Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Sivallus CLXXXVIII

- Isä, mikä tuommoinen auto oikein on?
- No katsokaas lapset, tuollaiset autot on tarkoitettu köyhille ihmisille, joilla ei ole varaa kattoon eikä takapenkkiin.

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Sivallus CLXXXVII

Sanotaan, että kyllä maailma puhetta vetää ja viita paskaa. Vaan viita ei enää vedä paskaa edellisen hallituksen säätämän paskalain jälkeen ja epäillä sopii, että nykyisen hallituksen jäljiltä sananvapaudenkin kanssa on vähän kyseenalaista.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Natsien ihmeaseet

Kuten tunnettua, Saksa ei hävinnyt toista maailmansotaa huonomman aseistuksen, operatiivisen johdon tai sotilaiden takia. Takkiin tuli siksi, että koko muu maailma oli Saksaa vastaan ja Italia sen puolella. Saksan sotakoneen tekninen puoli oli - no, pintalaivastoa ja raskaita pommikoneita lukuun ottamatta - yleensä paremmassa kunnossa kuin vihollisella. Erityisesti sodan loppuvaiheessa Saksalla oli mielenkiintoisia projekteja, joista enemmistö jäi piirustuspöydälle, osa pääsi prototyyppiasteelle ja jotkin operatiiviseen käyttöön asti. Ratkaisujen toimivuudesta kertoo parhaiten se, jäivätkö ne elämään ja kehittymään sodan jälkeen. Seuraavassa esitellystä tusinasta vain yksi oli vanhentunut jo valmistusvaiheessa, muutama jäi ainutkertaiseksi anomaliaksi, useimmat antoivat vaikutteita myöhemmille aseteknologisille keksinnöille ja pari muodosti esikuvan kaikille niitä seuranneille vastaavan aseryhmän tuotteille.

12. Vertikaalihävittäjä
Liittoutuneiden saavutettua ilmaherruuden Saksan taivaalla 1943 lentokentät olivat jatkuvan uhan alla. Luonnollinen idea oli kehittää kone, joka ei tarvitsisi lentokenttää. Bachem Ba 349 Natter oli tarkoitettu ratkaisuksi. Rakettimoottorinen ja puurakenteinen hävittäjä nousisi pystysuoraan ja tekisi tuhotyönsä pommittajien keskuudessa muutamassa minuutissa. Polttoaineen loputtua pilotti laukaisee järjestelmän, joka sinkoaa hänet ulos ohjaamosta. Sitten hän avaa laskuvarjonsa ja leijailee maahan sillä välin, kun kone itse laskeutuu oman laskuvarjonsa varassa. Ensimmäiset liitokokeet tehtiin vuoden 1944 lopussa. Koneen ensimmäinen ja viimeinen miehitetty testilento tehtiin 1.3.1945. Natter nousi noin 1500 metriin ja syöksyi sieltä alas. Lentäjä Lothar Sieber kuoli ja koneen jäännökset kaivettiin maasta ylös vasta 1998.

11. Lentotukialus
Saksalaisten yritys merimahdiksi käsitti myös kahden lentotukialuksen projektin. Ero saksalaisten ja muiden maiden lentotukialusten suunnitellussa käytössä oli merkittävä. Muissa maissa risteilijät ja taistelulaivat suojasivat kevyesti aseistettuja tukialuksia, kun taas saksalaisiin tukialuksiin asennettiin järeitäkin tykkejä. Ensimmäisen rakentaminen aloitettiin 1936. Se laskettiin vesille 1938 ja sai nimekseen Graf Zeppelin. Toisen rakennustyö jäi alkuvaiheessaan kesken sodan syttymisen takia. Graf Zeppelin ei sekään ollut vielä valmis ja keväällä 1940 laivaston komentaja Raeder esitti töiden keskeyttämistä. Vaikka laiva saataisiinkin valmiiksi vuoden loppuun mennessä, aseistuksen asentaminen ja testaaminen kestäisivät vielä kymmenen kuukautta senkin jälkeen, oli hänen perustelunsa. Hitler myöntyi päätökseen ja alus hinattiin kesällä 1940 Gotenhafeniin (nyk. Gdynia) ja seuraavana kesänä Stettiniin, missä se toimi varastona. Kun sotatoimet olivat osoittaneet tukialusten tarpeellisuuden, rakennustyöt aloitettiin uudelleen kesällä 1942. Tässä vaiheessa se oli kuitenkin liian myöhäistä. Saksalaisten pinta-alukset olivat jo käytännössä poissa pelistä, joten tukialus olisi jäänyt yksin. Lisäksi sille käytettäviksi suunnitellut lentokoneet (lähinnä Me 109:n ja Ju 87 Stukan laivastoversiot) alkoivat olla jo vanhentuneita. Hitlerin pettymys Saksan pintalaivastoon antoi hänelle syyn määrätä Graf Zeppelinin rakennustyöt lopetettaviksi alkuvuodesta 1943. Sodan lopussa saksalaiset upottivat aluksen matalaan veteen, josta neuvostoliittolaiset sen nostivat tarkoituksenaan viimeistellä alus oman laivastonsa käyttöön. Tästä suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin ja laivaa käytettiin harjoitusmaalina, jolloin se upposi 1947 ja löydettiin Itämeren pohjasta vasta 2006. Mielenkiintoinen ajatusleikki: entä jos Graf Zeppelin olisi saatu taistelukuntoiseksi 1941 ja purjehtinut operaatio Rheinübungissa Atlantille yhdessä Bismarckin ja Prinz Eugenin kanssa. Ark Royalin lentokoneet olisivat olleet helppoa riistaa Messerschmitteille. Mitä sille ja taistelulaivoille Rodney ja King George V olisi tapahtunut Stukien kynsissä - Rudel oli jo osoittanut Itämerellä, että Stuka kykenee upottamaan taistelulaivan

10. Rakettihävittäjä
Messerschmitt Me 163 on maailmanhistorian ainoa taistelukäytössä ollut rakettia voimanlähteenään käyttänyt lentokone. Koneen huippunopeus oli huikea 960 km/h, nousunopeus käsittämätön 3600 m/min (kolminkertainen esimerkiksi Mustangiin verrattuna) ja aseistuksena kaksi 30-millistä konetykkiä joiden osumat kykenivät repimään raskaat pommikoneet hajalle. Lisäksi kone oli hämmästyttävän pienikokoinen, mikä yhdistettynä nopeuteen teki siitä käytännössä mahdottoman maalitaulun. Kuulostaa voittamattomalta aseelta, mutta miinuspuoletkin olivat melkoiset. Polttoainetta riitti alle kymmeneksi minuutiksi, joten operaatiosäde jäi noin 50 kilometriin ja konetta voitiin käyttää vain paikallispuolustukseen. Sen loputtua koneesta tuli liitokone, joka oli hyvistä liito-ominaisuuksistaan huolimatta altis vihollishävittäjille. Polttoaine itsessään koostui pääasiallisesti kahdesta erillään pidettävästä aineesta, metanolista ja hydratsiinista, joiden myrkyllisyys ja syövyttävyys aiheuttivat useita onnettomuuksia. Ohjaamo oli paineistamaton, joten pilotit joutuivat käyttämään happinaamaria, kun sopivia painepukuja ei ollut saatavana. Tästä seurasi mielenkiintoinen lisäongelma, kun paineen pienetessä nopeasti nousun aikana suolistokaasut laajenivat järkyttävää tahtia. Hapankaali ennen lentoa oli ehdottomasti nein-nein. Koneen kokonaissaldo oli pettymys. Se tuli operatiiviseen käyttöön jo toukokuussa 1944, mutta sillä ehdittiin ampua alas vain kymmenkunta viholliskonetta, mikä oli suunnilleen saman verran kuin itse rakettihävittäjien tappiot.

9. Dora ja Gustav -kanuunat
Krupp-yhtymä suunnitteli 1930-luvun lopulla superraskaan rautatietykin, jonka tarkoitus oli murskata vihollisen vahvimmatkin linnakkeet - eli siis Maginot-linja. Näitä aseita valmistettiin kaksi, Schwerer Gustav ja Dora. Painoa systeemillä oli 1350 tonnia, kaliiperi oli 800 mm, putken pituus 32,5 metriä, ammuksen paino reilut seitsemän tonnia ja kantomatka noin 40 kilometriä. Aseet eivät päässeet alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa, koska Schwerer Gustav oli operaatiovalmis vasta vuoden 1942 alussa. Se kuljetettiin itärintamalle murtamaan Sevastopolin linnoitusta. Kuljetuksessa käytetty juna oli puolentoista kilometrin pituinen. Piirityksen aikana tykki laukaistiin 48 kertaa, jonka jälkeen sen putki oli loppuun kulunut. Harjoituslaukaukset mukaan lukien sillä oli ammuttu noin 300 kertaa. Tykkiin asennettiin uusi putki, mutta sitä ei enää kertaakaan käytetty taistelutoimissa. Doran kohtalo oli vielä nolompi - ase kuljetettiin Stalingradin lähettyville loppukesästä 1942, mutta vedettiin takaisin saartorenkaan kiristyessä eikä sitä koskaan käytetty. Näiden hirviöiden rakentamisen strategista järkevyyttä voi punnita miettimällä, kuinka monta panssarivaunua niihin käytetystä teräksestä olisi voitu tehdä ja olisiko tykin operoimiseen tarvittuja kenraalimajurin komentamaa 1420 miestä voitu käyttää kustannustehokkaammin muualla?

