Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


lauantai 27. helmikuuta 2010

Sivallus LXXV

Tarja Halosen kaltaisen katastrofin valitsemiseen presidentiksi eivät mitenkään olisi riittäneet häntä kannattaneet hölmöt. Puuttuvat äänet tulivat häntä vastustanelta, liikaa tosi-tv:tä katsoneilta hölmöiltä, jotka luulivat että pitää äänestää sitä jonka haluaa putoavan pois.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Kansainvälinen joukkue

Jari Litmanen jatkaa yhä uraansa. Vaikka miehellä olisi minkälainen kilpailuvietti tahansa, en usko hetkeäkään että jatkon syynä on himo pärjätä FC Lahden tai minkä tahansa muun seuran riveissä. Litmanen lienee nykyajan merkittävin jalkapalloilija, joka ei ole koskaan pelannut MM-kisoissa tai maanosan mestaruusturnauksessa. Litti yrittänee vielä kerran EM-karsinnassa.

Moni muu huippuluokan joukkueurheilija jakaa saman kohtalon. Yksi maailmanhuippu ei riitä viemään joukkuetta arvokisoihin. Kun tätä tarkastelee yksilön kannalta, tilanne on huutava vääryys. Toisaalta olisi vielä epäoikeudenmukaisempaa, että Suomi olisi hyväksytty vuoden 2002 MM-kisoihin siksi, että Litmanen ja Hyypiä olivat maailman 100 parhaan pelaajan joukossa. Tai että jääkiekon olympiaturnaukseen hyväksyttäisiin joukkueet katsomalla NHL:n pistepörssiä ja ottamalla maita siinä järjestyksessä, kun ensimmäinen kyseistä maata edustava pelaaja tulee vastaan. Tällöin Slovenia menisi Anze Kopitarin ansiosta rankingissa Suomen edelle. Itse turnauksessa joukkue olisi täysi heittopussi. Kopitarin henkilökohtaiset taidot kuitenkin edellyttäisivät miehen pelaamista olympialaisissa.

Kisoista rannalle jäävien huippujen ottaminen muiden maiden maajoukkueeseen olisi vielä epäoikeudenmukaisempaa. Entäpä jos eri lajien arvokisoihin (kaikki joukkuepelit, olympialaiset, MM-kisat, maanosien mestaruusturnaukset) hyväksyttäisiinkin yksi maajoukkue nykyistä vähemmän ja otettaisiin sen tilalle kisoista rannalle jääneistä pelaajista koottu Kansainvälinen Joukkue, joka voisi pelata vaikka YK:n lipun alla?

Joukkueen kokoamisessa olisi neljä periaatteellista vaihtoehtoa:
1) Joukkueeseen voi valita kenet tahansa pelaajan, joka ei ole valittu kisoihin mihinkään maajoukkueeseen.
2) Joukkueeseen voi valita pelaajia vain sellaisista maista, jotka eivät ole selvinneet kisoihin.
3) Joukkueeseen voi valita vain yhden pelaajan kustakin sellaisesta maasta, joka ei ole selvinnyt kisoihin.
4) Joukkueeseen voi valita vain yhden pelaajan kustakin maasta riippumatta siitä, onko kyseisen maan maajoukkue selvinnyt kisoihin.

Vaihtoehtojen plussia ja miinuksia:

1) Selvä miinuspuoli olisi se, että vaikkapa Emmanuel Adebayorin tasoinen pelaaja ei välttämättä olisi ollut kovin innokas pelaamaan Togon riveissä vuoden 2006 MM-kisoissa, koska olisi ilmeistä että kansainvälisellä joukkueella olisi ollut Togoa paremmat mahdollisuudet. Toisaalta maajoukkueen valmentajan syrjimä pelaaja voisi saada mahdollisuutensa kansainvälisessä joukkueessa – kysäiskääpä Jussi Jokisen mielipidettä asiasta.

2) Plussaa olisi ainakin se, että ei tulisi ”eturistiriitoja”, kun yksikään pelaaja ei joutuisi pelaamaan omaa maajoukkuettaan vastaan. Miinusta se, että voitaisiin väittää jotakin maata suositun liikaa tai että joukkueen runko voitaisiin koota tietyn maan maajoukkueen ympärille.

3) Plussana edellisen kohdan miinusten välttäminen. Miinuksena se, että samasta maasta saattaisi olla kaksi ehdotonta maailmanhuippua, joista vain toinen voitaisiin valita.

4) Eturistiriita edelleen miinuksena.

Plussiin ja miinuksiin on jätetty mainitsematta se, olisiko joukkueen taso plussaa vai miinusta. On hyvin ilmeistä, että vaihtoehdoista periaatteessa kovatasoisimman joukkueen muodostaisi ykkönen ja heikoimman kolmonen. Siinä välissä olevien kakkosen ja nelosen keskinäinen järjestys olisi lajista riippuvainen; jalkapallossa luultavasti kakkonen olisi nelosta parempi, mutta jääkiekossa järjestys olisi päinvastainen.
Valinnassa oleellinen kysymys on, haluttaisiinko kansainvälisen joukkueen olevan niin kova, että se voisi voittaa koko turnauksen vai haluttaisiinko siitä vain joukkue sarjaan ynnä muut ilman merkittäviä voittomahdollisuuksia. Tällöin on pohdittava, miten kovatasoinen milläkin systeemillä koottu joukkue olisi.
Jalkapallossa ykkösvaihtoehdon pohjalta koottu joukkue olisi ainakin materiaaliltaan MM-kisoissa ilmiselvää pudotuspelikamaa. Tuskin mestariksi asti, mutta mahdollista sekin olisi. Kolmosvaihtoehdon mukainen joukkue selviäisi mahdollisesti pudotuspeleihin, mutta ei pitkälle.
Jääkiekossa ykkösvaihtoehdon mukainen joukkue olisi 12 joukkueen olympiaturnauksessa todennäköisesti noin 6-8:ksi paras joukkue ja tie katkeaisi luultavasti puolivälierissä. Huonolla tuurilla joukkue jäisi karsintapeliin ja erittäin hyvällä etenisi mitaliotteluihin. Sen sijaan kolmosvaihtoehdon mukainen joukkue olisi selvästi turnauksen materiaaliltaan huonoin ja karsintaottelun voitto olisi iso yllätys.

