Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


lauantai 31. joulukuuta 2016

Uusinta: Naimapuuhia ihmettelemässä

Lukijalle: Tämän vuodelta 2010 olevan jutun aihe on vuorenvarma pinnallepomppaaja julkisessa keskustelussa aina säännöllisin väliajoin. Mikä johtuu siitä, että aiheen esiin nostaja ei ole lukenut tätä. Jos olisi, ymmärtäisi mistä on kyse ja a) pitäisi suunsa kiinni sekä b) toivon mukaan ottaisi lusikan (tai tässä tapauksessa jonkin muun pitkulaisen esineen) kauniisti käteensä ja nielisi ylpeytensä (tai sitten... no joo, tiedätte itsekin mitä tähän kirjoittaisin). Taannoin Hesarin Mielipide-palstalla sinkkuuttaan itki jälleen kerran nainen, joka sopii tähän kirjoitukseen kuin suutarin sormi sian persiiseen:

Useammassakin yhteydessä on ihmetelty etenkin koulutettujen citysinkkunaisten jäämistä naimattomaksi ja lapsettomaksi, tässä yksi esimerkki alan tiimoilta vellovasta keskustelusta. X-sukupolven naisten eli vuosina 1964-1978 syntyneiden viimeinen myyntipäivä alkaa olla käsillä.
(Huomautus 31.12.2016: Tuon ikäluokan suhteen viimeinen myyntipäivä taisi jo mennä. Vaan sama ongelma näkyy siirtyneen Y-sukupolveen.)

Selitys naisten vanhapiikuuteen löytyy ihmisten pariutumisen preferensseistä. Varoitan jo etukäteen, että seuraavat toteamukset eivät tietenkään toimi yksilötasolla. Itse asiassa ne eivät toimi edes valtaosalla ihmisistä. Suurin osa ihmisistä pariutuu – tai jättää pariutumatta – täsmälleen samoja periaatteita noudattaen kuin aina ennenkin. Mutta jos tämä muuttunut tilanne koskee edes 20 % ikäluokasta, jo se on valtava määrä. Suomen mittakaavassa 12 000 ihmistä joka ikäluokkaa kohti, puhumattakaan kerrannaisvaikutuksista siihen loppuun 80 %:iin.

Elämänkumppania etsittäessä kolme kriteeriä käy ylitse muiden: älykkyys, sosioekonominen asema ja ulkonäkö. Näistä yksi on molemmille sukupuolille yhteinen kriteeri ja kaksi muuta vain toiselle ominaisia.

Älykkyydellä tarkoitetaan sitä, että ihminen etsii puolisoa, jonka älykkyys on kutakuinkin samalla tasolla kuin hänen omansa. Tietysti julkisesti kaikki sanovat haluavansa fiksun puolison – mutta tämä tarkoittaa ettei liian fiksua. Pelkistetysti sanottuna kyseessä on ainoastaan perusedellytys sille, että kumppaneilla on mahdollisuus olla henkisesti samalla aaltopituudella. Ihmiset eivät yleensä tietoisesti etsi samanälyistä puolisoa, mutta seurustelusuhteet joissa puolisoilla on huomattava älykkyysero päättyvät yleensä lyhyeen.

Sosioekonomisella asemalla tarkoitetaan sitä, että puolison halutaan olevan vähintään samassa ja mieluummin korkeammassa asemassa kuin itse on. Biologinen tausta tälle on kyvykkyydessä elättää jälkeläinen. Tämä ominaisuus on merkittävä vain naisille, jotka haluavat menestyvän miehen. Miehelle naisen sosioekonomisella asemalla ei ole suurta merkitystä.

Ulkonäöllä tarkoitetaan puolison seksuaalista viehättävyyttä. Biologinen tausta on terveen, lisääntymiskykyisen puolison löytäminen. Tämä taas on merkittävä vain miehille, koska naisen on oltava terve synnyttääkseen lapsia, miehelle taas riittää seisokin saaminen. Naiselle miehen ulkonäkö ei ole tärkeää (Ilkka Kanerva on yli kuusikymppisenäkin nuorten naisten suosiossa, mutta onko joku kuullut miesten fantasioivan Tarja Halosesta?).

X-sukupolvella ihmiskunnan vuosisataiset pariutumispreferenssit ovat keikahtaneet kumolleen (edelleen huomautus, että suurimpaan osaan tämä ei päde, tarkastellaan sitä vähän yli 20 %:ia, jota asia koskee). Aivan erityisesti asiaa tarkastellessa on kiinnitettävä huomio naisiin, koska nainen on pariutumisessa se krantumpi osapuoli. Jokainen mies tietää, mitä tapahtuisi jos olisi mahdollista asettaa ihmisiä absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen sen suhteen, kuinka viehättävänä vastakkainen sukupuoli heitä pitää. Jos olisi vaikka sata miestä ja sata naista, niin 80. viehättävä nainen kelpuuttaisi parittelukumppanikseen vain sellaiset miehet, jotka ovat 20 viehättävimmän joukossa. Toisinpäin taas 20. viehättävä mies kelpuuttaisi kenet tahansa 80 viehättävimmästä naisesta.

Tarkastellaan X-sukupolven naisia aluksi kun he ovat 20 – 30 –vuotiaita, sovitaan yksinkertaisuuden vuoksi että tästä lähtien tähän ikäryhmään viitataan 25-vuotiaina ja vastaavasti 30 – 40 –vuotiaisiin 35-vuotiaina.

Mikäli 25-vuotias nainen on keskimääräisen älykäs tai keskiarvon alapuolella, hän on todennäköisesti myös sosioekonomisesti keskitasoa tai sen alapuolella. Sama pätee vastaavan ikäisiin miehiin. Kyseinen nainen löytää itselleen puolison, joka on sosioekonomisesti samalla tasolla. Ongelmia tulee silloin, kun nainen on sekä älykäs että pitkälle koulutettu tai yleensä tuossa iässä vielä kouluttautumassa. Tällöin hänen älykkyystasollaan olevat samanikäiset miehet eivät sosioekonomisesti vastaa sitä tasoa, johon nainen tähtää. Nainen itse tuntee kuuluvansa ”ylempään luokkaan” koulutuksensa ansiosta. Samanikäinen, saman tason koulutuksen saanut mies ei kelpaa naiselle, koska miehen ekonominen asema ei vielä vastaa sitä tasoa, jota nainen häneltä edellyttää. Erikoista kyllä, tilanne on hieman helpompi kaikkein älykkäimmillä naisilla. Heille on tarjolla sosiaalisesti samalla tasolla olevia, samanälyisiä miehiä, vaikka nämä eivät ekonomiselta asemaltaan olekaan naisia korkeammalta. Keskinkertaisille, pitkälle koulutetuilla naisille ei ole tarjolla riittävästi samanälyisiä miehiä, jotka olisivat samalla tasolla edes sosiaaliselta asemaltaan, koska korkeakouluissa on naisenemmistö.
Lopputulos: melkoinen osa pitkälle koulutetuista naisista ei kelpuuta itselleen miestä 25-vuotiaana.

Seuraavassa ikäryhmässä – yksinkertaisuuden vuoksi puhutaan 35-vuotiaista – miehet ovat jo kohonneet riittävän korkealle ekonomisella tasolla. Tällöin älykkäälle, pitkälle koulutetulle naiselle toteutuvat molemmat kriteerit: sosioekonominen ja älykkyystaso. Ongelma tässä vaiheessa on se, että 35-vuotiaat naiset eivät enää vastaa miesten vaatimuksia. Älyllinen taso kyllä toteutuu, mutta rupsahtaminen on jo vienyt sen ulkonäön, jonka miehet kelpuuttaisivat.
Lopputulos: vain harva 25-vuotiaana naimattomaksi jäänyt nainen pääsee enää 35-vuotiaana naimisiin.
(Huomautus 31.12.2016: Tämä on täsmälleen yksi yhteen sen alussa linkatun tuoreen Hesarin mielipidekirjoituksen kanssa.)

Voi tietysti esittää sen vastaväitteen, että X-sukupolvea edeltäneessäkin sukupolvessa sama yhteiskunnallinen tilanne toteutui, mutta naimattomuus oli paljon harvinaisempaa. Tämä on tietysti totta, mutta naimattomuuden harvinaisuus selittyy inertialla eli vitkaisuudella. Muuttuneen perustilanteen on oltava voimassa kaksi sukupolvea, jotta sen seuraukset vaikuttaisivat ihmisten käyttäytymiseen. Seuraava sukupolvi noudattaa yleensä edellisen käyttäytymismallia, vaikka olosuhteet olisivat muuttuneet, vasta sitä seuraava muuttaa käyttäytymistään. Tämän selittämiseksi otetaan käyttöön seuraavat 15 vuoden välein järjestetyt syntymävuoden mukaiset sukupolvinimitykset:

V-sukupolvi 1934-1948
W-sukupolvi 1949-1963

X-sukupolvi 1964-1978
Y-sukupolvi 1979-1993
Z-sukupolvi 1994-2008


V-sukupolven kasvaessa aikuisiksi Suomi oli vielä vahvasti agraarinen maa, jossa korkeakouluopiskelijan ja jopa ylioppilaan sosioekonominen status oli huimasti korkeampi kuin nykypäivänä. Pariutuminen toimi sosiaaliluokan mukaan sujuvasti.

W-sukupolven aikana tilanne muuttui. Tämä sukupolvi kuitenkin sovelsi vielä edellisen sukupolven pariutumismallia inertian takia. Perustilanne oli kuitenkin muuttunut edellä kuvailtuun X-sukupolven malliin, jossa pelkkä opiskelijastatus ei enää riittänyt korkeaan sosioekonomiseen statukseen. Pankkikielellä sanottuna tulevaa sosioekonomista statusta ei enää diskontattu köyhän opiskelijan elämäntilanteeseen.

X-sukupolven aikuistuessa yhteiskunnallinen perustilanne ei merkittävästi muuttunut W-sukupolvesta. Pariutumismalli muuttui, koska X-sukupolvi oli lapsuudesta asti kasvanut kyseiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Tuhannen euron kysymys on mitä tapahtuu tulevaisuudessa Y- ja Z-sukupolvien tullessa pariutumisikään?

Koska puolet Y-sukupolvesta on jo pariutumisiän saavuttanut, voidaan kysymykseen joltisenkinlaisella tarkkuudella vastata. Ei mitään. Ei vielä Y-sukupolven suhteen. Inertian takia. Y-sukupolvi on omaksunut X-sukupolven mallin ja muutos tapahtuu vasta Z-sukupolven tullessa pariutumisikään.

Aivan samoin kuin citysinkkuuden yleistyminen X-sukupolvessa, voidaan heikoista ennusmerkeistä päätellä Z-sukupolven trendi. Olihan citysinkkuudesta merkkejä havaittavissa jo W-sukupolvessa, samoin nykyään X- ja Y –sukupolvissa on havaittavissa merkkejä trendeistä, jotka vaikuttavat Y- ja Z-sukupolvien pariutumiseen.

X-sukupolven tilanne on siis seuraava: meillä on runsaasti pitkälle koulutettuja 35-vuotiaita, jotka ovat naimattomia. Inertian takia on odotettavissa, että sama tilanne vallitsee muutaman vuoden kuluttua Y-sukupolven keskuudessa. Tällöin pariutumistavoissa saattaa käynnistyä muutos, jonka avainasemassa ovat miehet.

35-vuotiaita naimattomia naisia on paljon, mutta on myös miehiä. Lisäksi on huomioitava, että avioliittomarkkinoille tulee korkeatasoisia, eronneita 35-vuotiaita miehiä. Moni X-sukupolven (ja myös Y:n) pitkälle koulutettu mies on mennyt nuorena naimisiin sellaisen naisen kanssa, jonka älykkyystaso ei vastaa hänen omaansa. Näin siksi, että kyseisen miehen tasoiset naiset eivät häntä huolineet. Nyt naisen ainoa etu (ulkonäkö) on mennyttä, joten yhteistä ei ole sitäkään vähää. Avioliitossa tulee ylipääsemättömiä ongelmia ja lopulta ero. Yhteiskuntaan tulee yksi katkeroitunut nainen (menetti miehen, jolla oli itseä korkeampi sosioekonominen asema) ja yksi mies, jonka vahvuutta avioliittomarkkinoilla ei kannata aliarvioida.
(Huomautus 31.12.2016: Jälleen täysin linjassa sen Hesarin jutun kanssa.)

Mistä nämä miehet lähtevät etsimään uutta – tai ensimmäistä – puolisoa? Ei ikäistensä citysinkkujen joukosta, koska kahdesta miesten arvostamasta asiasta samanikäisillä naisilla jäljellä on vain yksi eli älykkyys. Vastoin naisten luuloa miehet eivät arvosta naisissa samaa asiaa kuin naiset miehissä eli sosioekonomista asemaa. (Toki miehetkin kuvittelevat naisten arvostavan miehissä samaa kuin miehet naisissa eli ulkonäköä. Noin yleisesti ottaen naisten harhaluulo asian suhteen on kuitenkin miesten vastaavaa selvästi suurempi.)
35-vuotiaat miehet etsivät puolison sieltä, missä tarpeet kohtaavat: he haluavat samaa älyä ja hyvää ulkonäköä. 25-vuotiaat naiset taas haluavat samaa älyä ja hyvää sosioekonomista asemaa. Looginen ratkaisu: X-sukupolven mies menee naimisiin Y-sukupolven naisen kanssa.
Tämä trendi on vielä harvinainen. Merkkejä siitä on kuitenkin jo havaittavissa, etenkin koulutetut X-sukupolven miehet ovat enenevissä määrin naimisissa itseään kymmenkunta vuotta nuoremman naisen kanssa. Harvinaisuus johtuu inertiasta, merkit taas kertovat siitä että seuraavassa sukupolvessa tapa yleistyy.

On odotettavissa, että melkoinen osa Y-sukupolven miehistä solmii avioliittonsa Z-sukupolven naisen kanssa. Tämä trendi voimistuu erityisesti korkeammin koulutetun väestön keskuudessa. Ratkaisu on looginen ja sen voi estää vain Y-miesten ja Z-naisten välisen sosiaalisen kosketuspinnan puuttuminen. Vastaväitteenä esitetty henkinen yhteensopimattomuus sukupolvien välillä ei pidä paikkaansa, älyssä kyse on oivalluskyvystä, ei niinkään elämänkokemuksesta ja yleistiedosta.

Yhteiskunnallisesti sukupolvien välisten avioliittojen yleistymisestä on ainakin se positiivinen seuraus, että ensisynnyttäjien keski-ikä laskee. Kun edes toinen puolisoista on jo taloudellisesti vakavaraisessa asemassa, on turvallisempaa perustaa perhe. Tätäkin voimallisempana tekijänä naisten nuorempaan synnytysikään on se, että miehet todennäköisesti haluavat saada lapsensa mieluummin alle kuin yli nelikymppisenä.
Ainakin yksi negatiivinen seuraus on myös pääteltävissä, mutta se vaikuttaa vasta tulevaisuudessa. Koska miehet kuolevat nuorempina, on odotettavissa että melkoisella osalla naisia on edessään parinkymmenen vuoden leskeys.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, yleistyykö ilmiö ja mitä muita yhteiskunnallisia seurauksia sillä on.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Herrakansa


Nuorena miehenä törmäsin opiskelukuvioissa henkilöön, joka selvästikään ei ollut etnisesti suomalainen. Ei kyllä kieleltäänkään, sillä englanti oli se kieli jolla hänen kanssaan piti kommunikoida. Miehellä oli partaveitsenterävä äly, sulava käytös ja hyvät tavat. Aikanaan minulle kävi ilmi, mistä hän oli lähtöisin ja mitä kansallisuutta hän edusti.
Yksittäistapauksen perusteella ei saa koskaan yleistää. Näitä veijareita alkoi kuitenkin putkahdella vastaan yksi toisensa jälkeen. Ulkonäön perusteella tyypit olisivat saattaneet kuulua mihin tahansa etniseen ryhmään kyseisestä maailmankolkasta. Mutta lähes poikkeuksetta he kuuluivat tähän samaan ryhmään kuin ensimmäinen tuttavuus, mikä kävi ilmi joko kotipaikasta, nimen etymologiasta tai jostain muusta paljastavasta asiasta.
Olin toki tietoinen, että tätä ryhmää oli kadehdittu ja vainottu heidän menestyksensä takia. Heitä oli surmattu miljoonittain ja he olivat lopulta itsenäisen valtion perustettuaan joutuneet välittömästi sotimaan sen puolesta. Heidän asuinalueensa oli heille vihamielisten naapureiden ympäröimä. Vaikeista olosuhteista huolimatta he kuitenkin arvostivat sivistystä ja koulutusta. Monet heikäläisistä saavuttivat suurta mainetta valitsemillaan aloilla. Tässä kirjoituksessa esitellään kymmenen esimerkkitapausta.