8. Maus
Superraskaan panssarivaunun rajana pidetään 75 tonnin ylittävää painoa. Vain muutamia tällaisia on koskaan rakennettu eikä yhtäkään sarjatuotantona. Saksalaisten saavutettua menestystä noin 60-tonnisella Panzer VI Tiger-panssarillaan (ja sittemmin lähes 70-tonnisella Königtigerillä) he päättivät kokeilla vielä raskaamman panssarivaunun valmistusta. Panzer VIII Maus painoi peräti 200 tonnia. Sen monikymmensenttinen teräspanssari teki siitä käytännössä haavoittumattoman ja 128-millinen tykki olisi pystynyt tuhoamaan kaiken mihin osui. Miinuspuolet olivat luonnollisia seurauksia hyvistä puolista. Vaunun moottori ei ollut riittävän tehokas massaan nähden, joten huippunopeudeksi jäi 13 km/h. Mitkään järjellisesti soveliaat telaketjut eivät olisi olleet riittävän leveät pienentämään vaunun aiheuttaman paineen riittävän pieneksi pehmeässä maastossa - jumiutumisvaara oli suuri. Jo Tigerille piti valmistaa kahdet telaketjut, joista toisia käytettiin tositilanteessa ja toisia rautatiekuljetuksissa oikeiden ollessa liian leveät. Ratkaisun epäkäytännöllisyyden olisi pitänyt toimia varoitusmerkkinä, puhumattakaan siitä että Tigeriä kevyempi ja periaatteessa heikompi Panzer V Panther oli todellisuudessa nopeampana, ketterämpänä ja toimintasäteeltään kaksinkertaisena Tigeriä tehokkaampi. Ensimmäinen prototyyppi valmistui joulukuussa 1943, kuitenkin vielä ilman tykkitornia. Toiseen prototyyppiin asennettiin tykkitorni vuoden 1944 puolivälissä, mutta ensimmäinen jäi kokonaan ilman projektin keskeytymisen takia. Kumpikaan prototyypeistä ei päätynyt taistelutoimiin. Mikä ihmeen into saksalaisilla mahtaa olla jättitankkeihin, ensimmäisessäkin maailmansodassa he rakensivat suurimman panssarivaunun. A7V:ssä oli peräti 18 hengen miehistö, Maus sentään selvisi kuudella.

7. Helikopteri
Saksalaisten helikopteriteollisuus oli 30-luvun loppupuolella edennyt pidemmälle kuin muualla. Suurta julkisuutta sai Hanna Reitschin lento Deutschlandhallen sisällä 1938. Eri helikopterityypeistä merkittävin oli Flettner Fl 282 Kolibri. Se oli alun perin suunniteltu laivojen väliseksi kuljetusvälineeksi ja meritähystykseen. Siihen rooliin 1942 palveluskäyttöön tullut kopteri ei kuitenkaan ehtinyt. Saksan pintalaivaston tultua osin tuhotuksi ja osin vetäydyttyä satamiin Fl 282 palveli pääosin tykistön tähystystehtävissä, joissa se osoittautui oivalliseksi, kunhan ei joutunut alttiiksi vihollishävittäjille tai it-tulelle. Helikopterien käyttöä rajoitti BMW:n tehtaan tuhoutuminen pommituksissa 1944 ja vain 24 kopteria ehti valmistua. Meripalveluksessa sukellusveneillä oli liitokopteri Focke-Achgelis Fa 330. Moottoriton, kokoontaitettava vekotin oli tarkoitettu sukellusveneen perässä hinattavaksi. Liittoutuneiden ilmaylivoiman takia sitä käytettiin kuitenkin vain rajoitetuilla alueilla eivätkä tähystyksellä saavutetut tulokset vastanneet odotuksia. Helikopterien sotatoimikäyttö alkoi toden teolla viisi vuotta myöhemmin Korean sodassa.

6. Elektroboot
Saksan laivaston merkittävin ase molemmissa maailmansodissa oli sukellusvene. Oikeastaan kyseessä oli tuohon aikaan vielä pinta-alus, joka kykeni sukeltamaan jonkin aikaa. Esimerkiksi ylivoimaisesti eniten käytetty Tyyppi VII kykeni etenemään sukelluksissa noin 150 km, kunnes sähkömoottorien akut olivat loppu ja oli pakko nousta pintaan lataamaan ne dieselmoottoreilla. Tyyppi XXI ratkaisi tämän ongelman. Sen sähkömoottorien teho ja akkujen kapasiteetti oli moninkertainen, lisäksi veneen sukellusominaisuudet paranivat huomattavasti. Sukelluksissa kuljettava matka nelinkertaistui ja huippunopeus sukelluksissa kaksinkertaistui, vaikka energiataloudellisesti tehokkain sukellusnopeus ei paljon kasvanutkaan. Oleellisen tärkeää oli sukelluksissa saavutettava huippunopeus; se oli niin suuri, että vene pystyi sukelluksissa ajamaan kiinni useat pinta-alukset sekä pakenemaan hyökkäyksen kohteeksi jouduttuaan. Lisäksi se oli paljon edeltäjäänsä äänettömämpi sukelluksissa, mikä teki havaitsemisen vaikeammaksi. Kaikkiaan 118 tämän tyypin sukellusvenettä ehdittiin rakentaa, mutta laatuongelmat ja keskeneräisyys aiheuttivat sen, että vain neljä ehti mukaan sotatoimiin - eikä niistäkään yksikään ehtinyt upottaa ainuttakaan vihollisalusta. Tyyppi XXI:ssä käytetyt ratkaisut vaikuttivat suuresti sekä lännen että idän sodanjälkeisiin sukellusveneisiin. Esimerkiksi 1981 Ruotsin aluevesillä karille rysähtänyt Whiskey-luokan vene oli tyypin suora jälkeläinen.

5. Rynnäkkökivääri
Toisessa maailmansodassa jalkaväkitaistelijalla oli periaatteessa kaksi vaihtoehtoa henkilökohtaiseksi aseeksi. Kiväärin tarkkuus ja kantomatka olivat suuret, kun taas konepistoolin tulivoima oli ylivertainen. Miinuspuolet kääntäen. Sturmgewehr 44 yhdisti molempien aseiden hyvät puolet olematta silti tyypillinen kompromissi, jossa kärsitään molempien alkuperäisversioiden haitoista. Toisin kuin ensimmäisessä maailmansodassa, maalit olivat etäisyyksillä joissa ei tarvittu kiväärin puoleen kilometriin yltävää tarkkuutta. Toisaalta konepistooleissa yleensä käytetty 9 mm Para -kaliiperin patruuna ei antanut riittävää läpäisyvoimaa peitteisessä maastossa. Sturmgewehr 44:ssä käytetty patruuna oli kaliiperiltaan 7,92x33 eli tavallista kiväärinpatruunaa selvästi lyhyempi ja siksi kevyempi, mikä olikin suuren tulivoiman eli kulutuksen takia välttämätöntä. Ase kehitettiin valmiiksi 1943 ja nimettiin aluksi Maschinenpistol 43:ksi eli Konepistooli 43:ksi. Hitler ei kuitenkaan vakuuttunut keksinnöstä uuden kaliiperin takia ja määräsi projektin lopetettavaksi. Kehitystyötä jatkettiin salaa ja aseita toimitettiin rintamalle. Totuus paljastui, kun itärintaman kenraalit vaativat Hitleriltä "lisää näitä uusia kiväärejä". Hitlerin testattua asetta henkilökohtaisesti hän ihastui sen ominaisuuksiin, antoi sille uudeksi nimeksi Sturmgewehr 44 ja määräsi massatuotannon aloitettavaksi. Aseita ei kuitenkaan ehditty saada riittävästi kaikille taistelujoukoille sodan loppuun mennessä. Sodan jälkeen ase oli palveluskäytössä pääasiallisesti DDR:ssä ja sitä on löydetty näinä päivinäkin Irakista USA:n vastaisilta taistelijoilta. Aseen merkittävin vaikutus on kuitenkin siinä, että se on kaikkien modernien rynnäkkökiväärien esikuva. Pelkästään ulkonäkö paljastaa, että AK-47 Kalashnikov, suomalainen Rk 62 ja ironisesti israelilainen Galil ovat paljon velkaa Sturmgewehr 44:lle. Rynnäkkökiväärin ylivertaisuuden huomaa helposti pelkästään pitelemällä käsissään Rk 62:ta, Ukko-Pekka -kivääriä ja Suomi-konepistoolia (tai oikeastaan vaikka Peltiheikki- tai Sten-konepistooli on parempi vertailukohde), puhumattakaan siitä kun mennään ampumaradalle tai maastoon. Amerikkalaiset ottivat myös mallia Sturmgewehr 44:stä, mutta halusivat silti säilyttää rynnäkkökivääreissään kiväärimäisen tarkkuuden suurillakin ampumamatkoilla. Tämä vaati osilta pieniä toleransseja, jolloin toimintavarmuus kärsi. Vietnamin viidakoissa suora Sturmgewehr 44:n perillinen Kalashnikov osoittautuikin M16:sta verrattuna ylivoimaiseksi. Vaikka Sturmgewehr 44 onkin käytännössä kaikkien modernien rynnäkkökiväärien esi-isä, ei sen erikoisin variantti osoittautunut pitkäikäiseksi. Ikuisuuskysymys taistelussa on: kuinka tulittaa joutumatta itse tulitetuksi. Saksalaiset yrittivät ratkaista ongelman kehittämällä Sturmgewehr 44:n käyräpiippuisen version, Krummlaufin. Kuten odottaa sopi, aseen ongelmana olivat tarkkuus ja piipun nopea kuluminen.

4. Supertykki
Sodan lopulla Saksa kehitti sarjan "kostoaseita", Vergeltungswaffe, joilla ei ollut muuta yhteistä keskenään kuin V-alkuinen mallinimi. V1 oli automaattiohjautuva lentokone, risteilyohjusten edeltäjä. V2 oli ballistinen ohjus, jossa keksittyjä ratkaisuja käytettiin sekä USA:n että Neuvostoliiton avaruusrakettien pohjana. V3 oli tykki, jonka putki oli peräti 130 metrin pituinen. Putkeen yhdistyi säännöllisin välimatkoin lisäpanoskammioita (yhteensä 12 paria), joiden ajoitettu laukaisu kasvatti ammuksen nopeutta aiheuttamatta silti liian suurta painetta putken kestokykyyn nähden, kuten kertalaukaisu olisi tehnyt. Salaisuus oli rihlaamaton putki, jonka ansiosta palamiskaasut eivät päässeet pakenemaan ja räjäyttämään lisäpanoksia ennen aikojaan. Kääntöpuolena oli tietysti laukauksen epätarkkuus. Putken pituuden takia tykki taas ei voinut olla itsekantava, vaan se oli käytännössä pakko upottaa kallioon kiinteällä suuntauksella. Tykit oli tarkoitettu käytettäväksi Lontoota vastaan, mutta Mimoyecquesin tykkipatteri kärsi pahoja vaurioita pommituksessa eikä sitä ehditty saada kuntoon ajoissa liittoutuneiden edetessä Ranskassa. Tositoimissa V3:a käytettiin vain Luxemburgia vastaan. Kaksi tykkiä asennettiin Saksaan, josta ne ampuivat vajaa parisataa laukausta Luxemburgin kaupunkiin vuodenvaihteessa 1944-45. Mikäli V3 olisi ehtinyt ajoissa valmiiksi, sillä aikaansaadut tuhot olisivat olleet kustannustehokkuudeltaan vain murto-osa verrattuna V1:een ja V2:een. 140-kiloinen ammus olisi ollut riittävän raskas useimpiin tarkoituksiin ja 165 kilometrin kantomatka ennennäkemätön. Sodan jälkeen lisäpanoskammiolla varustettujen tykkien kehitys pysähtyi lähinnä ohjusten kehityksen takia - kiinteästi suunnatulle pitkänmatkanaseelle ei enää ollut käyttöä. Nykytekniikalla aseen rakentaminen olisi tietysti mahdollista, Frederick Forsythin menestysjännäri Jumalan nyrkki perustuu osin tositapahtumiin Saddam Husseinin Irakin yritettyä kehittää vastaavaa asetta.

