Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Äly hoi, älä jätä!

Ironmistress kirjoitteli tässä jokin aika sitten, kuinka älykkäiden ihmisten joukossa esiintyy suhteettoman paljon onnetonta mielialaa. Tämähän ei ole mitään uutta. Kuten kirjoituksessa ansiokkaasti todettiin, kun ÄO on noin 150 tai enemmän, ongelmia alkaa tulla: jo ÄO 120:n ihminen (joka on yliopistotasoa) tuntuu olevan täysi nuija. Se pikkuinen ongelma toteamuksessa oli, että siinä ei kerrottu millä keskihajonnalla nuo arvot on annettu. Olettaisin että 24, mikä oli pitkään standardiasetus - nykyään on siirrytty käyttämään keskihajontaa 15. Tämän takia en seuraavassa puhu yhtään mitään pisteistä vaan ainoastaan keskihajonnasta eli lyhyesti s.

Suurin osa ihmisistä on lähellä keskiarvoa kaikissa normaalisti jakautuneissa asioissa. Niin myös älykkyydessä. Siellä ääripäissä on vähemmän porukkaa. Esimerkiksi yhden keskihajonnan sisään keskiarvosta mahtuu yli kaksi kolmasosaa populaatiosta. Yli kahdella keskihajonnalla keskiarvosta poikkeavia on sekä ylä- että alapäässä kaksi prosentta.

Älykkyys ei takaa menestystä. Tunnen Mensan jäsenen, joka on ammatiltaan bussikuski. Heppu voisi olla yhtä hyvin prosessitekniikan professori älynsä puolesta. Toisaalta ei takuulla ole yhtään ainutta prosessitekniikan professoria, jonka älykkyys olisi keskitasoa matalampi. Tämä tarkoittaa sitä, että tehtävä asettaa tietyn minimivaatimuksen älylle, mutta äly ei aseta minimivaatimusta tehtävälle. Toisin sanoen jokaisella tehtävällä on olemassa tietty älykkyysraja, jonka alittava ei kykene kyseisessä tehtävässä toimimaan. Asiaa on tutkittu selvittämällä, millaisia ovat älykkyydeltään erilaisissa ammateissa toimivat henkilöt.

Seuraavassa on lueteltu näihin tutkimuksiin sekä henkilökohtaisiin havaintoihin perustuvia epäilyksiä. Alussa on puolen keskihajonnan välein haarukka, johon kuuluvia henkilöitä tarkoitetaan, sitten prosenttilukema, joka kertoo kuinka suuri osuus väestöstä kyseiseen väliin kuuluu. Lopuksi on kerrottu, millaisiin tehtäviin on käytännössä minimivaatimus kuulua kyseiseen tai älyltään sitä korkeampaan osaan väestöstä. Vain joissakin harvinaisissa poikkeustapauksissa saattaa pykälää alemmastakin haarukasta yltää kyseiseen tehtävään, kahta pykälää alempaa ei mitään toivoa.

s > 2,5: 0,5 %. Nobel-tason tutkija.
2 < s < 2,5: 1,5 %. Luonnontieteellisen alan professori.
1,5 < s < 2: 5 %. Matemaattis-luonnontieteellis-teknisen alan tohtori.
1 < s < 1,5: 9 %. Lääkäri, diplomi-insinööri, toimitusjohtaja.
0,5 < s < 1: 15 %. Lakimies, aineenopettaja, upseeri.
0 < s < 0,5: 19 %. Teknikko, yrittäjä, luokanopettaja.
-0,5 < s < 0: 19 %. Sairaanhoitaja, sähköasentaja, aliupseeri.
-1 < s < -0,5: 15 %. Perushoitaja, autonasentaja, myyjä.
-1,5 < s < -1: 9 %. Sairaala-apulainen, autonkuljettaja, kaupankassa.
-2 < s < -1,5: 5 %. Lehdenjakaja, varastomies.
-2,5 < s < -2: 1,5 %. Kokoonpanolinjan työntekijä.
s < -2,5: 0,5 %. Valvonnan alaiset työtehtävät.

Vielä kerran korostettakoon, että nämä ovat minimitason vaatimukset. Esimerkiksi yrittäjä on asetettu välille 0 < s < 0,5. Tämä tarkoittaa sitä, että jos s < -0,5, kyseinen henkilö ei pysty pyörittämään omaa bisnestään (ei ainakaan pitkään) ja välillä -0,5 < s < 0 olevat yrittäjätkin ovat harvassa. Valtaosa yrittäjistä lienee annetulla välillä 0 < s < 0,5, mutta aivan varmasti yrittäjinä on henkilöitä, joilla s > 2,5.

Ihmisten välisistä älykkyyseroista seuraa ongelmia, kun kaksi älykkyydeltään liiaksi poikkeavaa joutuu vuorovaikutukseen. Toki ongelmia saattaa esiintyä silloinkin, kun henkilöiden älykkyydet ovat lähellä toisiaan, mutta tällöin ongelmien syy on muualla (luonteet ja taustat) kuin älykkyyserossa.

Älykkyysero aiheuttaa ongelmia lähinnä sen takia, että eriälyisten ihmisten oivallusnopeus ja ajattelumalli ovat erilaiset. Älykkäämpi ärtyy, kun toinen ei tajua, toinen taas ärtyy ”mikä sinä oikein luulet olevasi” -periaatteen takia. Tai sitten kontaktipintaa ei ole, jos A on kiinnostunut Mozartista ja B siitä, mitä Seiska kirjoitti BB:stä. Tällöin A ihmettelee, mistä tuo on kuullut Brigitte Bardot'sta ja B hämmästelee mitä yhteistä musiikilla ja marmeladilla muka on.