Jos joku lukija tässä vaiheessa ajattelee, että puhun juutalaisista, hämäys onnistui. Tällä kertaa en, mutta vertaus on hyvin osuva. Tätä kansaa eli igboja kutsutaan joskus "Afrikan juutalaisiksi". Vähän yli 30-miljoonaisen heimon asuinalue on Kaakkois-Nigeria. Jep, se surullisenkuuluisa Biafra. Maa julistautui itsenäiseksi Nigeriasta 30.5.1967, jolloin Nigerian armeija hyökkäsi sinne. Kaksi ja puoli vuotta kestänyt Biafran sota päättyi tappioon, joka tukahdutti igbojen itsenäisyyden.
Jännärikirjailija Frederick Forsythin romaanissa Sodan koirat törmäsin ensimmäistä kertaa igboihin - tai iboihin, kuten heitä myös kutsutaan. Forsyth oli ollut sotakirjeenvaihtajana Biafran sodassa ja suhtautui kokemustensa perusteella ilmeisen myötämielisesti igboihin. Kirjan päähenkilöinä on joukko eurooppalaisia palkkasotureita, jotka ovat taistelleet Biafran sodassa tappiolle jääneellä puolella - kuten myös todellisuudessa tapahtui. Kirja sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään aikaan 1970-luvun puolivälin paikkeilla. Kuvitteellisessa Zangaron valtiossa on löydetty upporikas platinaesiintymä. Esiintymän löytänyt firma pitää sen salassa ja haluaa hyödyntää sitä tekemällä Zangarossa vallankaappauksen ja asettamalla sinne oman nukkehallitsijansa, eversti Bobin. Tätä varten se palkkaa kyseisen soturijoukon, johtajanaan britti Cat Shannon. Tiedustelumatkallaan Zangaroon Shannon huomaa korruptoituneessa valtiossa olevan igbovähemmistö, joka on aikoinaan siirretty sinne työläisiksi. Tästä hän saa ajatuksen ja käy salaa tapaamassa sodan hävinneen Biafran presidenttiä C. Odumegwu Ojukwua (häntä ei kirjassa mainita nimeltä, ainoastaan "presidenttinä"). Yhdessä miehet tekevät operaation rahoittaneelle firmalle huijauksen ja hoitavat sen rahoittamana kaappauksen omiin nimiinsä. Kirjan lopussa Shannon paljastaa firman yhteyshenkilölle mistä oli kyse ja miksi:
-Tutkiessanne perusteellisesti Zangaroa te saitte kuulla myös kymmenistätuhansista maahan muuttaneista työläisistä, jotka käytännöllisesti katsoen pyörittävät kaikkia pyöriä täällä. Mieleenne ei kuitenkaan juolahtanut, että nuo työläiset muodostavat oman yhdyskuntansa. He ovat tämän maan kolmas heimo, joka on älykkäämpi ja ahkerampi kuin ne muut.
...
-Viime yönä pantiin todellakin toimeen vallankaappaus, mutta sitä ei tehty eversti Bobin puolesta eikä hänen hyväkseen.
-Kenen hyväksi sitten?
-Kenraalin hyväksi.
-Kenen kenraalin?
Shannonin ilmoittaessa kenraalin nimen Endean kääntyi katsomaan häntä suu kauhusta ammollaan.
-Ei kai sentään? Hänethän on lyöty ja karkoitettu?
-Toistaiseksi kylläkin, mutta ei välttämättä ikiajoiksi. Nuo siirtotyöläiset ovat hänen kansaansa. Heitä kutsutaan Afrikan juutalaisiksi. Heitä on puolitoista miljoonaa hajaantuneina tämän mantereen eri puolille. Monilla alueilla he tekevät enimmät työt, ajatustyöt mukaan luettuina.


Igbojen kutsuminen "Afrikan juutalaisiksi" osuu enemmän kuin kohdilleen. Itse asiassa osa igboista on juutalaisia. Ja voi usein havaita, että kun näkee menestyvän afrikkalaistaustaisen, niin pintaa raaputtamalla alta paljastuu igbo. Sanalla sanoen igbot ovat malliesimerkki käytännöstä, jota afroamerikkalaiset halveksien kutsuvat nimellä acting white. Afroamerikkalaiset käyttävät tätä termiä loukkaavassa mielessä mustista, jotka "ovat hylänneet oman kulttuurinsa ja käyttäytyvät kuten valkoiset". Toisin sanoen arvostavat koulutusta, sivistystä, työntekoa ja rehellisyyttä. Ei ole kovin suuri yllätys, että ilmiön ensimmäinen havainnoija oli nimeltään John Ogbu. Amerikkalainen, mutta Nigeriassa syntynyt igbo.


10. Ogbonnaya Onu

Nigeriassa valtaa ovat perinteisesti pitäneet hausat ja jorubat. Biafran sota aiheutti tietysti ymmärrettävää epäluuloa igboja kohtaan. Nämä epäluulot eivät ole vieläkään hälvenneet eikä niiden ole syytäkään hälvetä. Jos igboille annettaisiin reilu mahdollisuus, on varsin luultavaa että he haistattaisivat pitkät Nigerialle ja perustaisivat itsenäisen valtion. Onhan heidän alueellaan melkoinen osa sekä maan öljyvaroista että henkisestä pääomasta.
Näin ollen igbolle on kohtuullisen hankalaa päästä johtaviin asemiin poliittisesti. Sitten Biafran sodan vallassa olleista kymmenestä presidentistä yksikään ei ole ollut igbo. Itse asiassa sotaan johtaneet tapahtumat alkoivat igbopresidentti Johnson Aguiyi-Ironsin murhasta 1966. Ei Ironsi toki itsekään mikään pulmunen ollut, vaan kaapannut vallan edeltäjältään, niinikään igbo Nnamdi Azikwelta.
Nykyisessä Nigerian 38 ministerin hallituksessa ei kovin montaa igboa ole. Yksi heistä on 65-vuotias kemiantekniikan tohtori Ogbonnaya Onu. Mitä sopivimmin hän on tiede- ja teknologiaministeri.


9. P. N. Okeke-Ojiudu

Köyhään igboperheeseen 1914 syntynyt Okeke onnistui kovalla työllään maksamaan koulutuksensa. Erinomainen opintomenestys aukaisi ovia, mutta lupaavasta akateemisesta urasta huolimatta hän ryhtyi liiketoimintaan vaurastuen kaupankäynnillä. 1950 hän meni mukaan politiikkaan. Ensin osa-aikaisesti, mutta vuodesta 1959 aina sotilasvallankaappaukseen asti 1966 hän oli maatalousministerinä. Vallankaappauksen jälkeen hän katsoi terveellisemmäksi vetäytyä takaisin liiketoimintaan. Aiemman tekstiili- ja rakennusalan bisneksen sijaan tällä kertaa kiinteistö- ja sijoitusalalle, mikä myöhemmin laajeni myös hotellibisnekseen. Kuollessaan 1995 hän oli Afrikan rikkampia liikemiehiä, mikä toki vauraudessa ei ole kovin paljon verrattuna gepardihattuisiin poliitikkomiljardööreihin.


8. Bennet Omalu

Jos sattuu syntymään 1968 keskelle Biafran sotaa, ennuste ei ole kovin hyvä. Vaikka nälänhädästä ja kansanmurhasta selviäisikin, aliravitsemus lapsuusiässä saattaa aiheuttaa vakavia ongelmia myöhemmin. Omalu oli kuitenkin onnekas. Hän selvisi hengissä ja päätellen siitä, että hän aloitti lääketieteen opinnot yliopistossa jo 16-vuotiaana, ei järjenjuoksussakaan mitään vakavaa vikaa tainnut olla. Omalu kyllästyi Nigerian igboja sortavaan politiikkaan nuorena lääkärinä 1993 ja onnistui hankkimaan stipendin Yhdysvaltoihin. Siellä hän erikoistui patologiaan. Hän julkaisi ensimmäisenä viime aikoina runsaasti huomiota saaneen havainnon CTE:n eli rajuista fyysisistä iskuista seuraavan aivorappeuman esiintymisestä urheilijoilla, etenkin amerikkalaisen jalkapallon ja nyrkkeilyn harjoittajilla. Havainnon takia NFL on ollut pakotettu muuttamaan sääntöjään ja ennen kaikkea niiden tulkintaa jo nyt ja saattaa olla, että oikeusjuttujen luvatussa maassa tästä käydään vielä miljardiluokan istuntoja.


7. Chukwuedu Nwokolo

Nwokolo syntyi 1921 lähetyssaarnaajavanhemmille. Hän valmistui lääkäriksi 1946 ja työskenteli eri puolilla Nigeriaa, myös myöhemmässä Biafran pääkaupungissa Enugussa. 1950 hän siirtyi Englantiin kehittämään lääkärintaitojaan. Palattuaan sieltä kolme vuotta myöhemmin hän erikoistui trooppisten tautien tutkimukseen - hyödyllinen taito Nigeriassa. Vuonna 1966 hän työskenteli Länsi-Nigeriassa Ibadanissa. Vihamielisyydet igboja kohtaan olivat kasvamassa ja niinpä Nwokolo näki parhaaksi siirtyä perheineen kotiseudulleen Enuguun. Seuraavana vuonna puhkesi Biafran sota, jonka aikana Nwokolo organisoi terveydenhuoltoa katastrofaalisen nälänhädän ja sodan tuhojen keskellä parhaalla mahdollisella tavalla. Sodan päätyttyä koko hänen omaisuutensa oli tuhoutunut. Onnekseen hän sai kuitenkin palata lääkärinvirkaansa, tosin uudessa paikassa Nsukkassa, jossa hänestä tuli lääketieteen professori 1971. Urallaan lukuisia kansainvälisiä palkintoja etenkin trooppisten tautien tutkimuksesta saanut Nwokolo kuoli 93-vuotiaana 2014.


6. Chinua Achebe

Nigerialainen joruba-heimoon kuuluva Wole Soyinka sai Nobelin ensimmäisenä afrikkalaisena 1986 ja on edelleen palkittujen joukossa ainoa ns. "mustan Afrikan" edustaja (egyptiläinen Naguib Mahfouz sai palkinnon 1988 ja jostain syystä eteläafrikkalaisia Nadine Gordimeria ja J. M. Coetzeeta ei hyväksytä listalle). Mutta luetuin afrikkalaisen kirjoittama korkeakirjallinen romaani lienee Chinua Acheben esikoisromaani Things Fall Apart vuodelta 1958. Romaani kertoo igbokylän elämästä 1890-luvulla, nelisenkymmentä vuotta ennen kirjailijan syntymää. Kirjailija itse oli merkittävässä asemassa igbojen kansallisessa heräämisessä ja kierteli sisällissodan aikana maailmaa yrittäen hankkia tukea Biafralle.


5. Kasim Reed

Vaikka afrikkalaiset möivät orjiksi enimmäkseen maanosan läntisimmästä kolkasta ja Angolasta lähtöisin olevia (siis Yhdysvaltoihin päätyneistä - ylivoimaisen enemmistönhän ostivat arabiorjakauppiaat, mutta heistä ei jäänyt kovin paljon jälkiä koska monet kastroitiin), päätyi rapakon toiselle puolelle toki igbojakin. Toki nämä sitten sekoittuivat muihin heimoihin orjuudessa ja heidän vapautuneet jälkeläisensä päätyivät rappareiksi ja huumekauppiaiksi ghettoihin, elleivät sattuneet osaamaan erityisen hyvin koripalloa. Mutta toki jotkut menestyivätkin, kuten Atlantan miljoonakaupungin pormestari Kasim Reed. Hänelle tehdyt DNA-testit osoittivat igbotaustan. Lakimieheksi opiskellut Reed meni jo nuorena politiikkaan ja istuu nyt toista eli viimeistä kauttaan (kaudet rajoitettu kuten presidentillä) pormestarina. Kausi päättyy 2017, joten odottelemme mielenkiinnolla, mihin vasta 47-vuotias mies tähtää seuraavaksi.
Muita tunnettuja DNA-testissä igboiksi paljastuneita amerikkalaisia ovat esimerkiksi näyttelijät Forest Whitaker (tunnettu esimerkiksi Idi Aminin roolista elokuvassa The Last King of Scotland) ja LA Law'sta tuttu Blair Underwood. Vähemmän yllättävästi molemmat näyttelijät tunnetaan ammattikunnassaan älykköinä.


4. Francis Arinze

Pitkäaikaisen paavin Johannes Paavali II:n kuoltua 2005 seuraajakanditaatti oli hyvin tiedossa eli Joseph Ratzinger, josta tulikin paavi Benedictus XVI. Yhtenä haastajista pidettiin kardinaali Francis Arinzea, jonka nimi mainittiin vielä seuraavassakin vaalissa 2013 mustana hevosena (anteeksi sananvalinta), vaikka hän olikin jo 80-vuotias.
Nigeriassa syntynyt Arinze kääntyi - tai käännytettiin - animismista katolilaiseksi lapsena. Hän opiskeli nuorena ensin filosofiaa, jonka jälkeen meni pappisseminaariin. Papiksi hänet vihittiin 26-vuotiaana, jonka jälkeen hän suoritti Roomassa teologian tohtorin tutkinnon. Vasta 32-vuotiaana hänestä tuli siihen aikaan nuorin katolinen piispa, kun hänet nimitettiin Fissianian piispaksi. Onitshan arkkipiispan kuoltua Arinzesta tuli uusi arkkipiispa 1967. Tarkalleen ottaen 26. kesäkuuta. Biafran sota alkoi 6. heinäkuuta. Piispanistuimen paikka Onitsha oli Biafran suurimpia kaupunkeja. Tuore arkkipiispa päätyi välittömästi itse pakolaiseksi, silla Onitsha sijaitsi aivan rajan lähellä. Seuraavien vuosien ajan hän johti avustusoperaatioita, jotka olosuhteet huomioiden toimivat loistavasti. Tämä organisointikyky ei jäänyt huomaamatta. Arinzesta tuli kardinaali 1985 ja myöhemmin paavin läheinen avustaja.


3. Alexander Animalu

Animalu syntyi igbojen kuninkaalliseen sukuun 1938. Toisin kuin eurooppalaiset kuninkaalliset, igbojen aateliset näyttävät omaavan lahjakkuutta muuhunkin kuin ratsastamiseen ja syrjähyppelyyn. Suoritettuaan matematiikan loppututkinnon Ibadanin yliopistossa hän siirtyi Cambridgen yliopistoon, jossa hän väitteli fysiikan tohtoriksi 27-vuotiaana. Väitöskirjan teon jälkeen Animalu muutti Yhdysvaltoihin ja työskenteli useissa yliopistoissa, mm. Stanfordissa ja MIT:ssa. Hän palasi Nigeriaan professoriksi 1976. Hänen tutkimuksensa ovat saaneet enemmän viittauksia myöhemmissä tutkimuksissa kuin yhdenkään toisen afrikkalaistiedemiehen ja neljä niistä on johtanut sittemmin Nobel-palkittuihin tutkimuksiin.
Myöhemmällä iällään Animalu on toiminut samoin kuin monet muutkin matemaattis-luonnontieteellisen alan tiedemiehet oman alan luovuuden hiivuttua ja kirjoittanut vanhempien kollegojen elämäkertoja. Työlistalle ovat kuuluneet teokset antropologi, nationalisti Nnamdi Azikiwesta, matemaatikko Chike Obista, historioitisija Kenneth Dikesta, astrofyysikko Samuel Okoyesta ja aiemmin tällä listalla mainitusta lääkäri Chukwuedu Nwokolosta - kaikki igboja.