3. Häivehävittäjä
Tunnetaan tyyppimerkinnällä Horten Ho IX tai Gotha Go 229, riippuen valmistajasta. Vuonna 1943 Göring antoi määräyksen "3x1000" -projektista. Sen tarkoitus oli tuottaa lentokone, joka kykenisi kuljettamaan 1000 kg pommikuorman 1000 km päähän 1000 km/h nopeudella. Gotha kykeni tähän kaikkeen ja omasi lisäksi stealth-ominaisuudet eli sen havaitseminen tutkalla oli huomattavasti vaikeampaa kuin perinteisen lentokoneen. Yhtenä kysymysmerkkinä oli tietysti se, että kone käytti samoja Junkersin suihkumoottoreita kuin Me 262. Varhaisten suihkumoottorien kestoikä oli heikkolaatuisten materiaalien takia noin 10-25 tuntia. Natsien kannalta epäonnista oli se, että ensilentonsa kone teki vasta 2.2.1945. Koelennot olivat todella lupaavia, mutta aika loppui kesken eivätkä kolme valmistunutta prototyyppiä ehtineet sotatoimiin. Ensimmäinen vastaava konetyyppi lensi seuraavan kerran vasta 1981, kun Yhdysvaltain F-117 kehitettiin. Sittemmin luotu B-2 -häivepommittaja on ulkonäöltään kuin ylöspäin skaalattu Gotha. Natsien prototyyppiasteelle jääneet lentokoneet antoivat vaikutteita aiemminkin, esimerkiksi Focke-Wulf Ta 183 on häiritsevän paljon MiG-15:a ja F-86 Sabren näköinen…

2. Avaruuspommittaja
Itävaltalainen insinööri Eugen Sänger ja hänen myöhempi matemaatikkovaimonsa Irene Bredt kehittivät jo 30-luvulla ajatuksen rakettiliitokoneesta. Toisen maailmansodan aikana projektille annettiin nimi Silbervogel, Hopealintu. Suunnitelman mukaan kone olisi noussut ilmaan kolmikilometriseltä kiskolta erillisten rakettimoottorien voimalla. Lähtönopeus olisi ollut 1800 km/h. Ilmaan noustuaan lentäjä olisi käynnistänyt koneen omat rakettimoottorit, jotka olisivat kiihdyttäneet sen kymmenkertaiseen äänennopeuteen ja noin 150 kilometrin korkeuteen. Sieltä kone olisi liitänyt stratosfääriin 40 kilometrin korkeuteen, josta siipiin kohdistunut noste ja lisääntynyt liike-energia olisi nostanut sen jälleen avaruuteen. Tätä heiluriliikettä oli tarkoitus jatkaa koko lennon ajan jokaisen loikan ollessa kitkan takia edellistä matalampi ja lyhyempi. Laskujen mukaan Silbervogel olisi kyennyt pudottamaan noin neljän tonnin pommikuorman USA:han ja laskeutumaan jonnekin japanilaisten hallussaan pitämälle Tyynenmeren alueelle paluumatkaa varten. Kuten pommikuormasta voi päätellä, sillä ei olisi suuria tuhoja tehty (paitsi jos saksalaiset olisivat jollain konstilla onnistuneet kehittämään amerikkalaisten atomipommia kevyemmän vastinkappaleen) vaan tarkoitus oli lähinnä propagandistinen. Projekti ei edennyt tuulitunnelimallia pidemmälle, mutta lähes kaikki nykyiset rakettimoottorit käyttävät joitakin Silbervogeliin suunniteltuja ratkaisuja.

1. Landkreuzer
Landkreuzer oli oikeastaan kahden projektin risteytys. Saksalaisilla oli kokemusta superraskaista tankeista ja superraskaista kanuunoista. Jälkimmäisten ongelma oli rautatiesidonnaisuus. Entäpä jos Venäjän laajoilla aroilla voitaisiin kanuunaa kuljettaa eräänlaisella maataistelulaivalla? Projektin nimeksi annettiin Landkreuzer P. 1000 Ratte, mikä on harvinainen esimerkki saksalaisesta huumorintajusta. Kun kaikkien aikojen raskaimman panssarivaunun nimeksi annettiin Maus eli Hiiri, viisi kertaa niin raskaasta maaristeilijästä tehtiin sitten Ratte eli Rotta. Pääaseistukseksi oli suunniteltu kaksi 280 millin kanuunaa ja siihen oheen yksi 128-millinen panssareiden tuhoamiseen, kahdeksan 20-millistä it-kanuunaa lentokoneiden varalta ja pari 15-millistä lisämausteeksi. Miehistöä laskettiin tarvittavan 20-40, panssarin paksuudeksi oli suunniteltu 150-360 mm ja huippunopeudeksi 40 km/h. Pituutta laitoksella oli tarkoitus olla 35 metriä, leveyttä 14 ja korkeutta 11. Moottoreiksi piti asentaa kaksi sukellusvenedieseliä. Hitler oli kovasti ihastunut projektiin, mutta varusteluministeri Speer pysäytti sen piirustuspöytävaiheeseen 1943. Ei kuitenkaan ennen kuin Kruppin tehtaat olivat ehtineet suunnitella vielä isomman version, 800-millisellä tykillä varustellun Landkreuzer P. 1500 Monsterin. Firmalla taitaa olla jonkinlainen fiksaatio jättimäisiin itsekseen liikkuviin vekottimiin, koska kaikkien aikojen suurin koskaan toteutettu on myös Kruppin tuotantoa - pyöräkauhakaivinkone Bagger 288 valmistui 1978 ja painaa 13 500 tonnia.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Sivallus CLXXXVI

Mitä tahansa teknologiaa voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan, mutta ainoa mihin voi luottaa on se, että useimmat käyttävät sitä joutavuuksiin.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Keksimistä odotellessa

Vanhaan hyvään aikaan Suomessa hiihdettiin talvella ja yleisurheiltiin kesällä. Sateilla tai pakkasilla jäätiin sisälle painimaan. Laumasieluisemmat pelasivat kesällä pesistä ja futista, talvella jääkiekkoa tai -palloa. Nykyään urheilulajeja on niin pirusti, ettei mukana pysy ja lisää tulee. Jotkin lajit ovat jo nimeltäänkin suorastaan absurdeja, kuten jousiammunnassa naisten vaistoluokka. Tai oma suosikkini, freestylen naisten parikumparelasku.

Uudet lajit syntyvät yleensä neljällä eri tavalla:

1) Joukko harrastajia, jotka eivät pärjää vakiintuneissa urheilumuodoissa keksivät jotakin uutta. Tämä on onkin yleisin uusien lajien syntytapa; niitä keksivät ne jotka eivät vanhoissa pärjää. Klassisin esimerkki lienee muodostelmaluistelu, joka on laji taitoluistelijoille, jotka ovat epäonnistuneet kolmen ällän arvoisesti: lahjattomat, laiskat ja lihavat.

2) Jostain lajista muodostetaan harjoittelumuoto, jossa sitten aletaan kilpailla. Esimerkkinä futsal ja hauskimpana ristiriitaisesti nimetty maajääpallo, jossa kisattiin joskus Suomen mestaruudestakin.

3) Yhdistetään kaksi lajia yhdeksi, kuten ampumahiihto. Tämä antaakin lukemattomia mahdollisuuksia. Lystikkäimpiä esimerkkejä ovat shakkinyrkkeily ja ampumahiihtoa matkiva tikkajuoksu.

4) Otetaan jokin vanha kunnon laji ja pilataan se keskimääräistä tyhmemmän yleisön houkuttelemiseksi. Esimerkkinä viidenkympin hiihto, joka muutettiin yhteislähtökilpailuna neljänkymmenenyhdeksän kilometrin laturetken ja kilometrin sprinttihiihdon yhdistelmäksi.

Koska kehitys jatkuu, luomme katsauksen vuoteen 2030 ja listaamme älyttömimmät siihen mennessä keksityt urheilulajit. Joukossa ei ole ampumapainia, koska sen keksi kirjailija Juhani Peltonen romaanissaan Elmo jo yli 30 vuotta sitten.

Aikakone, olkaa hyvä. Vuoden 2030 älyttömimpien urheilulajien top 10:

10. Sprinttilaskuvarjoilu
Laskuvarjohypyissä kilpailtiin kuvioissa ja tarkkuudessa, mitkä eivät ymmärrettävistä syistä kiinnostaneet suurta yleisöä. Niinpä kehitettiin sprinttiversio. Kilpailijat hyppäävät määrätystä korkeudesta ja tarttuvat toisiaan käsistä renkaaksi muodostelmahypyn tapaan. Renkaan valmistuttua tuomari antaa "irti"-komennon, joka aloittaa varsinaisen kisan. Voittaja on se, joka on ensimmäisenä maassa. Muutaman valitettavan onnettomuuden jälkeen tehtiin sääntömuutos, jonka mukaan kilpailijan on kyettävä laskuvarjon irrottamisen jälkeen kävelemään maalivaatteen ali omin jaloin.

9. Suokoripallo
Kun Suomessa oli järjestetty sekä suolentiksen että suofutiksen MM-kisat, luonnollinen askel eteenpäin oli suokoris. Ensimmäisiin MM-kisoihin saatiin vetonaulaksi itse Kobe Bryant. Bryant kuitenkin oli kovasti pettynyt, kun pallo ei tuntunut pomppivan oikeaan suuntaan, donkki ei onnistunut ja joukkue hävisi finaalin. Hän kehottikin hankkimaan paikalle Michael Jordanin, jonka lempinimi "Air" ei enää pidä paikkaansa eikä pehmeästä alustasta siksi ole haittaa. Shaq O'Nealia ei suositeltu, koska suon kantavuudella on rajansa.

