Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Uskomatonta touhua

Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen on saanut kanteluja päiväkotien uskonnollisista tilaisuuksista. Asia on noussut esille Puumalaisen otettua viime kuussa kantaa koulujen uskonnollisia tilaisuuksia vastaan.

Ilmeisesti apulaisoikeusgangsteri ei ole enää keksinyt humanitaaristen maahanmuuttajien oloista mitään valitettavaa, kun on ollut joutoaikaa tuommoisia pohtia. Odottelemme mielenkiinnolla, missä vaiheessa tulee ensimmäinen vaatimus siniristin poistamisesta Suomen lipusta.

Viimeksi kun tarkistin, 75,3 % suomalaisista kuului evakelisluterilaiseen kirkkoon. Me muut olemme vähemmistö. Meidän kuuluu sopeutua enemmistön tapoihin. Enemmistön tapa ja siksi oletusarvoinen normatiivisuus on se, että kuulutaan kirkkoon. Samoin kun viimeksi tarkistin, meillä on valtionkirkko - tai kaksi sellaista. Enemmistön tavan mukaista on järjestää uskonnollisia tilaisuuksia silloin tällöin. Vähemmistön ei tarvitse niihin osallistua, jos ei halua. Siis aktiivisesti osallistua. Käytännön syistä on joskus järkevää, että vähemmistöönkin kuuluva osallistuu niihin passiivisesti olemalla läsnä. Rukoilemaan ja uskontunnustuksiin ei saa ketään pakottaa.

Kun lapset menivät päivähoitoon, piti ruksia uskontokunnaksi siviilirekisteri. Perhepäivähoidossa ollessa kysyttiin, miten uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuminen. Vastattiin että saa käydä kirkossa. Ja tykkäsihän ne katsella, onhan kirkko sisältä komeaa nähtävää. Mitään ei parivuotias lapsi kuitenkaan asiasta ymmärrä. Kunnan päiväkodissa on sitten vähän toinen tilanne. Siellä luetaan ruokarukous ja on enemmän uskontoa, mm. uskonnollisia tauluja seinällä. Ilmoitimme että ei ole ongelma.

Aikoinaan Salli vähän ihmetteli kantaani asiaan. Sanoin että kyllähän asia on niin, että jos kotona ei uskontoon aivopestä niin ulkoiset vaikutteet ovat vähäisiä. Jos lapset ovat riittävän fiksuja, niistä tulee ateisteja joka tapauksessa vaikka ulkopuolelta tyrkytettäisiin mitä. Ja jos lapset taas eivät ole riittävän fiksuja, niin siinä tapauksessa paras ratkaisu on että niistä tulee evankelisluterilaisia.

Toki on joskus saanut vastata viisivuotiaan kysymykseen ”Isä, onko Jeesus Jumalan poika?”. Tai jotain vastaavaa, kukin lapsi aina vuorollaan. Helppo nakki: ”Ei ole. Suurin osa suomalaisista on kristittyjä ja kristityt uskovat niin. Me emme ole. Meidän on kuitenkin kunnioitettava enemmistön tapoja.” Tai: "Isä, mikä on Jumala." Tämä on vähän vaikeampi: "Suurin osa ihmisistä uskoo jonkinlaiseen korkeampaan voimaan, joka vaikuttaa asioihin. He nimittävät sitä Jumalaksi. Mitään todisteita Jumalan olemassaolosta ei ole."

Omassa lapsuudessa kuuluin tietysti kirkkoon. Piti istua koulun tilaisuudet läpi ja kuunnella jokapäiväinen aamunavaus. Se päättyi aina rukoukseen. Ala-asteella opettaja valvoi tiukasti, että kaikki pitivät käsiä ristissä ja painoivat päänsä. Jos näin ei tehnyt, seurasi puhuttelu. Pidin touhua alusta alkaen typeränä, mutta muiden mukana oli mentävä. Sen verran protestoin, että otin tavakseni rukouksen jälkeen taivuttaa irroittaa kädet rististä kääntämällä kämmenpuolet eteen ja naksauttamalla kaikki sorminivelet kerralla. Ei olisi pitänyt, siitä sai alkunsa paha tapa naksutella sorminiveliä. Tämä lieneekin merkittävin haitta, mikä minulle on uskonnosta ikinä aiheutunut. Kotona ei uskontoa tuputettu, vaikka äitini jonkinasteinen peruskristitty olikin. Isä oli käsittääkseni lähinnä agnostikko.

Kun täytin 18 vuotta, erosin kirkosta. Jatkoin kuitenkin uskonnon opiskelua lukiossa, koska minulle asia oli sinänsä yhdentekevää. Sitä paitsi elämänkatsomustiedon oppitunnit olisivat olleet siihen aikaan, että ne olisivat joskus haitanneet töitäni. Kun seuraavan kerran lukiossa piti mennä johonkin juhlakirkkoon, jäin vain pois. Seuraavana koulupäivänä opettaja tuli tiukkaamaan, miksi en ollut paikalla. Ilmoitin etten kuulu kirkkoon. Asiasta ei sen enempää puhuttu. Mitään vaihtoehtoisia tilaisuuksia ei sillä kertaa eikä myöhemminkään järjestetty. Tosin täytyy myöntää, että vaikka tilaisuudesta luistinkin, olin kyllä paikalla kirkon edustalla sen päättyessä. En Jahven, vaan paljon tärkeämmän asian eli vonkaamisen takia. No, en minä sillä kertaa sen paremmin kuin myöhemminkään onnistunut kyseiseen tyttöön solmimaan sen syvällisempää suhdetta kuin Jahveenkaan.

Nuorempana olin asioissa paljon jyrkempi. Kukapa ei olisi? En halunnut osallistua mihinkään uskonnollisiin tilaisuuksiin. Poikkeuksina häät ja hautajaiset, koska niissä kyse oli asianomaisten aikuisten ihmisten omasta vapaasta tahdosta. Ristiäiset olisivat olleet mahdoton ajatuskin. Myöhemmin elämä on opettanut. Olen ymmärtänyt, että uskonto on ylivoimaiselle valtaosalle ihmisiä tarpellinen. On joskus joutunut seuraamaan ihmisiä, jotka larppaavat ateismia. Karmeaa. Paukut eivät yksinkertaisesti riitä elämään ilman yliluonnollisia selityksiä maailmanmenoon. Sitten sitä hurahtaa ties mihin homeopatiaan (käyttämäni yleisnimitys kaikelle huuhaalle). Tosiasia on, että vain murto-osalla ihmisistä (oma noin-arvioni on 20 % suomalaisista) prosessori juoksee korvien välissä sillä kellotaajuudella, että he kykenisivät olemaan oikeasti ateisteja. Jos joku muu yrittää, jälki ei yleensä ole kaunista katseltavaa.