Vastoin yleistä harhaluuloa ongelmia ei kuitenkaan synny aina. Niitä syntyy vain silloin, kun konteksti eli kohtaamispinta on tietynlainen. Eri kohtaamispintatilanteet voidaan jakaa neljään ryhmään, joissa ongelmien syntymiseen vaadittava älykkyysero on erilainen.

1. Tasavertainen tilanne
Henkilöt ovat tasavertaisessa tilanteessa eli heidän välillään ei vallitse hierarkkista suhdetta. Esimerkkejä tällaisesta tilanteesta ovat koululuokan oppilaat, armeijan alokkaat tai saman osaston sairaanhoitajat. Henkilöiden ei tarvitse kuitenkaan olla keskenään samassa tilanteessa, kuten aiemmissa esimerkeissä, vaan he voivat olla myös eri rooleissa. Yleisin tällainen tilanne on asiakkaan ja kauppiaan/asiakaspalvelijan keskinäinen tilanne. Tasavertaisessa tilanteessa ongelmia syntyy tai ainakin vuorovaikutus on käytännössä mahdotonta, mikäli älykkyysero on vähintään kaksi keskihajontaa. Tällöin samassa asemassa olevien kesken vallitsee viidakon laki ja vähemmistöön jäävät – eli siis fiksummat – voivat välttyä kiusaamiselta vain tekeytymällä tyhmemmiksi. Asiakaspalvelutilanteessa molemmat osapuolet joutuvat sentään käyttäytymään sivistyneesti. Olen käynyt vuosia samassa parturiliikkeessä ja joka kerran toivon, että saksien varteen osuu ”Liisa”, jonka kanssa juttu nyt jollain lailla luistaa. Muiden kanssa ei voi paljon muusta puhua kuin siitä miten paljon tukka on nyt kasvanut – muut keskustelunavaukset puolin ja toisin päättyvät aina parin lauseen jälkeen vaivautuneeseen hiljaisuuteen.

2. Johtajuus
Mikäli tilanne on hierarkkinen, kahden keskihajonnan sääntö ei päde. Tällöin vähemmän älykäs – olettakaamme että hän on se alainen – tiedostaa johtajan korkeamman stauksen itseensä nähden. Tällöin ongelmia ei synny älykkyyseron takia, vaan älykkyyden takia syntyviä ongelmia aiheutuu, mikäli korkeammassa asemassa oleva ei kykene eläytymään toisen tasolle. Johtaja voi toimia esimiestehtävissä, missä monilla alaisilla on enemmän eroa häneen kuin kaksi keskihajontaa. Jos sama johtaja on kohdassa (1) mainituissa tasavertaisissa tilanteissa vastaavalla tavalla älyltään poikkeavien kanssa, ongelmia tulee – ja paljon. Johtajuustilanteessa ei välttämättä ole pienintäkään merkkiä tällaisesta ja palaute alaisilta voi olla kiittävää.

3. Alaisuus
Tämäkin on hierarkkinen tilanne kohdan (2) tapaan, mutta nyt oletetaan alaisen olevan se älykkäämpi osapuoli. Tällöin syntyy ongelmia, mikäli alaisella on yhtä paljon kokemusta ja johtamistaitoa kuin johtajallakin, mitenkään älyllisestä erosta riippumatta. Mutta älykkyyseron kannalta oleellista on se, että oli johtaja miten kokenut ja ammattitaitoinen hyvänsä, ongelmia syntyy varmasti mikäli alainen on vähintään yhden keskihajonnan verran johtajaa älykkäämpi. Tällöin ero on jo niin suuri, että johtajakin sen vaistoaa, vaikkei tunnustaisi. Yleensä johtaja alkaa tällöin tuntea olonsa uhatuksi ja alkaa kytätä alaisenkin pientä virhettä päästäkseen heilauttamaan viikatetta.

4. Partnerius
Jos aikoo toisen ihmisen kanssa hommata yhteistä hautapaikkaa, suositeltavaa on että älyllisessä puolessa eroa olisi enintään yksi keskihajonta. Muussa tapauksessa kiinnostuksen aiheet ovat liian erilaisia ja seuraa vieraantuminen. Lisäksi tulee se väistämätön tilanne: älykkäämpi ärtyy, kun toinen ei tajua, toinen taas ärtyy ”mikä sinä oikein luulet olevasi” -periaatteen takia. Tämän takia useista poikkeuksellisen älykkäistä miehistä kehittyy naisten halveksujia. Vanha nörttivitsi kertoo, että valon nopeuden voi todistaa äänen nopeutta suuremmaksi sillä, että monet naiset vaikuttavat ensinäkemältä ihastuttavilta aina siihen asti kunnes kuulee mitä he sanovat. Kun normimies (poikkeama keskiarvosta nolla) näkee miellyttävän naisen, kyseinen nainen osuu hänen älylliseen haarukkaansa 68 % todennäköisydellä. Kun huippuälykäs mies (poikkeama keskiarvosta +2 keskihajontaa), näkee miellyttävän naisen, kyseinen nainen osuu hänen älylliseen haarukkaansa 16 % todennäköisyydellä. Tämä siis sillä olettamuksella, että naisten ja miesten jakaumat ovat samat. Mikä on virheolettamus. Jokainen tutkimus, joissa on todettu naisten ja miesten älyllisissä keskihajonnoissa ero, on päätynyt samaan johtopäätökseen: naisten keskihajonta on pienempi. (Ne tutkimukset, jotka eivät tätä eroa ole havainneet on ilmeisesti tehty poliittisesti korrektin tuloksen takaavin virheellisin menetelmin.) Tämä tarkoittaa sitä, että huippuälykkäiden miesten naispooli on vielä pienempi kuin tuo edellä mainittu 16 %. Ja myös sitä, että kun käytännössä kaikki naimisiin päätyvät huippuälykkäät miehet saalistavat tuosta poolista, ei ilman jääville jää enää sopivia naisia. Eli useimmiten huippuälykäs mies ihastuu vääränlaiseen naiseen ja jäljelle jäävät sopivatkin on jo viety. Vähemmästäkin katkeroituu.