8. Joukkuenyrkkeily
Nyrkkeily rupesi säätelemään itseään liian turvalliseksi ja menetti verenhimoiset katsojat vapaaotteluihin ja muihin vastaaviin. Vastaiskuksi keksittiin joukkuenyrkkeily. Aluksi kehään molempien joukkueiden kärpässarjalaiset. Mikäli kolmessa erässä ei tule tyrmäystä, niin molemmat ulos ja kääpiösarjalaiset kehään jne. Jos tulee tyrmäys, niin tyrmätty ulos ja tilalle seuraavan sarjan joukkuetoveri. Jos kolmessa erässä ei tule tyrmäystä, niin seuraavat kehään jne. Erityistä suosiota saavuttivat ottelut, joissa toisella joukkueella oli muuten huono porukka mutta kova raskassarjalainen. Kun muut joukkueen nyrkkeilijät on lyöty ulos ja vastustajalla on vielä miehiä jäljellä, raskassarjalainen joutuu ensin tyrmäämään välisarjalaisen, keskisarjalaisen ja raskaskeskisarjalaisen ennen kuin vastaan astelee vastustajan raskassarjalainen ratkaisuotteluun. Sitten nähdään, ovatko alempien painoluokkien kaverit saaneet vastustajan väsymään.

7. Sponsorikorkeushyppy
Raharikkaat kyllästyivät lopultakin siihen, että tarpeeksi moni tavis harrasti purjehdusta, golfia ja jopa hevospooloa niin paljon että pelkällä rahalla ei enää saanut menestystä kilpailun puutteessa. Eräs helppoheikki haistoi markkinaraon ja perusti sponsorikorkeushypyn maailmancupin. Ponnistuspaikkaa korotetaan aina sen verran ylemmäksi, mitä maksoi vuosittaista lisenssimaksua. Asteikko on logaritminen eli jokainen kahdenkymmenen sentin nosto maksaa kymmenkertaisesti. Tuhannella dollarilla saa kahdenkymmenen sentin korotuksen, kymppitonnilla neljäkymmentä senttiä ja niin edelleen. Kilpavarustelu on kiihtynyt kiihtymistään ja viime vuonna korkein maksettu lisenssisumma oli miljardi dollaria, jolla sai jo 140 senttiä ponnistusetua. Valitettavasti se ei riittänyt, sillä voittaja maksoi puolella miljardilla 133 sentin korotuksen mutta oli sen verran parempi hyppääjä.

6. Venkoilu
Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä venkoilu on. Tiedetään vain, että suomalaiset ovat saavuttaneet siinä useita maailmanmestaruuksia ja pärjänneet sen ansiosta hyvin Vuoden urheilija -äänestyksissä. Viime aikoina on epäilty, että kyseessä on parissakymmenessä maassa asuvan kaveriporukan käytännön pila. Joka maassa on keksitty jokin laji, jota harrastetaan vain siellä. Sitten kutsutaan muista maista jengiä MM-kisoihin, jotka mieluusti järjestetään jossain ulkomailla glamourin lisäämiseksi. Maailmanmestaruus on varma, koska muualla ei lajia harrasteta. Samoin julkisuus, koska voi vedota lajin olevan kovin kansainvälinen. Epäilyt heräsivät, kun huomattiin suomalaisten venkoilun maailmanmestareiden osallistuneen ruotsalaisten hallitsemaan surströmmaukseen ja sveitsiläisten dominoimaan schwytzeriukseen. Ja päinvastoin, näiden lajien mestarit taas osallistuivat venkoilun MM-kisoihin maansa edustajina.

5. Luistinbaseball
Kun USA:n kaakkoisvaltioihin ei saatu baseballin ammattilaisliigajoukkuetta, he kehittivät oman lajinsa pilaprotestiksi. Kanadalaiset innostuivat ja voittivat ensimmäisen maailmanmestaruuden. Suomen osallistumista harkittiin, mutta ajatus kuivui kokoon, kun Pesäpalloliitto lanseerasi suomalaiskansallisen luistinpesäpallon. Laji pääsi pian vedonlyöntikohteeksi, mutta sopupeliskandaali päätti kukoistuskauden.

4. Gundersen-mäkihyppy
Gundersen-menetelmä otettiin aluksi käyttöön yhdistetyn kilpailussa ja levisi siitä moneen muuhun lajiin. Idea on yksinkertaisesti se, että kilpailun viimeiseen osioon lähdetään aikaeron mukaisessa järjestyksessä ja maaliintulojärjestys ratkaisee. Esimerkiksi hiihdon takaa-ajokilpailussa systeemi osoittautui vain hieman normaalia huonommin toimivaksi, kun taas syöksylaskussa ja etenkin pujottelussa koettiin monia epämiellyttäviä tilanteita. Lopulta systeemiä älyttiin kokeilla myös mäkihyppyyn. Lajissa ei tietenkään ole aikaeroja, mutta toiselle kierrokselle lähdetään käännetyssä järjestyksessä siten, että ensimmäisenä hyppäävä huonoin jatkoon selvinnyt lähtee alimmalta lähtölavalta ja viimeisenä kilpailua johtava hyppääjä ylimmältä. Pisimmälle hypännyt on voittaja, tyylipisteet toki huomioidaan. Viime aikoina on ehdotettu keskitason hyppääjien jättämistä pois toiselta kierrokselta, koska heidän normaalit hyppynsä eivät ole niin lystikkäitä. On havaittu että yleisöllä on hauskinta huonojen hyppääjien tömähtäessä kummulle ja hyvien hyppääjien lentäessä tasaiselle asti. Legendaarinen suoritus oli Innsbruckissa Keski-Euroopan mäkiviikolla Norjan Leif Leifssonin leiskautus suoraan vastamäessä odottaneen ambulanssin katolle. Tuomarit vähensivät pisteitä kaatumisesta, mutta onnistunut telemark takasi voiton.

3. Rekkacross
Rekkacross on malliesimerkki lajin nopeasta muuntumisesta. Alun perin kilpa-autot olivat erikoisesti radalle suunniteltuja, mutta sitten joku älypää keksi ryhtyä kilpailemaan mahdollisimman epäsopivasti kilpailuun soveltuvilla kuorma-autoilla. Eipä aikaakaan, niin oivallettiin täysperävaunurekkojen olevan vielä huonompia, joten kilpailusarja pystyyn. Yleisönsuosion lisäämiseksi keksittiin muuttaa autot bensiinillä lastatuiksi säiliörekoiksi, koska ilmiselväähän on, että autokilpailuja katsotaan suurimmaksi osaksi rajujen onnettomuuksien toivossa. Erityistä suosiota saavuttivat iltakilpailut, joissa rata oli valaistu reunoilla palavin kokoin. Uusin yleisön kosiskelumielessä tehty sääntömuutos täysperävaunubensarekkojen kisassa aiheutti valitettavan skandaalin kaudella 2029. Viimeisessä osakilpailussa mestaruutensa varmistanut Skotlannin Johnny Walker jäi kiinni dopingtestissä ja hylättiin. Uuden säännön mukaisessa alkometrikokeessa hän puhalsi kisan jälkeen laittomat lukemat ja verikoe vahvisti pitoisuuden olleen 1,2 promillea eli peräti 0,3 promillea alle sallitun minimin.

2. Hallisuunnistus
Puistosuunnistuksen saavutettua suurta suosiota päätti suunnistusliitto ottaa ohjelmaan sisäsuunnistuksen. Aluksi suosittuja kilpailuareenoita olivat vanhat teollisuuslaitokset, mutta sitten havaittiin haastavimpien maastojen löytyvän valtion virastotaloista. Edes opasteita ei tarvinnut peittää, ne hämäsivät kokemattomia kilpailijoita mukavasti harhaan. Suosion kasvaessa alettiin vaatia suunnistajille talviharjoitusmahdollisuuksia ja ensimmäinen suunnistushalli valmistui Ruotsiin 2019. Lämpöputket metsään, katto päälle ja muutama hehtaari kesää keskellä talvea. Eipä aikaakaan, kun suomalaiset pistivät paremmaksi. Vastikään vihittiin käyttöön maailman suurin monikäyttöhalli: talvella lämmitys suunnistajille ja kesällä jäädytys ja lumetus hiihtosuunnistajille.

1. Varsijousiammuntayösuunnistusurheilusukelluspariviestisprintti
Kaikki alkoi aivan viattomasti. Urheilusukelluksessa kilpailtiin suunnistuksessa, mutta sitten joku meni keksimään että ampumahiihdolla on enemmän katselijoita kuin hiihdolla. Niinpä rasteille lisättiin ammunta. Valitettavasti havaittiin, että ruudin kastuminen aiheutti ongelmia. Niinpä siirryttiin jousipyssyihin. Niiden kantaminen uidessa oli hankalaa, joten tilalle otettiin varsijouset. Samalla siirryttiin yökisoihin haasteen lisäämiseksi. Koska miesten ja naisten kilpailuttaminen joukkueena oli havaittu toimivaksi TV-formaatiksi, lisättiin pariviesti. TV-katsojan keskimääräinen keskittymisaika on noin kymmenen sekuntia, joten päädyttiin sprinttikisaan. Näin syntyi varsijousiammuntayösuunnistusurheilusukelluspariviestisprintti, jonka kansainvälinen liitto parhaillaan etsii uutta puheenjohtajaa edellisen tukehduttua päivällisellä kalanruotoon kesken lajin nimen lausumisen.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Euroopan unohdetut rajamuutokset

Kuten hyvin tiedetään, viimeisen sadan vuoden ajan Euroopan rajoja on myllerretty kuin kontiainen puutarhaa. Puola on siirtynyt idästä länttä kohti kuin raitiovaunu kiskoilla, Itävalta-Unkari pilkkoutunut palasiksi, Venäjä miehittää Suomen Karjalaa, puhumattakaan parikymmentä vuotta sitten uusiksi piirretystä Itä-Euroopasta.

Näiden suurten rytinöiden lisäksi tai yhteydessä on tapahtunut monta pienempää, joista normaalikansalainen ei ole koskaan kuullutkaan. Tarpeettoman tiedon aarreaittamme esittelee nyt kymmenen unohdetuinta itsenäisten valtioiden välistä rajanmuutosta Euroopassa viimeisen sadan vuoden ajalta. Mikäli listasta puuttuu jotakin oleellista, se johtuu siitä että kyseessä on niin unohdettu rajanmuutos, että kirjoittajakin on sen jo unohtanut.

