliisi pidätti Nelson Mandelan. Seuranneessa oikeudenkäynnissä kommunistisen puolueen jäsen ja aseellisen terroristijärjestö Umkhonto we Sizwen johtaja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Hänet vapautettiin 1989, jolloin vankilasta käveli ulos demokratiaan ja rauhaan sitoutunut kaikkien kunnioittama valtiomies - vankeuden kestettyä 27 vuotta, josta 18 vuotta Robben Islandin ankeissa oloissa.

Ja sitten vielä väitetään, että kovat tuomiot eivät muka parantaisi rikollisia.

Välihuomautus 50: Tulosten oikaisemisesta

Vuonna 1938 Helsingin Olympiastadionilla järjestetyissä kilpailuissa 100 metrin ensimmäisenä tuli maaliin Abraham Tokazier. Tuomarivirheen takia tuloslista kertoi kuitenkin toisin. Tokazier oli virallisesti neljäs. Oliko kyseessä rasismi Tokazierin juutalaisuuden takia vai puhdas inhimillinen virhe, ei voi tietää. Ehkä vähän molempia. Jos kyseessä olisi ollut puhdas rasismi, Tokazier olisi sijoitettu luultavasti kolmanneksi, koska kuvasta katsoen on ilmiselvää, että neljäs hän ei mitenkään voinut olla. Maalikameran puuttuessa hänet kylläkin olisi voinut hyvin sijoittaa kolmanneksi eikä koira olisi perään haukkunut. Pitäisin todennäköisenä, että alunperin kyseessä oli inhimillinen virhe, jota on sittemmin yritetty oikaista, mutta juutalaisen ollessa kysessä ei tuomarineuvosto halunnut näin tehdä.

Nyt oikaisu on kuitenkin tapahtunut. SUL on muuttanut kilpailun tulokset, 75 vuotta jälkikäteen. Vika oikaisussa on kuitenkin siinä, että se on sääntöjen vastainen. Sääntökirjan mukaan tuloksia oikaisuvaatimukset pitää tehdä tuomarineuvostolle 30 minuutin kuluessa siitä, kun kyseisen kilpailun tulokset julkistettiin. Olettaisin että vuonna 1938 voimassa olivat kutakuinkin samat säännöt.

SUL on siis toiminut sekä omien että kansainvälisten sääntöjen vastaisesti oikaistessaan tulokset. Hyvä niin. Oikeus on tapahtunut eikä oikeuden tapahtumista saa estää virheellinen sääntö.

Samalla tämä oikaisu toimii esimerkillisenä ennakkotapauksena sille, että myös muutaman viime vuoden aikana tapahtuneet oikeusmurhat voidaan oikaista. SM-kisoihin on osallistunut useita henkilöitä, jotka eivät ole olleet Suomen kansalaisia. Tämä on yksilölajeissa täysin epäoikeudenmukaista. SUL:n on oikaistava myös nämä tulokset ja myönnettävä SM-mitalit niille, joille ne oikeasti kuuluvat. Viestikisojen tuloksia ei tarvitse oikaista, koska kyseessä ovat joukkuekilpailut.

SM-kisoihin osallistuneet ei-suomalaiset on merkittävä kilpailun ulkopuolella osallistuneiksi. Näin on tehty ennenkin. Kalevan Kisoihin osallistui ensimmäisenä ulkomaalaisena Ruotsin ME-juoksija Gunder Hägg 1944 5000 metrillä voittaen niukasti ennen Viljo Heinoa. SM-kultaa hän ei tietenkään saanut. Kuten eivät saaneet 80-luvun alussa osallistuneet muutamat ulkomaalaiset kestävyysjuoksijat eikä myöskään vuonna 1982 keihästä peräti 94,46 tempaissut USA:n Bob Roggy. Viimeisin poikkeusluvalla mukana ollut taitaa olla kaksi vuotta sitten keihäskarsinnassa kilpailun ulkopuolella heittänyt Barry Krammes.