Tämän vastapainoksi on todettava, että monet älykkäimmistä tuntemistani ihmisistä ovat hartaita kristittyjä. Heillä on käsittääkseni sisäänrakennettu tarve yliluonnolliseen. Suosittelen luettavaksi aiheesta Pascal Boyerin kirjaa Ja ihminen loi jumalat. Tällaiset ihmiset ovat yleensä yhteiskunnan vakaimpia tukipilareita.

Ateisteista ei ole samanlaisiksi tukipilareiksi, koska he ovat - niin, ateisteja. Ja sellaisena poikkeavia ihmisten ylivoimaisesta valtaenemmistöstä. Ihmiskunta ei yksinkertaisesti ole vielä riittävän kehittynyt siihen, että se voisi luoda toimivan yhteiskunnan ilman uskontoa. Ergo, uskonto on hyödyllistä. Toistaiseksi. Joten tarkastelkaamme mikä uskonto luo parhaan yhteiskunnan. Muistan lukion uskontotunnilta, kun arvoisa pastorimme kertoi protestanttien elintason olevan korkeampi kuin katolilaisten jokaisessa sellaisessa maassa, jossa oli huomattava osuus molempia ryhmiä. Muihin uskontoihin lienee turha edes verrata, ainakaan islamiin. Protestanttisuus luo siis olemassa olevista uskonnoista parhaan yhteiskunnan, joten pragmaatikko kannattaa sitä.

Niin kannatan minäkin. En usko jumaliin, itse asiassa koko ajatus ei olisi varmaan juolahtanut mieleenikään ellei minulle olisi kerrottu joidenkin ihan oikeasti niin tekevän. Mutta voisin aivan hyvin liittyä takaisin kirkkoon puhtaasti kannatussyistä. Jos se olisi sellainen kirkko, joka oikeasti puolustaisi luterilaisuutta yhteiskunnan selkärankana. Tätä nykyä... no jaa, se olisi kokonaan uuden kirjoituksen aihe, joten antaa olla. Mutta sen verran sanon, että jos sen touhu vielä tästä piirun verran hullummaksi menee, puljun pää-äänenkannattaja varmaan vaihtaa nimensä muotoon Moskeija ja kaupunki.

Uskonpuhdistuksen tapahduttua 1500-luvulla koko Eurooppa oli yhtä helvetin (anteeksi sanavalinta) sotkua. Tilanteen päätti vasta Augsburgin uskonrauha 1555. Siinä lanseerattiin periaate "Cuius regio, eius religio" eli "kenen maa, sen uskonto", jonka mukaan ruhtinaalle annettiin oikeus määrätä alamaistensa uskonto. Jo tuolloin tunnustettiin monikulttuurin mahdottomuus, vaikka kyseessä oli sama kansa, ainoastaan eri uskonto. Lisätietoja aiheesta voi kysellä Irlannista. Tämä periaate tuottaa parhaat tulokset. Suomessa uskonto on luterilaisuus. Siksi uskonnolliset tilaisuudet päiväkodeissa ja kouluissa ovat kuten pitääkin. Vaihtoehtotilaisuuksia voi ruveta pohtimaan siinä vaiheessa, kun niiden kohteet kykenevät tekemään itsenäisiä päätöksiä.

Meillä on kaksi VALTIONKIRKKOA. Niinpä valtion tulisi tukea niiden voimaa ja olemassaoloa - tai sitten luopua valtionkirkosta kokonaan. Jälkimmäistä vaihtoehtoa en edellä luetelluista syistä pidä järkevänä. Jäljelle jää se, että valtionkirkkoja on tuettava.Uskonnollisesti normatiivista on se, että kuuluu valtionkirkkoon tai sitten on uskonnonvapaus eli ei tunnusta mitään muuta uskontoa. Tämä tarkoittaa ennen muuta sitä, että valtionkirkkoa on kannustettava tekemään voimakkaasti sisälähetystyötä muihin uskontoihin kuuluvien keskuudessa.

Periaatteen tulee olla se, että uskontoa ei ole pakko tunnustaa. Jos haluaa kuitenkin kuulua muuhun uskontokuntaan kuin valtionkirkkoon, siitä vaan. Jokainen saa tunnustaa haluamaansa uskontoa, mutta maan tapoja on kunnioitettava - tai maasta pois. Cuius regio, eius religio.

Lopuksi vielä listaus eri uskontojen oleellisista piirteistä.

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Sivallus CCXCVII

Posti julkaisi Tom of Finlandin homoeroottisesta taiteesta postimerkkisarjan. Julkaisusta keskusteltiin kovasti, koska esim. jääkäriliike ei saanut omaa postimerkkiään. Perusteluna toimikunta sanoi, että jääkäriliikettä pidettiin liian poliittisena ja se olisi voinut aiheuttaa polemiikkia. Olen ilmeisesti elänyt jossain tynnyrissä, koska en ole havainnut jääkäriliikkeestä vellovaa poliittista debattia viime vuosikymmeninä. Sen sijaan on vaikuttanut, että eduskunnassa ei paljon muusta puhutakaan kuin homoavioliitoista, mutta ilmeisesti se keskustelu ei siis ole ollut poliittista.

Myös tupakointi postimerkeissä on näissä merkeissä sallittua, sen sijaan itse tilatuissa omapostimerkeissä ei.

Toivottavasti Tom of Finland -merkeissä on kuitenkin noudatettu genren linjaa eikä niitä ole varustettu tarraliimalla - tällöin käyttäjät joutuvat nuolemaan takapuolen.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kerettiläisiä ajatuksia

Eräs kommentoija esitti äskettäin ihmettelynsä siitä, miksi en ole pitkään aikaan kirjoittanut kestävyysjuoksusta. Vastasin, että kestävyysjuoksuaiheiset tekstini ovat olleet yleensä analyyttisia tilastollisia tutkimuksia ja minulla ei ole nyt ollut inspiraatiota tehdä sellaisia, koska olen todellisuudessa joutunut tekemään analyysia ihan riittävästi. Lupasin kuitenkin, että palaan aiheeseen ja normaalit ennakkopohdiskelut maastojen ja Kalevan Kisojen kuvioista ovat kyllä suunnitelmissa. Samoin muutama muukin juttuidea. Jälkimmäisistä, jo kauan sitten mietityistä pohjista muistin yhden ajatuksen. Se tulee tässä.