Monet kiistävät älykkyyden merkityksen sosiaalisissa ongelmissa. On todettu, että älykkäät ovat yksinkertaisesti sosiaalisesti kyvyttömiä ja älyllisesti normaaleilla on enemmän ”tunneälyä”. Pikkuinen ongelma on siinä, että tunneälyä ei pysty luotettavasti mittaamaan. Sosiaaliset ongelmat on selitettävissä älykkyyseroilla tasan yhtä pätevästi, jolloin Occamin partaveitsellä on sanansa sanottavana käsitteen ”tunneäly” tarpeellisuudesta. Mikäli ihmiskunnan keskimääräinen ÄO olisi 1-2 keskihajontaa nykyistä ylempänä, sanottaisiin että tuolla nykyistä keskiarvoa 1-2 keskihajontaa ylemmällä porukalla on eniten tunneälyä. Kun taas sitä 1-2 pykälää alempana olevalla sakilla eli nykyisellä keskiarvolla todettaisiin olevan vähemmän tunneälyä.

Olin taannoin koulutustilaisuudessa, jossa konsultti puhui läpiä päähänsä. Mutisin vieressä istuneelle dippainssille, että ”helvetti, tuolla ällillä ei tästä hommasta kyllä tajua hölkäsen pölähtävää”. Johon tämä: ”Vittu joo, mutta sillä on varmaan hyvä tunneäly.” Sain tunkea hihan suuhuni tukehduttaakseni hillittömän naurunpurskahduksen.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Ken on heistä kaikkein kaunein?

Viime vuosina on uransa lopettanut moni suomalainen urheilulegenda ja muutaman ura on jo väistämättä ehtoopuolella. Eri urheilulajeja on tietysti vaikeaa ellei mahdotonta arvottaa järjestykseen. Siitä huolimatta näin tehdään jatkuvasti, joten miksi en minäkin? Ihan vain huvin vuoksi, mitenkään vakavasti ottamatta.

Valitsin kymmenen isoa nimeä: aakkosjärjestyksessä Janne Ahonen, Amin Asikainen, Jukka Keskisalo, Virpi Kuitunen (nyk. Sarasvuo), Jari Litmanen, Hanno Möttölä, Jarkko Nieminen, Kalle Palander, Teemu Selänne ja Jani Sievinen. Kaikkien saavutukset ovat melkoisen isot. Mutta kuinka kovia he ovat toisiinsa verrattuna?

Ansioluettelot:

Janne Ahonen: kaksi olympiahopeaa joukkuemäestä, kaksi henkilökohtaista ja kolme joukkuemaailmanmestaruutta, kolme joukkuehopeaa ja kaksi henkilökohtaista pronssia. Lentomäestä kaksi hopeaa ja kaksi pronssia sekä kaksi joukkuehopeaa. Kaksi maailmancupin voittoa, 36 osakilpailuvoittoa, 108 palkintosijaa (ennätys), eniten maailmancup-pisteitä uran aikana. Viisi Keski-Euroopan mäkiviikon voittoa (ennätys). Vuoden urheilija 2005.

Amin Asikainen: ammattinyrkkeilyn Euroopan mestari keskisarjassa 2006-07. 32 ottelua, 28 voittoa.

Jukka Keskisalo: Euroopan mestaruus estejuoksussa. Suomen ennätys. Kahdesti kymmenen joukossa MM-kisoissa. Vuoden urheilija 2006.

Virpi Kuitunen: olympialaisista kaksi viestipronssia. Kaksi henkilökohtaista maailmanmestaruutta, yksi hopea ja pronssi, neljä viestimaailmanmestaruutta. Kaksi maailmancupin voittoa, 20 osakilpailuvoittoa.

Jari Litmanen: viisi Alankomaiden mestaruutta, yksi Suomen mestaruus, Mestareiden liigan voitto, UEFA-cupin voitto, Alankomaiden liigan ja Mestareiden liigan paras maalintekijä yhdellä kaudella. Eniten maaotteluja (137) ja maaleja (32) Suomen maajoukkueessa. Euroopan kolmanneksi paras jalkapalloilija 1995. Vuoden urheilija 1995.

Hanno Möttölä: ensimmäinen suomalainen NBA:ssa, kymmenen vuoden ammattilaisura kuudessa eri maassa.

Jarkko Nieminen: kolmesti puolivälierissä Grand Slam –turnauksessa, kaksi ATP-tason turnausvoittoa, korkein ranking 13.

Kalle Palander: maailmanmestaruus pujottelussa, maailmancupin pujottelun voitto, kymmenen osakilpailuvoittoa pujottelussa ja neljä suurpujottelussa.

