Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


maanantai 4. heinäkuuta 2011

Kestävyysjuoksun kirous

Kestävyysjuoksu. Miksi pirussa piti mennä tekemään tuollainen lajinvalinta? Maailmassa on kymmenittäin urheilulajeja ja mennä nyt valitsemaan laji,
1) joka on yksilölaji eli ei voi piiloutua toisten selän taa
2) joka on globaalisti harrastetuimpia lajeja
3) joka on peruskustannuksiltaan halpa eli kuka tahansa voi kokeilla
4) jossa median esittämät menestysvaatimukset ovat kovat
5) jossa huonolla tuurilla ei voi selittää epäonnistumisia
6) joka on fyysisesti rankka
7) jossa pystyvät menestymään myös tiettyjen muiden lajien edustajat.

Kun suomalainen kestävyysjuoksija sijoittuu MM-kisoissa sijalle 51, hän on täydellisesti epäonnistunut, huonokuntoinen ja laiska pummi. Kun suomalainen tennispelaaja on maailmanlistalla sijalla 51, hän on kivikova huippu-urheilija. Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue sijoittuu MM-kisoissa pronssille, he ovat kansallissankareita - huolimatta siitä että heidän edellään on kaksi muuta joukkuetta joissa molemmissa on 25 pelaajaa eli yksilöinä suomalaisten sijoitukset ovat välillä 51-75.

Vähän suhteellisuudentajua, kiitos. Niin kovia lajeja kuin tennis ja jääkiekko ovatkin, niitä ei voi verrata kestävyysjuoksuun tasoltaan edes samana päivänä. Kuinka moni on edes kokeillut tennistä? Takuulla alle 10 % maapallon väestöstä ja suomalaisistakin varmaan kolmasosa. Jääkiekkoa ylipäätään pelataan maissa, joiden yhteenlaskettu väkiluku on alle kolmasosa maapallon väkiluvusta ja huipputasolla maissa, joiden väkiluku on alle 10 % maapallon väkiluvusta. Sivuhuomautuksena mainittakoon vielä, että lätkän MM-kisojen aikaan NHL:n pudotuspelejä tahkosi kahdeksan sellaista joukkuetta, joista mikä tahansa olisi halutessaan pyyhkinyt lattiaa Suomen maailmanmestareilla.

Kestävyysjuoksun aliarvostus perustuu kahteen näköharhaan. Ensimmäinen näistä on kilpailun kovuus. Sunnuntain Hesarin urheilusivuilla toimittaja kirjoitti ilmeisen tosissaan: Golf on tunnetusti yksi maailman kilpailluimmista yksilöurheilulajeista, ellei kilpailluin. Siis mitvit? Mietin omaa satojen ihmisten tuttavapiiriäni. Muistin neljä, jotka ovat joskus pelanneet golfia - heistä yksi kilpailumielessä. Sen sijaan kestävyysjuoksua on kokeillut - liikuntavammaiset pois lukien - jokainen. Kilpailumielessä kaikki ovat ainakin koulussa juosseet. Kestävyysjuoksua voi harrastaa missä tahansa ja kuka tahansa, kustannuksiltaan se on varmaan maailman halvin urheilulaji. Mitä golfiin tulee, niin eipä ole liiemmin näkynyt kenialaisgolfareita.

Toinen näköharha on kestävyysjuoksun taso. Jokainen on juossut ja luulee tietävänsä siitä jotakin. Silti aivan järjestelmällisesti huippujuoksijoiden vauhti arvioidaan sen näennäisen helppouden vuoksi paljon todellista hitaammaksi. Kokeilkaapa huviksenne esittää seuraava kysymys kenelle tahansa: Jos maratonjuoksun ME-mies juoksisi maratonvauhdillaan Cooperin testin, mikä olisi tulos? Cooper on siinä mielessä hyvä valinta, että ainakin jokainen mies tietää mistä on kyse. Omien havaintojeni mukaan asiaan vihkiytymättömät vastaavat yleensä jotain 3000 - 3500 metrin välille, moodi on varmaan 3200 metriä. Ymmärrettävää. Armeijassa Cooperinsa juosseet tietävät kolmen tonnin olevan kova tulos ja 3500 juoksevien olevan melkoisia ihmemiehiä. Ei sitä vauhtia voi kukaan ylläpitää maratonia, on luonnollinen ajatus. Mutta. Oikea vastaus kysymykseen on 4083 metriä! Kun sitten tätä sulattelee, voi heittää lisäkysymyksen: Kuinka pitkän matkan uskoisit pysyväsi huippumaratoonarin kyydissä? Aika kaljamaha saa olla, jos vastaus on alle 400 metrin eli ratakierroksen. Totuus on taas toinen, Haile Gebrselassien maratonkeskivauhdilla 100 metriä sujahtaa aikaan 17,63. Yli puolelle 40-vuotiaista miehistä olisi tekemätön paikka.