Olisi varsin omituista, mikäli maailmanmestaruuden voittaisi ”kansainvälinen joukkue”. Siksi järkevintä kaikesta huolimatta olisi se, että joukkue koottaisiin vaihtoehdon kolme mukaisesti: vain kisoihin selviytymättömien maiden pelaajia ja vain yksi pelaaja maata kohti. Kahden kilpailevan saman maan edustajan ongelmaa voisi toki torjua sillä, että asetettaisiin osallistumiskatto: yksikään pelaaja ei saisi edustaa kansainvälistä joukkuetta kuin yhden kerran kyseisessä turnauksessa. (Siis jos jalkapalloilija pelaisi kv-joukkueessa EM-kisoissa, hän saisi edustaa kv-joukkuetta MM-kisoissa mutta ei enää EM-kisoissa.) Tällöin kyseisen maan toiseksi paras pelaaja saisi seuraavissa kisoissa edustuspaikan. Tämä on harkinnan arvoinen vaihtoehto, mutta viisainta lienee silti pitäytyä kolmosvaihtoehdon perusversiossa.

Esimerkkinä kolmosvaihtoehdon mukaisesti koottu joukkue Vancouverin olympialaisten jääkiekkoturnaukseen. Oletetaan, että poisjäänyt joukkue olisi alkusarjalohkojen häviäjistä heikoin eli Latvia, joka selviytyi kisoihin karsintaturnauksen kautta yhdessä Saksan ja Norjan kanssa. Karsintalohkoissa Latvian suoritus oli kylläkin paras kisoihin selvinneistä, mutta sillä taisi olla helpoin lohko.

Maalivahdit
Cristobal Huet , Ranska
Levente Szuper , Unkari
Bjorn Steylen , Belgia

Puolustajat
Karlis Skrastins , Latvia
Makoto Kawashima , Japani
Jarred Seymour , Australia
Sasa Belic , Kroatia
Kaupo Kaljuste , Viro
Dahai Wang , Kiina
Aleksei Yotov , Bulgaria

Hyökkääjät
Thomas Vanek , Itävalta
Mikkel Bödker , Tanska
Anze Kopitar , Slovenia
Nikolai Antropov , Kazakstan
Ruslan Fedotenko , Ukraina
Wojtek Wolski , Puola
Dainius Zubrus , Liettua
Colin Shields , Iso-Britannia
Jamie Schaafsma , Hollanti
Marko Kovacevic , Serbia
Tae-An Kwon , Etelä-Korea
Szabolcs Tanko , Romania
Luca Ansoldi , Italia

Kuten pelaajalistasta voi asiantuntija lukea, joukkueella olisi erinomainen ykkösmaalivahti ja pari-kolme olympiatasoista hyökkäysvitjaa. Mutta puolustus vuotaisi kuin seula – pikkumaiden parhaat pelaajat kun tuppaavat olemaan hyökkääjiä. Valinnassa on pääasiallisesti napattu maan paras pelaaja hieman harkiten. Latvian joukkueesta paras olisi kenties Oskars Bartulis, mutta Skrastins olisi kansainvälisen joukkueen vaatima itseoikeutettu kapteeni ja siksi latvialaisvalinta. Japanin paras ja ainoa NHL-pelaaja puolestaan on Yutaka Fukufuji, mutta kun joukkueella on jo hyvä ykkösmaalivahti ja luotettava kakkonenkin, niin on parempi valita kohtuullinen japanilaispakki. Heikoimmista valituista meni vähän arpomiseksi asiantuntemuksen puutteessa, yleensä valittu oli maajoukkueensa paras pistemies viime MM-kisojen alemmissa divisioonissa. Joukkueessa on yhdeksän NHL-pelaajaa ja kaksi NHL-varausta. Pienempien maiden valitut pelaavat tai ovat pelanneet yleensä jonkin isomman maan seurajoukkueessa, kuten korealainen Ruotsissa, bulgaari Venäjällä, aussi Kanadassa ja virolainen Ranskassa.

Kansainvälinen joukkue olisi useimmille lajeille melkoinen propagandavaltti ja lähetystyökalu. Monissa pikkumaissa esimerkiksi jääkiekon MM-turnaus saisi paljon enemmän näkyvyyttä, jos joukossa olisi edes yksi oman maan pelaaja. Lisäksi pelaaja olisi saanut arvokasta kokemusta ja toisi oman maansa joukkueeseen kehittävää osaamista.
Jalkapallossa kyseessä olisi lähinnä huippupelaajan palkitseminen arvoturnauskokemuksella, jota hän ei oman maan joukkueessa saa kokea. Mutta muille lajeille se olisi näyteikkuna lajin kehitysmaihin.

Millainen mahtaisi olla ensi kesän jalkapallon MM-kisojen kansainvälinen joukkue? Mahtuisiko porukkaan joku suomalaispelaaja?

tiistai 23. helmikuuta 2010

Sivallus LXXIV

Naarasleijonat jäivät odotetusti olympiakisoissa pronssiotteluun, jossa he ovatkin asiantuntijoiden mukaan ennakkosuosikkeja. Toisaalta naisjääkiekkoilijoille yleisen suuntautumisen mukaisesti onkin paljon luontevampaa, että naarasleijonat ovat tiukasti pronsseissa kiinni kuin että he olisivat tiukasti kullissa kiinni.

maanantai 22. helmikuuta 2010

lauantai 20. helmikuuta 2010

Vapaata scifi-riistaa

Jos osaisin kirjoittaa fiktiota, kirjoittaisin tästä aiheesta. Kun en osaa, niin tässä vapaasti käytettäväksi idea. Saa muokata ja rakentaa haluamallaan tavalla, olkaa hyvä.

Moniavioisuus on edelleen laillista monessa maassa ja yleistä vielä useammassa. Lähes poikkeuksetta moniavioisuudella tarkoitetaan miehen moniavioisuutta eli polygyniaa. Vastakkainen tapaus, polyandria on erittäin harvinaista. Murdockin tutkimusten mukaan 1231 tutkitusta yhteisöstä vain 186 oli täysin yksiavioisia ja neljä polyandrisia, loput toistatuhatta olivat enemmän tai vähemmän polygynisia.
Nykyajalta tunnetuin esimerkki on mormonien moniavioisuus, josta päälahko on luopunut, mutta jotkin fundamentalistilahkot jatkavat sen harjoittamista. Televisiosarja Big Love teki kuvitteellisen tällaisen lahkon Suomessakin tunnetuksi.