Teemu Selänne: olympiahopea ja kaksi pronssia. MM-hopea ja pronssi. World Cupissa hopeaa ja pronssia. Stanley Cupin voitto. Kaksi valintaa NHL:n ykköstähdistöön, samoin kakkostähdistöön. Kolmena kautena NHL:n paras maalintekijä.

Jani Sievinen: Olympiahopeaa 200 metrin sekauinnissa. MM-kulta ja hopea sekauinnissa. Lyhyen radan MM-kisoissa neljä kultaa ja kaksi hopeaa. Viisi EM-kultaa, kaksi hopeaa ja kaksi pronssia. Yksi EM-kulta 200 m vapaauinnissa, kaikki muut saavutukset sekauinnissa. Yksi ME 200 m sekauinnissa, kolme lyhyen radan ME:tä. Vuoden urheilija 1994.

Hauska sattuma sinänsä, että kuusi listan viimeistä nimeä ovat lajinsa kaikkien aikojen parhaita suomalaisia ja neljä ensimmäistä eivät. Nieminen ja Sievinen ovat kiistattomat kaikkien aikojen ykköset lajissaan ja eiköhän useimpien asiantuntijoiden mielestä Litmanen > Hyypiä, Möttölä > Hakala, Palander > Poutiainen ja Selänne > Kurri. Neljästä ensimmäisestä ainoastaan Ahosta ovat jotkut höyrypäät väittäneet Nykästä kovemmaksi naamaksi, Asikaista, Kuitusta ja Keskisaloa tuskin kukaan lajinsa kaikkien aikojen ykköseksi.

Uraansa jatkavista enää Niemisellä on pieniä mahdollisuuksia saavuttaa entisiin menestyksiinsä nähden maininnan arvoisia suorituksia. Selänteen ura taitaa olla työsulun takia paketissa ja vaikkei olisikaan, tuskin enää merkittäviä tuloksia on luvassa. Samaa voidaan sanoa Litmasesta ja Möttölästä. Keskisalo jatkaa enää piiritasolla, sillä eivät vanhat juoksijat lopeta, he vain haihtuvat pois. Muut neljä ovat laittaneet kisavermeet kellarin komeron naulaan lopullisesti.

Mutta sitten riviin järjesty.

Kriteeri 1: kilpailumenestys
Olympiavoittoa ei ole kellään, mitaleja neljällä. Kuudesta jäljelle jäävästä Litmanen ja Möttölä ovat joukkueurheilijoita, joiden menestys arvokisoissa on joukkueesta riippuvainen. Neljästä yksilöurheilijasta ainoastaan Niemisellä ei ole mitään isoa mestaruutta, tenniksessä tällaiseksi voidaan katsoa Grand Slam –turnauksen voitto. Nieminen ei ole päässyt ikinä edes neljän joukkoon. Näin ollen Nieminen putoaa tällä kriteerillä yksilöurheilijoista viimeiseksi kaikki muut kriteerit huomioiden. Muiden arvokisasaavutukset eivät merkittävästi eroa, heikoimmat ovat Asikainen ja Keskisalo pelkällä Euroopan mestaruudella. Jos menestyksen perusteella laittaa järjestykseen, niin Kuitunen, Ahonen, Sievinen, Palander, Selänne, Keskisalo, Asikainen, Litmanen, Nieminen, Möttölä.

Kriteeri 2: joukkue/yksilö
Yksilön on aina vaikeampi saavuttaa mestaruus kuin joukkueurheilijan. Jos kisoihin ottaa osaa sata urheilijaa, yksilölajissa voittajia on vain yksi kun joukkuelajissa heitä on joukkueellinen eli parikymmentä. Joukkueurheilijan mestaruusmahdollisuus on siis noin 20-kertainen. Toisaalta tätä kompensoi se, että lajissaan maailman paraskaan joukkueurheilija ei voi saavuttaa mestaruuksia mikäli hänellä ei ole kohtuullisen hyviä joukkuetovereita ympärillään. Tähän kriteeriin kuuluu osaltaan myös onni; alppihiihtäjä voi voittaa kilpailun osin hyvällä tuurilla, tennispelaaja ei. Vertailua yksilölajeihin helpottaa se, että joukkuelajeissa yleensä äänestetään kauden parhaasta pelaajasta. Tämän voi sitten suhteuttaa yksilölajin kultamitaliin, äänestyksen kakkossijan hopeaan jne. Toisaalta useimmilla yksilölajien urheilijoilla on myös joukkuekilpailuja kuten viestejä. Kaiken kaikkiaan tämä kriteeri ei tuo suuria eroja kymmenikkömme välillä. Järjestys: Kuitunen, Ahonen, Sievinen, Keskisalo, Palander, Selänne, Asikainen, Litmanen, Möttölä, Nieminen.