Virallinen totuus juoksuvalmennuksesta on vaihtunut monta kertaa. Suomalaiset hallitsivat aikoinaan kestävyysjuoksumarkkinoita "vaahtopääkävelyllä" tai oikeastaan siitä huolimatta. Sitten tulivat Zatopekin intervallit, vauhtileikittelyt ja nykyiset "sillisalaattijärjestelmät", joissa eri asioita yhdistellään sopivaksi cocktailiksi. Nykyään kestävyysjuoksuvalmennus on siinä määrin puhki analysoitua, että se ei enää kehity revoluution vaan evoluution kautta. Luvassa ei ole suuria mullistuksia, joissa kaikki entinen heitetään romukoppaan ja korvataan täysin uudella. Sen sijaan pieniä oivalluksia, joissa jokin yksityiskohta muutetaan, poistetaan tai tuodaan uutena mukaan.

Olen vuosien ajan kyseenalaistanut joitakin pieniä, yleisesti hyväksyttyjä totuuksia. Viime aikoina jotkut näistä ovat osoittautuneet oikeiksi ja uusi doktriini on astunut vanhan tilalle. Joissakin kohdissa uudet ajatukset ovat nousseet kilpailemaan vanhojen rinnalle ja kädenvääntö käy tiukkana. Jotkut ajatukset taas ovat aivan uusia, joissakin olen varmasti väärässäkin. Mutta tässä on Jaskan kymmenen kerettiläistä ajatusta kestävyysjuoksuvalmennuksesta. En jaksanut ruveta kaikenlaisia alan keskusteluja tähän linkkaamaan, asiasta kiinnostuneet osaavat kyllä googlettaa.

10. Etelän leirit
Sohaistaanpa heti aluksi vähän muurahaispesää ja todetaan, että etelän leirit ovat kyllä ihan hyödyllisiä, mutta ovatko ne tarpeellisia kaikille niille jotka sinne menevät? Joillakin fokus tuntuu olevan etelässä olemisessa eikä treenaamisessa. Kyllä siellä taatusti kovempaa harjoitellaan kuin Suomessa tehtäisiin, mutta silti monille tärkein juttu tuntuu olevan Facebookiin, Instagramiin tai blogiin päivittely, että nyt ollaan sitten etelässä. Kyllähän bikinikuvia on tietysti kiva katsella, jatkakaa. Mutta pitäkää fokus kohdillaan. Onhan se vähän säälittävää, jos ja kun käy taas niin että kesällä moni etelänleiriläinen joutuu katselemaan semmoisten kantapäitä, joille etelänleiri on juoksumatto ja vähähappisen korkeanpaikanleirin korvikkeena on purkillinen hernekeittoa yhdistettynä tiiviisti suljettuun makuuhuoneen oveen. Muutenkin suurella osalla nykynuorisolla tuntuu olevan tapana kailottaa kaikki tekemisensä maailmalle. Tai ainakin antaa tietynlainen kuva. On esimerkiksi ollut hauskaa seurata paria Suomen huippujuoksijaa somessa. Toinen antaa itsestään ja harjoitteluasenteestaan ihan eri kuvan, mikä totuus on. Valmentaja tietääkseni kiehuskelee asian kanssa, mutta ei voi mitään. Toinen taas ei paljoa löpise, vaikka paljon kirjoittaakin. Todellinen - kova - asenne pilkistää rivien välistä eikä sitä liiemmin mainostella.

9. Maitohappoharjoittelu
Yleisesti tiedetään, että ensin pitää rakentaa kunnon pohja PK-harjoittelulla. Huipulle pääseminen vaatii noin viidentoista vuoden työn. Virallisen totuuden mukaan kovien harjoitusten aika on vasta sitten, kun pohjat ovat kunnossa. Suomalaisessa kestävyysurheilussa Matti Heikkisellä voi olla asiasta toinen mielipide. Hän on nuoresta lähtien tehnyt armottomia maitohappoharjoitteita. Maailmanmestaruus puhuu puolestaan. Kuinka elimistö oppisi sietämään kovuutta, ellei sitä harjoiteta siihen alusta lähtien? Toki järjen kanssa, kaikkein rynkyttävimpiin treeneihin pitää olla vuosien pohjat. Mutta heti alusta lähtien on lähdettävä mittaamaan rajojaan ja opittava tuntemaan ne. Kuitenkin tarkkaa harkintaa käyttäen.

8. Kestoajat
Teoriani mukaan harjoituksen kestoajan tulee määräytyä harjoituksen rasitustason mukaan. On olemassa tietyt, geometrisessa sarjassa kasvavat kriittiset kestoajat, joiden mittainen harjoitus ei saa olla. Kevyiden ja palauttavien harjoitusten tulee olla hieman kriittistä aikaa lyhyempiä, kovien harjoitusten hieman pidempiä. Olen tehnyt asiasta tilastollisen tutkimuksen.

7. Mitä meni oikein?
Kritiikki syö. Harjoituksen jälkeen on tärkeintä antaa palaute siitä, mikä meni oikein tai odotettua paremmin. Introvertit kestävyysjuoksijat ovat yleensä itsekriittisiä muutenkin. Positiivinen asenne on se voima, joka ruokkii itseään. Oppia kannattaa ottaa toisen lajin puolelta, nyrkkeilyvalmentaja Angelo Dundeelta. Äskettäin yhdeksänkymppisenä autuaammalle ringsidelle poistunut mies tunnettiin parhaiten Muhammad Alin valmentajana, mutta ansiolistalle kuului toistakymmentä muutakin maailmanmestaria. Dundee oli ovela heppu, joka saattoi harjoituksen jälkeen todeta Alille "vau, se sinun oikea suorasi oli rautaa", kun todellisuudessa Ali ei lyönyt ainuttakaan oikeaa suoraa - mutta seuraavassa treenissä löi. Miehen elämänkerta oli osuvasti nimeltään I Only Talk Winning.