SUL:n on poistettava virallisista tuloslistoista ei-suomalaiset. Ennakkotapauskin on jo olemassa: Paul Jerima menetti tukun pikamatkojen Suomen mestaruuksia vuosilta 1913-15, mutta hänen todettiin jälkeenpäin olleen Venäjän kansalainen. Mestaruudet menivät uusjakoon. Tämä siis siitä huolimatta, että Jerimalla oli suuremmat oikeudet Suomen mestaruuteen kuin vaikkapa Lewis Koririlla; Suomi kuului tuolloin Venäjään, Jerima oli syntynyt ja asunut ilmeisesti koko ikänsä Helsingissä ja puhui sujuvaa suomea.

Parit suhteessa

Tämä kirjoitus jakautuu neljään osaan. Ensin on prologi, sitten tausta, seuraavaksi itse asia ja viimeiseksi humoristinen osio. Samaan tekstiin ei pitäisi periaatteessa sotkea eri tyylilajeja, mutta koska en halua tästä aihepiiristä yhtä viikkojuttua enempää kirjoittaa, niin otan riskin. Osiot (1-3) ovat siis vakavasti otettavaa, mutta osiossa (4) vastuu siirtyy lukijalle.


1.
Brittiläisen jännärikirjailija Frederick Forsythin novellikokoelmassa Tunnollinen tappaja on tarina syvänmerenkalastuksesta. Siinä vanha kalastaja katsoo veneensä vanavettä ja toteaa kahdelle asiakkaalleen, että tuolla on nyt jotakin. Toinen asiakkaista, pankinjohtaja, ihmettelee miten hän voi sen tietää. Tähän toinen toteaa, että samalla tavalla kun itse tiedät, että jossakin kohtaa saraketta luvut eivät täsmää. Vaistolla. Ja kohta koukkuun iskee ennätyskokoinen tonnikala.

Tuo tunne, että jotakin on pielessä, on jokaiselle minkä tahansa alan ammattilaiselle varmaan tuttu. Pienet harmaat miehet kolkuttavat vasaralla takaraivoa sisäpuolelta. Ei vain keksi mitään vikaa, mutta tietää että nyt on vatupassi vinksallaan. Ja lopulta – ehkä – huomaa missä se ongelma oli.

Minulla on ollut tuo päässä nakuttava tunne jo pitkään - tällä kertaa ei ammattiasiassa, vaan homoliittolain kohdalla. Olen seurannut keskustelua sivusta ja nyökytellyt mielessäni, että noinhan se tuntuu olevan; kyllä homoillakin on oltava oikeus mennä keskenään naimisiin. Perustelut lainmuutoksen puolesta ovat vakuuttavat. Silti jokin asia on vaivannut, mutta en vain ole saanut siitä kiinni. Kunnes äskettäin välähti, mistä kiikasti.


2.
Henkilökohtaisella tasolla asia ei minua liiemmin kosketa. Lähipiirissäni ei ole ainuttakaan homoa tai lesboa. Tunnen kyllä useita, joiden tiedän kyseiseen vähemmistöön kuuluvan, mutta yksikään heistä ei ole kahdenkymmenen minulle lähimmän ihmisen joukossa. Mahdollisesti useampikin tuttuni kuuluu vähemmistöön, mutta en voi tietää. Esimerkiksi oletan yhden hyvin tuntemani miehen olevan homo, mutta en ole koskaan kysellyt. Ei ole ollut tarvetta. Eikä minulla ole ollut mitään ongelmaa istua hänen vieressään samoilla lauteilla.
Pidän omaa suhtautumistani homoseksuaalisuuteen liberaalina. Jos minun pitää valita, kuka palkataan työhön, seksuaalisella suuntautumisella ei ole mitään merkitystä. Se kuuluu ihmisen henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, joilla ei – ainakaan yleensä – ole merkitystä työn tekemiseen. Aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi diabetes. Olen kirjoitanut pari vuotta sitten aiheesta. Homoseksuaalisuus on poikkeavuus, sairaus siinä missä mikä tahansa muukin. Ei se tee ihmistä yhtään sen huonommaksi.