Suomessa - luterilainen kulttuuri - luonnollisesti kauhistellaan moniavioisuutta. Sitä pidetään miesten seksuaalisena unelmana ja naisen arvoa alentavana. Mutta tarkastellaanpa asiaa kylmän rauhallisesti, etuja ja haittoja punniten.

Moniavioisuuden puolustajat - joihin ei lukeudu ihan vähän moniavioisessa suhteessa eläneitä naisia - sanovat moniavioisuuden tuovan lukuisia etuja.
* Jos parisuhteessa on ongelmia, osapuolilla on aina joku läheinen, jonka kanssa keskustella ja joka voi tuoda usein puolueettoman näkemyksen asiaan.
* Useiden vaimojen tapauksessa työnjako voidaan hoitaa mieltymysten mukaan; yksi keskittyy lastenhoitoon, toinen hoitaa kotitaloutta, kolmas opiskelee ja neljäs on menestyksekäs uranainen.
* Henkeä kohti lasketut elinkustannukset pienenevät.
* Perheen talous on vähemmän riippuvainen yhden henkilön tuloista, jolloin työttömäksi joutuminen ei ole katastrofi.
* Lasten oppiminen sosiaalisuuteen ja toisten huomioon ottamiseen.

Perheen sisäiset haittapuolet ovat ilmeisiä. Sosiaaliset ongelmat toimeentulossa muiden kanssa vaativat sovittelua ja aiheuttavat tilanteita, joita on vaikea edes kuvitella. Tämä ei kuitenkaan ole tärkeää; haitat saattavat kumota moniavioisuuden edut tai sitten ei. (Luultavaa on, että ei, koska moniavioiset kulttuurit olisivat siinä tapauksessa kuolleet sukupuuttoon eivätkä olisi niinkään menestyksekkäitä kuin ovat.)

Todellinen, ylivertainen haittapuoli on moniavioisen perheen ulkopuolinen. Syntyneistä lapsista on tasan yhtä paljon tyttöjä kuin poikia, itse asiassa poikia on jopa aavistuksen verran enemmän. Tällöin seuraukset ovat ilmeiset. Jos aviomiehillä on keskimäärin vaikkapa neljä vaimoa, se tarkoittaa että kolme neljästä pojasta jää naimattomiksi. Tämä seikka yksistään riittää musertamaan moniavioisuuden käyttökelpoisuuden.

Mikäli ylijäämämiehiä on ja yhteiskunta harjoittaa silti moniavioisuutta, siitä tulee väistämättä epävakaa. Alfamiesten energia kuluu naisten hankkimiseen ja pitämiseen, betamiehet taas turhautuvat eivätkä tuo minkäänlaista kontribuutiota yhteiseksi hyväksi. Naiset puolestaan joko ryhtyvät toistensa armottomiksi selkäänpuukottajiksi mieskilpailussa tai sitten heidät on alistettu nyrkki-hella -akselille, jolloin selkäänpuukottaminen sentään rajoittuu kanssavaimoihin ja heidän lapsiinsa. Yhteiskunnan innovatiivisuus ja keskinäinen luottamus lähestyvät asymptoottisesti nollaa. Esimerkkejä nykymaailmasta on helppo löytää.

Kuinka moniavioiset kulttuurit ovat ratkaisseet ylijäämäpoikien ongelman? Perinteisesti vaihtoehtoja on ollut kolme.

Ensinnäkin poikien prosentuaalinen kuolleisuus on aina ja kaikissa ikäluokissa nollasta sataan vuoteen asti suurempi kuin tyttöjen. Jos lapsikuolleisuus on poikkeuksellisen suurta, poikia jää jäljelle vähemmän kuin tyttöjä. Nuorten kuolleisuus lienee poikien keskuudessa aivan suhteettoman suurta tyttöihin verrattuna. Metsästäjä-keräilijä -kulttuureissa moniavioisuus lienee mahdollistunut nimenomaan tästä syystä; riskejä ottaneet puberteetti-ikäiset pojat kuolivat usein.

Toiseksi kulttuuri voi ryhtyä sotaisaksi. Tällöin nuoret miehet kuolevat ja muille jää enemmän vaimoja. Lisäksi valloitetuista maista surmataan miehet, jolloin naiset jäävät sotasaaliiksi. Islamin valloitusretket ovat erinomainen esimerkki.

Kolmas vaihtoehto on poikien sulkeminen pois potentiaalisista aviomiesehdokkaista uskonnollisin menetelmin. Yhteiskunnallisesti merkittävä luostarilaitos on yksi mahdollisuus. Tätä menetelmää käytettiin aikoinaan Tiibetin lamalaisuudessa.

Nykyaikana mikään näistä ei toimi, ei ainakaan kehittyneissä yhteiskunnissa. Lapsikuolleisuus on alhainen, sodassa kärsityt menetykset ovat pieniä eikä luostarilaitos houkuttele.
Mormonifundamentalistit ovat ratkaisseet ongelman karkottamalla teini-ikäiset pojat yhteisöstä pienimmästäkin rikkomuksesta. Seuraukset ovat olleet yksilön kannalta traagisia. Sitä paitsi on selviö, että tämä menetelmä toimii vain silloin, kun moniavioisuutta harjoittava yhteisö on osa suurempaa yhteiskuntaa, joka sitten sulattaa karkotetut yleensä vähemmän onnistuneesti itseensä. Jos yhteiskunnan normi on moniavioisuus, menetelmä on mahdoton.

Mutta sitten itse asiaan. Nykyteknologia tarjoaa periaatteellisen mahdollisuuden ratkaista ylijäämäpoikien ongelma ja luoda aidosti moniavioisen yhteiskunnan. Tämä ajatus pohjana voisi kirjoittaa mielenkiintoisen scifi-tarinan.

Luonnostellaan aluksi kyseinen yhteiskunta.

Yhteisössä - sovitaan sen väkiluvuksi vaikka muutamia miljoonia - on järjestetty asiat siten, että jokaista poikaa kohti syntyy neljä tyttöä. Tämä voidaan hoitaa joko siten, että kaikki raskaudet hoidetaan keinohedelmöityksellä, jossa sukupuoli valitaan tai sitten abortoimalla riittävä määrä poikasikiöitä.