6. Muut lajit harjoittelussa
Vanha totuus on se, että sydän ei tiedä mitä kroppa tekee. Siksi perusharjoittelussa voidaan käyttää muita lajeja, etenkin pyöräilyä ja perinteistä hiihtoa. Näiden rinnalle nostan suunnistuksen, oikeastaan metsässä liikkumisen. Suunnistusjuoksu on tekniikaltaan niin erilaista, että kilpailumielessä suunnistus ei välttämättä ole se paras ratkaisu. Mutta maastossa liikkuminen stimuloi lihaksistoa ihan eri tavoin kuin tasaisella juoksu ja usean tunnin liike kehittää peruskestävyyttä olematta rasittava. Hiihdossa taas luistelua ei parane tehdä, se kehittää jaloissa vääriä lihaksia juoksua ajatellen. Perinteisessä kannattaa hiihtää nanopohjasuksilla ja nimenomaan vuorotahtia mahdollisimman paljon, koska vuorotahti muistuttaa rytmiltään juoksua. Nanopohjilla siksi, että ne eivät luista yhtä hyvin ja tasatyöntöä tulee vähemmän

5. Anti-VK
Jos kerran juostaan, niin juostaan sitten kunnolla. VK-juoksulla (VauhtiKestävyys) tarkoitetaan vauhtia, joka on hieman projisoitua kilpailuvauhtia hitaampaa. Tämä on tekniikan kannalta turmiollista. Jos juostaan PK:ta (PerusKestävyys), on tekniikka sen verran kaukana kilpailuvauhdista (MK = MaksimiKestävyys), että tekniikkavirhettä ei oikeaan vauhtiin synny. Jos taas juostaan kilpailuvauhtia, niin silloin juostaan teknisesti oikein. Hieman kilpailuvauhtia hitaampi nopeus taas on teknisesti samanlaista kuin kilpailuvauhti, mutta totuttaa kropan juoksemaan kyseisellä tekniikalla hitaammin. Siksi VK:t, ainakin lähellä MK-aluetta olevat, ovat pannassa. Eron MK:hon on oltava riittävän suuri. Kovien VK-lenkkien sijaan on juostava lenkki, jossa on MK-osuuksia ja palauttavia PK-osuuksia. Ihmisen evoluutio on kehittänyt meidät juoksemaan antilooppi väsyksiin. Bushmannit käyttävät systeemiä vieläkin jahdatessaan riistaa. Ei antilooppi juokse tasaisesti, se yrittää välillä pudottaa metsästäjän kannoiltaan jolloin metsästäjänkin on juostava kovaa. Välillä se pysähtyy lepäämään, jolloin metsästäjä hölkyttelee rauhallisesti toipuakseen ja ajaakseen antiloopin liikkeeseen ennen kuin se ehtii toipua. Tätä voi simuloida ajamalla polkupyörällä antilooppina valmennettavan edellä ja käskemällä pitää saalis näkyvissä sopivalla vauhdinjaolla.

4. Paljasjalkajuoksu
Kauan sitten eräällä maratonilla kilpakumppani vilkaisi jalkoihini ja kysyi, kestävätkö jalat noilla kengillä koko matkan. Jaloissa oli näet markkinoiden keveimmät ja ohutpohjaisimmat kengät. Huomautin, että juoksen kaikki treenitkin samanlaisilla, joten eiköhän nuo kestä. Super-max-pronaatiotuki-iskunvaimennuksella varustetuilla turvakengillä juossut heppu meinasi paskantaa housuihinsa. Kengistä aiheutuvia jalkavammoja minulla ei koskaan ole ollut. Jos ihmisjalka kaipaisi iskunvaimennusta, evoluutio olisi kehittänyt meille ilmatyynyt jalkapohjiin. Tuleehan niitä vammoja, kun on lapsesta asti ollut jumalattomat möykyt jaloissa ja sitten pitäisi lähteä juoksemaan. Lasten ja nuorten tulisi liikkua mahdollisimman paljon paljain jaloin tai tennareissa, niin jalat kestäisivät. Muutaman viimeisen vuoden ajan on markkinoille ilmestynyt paljasjalkatossuja. Veikkaan, että vastaisku tulee kohta. Aivan varmasti moni saa niiden takia vammoja, mutta vika ei ole tossuissa. Vika on siinä, että jalat eivät ole tottuneet kestämään iskutusta. Juoksijan on totuttauduttava vähitellen treenaamaan yhä kevyemmillä ja kevyemmillä kengillä. Asfaltilla harjoitellessa on välillä poikettava pientareen puolelle, jotta jalkaterien pienet lihakset saisivat ärsykkeitä. Nämä ovat lääkkeet, joilla jalat kestävät.

3. Ravinto
Nykyinen totuus on, että rasvaa pitää välttää. Tosin tämä on niitä asioita, joista alkaa vastakkainen näkemys päästä vähitellen niskan päälle. Omasta näkövinkkelistä olen summannut asian näin: merkitystä on enemmän sillä mitä syö kuin sillä mitä ei syö. Toisin sanoen tiettyjen ruoka-aineiden välttäminen ei ole merkittävää, vaan se, että syö aina oikeaa ravintoa. Oikeaa ravintoa taas ovat esimerkiksi kokojyvätuotteet, kala ja eläinproteiini sekä -rasva. Valkoista sokeria ja keinorasvoja (margariini) on vältettävä ja välttäminen tapahtuu parhaiten siten, että syö oikeanlaisia ruokia, pieni annos näitä ei ole vaarallista. Ruuanvalmistuksessa tulee käyttää merisuolaa, sen koostumuksessa hivenaineet ovat suunnilleen samassa suhteessa kuin ihmisen veressä, toisin kuin normaalisuolassa. Kestävyysjuoksija voi huoletta syödä rasvaa harjoituskaudella, kunhan ajoittaa syömisensä siten että se soveltuu harjoituksiin. Ja paljon pitää syödä, kun paljon harjoitellaankin. Jutut "nälkää nähneistä kestävyysjuoksijoista" saavat asiaa tuntevat nauramaan räkäisesti. Kun syömään ruvetaan, toiset ovat jo ähkyssä siinä vaiheessa kun kestävyysjuoksija pääsee vasta vauhtiin. Tarkemmin asiasta kertoo maratonin SM-mitalisti Forrest G, joka pitää edelleen hallussaan lappeenrantalaisravintolan ribs-ennätystä. Kilpailukaudella voi sitten vetää painoa muutaman kilon alemmas pidättäytymällä rasvasta. Kun elimistö on tottunut rasvan saantiin, se myös polttaa sitä surutta. Jos taas rasvaa välttelee, elimistö takertuu jokaiseen rasvan muruseen. Tämän voi todentaa helposti katsomalla dieetillä eikä urheilulla itsensä hoikkana pitäviä nuoria naisia. Tarkemmin katsoen huomaa, että he ovat laihoja läskejä. Lihasta ei ole, mutta rasvaprosentti on melkoinen koska nälästä kurniva kroppa imee rasvan itseensä eikä luovu siitä.