Muutamat tuttavistani ovat asian suhteen kaapissa, koska pelkäävät ihmisten reaktioita. Se on surullista. Jotkut ovat puolestaan avoimesti homoseksuaaleja. Tällä en tarkoita sitä, että kuljetaan ympäriinsä lääppimässä samaa sukupuolta olevan kaverin kanssa. Toisaalta jos asia – eli elämäntilanne – tulee puheeksi, Matti sanoo täysin luontevasti asuvansa yhdessä Timon kanssa. Tämä on oikea suhtautumistapa; ei korosteta, mutta ei piilotellakaan. En minäkään mene heti esittäytyessä kertomaan, että ”hei, olen Jaska ja minulla on tämmöinen sairaus”. Kerron sairaudestani (se ei näy päällepäin) vasta sitten, jos se on tarpeellista tai tulee muuten puheeksi.

Ei ole kulunut hirmuisen pitkää aikaa siitä, kun homojen täytyi oikeasti olla kaapissa. Rikoslaista se kyllä poistui jo 1971, mutta jonkinmoista yleistä hyväksyntää täytyi odottaa aina siihen asti, kunnes selvisi että AIDS ei tapa meitä kaikkia. Eli suunnilleen vuosituhannen vaihteeseen asti. Siitä eteenpäin homoliittojen laillistamista on ajettu kiihtyvällä propagandasodalla, joka laimeni vain hetkeksi parisuhderekisteröinnin mentyä läpi 2002. Erinomainen esimerkki kannattajien propagandavoitosta on se, että nykyään sana ”homoliittolaki” on kadonnut kokonaan ja puhutaan ”tasa-arvoisesta avioliittolaista”. Alkoi olla vähitellen selvää, että muutaman vuoden sisällä laki menee läpi. Loppujen lopuksi se koskettaa edes jollain lailla vähemmistöä kansasta ja enemmistö taas kääntyy propagandan kannalle, kun asia on henkilökohtaisella tasolla yhdentekevä.

Minun puolestani eläkööt ja olkoot, olin aina ajatellut. En kuitenkaan tajunnut, miksi avioliitto- tai edes rekisteröintioikeus pitäisi myöntää. Parisuhde ei ole aikuisia, vaan lapsia varten. Kaksi saman sukupuolen edustajaa taas ei voi saada biologisia lapsia, joten se siitä. Mutta vähitellen rummutus alkoi jättää jälkensä minuunkin. Totesin, että perustelut homojen avio-oikeuden puolesta ovat täysin ymmärrettäviä, kun asiaa heidän kannaltaan ajattelee. Vastapuolen perustelut nykytilanteen säilyttämiseksi eivät olleet niin vakuuttavia. Ne kun yleensä olivat "yäk, inhoan homoja -tasoa", kun niiden ympäriltä riisui koristellun retoriikan. Parhaatkin vastustavat näkökannat tyytyivät väittämään seurausten olevan yhteiskunnalle negatiiviset. Tästä taas oli paha mennä sanomaan, kun systeemi ei ole ollut missään niin kauan voimassa, että olisi empiiristä tietoa. Minimiaika kokeilulle on pari sukupolvea.


3.
Takaraivossa nakuttava tunne ”tässä ei nyt ole kaikki kohdallaan” kuitenkin jatkui. Minulla oli runsaasti perusteluja, joiden ansiosta olisin voinut kannattaa homoliittoja ja vain vähän, joilla niitä voisin vastustaa. Tuo nakutus vain häiritsi, enkä siksi ottanut kantaa niiden puolesta. Lopulta sattui kohdalle kaksi kulunutta perustelua homoliittojen puolesta. Olin kuullut ne monesti ennenkin, mutta nyt niiden peräkkäisyys sai aikaan oivalluksen:
1) Homoseksuaalisuus on luonnollista, sitä on esiintynyt aina, kaikkialla ja kaikissa yhteiskunnissa.
2) Emme enää elä viktoriaanisessa maailmassa; homoliittojen salliminen on nykyaikaa.