2. Amobi Okoye

Amobi Okoye muutti Nigeriasta Yhdysvaltoihin 12-vuotiaana 1999. Poika oli sekä akateemisesti että urheilullisesti lahjakas. Vaikka hän ei ollut koskaan edes nähnyt amerikkalaista jalkapalloa, hän pääsi koulunsa joukkueeseen ja oli muutaman vuoden kuluttua Alabaman osavaltion all star -joukkueessa. Siinä sivussa hän opiskeli niin tehokkaasti, että valmistui lukiosta etuajassa. Niinpä hän kirjautui Louisvillen yliopistoon vain 16-vuotiaana ja liittyi saman tien sen jalkapallojoukkueeseen. Siellä hän valmistui kolmessa ja puolessa vuodessa eli puoli vuotta normaalia nopeammin (amerikkalaisessa systeemissä tämä tutkinto vastaa Suomessa alempaa korkeakoulututkintoa). Mutta tämän jälkeen asiat alkoivat mennä todella mielenkiintoisiksi. Ammattilaisliiga NFL oli tietysti kiinnostunut loistavasti pelanneesta nuorukaisesta. NFL:n säännöt taas ovat sellaiset, että niiden avulla halutaan varmistaa ettei liigaan tule keskeneräisiä juniorilupauksia. Normaalisti pelaajat siirtyvätkin liigaan vasta nelivuotisen yliopistouran jälkeen. NFL:n säännöt sallivat pelaajan ilmoittautua varaustilaisuuteen kelvolliseksi niin halutessaan kuitenkin jo kolmen vuoden jälkeen. (Esimerkiksi koripallon NBA:ssa pelaajat ovat niin ikään varauskelpoisia vasta neljän vuoden yliopistouran jälkeen, mutta he voivat ilmoittautua varattaviksi vaikka heti lukion jälkeen ilman yliopistopelejä, kuten Kobe Bryant aikoinaan teki. Varattavaksi ilmoittautuminen katsotaan amatööriyden hylkäämiseksi, jolloin pelaaja ei saa enää yliopistotasolla pelata. Tämä sääntö on voimassa sekä NFL:ssä että NBA:ssa, joten kovin monet eivät ilmoittaudu.) NFL:n sääntö takaa sen, että nuorimmat pelaajat liigassa ovat 21-22 -vuotiaita. Säännön sanamuoto on kuitenkin sellainen, että se toteaa pelaajan olevan kelvollinen draftiin aikaisintaan sitten, kun hänen lukiosta valmistumisestaan on kulunut kolme vuotta. Koska Okoye oli valmistunut lukiosta reilusti ennen omaa ikäluokkaansa, hän oli varauskelpoinen jo 19-vuotiaana. Houston Texans varasi nuorukaisen ensimmäisellä kierroksella, numerolla kymmenen. Varaustilaisuuden ja kauden alun välissä Okoye ehti viettää 20-vuotispäiväänsä, mutta hänestä tuli silti NFL:n historian nuorin pelaaja sitten nykymuotoisen liigan syntymisen 1967. Puolustuksen linjamies pelasi liigassa kuusi vuotta, mutta ei lähinnä loukkaantumisten vuoksi noussut koskaan aivan sille tasolle, mihin odotukset oli asetettu.
Nimi Okoye oli amerikkalaisen jalkapallon seuraajille tuttu jo ennestään. Ilmeisesti Christian Okoye ei kuitenkaan ole Amobille mitään sukua. Vuosina 1987-92 liigassa pelannut Okoye oli saanut jenkkeihin yliopistostipendin yleisurheilijana, sillä mies oli kiekonheiton Afrikan mestari. Hän ei kuitenkaan saanut paikkaa vuoden 1984 olympialaisiin (ehkä siksi että sattui edustamaan väärää heimoa eli igboja), joten hän päätti kokeilla amerikkalaista jalkapalloa. Loppu oli historiaa. Keskushyökkääjän paikkaa miehittävät yleensä joukkueen lyhimmät miehet, aika usein 170-180 -senttiset parrunpätkät, joskus 190-senttiset vähän sutjakammat menijät. Useimmat ovat semmoisia 10,50 -luokan satasen juoksijoita. Niinpä isot miehet eivät tule kysymykseen. Paitsi Christian Okoye. Tosin hän oli vain 185-senttinen, ei kovin iso kiekonheittäjäksi, mutta massaa oli 115 kiloa. Ja nopeutta kuin sprintterillä. Kun sellainen mies kiihdyttää keskushyökkääjänä palloa kantaessaan täyteen vauhtiin, niin puolustuslinjassa miehet lentelevät kuin keilat radalla. Okoye oli vuonna 1989 liigan eniten jaardeja kerännyt pallonkantaja. Mutta törmäysten hinta oli kova, ura päättyi loukkaantumisiin. Heimolleen tyypilliseen tapaan hän on menestynyt siviilielämässään, jossa hän on tehnyt uraa menestyvänä liikemiehenä.
Yleisurheilukentillä igboista olympiavoittoon on yltänyt kaksi naista: Isoa-Britanniaa edustava Christine Ohuruogu 400 metrillä ja Chioma Ajunwa pituushypyssä. Ohuruogu suoritti Lontoon yliopistossa loppututkinnon kielitieteissä. Ajunwa joutui jättämään saamansa yliopistopaikan käyttämättä varojen puutteessa ja liittyi sen sijaan Nigerian poliisivoimiin, joissa hän on edennyt jo melkoisen korkeisiin tehtäviin.


1. C. Odumegwu Ojukwu

Itseoikeutettuna listaykkösenä on Biafran presidentti. Isossa-Britanniassa loppututkinnon historiasta suorittanut Ojukwu oli siinä sivussa suorittanut reservinupseerin tutkinnon ja liittyi Nigerian armeijaan. Korkeasti koulutetun miehen karriääri nousi ymmärrettävistä syistä nopeasti vasta itsenäistyneessä maassa aivan kuin aikoinaan Suomessa jääkäreillä. Kolmikymppisenä hän oli jo everstiluutnantti. Levottomuuksien yltyessä karismaattinen Ojukwu julisti Biafran itsenäiseksi. Loppu onkin historiaa. Biafran romahdettua Ojukwu pakeni Norsunluurannikolle, jossa hän eli vaatimattomissa oloissa toisin kuin yleensä Afrikan entiset johtajat. Hänen sallittiin palata Nigeriaan 1982, jonka jälkeen hän toimi vähempiarvoisissa poliittisissa tehtävissä.


Ei voi olla ajattelematta, mitä olisi mahtanut tapahtua, mikäli muu Nigeria olisi tyytynyt Biafran eroon sotimatta. Olisiko Biafrasta kehittynyt afrikkalainen menestystarina? Viitteitä siitä ainakin on olemassa. Edeltävän listan aihetodisteiden lisäksi on olemassa Päiväntasaajan Guinea, joka on nykyään yksi Afrikan rikkaimpia maita öljyvarojensa ja kohtuullisella tasolla olevan väestömääränsä ansiosta. Tiettyä ironiaa on se, että juuri Päiväntasaajan Guinea oli Forsythin romaanin Zangaron esikuva. Ja muuten juuri se valtio, jossa Nigerian jälkeen on suhteellisesti eniten igboja. Ehkä Biafra olisi muuten samanlainen, mutta jakaisi vaurauttaan tasaisemmin kuin Päiväntasaajan Guinea, jossa vauraus on kertynyt lähinnä johtajien taskuihin.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Uusinta: Toisen maailmansodan joulukuuset

Lukijalle: Näin jouluaattona pitää varmaan julkaista jotain jouluun liittyvää. Tämän jutun ainoa yhteys jouluun on sen otsikossa esiintyvä sana "joulukuusi", mutta on sekin tyhjää parempi. Hyvää joulua!:

Armeijaslangissa joulukuuseksi tavattiin ainakin entisaikaan nimittää heppua, joka koristautuu erilaisin kunnia-, koulutushaara- ja taitomerkein. Vaikka ansiotta ei tietenkään merkkejä kanneta, koristautumishalukkaille irvaillaan vähintäänkin selän takana. Monet ansioituneet sotilaat eivät liiemmin leveile, esimerkiksi sotamarsalkka Gerd von Rundstedt piti kuulemma kunniamerkkejä vain silloin kun erikseen käskettiin eikä aina silloinkaan.

Tässä yksikössä ei sitten olla mitään joulukuusia, ilmoitti upseerikokelas jakaessaan meille ykkösluokan ampumamerkit peruskoulutuskaudella. Näitä pidätte vain siihen asti, että olette ansainneet koulutushaaramerkkinne. Eikä pidettykään. Aina siihen asti kunnes tupakaveri kertoi kokemuksensa. Oli nähnyt viikonloppulomalla rakuunan jolla oli kolmannen luokan kuntomerkki. Sellaisen sai juoksemalla 2600 metriä Cooperissa, mille nauroimme räkäisesti. Eihän muita kuin ykkösluokan merkkejä edes jaettu, mutta kuulemma sotkusta sai niitä ostaa. Hymyt hyytyivät kun tarina jatkui. Molemmat olivat vonganneet samaa naista ja tämä kolmannen luokan hevosmies oli vienyt voiton, naiset kun harakoiden tapaan ovat kiiltävän perään. Tupakaverilla taas oli tyhjä rintamus, kun ykkösluokan kunto- ja ampumamerkkejä oli kielletty pitämästä. Eikä koulutushaaramerkki tietenkään sanonut vosulle mitään. Siitä eteenpäin me pojat pistettiin merkit rintataskuun lomille lähtiessä ja kasarmin portin jäätyä taakse ruuvailtiin pillumagneetit rintaan.

Mutta asiaan. Tämä kirjoitus ei käsittele mitään sudenpentujen taitomerkkejä, vaan ihan oikeaa rautaa eli korkeimpia mahdollisia kunniamerkkejä. Joka armeijassa - jopa Italian - oli sankarinsa, jotka saivat enemmän kuin muut. Tässä kymmenen eri maata ja niistä jokaisesta esittelyssä yksi komeimmin koristeltu toisen maailmansodan aikainen rintamasotilas.

10. Japani: Saburo Sakai
Aloitetaan heti poikkeuksella. Saburo Sakai ei saanut ainuttakaan kunniamerkkiä, koska japanilaisiin tapoihin ei kuulu palkita eloonjääneitä. Laivaston hävittäjälentäjä Sakai ei ole edes eniten ilmavoittoja saavuttanut japanilainen; hänen noin 64 ilmavoittoaan oikeuttavat listalla viidenteen (tilastot vaihtelevat) sijaan. Sakai liittyi Japanin laivastoon 16-vuotiaana 1933 ja valmistui lentäjäksi luokkansa parhaana opiskelijana 1937. Hän lensi Zero-hävittäjää Kiinan taisteluissa ja sittemmin toisen maailmansodan alettua Filippiineillä, Indonesiassa ja Uudessa-Guineassa. Elokuussa 1942 Sakailla oli jo kymmenittäin ilmavoittoja, kun hän haavoittui vaikeasti Guadalcanalilla. Toinen silmä täysin sokeana, toinen heikentyneenä, vasen puoli ruumiista halvaantuneena, käsi ja jalka haavoittuneena hän onnistui palaamaan taistelusta tukikohtaansa. Japanissa hänet leikattiin, mutta toinen silmä jäi sokeaksi. Alkuvuodesta 1943 hänet määrättiin kouluttajaksi, mutta sotatilanteen heikennyttyä puolisokea mies komennettiin takaisin rintamalle 1944. Huolimatta fyysisistä rajoitteistaan Sakai onnistui yhä ampumaan alas vihollisia, vaikka lensikin uudenaikaisia vihollishävittäjiä vastaan vanhentuneella Zerollaan. Sodan päättyessä hänet oli ylennetty aliluutnantiksi - harvinaislaatuinen tapaus luokkatietoisessa Japanin laivastossa. Elämäkerrassaan Samurai Sakai sanoi yhä olevansa valmis lentämään kymmenen vuoden tauon jälkeen, jos kommunistiset voimat uhkaavat Japania. Hänen myöhempi elämänsä osoitti, että vihollisista voi tulla ystäviä. Sakai lähetti tyttärensä opiskelemaan USA:han, jossa tämä meni naimisiin ja Sakain lapsenlapset ovat amerikkalaisia. Mies itse kuoli 2000 oltuaan USA:n sotilastukikohdassa järjestettyjen illallisten kunniavieraana.

9. Hollanti: Erik Hazelhoff Roelfzema
Hollanti ei paljon ehtinyt pistää Saksalle kampoihin 1940. Yksi sen sotilaista oli nuori Hazelhoff, joka liittyi vastarintaliikkeeseen pian miehityksen jälkeen. Seuraavana vuonna hän onnistui pakenemaan sveitsiläisen (!) kauppalaivan mukana Englantiin, jossa hän liittyi Hollannin pakolaisarmeijaan toimien aluksi vastarintaliikkeen agenttien yhteysmiehenä. Hän teki viisitoista tiedustelumatkaa pikkuveneillä Hollannin rannikolle. Turhautuneena tehottomaan toimintaan hän liittyi RAF:aan, jossa hänet koulutettiin Mosquito-pilotiksi. Hän lensi 72 taistelulentoa ja sai Lentoansioristin sekä Hollannin korkeimman sotilaskunniamerkin, Vilhelmin mitalin. Sodan lopussa hänet nimitettiin kuningatar Vilhelmiinan adjutantiksi. Tässä tehtävässä Hazelhoff lensi konetta, jolla maanpaossa ollut kuningasperhe palasi Hollantiin. Hänen elämästään tehtiin elokuva 1977, pääosassa Rutger Hauer ja ohjaajana myöhemmin Hollywoodissa mainetta niittänyt Paul Verhoeven.

8. Norja: Gunnar Sönsteby
Tätä nykyä 93-vuotias Sönsteby on tämän listan henkilöistä ainoa, joka on yhä elossa. (Lisäys 24.12.2016: Sönsteby kuoli 10.5.2012.) Saksalaisten miehittäessä Norjan hän taisteli Oslon ympäristössä liittyen sittemmin vastarintaliikkeeseen. Käytyään sabotaasikoulutuksessa Englannissa hänet lähetettiin takaisin Norjaan, jossa hän otti osaa useisiin iskuihin. Ansioistaan vastarintaliikkeen johdossa ja henkilökohtaisesta urheudestaan hän on ainoa, joka on saanut Norjan korkeimman sotilaskunniamerkin Krigskorsetin kolmesti. Sönsteby ikuistettiin valkokankaalle muutama vuosi sitten sivuhahmona elokuvassa Max Manus.

7. Ranska: Pierre Clostermann
Ranskalaisten kunniamerkkijärjestelmä on tolkuton sekamelska, jossa ei vapaudesta, veljeydestä eikä etenkään tasa-arvoisuudesta ole tietoakaan kunniamerkkiluokkien ollessa yleensä sotilasarvoon sidottuja. Tunnetuin taistelussa esitetystä urheudesta myönnettävä kunniamerkki on Croix de Guerre, joita myönnettiin toisessa maailmansodassa tuhansittain. Mikäli sotilas mainittiin päiväkäskyssä, hän sai kunniamerkkiinsä lisää koristeita. Vapaan Ranskan joukoissa lentänyt hävittäjäpilotti Clostermann sai näitä eniten, yhteensä 19 kappaletta. 23 ilmavoittoa saavuttanut Clostermann tunnetaan parhaiten pian sodan jälkeen ilmestyneestä ilmailukirjallisuuden klassikostaan Suuri sirkus.

6. Italia: Luigi Durand de la Penne
Italialainen sotilasteknologia on kautta aikain ollut edistyksellistä ja innovatiivista. Italian sotataidossa on puolestaan perinteisesti ollut pielessä vain kolme asiaa: strategia, taktiikka ja taistelutaito. Nille, jotka ovat osoittaneet näistä poikkeavaa toimintaa, on ollut tapana myöntää Kultainen mitali sotilaallisesta urhoollisuudesta. Eräs italialaisen teknologian neronleimauksista oli pienoissukellusvene eli ihmistorpedo, possuksi kutsuttu vekotin. Luigi Durand de la Penne oli 27-vuotias laivaston yliluutnantti, joka valittiin johtamaan pienoissukellusveneillä tehtyä hyökkäystä Aleksandrian satamassa majailevia brittien taistelulaivoja vastaan. Kolme "possua", kukin kahta sammakkomiestä kantaen, livahti sataman suojaverkon ali. De la Penne joutui jättämään räjähdyspanokset HMS Valiantin alapuolelle pohjaan possun juututtua kiinni mutaan, mutta jäi vangiksi jouduttuaan nousemaan pintaan. Laivan kannella hän odotti, kunnes räjähdykseen oli kymmenen minuuttia aikaa ja ilmoitti sitten laivan kapteenille odotettavissa olevasta räjähdyksestä kehottaen evakuoimaan laivan. Kommodori Morgan vaati tietää räjähdyspanoksen paikan, mutta de la Penne kieltäytyi kertomasta. Hän tiesi, että laiva ehtisi siirtyä pakoon ja antoi brittien ymmärtää panoksen olevan kiinnitettynä runkoon. Päällikkö kieltäytyi evakuoimasta eikä de la Penne taipunut oman kuolemansa uhallakaan. Laiva upposi, mutta matalaan veteen ja kyettiin korjaamaan toimintakuntoiseksi vuodessa. De la Penne jäi sotavangiksi, mutta siirtyi liittoutuneiden palvelukseen Italian vaihdettua puolta. Sodan jälkeen hän sai maansa korkeimman kunniamerkin Aleksandrian hyökkäyksestä. Medaglia d'Oron kiinnittäjänä piti olla kruununprinssi Umberto, mutta vara-amiraaliksi ylennetty entinen vihollinen Charles Morgan pyysi ja sai kunnian toimia tässä tehtävässä.