Perään voi todeta, että kymppitonnin ME-vauhdilla satasen aika olisi 15,78. Tätä eivät monet juosseet edes parhaassa nuoruuskunnossaan. Sivumennen sanoen, Cooperissa tulos tuolla vauhdilla olisi 4564 metriä.

Tässä vaiheessa yleensä todetaan, että "niin no, maailman huiput, mutta Suomen kestävyysjuoksun taso on umpisurkea". Katsotaanpa tilastoja. Viime vuonna Suomen 20. paras kympin aika oli 32.37,22. Sillä vauhdilla Cooperin tulos olisi 3678 metriä. Tunnen entisen ammattilaisjalkapalloilijan, joka ei koskaan ole rikkonut 3000 metrin maagista rajaa Cooperissa.

Jos haluaa vielä hieroa suolaa haavoihin, voi huomauttaa viimevuotisen Suomen tilaston 20. parhaan naisjuoksijan painelleen kympin vauhtia, jolla Cooperin testissä olisi menty 3135 metriä. Armeijan erikoisjoukkoihin vaaditaan tietääkseni 2900 metriä. Suomessa kansallisen tason naisjuoksijat painelevat selvästi kovempaa tahtia yli kolminkertaisen matkan. Revi siitä.

Kun totuus vauhdista on vähitellen uponnut, on aika perustella miksi juoksu on suunnattoman kovatasoista. Yksinkertaisesti siksi, että sitä voi harjoittaa missä tahansa, kuka tahansa. Toisin kuin alppihiihtoa tai purjehdusta. Joka tuhannes ihminen on suomalainen. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen kestävyysjuoksulajin maailmantilastossa pitäisi tuhannen parhaan joukossa olla keskimäärin yksi suomalainen. Todellisuudessa siellä on paljon useampi. Kun tutkitaan kuudentoista kestävyyslajin (800, 1500, 3000, 5000, 10000, puolimaraton, maraton, esteet; kaikista sekä miehet että naiset) maailmantilastoja viime vuodelta, pelkästään kolmensadan parhaan joukossa on 24 suomalaissuoritusta. Odotusarvo puhtaasti väestöpohjan perusteella on viisi. Eikä tässä huomioida sitä, että suomalaisnuorella on valittavanaan kymmeniä eri lajeja siinä missä kenialaisen vaihtoehdot ovat kestävyysjuoksu ja jalkapallo.

Tilastomatematiikka on armotonta ja sillä perusteella kukaan ei voi arvostaa vaikka formula 1 -autoilun tasoa miksikään verrattuna kestävyysjuoksuun. Mutta yksi kestävyysjuoksun kirouksista piilee juuri tässä; rata ja tie ovat vapaat kenelle tahansa. Jos luulet pärjääväsi paremmin, harjoittele ja anna mennä. Sen sijaan kilpa-autoilijaan on helpompi samaistua; kuka tahansa voi kuvitella olevansa yhtä hyvä, jos vain saisi mahdollisuuden. Harva saa.

Kestävyysjuoksun kilpailullisuudesta tekee raa'an myös se, että jokaisen urheilijan harjoitusohjelmaan kuuluu juoksulenkkeilyä. Jos sattuu huomaamaan olevansa siinä hyvä, niin siitä vain piikkarikauppaan ja kisoihin. Mutta kuinka moni toisen lajin urheilija on osana harjoitusohjelmaansa kokeillut mäkihyppyä, squashia tai koripalloa? Kaikki juoksevat. Ja monissa lajeissa maailmanhuipun juoksukunnon on oltavakin sitä luokkaa, että hän pärjäisi kestävyysjuoksussa vähintään kansallisen huipputason alapuolella. Hiihto, ampumahiihto, pyöräily, soutu, … lista on pitkä. Juoksijan ei tarvitse pärjätä hiihdossa tai soudussa. Samanlaista toisen lajin osaamisvaatimusta ei ole missään muussa lajissa kuin juoksussa. Ei huippuluokan jääkiekkoilijan tarvitse olla divaritason koripalloilija eikä melojan tarvitse osata soutaa, mutta huippusuunnistajan on oltava kansallisen tason juoksija ja huippujalkapalloilijankin tarvittaessa pärjättävä piirinmestaruuskisojen 1500 metrillä.