Käytännön syistä olen valinnut yhteiskunnan malliksi jälkimmäisen. Jos näet asia hoidettaisiin keinohedelmöityksellä, seuraisi varmasti tiettyjä ongelmia. Mikäli sikiön sukupuoli ratkaistaisiin arvalla (painotus 1:4), varmasti monet naiset synnyttäisivät useampia lapsia saadakseen edes yhden pojan. Tämä on esimerkiksi Kiinan vähemmistökansoista tunnettu tilanne; siellä sallitaan useampi kuin yksi lapsi maan virallisen politiikan vastaisesti, mikäli ensimmäinen lapsi oli tyttö.
Draamallisista syistä abortointi taas ei perustuisi arvontaan. Se perustuisi äitiin. Vain joka neljännellä naisella olisi oikeus synnyttää poikia. Koska yhteiskunta haluaisi menestyä, se testaisi jokaisen naisen 16-18 vuoden iässä. Oikeus synnyttää poikia myönnettäisiin vain naiselle, joka olisi terve, rikkeetön ja nämä ehdot täytettyään älykkäimpien joukossa. Lisäksi kukaan ei tietäisi edes testien jälkeen, kuuluuko tähän ryhmään. Se selviäisi vasta sitten, kun hän tulisi raskaaksi kantaen poikalasta.
Jokaisen odottavan äidin olisi pakko alistua lapsivesitutkimukseen. Mikäli sikiö olisi tyttö, ei seuraisi toimenpiteitä. Mikäli poika, niin vasta sitten nainen saisi tietää, kuuluuko hän siihen 25 %:iin, joka saa synnyttää poikia. Jos ei, niin seuraus olisi abortti.

Tässä mallissa pitäisi siis jokaista syntyvää poikaa kohti syntyä neljä tyttöä. Todennäköistä olisi, että poikia syntyisi hieman enemmän, koska se 75 % naisia, joilla ei olisi oikeutta synnyttää poikia tulisi suhteellisesti vähemmän raskaiksi kuin etuoikeutettu 25 %. Tämä johtuisi haluttomuudesta ottaa abortin riskiä (kun joko tietäisi tai arvaisi kuuluvansa alempaan ryhmään) sekä siitä, että tähän ryhmään kuuluisivat myös sillä tavoin vammaiset, jotka eivät muutenkaan lapsia saisi.

Tällöin olisi luonnollista, että yhteisössä vallitsisi moniavioisuus, jossa miehellä saisi olla korkeintaan neljä vaimoa. Osalla miehistä vaimoja tietysti olisi vähemmän, jolloin osa naisista jäisi naimattomaksi, kuten nykyäänkin. Scifi-tarinan ensimmäinen mielenkiintoinen asetelma olisi siinä, millaisen yhteiskunnan tämä järjestely saisi aikaan.
Todennäköistä olisi, että elämän aikana kertyvien seksipartnerien määrä olisi pienempi kuin nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa. Koska miehellä olisi kotona valinnanvaraa, ei tarve vieraissa käymiseen olisi niin suuri. Samaten ennen naimisiinmenoa irtosuhteisiin ei olisi helppoa päästä, koska naiset pihtaisivat - heidän arvonsa muiden miesten silmissä laskisi, kuten nykyäänkin. Nykytilanteessa vain miehillä ei ole liiemmin varaa nirsoilla. Naisilla puolestaan ei irtosuhteisiin vähäisemmän miesmäärän takia olisi läheskään yhtä paljon mahdollisuuksia.
Yleensä mies ottaisi ensimmäisen vaimonsa nuorena, parikymmenvuotiaana tai alle. Tällöin miehen seksuaalivietti olisi niin vahva, että se ajaisi hänet naimisiin, kun irtosuhteita ei em. syistä pystyisi harjoittamaan vastaavassa määrin. Toinen ja kolmas vaimo seuraisivat 5-10 vuoden välein ja neljäs sitten tuossa 40-50 ikävuoden paikkeilla. Tämä siis keskimäärin.
Naiset puolestaan menisivät naimisiin yleensä 18-30 -vuotiaina miehen iästä riippumatta. Odotettavissa oleva ilmiö olisi se, että ns. tasokkaimmat naiset menisivät naimisiin noin 30-vuotiaiden miesten kanssa. Tuossa iässä mies on vielä nuorekas, mutta saavuttanut jo yhteiskunnallista asemaa, mikä naiselle on tärkeää. Sen sijaan heikompilaatuiset menisivät naimisiin nuorten tai jo keski-ikäisten miesten kanssa, näiltä miehiltä kun puuttuisi joko asema tai nuorekkuus. Eli parhaat naiset olisivat yleensä toinen tai kolmas vaimo, heikompilaatuiset ensimmäinen tai neljäs.
Miehen kannalta tämä olisi seksuaalivietin takia hyvä ratkaisu, naisilla kun tunnetusti tämä vietti laskee nopeammin kuin miehillä. Tässä tilanteessa mies yleensä hankkisi viimeisen vaimonsa siinä vaiheessa, kun muilta into olisi jo hiipunut. Tasokkaiden naisten kannalta taas hyvä puoli olisi siinä, että miehen pahimmat särmät olisivat jo ensimmäisen vaimon myötä hioutuneet.
Yhteiskunnallisesti seuraukset voisivat olla mielenkiintoisia. Jos yhteiskunta toimisi demokraattisesti, pitäisikö miehille antaa vaaleissa neljä ääntä ja naisille yksi? Tai sitten naisille aina yksi ja miehelle yhtä monta kuin hänellä on vaimoja?
Ammatillisessa mielessä tämä tarkoittaisi ammattien tasa-arvoistumista. Tunnetusti miehillä ei ole suurta hinkua ns. perinteisiin naisten ammatteihin, mutta naisilla kyllä ns. miesten ammatteihin. "Vajaamiehitetyssä" yhteiskunnassa miehiä ei riittäisi perinteisiin miesten töihin, vaan naiset valtaisivat nekin alat.
Eräs yllättävä piirre moniavioisuudessa olisi se, että naisten tarvitsisi synnyttää vähemmän lapsia. Nyky-yhteiskunnassa jokaisen pariskunnan on tuotettava kaksi lasta, jotta seuraavassa sukupolvessa olisi yhtä paljon ihmisiä. Tarkoittaa kaksi lasta per nainen. (Todellisuudessa uusiutumisluvun on oltava vähän suurempi kuolleisuuden takia, usein mainitaan 2,1 mutta tämä ero on kehittyneessä yhteiskunnassa niin vähäinen, että sillä ei tämän laskutoimituksen kannalta ole merkitystä.) Moniavioisessa yhteiskunnassa yksikön koko olisi viisi (yksi mies, neljä naista). Seuraavan sukupolven koon olisi myös oltava viisi. Kun tämä jaetaan neljällä naisella, saadaan 1,25 lasta per nainen. Minkälaiset yhteiskunnalliset seuraamukset olisivat sillä, että naisilla olisi vähemmän synnytyksiä?