Kriteeri 3: kilpailun kovuus
Kyykänheiton maailmanmestaruus on huomattavasti vähäisempi saavutus kuin päästä pelaamaan jalkapalloa Valioliigaan. Joitakin lajeja vain harrastetaan enemmän ja kilpailu on siksi automaattisesti kovempaa. On tietysti totta, että olympiamitalin saavuttaminen vaatii käytännössä kokopäiväistä urheilua ja sillä kriteerillä ainakin yksilölajeissa olympiakullat ovat keskenään samanarvoisia. Tässä on kuitenkin näköharha. Verrataan esimerkiksi purjehdusta ja kestävyysjuoksua. Purjehtijan saavuttaessa olympiamitalin hän on varmasti treenannut ammattimaisesti useita vuosia. Kuten myös kestävyysjuoksija. Ammattimaisia kestävyysjuoksijoita on kuitenkin enemmän kuin ammattimaisia purjehtijoita, joten eroa syntyy jo tässä. Oleellinen ero syntyy kuitenkin siinä, että purjehdusta harrastavalla on ehkä noin tuhatkertainen todennäköisyys selvitä ammattilaistasolle kestävyysjuoksijaan verrattuna. Tuhat ei tällä kertaa ole mikään hatusta vedetty luku, vaan laskettu juttu. Kestävyysjuoksua ovat länsimaiden asukkaista kokeilleet kaikki ei-invalidit, purjehdusta ehkä yksi sadasta (Suomessa suhteellisesti selvästi useampi). Muiden kuin länsimaiden asukkaista purjehdusta on kokeillut ani harva. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kestävyysjuoksussa SM-kisoissa tuonne kymmenennen paikkeille sijoittuva (tarkoittaa maailmantilastossa noin sijaa 2000) on kilpailun kovuudessa samalla tasolla kuin purjehduksen olympiamitalisti. Tämän takia vähemmän harrastetuissa urheilumuodoissa saavutettu menestys on automaattisesti vähämerkityksisempää kuin runsaasti harrastetuissa. Tarkastellaan ehdokaslistaamme tässä näkövinkkelissä:
Ahonen: Mäkihyppy on todellinen marginaalilaji. Muutamassa maassa muutaman urheilijan harrastama.
Asikainen: Nyrkkeily on perinteisesti ollut kamppailulajeista arvostetuin, tosin on viime vuosikymmeninä menettänyt merkittävästi asemiaan. Miinusta Asikaiselle siitä, että nyrkkeilyssä titteliotteluihin päästään suhteilla ja Euroopan taso on selvästi eri asia kuin maailman taso, plussaa siitä että mestaruus tuli keskisarjassa, mikä on sarjoista perinteisesti kovimpia. Mutta nyrkkeily on kuitenkin vain harvan harrastama laji ja sarjoja on paljon.
Keskisalo: Kestävyysjuoksu on yksilölajeista kaikkein meritokraattisin, levinnein ja kilpailutasoltaan kovin. Siksi kymmenen parhaan joukkoon selviäminen maailmanmittakaavassa on todella ison luokan suoritus. Toisaalta Keskisalon paraatilaji eli estejuoksu on selvästi vähiten harrastettu, joka verottaa pisteitä. Keskisalon suoritukset sileillä matkoilla ovat suhteellisen vaatimattomat, mikä osaltaan osoittaa tätä. Tosin hänen puolustuksekseen on sanottava, että hänen estejuoksijaominaisuutensa olivat maailman ehdottomasti parhaat suhteessa muihin juoksijaominaisuuksiin ja lisäksi 3000 metriä oli ilmeisesti matkana juuri sopivin; sileän kilpailumatkoista 1500 oli liian lyhyt, 5000 liian pitkä.
Kuitunen: Hiihto on vain lumisten maiden laji, mutta monikymmenkertaisesti mäkihyppyä harrastetumpi. Toisaalta Kuitunen on nainen ja naisten keskinäinen kilpailu ei ole tutkitusti niin kovaa kuin miesten, mikä väistämättä pudottaa hieman hänen ansioitaan verrattuna vastaavat ansiot saavuttaneeseen mieshiihtäjään.
Litmanen: Mies valittiin siis kerran lajissaan Euroopan kolmanneksi parhaaksi. Eiköhän tämä riitä menestyksestä. Toisaalta jalkapallo on maailman kilpailluin laji, mikä nostaa Litmasen osakkeita rutkasti.
Nieminen: Tennis on ammattilaislaji, jota tahkoaa työkseen muutama sata heppua. Ympäri maailmaa harrastettu, mutta ei kovin iso laji missään. Niemisen menestys on siis aika lailla neutraali, mitä lajin harrastettavuuteen tulee.
Möttölä: Koripallo sijoittuu harrastettavuudessaan jalkapallon ja jääkiekon puoliväliin logaritmisella asteikolla.
Palander: Alppihiihto on lajina isompi kuin murtsikka.
Selänne: Omassa lajissaan Selänne on selvästi menestyneempi kuin Litmanen. Mutta kun huomioi lajien harrastettavuudet, jääkiekko tipahtaa hyvin kauas jalkapallon taakse. Oikea suhdeluku on noin kaksikymmentä; maailman paras jääkiekkoilija olisi ainoa, joka mahtuisi jalkapallon maailman Dream Teamiin. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, että kun NHL:ää tahkoaa 30 joukkuetta, niin jalkapalloilija vastaa NHL-tason kiekkoilijaa mikäli hän palloilee jossakin maailman 30 parhaasta sarjasta.
Sievinen: Uinti on melko globaali ja laajalle levinnyt laji. Tosin Sievisen saavutuksia himmentää se, että suurin osa niistä on jostain muualta kuin kuninkuuslaji vapaauinnista.
Lajit arvostusjärjestyksessä: jalkapallo, kestävyysjuoksu, uinti, koripallo, tennis, jääkiekko, alppihiihto, hiihto, nyrkkeily, mäkihyppy.
Saavutukset tasapainotettuna arvostusjärjestyksellä: Litmanen, Kuitunen, Palander, Selänne, Keskisalo, Sievinen, Nieminen, Möttölä, Ahonen, Asikainen.