5. Neuvostoliitto: Aleksandr Pokryshkin
Neuvostoliiton sankarin arvonimi ja sen merkkinä kultainen tähti myönnettiin 12745 henkilölle. 101 sai sen kahdesti, kolme kolmesti ja kaksi neljästi. Kaksi viimeistä olivat marsalkka Zukov ja synttärilahjoiksi tähtiä itselleen myönnellyt Leonid Breznev. Kolmesti tähden saaneista yksi oli marsalkka Budjennyi ja kaksi muuta hävittäjä-ässiä, Pokryshkinin ohella Ivan Kozedub. Näistä kahdesta Pokryshkin sai Leninin kunniamerkin kuudesti Kozedubin joutuessa tyytymään kahteen, joten häntä voi pitää ansioituneempana, vaikka Kozedub johtikin ilmavoitoissa 62-59. Ensimmäisen ilmavoittonsa Pokryshkin sai jo Operaatio Barbarossan toisena päivänä, vaikka ensimmäisenäkin hän oli ampunut koneen alas - kyseessä sattui olemaan Sukhoi Su-2 kevyt pommittaja, joka oli vielä niin salainen etteivät neuvostopilotit tienneet sen olemassaolosta vaan luulivat viholliseksi. Viikkoa myöhemmin hänet ammuttiin alas linjojen takana ja julistettiin kuolleeksi, mutta niin vain mies kömpi takaisin omien puolelle etenevien saksalaisten keskeltä. 1944 Pokryshkin asetettiin lentokieltoon sankarin säästämiseksi, mutta hän asiasta vähät välitti ja jatkoi lentämistä. Sodan jälkeen hän yleni ilmavoimien marsalkaksi, joskin hänen tehtävänsä olivat arvoon nähden alempia.

4. Suomi: Martti Aho
Toisen luokan Mannerheim-risti myönnettiin kaikkiaan 191 sotilaalle, neljälle kahdesti. Näistä neljästä kaksi oli Suomen ilmavoimien menestyksekkäintä hävittäjä-ässää Ilmari Juutilainen ja Hans Wind, kolmas divisioonankomentaja Aaro Pajari. Tuntemattomin nelikosta on epäilemättä Martti Aho. Hänet on kuitenkin nostettu tässä esiin siksi, että Mannerheim-ristien saajista Ahon meriitit ovat tietyssä kohdassa merkittävämmät kuin kummallakaan hävittäjä-ässällä. Mannerheim-risti luotiin talvisodan jälkeen, mutta niitä alettiin myöntää vasta jatkosodan ansioista. Välirauhan aikana tehtiin kuitenkin satoja esityksiä Mannerheim-ristin saajiksi. Myöhemmistä kaksinkertaisista ritareista heidän joukossaan olivat ainoastaan Aho ja Pajari, joista Pajari ei ollut etulinjan taistelija eikä siksi tähän listaan valittavissa. Kapteeni Aho oli talvisodassa aluksi komppanianpäällikkö, sitten pataljoonankomentaja ja johti sodan lopussa kahta vahvistettua pataljoonaa Laatokan koillispuolella Pitkärannan taisteluissa. Melkoinen suoritus, kun vielä huomioi hänen ehtineen haavoittua kahdesti. Jatkosodassa majuri Aho toimi alussa JR 50:n komentajana - aika harvinainen tehtävä majurille - ja hänelle myönnettiin Mannerheim-risti nro 52 1.3.1942, tuolloin jo everstiluutnantiksi ylennettynä. Toinen risti tuli Lapin sodan ansioista 16.10.1944. Kesän suurhyökkäyksen aikana Aho oli ylennetty everstiksi ja haavoittunut Ihantalassa vajaa viikko myöhemmin.

3. Yhdysvallat: Audie Murphy
Harva voi kehua näytelleensä itseään omassa elämäkertafilmissään, mutta tämä mies voi. Pearl Harborin jälkeen Murphy yritti värväytyä, mutta 17-vuotias hylättiin aluksi alaikäisenä. Uudella yrityksellä seuraavana vuonna 18-vuotiaana sekä merijalkaväki, laskuvarjojääkärit että laivasto hylkäsivät nuorukaisen vain 167-senttisenä ja 50-kiloisena. Lopulta armeija hyväksyi ja Murphy pääsi tositoimiin Sisilian maihinnousussa 1943. Vuotta myöhemmin hän ansaitsi Ranskassa Kongressin kunniamitalin, USA:n korkeimman kunniamerkin ja sittemmin kenttäylennyksen upseeriksi. Kaikkiaan Murphy sai 33 yhdysvaltalaista kunniamerkkiä (mm. kaksi Hopeatähteä, kaksi Pronssitähteä ja kolme Purppurasydäntä) ja muutamia ulkomaisia (mm. Croix de Guerren). Sodan päättyessä hän ei ollut vielä täyttänyt 21 vuotta. Sodan jälkeen Murphy kirjoitti muistelmansa ja ryhtyi näyttelijäksi, jolloin hän sai kymmenen vuotta sodan päättymisen jälkeen esittää itseään elämäkertaansa perustuvassa elokuvassa To Hell and Back.

2. Iso-Britannia: Charles Upham
Ison-Britannian ja Kansainyhteisön korkein mahdollinen kunniamerkki on Viktorian risti, joita myönnettiin toisessa maailmansodassa 181 sotilaalle. Uusiseelantilainen Upham oli ainoa, joka sai sen kahdesti. Ensimmäisen kerran hän sai sen vänrikkinä Kreetan taistelussa ja toistamiseen kapteenina 1945 ansioistaan vuoden 1942 Egyptin taisteluissa. Jälkimmäisellä kerralla Upham oli haavoittunut johdettuaan hyökkäystä ja tuhottuaan henkilökohtaisesti saksalaispanssarivaunun. Kun haavat oli hoidettu rykmentin sidontapaikalla, Upham palasi johtamaan komppaniaansa saksalaisten vastahyökkäyksessä. Komppania piti asemansa, kunnes sen vahvuus oli supistunut kuuteen mieheen, jolloin ylivoimaiset viholliset valtasivat asemat ja Upham jäi vangiksi. Useiden karkausyritysten jälkeen hänet siirrettiin pahamaineiseen Colditzin linnaan, jossa hän vapautui sotavankeudesta amerikkalaisten vallattua sen sodan loppuvaiheissa. Upham murtautui tällöin linnan asevarastoon, varustautui ja lähti metsästämään saksalaisia omin päin. Sodan jälkeen Upham palasi kotimaahansa, jossa hänen hyväkseen järjestettiin keräys. Keräyksen tuotoilla oli tarkoitus ostaa Uphamille maatila, mutta hän lahjoitti rahat hyväntekeväisyyteen ja osti maatilan velaksi. Väitetään, että koko loppuelämänsä aikana hän ei sallinut yhtäkään saksalaisvalmisteista autoa tiluksilleen.

1. Saksa: Hans-Ulrich Rudel
Natsi-Saksan merkittävin kunniamerkki oli Rautaristin ritariristi. Sen sai kaikkiaan 7365 sotilasta, joista 890 kahdesti (tammenlehvä), 160 kolmesti (miekat) ja 27 neljästi (timantit). Vain kerran se myönnettiin viidennen kerran, josta merkkinä tammenlehvät kullattiin. Hans-Ulrich Rudelin ansiolista on liian pitkä suorasanaisesti kerrottuna, se on pakko esittää luettelona suurimmaksi osaksi hänestä kirjoitettua Stuka-lentäjä -kirjaa lainaten:
- 2530 sotalentoa
- 519 tuhottua panssarivaunua
- yksi upotettu taistelulaiva
- kaksi upotettua risteilijää
- yksi upotettu hävittäjä
- 70 upotettua maihinnousualusta
- neljä tuhottua panssarijunaa
- useita tuhottuja siltoja
- yli 800 tuhottua maakulkuneuvoa
- yli 150 tuhottua tykki-, pst- tai it-asemaa
- yhdeksän ilmavoittoa
- tuli 32 kertaa alasammutuksi
- pelasti kuusi miehistöä vihollisen selustasta Stukansa kyytiin
- haavoittui viidesti
- Stalin lupasi 100 000 ruplan palkkion Rudelista
- maaliskuussa 1945 palasi lentämään, vaikka oli edellisessä kuussa menettänyt toisen jalkansa polven alapuolelta tultuaan alasammutuksi ja tuhosi yksijalkaisenakin vielä 26 panssarivaunua.
Sodan jälkeen sisukas eversti jatkoi tyylillään ja kiipesi mm. läntisen pallonpuoliskon korkeimman vuoren Aconcaguan huipulle. Siinä sivussa hän aiheutti muutamia pienimuotoisia skandaaleja natsiyhteyksillään. Rudelin hautajaisissa 1982 kaksi suihkuhävittäjää teki ylilennon, mutta ymmärrettävistä syistä Bundeswehrin upseerit väittivät sen tapahtuneen sattumalta.

torstai 22. joulukuuta 2016

Uutiskatsaus 51/2016


1. Kuka äänesti ja ketä?

Suomalaisen lehdistön mukaan Donald Trumpin äänestivät presidentiksi rikkaat valkoiset heteromiehet. En tiennytkään, että äänestäneistä puolet kuuluvat tähän ryhmään. No, se sarkasmista. Todellisuudessa Trumpia äänesti:
- rikkammista 49 %
- miehistä 53 %
- heteroista 48 %
- valkoisista 58 %
Mitähän olisi otsikoitu, jos Clinton olisi voittanut? Hänet äänestivät presidentiksi köyhät mustat lesbonaiset? Prosentit olivat:
- köyhimmistä 53 %
- naisista 54 %
- homoista 78 %
- mustista 88 %
Epäilen että eipä olisi otsikoitu mitään. Tai ehkä olisi iloittu siitä, että Trumpia äänestäneet rasistisiat saivat ansionsa mukaan. Vähän kuten Obaman noustessa presidentiksi jaksettiin muistuttaa siitä, että valkoisten enemmistö äänesti McCainia. Ja epäiltiin tämän syyksi rasismia. Sen sijaan ei voitu edes kuvitella, että rasismilla olisi ollut jotain tekemistä sen kanssa, että 95 % mustista äänesti Obamaa.
Vajaan kuukauden kuluttua Trumpista tulee virallisestikin presidentti. Odotusaika on mennyt yllättävän rauhallisesti. Demokraatitkin alkavat vähitellen toipua. Edellisen kerran he ovatkin olleet yhtä järkyttyneitä 150 vuotta sitten, kun republikaanit äänestivät orjuuden kumotuksi.


2. Maailman toisella puolen

Yhdysvalloissa on tapana, että presidentin vaihtuessa hän vaihtaa saman tien melkoisen osan suurlähettiläistä. Tsekin suurlähettilääksi on jo ilmoittautunut vapaaehtoinen. Donald Trumpin ensimmäinen vaimo Ivana, joka on tsekkiläissyntyinen, on ilmaissut halukkuutensa lähteä Prahan-komennukselle. On sitä huonompiakin valintoja suurlähettiläiksi nähty, onhan Ivana menestynyt bisnesnainen ja osaisi kohdamaan kieltäkin, mikä on amerikkalaisilla harvinaista. Mutta hänen vahvinta valttikorttiaan ei ole julkisuudessa huomattu. Minä ainakin tiedän aika monta sellaista miestä, jotka mielellään lähettäisivät ex-vaimonsa maapallon toiselle puolelle.


3. Apinointia

Luulin jo hetken suomalaislehtien syyllistyvän rasismiin, kun otsikossa kerrottiin apinan vieneen huivin tytön päästä Libyassa ja koston kierteessä kuolleen jo yli 20 ihmistä. Mutta ei, kyllä kyseessä oli ihan oikea apina eikä normilibyalainen. Awlad suleiman -heimoon kuulunut tyttö käveli kauppakojun ohi, jolloin kauppiaan apina nappasi huivin. Pahaksi onneksi kauppias kuului gaddafa-heimoon. Seuranneessa välienselvittelyssä kuoli kolme gaddafa-heimon miehentekelettä ja myös apina. Parina seuraavana päivänä taistelut kiihtyivät ja käytössä olivat mm. panssarivaunut ja kranaatinheittimet. Siinä mallia Suomenkin aselainsäädännölle, olisihan se kivaa että suvun varastossa olisi vähän kättäpidempää. Ilmeisesti tilanne on pikkuhiljaa rauhoittunut, koska tuoreita uutisia aiheesta ei ole näkynyt. Saldo oli apinan ohella 20 kuollutta libyalaista, 50 haavoittunutta ja runsaat aineelliset vahingot tuhoutuneiden talojen sekä julkisten rakennusten myötä.
Esitän tässä surunvalitteluni apinan omaisille.


4. Luotettavalta taholta

Ex-pääkanisteri Jyrki Katainen antaa kuusi neuvoa Juha Sipilälle. Vanha suomalainen sanonta mainitsi Tuppuraisen Tappuraisen takuumiehenä. Tässä blogisti antaa myös kuusi neuvoa. Koskien henkilöitä, joita ei kannata kuunnella:
6. Pyromaani neuvomassa palokuntaa tehokkuuskonsulttina.
5. Totaalikieltäytyjä suunnittelemassa panssariprikaatin hyökkäystä.
4. ISIS:in ideologinen johtaja luennoimassa uskontojen rauhanomaisesta rinnakkainelosta.
3. Impotentti antamassa tekniikkavinkkejä.
2. Venäläinen urheilujohtaja koordinoimassa dopingin vastaista työtä.
1. Jyrki Katainen opastamassa, kuinka talouspolitiikkaa hoidellaan.


5. Reilu tappelu

Itsenäisyyspäivänä marssittiin. Myös Vastarintaliike oli valitettavasti asialla. Odotetusti kuulapäät marssivat järjestyksessä, mutta mellakanpoikanen saatiin kyllä aikaiseksi rauhanomaisten anarkistien hyökätessä rauhanomaisesti kulkueeseen lyömään rauhanomaisin iskuin natseja. Seuranneessa jälkiselvittelyssä yksi väkivaltaisesti takaisin lyönyt natsi pistettiin käsiraudoissa ja nippusiteissä mustaanmaijaan, jonne laitettiin ainakin virallisen selityksen mukaan erehdyksessä myös yksi anarkisti. Parivaljakko jätettiin sinne hetkeksi vartioimatta, jolloin anarkisti pätki urhoollisesti natsia turpiin tämän tekemästä sitkeästä vastarinnasta - joka koostui sattuneista syistä rasistisista katseista - huolimatta. Lisäkommentteja etsivät voivat lukea Yrjöperskeleeltä, totean vain että kuvitelkaapa millainen paskamyrsky olisi noussut jos pahoinpitely olisi tapahtunut toisinpäin eli uusnatsi olisi piessyt nippusiteissä olleen anarkistin. Edes se ei herättänyt mediaa, että pahoinpidelty oli ruotsalainen, jolloin tämä olisi voitu tulkita rasistiseksi pahoinpitelyksi.
Ei sen takia että minua liiemmin harmittaisi kuulapään piekseminen, mutta järki ei kyllä taivu sellaiselle mutkalle, että ymmärtäisin tämmöisellä avuttoman pahoinpitelyllä kehuttavan, kuten tekijä ylpeili. Erityisen ironiseksi asian tekee se, että kyseinen anarkisti valitteli taannoin saatuaan poliisin kumiluodin palasen simmukkaansa. On aina niin hellyttävää, kun anarkisti huutaa yhteiskuntaa apuun. Missäs se anarkismi silloin piileskelee, kun anarkisti itse sattuu tarvitsemaan kuria ja järjestystä?


6. Paljastus

Linnan juhlatkin olivat ja menivät. Naiset saivat taas kerran pukeutua mielikseen ja vielä suurempaa iloahan tuottaa naisille aina se, kuinka he saavat valittaa miten vaikeaa on olla naisena, kun aina pitää pukeutua eri tavalla ja se on miesten vika. Miehille kelpaa yksi ainoa juhlapuku. (Ei muuten pidä paikkaansa, omassa garderoobissanikin on kaksi pukua. Tumma ja vaalea. Molemmat jo 15 vuotta vanhoja. Hyvä puku on ajaton ja hittonko se siitä kuluisi, kun molempia käyttää yhteensä noin kymmenen kertaa vuodessa muutaman tunnin. Tai no, on siellä kolmaskin eli ylioppilaspuku mutta inhoan sen sinertävää väriä enkä siksi käytä sitä, vaikka sen housuja joskus pidänkin.) Ei yksikään mies muista minkälainen kolttu milläkin naisella on ollut joskus päällä. Ei miehiä kiinnosta naisen puku, vaan se mitä sen alta paljastuu. Naiset pukeutuvat toisia naisia varten. Miehiä varten on riisuuntuminen.
Sen verran kyllä piti klikkijournalismiin sortua, että napautin yhtä iltapäivälehden otsikkoa joka vaikutti lupaavalta. Otsikko kertoi, että Matti Vanhasen naisystävän "mekko paljasti dekolteen". En nimittäin tiennyt mikä on dekoltee ja ajattelin, että olisiko asussa historiallisen alas ulottuva V-kaula-aukon leikkaus. Mutta paskan marjat, dekoltee onkin siis rintamus. Mitä kyllä näkyi muillakin. Jopa sellaisilla naisilla, joilla rinnat olivat lähinnä mallia "patalaput".