10. Istria 1947, Italia-Jugoslavia. Itävalta-Unkarin hajottua ensimmäisen maailmansodan jälkeen siihen kuulunut Istrian niemimaa annettiin Italialle. Italian kärsittyä tappion toisessa maailmansodassa Istriasta tehtiin aluksi vapaavaltio 1947. Vajaan tuhannen neliökilometrin kokoinen maapläntti jaettiin kahtia suunnilleen etnistä jakoa noudattaen Morganin linjaa pitkin. Eteläosaa kontrolloi Jugoslavia, pohjoisosaa brittien ja USA:n miehitysarmeija. Jako virallistui ja vapaavaltion historia päättyi 1954, jolloin pohjoisosa liitettiin Italiaan. Eteläosa kuuluu nykyään Sloveniaan.

9. Märket 1981, Ruotsi-Suomi. Suomen läntisin piste sijaitsee Märketin majakkaluodolla. 3,3 hehtaarin saari on ollut valtakunnanraja Haminan rauhasta 1812 lähtien. Saaren läntinen puoli kuului Ruotsille ja itäinen Suomen suuriruhtinaskunnalle, sittemmin tasavallalle. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Ruotsin puoli kuuluu puoliksi Uppsalan ja puoliksi Tukholman lääniin. Suomalaiset rakensivat majakan 1885 ainoaan mahdolliseen paikkaan. Virallisen selityksen mukaan vasta rakentamisen jälkeen huomattiin että hupsista, pytinki onkin Ruotsin puolella. Karttaa katsomalla voi kuitenkin todeta, että aika puusilmiä olivat jos eivät tajunneet olevansa saaren länsipuolella. Asiaintila ei kuitenkaan haitannut kumpaakaan maata sataan vuoteen. 1981 katsottiin kuitenkin tarpeelliseksi hoitaa asia kuntoon ja siirtää majakka Suomen puolelle. Tai siis rajaa siten, että majakka olisi Suomen puolella. Kuulosti helpolta, mutta ongelman muodosti se, että saari piti jakaa pinta-alaltaan tasan kahtia, rajan piti kulkea saaren keskipisteen kautta eikä rantaviivan hallinta saanut muuttua. Saaren muodon takia raja kulkee tavalla, joka saa Hyrsylän mutkan näyttämään viivoittimella vedetyltä.

8. Memel 1939, Liettua-Saksa. Alue kuului ensimmäisen maailmansodan päättymiseen asti Preussille. Siitä tehtiin Kansainliiton mandaattihallintoalue 1920, mutta tätä kesti vain kolme vuotta. Liettua teki alueella vallankaappauksen 1923 ja liitti seudun itseensä. Kansainliitto nosti kädet pystyyn ja tunnusti asiaintilan, joka virallistui 1925. Memelin nimi vaihtui Klaipedaksi, jona se nykyäänkin tunnetaan.
Saksan voimistuttua 30-luvun lopulla Hitler pullisteli lihaksiaan ja esitti Liettualle uhkavaatimuksen Memelin alueesta. Liettualla ei ollut paljon muita mahdollisuuksia kuin suostua, joten alue liitettiin Saksaan 23.3.1939 viimeisenä rauhanomaisena aluelaajennuksena ennen toista maailmansotaa. Enemmistöllä asukkaista ei ollutkaan mitään tätä vastaan, suurin osa liettualaisvähemmistöstä emigroitui emämaahan. Toisen maailmansodan jälkeen alue kuului Liettuan neuvostotasavaltaan ja nykyään itsenäiseen Liettuaan.

7. Schleswig-Holstein 1920, Saksa-Tanska. Preussi ja Itävalta olivat vallanneet alueen Tanskalta 1864 ja se oli siirtynyt kokonaan Preussille 1866. Saksan hävittyä ensimmäisessä maailmansodassa sovittiin järjestettäväksi kansanäänestys. Tulos oli odotettu, saksalaisenemmistöinen keskiosa halusi pysyä Saksassa (80 % äänistä, kaikki piirikunnat kannattivat) ja tanskalaisenemmistöinen pohjoisosa liittyä Tanskaan (75 % äänistä, tosin neljä piirikuntaa kahdestatoista olisi halunnut pysyä Saksan yhteydessä). Eteläosassa äänestystä ei ylivoimaisen saksalaisenemmistön takia katsottu tarpeelliseksi. Raja siirrettiin 15.6.1920 alkaen täysin uuteen paikkaan. Kyseessä oli ainoa Versaillesin sopimuksessa tehty Saksan rajanmuutos, jota Natsi-Saksa ei sittemmin väliaikaisesti muuttanut.

6. Dobrudsa 1940, Romania-Bulgaria. Balkanin etnisessä tilkkutäkissä Dobrudsan alue on Bulgarian ja Romanian rajaseutua, jossa edellä mainittujen kansallisuuksien lisäksi asui myös kasakoita ja turkkilaisia. 1900-luvun alussa alue oli jaettu Romanian ja 1878 itsenäistyneen Bulgarian kesken. Vuoden 1913 alussa suurvallat myönsivät Romanialle Silistran kaupungin ympäristöineen ja samana vuonna käydyn toisen Balkanin sodan jälkeen koko Dobrudsa siirtyi Romanialle. Ensimmäisessä maailmansodassa alue vaihtoi taas omistajaa keskusvaltoihin kuuluneen Bulgarian menestyttyä, mutta sodan päätyttyä tappio tiesi koko Dobrudsan pysymistä ympärysvaltojen puolella olleen Romanian alaisuudessa.
Toisessa maailmansodassa sekä Bulgaria että Romania olivat akselivaltojen puolella ja lähes neljänsadantuhannen asukkaan Etelä-Dobrudsa liitettiin Bulgariaan 1940. Vuoden 1947 rauhansopimus ei muuttanut tilannetta, kenties siksi että Bulgaria ei liittynyt Neuvostoliiton vastaiseen sotaan. Vielä 60-luvun alussa Bulgaria esitti Romanialle pientä aluevaihtoa turvatakseen itselleen kuuluvan Silistran kaupungin vedensaannin, mutta esitys ei johtanut tuloksiin.

5. Eupen 1920, Saksa-Belgia. Mitkä ovat Belgian viralliset kielet? Ranska ja flaami, vastaavat useimmat asiantuntijat. Tällöin unohdetaan Belgian saksalaisvähemmistö, joka asuu pääosin Eupenin kaupungissa. Paikkakunnan virallinen kieli on saksa. Eupen kuului Wienin kongressista 1815 lähtien Preussille, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen katsottiin yllätyshyökkäyksen kohteeksi joutuneen Belgian ansaitsevan jonkinlaisen alueellisen kompensaation. Sopivaksi uhriksi valikoitui rajakaupunki Eupen, jonka värikäs historia Preussin, Itävallan, Hollannin ja Espanjan alaisuudessa ansaitsi vielä yhden omistajan - Belgia kun oli itsenäistynyt vasta 1830 eikä ollut siksi ehtinyt vielä Eupenia omistaa. Toisen maailmansodan aikana Saksa liitti alueen lyhytaikaisesti itseensä, mutta rauhansopimus palautti rajat ennalleen.

4. Jäniskosken-Niskakosken alue 1947, Suomi-Neuvostoliitto. Suomi oli saanut Petsamon Tarton rauhansopimuksessa 1920 kompensaationa 1864 Kannakselta luovutetusta Siestarjoen asetehtaan alueesta. Tsaarin lupaus Jäämeren käytävästä korvauksena toteutui vasta bolshevikkihallinnon kanssa tehdyssä sopimuksessa. Kun Petsamo sitten luovutettiin Moskovan välirauhassa 1944 Neuvostoliitolle, jäi Kolosjoen nikkelikaivos vaille sähköä. Jäniskosken voimalaitos sijaitsi näet Inarin kunnan puolella. Suomella taas ei ollut voimalalle käyttöä, kun sähkölinjoja sieltä länteen ei ollut ja vielä vähemmän tarvetta sille määrälle. Niinpä voimalaitosalue myytiin Neuvostoliitolle yhtenä sotakorvauseränä 1947.

3. Zaolzie 1938, Tsekkoslovakia-Puola. Hitlerin vietyä Chamberlainia ja Daladieria Münchenin konferenssissa 1938 kuin litran mittaa Saksalle myönnettiin lupa miehittää sudeettialueet. Tämä on hyvin tiedossa. Häveliäästi on sen sijaan unohdettu, että Tsekkoslovakian haaskalle tulivat näykkimään myös Puola ja Unkari. Jälkimmäinen sai Slovakian unkarilaisenemmistöiset alueet. Tämäkin on yleensä asianharrastajien tiedossa. Sen sijaan Puola on aina pyritty näkemään pelkkänä uhrina. Tähän ei sovellu se, että maa käytti Tsekkoslovakian heikkoutta hyväkseen kaapaten itselleen Zaolzien alueen. Alue oli Itävalta-Unkarin hajoamisen jälkeen jaettu Puolan ja Tsekkoslovakian kesken molempien osapuolten luonnollisesti halutessa kaiken - arvokkaita hiilikaivoksia, nimittäin. Hauskinta asiassa oli se, että enemmistö Puolalle päätyneiden alueiden asukkaista olisi halunnut liittyä Tsekkoslovakiaan ja päinvastoin. Mutta maantieteelle ei voi mitään, pohjoisosa Puolalle ja eteläosa Tsekkoslovakialle. 1.10.1938 Puola miehitti Tsekkoslovakialle kuuluneen noin 800 neliökilometrin ja yli 200 000 asukkaan osan. Toisen maailmansodan jälkeen rajat palautettiin ennalleen ja nykyään alueen eteläosa kuuluu Tsekille, vaikka siellä edelleen onkin huomattava puolalaisvähemmistö.