Kriteeri 4: lajin urheilullinen vaativuus
Tämä ei ole mitenkään merkittävä kriteeri, koska joukossa ei ole yhtään helppoa lajia. Kaikki vaativat fyysisesti kovia ominaisuuksia. Harrastetasolla toki joukkuelajeja voi höntsäillä ja laskettelurinnettä voi tulla painovoimalla alas, mutta huipputasolla pitää olla huippu-urheilijan fysiikka. Yllättävää kyllä, lajeista monipuolisesti vaativin lienee nyrkkeily: kestävyyttä, nopeutta, voimaa, koordinaatiota ja strategista silmää tasapuolisessa paketissa.

Kriteeri 5: saavutettu julkisuus
Ei. Sitten. Mitään. Paskan. Väliä.

Johtopäätös:
Merkittäviä kriteerejä paremmuusjärjestykseen asettamisessa ovat 1 ja 3, muut toimivat ainoastaan sivumausteina. Koska kriteeri 1 eli arvokisamenestys tuotti pääosin samat tulokset paria poikkeusta lukuun ottamatta, marssijärjestys muodostui hyvin pitkälti lajin arvostuksen perusteella. Ykkönen ja kolme viimeistä oli helppo päättää. Sija 7 ratkesi myös pienen pähkäilyn jälkeen. Sijat 2-6 olisi voinut laittaa oikeastaan mihin tahansa järjestykseen. Veivasin sijoituksia muutaman kerran edestakaisin.
1. Jari Litmanen
2. Jukka Keskisalo
3. Teemu Selänne
4. Kalle Palander
5. Virpi Kuitunen
6. Jani Sievinen
7. Janne Ahonen
8. Jarkko Nieminen
9. Amin Asikainen
10. Hanno Möttölä

Sijat 2-6 päätyivät tuohon järjestykseen siksi, että Palanderin täytyisi luultavasti olla ennen Kuitusta. Samoin Keskisalon ehkäpä ennen Sievistä. Selänne ei ole koskaan ollut maailman paras jääkiekkoilija ja siksi hänen harvinaisen lajin edustajana oikeastaan pitää olla globaalisti merkittävän lajin edustajan Keskisalon alapuolella. Toisaalta Sievinen oli arvokisoissa saavuttanut enemmän kuin Keskisalo. Mutta Kuitusta ei voinut laittaa Selänteen edelle. Solmussa ollaan. Miksi hitossa Selänne ei voinut voittaa edes kerran Hart Trophya? Voi miksi Sievisen piti olla seka- eikä vapaauimari? Miksi Keskisalon piti olla epäonninen olympiavuosina, kun esimerkiksi Pekingin finaalitaktiikka oli kuin pedattu hänelle? Mikä tahansa näistä, niin tuolla välillä olleet paradoksit olisivat ratkenneet hetkessä. Nyt korostan sitä, että olisin ollut tyytyväinen mihin tahansa järjestykseen välillä 2-6. Joka tapauksessa helvetin kovia jätkiä kaikki kymmenen - Virpi Kuitunen mukaan lukien.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Sivallus CCL

Jotkin maailman asioista ovat luokiteltavissa naisten asioiksi ja miesten asioiksi.
Naisten asioita ovat ne, joihin miehet joutuvat puuttumaan vaikkeivät haluaisi.
Miesten asioita ovat ne, joihin naiset tulevat puuttumaan vaikkei pitäisi.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Kelvotonta ainesta?

Kokoomusnuorten tuore ex-vpj Saul Schubak meni äskettäin avautumaan vaatimalla lapsilisien poistoa. No, ei siinä mitään. Onhan Saulilla lupa puhua. Tuomitsen jyrkästi kaikki ne, joiden mielestä hänen olisi pitänyt pitää suunsa kiinni mielipiteestään.

Kokonaan toinen asia sitten on, oliko ehdotus järkevä tavoitteen kannalta. Saul totesi, että lapsilisät kannustavat ”heikomman aineksen lisääntymistä”. Olettaisin että Saul on näin ollen huolissaan suomalaisten rotuhygieniasta. Mikä on ihan hyvä huolestumisen aihe sinänsä. Jos Saulin tavoite on menestysgeenien esiintymistiheyden kasvattaminen Suomen kansassa, niin iso käsi Saulille. Elämä on raakaa kisaa ja jos Suomi haluaa menestyä, siinä auttavat hyvät geenit ja meemit.

Sen sijaan hän olisi voinut vähän tarkemmin miettiä mihin ja miten hän iski. Nyt tuli sellainen vaikutelma, että aikoinaan rabbi oli Saul-pojua ympärileikatessaan heittänyt vahingossa väärän puolikkaan mäkeen. Mikäli Saul oikeasti on sitä mieltä, että lapsilisien poistaminen auttaisi asiassa, hän ei ole tutustunut tilanteeseen pätkän vertaa ja jos ei asiasta mitään ymmärrä, kannattaa yleensä pitää suunsa kiinni. Jos taas Saul tietää miten lapsilisät toimivat ja on silti sitä mieltä, että niiden poistaminen vaikuttaisi Suomeen rotuhygieenisesti edistyksellisesti, hän on tyhmempi kuin kaksi vasemman jalan saapasta.