No, itse kilpailusuoritus sentään on helppo. Ratajuoksussa ei tarvitse muuta kuin muistaa kääntyä joka 200 metrin päässä vasemmalle, sanotaan. Joukkuepelit ovat vaikeita, teknisiä ja taktisia. Niinpä. Ero onkin siinä, että juoksun tekniikka ja taktiikka eivät avaudu yhtä helposti. Saatan juoksun alkupuoliskon aikana todeta, että selvä peli, A voittaa kisan. Sitten A ottaakin irtioton vähän puolivälin jälkeen ja vaihdan mielipidettäni. A on aiemmin voittanut loppukirillään, nyt hän kuluttaa voimansa liian kovalla rytminvaihdolla ja häviää lopussa B:lle, joka parhaillaan juoksee A:ta tasaisesti kiinni, voimiaan tuhlaamatta sujuvalla askeleella. Sujuvalla askeleella. Jääkiekkoilija voi pelata hyvän matsin loukattuaan kätensä ensimmäisessä erässä, kärsiessään kroonisesta polvivammasta tai palattuaan kahden kuukauden pakkolevolta. Äskettäin katsoin kentän reunalla kisaa ja sanoin kahden kierroksen jälkeen, että ennakkosuosikki ei voita; askellus ei toimi. Eikä voittanut. Kestävyysjuoksu on niin raakaa hommaa, että loukkaantuneena tai harjoitustauon jälkeen ei ole mitään mahdollisuuksia menestyä. Eikä epäonnistumisessa voi mennä piiloon joukkuetovereiden taakse. Eikä sekuntikellolla ole koskaan huono päivä. Piikkarin voitelua ei voi syyttää epäonnistumisesta, toisin kuin suksien. Onneen liittyviä tekijöitä juoksussa on hyvin vähän. Suunnistuksessa, joka sinänsä on kova kestävyyslaji, satunnaisvaihtelu on kohtuullisen suuri. Jalkapallossa piirisarjalainen voi kerran kaudessa harhauttaa kuin Lionel Messi, mutta edes Suomen paras kestävyysjuoksija ei voi kertaakaan juosta kuten Kenenisa Bekele.

Kaiken tämän huomioiden ei ole mikään ihme, että kestävyysjuoksijoiksi valikoituu henkisesti lujia ihmisiä - tai sitten kestävyysjuoksu kehittää sen valinneesta lujan. Vilkaisin tämänvuotisten maastojuoksun SM-kisojen 20 parhaan miehen ja naisen listaa, yhteensä siis 40 suomalaista kestävyysjuoksijaa. En tiedä läheskään kaikkien ammattia, mutta ei voi olla sattumaa että tuonkokoisessa porukassa on ainakin neljä lääkäriä, kuusi opettajaa ja neljä insinööriä - tai sellaisiksi opiskelevia. Lisäksi joukkoon kuului mm. ekonomeja, tiedemiehiä ja yrittäjiä. Tietääkseni kaikki ovat suorittaneet tai suorittamassa jonkin rehelliseen työhön valmistavan tutkinnon, paitsi tietysti yksi lakimies.

20 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Joo, juoksu on kova laji.

Mutta niin on kävelykin. Suomalaisen NAISET nimittäin KÄVELEVÄT Cooperin testissä yli maagisen 3000 m rajan (3000 m ratakävelyn SE: Sari Essayah, 11.59,60).

Siitä vaan nettipullukat juoksemaan saman verran :))

Jaska Brown kirjoitti...

Ano, ihan totta. Aikoinaan armeijassa kapteeni käytti juuri tuota samaa vertausta.

Arvostan kävelijöitä todella kovina urheilijoina, mutta kävelyä sinänsä pidän lajina keinotekoisena.

Jaska Brown kirjoitti...

Piti vielä lisäämäni listaan mutta unohtui, että kestävyysjuoksu on vieläpä se laji, jota varten evoluutio on meitä muokannut viimeiset miljoonat vuodet.

Ironmistress kirjoitti...

Eläinkunnan olympialaisissa kestävyysjuoksu olisi täysin ihmisten laji. Ihmisellä on kaikista maaeläimistä paras matkakestävyys. Ihminen kykenee juoksemaan näännyksiin kaikki muut eläimet - ainoastaan kameli pärjää ihmiselle, eikä sekään todella ultrapitkillä matkoilla.

Kertomus siitä, miten Feidippes juoksi täysissä hopliitin rytkyissä Marathonista Ateenaan, on täysin uskottava.

Tomi kirjoitti...

Loistava kirjoitus.

RM. oletko koskaan kuullut susista (tai savannikoirista (voi kutsua myös hyeenakoiriksi)) tai vielä paremmin vetokoirista (siperian husky)? Ne pesevät ihmisen kestävyydessä.

Professori kirjoitti...

Kestävyysjuoksu on tosiaankin yksi maailman kovimmista ja kovatasoisimmista urheilulajeista. Mutta toki vielä kovatasoisempi lienee pikajuoksu, jota myöskin on jokainen kokeillut, mutta jonka harrastaminen ei vaadi ihan samanlaista itsensä rääkkäämistä kuin kestävyysjuoksu. Valitettavasti suomalaisten geenit eivät kuitenkaan sovellu pikajuoksun harrastamiseen.