7. Nimetöntä vihapuhetta

Kaarnavenelaivuri Riku Rantala kirjoitti turhautuneeen vuodatuksen internetin vihapuheesta. Sen voi lyhyesti tiivistää siihen, että sananvapautta loukkaa se, että ihmiset saavat kirjoittaa vapaasti.
Kirjoitus synnytti lähinnä myötähäpeää ja sai ihmettelemään kirjoittajan totaalista ironian tajun puutetta. Hän vaati vihapuheen suitsimista ampumalla täyslaidallisen nimetöntä kirjoittelua kohtaan todeten mm. että nimetön vihapuhe tekee Suomesta Neuvostoliiton. Minun muistikuvani mukaan nimenomaan Neuvostoliitossa julkaisuvapaus ja nimetön keskustelu olivat kiellettyjä. Rantala oli Neukkulan hajotessa 15-vuotias, joten luulisi hänenkin jotain muistavan tai edes lukeneen.
Rantala hyökkäsi erityisesti Päivän byrokraatti -nettijulkaisua kohtaan. Hän selvitti ylläpitäjän ja hämmästyksekseen huomasi, että kyseessä ei ollutkaan syrjäytynyt luuseri, vaan arvostetussa asianajotoimistossa työskentelevä lakimies. Tämä taas ei tullut tänne päähän mitenkään yllätyksenä, sillä oman tietoni mukaan suurin osa meikäläisistä on kutakuinkin vastaavassa sosioekonomisessa asemassa. Ei täällä liiemmin sossutukivallankumouksellisia näy.
Mikäli Rantala ei vieläkään tajunnut ironiaa, niin luulisi että viimeistään asianajajaliiton mahdollinen kannanotto sen avasi. Se ilmoitti, että "liiton hallitus voi niin katsoessaan ottaa asian selvitykseen, jos henkilöllisyys tiedetään". Eli vaikeuksia luvassa. Tarvitseeko enää parempia syitä etsiä sille, että kannattaa pitää nimensä piilossa, jos ei ole samalla kannalla vallitsevan diskurssin kanssa eikä ole pyrkimässä julkiseen virkaan? Rantalan on tietysti tätä vaikea ymmärtää, koska hänen elantonsa riippuu julkisuudesta. Yhden asian Rantala kyllä unohti. Outtaaminen saa varmasti aikaan sen, että enää ei tarvitse pidätellä paljastumisen pelossa ja lukijamääräkin kasvaa, kun kirjoittaa omalla nimellä. Joten taisi osua omaan nilkkaan.
Siinä Rantala on kyllä oikeassa, että kaarnaveneet kävivät hyvin kaupaksi. Mikä kertoo kyllä enemmän niiden ostajista kuin itse tuotteesta. Tuote on ruma eikä sitä voi käyttää mihinkään. Kuka ostaa kahdellakympillä kaarnaveneen uittamista varten? Kyllä kyseessä on hyvän omantunnon ostaminen ja siitä kertoo nimenomaan tuo hinta. Kaksikymppiä on nätti tasaraha. Enempää ei suurin osa maksaisi, vähemmästä ei tulisi gutmenschille hyvä omatunto. Mutta juuri tuolla hinnalla gutmensch ostaisi vaikka purkillisen paskaa. Mistä tulikin mieleen Rantalalle seuraava bisnesidea: mies voisi myydä sertifikoitua paskaa. Ei tarvitsisi kalliita työpajoja, jolloin tukirahoista (joita hän ei siis ole saanut...) jäisi yrittäjällekin enemmän liikevoittoa. Ei muuta kuin lasipurkki VOK:n huussiin, torttu sinne ja tarra kylkeen. Sitten ilmatiivis kansi päälle ja pakettiin. Kaksikymppiä purkki. Ja vieläpä siten, että näille tölkeille tulisi vaihtomarkkinat kuin keräilykorttisarjoille. Eli joka purkin kyljessä olisi lapussa leima, millaisen turvapaikanhakijan göggelis siellä piileskelee. Leima, joka paljastuisi vasta ostamisen ja paketin avaamisen jälkeen. Kuvitelkaa sitä gutmenschien jännitystä:
- Voi ei, taas irakilaisen muslimimiehen pökäleet! Sehän on vaihdossa ihan arvoton.
- Hei, minäpäs sain afgaanilapsen kakan! Se on jo harvinainen, satanen jos myy!
- No eikä saa kuin viiskymppiä. Mutta Leena sai pari viikkoa sitten kaikkein harvinaisimman: kristityn syyrialaisnaisen jöötti! Vieläpä ripuliversiona.
- Ja nyt se varmaan pitää sitä takan reunalla kunniapaikalla.
- No eikä pidä, se möi sen isolla rahalla keräilijälle, joka sai koko sarjan täyteen.



8. Vaihteeksi positiivinen maahanmuuttouutinen

Suomalaisnainen muutti rakkauden perässä Gambiaan. Onnea matkaan. Kerrankin näinpäin, yleensä matkamuistot kulkevat toiseen suuntaan. Ylipäätään maiden välinen muuttoliike kulkee väärään suuntaan. Jos epäonnistuneesta kulttuurista X muutetaan onnistuneeseen kulttuuriin Y, lienee turha toivoa että Y paranisi. Päinvastoin yleensä molemmat huononevat, sillä X:n parhaimmisto on yleensä se, joka muuttaa. (Herrajumala, mitä ne muut sitten mahtavat olla.) Sen sijaan jos onnistuneesta kulttuurista Y muutetaan epäonnistuneeseen kulttuuriin X, on pieni toivo että X muuttuu onnistuneempaan suuntaan.


9. On meillä VOKissa nuotiopiiri...

Irakilainen turhapaikkaläpsyttelijä näytti, millä tasolla osaaminen arabimaissa liikkuu. Itsetuhoinen miesparka päätti päättää onnettomat päivänsä, kun perhe oli jäänyt Irakiin ja itsekään ei luultavasti saisi saada jäädä suomalaisten elätiksi. Ja mikäpä sen tehokkaampi tapa tehdä itsemurha kuin sytyttää nuotio huoneen lattialle? Tätä innovaatiota ei Suomessa olekaan keksitty, vaikka itsemurhien luvattu maa olemmekin. Joten paskapuhetta ettei Lähi-idästä tulisi uusia vaikutteita. Tosin hieman kehittämisen varaa tuntuu tässäkin ideassa olevan, kun henki ei lähtenyt eikä edes palovammoja tullut. Saatana mitä sakkia. Onnistuvat tyrimään jopa itsemurhansakin. Tähän väliin kirjamainos:
Suositellaan luettavaksi, käy hyvin ilmi arabien osaamistaso.


10. Ei kiinnosta

Viidennes 20-24 -vuotiaista suomalaismiehistä ei opiskele eikä käy töissä. Sen sijaan että tähän maahan tunkeutuneille perustetaan 128 tukivirkaa ja työryhmää, olisiko oikeudenmukaisempaa huolehtia omista ensin? Minulla on sellainen käsitys, että maan hallituksen tulisi toimia suomalaisten hyvinvoinnin puolesta. Tehkää tähän maahan sellainen rakenne, että ihmiset voivat työllistyä. Sitä ei hoideta työttömyyskorvauksilla, sosiaalituella, asumislisillä ja työharjoittelupelleilyillä, vaan antamalla työnantajille mahdollisuus työllistää ihmisiä kannattavasti. Vaan eipä tunnu kiinnostavan suomalaisten hyvinvointi.


11. Uponnut Suomi

Onhan tässä epäilty, että Suomi uppoaa. Mutta netissä on levinnyt jo vuoden ajan teoria, jonka mukaan Suomea ei ole olemassa. Toivottavasti tieto leviää myös Irakiin, jossa on uskottu tyhmempiäkin huhuja. Tai ainakin haitallisempia, kuten juttua Sipilän talosta.


12. Nimeni on Bent, Jamal Bent

Daniel Craig on kadonnut. Vähän samaan tapaan kuin Skyfallin alussa tehtävän suoritettuaan hän katosi jäljettömiin Britannian tiedustelupalvelulta ja haudattiin poissaolevana. Tällä kertaa kuitenkin tiedetään tasan tarkkaan, että hän on New Yorkissa työstämässä näytelmää. Ongelma on siinä, että hänen pitäisi olla neuvottelemasta roolista seuraavassa Bond-elokuvassa. Craig on kuitenkin osoittautunut haluttomaksi, ellei sitten kyseessä ole neuvottelutaktiikka.
Joka tapauksessa keskustelut Craigin mahdollisesta korvaajasta ja vähintäänkin seuraajasta - tuleva Bond lienee joka tapauksessa hänen viimeisensä - leimahtivat jälleen liekkeihin. Brittilehti The Week julkaisi seitsemän seuraajaehdokkaan listan.
Jos kriteeriksi otetaan se, mitä Ian Fleming itse Bondin ulkonäostä totesi (komea, pitkä, tummat suorat hiukset), listalle jää kolme vaihtoehtoa. Punapäät ja kiharatukkaiset älkööt vaivautuko. No, onhan Daniel Craig blondi, mutta se hänelle suotakoon hyvien suoritusten ansiosta ja muuten täydellisesti ehdot täyttävänä.
Toisaalta en olisi erityisen hämmästynyt, jos seuraava James Bond olisi lehden listaama Idris Elba. Vieläpä siten, että Bond olisi muutettu homoksi, josta onkin jo paineita asetettu elokuvantekijöille. Muslimia hänestä ei ole vielä sentään haluttu tehdä, mutta eiköhän se siitä. Onhan elokuvateollisuudessa samanlainen poliittinen korrektius kuin muuallakin. Jos rooli on kirjoitettu muulle kuin valkoihoiselle ja valkoihoinen kuitenkin esittää sen, hän päätyy Wikipedia-artikkeliin Whitewashing in film. Esimerkkejä:
- John Wayne Tsingis-kaanina elokuvassa Valloittaja
- Laurence Olivier Othellona samannimisessä elokuvassa
- Alfred Molina iranilaisena Sayed Mohmeedyna elokuvassa Lastani ette saa
- Jennifer Lawrence kirjassa "oliivinväriseksi" kuvattuna Katniss Everdeeninä Nälkäpelissä
Vastaavasti jos valkoihoista esittää jonkin muun värinen, hän päätyy myös Wikipediaan. Esimerkkejä:
- Morgan Freeman kirjassa juutalaisena tuomari Whitenä (!) elokuvassa Turhuuksien rovio
- Haile Berry Catwomanin nimiroolissa
- Mos Def kirjassa punapäiseksi kuvattuna Ford Prefectinä elokuvassa Linnunradan käsikirja liftareille
- Michael B. Jordan Fantastic Fourissa aina sarjakuvissa valkoisena esitettynä Liekkinä
Mutta nämä esiintyvät artikkelissa nimeltä Color-blind casting. Havaittavissa lievää törkeämpi kaksoisstandardi, kun toiseen suuntaan operaatio on "whitewashing" ja toiseen suuntaan "color-blind casting".


13. Terveisiä Orwellilta

Ajatusten Citarumjoki (piti googlettaa "maailman saastunein joki") Mikael Jungner lausui näkemyksensä suomen kielestä, valitettavasti suunnilleen standardikielen mukaisesti (vihje Jungnerille - suomen kieli ei ole yhdyssana), joten katsoin parhaaksi kääntää sen lukijoideni iloksi Jungnerin ehdotuksen mukaiseksi uuskieleksi:
Suomi puhua alle 6 miljoona ihminen. Se olla vähän. Liian vähän. Tuo kun syntyä moni suomalainen merkittävä kielitaakka. Kielitaakka tarkoittaa se haitta, joka käytetty kieli yhteisö tai yksilö aiheutua.
Kielitaakka näkyä myös sanat määrä ja kieli kehittyminen. Suomenkieli olla merkittävä vähän sana kuin englanti. Tämä tarkoittaa enemmän kapea ajattelu. Toisaalta suomenkieli kehittyä hidas. Siksi eniten kaikki suuri osa uusi ilmiö olla nimi vierasperäinen ja siksi moni suomalainen enemmän vaikea moni hahmotettava, kuten globalisaatio, digitalisaatio, brexit jne.
Kielitaakka syrjäyttää suomalainen. Maailman ajattelu 99,5 prosentti tapahtua Suomi ulkopuoli jokin toinen kieli kuin suomi. Tämä kääntää suomi vain osa. Me olla sivu moni ilmiö, koska suomenkieli.
Digitaalisuus pahentaa kielitaakka, vaikka konetulkkaus toisaalta keventää se. Digitalisaatio seuraava vaihe olla puheohjaus ja kieli perustuva big data analysointi. Tuo Suomi tulla paha jälkijuna, koska suomenkieli ja myös suomenkieli erikonen rakenne (moni sanapääte).
Suomenkieli olla minä rakas. Sama nähdä se raskas taakka, jonka me moni meidän lapsi äidinkieli myötä sälyttää. Se mikä herättää me nostalgia, estää meidän moni lapsi toteuttaa unelma. Aika kova hinta nostalgia.
Mitä sitten pitää tehdä?
- investoida merkittävä julkinen raha, jotta suomi kieli käyttö moni algoritmi olla moni kansainvälinen moni kaupallinen moni toimija mutkaton
- uudistaa suomenkieli enemmän hyvä moni kone ymmärtää muoto esimerkki etsiä moni vaihtoehto nykyinen moni sana pääteviidakko
- ottaa englanti Suomi kolmas virallinen kieli ja tehdä se pakollinen heti esikoulu lähtien

Jokaisella on oikeus näkemykseensä, mutta siinä kohtaa kyllä kummastelin kun Jungner väitti, että 99,5 % maailman ajattelusta tapahtuu Suomen ulkopuolella jollain toisella kielellä kuin Suomi. Suomen kieliopin mukaan jäljelle jäävä 0,5 % ajattelusta tapahtuu siis joko 1) Suomessa kielestä riippumatta tai 2) Suomen ulkopuolella suomeksi. Koska Suomessa kuitenkin asuu vain alle promille maailman ihmisistä ja suomeksi ajateltaneen ulkomailla suhteellisen vähän, osuuden pitäisi olla luokkaa 0,1 %. Olisiko Jungner syyllistynyt rasismiin ja epäillyt suomalaisten ajattelevan monin verroin tehokkaammin kuin ihmisten keskimäärin? Mikä toisaalta on varsin uskottavaa kun katsoo miten hyvin täällä on pärjätty johonkin ählämistäniin verraten.
Jungner siis esitti, että suomen kielestä (huomaa Miihkali välilyönti) poistettaisiin sijapäätteet ja adjektiiveihin liitettäisiin eteen negatiivisuuden ilmaisemiseksi etuliite "ei", jolloin osasta voitaisiin luopua. Eihyvä, sanoisin. Piti nimittäin käydä kirjahyllyllä ja tarkistaa Orwellilta, että romaanissa Vuonna 1984 käytettiin täsmälleen samaa menettelyä uuskielessä. Mikä toisaalta muodosti hauskan ristiriidan sen kanssa, että Jungner väitti englannin olevan parempi kieli siksi että siinä on enemmän sanoja. Jungner ei ilmeisesti ole koskaan yrittänyt kirjoittaa englanniksi täsmälliseksi tarkoitettua tekstiä. Juuri sanojen ja vivahteiden määrä yhdessä hankalan rakenteen kanssa tekee englannista vaikean kielen. Englannin kieli on yksi maailman vittumaisimmista kielistä. Alkeet oppii helposti, mutta sanojen oikeinkirjoitus ja etenkin korkeatasoisen tekstin tuottaminen ovat yhtä helvettiä. Verratkaa vaikka sitä, kuinka nopeasti lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan äidinkielenään englantia verrattuna suomeen. Ero on iso. Ja kannattaa myös verrata sitä, kummat kirjoittavat paremmin äidinkieltään aikuisina, britit vai suomalaiset.
Ehdotuksesta ei voi muuta todeta kuin että typeryysmittarilla se ylitti kaikki mahdolliset sallitut rajat. Vaikka mittarin olisi etukäteen kalibroinut demarisäädöille.


14. Rehellinen venäläisurheilija

Venäjällä vuoden rehellisen urheilijan palkinnon saa yleensä sellainen dopingista kärynnyt, joka tunnustaa. Tällä kertaa palkinnon saajaksi kova ehdokas olisi kuitenkin Andrei Dmitrijev, joka laukoi näkemyksiään Venäjän doping-tilanteesta. Rohkea veto ottaen huomioon, mitä on tapahtunut Venäjällä vallanpitäjien arvostelijoille. Jutussa ei mainittu, minkä tason mies Dmitrijev on, todettiin vain että kansallista tasoa. Piti tarkistaa Tilastopajasta. Kävi ilmi, että miehen ennätys parhaalla matkalla 1500 metrillä on viime vuonna juostu 3.42,54, jolla hän oli Venäjän tilastoissa neljäntenä. Ei siis mikään pilipalimies, mutta edustustehtäviin taitaa olla turha pyrkiä. Vaikka kaikki paremmat päätyisivätkin kilpailukieltoon.