Silloin kolahti. Jos ja kun homoseksuaalisuutta on esiintynyt aina ja kaikkialla, miksi homoavioliitot eivät ole olleet missään sallittuja?

Tuo oli se asia, mikä oli tiedostamatta häirinnyt.

Homoliittojen vastustajia syytetään siitä, että he ovat jääneet menneelle vuosisadalle. Jos he saisivat päättää, ajaisimme edelleen hevosrattailla koska moottoriajoneuvot olisivat yhä kiellettyjä. Kaikki edistys pysähtyisi.

Ei näin. Napoleonin armeija ei jättänyt huristelematta panssarivaunuilla siksi että se olisi ollut kiellettyä. Niitä ei vain tuohon aikaan oltu keksitty. Homous oli, ja silti se oli kiellettyä. Moottoriajoneuvoja, tietokoneita ja puhelimia ei tarvinnut erikseen laillistaa vuosituhansiin siksi, että niitä ei oltu keksitty. Heroiini ja käsikranaatit kotikäytössä tarvitsi kieltää vasta sitten kun ne oli keksitty. Homoutta on aina ollut, ja se on se oleellinen ero. Jos yksikään yhteiskunta ei ole sitä sallinut – tai enimmilläänkin on vain sietänyt sitä hyväksymättä homoliittoja -, siihen täytyy olla jokin hyvä syy. Pelkästään tämä riittää perusteluksi homoliittoja vastaan.

Tässä vaiheessa voi vastapuoli sitten nousta barrikaadeille ja kaivaa esiin jonkin dekadenssin esimerkin yhteiskunnasta, jossa homoliitot ovat olleet sallituja, kuten Siwan keitaan. Tällaiset toimivat päinvastoin vahvistavina esimerkkeinä. Kyseiset yhteiskunnat ovat olleet yleensä Siwan tapaan resusseiltaan pahasti rajoittuneita, jolloin homoseksuaalisuus on toiminut yhtenä syntyvyyden säännöstelyn metodina. Tai sitten kyseiset yhteiskunnat ovat olleet rappeutuneita ja matkalla kohti tuhoaan.

Kokonaan toisen kirjoituksen aihe on sitten se, miksi homoliitot saattavat olla yhteiskunnan kannalta tuhoisia. Takkirauta-blogissa asiaa on käsitelty ja ainakin osa kirjoituksessa listatuista syistä on tosia. Homot eläkööt omaa elämäänsä yhteiskunnan marginaali-ilmiönä, avio-oikeutta ei tule myöntää ja rekisteröidyn parisuhdelain hyväksyminen oli virhe. Toisaalta heidän oikeutensa tulee taata siinä missä kenen tahansa muunkin. Yhteiskuntamme on oltava niin sivistynyt, että kenenkään ei tarvitse sukulaisten, ystävien tai työtovereiden tuomion pelossa elää kaapissa.


4.
Sitten kieli poskeen.

Ihmisiä syytetään nykyisin paljon homofobiasta. Ihan turhaa. Jos joku ei satu pitämään maksalaatikosta, tekeekö se hänestä maksalaatikkofoobisen? Yksinkertainen tosiasia nyt vain on, että jotkut ovat homoja ja useimmat eivät. Joten useimmat eivät pidä homoseksualismista omalla kohdallaan ja suhtautuvat epäluuloisesti homoihin. Tätä sitten pidetään homofobiana. Ihan samalla lailla voi suhtautua epäluuloisesti ihmiseen, joka pitää kovasti maksalaatikosta. Kyllä sitä on jonkinmoinen epäilys, että kun tällainen tyyppi pyytää päivälliselle, hän saattaa yrittää syöttää maksalaatikkoa. Samanlainen alkuepäilys homojen suhteen on ihan terve merkki. Jos se ei haihdu tarkemman tutustumisen jälkeen, niin sitten voidaan puhua fobiasta.