Meillä on kestävyysjuoksun (ja ylipäänsä yleisurheilun) lisäksi muutama urheilulaji, joihin hakeutuu akateemisia ihmisiä: sellaisia kuin suunnistus ja maastohiihto. Kaikkia näitä yhdistää lajin harjoittelun armottomuus ja kilpailutilanteen lahjomattomuus (kello ratkaisee). Luulen että olet oikeassa siinä, että näiden lajien vaatimuksilla ja ihmisen muussa elämässä näkyvällä kunnianhimolla on jotain tekemistä toistensa kanssa.

Kumitonttu kirjoitti...

Silläkin uhalla, että paljastan oman tietämättömyyteni ja maalaisuuteni (muutan ensi kuussa kaupunkiin), kysyn, että onko käytännössä mahdollista nousta maailman kymmenen parhaan maratoonarin joukkoon, jos ei käytä dopingia? Doping nyt kansankielellä ymmärrettynä, eli suorituskykyä parantava kemiallinen yhdiste, jota ei ollut joskus paavonurmen aikaan. Olipa kiellettyjen aineiden listoilla tahi ei.

Tämä ja se edellinen fisu-juttu oli tosi mukavia lukea, kiitos!

Anonyymi kirjoitti...

Kova laji on... Sen verran päivitän, että nykyään erikoisjoukoista ljk:ssa ja erikoisrajajääkäreillä testeissä cooperin sijasta juostaan 5 kilometrin reppujuoksu, jossa viimeinen 3 kilometriä pitää juosta väh. alle 14,30. tst-sukeltajilla cooperin raja taitaa olla tuo 2900. Kansainväliseen valmiusjoukkoon sen sijaan pääsee 2300 metrillä.

Jaska Brown kirjoitti...

IM ja Tomi: juuri tuo ajatus ihmisestä eläintä vastaan on yksi valmennusfilosofiani peruspilareista. Meidän juoksukykymme on kehittynyt ajamaan antiloopin väsyksiin. Harjoitusohjelmia laatiessa yksi perusajatuksista on se, että kehittävä harjoitus simuloi tällaista juoksua.

Professori: Pikajuoksu on harrastajamääriltään suurempi ja siihen on monia syitä, joista vähäisin ei ole psykologinen vaikutus - on helpompi hävitä paremmalleen sekunnilla kuin minuutilla. Mutta tuo ilmeisen tosi toteamus suomalaisten geenit eivät kuitenkaan sovellu pikajuoksun harrastamiseen paljastaa jotakin. Kestävyysjuoksussa huipulla nähdään kaikenvärisiä kisailijoita, mikä taas kertoo lajin meritokraattisuudesta ja tasavertaisuudesta. Pikajuoksussa edes C-luokan tulosta ei tehdä ilman lahjoja, kun taas kestävyysjuoksussa siihen pystyy kuka tahansa perusterve ihminen järjestelmällisellä harjoittelulla.
Havainto kestävyyslajien ja akateemisen koulutuksen suhteesta on tosi ja vahvin korrelaatio on varmaan suunnistuksessa. Hiihto on noussut tähän joukkoon vasta viime aikoina: ensimmäinen yksilölajissa Suomen mestaruuden voittanut ylioppilas oli Harri Kirvesniemi.

Kumitonttu: On mahdollista. Tai sitten erehdyn pahemman kerran. Mutta perustan näkökantani seuraaviin aihetodisteisiin:
1) Dopingkontrolli on nykyään tehokasta ja siitä huolimatta kestävyysmatkoilla maailman kaikkien aikojen listat päivittyvät koko ajan, toisin kuin heittolajeissa (etenkin naisten).
2) Lajissa ei liiku niin iso raha, että vilunkimiehillä olisi varaa kulkea kehityksen kärjessä testaajien edellä.
3) Yksittäinen urheilija ei tuohon pysty, vaan pitää olla melkoinen taustajoukko ja se ei ole yksityisesti taloudellisesti kannattavaa. Italian ja Espanjan 80- ja 90-lukujen saavutukset perustuivat tietääkseni valtion tuella tehtyyn douppaukseen.
4) Dopingin käyttäjien uran tunnistaa yleensä a) äkillisestä tulosparannuksesta ja b) lyhyestä kestosta. Esimerkiksi maratonin ME-juoksijat Haile Gebrselassie ja Paula Radcliffe eivät täytä kumpaakaan ehtoa, kun taas kohdassa 3 mainittujen maiden huippumiehet poikkeuksetta a-kohdan ja usein myös b:n.
5) Omat valmennuskokemukset. Kun tietää mitä tällä valmennuksella ja harjoituksella on saatu aikaan, niin siitä suhteuttaen huippulahjakkaalle, vuosikymmenen treenanneelle vuoristosta kotoisin olleelle etelässä ammattimaisesti hyvissä olosuhteissa harjoittelevalle urheilijalle nykyään saavutetut huippuajat ovat täysin uskottavia.