Vilkaistaanpa KELA:n sivuilta, paljonko lapsilisää saa. Ensimmäisestä lapsesta 104,19, toisesta 115,13, kolmannesta 146,91, neljännestä 168,27, viidennestä ja sitä seuraavista 189,63 €/kk. Määrään vaikuttavat ne lapset, joista on oikeus saada lapsilisää ja korotukset voidaan laskea vain silloin, kun kaikki lapsilisät myönnetään samalle henkilölle. Eli vanhimman lapsen tullessa täysi-ikäiseksi kaikkien nuorempien lapsilisä putoaa ja lapsilisää saa vain, mikäli kaikki lapset ovat samalla huoltajalla. Lisäksi yksin lapsen kanssa elävä huoltaja saa 48,55 €/kk/lapsi yh-korotusta.

Noin yksinkertaisesti ottaen ihmiset voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään lapsilisien suhteen:
(1) Sosiaalitapaukset eli huumeriippuvaiset, alkoholistit, rikolliset ym.
(2) Työssäkäyvä keskiluokka.
(3) Varakkaat ja rikkaat, karsintaraja perheen viisinumeroinen kuukausibruttotulo.

On ilmeistä, että lapsilisän poistaminen ei vaikuta pätkääkään ryhmän (3) lisääntymiseen. Kolmilapsinen perhe tienaa 366,23 €/kk lapsilisillä eikä se paljon hetkauta, jos kuukausibrutto on viisinumeroinen. Itse asiassa voisi käydä niin, että heidän nettotulonsa jopa kasvaisivat verotuksen keventyessä.

Yhtä ilmeistä on, että lapsilisän poistaminen ei vaikuta myöskään ryhmän (1) lisääntymiseen. Kännissä örveltäessä naidaan ilman kortsua ja tullaan raskaaksi entiseen tahtiin. Tuskin lapsilisän poistaminen sosiaalitulojakaan keventäisi; harkinnanvaraista olisi pakko myöntää lapsilisän verran enemmän tai sitten ottaa lapsia enemmän huostaan, mikä taas varsinkin maksaa mansikoita.

Ainoa ryhmä, jonka lisääntymiseen lapsilisän poistaminen vaikuttaisi olisi (2) eli työssäkäyvä keskiluokka. He hankkivat lapsensa harvemmin vahingossa. Kuvitellaanpa esimerkki. Keskiluokkainen pariskunta tienaa molempien työssä käydessä 4000 €/kk nettona. Ensimmäistä lasta hankkiessa toisen puolison tulot putoavat jonkin verran noin vuoden ajaksi. Mikäli toinen puolisoista jatkaa hoitovapaalla, tulot romahtavat määrään noin 2500 €/kk nettona. (Oletetaan että vanhempainrahaa ja hoitolisää ei poisteta eikä edes lasketa). Lapsilisä kattaa tulojen laskun vanhempainrahakauden ajaksi, vaan ei missään nimessä hoitolisän ajaksi. Samalla kuitenkin talouden menot kasvavat. Tarvitaan lapselle vaatteita ja ruokaa, todennäköisesti myös isomman asunnon hankinta on edessä. Mikäli lapsilisät putoavat pois, keskiluokalla ei ole enää varaa lapsiin, ei ainakaan 1-2 lasta enempään.

Lopputulema on selvä. Luokkien (1) ja (3) syntyvyys pysyy suunnilleen vakiona luokan (2) syntyvyyden pudotessa.

Mitä tämä sitten merkitsisi kansakunnan geeni- ja meemiperimälle?

On ilmeistä, että luokkaan (1) kuuluvia on enemmän kuin luokkaan (3) kuuluvia. Näin ollen syntyvistä lapsista prosentuaalisesti aiempaa suurempi osuus olisi ongelmaperheiden lapsia. Lapsilisän poistaminen siis heikentäisi kansakunnan geneettistä tasoa. Entä meemit? On selvää, että moniongelmaisen ryhmän (1) lapset eivät ainakaan kelvollista mallia saisi. Jotenkin kävisi mielessä aavistus, että ryhmän (3) lasten vanhemmille ei uraohjuksina välttämättä ole aikaa lapsilleen samalla tavoin kuin keskiluokalla eikä jälkikasvu noin keskimäärin ole sen kummoisempaa kuin ryhmällä (2). Onhan varsin ilmeinen korrelaatio siinä, että jos isi ajaa uudella Bemarilla, lapsista tulee mulkkuja.

Näin ollen ehdotus lapsilisien poistamisesta saisi aikaan juuri päinvastaisen vaikutuksen kuin sillä haettiin: kansakunnan heikkenemisen. Kummasti tulee mieleen tapaus tuossa seitsemänkymmenen vuoden takaa, kun lähdettiin tekemään herrarotua eliminoimalla aluksi sitä kansakuntaa, joka suhteessa kokoonsa on saanut maailmassa eniten edistystä aikaan. Hauska sattuma muuten, että Wannseen konferenssista tuli kuluneeksi 70 vuotta - tekiköhän Schubak ehdotuksensa juhlavuoden teema mielessään? Hitlerillä oli sama tavoite kuin Schubakilla, kansakunnan elinvoiman parantaminen. Hän lähti liikkeelle typerästi tuhoamalla innovatiivisimman osan väestöstä, samalla tavalla kuin Schubakin ehdotus toimisi täsmälleen toiseen suuntaan tarkoitettuun nähden.

Mutta tavoite oli sinänsä moitteeton. Siksi onkin aiheellista kysyä, mitä pitäisi oikeasti tehdä kansakunnan geneettis-memeettisen aineksen parantamiseksi.