15. Miljonääri

Otsikko totesi, että jääkiekkoilijasta tuli miljonääri pulloja palauttamalla. Okei, kyllähän minä tunnen yhden entisen liigakiekkoilijan jolle happo on maistunut siinä määrin, että jos kaikki pullot olisi säästänyt ja kerralla palattanut, niin olisi siitä sievoinen summa kertonut. Mutta että miljoona?
No, ensinnäkin kyseessä oli norjalainen eli kruunumiljoona, mikä on noin 118 000 euroa. Siltikin melkoinen määrä pulloja tarvittaisiin, mutta kyseessä olikin norjalainen erikoisuus eli palautusarpajaiset. Stefan Espelandille osui päävoitto eli mainittu miljoona kruunua.


Loppukevennys: Blogistin perversio

Olen aina pitänyt itseäni tavallisen tylsänä heterona, vaan nyt löytyi minullekin kunnon perversio. Olen sapioseksuaali. Enpä ollut ennen moista termiä kuullutkaan, mutta se tarkoittaa sitä että tuntee vetoa älykkäisiin naisiin. Täsmää. Olen usein todistanut empiirisesti valon nopeuden olevan äänen nopeutta suurempi havaitsemalla, että moni nainen vaikuttaa ihastuttavalta kunnes kuulee mitä hänellä on sanottavanaan.


P.S. Vielä lisäys. Kuten hyvin tiedetään, Israelin tiedustelupalvelun agentit kidnappasivat aikoinaan yhden holokaustin päätoteuttajista eli Adolf Eichmannin Argentiinasta. Hänet asetettiin Israelissa oikeuden eteen, tuomittiin ja hirtettiin vuonna 1962. On kierrellyt huhuja, että hänen teloituksessaan oli joitain ongelmia. (Tällä en tarkoita sitä vitsiä, jossa Eichmannilta kysyttiin viimeistä toivomusta. Eichmann vastasi, että haluaa kääntyä juutalaiseksi. Tätä ihmeteltiin kovasti, mutta eihän siinä muu auttanut kuin kutsua rabbi paikalle suorittamaan tarvittavat toimenpiteet. Hirttolavalla Eichmannilta kysyttiin viimeisiä sanoja, johon tämä vastasi "Taas kuolee yksi juutalainen...") No mutta joka tapauksessa israelilaiset ovat nyt paljastaneet, mitä tapahtui ja dramatisoineet tapahtumat televisio-ohjelmassa:

maanantai 19. joulukuuta 2016

Välihuomautus 102: Vieraissa kaupoissa

Otsikko on vanhasta vitsistä:
- Miten karjapaimenen vaimo hankkii vaihtelua?
- Käy vieraissa kaupoissa.


Mutta sitten asiaan. Allekirjoittaneella, kuten varmaan useimmilla lukijoillakin, on paksu lompakko. Tämä ei johdu siitä, että siellä olisi paljon rahaa, vaan paljon bonuskortteja. Perinteisesti ehkä eniten käytössä ollut bonuskortti on väriltään vihreä. Eli S-ryhmän kortti. Bonusta on kertynyt paitsi kauppakäynneistä ja ABC-tankkauksista, myös lukuisista ryhmän yhteistyökumppaneilta tehdyistä ostoksista. Usein ei edes tiedä, mikä ketju on missäkin ryhmässä ennen kuin kysyvät bonuskorttia. Jollainen yleensä löytyy tapauksesta riippumatta, kuten todettu lompakko on paksu.

Arvioisin, että eniten bonusostoja on siis tullut tehtyä S-ryhmästä. Tein tässä pienen laskelman, joka koskee - suunnilleen, kuten kohta käy ilmi - kahden viimeisen vuoden ajanjaksoa 2015-16:

Bonusostoja kuukautta kohti: 887,33* euroa, mikä vuositasolla tarkoittaa 10 647,96 euroa.

Viimeinen laskelmassa mukana oleva kuukausi on lokakuu 2016.

Sitten S-ryhmä ilmoitti panostavansa maahantunkeutujien työllistämiseen ja kusi kylmästi satojentuhansien työttömien suomalaisten kintuille. Uusimpana oivalluksena S-ryhmä ryhtyi lorottelemaan myös suomalaisten yrittäjien saappaille pistämällä heidän tuottamansa turkikset boikottiin. Eläinsuojelullisista syistä. Mikä ei jostain syystä estä S-ryhmää tarjoamasta halal-teurastettua lihaa.

Päätin jättää S-ryhmän palvelut väliin, kunnes muistavat taustansa. Osuustoimintaliike syntyi aikoinaan suomalaisen työväestön aseman parantamiseksi. Minun puolestani voivat parannella suomalaisen työväestön aseman sijaan maailmaa, kunhan tekevät sen ilman sinne tähän asti vuosittain kantamaani kymppitonnia.

Marraskuussa piti kerran käydä S-marketissa, kun eräs tuote, jota välttämättä saman päivän ruoanlaittoon tarvitsi, oli naapurikaupasta loppu. ABC:llä en ole käynyt muuten kuin kerran tien päällä ollessa, kun oli pakko ja seuraavalle huoltoasemalle olisi ollut kymmeniä kilometrejä. Kiitoksia S-ryhmälle hyvin siivotusta vessasta - oli mukava paskantaa.

Ja sitten kuukauden saldo:

Bonusostoja marraskuussa 2016: 17,74* euroa, mikä vuositasolla tarkoittaa 212,88 euroa.

S-ryhmä: Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?


(*Luvun ensimmäinen numero on molemmissa tapauksissa tosi, muut on intimiteettisyistä arvottu)


Lisäys 10.1.2017: S-ryhmä vastasi palautteeseen.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Uusinta: Konservatismi ideologiana

Lukijalle: Palautellaanpa mieliin, mitä se konservatismi oikeasti on. Se on ihan jotain muuta kuin taantumuksellisuus. Tässä vielä vinkki kaikille niille, joita syytetään muutosvastarinnasta. Sanokaa, että teitä ei vaivaa muutosvastarinta, vaan typeryysvastarinta. Osaatte varmasti luetella monia muutoksia, joita työhönne pitäisi tehdä. Niiden ero ehdotettuun muutokseen on se, että ne eivät ole typeriä. Konservatismi tarkoittaa fiksujen järjestelmien säilyttämistä:

Männäviikolla taitettiin parissakin blogissa peistä konservatismin luonteesta. Onko kyseessä ideologia vai ei ja mitä koko sana itse asiassa tarkoittaa?

Konservatismin määritelmä, siinä mielessä kuin alkuperäiset blogistit sitä tarkoittivat, ei ole ainakaan sama kuin Wikipedian määritelmä asiasta. Lukekaa itse jos haluatte, minulle riitti ensimmäinen lause. Se ei määritellyt konservatismia, vaan taantumuksellisuuden!

En ehtinyt kiireiltäni pistää lusikkaani soppaan muuta kuin lyhyellä kommentilla, missä määrittelin konservatismin olevan ideologia vain siinä tapauksessa, mikäli ideologiaksi kelpaa lause jos tämä systeemi toimii paremmin kuin entinen ja systeemin vaihdosta koituvat kustannukset ovat pienemmät kuin hyödyt, niin otetaan käytännöksi.

Vuosia sitten totesin, että eivät ihmiset vastusta muutosta sinänsä, vaan sitä ettei muutos tapahdu heidän haluamaansa suuntaan. Tämä on kelvollinen määritelmä konservatismille. Pelkkä muutoksen vastustaminen on taantumuksellista. Konservatiivi vastustaa sellaista muutosta, jonka hän
1) uskoo muuttavan asioita huonompaan suuntaan (vastoin yleistä harhaluuloa tämä on kolmesta vaihtoehdosta se harvinaisin tapaus)
2) näkee puutteellisesti tutkituksi eli sen seuraukset ovat riskialttiita, vaikka etukäteen muutos saattaakin näyttää lupaavalta (tällöin voidaan ja useimmiten on syytäkin tehdä lisätutkimuksia ja päätös muutoksesta vasta sitten)
3) uskoo toimivan paremmin kuin käytössä oleva systeemi, mutta arvioi muutoksesta aiheutuvien haittojen ylittävän siitä saatavan hyödyn (tämä on esimerkiksi nykyisissä muutoskiimaisissa työyhteisöissä yleisin tapaus)

Ykköstapauksesta esimerkkinä toimikoon nykyinen monikulttuurisuuden ajaminen. Perusteluja sille löytyy lähinnä kaksi, joko sanotaan että on pakko tai sitten sanotaan että näin tapahtuu joka tapauksessa. Lisäksi joka toinen kerta lausunnon antajan palkka juoksee sen ansiosta, että monikulttuurisuus lisääntyy. Ei uskottavaa eikä ole mikään ihme, että konservatiivi vastustaa monikulttuurisuutta.

Kakkostapauksessa esimerkki löytyy kahden yrityksen fuusiosta. En mainitse nimiä. Tilanne oli seuraava. Oli selvää, että tulevien vuosien markkinatilanteessa yritykset kykenisivät toimimaan kustannustehokkaammin yhdessä kuin erillään. (Siis selvää ainakin niiden mielestä, jotka laskelmia tekivät, epäilijöitäkin oli. Joka tapauksessa tilanne oli sellainen, että mikäli yrityksiä olisi ollut alunperin vain yksi, olisi ollut sulaa hulluutta jakaa se kahtia. Ei sen takia etteikö kaksi yritystä olisi saattanut olla parempi kuin yksi, mutta katso kohta 3 perusteluna.) Fuusiosuunnitelmat käynnistettiin. Ongelma oli se, että minkäänlaista vakavasti otettavaa muutossuunnitelmaa ei laadittu - vain suunnitelma siitä, miten homma toimisi kun fuusio on toteutettu. Henkilöstön integroinnille ei tehty yhtikäs mitään ja kukaan ei tullut ajatelleeksi, että fyysisille toimitiloillekin olisi pitänyt löytää jonkinlainen suunnitelma. Päälle päätteeksi toimintaympäristö muuttui viime metreillä ennen fuusiota täydellisesti erilaiseksi kun oli laskettu. Koko homma oli malliesimerkki sanonnasta "hätäilemällä tulee vain kusipäitä mukuloita". Olisi voinut toimiakin, mutta huonosti suunniteltu oli jo puoliksi mokattu.

Kolmostapauksesta esimerkiksi kelpaa digi-TV. Kuinkahan monta muijaa ajettiin lumihankeen, kun äijä menetti hermonsa asennuspuuhissa? (Luultavasti suhteellisen harva, koska muutosta ei toteutettu tänä talvena, kun olisi ollut kunnon lumihanki johon eukon tempaista.) Lähes joka kotitaloudelle tuli iso lasku ja siihen ei ole laskettu asennukseen kulunutta työaikaa. Mikä oli lopputulos? Marginaalisesti parempi kuva ja enemmän kanavia huonommalla laadulla.

Konservatiivin maksiimit ovat:
1) toimiiko se paremmin kuin nykyinen, ja jos vastaus on kyllä, niin
2) ovatko siitä saatavat hyödyt suuremmat kuin siirtymisestä aiheutuvat haitat
Konservatismi ei ole ideologia siinä mielessä, että se antaisi valmiita vastauksia siitä, miten asiat pitäisi hoitaa. Se ainoastaan kertoo, millä tavoin uusiin ajatuksiin tulisi suhtautua. Eli ne pitää asettaa mahdollisuuksien mukaan testipenkkiin. Jos tulos on positiivinen, otetaan käyttöön. Konservatismi ei vastusta uusien menetelmien käyttöä. Se vaatii niitä todistamaan käyttökelpoisuutensa. Tämä on ero kaikkea muutosta vastustavaan taantumuksellisuuteen, johon konservatismi valitettavan usein sekoitetaan.
Konservatiivi ei vastusta kaikkea uutta. Joitakin vuosia sitten silloisella työmaalla kävi konsultti esittelemässä uutta hilavitkutinta. Kuuntelin vartin ajan esittelyä, sain vartin ajan opastusta ja testailin puoli tuntia konsultin valvonnan alla. Sen jälkeen marssin pomon puheille ja ilmoitin että "mä HA-LUUN tommoisen!" Herätti hämmästystä kummastusta, sillä tunnetusti vastustan muutoksia. Mutta kyse oli siitä, että näin siinä välineen, jonka avulla työt sujuvat paremmin tuloksin, vaikka investointi olikin kallis ja vaati muutoksia totuttuihin työtapoihin. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Saatiin vekotin ja se toimi tasan yhtä hyvin kuin olin projisoinut.
Silti konservatiivi haluaa nähdä laskelmat siirtymävaiheen kustannuksista. Tämä turhauttaa uudistajia ja leimaa konservatiivit muutosvastarinnan harjoittajiksi. Uudistajat näkevät vain sen, että uusi järjestelmä on entistä parempi, mutta eivät sitä että siihen siirtyminen on iso urakka. Siksi konservatiivien vastustus turhauttaa heitä, etenkin jos konservatiivit myöntävät uuden järjestelmän todellakin olevan ainakin todennäköisesti entistä parempi.

Eräässä tilanteessa konservatiivikin on valmis vaihtamaan paremman systeemin huonompaan: silloin, kun huonomman systeemin kustannukset ovat selvästi paremman systeemin kustannuksia alhaisemmat.
Jokapäiväisenä esimerkkinä tästä ovat kengät. Sata vuotta sitten ne olivat suutarin käsityönä ja useimmiten suoraan asiakkaan jalkaan sovitettuina tekemät. Joka kylästä löytyi suutari, jonka tekemät kengät olivat paremmat kuin ne kiinalaisten yhteen tikkaamat nahanpalat, joita nykyään käytämme. Silti konservatiivitkaan eivät itsepäisesti käytä suutaroituja kenkiä. Syynä on yksinkertaisesti raha. Vaikka kyläsuutarin kengät ovatkin paremmat, ne eivät ole niin paljon tehdastekoisia paremmat että normaalipalkalla elävä kansalainen olisi valmis maksamaan erotuksen.

Yhteiskunnallisesti konservatismi eroaa ideologioista siinä, että se ei ole altis murtumaan. Konservatismi muotoutuu tilanteen mukaan ja on siksi joustava. Ideologialla on valmis muotti, johon se koettaa pakottaa ihmisen ja yhteiskunnan. Taantumukselliset, muutoksia vastustavat ideologiat kuten kommunismi ja islam pysyvät kasassa tasan niin kauan, kun niiden annetaan laajeta, valloittaa ja elää vapaampien yhteiskuntien tuottamilla hyödykkeillä. Kun niiden laajenemiselle lyödään stoppi, ne joko luhistuvat sisältäpäin (kommunismi) tai käpristyvät kokoon omaan kurjuuteensa (islam otettuaan turpiinsa Wienin porteilla ja toivon mukaan taas lähiaikoina uudelleen). Ulkoisen uhan alla ne eivät murru, koska totalitaarinen järjestelmä saa aikaan vahvan ja fanaattisen puolustuksen eikä ulkoinen vihollinen yleensä näe taantumuksellisen järjestelmän ydinalueella mitään valtaamisen arvoista.
Edistykselliset, muutoksia hakevat ideologiat taas luhistuvat yleensä ulkoapäin. Jokainen muutos on aina riski ja jotkin riskit epäonnistuvat väistämättä. Tässä vaiheessa ulkoinen vihollinen käyttää kyseisen yhteiskunnan heikkoutta hyväkseen. Sisältäpäin tällainen yhteiskunta ei hajoa. Kansallissosialismi on hyvä esimerkki - yksikään fasistinen valtio ei luhistunut kansalaisten noustua kapinaan.
Konservatiivisten järjestelmien murtumisen syyt ovat siinä, että konservatismi itse lakkaa olemasta. Tähän on suuri riski siksi, että konservatismilla ei ole mitään ideologiaa sinänsä, joten ei ole olemassa mitään auktoriteettia, johon vedota järjestelmän muuttuessa. Taantumukselliset, muutosta vastustavat voimat saattavat ottaa vallan sanoen, että konservatiivisuus on vanhojen tapojen säilyttämistä. Tai sitten muutosintoilijat voivat vähitellen liukua valtaan, kuten länsimaissa on nykyään käynyt. Seurauksena ulkoiset voimat - konservatiivisia länsimaisia arvoja vastustavat maahanmuuttajat - pääsevät murentamaan yhteiskuntaa.