Anonyymi: Olin vähän epätarkka ilmaisussani. Tarkoitin 2900 metrin Cooperilla sitä rajaa, joka pitää todistajanlausunnon mukaan olla saavutettu, jotta pääsisi edes pääsykokeisiin. Tämä oli voimassa ainakin pari vuotta sitten laskuvarjojääkäreihin pyrkiessä, itse pääsykokeissahan ei Cooperia juosta vaan tuo paremmin vaatimuksia simuloiva repputesti. Olen sattuneesta syistä kohtuullisen hyvin tietoinen nykyisistä erikoisjoukkojen pääsykokeista, vaikka omasta varusmiespalveluksesta onkin aikaa kulunut…

Anonyymi kirjoitti...

Kyyyllä, kestävyysjuoksu on kova laji, joka vaatii harrastajaltaan paljon. En usko, että tästä ollaan eri mieltä.

Sen sijaan väitteet eri lajien harrastamisesta ovat niin ja näin. Kyllä kaikki ihmiset toki useimmiten ovat juoksuaskelia ottaneet, mutta ovatko he lajeja ”harrastaneet”, onkin jo toinen kysymys. Jos nimittäin harrastamisella tarkoitetaan esim. seuroissa tai kilpailuissa tapahtunutta toimintaa. Eihän jokainen kerran elämässään kyykistynyt ole sentään voimistelija, tai kiven naapurin pojan päähän nakannut kiekonheittäjä.

Kun suomalainen sijoittuu MM-kisojen kympillä sijalle 51, kukaan ei sano häntä laiskaksi pummiksi. Mutta sen sijaan lajiniilonkin täytyy ymmärtää, että ynnä muut –sijoituksille ei (penkki)urheileva yleisö syty eivätkä kunnat ole valmiita näille sijoituksille yltäviä kesämökein palkitsemaan.

Vertailuja voisi jossain määrin tehdä oikeudenmukaisemmaksi se, kun tarkasteltaisiin vaikkapa SM-kisoihin aikuisissa ja nuorissa osallistuneita lajeittain. Paljonko osanottajia on Kalevan Kisojen kympillä ja paljonko tenniksen SM-kisoissa (jos sellaisia on) mahdolliset karsinnat huomioon ottaen. Minulla on epäilys, korrrrostan että kyseessä on vain epäilys, että kestävyysjuoksu ei tässä kovinkaan hyvin pärjää. Tämä tieto perustuu selkäytimeen ja siihen, että koskaan en ole tuntenut yhtäkään ihmistä, joka kilpailumielessä on harrastanut pitkän matkan juoksuja. Harrastelijamaratoonareita tunnen lukuisia samoin kuin itseni kaltaisia hemmoja, jotka käyvät enemmän tai vähemmän säännöllisesti pelaamassa sulkista.

Pallopeleistä globaalisti suosittuja ovat futis, koris ja lentis, joilla on miljoonia harrastajia seuratasolla asti. Huipulla ei riitä, että pistää töppöstä toisen eteen muita paremmin vaan muita ominaisuuksia ja ennen kaikkea sitä, mitä ei edes oikein voi sanoiksi pukea, pallosilmää. Pätee eritoten futikseen, jonka vaikeusaste on ylivertainen siksi, että sitä pelataan – niin – jaloin.

Kun vielä vertaa näiden lajien muuta yleistä suosiota, ei tarvitse ihmetellä, miksi keskivertokin pelaaja kiinnostaa enemmän kuin Martti Vainion manttelinperijät. Futiksen MM-finaali kiinnostaa huomattavasti laajempaa yleisöjoukkoa kuin kymppitonnin MM-finaali, vaikka viimemainittujen joukko varmasti hakkaa jokaisen futarin Cooperin testissä. Muualla on tajuttu, että urheilijan ja urheilun kiinnostavuus voi olla muussakin aspektissa kuin juoksukunnossa.

Kyllä suomalaisen kestävyysurheilun tasosta voidaan esittää myös kriittisiä näkemyksiä, koska taso on heikentynyt, jos vertailukohteena pidetään maailman kärkeä ja ennen kaikkea sitä, että joskus maailman kärkeä olivat määrittämässä suomalaiset. Nykypäivän Kalevan Kisojen mitaliin oikeuttavilla tuloksilla oltaisiin kai viimeksi pärjätty sotavuosina. Tässä mielessä on oikeutettua puhua siitä, että taso on kurja. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kuka tahansa timosoini juoksisi kymppiä lähellekään puolta tuntia. Jokainen jätkä SM-kisojen lähtöviivalla on varmasti kova gubbe, mutta että heidän edesottamustensa pitäisi suuria joukkoja kiinnostaa! No way.

Väestömäärään suhteutettuna suomalaisten menestys ei ole missään lajissa vastaa odotusarvoa, paitsi sumopainissa. Suomessa ei pitäisi saman tarkastelun perusteella olla yhtään pelaajaa minkään lajin parhaan sadan listalla. Kuitenkin kaikesta huolimatta näin on niissäkin lajeissa, joita käytännössä kaikkialla harrastetaan kuten vaikkapa nyrkkeily ja paini – vaikka tarkkoja paremmuustilastoja lajien luonteen vuoksi on mahdotonta luoda.