2. Näpit irti tekniikasta
Huonoa juoksutekniikkaa ei pidä missään tapauksessa muuttaa. Siis tietoisesti päättäen "nyt muutan tekniikkaa". On kehitettävä sellaisia lihaksia ja tehtävä sellaisia koordinaatioharjoituksia, jotka muuttavat tekniikan. Ensin analysoidaan heikko kohta ja sitten tehdään jumppa-punttiohjelma, joka kohdentuu heikkouksia vahvistaviin lihaksiin. Samalla valitaan ne koordinaatioharjoitukset, jotka muokkaavat tekniikkaa haluttuun suuntaan. Näin tekniikka muuttuu itsestään. Kilpailuvauhdilla tehtävät harjoitukset on karsittava minimiin siihen asti, kunnes tekniikka on kunnossa. Mitään tekniikka- tai jumppaharjoitusta ei pidetä ohjelmassa turhaan. Juoksijalle välttämätöntä on vain juoksu. Jos mäkiloikka rikkoo tekniikkaa, on sen tilalle kehitettävä jotain muuta.

1. Mukavuusalue
"On mentävä pois mukavuusalueelta kehittyäkseen." Harvoin kuulee lausetta, joka on noin puhdasta paskaa. Sinänsä tarkoitus on hyvä. Jos juoksija haluaa treenata juoksemalla aina sen saman lenkin samalla nopeudella, se lakkaa suhteellisen nopeasti kehittämästä. Ja hän on mukavuusalueellaan, koska harjoittelee siten kuin haluaa. Kehittyäkseen hänen on tehtävä erilaisia harjoituksia. Intervallit (pitkät PK-lenkit, mäkiloikat, mikä tahansa muu) eivät tunnu hänestä mukavilta, mutta niitä tekemällä hän kehittyy väistämättä. Samalla hän kuitenkin menettää henkistä energiaansa, koska epämukavien harjoitusten tekeminen tuntuu - niin, epämukavalta. Mukavuusalueelta pois tuleminen on riski motivaation kannalta. Jos juoksija on riittävän motivoitunut, hänen on tiedostettava - tarvittaessa valmentajan selittämänä - , että hänen on tehtävä tietyt harjoitukset. Ja koska hän haluaa kehittyä, looginen seuraus on se, että hänen on pidettävä niistä harjoituksista, jotka kehittävät. Se, että tuntee kipua ja väsymystä intervalleissa tai ikävystymistä rauhallisessa juoksussa, ei ole miellyttävää, mutta silti siitä voi nauttia - sillä ehdolla, että nauttii kehittymisestä riittävästi. Kääntäen, juoksijan on pidettävä epämukavana aiempaa harjoitteluaan, joka ei kehittänyt yhtä tehokkaasti. Menestyvän juoksijan on tehtävä mukavuusalueekseen kehittävimpien harjoitusten alue.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Sivallus CCXCVI

Pakkoruotsikeskustelusta on unohtunut yksi oleellinen argumentti:
Ei ruotsin kielen oppiminen voi olla kovin vaikeaa - jopa ruotsalaiset osaavat sitä.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Sivallus CCXCV

(Pikkutiellä matkalla paikkaan, jossa ei ole aiemmin käyty.)

Takapenkki: - Isä, onko sinne tästä vielä pitkä matka?
Kuski: - Tietä pitkin semmoinen kahdeksan kilometriä. Pitää kiertää järven ympäri, linnuntietä olisi vain viisi kilometriä.
Takapenkki: - Joo, paitsi jos se lintu on strutsi.

Tämän täytyy olla perinnöllistä.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Terveen järjen kritiikki

Minulta on joskus kysytty, miksi olen maahanmuuttokriittinen. Vastaus on yksinkertainen: siksi, että ne maahanmuuttajaryhmät, joita kritisoin, ovat suomalaisuuskriittisiä.

Hesarin uusimman kuukausiliitteen kannessa on kolme somalityttöä huivit päässä. Otsikko kirkuu: Perus suomalaisia!

Minun puolestani olkoot suomalaisia. Ongelma on siinä, että he eivät edes halua olla suomalaisia. Aloitetaan vaikka kansikuvasta: tuon ikäisillä suomalaisilla tytöillä ei ole tapana pitää hiukset peittävää huivia.

Paneudutaan sitten itse juttuun. Ensimmäisenä pomppaavat silmille toimittajan ja kuvaajan nimet. Molemmat ovat naisia. Kuukausiliitteen kirjoittajista vähemmistö ja valokuvaajista vielä ilmeisempi vähemmistö on naisia. Todennäköisyys sille, että satunnaiseen juttuun on sattumalta valikoitunut kaksi naista tekijöiksi, on häviävän pieni. Oleellinen kysymys kuuluu: onko tekijöiksi valittu naiset siksi, että haastateltavat ovat muslimityttöjä? Jos joku uskoo, että kyseessä on sattuma, valitan: herkkäuskoisuuteen ei ole olemassa lääkitystä. Vielä oleellisempi kysymys kuuluu: olisiko tekijöiksi valittu tietoisesti naiset, jos olisi pitänyt haastatella suomalaistyttöjä? Ja vastaus kuuluu: ehkä toimittajaksi, mutta kuvaajalla ei varmasti olisi ollut mitään väliä.

Artikkelissa hehkutetaan, kuinka suomalaisia he ovatkaan. Ovat jopa katsoneet lapsena Pikku Kakkosta ja tykänneet Pikku Myystä. Onneksi ovat jo sen ikäisiä, että pikkukakkosaika on jäänyt taakse - nykyohjelmista Pipsa Possu tuskin kuuluisi suosikkeihin. Mutta: Amal ja Anisa käyttävät monien suomensomalialaisten naisten tapaan hameita, mutta Shugri pukeutuu myös housuihin. ... "Hiukset pitää peittää." "Ja kaula ja käsivarret." Siis oikeasti. Kuinka moni on ylipäätään nähnyt nykyään jonkun suomalaisteinin pukeutuvan hameeseen. Jos joku kiihkouskovainen kantasuomalainen pakottaisi tyttärensä pukeutumaan huiviin ja kaulan sekä käsivarret peittäviin vaatteisiin, lastensuojeluviranomaisille lähtisi ilmoitus ennen kuin ehtisi sanoa "laestadius".