2. Moresnet 1920, Saksa-Moresnet-Belgia. Wienin kongressin piirrellessä Euroopan rajat uusiksi 1815 Preussin ja Alankomaiden rajalla sijaitsi toinen Euroopan kahdesta sinkkisälpäkaivoksesta. Molemmat osapuolet olivat ymmärrettävistä syistä kiinnostuneita tästä korvaamattomasta resurssista. Vuonna 1816 sovittiin Moresnetin alueen jako kolmeen osaan: Preussin alueeseen, Alankomaiden alueeseen ja puolueettomaan alueeseen, johon kaivos ja läheinen kylä kuuluivat. Puolueettoman Moresnetin - pinta-ala 3,5 neliökilometriä, kolmisentuhatta asukasta - hallinto järjestettiin yhteistyöprojektina. Belgian itsenäistyttyä Alankomaista 1830 se otti Alankomaiden roolin Moresnetin hallinnosta - Alankomaille itselleen kun jäi Moresnetin kanssa rajaa vain yhden pisteen verran.
Alueen asukkailla oli monia etuja, joista vähäisimpiä eivät olleet matalat verot (valuuttana oli jostain syystä Ranskan frangi) ja vapautus asepalveluksesta (koski 1800-luvun loppupuolelta lähtien vain syntyperäisiä). Moresnetin olemassaolon merkitys kuitenkin katosi kaivoksen ehdyttyä 1885. Vuonna 1908 ehdotettiin alueen itsenäistymistä esperantonkielisenä valtiona. Monet asukkaat tarttuivatkin tähän oljenkorteen opiskellen esperantoa. Ajatukselle kävi yhtä kehnosti kuin esperanton menestystarinalle yleensäkin. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Saksa miehitti alueen ja Preussi liitti sen itseensä 1915. Kun sodassa sitten kävi kuten kävi, Versaillesin rauhassa Moresnet myönnettiin Belgialle sata vuotta aiemmin Preussille annettuja osia myöten. Belgia liitti sen virallisesti alueisiinsa 10.1.1920.

1. Steinstücken 1972, Itä-Saksa-Länsi-Saksa. Toisen maailmansodan jälkeen Berliini jaettiin neljän voittajavallan miehitysvyöhykkeisiin, jotka muodostivat Itä- ja Länsi-Berliinin, joista jälkimmäisestä tuli sittemmin DDR:n ympäröimä Länsi-Saksan eksklaavi. Koska miehitysvyöhykkeet oli jaettu vanhan Berliinin kaupunginrajojen mukaan, seurauksena oli muutamia kummallisuuksia. Yksi Länsi-Berliinin alue, Eiskeller, oli vain kapean polun Länsi-Berliiniin yhdistämä. Rajamutkat oikaistiin sopimuksella 1972. Aivan keskellä Berliiniä sijaitsi Lennen kolmio, jonka ohi muuri oikaisi jättäen hylätyn tontin keskelle Länsi-Berliiniä. Länsi-Saksa osti alueen Itä-Saksalta 1988, vain vuosi ennen muurin sortumista. Mutta kaikkein erikoisin tilanne oli se, että Länsi-Berliinin eksklaavilla oli itselläänkin eksklaavi Itä-Saksassa. Steinstückenin pikkuinen alue sijaitsi Berliinin lounaispuolella ja sen yhteyden Länsi-Berliiniin katkaisi pieni kaistale Itä-Saksaa. Asia ei aiheuttanut suurempia ongelmia ennen Berliinin muurin rakentamista 1961, mutta sen jälkeen kylläkin. Järjestelyistä olisi ehkä päästy helposti sopimukseen, mutta ongelman muodosti Steinstückenin ja Länsi-Berliinin välistä kulkeva Itä-Saksalle kuulunut rautatielinja. Lopulta vuonna 1972 sovittiin pienen maakaistaleen siirtymisestä Länsi-Saksan omistukseen. Korvauksena Itä-Saksa sai kuusi asumatonta, pienempää Länsi-Berliinin eksklaavia ja neljä miljoonaa D-markkaa. Steinstückeniin johtava silta sovittiin Länsi-Saksan alueeksi, mutta sen alapuolinen ilmatila ja rautatie Itä-Saksan. Lieneekö maailmanhistorian ainut kolmiulotteinen rajalinja?

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Sivallus CLXXXV

Mies tekee yleensä väärän asian.
Jos onnistuu tekemään oikean asian, tekee sen väärällä tavalla.
Jos onnistuu tekemään oikean asian oikealla tavalla, tekee sen väärässä paikassa.
Jos onnistuu tekemään oikean asian oikealla tavalla oikeassa paikassa, tekee sen väärään aikaan.
Jos onnistuu tekemään oikean asian oikealla tavalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, on täydellisyydessään ärsyttävä.

Idea sivallukseen Kari Rydmanin edelliseen sivallukseen esittämästä kommentista.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

torstai 7. heinäkuuta 2011

Sivallus CLXXXIII

Otetaan Suomesta mikä tahansa vähintään 10 000 hengen populaatio. Vaikka jokin kunta. Lähes varmasti kyseisestä populaatiosta on lähtöisin ainakin yksi henkilö jokaisesta seuraavasta kategoriasta:
- liikevaihdoltaan monen miljoonan euron yrityksen toimitusjohtaja
- yhteiskunnallisissa tehtävissä korkeaan asemaan kohonnut virkamies tai poliitikko
- tiedemaailmassa professoriksi päässyt
- jossakin taiteen lajissa vähintään kansalliseksi kuuluisuudeksi noussut nimi
- urheilussa olympiaedustaja
Oma kotikuntani Huitsinnevada on selvästi karsintarajaa pienempi, mutta täältäkin löytyy jokaisesta esimerkki.
Suomessa on noin 13 000 somalitaustaista henkilöä. Löytyykö populaatiosta esimerkkiä kaikista - tai edes yhdestäkään jonkun kriteerin täyttävästä? Jos ei, kyseessä on poliittisesta katsantokannasta riippuen joko osoitus siitä, että
1) puheet maahanmuuton yhteiskunnalle tuomasta rikkaudesta ovat täyttä soopaa.
2) Suomessa vallitseva rasismi estää maahanmuuttajien menestyksen.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Kestävyysjuoksun kirous

Kestävyysjuoksu. Miksi pirussa piti mennä tekemään tuollainen lajinvalinta? Maailmassa on kymmenittäin urheilulajeja ja mennä nyt valitsemaan laji,
1) joka on yksilölaji eli ei voi piiloutua toisten selän taa
2) joka on globaalisti harrastetuimpia lajeja
3) joka on peruskustannuksiltaan halpa eli kuka tahansa voi kokeilla
4) jossa median esittämät menestysvaatimukset ovat kovat
5) jossa huonolla tuurilla ei voi selittää epäonnistumisia
6) joka on fyysisesti rankka
7) jossa pystyvät menestymään myös tiettyjen muiden lajien edustajat.

Kun suomalainen kestävyysjuoksija sijoittuu MM-kisoissa sijalle 51, hän on täydellisesti epäonnistunut, huonokuntoinen ja laiska pummi. Kun suomalainen tennispelaaja on maailmanlistalla sijalla 51, hän on kivikova huippu-urheilija. Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue sijoittuu MM-kisoissa pronssille, he ovat kansallissankareita - huolimatta siitä että heidän edellään on kaksi muuta joukkuetta joissa molemmissa on 25 pelaajaa eli yksilöinä suomalaisten sijoitukset ovat välillä 51-75.

Vähän suhteellisuudentajua, kiitos. Niin kovia lajeja kuin tennis ja jääkiekko ovatkin, niitä ei voi verrata kestävyysjuoksuun tasoltaan edes samana päivänä. Kuinka moni on edes kokeillut tennistä? Takuulla alle 10 % maapallon väestöstä ja suomalaisistakin varmaan kolmasosa. Jääkiekkoa ylipäätään pelataan maissa, joiden yhteenlaskettu väkiluku on alle kolmasosa maapallon väkiluvusta ja huipputasolla maissa, joiden väkiluku on alle 10 % maapallon väkiluvusta. Sivuhuomautuksena mainittakoon vielä, että lätkän MM-kisojen aikaan NHL:n pudotuspelejä tahkosi kahdeksan sellaista joukkuetta, joista mikä tahansa olisi halutessaan pyyhkinyt lattiaa Suomen maailmanmestareilla.

Kestävyysjuoksun aliarvostus perustuu kahteen näköharhaan. Ensimmäinen näistä on kilpailun kovuus. Sunnuntain Hesarin urheilusivuilla toimittaja kirjoitti ilmeisen tosissaan: Golf on tunnetusti yksi maailman kilpailluimmista yksilöurheilulajeista, ellei kilpailluin. Siis mitvit? Mietin omaa satojen ihmisten tuttavapiiriäni. Muistin neljä, jotka ovat joskus pelanneet golfia - heistä yksi kilpailumielessä. Sen sijaan kestävyysjuoksua on kokeillut - liikuntavammaiset pois lukien - jokainen. Kilpailumielessä kaikki ovat ainakin koulussa juosseet. Kestävyysjuoksua voi harrastaa missä tahansa ja kuka tahansa, kustannuksiltaan se on varmaan maailman halvin urheilulaji. Mitä golfiin tulee, niin eipä ole liiemmin näkynyt kenialaisgolfareita.

Toinen näköharha on kestävyysjuoksun taso. Jokainen on juossut ja luulee tietävänsä siitä jotakin. Silti aivan järjestelmällisesti huippujuoksijoiden vauhti arvioidaan sen näennäisen helppouden vuoksi paljon todellista hitaammaksi. Kokeilkaapa huviksenne esittää seuraava kysymys kenelle tahansa: Jos maratonjuoksun ME-mies juoksisi maratonvauhdillaan Cooperin testin, mikä olisi tulos? Cooper on siinä mielessä hyvä valinta, että ainakin jokainen mies tietää mistä on kyse. Omien havaintojeni mukaan asiaan vihkiytymättömät vastaavat yleensä jotain 3000 - 3500 metrin välille, moodi on varmaan 3200 metriä. Ymmärrettävää. Armeijassa Cooperinsa juosseet tietävät kolmen tonnin olevan kova tulos ja 3500 juoksevien olevan melkoisia ihmemiehiä. Ei sitä vauhtia voi kukaan ylläpitää maratonia, on luonnollinen ajatus. Mutta. Oikea vastaus kysymykseen on 4083 metriä! Kun sitten tätä sulattelee, voi heittää lisäkysymyksen: Kuinka pitkän matkan uskoisit pysyväsi huippumaratoonarin kyydissä? Aika kaljamaha saa olla, jos vastaus on alle 400 metrin eli ratakierroksen. Totuus on taas toinen, Haile Gebrselassien maratonkeskivauhdilla 100 metriä sujahtaa aikaan 17,63. Yli puolelle 40-vuotiaista miehistä olisi tekemätön paikka.