Scifin toinen mielenkiintoinen tilanne olisi seurausta valintapolitiikasta. Poikia synnyttäviksi naisiksi valittaisiin siis se "paras" neljäsosa. Vastoin vasemmistoyhteiskuntatieteilijöiden hörhöilyjä oletamme, että älykkyys on periytyvää. Seuraukset olisivat mielenkiintoiset:
* Koska poikia synnyttäisivät vain älykkäimmät naiset ja tyttöjä kaikki, pojat olisivat keskimäärin tyttöjä älykkäämpiä.
* Koska keskimäärin älykkäämmät (pojat) lisääntyisivät enemmän (yksi mies, neljä naista) kuin muut, yhteisön keskimääräinen älykkyystaso kasvaisi sukupolvi sukupolvelta.

Tästä tulemmekin scifi-tarinan lähtökohtaan. Kuvitellaan, että edellä kuvattu yhteisö olisi elänyt muusta ihmiskunnasta enemmän tai vähemmän eristäytyneenä riittävän pitkään, vaikka 10-20 sukupolvea eli 300-600 vuotta. Tällöin sen keskimääräinen älykkyystaso olisi ehtinyt kehittyä selvästi korkeammaksi kuin ympäröivän yhteiskunnan.

Mitä tapahtuu, kun tämä yhteisö kohtaa normaalia nyky-yhteiskuntaa muistuttavan ulkomaailman, joka on muuten teknologis-sosiaalisesti samalla tasolla kuin eristynyt moniavioinen yhteisö?

Älä toljota siinä. Ala kirjoittaa.

torstai 11. helmikuuta 2010

tiistai 9. helmikuuta 2010

Sivallus LXXI

Katsoin juuri äsken MOT:n. Olen aina ihaillut alansa parhaita alasta riippumatta. Nyt tuli ihailulistaan pari naista lisää. En halua mainita mitään nimiä, mutta täytyy todeta, että tuon tason lausuntoihin pääsemiseen vaaditaan vuosikausien sinnikäs ja päättäväinen harjoittelu - ei kukaan voi olla syntyjään noin lahjakas k-päisyydessä.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Suomen merkittävin vuori

EDIT 28.3.2016: Vaihdettu Kiiskilänmäen isolaatioksi 162 km ja lähimmäksi korkeimmaksi kohdaksi Pisan tilalle Kinahmi.

Maailman korkein vuori on Chomolongma. Maailman neljänneksi korkein vuori on Lhotse, josta vain harva on kuullut. Ja hekin vain siksi, että Lhotse mainitaan korkeimman vuoren valloitustarinoissa sen naapurina. Sen sijaan kaikki ovat kuulleet Mont Blancista, vaikka sen korkeus merenpinnasta on vain vähän yli puolet Lhotsesta.
Ero on siinä, että Mont Blanc on Euroopan korkein vuori (tai riippuu Euroopan määritelmästä, joskus tämä kunnia annetaan Elbrukselle) ja alueellaan ylivoimainen, kun taas Lhotsen välittömässä läheisyydessä on sitä paljon korkeampi vuori.

Eräs tapa mitata vuorten merkittävyyttä on tutkia niiden prominenssia, mikä tarkoittaa sitä metrimäärää, jonka verran vuorelta on laskeuduttava pystyäkseen nousemaan sitä korkeammalle vuorelle. Toisin sanoen vuoren prominenssin suuruus ilmoittaa, kuinka korkea vuori olisi jos merenpinta nousisi niin korkealle, että vuori olisi saarensa korkein.
Prominenssin mukaan järjestykseen asetetut vuoret ovat selkeämmin "kuuluisuusjärjestyksessä" kuin puhtaasti korkeuden mukaan asetetut.
Sitä paitsi mikä on itsenäinen vuori ja mikä sivuhuippu? Onko maailman toiseksi korkein vuori Everestin etelähuippu, joka on 8750 m korkeana on korkeampi kuin K2? Jos ei, niin miksi Lhotse sitten on maailman neljänneksi korkein vuori, vaikka se on vain muutaman kilometrin päässä Everestistä ja sen prominenssi on vain 610 m? Ja jos Everestin etelähuippu katsotaan huipuksi sinänsä, niin entäpä aivan Everestin huipun vieressä oleva muutaman sentin ympäristöään korkeampi kivi?
Prominenssin käyttäminen onkin siksi kätevä tapa, koska sen avulla vuoret asettuvat jossain määrin luonnollisempaan järjestykseen ja se myös kertoo suhteellisen hyvin, mikä on itsenäinen vuori ja mikä sivuhuippu. Prominenssin ongelmana on karsintaraja. Kuinka suuri prominenssin pitäisi olla, jotta vuorta pidettäisiin itsenäisenä vuorena eikä sivuhuippuna? Vuoria, joiden prominenssi on vähintään 1500 metriä, kutsutaan ultriksi. Usein esitetään, että itsenäisen vuoren raja on 500 metrin prominenssi, jonka esimerkiksi Lhotse täyttää. Suomen suurin prominenssi on Pallastunturilla, vähintään 514 metriä. Kaikki muut Suomen tunturit ovatkin sitten tämän määritelmän mukaan pelkkiä sivuhuippuja, koska niiden prominenssi on alle 500 metriä. Eräänä rajana on pidetty 200 metriä, mutta sen mukaan esimerkiksi Tanskassa ei olisi yhtään itsenäistä vuorta, Tanskan korkein kohta on vain 170 metriä merenpinnan yläpuolella. Samoin Suomen eteläisin itsenäinen huippu olisi Koli. Toisaalta moni Himalajan sivuhuippu on selvästi yli 200 metriä prominenssiltaan. Eikä ongelma ole puhtaasti matalien vuorten; esimerkiksi pohjoisseinämästään kuuluisan Eigerin prominenssi on vain 356 metriä.