Onko konservatismi siis ideologia? Ei ole, koska se on ameebamainen rakennelma ilman kiveen hakattua kaanonia. Mutta konservatiivisen yhteiskunnan tuottava ideologia on olemassa ja se on nimeltään meritokratia. Se ei kerro, miten yhteiskuntaa tulisi hallita. Se kertoo, keiden tulisi yhteiskuntaa hallita. Ja koska meritokratiassa ylennykset ratkaistaan ansioilla, niin yleensä ylennykset osuvat henkilöihin, joiden toimintamenetelmät on käytännön kovassa koulussa toimiviksi havaittu. He ovat siis läpäisseet konservatiivin toimiiko se -testin.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Välihuomautus 101: Kulttuuriero

Tämän saivat aikaan suomalaiset länsimaisen kulttuurin edustajat.
(M/S Allure of the Seas)


Tämän saivat aikaan arabialaiset islamilaisen kulttuurin edustajat.
(S/V Kaarnavene)

tiistai 13. joulukuuta 2016

Jaettu maa


Tinian, Mariaanit, 6. elokuuta 1945 klo 2.25 paikallista aikaa

Eversti Paul Tibbets kapusi viimeisenä miehenä tikkaita pitkin B-29 -koneeseen hyvästeltyään kenraali Farrellin. Juuri ennen Enola Gayn sisäänmenoluukkua hän kääntyi vielä katsomaan taakseen. Tibbets kurtisti kulmiaan lentokentän hämärässä nähdessään viestiupseerin juoksevan kohti konetta huutaen kenraalille. Hän pysähtyi odottamaan.
- Sir, tehtävä on peruttu! Viime hetken määräys! Viesti tuli juuri hetki sitten!


Washington, Yhdysvallat, samaan aikaan

Presidentti Harry S. Truman hörppäsi päiväkahviaan. Hän ei ollut erityisen uskonnollinen mies ja oli varmaan elämässään kiroillut kymmenen kertaa enemmän kuin rukoillut. Nyt hän kuitenkin lausui hiljaisen rukouksen toivoen, että hänen käskynsä oli ehtinyt ajoissa. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt, mutta ensimmäisen maailmansodan veteraanina Truman tiesi että armeijassa yleensä kaikki mahdollinen ja osa mahdottomistakin onnistutaan sössimään.
Hän oli tehnyt päätöksensä katsottuaan vielä kerran filmin Alamogordon testiräjäytyksestä. Ei, tuota asetta ei sodassa käytettäisi. Ei hänen luvallaan. Näin ajatellessaan hän kirosi vielä kerran Rooseveltin kuolemaa. Ilman sitä hän ei olisi joutunut tästä päättämään. Atomipommi oli helvetinkone, sanan kaikissa merkityksissä. Ehkä se olisi pakottanut Japanin antautumaan. Mutta edes siitä ei voinut olla varma. Niinpä hän oli päätöksensä tehnyt.


Saitama, Tokion esikaupunkialue, 13. kesäkuuta 1946

Kenraali Douglas MacArthur nyökkäsi kuultuaan rintamavastuussa olevan majurin selostuksen. Oikeastaan tämä oli selustaa, varsinainen rintama oli reilun kymmenen kilometrin päässä Tokiossa. Tai sen raunioissa - tuskin kaupungissa kovin montaa taloa enää pystyssä oli. Keisarikin oli jo kuollut, ainakin heidän tietojensa mukaan. Ja se "oikea" rintama vajaa sata kilometriä pohjoisempana oli oikeastaan lakannut olemasta amerikkalaisjoukkojen päästyä yhteyteen venäläisten kanssa.
Helvetin kommarit, ajatteli MacArthur. Edellisen vuoden elokuun puolivälissä puna-armeija oli hyökännyt rajan yli Sahalinilla Japanin hallitsemaan saaren eteläosaan vallaten sen muutamassa päivässä. Sen jälkeen neukut, perkeleet, olivat jääneet istumaan perse homeessa odottaen että amerikkalaiset ja britit nousisivat maihin Japanin pääsaarilla. Valloittaakseen heti pääsaarten taistelun alettua niistä pohjoisimman eli Hokkaidon, kun japanilaiset siirsivät joukkonsa pois pohjoisesta yrittäessään torjua länsiliittoutuneiden hyökkäystä. Ja ne saastaiset vinosilmät olivat melkein onnistuneet, kirosi MacArthur. Helvetin japsit. Helvetin Truman, joka oli kieltänyt ydinaseen käytön.
Maihinnousuoperaatio oli alkanut tasan kuukautta suunniteltua myöhemmin, 1. joulukuuta 1945. Pääsaarista eteläisimmälle, Kyushulle, oli noustu kolmesta eri kohdasta. Pahaksi onneksi japanilaiset eivät olleet menneet halpaan ja uskoneet hämäysyrityksiä, joiden mukaan maihinnousu olisi tapahtunut pääsaarista pienimmälle eli Shikokulle. Vaikka Japanin tuotanto niin sota- kuin elintarvikkeidenkin suhteen oli tuhottu lähes olemattomaksi, raivokas vastarinta heitti kahdella kolmesta maihinnousurannasta liittoutuneet takaisin mereen. Ja ainoa onnistunut maihinnousu oli tietysti ollut itärannikolla, josta oli vuoristoinen tie marssia valtaamaan Kyushua. Saaren miehittämiseen kului melkein puoli vuotta.
Se hyvä puoli epäonnistumisesta oli ollut, että pääsaari Honshulle tehtävää maihinnousua oli voitu aikaistaa parilla viikolla, koska yhden sillanpään huoltamiseen kului vähemmän logistiikkaa kuin kokonaisen Kyushun. Kalustoa päämaihinnousuun oli enemmän käytettävissä.
Toinen maihinnousu oli alkanut 15. helmikuuta 1946 rohkealla maahanlasku-maihinnousuoperaatiolla suoraan Kanton tasangolle Tokion lähelle. Yllättäen japanilaiset eivät edes yrittäneet tosissaan puolustaa avointa maastoa, vaan antoivat liittoutuneiden luoda tukialueensa liiemmin häiritsemättä. Helvetti repesi sitten, kun sieltä tunkeuduttiin pois. Nälkiintyneet japanilaiset taistelivat raivokkaasti jokaisesta sentistä kaikin mahdollisin asein ja keinoin. MacArthur oli aikonut näännyttää Tokion kiertämällä sen. Tokio kierrettiin ja nääntyi. Mutta se ei silti antautunut. Eikä näyttänyt antautuvan vieläkään. Se oli pakko vallata. Miehiä kaatuisi lisää. Ennen maihinnousua ilmavoimien kenraali LeMay oli sanonut, että amerikkalaisia kaatuisi Japanin valtauksessa puoli miljoonaa. Hänelle oli naurettu, sillä virallinen huonon skenaarion arvio liikkui sadan ja kahdensadan tuhannen välillä. Todellisuudessa LeMay oli osoittautunut optimistiksi. Kaatuneita oli jo nyt yli puoli miljoonaa. Vaikka määrä ei enää siitä merkittävästi kasvaisikaan, hinta oli osoittautunut paljon hirvittävämmäksi mitä oli kuviteltu. Japanilaisten kärsimyksiä kukaan ei jaksanut edes laskea. MacArthur muisti kuulleensa arvion kymmenestä miljoonasta kuolleesta viimeisen vuoden aikana. Sitä, mitä venäläisten valtaamalla alueella oli tapahtunut, ei osattu edes arvioida. Kanton taistelujen aikana puna-armeija oli ylittänyt Tsugarunsalmen ja vallannut suurimman saaren Honshun pohjoisosan suhteellisen helposti. Japanin armeijan kaikki raskaampi aseistus oli maan eteläosissa, siis se mitä enää jäljellä oli.
Vastarinnan hintaa ja hirvittävyyttä nosti japanilaisten haluttomuus antautua. Nyt koko maa oli Tokion viimeisiä kortteleita vaille vallattu, mutta vallattujen alueiden selustasta nousi aina vain uudelleen yhä uusia ja uusia piilossa olleita pesäkkeitä, jotka maksoivat ihmishenkiä. Vasta keisariperheen kuolema oli alkanut murtaa japanilaisten taistelutahtoa. Yksi rintaman taakse jääneistä pesäkkeistä oli täällä. Majuri Johnson oli juuri selittänyt MacArthurille tilanteen, kun poterosta nousi japanilaisnainen vauva sylissään alkaen kävellä kohti amerikkalaisia huutaen hädissään.
- IYE!!!!!!!, huusi yksi amerikkalaisista hädissään yrittäen kieltää naista lähestymästä.
Tämä ei kuitenkaan välittänyt komennosta, vaan jatkoi etenemistään kauhistunut ilme kasvoillaan ojentaen vauvaa eteenpäin ikään kuin tarjoten tätä sotilaille, vaikka nämä olivat vielä kaukana.
- Ampukaa hänet!, karjaisi majuri Johnson.
- EI!, huusi MacArthur. - Emme ammu naisia ja lapsia, jotka yrittävät päästä turvaan!
Nainen oli sillä aikaa edennyt vain kymmenen metrin päähän kenraalista, kun hänen kimononsa avautui sen verran, että sen alla olevat räjähteet paljastuivat. Sekunnin murto-osaa myöhemmin ajastin toimi.
Kenraali MacArthurista ei koskaan tullut Japanin miehitysarmeijan ylipäällikköä. Sen sijaan hänestä tuli Yhdysvaltain historian korkea-arvoisin sankarivainaja.


Iwaki, 37. leveyspiiri, 1. toukokuuta 1947

Kapteeni Charles Brooks katsoi laskeutuvaa puomia. Kahden Japanin välinen raja oli suljettu lopullisesti. Typerämpää rajalinjaa olisi vaikeampi keksiä, Brooks tuumi. Väliaikaiseksi USA:n ja Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeiden rajaksi oli sovittu 37. pohjoinen leveyspiiri. Tarkoitus oli järjestää Japanin hallinto myöhemmin järkevämmällä tavalla, mutta osapuolten näkemyserot estivät sen. Välit kiristyivät nopeasti ja tästä päivämäärästä lähtien rajaa ei enää ylitettäisi ilman lupaa.
Rajalinjan älyttömyys näkyi parhaiten Iwakin kaupungissa, joka oli yksi harvoista sodan tuhoilta suurimmaksi osaksi säästyneistä paikkakunnista. Suurin osa kaupungista jäi pohjoisen puolelle, mutta etelään jäi esimerkiksi satama. Tai oikeastaan tämä oli vasta toiseksi älyttömin paikka, Brooks ajatteli. Kaikkein älyttömintä oli Noton niemimaalla länsirannikolla. Leveyspiiri kulki sen poikki siten, että niemimaan 60 kilometriä pitkä pohjoisosa jäi rajalinjan pohjoiselle puolelle ilman maayhteyttä. Mutta minkäs teit, kun sopia ei voinut.
Brooks oli tyytyväinen siitä, että hänen komennuksensa Japanissa olisi kohta ohi. Hän oli varma siitä, että molemmat Japanit julistautuisivat itsenäisiksi eikä siitä hyvä seuraisi. Brooks oli hyvin tietoinen siitä, että hänen katselemansa rajapuomin pohjoispuolella maata hallitsi neukkujen suosiollisella avustuksella Tadashi Nakamura, Neuvostoliitossa sota-aikana oleskellut aiemmin tuntematon, vasta reilu kolmikymppinen kovan linjan kommunisti. Se, mitä Brooks ei tiennyt, oli että Japanin eteläosa toimisi ensin. Reilua vuotta myöhemmin Brooksin ollessa jo seuraavassa komennuspaikassaan Teksasissa Shigeru Yoshida julisti Tokiossa Etelä-Japanin itsenäiseksi nimellä Japanin tasavalta. Ja pian sen jälkeen Tadashi Nakamura julisti Japanin demokraattisen kansantasavallan syntyneeksi uudessa pääkaupungissa Niigatassa.


Wakayama, 29. elokuuta 1950

Majuri Charles Brooks kirosi taas kerran. Hän luuli päässeensä Japanista eroon ikuisiksi ajoiksi, mutta tässä sitä taas oltiin. Ja vielä kusisemmassa paikassa kuin viimeksi, jolloin hän oli Euroopan rintamalta joutunut Japaniin vasta taistelujen juuri päättyessä. Nyt oltiin Wakayaman sillanpäässä ja Brooksin komentama jalkaväkipataljoona oli juuri purkautunut satamalaiturille valmistautuen lähtöön suoraan rintamalle parinkymmenen kilometrin päähän.
Vähän yli kaksi kuukautta aiemmin Pohjois-Japanin kommunistidiktaattori Tadashi Nakamura oli määrännyt armeijansa hyökkäykseen yli 37. leveyspiirin. Vaikka pohjoisen väkiluku oli paljon etelää vähäisempi, oli sen armeija ja aseistus ylivertainen. USA oli käytännössä riisunut Japanin tasavallan aseista samalla kun Neuvostoliitto oli pumpannut Japanin demokraattiseen kansantasavaltaan melkoisen osan toisen maailmansodan ylijäämäkamoistaan. Pohjoisen T-34 -panssarit olivat vyöryneet salamasodassa Tokion kaduille vain neljässä päivässä. Koko Etelä-Japani jäi hyökkäyksen jalkoihin parissa kuukaudessa. Osakan kukistuttua tie oli avoinna kaikkialle. Etelä-Japanin armeija jäi saarroksiin Wakayaman alueelle. Pohjoinen valtasi koko muun Honshun ja käytännössä puolustamattomat Kyushun ja Shikokun saaret. Etelä-Japanin hallitus alkoi valmistautua evakuoimaan itsensä Okinawalle pakolaishallitukseksi, mikäli Wakayama kukistuisi.
Mutta YK:n päätöslauselma avasi liittoumalle mahdollisuuden iskeä takaisin. Brooksin komentama pataljoona oli osa valtavaa operaatiota, jossa USA:n vähäisen Japanin osaston tueksi lähetettiin valtava määrä uusia joukkoja sekä kalustoa.
Operaatio onnistui viime hetkellä. Pohjoisen hyökkäys pysäytettiin ja asemat saatiin vakiintumaan. Sitten YK:n joukot eli käytännössä USA veti yllätyskortin hihastaan. Aivan kuin vajaat viisi vuotta aiemmin se teki maihinnousun pääkaupungin viereen Kanton tasangolle. Tajuttuaan tilanteen muuttuneen radikaalisti Pohjois-Japani veti kiireesti raskaimman aseistuksensa ja parhaat joukkonsa pois ennen näiden joutumista saarroksiin.


Hokkaidon saaren yllä, 5. huhtikuuta 1951

Luutnantti Malvin Whitfield tähysti pimeyteen taka-ampumostaan. B-29 oli luotettava sotaratsu, mutta toisen maailmansodan aikainen kalusto alkoi olla jo vanhentunutta. Siksi he lensivät enää öisin pommittaessaan Hokkaidoa. Vihollisen MiG-15 -suihkuhävittäjät olivat päivisin liian iso riski. Tämä oli Whitfieldin 25. taistelulento. Enää pari lisää, niin komennus olisi ohi. Jälleen kerran kohteena olivat Hakodaten satamat. Sitä kautta vahvistukset pääsaarelle tulisivat, taas kerran.
Muutama kuukausi sitten Japanin sota oli jo näyttänyt ratkaistulta. YK:n joukot olivat vallanneet koko pääsaari Honshun lukuun ottamatta sen pohjoisinta osaa, Aomoria. Pohjoisimmalta saarelta Hokkaidoltakin oli jo vallattu sillanpää yllätysmaihinnousulla puolustamattomaan Kushiroon sen itärannikolla. Yhtäkkiä kaikki oli kääntynyt ylösalaisin. Neuvostoliiton 1945 itseensä liittämästä Sahalinista alkoi virrata tuhansittain kiinalaisjoukkoja sekä Hokkaidoon että Honshun rintamalle. Yllätetyt YK:n joukot joutuivat evakuoimaan sillanpääasemansa Hokkaidosta ja keskittämään kaikki voimansa kiinalaisten Honshulla aloittamaa hyökyaaltoa vastaan. Turhaan. Melkein koko Neuvostoliiton kauppalaivasto rahtasi kiinalaisia joukkoja Japaniin. Toista miljoonaa kiinalaista yhdessä Pohjois-Japanin kommunistiarmeijan kanssa muodosti yli kaksinkertaisen miesylivoiman. Neuvostoliiton lipun alla purjehtivien laivojen kimppuun ei uskallettu hyökätä, koska se olisi aiheuttanut ydinsodan riskin. Ja virallisesti kiinalaiset olivat vapaaehtoisia, joten Kiinaakaan ei voitu vetää mukaan sotaan. Laivat purkivat lastinsa Hokkaidon pohjoispuolen satamiin, josta joukot kuljetettiin maan- ja rautateitse Hakodateen. Sieltä nyt Pohjois-Japanin lipun alla purjehtivat laivat veivät ne kolmikymmenkilometrisen salmen yli Honshuun. Neuvostoliittokaan ei sentään uskaltanut riskeerata niin paljon, että olisi toiminut suoraan sotatoimialueella, antoi vain kaluston käyttöön. Yöaikaan lyhyt matka onnistui yleensä MiG-hävittäjien suojaamana. Nykyään Pohjois-Japani oli jo sen verran röyhkeä, että kuljetti joukkoja suoraan Vladivostokista Honshulle omilla aluksillaan, koska rintamalinja oli jo sen verran kaukana. Kiinalaisten hyökkäys oli pakottanut Etelä-Japanin ja YK:n joukot peräytymään Tokion eteläpuolelle vuodenvaihteen jälkeen. Mutta vain väliaikaisesti. Vain paria kuukautta myöhemmin Tokio vallattiin uudelleen vastahyökkäyksessä, joka pysähtyi suunnilleen 37. leveyspiirille. Siellä rintamalinjat olivat olleet siitä lähtien. Sota oli ollut raakaa puolin jos toisinkin. Pohjoisjapanilaiset tappoivat ja kiduttivat sotavankeja tarpeen mukaan ja huvin vuoksi. Eteläjapanilaiset tappoivat kaikki kommunisteiksi epäilevänsä joukkoteurastuksissa.
Luutnantti Whitfield kirosi hiljaa mielessään MiGejä ja koko sotaa. Mutta hän tiesi myös, että kohta se olisi hänen osaltaan ohi. Ensin Koreaan, joka oli YK:n joukkojen tukialue. Siellä saisi huokaista sodan jäljiltä. Korea oli kovasti kehittymässä teollisuusihmeeksi. Japanilla menisi jälleenrakennuksessa vuosikausia riippumatta siitä, miten tässä sodassa kävisi. Tokio oli jyrätty toisessa maailmansodassa maan tasalle ja saatu muutamassa vuodessa kutakuinkin rakennettua kaupungin näköiseksi. Ja tässä sodassa se oli vaihtanut omistajaa neljä kertaa - toistaiseksi. Siinä kaupungissa ei tainnut olla paskahuussia isompaa pytinkiä enää pystyssä, tuumi Whitfield. Vaan eipä se hänen murheensa enää pitkään olisi. Kone laskeutuisi kohta Nagoyaan ja huomenna hän juoksisi taas kerran lentokenttää ympäri. Ensi vuonna hän olisi jo siviilissä ja jos kaikki menisi suunnitellusti, hän puolustaisi Helsingin olympialaisissa kolme vuotta sitten Lontoossa voittamaansa 800 metrin olympiakultaa.