Kovasti kehutaan, kuinka vanhemmatkin ovat suomalaistuneet. Äidit ovat olleet kaksikymmentä vuotta kotiäiteinä, mutta saaneet silti ajokortit ja oppineet suomeakin sen verran, että pärjäävät kaupoissa ja virastoissa. Kovasti hämmästellään sitä, että suomalaisten perheiden äideillä on työt ja ammatit. Tyttöjen isillä on kuitenkin ammatit, kun ovat Suomessa opiskelleet. Kahden työstä ei mainita mitään, mutta kolmas nostetaan malliesimerkiksi: hän on yhteisöpedagogi, joka työskentelee nuorisojärjestössä, joka tarjoaa toimintaa somalialaissyntyisille nuorille ja lapsille. Tällaiselle veronmaksajien kustantamalle työlle olisikin Suomessa suurta tarvetta, ellei olisi somaleja työllistämässä. Kuvitelkaapa muuten huviksenne, että joku yrittäisi perustaa nuorisojärjestön, joka tarjoaisi ”toimintaa suomalaissyntyisille nuorille ja lapsille”. Tarkempia tietoja syntyvästä paskamyrskystä voi kysellä RoPS:in valmentajaparalta Juha Maliselta, joka erehtyi toteamaan joukkueensa olevan ”liigan suomalaisin”. Jo tällaisesta lausunnosta tuli kuormallinen niskaan.

Amalin, Anisan ja Shugrin vanhemmat sanovat toisinaan, että heidän lapsistaan on tullut suomalaisia. Joskus he sanovat sen huvittuneesti, joskus ärtyisästi.
Huomatkaa vaihtoehdot. Ylpeästi ei ollut lueteltujen adjektiivien joukossa. Suomalaisuus on siis jotain, jolle joko nauretaan tai sitten se on negatiivista.

”Justin Bieberit ja One Directionit”, Amal sanoo, ”on kiellettyy musiikkii”.
Pointsit somalivanhemmille hyvästä mausta. Mutta kuvitelkaas, mitä lastensuojeluviranomaiset sanoisivat, jos suomalaisteineiltä kiellettäisiin ne. Tosin jutussa kyllä kerrotaan, että kyllä niitäkin kuunnellaan – joko salaa tai paheksunnan säestämänä.

Oleellisin tulee kuitenkin esiin viimeisessä kappaleessa:
”Mä en tiedä, miten vois ikinä ruveta...”
Siis suomalaisen pojan kanssa.
”On joitain suomalaisia poikia, joiden kanssa mä puhun, mut ne on vaan kavereita... Nekin tietää, ja mä tiedän, ettei meille synny sellaista... Just sillee.”
Tulee puhetta ulkomailla asuvista sukulaisista ja tuttavista. Yksi tytöistä muistaa naisen, joka on naimisissa brittimiehen kanssa, vaikka mies ei ole muslimi.
Amal (kauhistuneena): ”Ei oo muslimi!”
Anisa (rauhallisesti): ”Siis islamissa muslimimies voi kyllä mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka on kristitty tai juutalainen. Mut nainen ei pysty solmimaan sellaista avioliittoa, jos mies ei ole muslimi.”
Tällaisessa tapauksessa ainoa vaihtoehto on siviilivihkiminen.
Amal (edelleen kauhistuneena): ”Mut sellainen on väärin!”
Anisa (edelleen rauhallisena): ”Niin niin. Mut ei sille asialle voi tehdä mitään.”


Suomalaisia muka. Ja paskat. Huvittavinta on kaksoisstandardi. Ei nouse mitään kohua siitä, että muslimitytöille on mahdotonta mennä naimisiin suomalaisten kanssa. Sen sijaan kohu nousee siitä, kun opetusministeri kysyy seiskaluokkalaisilta, kuinka moni voisi mennä naimisiin mosambikilaisen kanssa ja vain muutama käsi nousee.

Sivuhuomautuksena voi todeta, että musliminaisiin kohdistuvaan rasismiin ei kiinnitetä selvästikään riittävästi huomiota. Käsittääkseni Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen esittelylistassa on neljä muslimipelaajaa. Naismaajoukkueen listassa ei ole ainakaan umpisuomalaisista nimistä päätellen ainuttakaan. Nuorisomaajoukkueista valitsin satunnaisotantaan alle 20-vuotiaiden maajoukkueet. Poikien nimilistassa oli kuusi, jotka nimestä päätellen ovat jostain Afrikan tai Lähi-Idän maasta, lisäksi muutama joiden nimi on selvästi ei-suomalainen, mutta jätetään huomioitta. Vastaavasta tyttöjen maajoukkueesta löytyy yksi, jonka sukunimi on afrikkalaistaustainen, etunimi kyllä voi olla ihan suomalainen. Otoksessa on siis arvion mukaan yksitoista ”taustaista” pelaajaa, joista yksi on naispuolinen. Todennäköisyys sille, että näin vino jakauma syntyisi sattumalta, on alle 0,6 %. Toki aiheesta voi vetää myös sen johtopäätöksen, että jalkapalloliiton rasismi kohdistuu helpommin nais- kuin miespuolisiin ulkomaalaistaustaisiin.

Mutta asettaudutaanpa empaattisesti toisen ihmisen asemaan. Kuvittelenpa että olisin lähtenyt vastaavassa käänteisessä tilanteessa pakoon Suomesta. Miten suhtautuisin uuteen kotimaahani Somaliaan:

Suomessa ei ollut muuta kuin köyhyyttä ja sotaa. Kaikki klaanit riehuivat toisiaan vastaan kalasnikovit ja puukot kourissa. Pahimpia olivat fundamentalistikristityt. Ei siellä voinut elää. Onnekseni pääsin pakoon tänne Somaliaan. Oli tietysti aluksi vaikeaa, kun kieli ja kulttuuri olivat täysin tuntemattomia. Vastaanottokeskuksessa sai kuitenkin katon pään päälle ja lämpimän aterian. Suhtautuminen oli ymmärtävää, vaikka kovasti meitä rasismista varoiteltiin. Kieliopintoja tarjottiin ja niihin tietysti oli pakko paneutua kunnolla, jos halusi sopeutua. Mua ottaa helvetisti päähän nämä jotkut suomalaiset, jotka eivät yksinkertaisesti viitsineet. Pilaavat meidän muiden maineen somalien silmissä. Pahinta oli se, että toivat sen verenhimoisen uskontonsa mukanaan. Mulla ainakin avautui silmät, kun näki kuinka hyvin toimivan yhteiskunnan islam oli saanut aikaan. Joka ainoa kristitty maa on samanlainen persläpi kuin Suomi, paitsi ehkä ne joista löytyy helvetisti öljyä. En mä ole muslimiksi kääntynyt, mutta kristinuskolla haistatan pitkät. Somalit tosin ovat varoitelleet, että pitää olla suvaitsevainen. Mä en ole. Ihonvärilleni mä en mitään mahda, mutta kulttuurilleni mahdan. Hommasin koulutuksen ja menin töihin. Joskus on tuntemattomat vittuilleet, että saatanan kalpeanaama, mutta suhtautuminen on muuttunut kun olen haukkunut Suomen persläveksi, kehunut Somaliaa, kertonut olevani töissä ja inhoavani niitä suomalaisia, jotka loisivat somalien verorahoilla. Yksi hyvä homma tässä maassa on se, että ei ole niitä kännisiä ryyppyporukoita. Kaikki käyttävät vain khatia ja ovat sen ansiosta leppoisia, toisin kuin viinapäissään olijat Suomessa. Khatissa on sekin hyvä puoli, että sitä voi vetää tasaisesti ympäri vuorokauden, myös töissä ollessa. Vaan yritäpä samaa alkoholin kanssa. Jopa Suomessa siitä olisi saanut potkut, kun taas täällä khat on OK milloin tahansa. Lapset ovat jo täysin somalialaistuneet. Olen yrittänyt vähän suomea opettaa, mutta ei niitä kiinnosta. Eikä siinä mitään, nyt ollaan Somaliassa ja ollaan somalialaisia. Olen Somalialle ikuisesti kiitollinen siitä, että se antoi minulle mahdollisuuden parempaan elämään.

Oletteko tavanneet yhtään ainutta jostain Paskastaniasta tullutta, joka puhuisi noin? No, Arman Alizad vähän tuohon suuntaan ja siinä vaikuttaakin olevan hyvä tyyppi. Hän on toiminut kuten ohjelista kuuluu eivätkä hänen Suomessa oloaan paheksu muut kuin suvaitsevaiset, hänellä kun on tapana twiittauksissaan irvailla tavalla joka veisi kantasuomalaisen käräjäoikeuteen. Eivät suomalaiset ole rasisteja ihonväriä, vaan kulttuuria kohtaan. Tästä luonnollinen seuraus on tietysti se, että kun on kokenut ulkonäöltään tietynlaisten ihmisten olleen poikkeuksetta paskiaisia, niin kyllä tällaisen vastaan tullessa suhtautuu varauksellisesti. Kyseessä ei ole ennakkoluulo, vaan tilastollinen ennakkoarvio. Sama kuin 170-senttisen hepun nähdessään arvioi, että kyseessä tuskin on koripalloilija. Onhan sellaisiakin nähty, mutta hyvin harvoin. Kun joudun silloin tällöin harvakseltaan Helsingissä käymään, niin on murheellista seurata aina samaa ilmiötä. Tulen aamujunalla asemalle, poistun työtehtäviin. Paikalla näkyy valkonaamaisia heppuja kiirehtimässä töihin ja opiskelemaan. Viimeksi parinsadan metrin kävelymatkalla vastaan tuli tasan yksi, joka oli selvästi ei-suomalaistaustainen, ilmeisesti vietnamilainen. Kun sitten teen iltapäivällä tai illalla saman matkan toiseen suuntaan, asemalla tuntuu kuin olisi tullut Mogadishuun tai Bagdadiin. Eikä kovin monella tunnu olevan kiirettä mihinkään. Missä hitossa tämä jengi oli aamutuimaan? Mitä ennakkoarvioihin ja kokemuksiin tulee, aina uutterat vapaaehtoiset kaivoivat tänäkin vuonna raiskausrikoksista annetut tuomiot esiin. Tuomittujen yleisimmän etunimen paikkaa piti viimevuotiseen tapaan hallussaan Muhammad.

Toinen kuukausiliitteen tarinaa vastaava juttu oli Hesarin viime viikon Nyt-liitteeksi kutsutussa paperinhaaskauksessa. Entinen Herttoniemen jengipomo Fuaad Amin on nyt 23-vuotias sähkömiehen opintoja suunnitteleva varastotyöntekijä. Kyllä tuon tason kaverista kannattaa jo juttu tehdäkin – onhan hän melkein jo opiskelemassa ammattiin iässä, jossa suurimmalla osalla suomalaisista on tutkinto eikä ole edes istunut vankilassa, kaikki pahoinpitelyt ja varkaudet kun tapahtuivat ennen rikosoikeudelliseen vastuuseen joutumista.

Erityisen huvittavaa jutussa on se, että paperilehteen meni ilmeisesti sensuroimaton versio. Sama versio oli myös jonkin aikaa verkossa. Nyt verkossa oleva versio on editoitu siten, että jengin tekemiä ryöstöjä ja varkauksia on poisteltu. Samoin on poistettu kommenttiosasto, jonka 60 kommentista perimätiedon mukaan valtaosa kertoi, millaisia pahoinpitelyjä ja ryöstöjä kyseisen rikkauden jengi organisoi ja miltä tuntui joutua sellaisen kohteeksi.

Vaikka nyt ihqutetaankin, kuinka kaikki on kunnossa, niin uskaltaako kukaan laskea, kuinka paljon tämä on meille kaikille veronmaksajille tullut kustantamaan? Varkaudet maksamme jokainen tuotteiden korkeampina hintoina ja vartijakuluina. Pahoinpitelyn kohteeksi joutuneiden henkiset ja fyysiset hoitokulut? Sosiaalityöntekijöiden palkat ja kaikki infrastruktuuri, jota on tarvittu? Kaikki sosiaalituet, joita on tullut nostettua? Saa tehdä aika pitkää päivää varastotyöntekijänä päästäkseen ennen kansaneläkettä nettomaksajan puolelle. Hyvä kuitenkin, että töitä on – Suomessa on varmasti niin huutava pula ammattitaitoisista varastomiehistä, että niiden aihioita kannattaa tänne rahdata.

Olen iloinen, että Amin on saanut elämänsä järjestykseen ja toivon, että hän pysyy nyt kulkemallaan tiellä. Toivottavasti hänen pahoinpitelemänsä ihmiset ja kaikki ne kauppiaat, joiden omaisuutta hän ehti ryöstää, ymmärtävät antaa hänelle anteeksi. Ihminen ansaitsee uuden mahdollisuuden.