Törmäsin aivan sattumalta absoluuttisen korkeuden ja prominenssin lisäksi vielä kolmanteen tapaan luokitella vuorenhuiput, isolaatioon. Isolaatio kertoo, kuinka pitkä matka huipulta on lähimpään sitä korkeampaan kohtaan nähden. Tämä kuulostaa vielä prominenssia paremmalta mittarilta; onhan prominenssia mitattaessa mahdollista, että kaksi vuorta on vain muutaman kilometrin päässä toisistaan, mutta niitä erottaa hyvin syvä sola, jolloin vuorista matalampi sijoittuu prominenssilistalla korkealle, mutta ei silti ole alueellaan hallitseva. Vuorelta, jolla on suuri isolaatio, on taatusti esteetön näköala.

Isolaatiolistan kuusi ensimmäistä ovatkin kaikki maanosansa korkeimpia vuoria: Mount Everest, Aconcagua, Mount McKinley (Denali), Kilimanjaro, Puncak Jaya ja Vinsonin massiivi. Seitsemännellä sijalla tulee yllätys: vain 2241 metriä merenpinnasta kohoava Mont Orohena. Mutta kun vuori sattuu sijaitsemaan Ranskan Polynesiassa keskellä Tyyntä valtamerta, niin eipä läheisyydessä ole korkeampia mäkiä. Muutkaan Top-10:n huiput eivät ole hirmukorkeita, mutta odotettuja, kunhan on sisäistänyt etäisyyden ideologian. Ne sijaitsevat Havaijilla, Grönlannissa ja Uudessa-Seelannissa. Yhdentenätoista on yllätys, Lesothon korkein vuori. Kahdestoista on Pääsiäissaaren korkein - hmmm - kohta, vain 511 metriä merenpinnasta. Euroopan korkein vuori Mont Blanc on kolmastoista.

Tässä on vielä täydellisempi listaus, johon on lueteltu kaikki ne kohdat, joiden isolaatio on yli 1000 km. Huvittavimpia paikkoja listalla on sijalla 48 oleva Midway-saaren korkein vuori, 4 m merenpinnan yläpuolella. Oikeastaan listalla pitäisi sijalla 19 olla piste, joka sijaitsee eteläisellä Tyynellämerellä, sillä sen etäisyys lähimpään korkeimpaan kohtaan on noin 2574 km. Lähin korkein kohta on rantaviiva joko Pitcairnsaarella, Duciesaarella tai Antarktiksella.

Yksi isolaation ongelmista on se, että jos jokin seutu laskeutuu suhteellisen tasaisesti, ei alavammilla mailla selvästikään muuta ympäristöä korkeampi kohta ole isolaatioltaan suuri, koska muutaman kymmenen kilometrin päässä on aina korkeampi kohta. Jos itsenäisen huipun rajaksi asetetaan vaikka 20 km, voi olla että tällaisessa maastossa itsenäisiä huippuja ei tule vastaan satojen kilometrien säteellä.

Edellisenkaltaisesta maasta tulee etsimättä esimerkkinä mieleen Suomi, jossa laskeutuminen pohjoisesta etelään on selvä trendi. Ryhdyin Kansalaisen karttapaikasta tutkimaan, kuinka monta isolaatioltaan yli 100 km huippua Suomessa on ja mikä on Suomen merkittävin huippu isolaation mukaan. Tulokset olivat, ettenkö sanoisi, yllättäviä. Mittaukset ovat toki epävirallisia. Oli hankalaa löytää etenkin Etelä-Suomessa kohta, joka varmasti on lähin korkeampi paikka tutkittavalle vuorelle. Tämä johtuu siitä, että eteläisemmässä Suomessa selvästi ympäristöään korkeammalle kohoaa vaikka vain 150 metriä merenpinnasta oleva paikka, kun taas jo Keski-Suomessa se ei herätä mitään huomiota. Toisaalta matka tämän tunnetun paikan ja tuntemattoman korkeamman paikan välillä on useinkin alle 100 km. Joten korjauksia otetaan vastaan.

Suomessa on laskujeni mukaan tasan seitsemän pistettä, joiden isolaatio ylittää 100 kilometriä. Isolaation mukaisessa järjestyksessä:

NimiPaikkakuntaIsolaatio (km)Lähin korkeampi kohtaPaikkakunta
Kiiskilänmäki
Multia162KinahmiNilsiä
Orrdalsklint
Saltvik154PorsaanharjuSäkylä
Pallastunturi
Muonio125RopiEnontekiö
Lauhanvuori
Isojoki ja Kauhajoki124KaukanenÄhtäri
KoliLieksa117NaulavaaraSotkamo
PyhätunturiKemijärvi ja Pelkosenniemi116SorsatunturiSalla
SokostiSodankylä113TsiulutaldiVenäjä


Isolaation eli eristäytyneisyyden mukaan mitaten Suomen merkittävin vuori on siis Kiiskilänmäki! Soisessa maastossa sijaitseva kohouma nousee vaivaiset nelisenkymmentä metriä ympäristöään korkeammalle. Monen tunnetun näköalapaikan isolaatio on paljon pienempi, esimerkiksi Saanatunturilla se on vain 14 kilometriä Guonjarvarrille. Puhumattakaan Haltitunturista, jonka Suomen puolen isolaatio on noin kymmenen metriä! Tunturin korkein kohta ei ole Suomen puolella, lisäksi vajaan parin kilometrin päässä on melkein 40 metriä korkeampi Raistuoddarhalti.
Hyvin lähelle sadan kilometrin rajaa yltävät myös Sorsatunturi ja Tiirismaa. Mikäli rajoitetaan isolaatio siten, että ei hyväksytä vertailupisteeksi Suomen rajojen ulkopuolella olevia kohtia, listalle mahtuu vielä kaksi muutakin paikkaa. (Näiden lisäksi luonnollisesti Halti Suomen korkeimpana kohtana.) Rukatunturilta on Karhutunturille matkaa 115 km, mutta Venäjän puolella Nuorunen on vain reilun 50 km päässä. Tarkalleen ottaen Nuorunenkin kyllä pitäisi laskea Suomen alueeseen kuuluvaksi. Toinen Suomen sisällä 100 km rajan ylittävä on Utsjoella sijaitseva Guivi, jolta on Ukselmapäälle matkaa 166 km. Norjan puolella on kuitenkin korkeampaa maastoa vain noin 40 kilometrin päässä. Lisäksi listalle muutenkin päässeistä tuntureista Sokostin isolaatio kasvaisi arvoon 169 km, mikä on matka sieltä Pallastunturille. Näin ollen Kiiskilänmäki menettäisi ykkössijansa.