Perään voi todeta, että kymppitonnin ME-vauhdilla satasen aika olisi 15,78. Tätä eivät monet juosseet edes parhaassa nuoruuskunnossaan. Sivumennen sanoen, Cooperissa tulos tuolla vauhdilla olisi 4564 metriä.

Tässä vaiheessa yleensä todetaan, että "niin no, maailman huiput, mutta Suomen kestävyysjuoksun taso on umpisurkea". Katsotaanpa tilastoja. Viime vuonna Suomen 20. paras kympin aika oli 32.37,22. Sillä vauhdilla Cooperin tulos olisi 3678 metriä. Tunnen entisen ammattilaisjalkapalloilijan, joka ei koskaan ole rikkonut 3000 metrin maagista rajaa Cooperissa.

Jos haluaa vielä hieroa suolaa haavoihin, voi huomauttaa viimevuotisen Suomen tilaston 20. parhaan naisjuoksijan painelleen kympin vauhtia, jolla Cooperin testissä olisi menty 3135 metriä. Armeijan erikoisjoukkoihin vaaditaan tietääkseni 2900 metriä. Suomessa kansallisen tason naisjuoksijat painelevat selvästi kovempaa tahtia yli kolminkertaisen matkan. Revi siitä.

Kun totuus vauhdista on vähitellen uponnut, on aika perustella miksi juoksu on suunnattoman kovatasoista. Yksinkertaisesti siksi, että sitä voi harjoittaa missä tahansa, kuka tahansa. Toisin kuin alppihiihtoa tai purjehdusta. Joka tuhannes ihminen on suomalainen. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen kestävyysjuoksulajin maailmantilastossa pitäisi tuhannen parhaan joukossa olla keskimäärin yksi suomalainen. Todellisuudessa siellä on paljon useampi. Kun tutkitaan kuudentoista kestävyyslajin (800, 1500, 3000, 5000, 10000, puolimaraton, maraton, esteet; kaikista sekä miehet että naiset) maailmantilastoja viime vuodelta, pelkästään kolmensadan parhaan joukossa on 24 suomalaissuoritusta. Odotusarvo puhtaasti väestöpohjan perusteella on viisi. Eikä tässä huomioida sitä, että suomalaisnuorella on valittavanaan kymmeniä eri lajeja siinä missä kenialaisen vaihtoehdot ovat kestävyysjuoksu ja jalkapallo.

Tilastomatematiikka on armotonta ja sillä perusteella kukaan ei voi arvostaa vaikka formula 1 -autoilun tasoa miksikään verrattuna kestävyysjuoksuun. Mutta yksi kestävyysjuoksun kirouksista piilee juuri tässä; rata ja tie ovat vapaat kenelle tahansa. Jos luulet pärjääväsi paremmin, harjoittele ja anna mennä. Sen sijaan kilpa-autoilijaan on helpompi samaistua; kuka tahansa voi kuvitella olevansa yhtä hyvä, jos vain saisi mahdollisuuden. Harva saa.

Kestävyysjuoksun kilpailullisuudesta tekee raa'an myös se, että jokaisen urheilijan harjoitusohjelmaan kuuluu juoksulenkkeilyä. Jos sattuu huomaamaan olevansa siinä hyvä, niin siitä vain piikkarikauppaan ja kisoihin. Mutta kuinka moni toisen lajin urheilija on osana harjoitusohjelmaansa kokeillut mäkihyppyä, squashia tai koripalloa? Kaikki juoksevat. Ja monissa lajeissa maailmanhuipun juoksukunnon on oltavakin sitä luokkaa, että hän pärjäisi kestävyysjuoksussa vähintään kansallisen huipputason alapuolella. Hiihto, ampumahiihto, pyöräily, soutu, … lista on pitkä. Juoksijan ei tarvitse pärjätä hiihdossa tai soudussa. Samanlaista toisen lajin osaamisvaatimusta ei ole missään muussa lajissa kuin juoksussa. Ei huippuluokan jääkiekkoilijan tarvitse olla divaritason koripalloilija eikä melojan tarvitse osata soutaa, mutta huippusuunnistajan on oltava kansallisen tason juoksija ja huippujalkapalloilijankin tarvittaessa pärjättävä piirinmestaruuskisojen 1500 metrillä.

No, itse kilpailusuoritus sentään on helppo. Ratajuoksussa ei tarvitse muuta kuin muistaa kääntyä joka 200 metrin päässä vasemmalle, sanotaan. Joukkuepelit ovat vaikeita, teknisiä ja taktisia. Niinpä. Ero onkin siinä, että juoksun tekniikka ja taktiikka eivät avaudu yhtä helposti. Saatan juoksun alkupuoliskon aikana todeta, että selvä peli, A voittaa kisan. Sitten A ottaakin irtioton vähän puolivälin jälkeen ja vaihdan mielipidettäni. A on aiemmin voittanut loppukirillään, nyt hän kuluttaa voimansa liian kovalla rytminvaihdolla ja häviää lopussa B:lle, joka parhaillaan juoksee A:ta tasaisesti kiinni, voimiaan tuhlaamatta sujuvalla askeleella. Sujuvalla askeleella. Jääkiekkoilija voi pelata hyvän matsin loukattuaan kätensä ensimmäisessä erässä, kärsiessään kroonisesta polvivammasta tai palattuaan kahden kuukauden pakkolevolta. Äskettäin katsoin kentän reunalla kisaa ja sanoin kahden kierroksen jälkeen, että ennakkosuosikki ei voita; askellus ei toimi. Eikä voittanut. Kestävyysjuoksu on niin raakaa hommaa, että loukkaantuneena tai harjoitustauon jälkeen ei ole mitään mahdollisuuksia menestyä. Eikä epäonnistumisessa voi mennä piiloon joukkuetovereiden taakse. Eikä sekuntikellolla ole koskaan huono päivä. Piikkarin voitelua ei voi syyttää epäonnistumisesta, toisin kuin suksien. Onneen liittyviä tekijöitä juoksussa on hyvin vähän. Suunnistuksessa, joka sinänsä on kova kestävyyslaji, satunnaisvaihtelu on kohtuullisen suuri. Jalkapallossa piirisarjalainen voi kerran kaudessa harhauttaa kuin Lionel Messi, mutta edes Suomen paras kestävyysjuoksija ei voi kertaakaan juosta kuten Kenenisa Bekele.

Kaiken tämän huomioiden ei ole mikään ihme, että kestävyysjuoksijoiksi valikoituu henkisesti lujia ihmisiä - tai sitten kestävyysjuoksu kehittää sen valinneesta lujan. Vilkaisin tämänvuotisten maastojuoksun SM-kisojen 20 parhaan miehen ja naisen listaa, yhteensä siis 40 suomalaista kestävyysjuoksijaa. En tiedä läheskään kaikkien ammattia, mutta ei voi olla sattumaa että tuonkokoisessa porukassa on ainakin neljä lääkäriä, kuusi opettajaa ja neljä insinööriä - tai sellaisiksi opiskelevia. Lisäksi joukkoon kuului mm. ekonomeja, tiedemiehiä ja yrittäjiä. Tietääkseni kaikki ovat suorittaneet tai suorittamassa jonkin rehelliseen työhön valmistavan tutkinnon, paitsi tietysti yksi lakimies.

Sivallus CLXXXII

Väitetään, että homoseksuaaleilla ei olisi samoja avio-oikeuksia kuin heteroilla. Ei pidä paikkaansa. Homot saavat mennä naimisiin eri sukupuolta olevan kanssa siinä missä heterotkin. Kokonaan toinen asia on että he eivät halua.

Mikäli homoavioliitot sallitaan, homoilla on itse asiassa enemmän oikeuksia kuin heteroilla. Homo voi koska tahansa mennä vaikka yleisen uimahallin saunatiloihin vilkuilemaan alastomia sen sukupuolen edustajia, jotka sattuvat häntä miellyttämään. Vaan antaapa olla jos hetero(mies) yrittää tehdä saman.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Lintu vai kala

Akvaarioissa pidetään tavallisten miljoona- ja kultakalojen lisäksi satoja muitakin lajeja, joista joillakin on hyvin erikoisia ominaisuuksia. Tässä erikoinen tusina.

12. Perhoskala. Yksi harvoista afrikkalaisista akvaariokaloista, jos Malawi- tai Tanganjikajärven kirjoahvenia ei lasketa - nehän koskettavat vain näiden emäksisten järvien faunaan hurahtaneita harrastajia. Pinnassa viihtyvillä kaloilla on erikoinen ominaisuus: ne osaavat lentää. Tosin vain lyhyitä matkoja paetessaan saalistajia tai pyydystäessään hyönteisiä, mutta kuitenkin. Lento on enimmäkseen liitoa, mutta kala räpyttelee rintaeviään lisäten näin lennon pituutta. Varmin tapa hankkiutua eroon perhoskaloistaan on jättää akvaario vähäksi aikaa vartioimatta ilman päällyslaseja.

11. Helmirihmakala. Kala edustaa tässä rihmakalojen heimoa, jonka lajeista useimmilla on erikoinen lisääntymistapa. Kutuajan lähestyessä koiras rakentaa kuplapesän omasta syljestään. Otus puhaltelee suustaan pari milliä halkaisijaltaan olevia kuplia, joista se kokoaa noin 10 x 10 cm kokoisen, paksuimmalta kohdaltaan parisenttisen pesän. Touhu näyttää sellaiselta, että suuta kuivaa. Tänä aikana keskikohdaltaan kaksinkertaiseksi paisunut, mätiä täynnä oleva naaras kyhjöttää akvaarion nurkassa odottamassa. Pesän valmistuttua koiras käy tökkimässä kuonollaan vastahakoista teeskentelevää naarasta tyyliin an ny, mä tiedän että sulla on. Naaras ei ole kovin innostunut ja sen ymmärtää. Yrittäkääpä itse puhaltaa sänky täyteen sylkikuplia ja ruvetkaa sitten vonkaamaan vaimolta. Lopulta sitten lohkeaa ja kudun jälkeen koiras kerää mätimunat pesään, jossa ne aikanaan kuoriutuvat. Koiras jää yksinhuoltajaksi, pitää huolta mädistä ja puhaltelee sittemmin pakoon yrittävät poikaset takaisin pesään, jonka läheisyydessä ne pysyttelevät joitakin päiviä kuoriuduttuaan.