Eri lajien korreloivuudesta ammatteihin ja henkiseen kapasiteettiin olisin tulkintojen osalta varsin varovainen. Olen kuullut väitteen, että lentopalloilijat olisivat kaikkien fiksuinta sakkia! Ainakin sen tiedän, että autiolle saarelle en matkakumppanikseni ottaisi ketään huippu-urheilijaa – enkä ainakaan hiihtäjää - Janne Holmenia ja Minna Kauppia lukuun ottamatta. Tosin eri syistä.

Jaska Brown kirjoitti...

Ano, kirjoitat asiaa. Kilpailluin laji maailmassa on kiistatta jalkapallo. Halusin vain korostaa, että kestävyysjuoksu on paljon kilpaillumpi kuin kuvitellaan. Tähän liittyy kiinteästi väestötilastoihin perustuva vertailu; globaalisti ainoat lajit joita kuka tahansa missä tahansa pystyy harjoittamaan ovat jalkapallo ja juoksu. Missä tahansa muussa lajissa tuo "tuhannen parhaan joukossa" vertailu ei toimi läheskään yhtä hyvin.

Aktiivien määriin perustuva vertailu ei toimi kovin hyvin, koska kestävyysjuoksua kilpailumielessä harrastavat lähes pelkästään potentiaalisesti lahjakkaat (en tässä laske massamaratoneja kilpailuksi, koska rajasit ne pois), kun taas tennistä kilpailumielessä voi harrastaa kuka tahansa. Analogisesti vastaavin perustein luokanopettajakoulutukseen pääsemistä voi pitää kovempana suorituksena kuin biokemistin koulutukseen pääsemistä, koska hakijoita on monikymmenkertainen määrä.

Taso on laskenut kulta-ajoista, mutta ei sentään 40-luvun tasalle. Aikavertailua tehtäessä pitää muistaa, että nykyradat ovat nopeampia, mutta toisaalta viime vuoden Kalevan Kisoissa oli sellainen helle, että allekirjoittanut vuoti vettä katsomon puolella pelkissä shortseissa. Kun ottaa miesten kestävyysmatkat (naisilla ei sellaisia ennen 80-lukua ollut), niin huomaa että viimevuotista pronssimitalistia paremmalla ajalla on ensi kertaa voitettu Kalevan kisoissa kultaa seuraavina vuosina: 800 metriä 1953, 1500 metriä 1956, 5000 metriä 1955, 10000 metriä 1949, esteet 1953. Ja vertailu 30 vuoden takaiseen tilastoon, jolloin kestävyysjuoksussa oli vielä tasoa olympiamitaleita myöten: 800 metrin tilastoykkönen 2010 olisi ollut kolmas, 1500 m kolmas, 5000 m neljäs, 10000 m viides ja esteet neljäs.

Lentopalloilijoiden fiksuudesta on samoja kokemuksia, ainakin muihin joukkuepalloilijihin nähden. Tuskin sentään pärjäävät kestävyysjuoksijoille, suunnistajista nyt puhumattakaan. Noin keskimäärin. Poikkeuksia on joka lajissa suuntaan jos toiseenkin, kyseessä on korrelaatio eikä kausaatio.

vieras kirjoitti...

Miten hyvin muut yleisurheilijat osaavat juosta? Mitä aikoja ne saisivat eri pituisilla juoksumatkoilla?

Kävelijällä luulisi olevan juoksukuntoa vaikka kävely ei ole juoksua.

Aiemmin pikajuoksijat kilpailivat myös pituushypyssä tai kolmiloikassa ja jotkut saivat mitaleita sekä juoksumatkastaan että hypystään. Nykyään ei taida olla tuollaisia. Jos katsoo toisinpäin niin onko pituushyppääjillä ja kolmiloikkaajilla hyvä juoksukunto? Entäs korkeushyppäääjät ja seiväshyppäjät?

Entäs heittolajien osallistujat? Kuulantyöntäjät, moukarinheittäjät ja kiekoheittäjtä ovat aika isoja ja painavia korstoja joten vaikuttaisi siltä että ne eivät kovin kummoisia aikoja saa juoksumatkoilla. Keihäänheittäjät eivät ole niin korston näköisiä joten heillä on kaiketi parempi juoksukunto kuin muilla heittäjillä.

Ai niin, lähetin muuten sähköpostia.

Jaska Brown kirjoitti...

Vieras, Sari Essayah tuli huippuvuosinaan maastojuoksun SM-kisoissa muistaakseni kahdenneksitoista.