Korjauksia ja täydennyksiä otetaan vastaan. Etenkin Kiiskilänmäen isolaation suuruudelle olisi mukava saada varmistus. Samaten Orrdalsklintille, josta ei voi olla varma, olisiko Ruotsin (miksei Suomenkin) puolella korkeampi kohta lähempänä kuin Porsaanharju. Epätodennäköistä, mutta mahdollista. Myös Lauhanvuoren isolaatio on epävarma, maaston pienipiirteisyyden takia on vaikea selvittää onko Kaukanen oikea paikka. Sen sijaan listan muiden neljän huipun isolaatioarvosta voi olla lähes satavarma.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Wikinää

Kirjoitin vajaa vuosi sitten Wikipediasta artikkelin. Paljon on bittejä virrannut sen jälkeen eestaas, joten on aika päivittää tilanne.

Selvimpänä merkkinä Wikipedian kriisistä on artikkelien lukumäärän kasvun hidastuminen. Tällä hetkellä artikkeleita on alle 230 000, kun jo vuosi sitten niitä oli melkein 200 000. Kasvu on hidastunut selvästi, sillä vuoden 2007 aikana uusia artikkeleja tuli noin 50 000 ja 2008 yli 40 000. Viimeisen vuoden aikana artikkeleja on aloitettu noin 25 % vähemmän kuin edellisenä vuonna!
Vielä kaksi vuotta sitten fi-wiki oli kooltaan sijalla 13, mutta norjalaiset pyyhkäisivät ohi ja ovat selvästi edellä. Huolestuttavinta on se, että tuolloin muut olivat kaukana perässä (yli kolmasosaa vähemmän artikkeleja), mutta tällä hetkellä katalaanilla on jo vilkku päällä ja on vain ajan kysymys, milloin ukraina, unkari, tsekki, turkki ja romania ajavat iholle.

Suomenkielisellä Wikipedialla on siis ongelmia. Vuosi sitten listasin kahdeksan sellaista. Jotkin niistä ovat pysyneet ennallaan, jotkin ainakin osittain ratkenneet, jotkin taas pahentuneet entisestään. Käyn nämä läpi samassa järjestyksessä kuin tuolloin ja esitän lopuksi muutamia ratkaisuehdotuksia.

1. Artikkelien taso
Tilanne on pysynyt samana. Suurin osa artikkeleista on hyviä ja luotettavia, mutta joukossa on kohtuuttoman paljon kieliopillisesti surkeita tuotoksia. Monia artikkeleja ei edes kannata parantaa, vaan kirjoittaa mieluummin kokonaan uusi tilalle. Vähemmällä työllä selviää.
Myös tekstimäärän epätasaisuus on ymmärrettävistä syistä valtavaa. Jostakin aiheesta on pitkä artikkeli, kun taas merkitykseltään kiistatta suuremmasta - jopa saman aihealueen - käsitteestä on vain säälittävä tynkä.

2. Artikkelien ulkoasu
Editointiin liittyvät mallineet on nykyisin laitettu vähän paremmin. Ilmeisesti olisi kuitenkin teknisesti mahdotonta piilottaa ne muilta kuin rekisteröityneiltä käyttäjiltä, jolloin tekstin luettavuus paranisi. Tämä auttaisi jakoa käyttäjät/editoijat. Eihän tavallista käyttäjää kiinnosta, mitä artikkelille tulisi tehdä, vaan sen sisältämä tieto. Ilahduttavaa oli havaita, että kuuluisa tynkämalline oli paikoillaan edelleen oikeassa artikkelissa...

3. Vandalismi
Tätä ei saada koskaan kuriin niin kauan, kun rekisteröitymätön editointi sallitaan eikä kokonaan sittenkään. Paremmaksi tilanteen tekisi se, että artikkeli näkyisi edelleen vanhassa muodossa aina siihen asti, kunnes tarkastusoikeuksilla varustettu käyttäjä on sen hyväksynyt.

4. Häiriköinti
Ainoa asia, joka on viimeisen vuoden aikana mennyt subjektiivisen näkemyksen mukaan parempaan suuntaan. Tietyille käyttäjäsivuille on tullut ilmoitus, että kyseinen käyttäjä on lopettanut Wikipedian editoimisen jouduttuaan ylläpitäjien vainoamaksi. Hyvä niin. Valitettavasti näiden k-päiden lisäksi Wikipediasta on lähtenyt ovet paukkuen melkoinen määrä kunnollisiakin käyttäjiä, jotka ovat kyllästyneet siihen että k-päille on annettu aina uusia mahdollisuuksia ja "oletettu hyvää tahtoa".
Omaan huvitusrepertuaariini on kuulunut säännöllisin väliajoin käydä muutamien häiriköiden keskustelusivuilla nauramassa draaman uusimmille käänteille. Tämä klassinen hupi on parhaimmillaan, kun kurvailee japanilaisauton tehoilla kirsikkapuutarhassa Katri-Helenan soidessa, jolloin naurukohtaus on suorastaan krooninen.

5. Lähteistäminen
Päädymme Wikipedian ongelmien lähteelle. Lähteistäminen on periaatteessa kaunis ajatus. Ongelmia siinä on kaksi. Ensinnäkin lähdemerkinnät heikentävät tekstin luettavuutta. Ratkaisu on periaatteessa helppo, teknisesti en tiedä onnistuisiko lähdemerkintöjen piilottaminen muilta kuin sisään kirjautuneilta editoijilta. Toiseksi lähdemerkinnän tekninen lisääminen on aikaa vievää hommaa ja vaatii jonkin verran taitoa. Tämä taas estää varsin tehokkaasti uusien editoijien aloittamista. Erityisen harmillista tämä on silloin, kun kyseessä on vaikka alan kuinka hyvä asiantuntija, mutta tietotekniikka ei ole hyvin hallussa.

6. Artikkelien luotettavuus
Artikkelien hyväksyminen ennen niiden näkymistä pitäisi olla pakollista. Tarkistusoikeuksia olisi kehitettävä, nykyisinhän sen saa 1000 muokkauksen jälkeen automaattisesti. Ylläpitäjien pitäisi pystyä myöntämään tarkistusoikeus, sen voisi saada vaikka miltei heti tai sitten ei vaikka muokkauksia olisi 10 000. Oleellista on käyttäjän luotettavuus. Ihannetilanne olisi tietysti se, että artikkeli muuttuisi vasta kun kolme tarkistajaa olisi sen hyväksynyt ja siten, että ainakin yksi heistä olisi "ylitarkastaja", jolle olisi myönnetty kyseinen oikeus tiettyyn luokkaan kuuluviin artikkeleihin, ts. aiheen ainakin jonkinasteinen asiantuntija. Ylläpitäjillä tämä ylitarkastajan oikeus olisi automaattisesti kaikkiin artikkeleihin, toki siten että hän voisi asiantuntemustaan epäillessään merkitä artikkelin tarkastetuksi pelkästään normaalitarkastajan oikeuksin.