10. Piikkisilmä. Vajaa kymmensenttinen pohjakala näyttää enemmän madolta kuin madot itse. Vasta tarkemmin katsoen huomaa evät, jotka muuten tummassa ruumiissa ovat täysin läpinäkyvät. Kaakkoisaasialaiseen sukuun kuuluu 25 suuresti toisiaan muistuttavaa lajia, joista edellä mainittu on akvaarioissa yleisin. Aikoinaan piikkisilmän viljelyä akvaariossa pidettiin mahdottomana, vaikka joitakin satunnaisia tapauksia oli havaittu. Itä-Euroopassa kutuhalut hoidettiin hormoniruiskein, mutta nykyään tiedetään periaatteessa rehellisetkin konstit. Kömpelön näköisen kalan luulisi olevan helppo haaviin napattava akvaariota vaihdettaessa, mutta kaikista akvaariokaloista se on varmaan vaikein pyydystettävä. Vaistoaa vaaran ja katoaa näkymättömiin. Pystyy piiloutumaan puolikkaan piikkisilmän kokoisiin koloihin. Kun sen ajaa liikkeelle, on niin nopea että sijaitsee kahdessa paikassa yhtä aikaa.

9. Isopurjepleko. Edustaa heimonsa kenties yleisimpänä akvaariokalana kaikkia imumonneja. Imumonnit ovat erikoistuneet syömään levää ja ovat siksi suosittuja akvaristien keskuudessa. Hämmästyttävintä heimossa on sen lajirunsaus. Eteläamerikkalaisen heimon kaikki lajit ovat elinympäristövaatimuksiltaan suunnilleen samanlaisia, joten luulisi että yksi ainoa laji riittäisi. Eikö mitä, imumonneja tunnetaan noin 700 eri lajia ja koko ajan löytyy lisää. Ei riitä järki käsittämään, miksi sivujoki X:ssä elää yksi monnilaji ja toiselta puolelta pääuomaa erkanevassa muuten samanlaisessa sivujoki Y:ssä eri monnilaji. Lajeja on niin paljon, että taksonomia on pelkkää sekamelskaa, jossa suuri osa monneista on yhä nimeämättä. Useimmat tunnetaan väliaikaisesti saksalaisen DATZ-akvaariolehden lanseeraamalla L-numerolla. Jotkut imumonneista ovat vain muutaman sentin mittaisia, suurimmat lähes metrin, mutta valtaosa on pituudeltaan noin 10-30 cm. Isopurjepleko kasvaa luonnossa 60-senttiseksi, mutta jää normaalisti akvaariossa selvästi pienemmäksi tilanpuutteen takia. Siitä huolimatta moni akvaristi hermostuu liian suureksi kasvavaan monniinsa, joka suurena paskoo valtavat määrät huonontaen vedenlaatua. Monnilla onkin hauska tapa ulostaa, sen ohut pökäle saattaa ennen irtoamistaan kasvaa jopa kalaa itseään pidemmäksi. Särkänniemen yleisöakvaario on hukkua (anteeksi sananvalinta) ihmisiin, jotka tarjoavat liian suureksi kasvanutta isopurjeplekoaan sinne ilmaiseksi.

8. Konnamonni. Englanniksi walking catfish eli kävelevä monni. Kun elinympäristö käy ahtaaksi tai ravinto loppuu, konnamonni kömpii ylös vedestä ja vaeltaa parhaimmillaan jopa satoja metrejä seuraavaan lammikkoon. Tästä onkin syntynyt melkoinen riesa USA:n etelävaltioissa, jossa vieraslaji on aiheuttanut tuhoja alkuperäislajiston keskuudessa. Vastuuttomat omistajat ovat joko pitäneet konnamonneja puutarhalammikoissa tai vapauttaneet ne suoraan luontoon. Toisaalta pitää ihmetellä, miksi koko otus saavutti suosiota akvaariokalana. Ulkonäöltään se muistuttaa Hjallis Harkimon ja Friedrich Nietschen risteytystä, tonkii akvaariosta kasvit irti sekä pohjan sekaisin niin että vesi sumenee ja ruokatapoihin kuuluu syödä akvaariosta kaikki sitä itseään pienemmät kalat ja osa suuremmistakin.

7. Aasianmutakala. Tunnetaan vanhan liiton miesten keskuudessa paremmin virheellisellä nimellään kiinanmonni, mikä kertoo esiintymisalueen oikein ja sukulaisuuden väärin. Kotiseudullaan otusta käytetään paitsi ruokana, myös sääennustajana - englanninkielinen nimi on weather loach. Väitetään, että matalapaineen lähestyessä kala muuttuu "hermostuneemmaksi", liikkuen normaalin pohjalla lojumisensa sijaan enemmän pinta- ja keskikerroksessa. Suomen oloissa tämä näyttää toimivan kesäaikaan luotettavasti, talvella ei niinkään. Aasianmutakala on hyvin kestävä, sietää epäpuhtauksia ja suuriakin lämpötilanvaihteluja. Se myös elää vanhaksi, jopa 20-vuotiaaksi hyvällä onnella. Akvaario-oloissa yleisin kuolinsyy onkin uteliaisuus eli pienen kolon löytäminen päällyslasista. Edes tällöin aasianmutakala ei välttämättä menehdy, koska se kykenee suolihengittämään ilmaa ja kuolee vasta kuivumiseen.

6. Lasimonni. Kala on kuin pikkuhousujen kangas: niin ohut, että läpi näkyy. Lasimonniparvea on hauska katsella, kun tausta erottuu ongelmitta. Vain hieman vedestä poikkeava taitekerroin paljastaa monnin ruumiin rajat, tosin silmä, kallo, selkäruoto ja sisäelimet luonnollisesti näkyvät. Erikoinen piirre on se, että kuoltuaan monni muuttuu maidonvalkeaksi.

5. Selkäuimarimonni. Kun kala kääntyy selälleen, se on yleensä varma merkki piakkoin seuraavista WC-pyttyhautajaisista. Tämä Afrikassa elävä monnilaji on poikkeus. Se viettää suurimman osan aikaansa kivenkolossa möllöttäen vatsa ylöspäin. Liikkeelle lähtiessään se yleensä rapsuttelee juurakoiden ja kasvien alapintoja edelleen selällään uiden. Uskotaankin, että otuksen erikoinen asento on kehittynyt juuri tästä syystä. Evoluutio on hoitanut asian vieläpä siten, että monnin vatsa on selkää tummempi eli juuri päinvastoin kuin muilla kalalajeilla. Tiedossa ei ole, kelluisiko monni kuoltuaan selkä ylöspäin - se näet on monnien tapaan raskasluinen otus ja vajoaa pohjaan satunnaiseen asentoon.

4. Ampujakala. Hyönteiset ovat kalojen suurta herkkua. Ongelma asiassa on se, että melkoinen osa hyönteisistä lentää ilmassa. Perinteinen ja hyväksi koettu ratkaisu on loikata vedenpinnan yläpuolelle ja napata niin monta kuin ehtii. Ampujakala on kehittänyt paremman strategian. Otus sylkee kuin laama, paitsi tarkemmin. Kala nousee aivan veden pintaan, työntää suunsa ulos ja sylkee vesisuihkun, joka osuu millintarkasti jopa kolmen metrin päähän. Ei mikään turha suoritus, etenkin kun kalan silmät ovat vedenpinnan alapuolella, jolloin sen on tähtäyksessään huomioitava Snellin taittumislaki. Eräässä saksalaisessa yleisöakvaariossa ampujakalat ruokitaan lätkäisemällä kimpale jauhelihaa seinään vedenpinnan yläpuolella, josta kalat ruiskuttelevat sen alas pupellettavaksi ja yleisöllä on hauskaa.

3. Roiskuttajatetra.
Ongelma: Pitää lisääntyä.
Ratkaisu: Kutu ja mätimunat.
Ongelma: Muut kalat syövät suurimman osan mätiä, joka onkin suurta herkkua.
Ratkaisu: Lisäännytään paikassa, johon muut kalat eivät pääse. Eli poissa vedestä.
Ongelma: Olemme kaloja. Emme selviä kuivalla maalla.
Ratkaisu: Hypätään kasvin lehdelle vedenpinnan yläpuolelle, naidaan siellä ja jätetään mätimunat lehdelle.
Ongelma: Mätimunat kuivuvat.
Ratkaisu: Koiras jää päivystämään ja roiskii pyrstöllään vettä munien päälle siihen asti, kunnes poikaset kuoriutuvat ja putoavat veteen.

2. Sokkotetra. Evolutiivisessa mielessä vastikään kehittynyt meksikontetrasta. Elänyt vuosituhansia pimeissä luolissa, jolloin evoluutio on suosinut tapauksia, jotka ovat käyttäneet vähemmän energiaa silmän kehitykseen ja vähitellen surkastuttanut silmät pois kokonaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että varsinaisella meksikontetralla on myös sokea alalaji, joka niin ikään elää luolassa, mutta pystyy yhä lisääntymään päälajin kanssa eli evoluutio ei ole edennyt yhtä pitkälle kuin varsinaisella sokkotetralla. Erinomainen esimerkki siitä, että jos Yläkerran Pomo loi kaiken kerralla, niin kyllä hän näki pirusti vaivaa saadakseen meidät uskomaan evoluutioon.

1. Nelisilmäkala. Itse asiassa silmiä on vain kaksi. Tosin molemmissa silmissä on keskellä kudosjuova, jonka molemmin puolin on iiris. Iiriksiä on siis neljä, mutta silmiä vain kaksi. Kala ui siten, että silmien ylempi osa on vedenpinnan yläpuolella tarkkailemassa mahdollisia saalishyönteisiä. Eikä silmän rakenne ole edes kalan omituisin piirre. Sen lisääntymiselimet ovat näet toispuoliset, puolella kaloista ne ovat vasemmalla ja puolella oikealla. Tämän seurauksena oikeanpuoleinen uros voi paritella ainoastaan vasemmanpuoleisen naaraan kanssa ja päinvastoin. Kuvitelkaapa että ihmisillä olisi samanlainen systeemi: "Hei, minä olen Jorma. Vaikutat viehättävältä naiselta, mutta ennen kuin tutustutaan tarkemmin, niin kerron että jormani on oikeanpuoleinen." "No voi hitto, minäkin olen oikeanpuoleinen. Ja me kun olisimme olleet täydellinen pari."