Seitsemän metrin pituushyppääjän on oltava satasella vähintään 11,50 -tasoa ja kahdeksan metriä ylittävän kymmenen puolen kantturoissa. Laske itse, kyseessä on helppo heittoliiketehtävä kun vnolla ja lähtökulma tiedetään. Sergei Bubka oli satasella noin 10,2 -mies. Kestävyysmatkoilla eivät pärjää tietenkään niin hyvin, mutta yllättävää kyllä pituushyppääjät ja kolmiloikkaajat menestyvät yleensä sprinttereitä paremmin. Johtuu siitä, että heillä askel perustuu yleensä enemmän rullaavuuteen kuin voimaan.

Heittolajimiehet ovat yllättävän sähäköitä. Esimerkiksi moukarinheiton viisinkertainen Suomen mestari takavuosina, Kauko Harlos, juoksi satasen 11,1. Moni kiekonheittäjä on pärjännyt kymmenottelussa kohtuullisesti. Keihäänheittäjältä vaaditaan kestävyyttä, Tero Pitkämäen harjoitusohjelmaan kuuluu juoksua ja pitkiä hiihtolenkkejä.

GM kirjoitti...

lätkän MM-kisojen aikaan NHL:n pudotuspelejä tahkosi kahdeksan sellaista joukkuetta, joista mikä tahansa olisi halutessaan pyyhkinyt lattiaa Suomen maailmanmestareilla.

Höpöhöpö. Katso vaikkapa Venäjän joukkueen nimilistaa niin toteat, ettei millään NHL seuralla olisi varaa ostaa tai pitää sellaista sakkia vaikka haluaisi. Siinä oli rusinat NHL pullasta ja turpaan tuli.

Muuten kirjoitus oli asiallinen ja kiinnostava.

Jaska Brown kirjoitti...

Kiitos, GM!

Venäjän poppoota en kommentoinutkaan, vaan Suomen. Katso Suomen joukkueen nimilistaa ja vertaa sitä NHL:n mihin tahansa joukkueeseen.

En ole jääkiekkotaktiikan asiantuntija enkä SM-maastojen takia ehtinyt MM-kisojen kahta viimeistä peliä katsoa, mutta ymmärtääkseni Venäjän joukkue oli tyypilliseen tapaansa paljon vähemmän kuin osiensa summa, kun taas Suomella tilanne oli päinvastainen. Siksi Suomi ilmaveivasi Venäjän pihalle finaalista.

Tästä seuraa myös se, että yksittäisessä ottelussa Suomi (tai Venäjä) olisi voinut voittaa vaikka Boston Bruinsin. Mutta paras seitsemästä -sarjassa ei olisi ollut mitään jakoa. Ei ainakaan Suomella, Venäjällä ehkä jos olisivat saaneet ryhmädynamiikan toimimaan ja kiekko olisi pomppinut suotuisasti.

Väittämäsi Venäjän joukkueen tasosta oli mielenkiintoinen ja tutkin tilannetta yksinkertaisella mittarilla. Venäjän joukkueen pelaajat tekivät tällä kaudella NHL:n runkosarjassa yhteensä 106 maalia eli selvästi vähemmän kuin yksikään NHL-joukkue. Tämä ei tietenkään kerro koko totuutta, koska melkoinen osa joukkueesta tuli KHL:stä. Vielä viisi vuotta sitten se olisi kertonut enemmän, mutta nykyään venäläiset eivät juurikaan lähde NHL:ään rivimiehiksi tai vilttiketjuun, koska saavat yhtä hyvää liksaa KHL:ssä. Jos lasketaan koko joukkueen viimekautinen maalimäärä yhteen eli oletetaan KHL-maali NHL-maalin veroiseksi (mitä se ei tietenkään ole, mutta tilannetta jossain määrin tasoittaa pienempi ottelumäärä), Venäjän joukkueen pelaajat tekivät yhteensä 269 maalia, joka on hieman enemmän kuin maaliahneimmilla NHL-joukkueilla (262 ja 261).

Tällä mittarilla voisi sanoa, että Venäjän maajoukkue oli materiaaliltaan ihan NHL-joukkueeseen verrattavissa oleva ryhmä. Pelaajien roolituksen takia maalimäärä ei tietenkään kerro koko totuutta, mutta väitän mittarin olevan aika hyvin suuntaa-antava.

atronii kirjoitti...

Varsinkin pitkillä matkoilla tarvitaan kestävyyttä. Olen lukenut siitä faktoja.

Anonyymi kirjoitti...

Millä tavalla keinotekoisena ?

Jaska Brown kirjoitti...

Anonyymi, keinotekoisena siinä mielessä että jos on tarkoitus edetä mahdollisimman nopeasti pisteestä A pisteeseen B, niin silloin ei kävellä.

Viskisieppo kirjoitti...