Maahanmuuttajilla on mahdollisuutensa omaksua suomalaiset arvot ja käyttäytyä rakentavasti. Jos tähän löytyy vilpitön halu ja myös käytännön toteutus, olen ensimmäisenä barrikaadeilla rasismia vastaan. Minulla on ollut ilo ja kunnia jollain lailla tuntea yksi Paskastaniasta lähtöisin oleva henkilö, jonka käyttäytyminen ja toiminta kelpaisivat malliksi kenelle tahansa, niin mamuille kuin kantiksillekaan. Sitä en tiedä, kokeeko hän olevansa suomalainen, mutta toivoisin näin olevan. Tämän vastapainoksi maahan on valitettavasti päästetty paljon sellaista porukkaa, jolle ainoaksi tueksi voisi lahjoittaa sen kalossin, jonka kuvan ansaitsevat perseeseensä.

Odottelen kuitenkin, milloin Hesari tekee jutun ihan tavallisesta suomalaisesta nuoresta, joka on hoitanut koulunsa kunnialla, mennyt töihin ja solminut avioliiton. Joka sanoo, että tämä on suomalainen tapa ja sellaisena miljoona kertaa toimivampi kuin monikulttuurisuus, sen osoittaa jo pelkkä eri maiden vertailu. Tai edes antaisi ymmärtää, että Suomi on hyvä maa ja suomalaiset enimmäkseen kunnollisia ihmisiä. En odota hengitystäni pidättäen. Mutta älköön Hesari myöskään enää odottako tilausmaksuani. Teillä on aikaa tämän tilauskauden päättymiseen asti muuttua. Sen jälkeen pitäkää tunkkinne. Etenkin kun kuukausiliitteen Ilkka Malmberg ja Unto Hämäläinen jäänevät lähiaikoina eläkkeelle. Jääkö sinne jäljelle ketään, jolla on jotain sanottavaa? Siis järkevää sellaista.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Matti Meikäläinen

John Smith oli Ison-Britannian työväenpuolueen johtaja 1992-94. Epäonnekseen hän menehtyi sydänkohtaukseen kesken puolueen nousukauden. Uudeksi johtajaksi valittiin muuan Tony Blair, joka oli sitten pääministerinä 1997-2007. Pitkän oppositiokauden takia Smithin merkittävimmäksi hallitustehtäväksi jäi kauppaministerin homma vuoden 1979 vaaleihin asti.

John Smith voitti vapaapainin olympiakultaa sarjassa 62 kg sekä 1988 että 1992. Siinä sivussa hän saavutti neljä maailmanmestaruutta ja oli arvokisoissa voittamaton 1987-1992.

John Smith juoksi 1971 siihen aikaan jo harvinaiseksi käyneellä 440 jaardin matkalla ME:n. Seuraavana vuonna hän selvisi Münchenissä olympiafinaaliin 400 metrillä, mutta joutui keskeyttämään reväytettyään jalkansa. Myöhemmin hänestä tuli huippuvalmentaja, jonka talliin ovat kuuluneet mm. Maurice Greene, Ato Boldon ja Carmelita Jeter.

John Smith ei tainnut olla parasta mahdollista aviomiesainesta. Vaimo nro 1 (vihitty 1970) katosi jäljettömiin 1974. Vaimo nro 2 (vihitty 1990) katosi jäljettömiin 1991. Velipoika Michael löysi ykkösvaimon ruumiin isoisänsä talossa olleesta arkusta 1979 ja kertoi asiasta Johnille, joka hävitti arkun. Parikymmentä vuotta myöhemmin Michael tuli synnintuntoon ja tunnusti poliisille. John pidätettiin 2000 ja tuomittiin murhasta. Kakkosvaimon murhasta ei saatu todisteiden puutteessa tuomiota. Luultavasti tyytyväisin tuomioon taisi olla vaimo nro 3, joka ei vielä ehtinyt kadota jäljettömiin.

John Smith oli englantilainen tutkimusmatkailija. Parhaiten hänet tunnetaan Virginian Jamestownin siirtokunnan johtajana 1608-09. Dramatisoidun version tarinasta voi katsoa elokuvasta Pocahontas.

John Smith sävelsi Yhdysvaltain kansallislaulun eli Star-Spangled Bannerin. Ironisia puolia asiassa riittää enemmän kuin kotitarpeiksi: Smith oli britti, kappale oli alunperin nimeltään The Anacreontic Song, jonka sävel pihistettiin amerikkalaisten patrioottisen laulun säveleksi brittejä vastaan käydyn vuoden 1812 sodan aikana ja kansallislaulu siitä tuli vasta 1931 eli melkein sata vuotta Smithin kuoleman jälkeen.

John Smith oli englantilainen säveltäjä, joka omien teostensa ohella on parhaiten tunnettu Händelin sihteerinä ja amanuenssina.

John Smith oli amerikkalainen näyttelijä, parhaiten tunnettu lännensarja Laramien päätähtenä.

John Smith tienasi leipänsä General Motorsin toimitusjohtajana 1992-2000. Eläkepäiville löytyi hyvin palkattu harrastus Delta Airlinesin johtokunnan puheenjohtajana.

John Smith oli evoluutiobiologi ja geneetikko, kylläkin alkuperäiseltä koulutukseltaan ilmailuinsinööri. Tarkempana tutkimuskohteena oli peliteorian soveltaminen seksin evoluutioon. Palkintoja tuli sen verran, että ainoastaan Nobel jäi puuttumaan.

John Smith oli toisessa maailmansodassa hävittäjä-ässä, koneenaan Grumman F4F Wildcat. 19 ilmavoittoa Tyynenmeren sotanäyttämöllä ja Medal of Honor.

John Smith keksi merkkilyhdyillä toimivan viestintäjärjestelmän. 19-vuotias Smith oli etelävaltioiden viestijoukkojen kersantti Yhdysvaltain sisällissodassa saadessaan ahaa-elämyksensä. Systeemi otettiin välittömästi käyttöön ja siitä tuli standardi.

John Smith oli Yhdysvaltain senaatin jäsen Ohiosta ... vai oliko se sittenkin New Yorkista. Tai oliko hän kuitenkin edustajainhuoneen jäsen New Yorkista ... vai oliko se Vermontista ... tai sittenkin Virginiasta ... joo, oli se Virginiasta... ellei sitten Ohiosta ... niin, taisi tosiaan olla Ohiosta ... tai kenties Michiganista ... vaiko kuitenkin Kentuckysta ... ellei ehkä Pennsylvaniasta.