Periaatteessahan se on heteromiehelle sitä parempi, mitä enemmän homoja on. Kuvitellaan vaikka, että 80 % miehistä olisi homoja. Sehän tarkottaisi sitä, että jokaista heteromiestä kohti olisi viisi naista. Mikäs sen mukavampi ajatus.

Edelliseen tosin voi sanoa huomautuksen, että laskelma ohittaa lesbot. Jos miehistä osa on homoja, on naisistakin osa lesboja eivätkä he tällöin paranna heteromiesten mahdollisuuksia. Tuohon voi aina todeta, että ei ole väliksikään. Homomiehet ovat poissa jahtaamasta naisia, mutta lesbonaisten poistuminen pelistä ei yleensä ole mikään menetys. Lesbot kun pystyy yleensä erottamaan muista feministeistä siitä, että ne ovat vielä rumempia, jos mahdollista. Miehiseltä kannalta katsottuna ei siinä hyvä häviä.

Jonkinlaisia ennusteita tasa-arvoisen avioliittolain seurauksista antaa tutkimus, jossa selvitettiin, kuinka monta prosenttia vuonna 2002 – jolloin rekisteröinti tuli mahdolliseksi – solmituista liitoista on päättynyt eroon. Homopareista on eronnut 11 prosenttia, lesbopareista 24 prosenttia. Samana vuonna solmituista heteroliitoista eroon on päättynyt 21 prosenttia.
Tuloksen ei pitäisi yllättää ainuttakaan heteromiestä.
Parisuhde on hankala jo silloin, kun siinä on vain yksi nainen. Kaksi naista samassa parisuhteessa on kuin pullollinen nitroglyseriiniä Linnanmäen vuoristoradalla.
Lisäksi on huomioitava, että tuona vuonna oli parisuhteensa rekisteröineiden joukossa luultavasti täysin suhteettoman suuri osuus sellaisia pareja, jotka olivat olleet yksissä jo jopa kymmeniä vuosia ja siksi vähemmän alttiita eroille. Jos muutaman vuoden kuluttua tehdään tutkimus siitä, kuinka monta prosenttia vuonna 2007 solmituista rekisteröidyistä parisuhteista on päättynyt eroon kymmenen vuoden kuluessa, on ilmiselvää että lukemat sekä homoilla että lesboilla ovat suuremmat, ehkä lähes kaksinkertaiset. Tällöin homoparien erolukemat olisivat melkein samat kuin heteropareilla ja lesbopareilla ne olisivat todella huikeat.
On myös muistettava se, että lesbopareilla – ainakin havaintojeni mukaan – ainakin toinen puolikas on yleensä ”miehinen”, eli voitaneen olettaa lesboparien liiton muistuttavan asetelmaltaan vähän enemmän mies-nainen -liittoa kuin kahden normaalinaisen liitto muistuttaisi. Sama olettamus pätenee myös homopareihin, eli se muistuttaa enemmän mies-nainen -liittoa kuin kahden normaalimiehen liitto muistuttaisi. Tästä voi helposti päätellä, että mikäli homomiehet olisivat enemmän heteromiesten kaltaisia, homoliitot olisivat vielä nykyistäkin kestävämpiä, kun taas lesboliitot olisivat eroluvuiltaan vielä huimempia mikäli lesbonaiset muistuttaisivat enemmän heteronaisia.
Tämän tutkimuksen jälkeen ei ole kenellekään epäselvää, kumpi sukupuoli on parisuhteessa se haasteellisempi.