Eipä nyt kyllä oikein mene analogiat oikein. Jos tennistä ei pelaa yhtä paljon ihmisiä kuin mitä juoksia harrastavia on, niin sillä ei ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että kuinka moni tosissaan harrastaa kilpajuoksua ja kuinka moni tosissaan harrastaa tennistä kilpaillakseen. Muissa lajeissa sama juttu. Vähemmän yllättäen juoksu alkaa häviämään monille lajeille. En tiedä tenniksestä, mutta Suomessa ainakin jääkiekko vetää ohi helposti, ja se näkyy myös tuloksissa.

Naurettavin analogia oli sanoa, että pronssin saavuttaneessa jääkiekkojoukkueessa yksilöt ovat sijoilla 50->. Joukkuelajit ovat joukkuelajeja. Niissä ei yksilön kyvyt korostu pidemmän päälle, jos ei ole joku äärimmäinen lahjakkuus.

Jos joku sanoo, että MM-tasolla 50. tullut suomalainen on huono, niin sitten olet vain törmännyt harvinaiseen tyhmään yksilöön. Suomessa kuitenkin muistetaan vielä ne ajat, kun suomalaiset pärjäsivät kisoissa, joten ihmiset ovat pettyneitä, vaikka näin ei tarvitsisi välttämättä olla, kun ottaa huomioon, että meillä on kansassa vain 5 miljoonaa ihmistä. Suomi menestyy yhä loistavasti tämän faktan huomioon otettuna. Ruotsi tietysti menestyy paremmin, mutta Ruotsissa nyt nämä asiat tehdäänkin paremmin, ja Ruotsi on urheilullisesti varmaan kovin maa maailmassa, kun katsoo väkilukua ja huonoa ilmastoa.

Jaska Brown kirjoitti...

Viskisieppo: Tähän asiaan voi ottaa monta näkökulmaa. Se, mitä kirjoituksessa kritisoit, on perusluonnollisten yksilölajien menestystä korostava näkökulma ja sellaisena kärjistetty. Toinen äärinäkökulma on se, mikä on yleisesti voimassa oleva paradigma. Tämä kirjoitus ei sinänsä noita käsitellyt, ainoastaan sivusi. Olen näiden näkökulmien vertailua käsitellyt muissa kirjoituksissa, joihin pari linkkiä.

En tiedä tenniksestä, mutta Suomessa ainakin jääkiekko vetää ohi helposti, ja se näkyy myös tuloksissa.
Jääkiekko on globaalisti marginaalilaji, jota harrastetaan vain muutamassa maassa tosissaan. Luettelo kaikista kiinalaisista, espanjalaisista ja kenialaisista NHL-pelaajista: - - - . Jos esimerkiksi yleisurheilua harrastettaisiin yhtä laajasti kuin jääkiekkoa, Suomi olisi esim. vuoden 2012 EM-kisoista ottanut 22 mitalia eikä vain yhtä ainoaa keihäspronssia-

Naurettavin analogia oli sanoa, että pronssin saavuttaneessa jääkiekkojoukkueessa yksilöt ovat sijoilla 50->. Joukkuelajit ovat joukkuelajeja. Niissä ei yksilön kyvyt korostu pidemmän päälle, jos ei ole joku äärimmäinen lahjakkuus.
Kyllä, aivan oikein. Mutta sallinet pienen vertauksen. Suomi on keihäänheitossa tasoltaan maailman kovimpia maita. Kuvitellaan, että keihäänheitto olisi joukkuelaji, jossa on 25 heittäjää joukkueessa, kuten jääkiekossa. Sitten Suomi voittaa maailmanmestaruuden. Joukkueessa on mukana 25 Suomen parasta heittäjää ja se 25. paras on juhlittu maailmanmestari siinä missä muutkin. Viime vuonna Suomen 25. parhaan keihäänheittäjän tulos oli 70,62. Tai no, itse asiassa ne Suomen 25 parasta keihäänheittäjää heittivätkin MM-kisojen aikaan enimmäkseen Pohjois-Amerikan NJL:ssä (National Javelin League), samoin kuin osa seuraavaksi parhaista. Tällöin Suomen viidestä 80 metrin kaverista joukkueeseen pääsi vain yksi ja juhlitun maailmanmestaruusjoukkueen heikoin lenkki olikin vasta Suomen 50. paras heittäjä, tulos 64,74.
Tässä lisävertailua aiheesta.

Jos joku sanoo, että MM-tasolla 50. tullut suomalainen on huono, niin sitten olet vain törmännyt harvinaiseen tyhmään yksilöön.
Tarkoitatko harvinaisen tyhmällä noin yleensä vai oikeassa verrokkiryhmässä eli suomalaisissa urheilutoimittajissa... No, on myönnettävä että jälkimmäisessä ryhmässä on tapahtunut selvää kehitystä asioiden oikeassa suhteuttamisessa sitten 90-luvun.

Ruotsi on urheilullisesti varmaan kovin maa maailmassa, kun katsoo väkilukua ja huonoa ilmastoa.
Kyllä.