Niigatan lentokenttä, 21. syyskuuta 1953

Luutnantti Yukio Inokuma kiihdytti MiG-15 -hävittäjänsä nousunopeuteen ja veti sauvasta. Hän vilkaisi hetken heti lentokentän vieressä alkavaa merta ja jatkoi nousuaan ylemmäs. Kukaan ei seurannut häntä. Lentoaika Etelä-Japanin lähimmälle kentälle oli alle 20 minuuttia. Toivottavasti liian lyhyt. Inokuma oli päättänyt loikata ideologisista syistä. Hän ei ollut tietoinen siitä, että saisi sadantuhannen dollarin palkkion kiitokseksi lentokuntoisen MiG-hävittäjän tuomisesta länsimaisten eksperttien tutkittavaksi ja testattavaksi.
Inokuma ylitti demarkaatiolinjan. Se kulki kiemurrellen alkuperäisen 37. leveyspiirin ympärillä, lännessä pohjoisempana ja idässä etelämpänä, vain 70 kilometrin päässä Tokion keskustasta. Sota oli päättynyt vajaat kaksi kuukautta aiemmin. Rauhanneuvottelut oli käyty rintamalinjalla sijainneessa Hagan kylässä, jonne oli sovittu perustettavaksi yhteinen turvallisuusvyöhyke, noin kymmenen hehtaarin kokoinen alue jota valvoivat molempien Japanien joukot yhdessä YK:n joukkojen kanssa. Tällä vyöhykkeellä tapahtuivat osapuolten neuvottelut ja sotavankien vaihdot. Japanien keskinäinen raja oli sovittu kulkemaan rintamalinjaa myöten, jonne perustettiin neljä kilometriä leveä demilitarisoitu vyöhyke. Myöhemmin vyöhyke miinoitettiin perusteellisesti ja kuten odottaa sopi, yhteinen turvallisuusvyöhyke jaettiin kahteen osaan. Raja kulki neuvottelurakennusten keskeltä.


Tsukuba, 22. tammikuuta 1968

Japanin tasavallan erikoisjoukot huusivat vielä kerran antautumiskäskyn. Asiaa harkittuaan Yoshitaro Nagata astui ulos talosta kädet ylhäällä. Hän ei sittenkään halunnut toimia määräysten mukaisesti ja ampua itseään kiinnijäämisen vaihtoehtona. Suurin osa hänen kolmestakymmenestä toveristaan oli jo kuollut. Loputkin hajaantuneesta iskujoukosta jahdattaisiin kiinni seuraavan viikon aikana ja tapettaisiin. Vain yksi Pohjois-Japanin erikoisjoukoista valitusta eliitin eliitistä kykenisi ylittämään demarkaatiolinjan ja pakenemaan takaisin omalle puolelle. Tehtävän epäonnistumisesta huolimatta Toshihito Ishimarusta tulisi kommunistisen Pohjois-Japanin kenraali ja varapuolustusministeri.
Nagata makasi maassa tyynenä, kun Etelä-Japanin sotilaat tutkivat hänet kovakouraisesti. Hän oli kestänyt pahempaakin. Koulutuksen aikana osaston kohtelu oli ollut äärimmäisen raakaa ja tehokasta. Heidät oli piesty useita kertoja lähitaisteluharjoituksissa, he olivat nukkuneet yönsä hautausmaalla tuoreiden ruumiiden seassa ja juosseet pitkiä matkoja raskaat reput selässään katkeamispisteeseen asti. Kaikista valmisteluista huolimatta tehtävä oli epäonnistunut. Heidän oli pitänyt tappaa Japanin tasavallan presidentti hänen virka-asunnossaan Tokiossa. Rajan ylitys oli onnistunut, mutta epäonnekseen he olivat törmänneet metsätöissä olleisiin veljeksiin. Ironista kyllä, iskujoukon kohtaloksi koitui heidän ideologinen puhdasoppisuutensa. Jotkut olisivat halunneet tappaa veljekset, mutta sen sijaan heille luennoitiin kommunismin hyödyistä ja päästettiin vapaaksi. Veljekset eivät pitäneet vaikenemislupaustaan, vaan kipittivät välittömästi poliisiasemalle. Alkoi ihmisjahti, joka päättyi osittain vain sadan metrin päässä presidentin virka-asunnosta. Nagata oli onnistunut pakenemaan, mutta jäänyt kiinni seuraavana päivänä. Myöhemmin hänestä tulisi pappi ja Etelä-Japanin tiedustelupalvelun tärkeä tietolähde. Mutta sitä hän ei vielä voinut aavistaa, toisin kuin sen että hänen vanhempansa teloitettaisiin hänen kiinnijäämisensä ja myöhemmän petturuutensa takia.
Murhayrityksen ja muutaman muun välikohtauksen seurauksena Japanin tasavallan ja Japanin demokraattisen kansantasavallan jo ennestään kylmät välit hyytyivät vuosikausiksi entistä kylmemmiksi. Etelä-Japani suunnitteli välittömästi koston ja päätti surmata vastaavalla iskulla Tadashi Nakamuran, Pohjois-Japanin "Suuren Johtajan". Iskujoukko koulutettiin, mutta lähtökäskyä ei tullut. Koko operaatiosta jäi käteen vain kolmekymmentä vuotta myöhemmin tehty menestyselokuva, joka löi kaikki katsojaennätykset Etelä-Japanissa.


Tokio, 17. syyskuuta 1988

Yleisö räjähti huutoon, kun 76-vuotias Naoto Tajima juoksi stadionille olympiasoihtua kantaen. Vanhan miehen askel oli yhä kevyt, aivan kuin 52 vuotta aiemmin, jolloin hän oli voittanut kolmiloikan olympiakultaa Berliinissä. Saavuttuaan olympialaisen soihtumaljan juurelle hän ojensi soihdun toiselle vanhalle, mutta yhä ryhdikkäälle miehelle. 84-vuotias Chuhei Nambu kapusi portaat ylös soihtumaljan vierelle ja ojensi soihdun vielä kerran eteenpäin. Sen otti vastaan häntä vuotta nuorempi Mikio Oda, Japanin ensimmäinen olympiavoittaja. Hän oli ottanut kolmiloikan olympiakultaa Amsterdamissa 1928. Nambu oli voittanut saman lajin Odan ja Tajiman välissä. Nämä kolme miestä oli valittu tästä syystä soihtuviestin viimeisiksi lenkeiksi. Nambun kohdalla valintaan oli vielä yksi lisäsyykin, hän oli syntyjään Sapporosta, Pohjois-Japanin puolelta. Se kuvasti Japanin yhtenäisyyttä, mutta oli myös näpäytys Tadashi Nakamuralle, joka oli vaatinut kisoja jaettavaksi, kieltäytynyt kuitenkin kaikista tarjotuista esityksistä ja lopulta odotetusti määrännyt Pohjois-Japanin boikotoimaan kisoja.
Menestykseksi muodostuneet olympiakisat olivat parasta mahdollista lääkettä Etelä-Japanin kansalliseen traumaan. Japanilaisille oli ollut kova pala niellä heidän entisen siirtomaansa Korean nousu valtavaksi talousmahdiksi. Kuten myös se, että yhtenäinen Korea oli järjestänyt olympialaiset jo vuonna 1964. Mutta nyt Etelä-Japani oli nousemassa uudeksi talousihmeeksi. Jonain päivänä Hitachi, Sony, Toyota ja Nissan olisivat yhtä tunnettuja nimiä kuin Daewoo, Hyundai ja Samsung. Nyt Etelä-Japani unohtaisi olympiahuumassa hetkeksi senkin, että joka ilta golfkenttien ylle levitettiin varmuustoimenpiteenä vaijerit Pohjois-Japanin maahanlaskuhyökkäyksen varalta.


Utsunomiyasta etelään, 15. kesäkuuta 2000

Japanin tasavallan presidentti astui rajan yli eteläpuolelle. Hän oli tyytyväinen. Huippukokous Japanin demokraattisen kansantasavallan presidentin Tadao Nakamuran kanssa oli sujunut loistavasti. Presidentit olivat allekirjoittaneet julistuksen, jossa he ilmoittivat pyrkivänsä Japanien rauhanomaiseen yhdistymiseen. Katkeruus alkoi vähitellen jäädä taakse, presidentti ajatteli. Uudet miehet remmissä, me nykyjohtajat emme enää muista Japanin sotaa. Emme olleet silloin edes syntyneitä tai olimme pikkulapsia, kuten Nakamura. Entisen diktaattorin Tadashi Nakamuran kuoltua kuusi vuotta sitten hänen poikansa Tadao oli ottanut vallan. Neuvotteluyhteys oli saavutettu ja Etelä-Japanin uutta linjaa kutsuttiin aiheestakin päivänpaistepolitiikaksi.
Presidentti palasi todellisuuteen. Kyllä hän hyvin tiesi, että yhdistymisjulistus oli pelkkiä korulauseita. Nakamura tajusi kyllä tasan tarkkaan, että yhdistyminen veisi häneltä vallan. Mutta Etelä-Japanin tavoite olikin hivuttaa pikkuhiljaa. Kunhan tieto etelän vauraudesta vain leviäisi nälänhädästä kärsivään pohjoiseen, niin yhdistyminen olisi väistämätön. Ja se leviäisi kyllä. Olihan tämän tapaamisen tärkein anti Utsinomiyan teollisuusalueen perustaminen rajan läheisyyteen. Siellä Pohjois-Japanin työläiset valmistaisivat eteläjapanilaisia tuotteita lännen markkinoille. Tieto vuotaisi vähitellen ja väistämättä nakertaen Pohjois-Japanin kommunismia, presidentti ajatteli.
Se, mitä hän ei voinut tietää oli Nakamuran oveluus. Pohjois-Japani suostui kyllä yhteistoiminta-alueeseen, mutta vain saadakseen kipeästi tarvitsemiaan valuuttatuloja. Työläiset olivat tiedustelupalvelun rautaisessa otteessa ja informaatiota vuoti paljon vähemmän kuin eteläjapanilaiset olivat laskeneet. Ja koko päivänpaistepolitiikan ajan pohjoinen kiristi etelältä ruoka-apua ja muita myönnytyksiä vähäisin teoin, kuten ydinohjelmaansa näennäisesti hidastamalla ja suostumalla joihinkin Japanin sodan erottamien perheiden lyhyisiin tapaamisiin.
Etelä-Japanissa valta vaihtui ja uudet johtajat tuskastuivat hitaaseen edistykseen. Lopullisesti päivänpaistepolitiikan päätti Pohjois-Japanin ensimmäinen ydinkoe.


Haga, 5. heinäkuuta 2012

Masao Ono heilutti Japanin yhdistymislippua. Siinä oli kuvattu Japanin kartta vaaleansinisellä värillä valkoisella pohjalla. Sadat tarkkaan valitut pohjoisjapanilaiset tekivät samoin. Ono asteli eteenpäin kohti turvallisuusvyöhykkeen rajaa. Hänen matkansa Pohjois-Japaniin oli kulkenut Venäjän kautta ja oli laiton, koska kaikki kontaktit Pohjois-Japanin kanssa piti hyväksyttää hallituksella. Ono oli Japanin yhdistymiskomitean varapuheenjohtaja. Käytännössä yhdistymiskomitea oli Pohjois-Japanin propagandaelin, mutta Etelä-Japanin oli pakko sietää sitä niin ikään propagandasyistä. Tällä kertaa Ono oli kuitenkin mennyt liian pitkälle. Hän oli käynyt neuvottelemassa Pohjois-Japanin uuden, nuoren johtajan Kenji Nakamuran kanssa. Kolmannen polven diktaattori oli eteläjapanilaisten yleisen mielipiteen mukaan osoittautunut vähintään yhtä pahaksi kuin isänsä ja isoisänsä, vaikka olikin käynyt nuorena koulua sveitsiläisessä yksityisoppilaitoksessa. Mutta valta turmelee ja kommunismissa saavutettavissa oleva totaalinen valta turmelee totaalisesti.
Pohjois-Japanin romahdusta oli odotettu jo pitkään. Mutta Japanin kansa oli sitkeää ja vaikka tietoa tihkuikin, ei diktatuuri näyttänyt romahtavan sitten millään. Toisaalta melkein kaikki vallassaolevat eteläjapanilaispoliitikot olivat tästä tyytyväisiä. Toki he toivoivat yhdistymistä, mutta he tiesivät Saksan kokemuksesta, mitä se maksaisi. Japanissa tilanne olisi vielä pahempi, koska ero oli jatkunut pidempään, maiden elintasokuilu oli vielä suurempi ja ne olivat olleet käytännössä sotatilassa viimeiset 60 vuotta. Jokaisen eteläjapanilaisen poliitikon toive oli sama kuin poliisin rukous: "Herra, jos sen täytyy tapahtua, älä anna sen tapahtua minun vartiovuorollani". Pohjois-Japani ei ollut avautunut pätkääkään nuorimman Nakamuran hallituskaudella. Vain sen verran nuorennusleikkaus näkyi otteissa, että viihde oli muuttunut pönöttävästä kommunistityylistä lennokkaampaan suuntaan.
Ono lähestyi rajaa. Tällä yhteisellä neuvotteluvyöhykkeellä rajan merkkinä oli kymmenen sentin levyinen, hieman maasta kohollaan oleva betoninen koroke. Ono kääntyi vielä kerran ympäri huutaen "Eläköön yhdistynyt Japani!" Sitten hän astui rajan yli. Etelä-Japanin turvallisuuspalvelun rotevat miehet nappasivat tiukan otteen hänen kainaloistaan ja kantoivat puoliväkisin näkymättömiin pohjoisjapanilaisten huutaessa protestejaan.
Japanin yhdistyminen ei näyttänyt vieläkään olevan näköpiirissä. Virka-asunnossaan Tokiossa suoraa lähetystä seurannut Japanin tasavallan presidentti pyöritti päätään ja ajatteli, olisiko sittenkin selvitty vähemmällä jos Japaniin olisi pudotettu atomipommi. Vaikka Hiroshimaan.


(Kirjoittajan loppuhuomautus: Tarinan uskomattomuudesta tai uskottavuudesta voidaan olla montaa mieltä. Mutta on yksi ehkä yllättävä asia, joka tekee tästä epäuskottavan. Jos Hiroshimaan ja Nagasakiin ei olisi koskaan pudotettu atomipommeja, niiden käytöstä sodassa ei olisi ollut kokemuksia. Ja väitän, että tässä tapauksessa niitä olisi käytetty Korean - tai tässä tarinassa Japanin - sodassa 1950-53. Tai viimeistään Kuuban ohjuskriisin aikana. Jolloin seuraus olisi todennäköisesti ollut maailmanlaajuinen ydinsota. Olen aina ollut sillä kannalla, että Hiroshima ja Nagasaki pelastivat maailman ydinsodalta. Ilman niistä saatuja kokemuksia ydinaseen käyttökynnys olisi ollut paljon alempana.)