7. Ylläpitäjät
Nykyinen ylläpitosysteemi on hyvä. Toki kahnausta esiintyy, mutta se on luonnollista. Isot ruusut kaikille sellaisille ylläpitäjille, jotka jaksavat torjua vandalismia ja ottaa paskaa niskaansa. Kuten eräs ylläpitäjä käyttäjäsivullaan totesi, Wikipedian ylläpitäjän homma muistuttaa lähinnä yleisen vessan siivoojaa.

8. Asiantuntijoiden puute
Oikeastaan kaikki muut ongelmat ratkeaisivat, jos tämä saataisiin ratkaistua. En-wikin artikkelit ovat laajempia ja luotettavampia. Fi-wikistä asiantuntijat loistavat poissaolollaan. Projektista on valitettavasti tullut ylläpitäjien ja muutaman vakioduunarin keskinäinen leikkikenttä, sisäänlämpiävä yhteisö johon ulkopuolisten on vaikea päästä sisälle. Pääasiallisena syynä tähän on sisällön korvaaminen muodolla. Päästäkseen editoimaan kunnolla pitäisi ensin opiskella wikin koodikieli, mikä ei ole ihan helppoa. Etenkin lähteistämisen muuttuminen pakolliseksi on karkottanut uudet asiantuntijat kuin Raid ötökät. Harvalla oman alansa huipulla on riittävää nöyryyttä aloittaa nokkimisjärjestyksen pohjalta. Eikä myöskään aikaa. Sen sijaan hänellä voisi olla aikaa kirjoittaa muutama oman alansa laadukas artikkeli, jos saisi apua tekniseen puoleen.
En ole liiemmin havainnut wikistien yrityksiä uusien, todellisten asiantuntijoiden, houkuttelemiseksi projektiin mukaan.

Ratkaisumalleja

A. Tarkistaminen
Artikkelit on tarkistettava, ennen kuin ne ovat rekisteröitymättömien käyttäjien luettavissa. Tätä varten Wikipediaan on saatava enemmän aktiivisia käyttäjiä. Uskoisin tarkistusoikeuksien houkuttelevan, tarkastajan tehtävä olisi hyvä väliporras rivikäyttäjästä ylläpitäjäksi (nykyinen palauttajan tehtävä on turhan lähellä ylläpitäjää). Onhan tarkistusoikeus käytössä nykyäänkin, mutta se on käytännössä kuollut kirjain.

B. Teknisen työn helpottaminen
Asiantuntija voisi kirjoittaa tekstin raakamuodossa ja wikitystaitoinen "sihteeri" muuntaa sen teknisesti wikimuotoon. Jos Wikipedian tarkoituksena on saada aikaan korkealaatuinen tietosanakirja, niin tällaisen palvelun tarjoaminen tulisi olla heti etusivulla näkyvissä ja uusien tulokkaiden rekrytointi pitäisi suunnata korkeakoulututkinnon suorittaneisiin eikä yläasteikäisiin.

C. Virallistaminen
Valtion määrärahoja käytetään paljon turhempiinkin hommiin. Mitäpä jos palkattaisiin vaikka kymmenkunta päätoimista wikistiä hoitamaan kohdissa A ja B mainittuja tehtäviä. Veikkaisin, että kansantaloudellisesti jäätäisiin voitolle, kun Wikipediaa voitaisiin käyttää entistä luotettavampana lähteenä. Etenkin kun päävastuu olisi edelleen palkattomilla vapaaehtoisilla. Siksi tämä ei tekisi Wikipediasta mitään hallituksen äänitorvea.
Samaten yliopisto-opiskelijoille pitäisi määrätä pakollisen viestintäkurssin (lienee kaikilla koulutuslinjoilla pakollinen) osaksi Wiki-editoinnin alkeet. Eikä gradua tulisi hyväksyä, ellei opiskelijalla olisi näyttöä että fi-wiki on sen aiheen osalta ajan tasalla - oli editoinnin tehnyt sitten itse tai kuka tahansa muu.

Viimeisen ehdotuksen toteutumiseen en usko ikinä. Valtion tiedonhallintaprojektit toimivat mieluummin omassa pienessä piirissään, NIH-ilmiö on voimakkaimmillaan siellä missä ei ole tulosvastuuta.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Sivallus LXX

Huomenna on saamelaisten kansallispäivä, onnea vain kaikille tutuille pohjoissaamelaisille ja koltille (inarinsaamelaisia en tunne). Mutta siitä tuli mieleen, että somaleita on jo Suomessa enemmän kuin saamelaisia, joten eiköhän heidänkin olisi syytä saada oma kansallispäivänsä. Se vain tarkoittaisi sitä, että Runebergin päivä poistuisi kalenterista, koska ainoa oikea vaihtoehto somalien kansallispäiväksi olisi 5.2 eli ääneen lausuttuna viis töistä.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Sivallus LXIX

Skotlantilaiset? Porukalla, joka on keksinyt sekä golfin että curlingin, ei voi olla virtapiirit oikein kytketty. Toisaalta mitä muutakaan voi odottaa kansalta, jonka miehet pukeutuvat hameeseen.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Sivallus LXVIII

Niin kauan kuin pistorasiasta tulee sähköä, ydinvoimaa ei tarvita mihinkään.

Selitys sivallukseen. Tuossa taannoin jouduin valitettavasti käymään täältä Huitsinnevadasta maalikylillä ja törmäsin ensimmäistä kertaa eläessäni - niin, feissareiksi niitä kai kutsutaan. Tuli iholle ja pyysi vastustamaan ydinvoimaa. Heitin yo. toteamuksen ja jatkoin matkaa.
Vasta jälkeenpäin tajusin, kuinka monimerkityksinen toteamus tosiaan oli. Todellakin; niin kauan kuin nykysysteemeillä sähköä riittää, ei tarvita lisäydinvoimaa. Mutta jos ja kun ei riitä, niin kyllä se kaikki vaihtoehtonsa pesee 6 - 0.