Ensimmäinen askel on ilmeinen. Ei liiemmin kannata rahdata maahan valikoimatonta väkeä maista, joiden asukkaiden keskimääräinen ÄO vastaa tutkimusten mukaan Suomessa debiiliksi luokiteltavaa kansalaista. Tai maista, joiden ainoa tekninen innovaatio on kiinalaisten kehittämän vesipiipun muuntaminen hasiksella toimivaksi.

Toki myrskyn nostaneissa lapsilisistäkin riittää korjattavaa. Jokainen vanhempi tietää, että toisen lapsen kulut ovat pienemmät kuin ensimmäisen, koska vanhoja vaatteita ja tarvikkeita voi käyttää uudelleen. Siksi on älytöntä, että myöhempien lasten lapsilisät ovat suurempia. Toisaalta kasvava lapsilisä kannustaa hankkimaan lisää lapsia. Mutta rajansa kaikella. Siksi paras ratkaisu olisikin, että ensimmäisestä ja toisesta lapsesta maksettaisiin molemmista yhtä suurta lapsilisää, esimerkiksi 110 €/kk. Kolmannesta ja neljännestä voisi sitten maksaa molemmista 160 €/kk. Viidennestä ja myöhemmistä sitten saman verran kuin ensimmäisistä eli 110 €/kk. Ratkaisu kannustaisi ydinperheitä hankkimaan sen kansakunnan uudistumisen kannalta tärkeän kolmannen lapsen ja toisaalta kantaisi myös vastuunsa väestönkasvusta, kun viidennestä ja myöhemmistä lapsista ei saisi korotettua lisää.

Lapsilisäjärjestelmän käsittämättömin epäoikeudenmukaisuus on yksinhuoltajakorotus. Järjellä ei pysty ymmärtämään, miksi yhteiskunta palkitsee eroamisesta. Kun kantapäät lyödään vastakkain, saa automaattisesti melkein viisikymppiä per lapsi lisää rahaa kuukaudessa. Yhteiskunnan tulisi tukea pysyviä parisuhteita, ei palkita niiden hajoamisesta! Yksinhuoltajakorotus tulisi maksaa vain siinä tapauksessa, että toinen vanhempi on kuollut - ja silloinkin vain, jos vanhemmat ovat jossain vaiheessa olleet keskenään naimisissa. Tätäkin radikaalimpi ehdotus olisi avioliittokorotus - vaikkapa 10 €/kk lisää lapsilisää niille lapsille, joiden vanhemmat ovat keskenään naimisissa. Tämä taitaisi sentään olla vähän liikaa.

Yksi tapa tukea yhteiskunnallista vakautta olisi verotuksellinen. Esittelin asiasta jo pari vuotta sitten yhden mallin. Lyhyesti sanottuna aviopuolisot - olettaen että heillä on yhteinen alaikäinen lapsi - voisivat ilmoittaa palkanmaksajalleen (tai mihin tahansa instanssiin, josta saavat tuloja) puolitusmääräyksen. Eli puolet rahasta maksettaisiin aviopuolison tilille. Tämä huomioitaisiin sitten verotuksessa. Tulos olisi se, että (mikäli molemmat aviopuolisot puolittaisivat kaikki tulonsa) molemmat ansaitsisivat täsmälleen yhtä paljon bruttona. Progressiivisen verotuksen takia tämä tarkoittaisi joitakin erittäin poikkeuksellisia tilanteita lukuun ottamatta sitä, että aviopuolisoiden yhteenlasketut nettotulot kasvaisivat. Järjestelmän eduista ja haitoista voi lukea tarkemmin yllä olevasta linkistä.

Mitä tahansa säätöjä sosiaalipolitiikkaan ikinä tehdäänkin, on johtavana periaatteena oltava tasavertaisuus. Jokaista Suomen kansalaiseksi syntyvää on kohdeltava samojen sääntöjen mukaan ja kaikille on taattava mahdollisuuksien tasa-arvo. Lapsilisää on maksettava kaikille saman verran. Lapsissa on kansakunnan tulevaisuus. Aikuisia voidaan kohdella sen mukaisesti kuin he omalla toiminnallaan ansaitsevat, mutta lapsille on suotava samat mahdollisuudet.

Meillä on tasa-arvoinen peruskoulu, jota kaikki käyvät. Sen on säilyttävä ilmaisena ja yhdenvertaisena. Tai tarkemmin sanoen siitä on sellainen tehtävä. Nykyään mennään liiaksi heikoimman ehdoilla. Luokissa on normaaliopetukseen integroituja erityisoppilaita, jotka pitäisi pikaisesti derivoida takaisin erityisopetukseen. Nyt heidän häiriköintinsä tuhoaa muiden oppimismahdollisuuksia. Lisäksi oppimäärät on suunniteltu tasoltaan sellaiseksi, että niistä selviää halutessaan kunnialla noin 80 % ikäluokasta. Tämä tekee valtavasti hallaa sille lahjakkaammalle puolikkaalle. Peruskoulun sisälle olisi pikaisesti rakennettava vanhan oppikoulu- tai edes tasokurssilinjan tapainen järjestelmä. Nykyjärjestelmä suosii oppilaita, jotka tulevat ylemmistä sosiaaliluokista. Alemman sosiaaliluokan vähänkin lahjakkailla lapsilla ei yleensä ole vanhempia, jotka vaatisivat heiltä enemmän kuin riman liian matalalle asettava peruskoulu.

Sosiaalijärjestelmämme suosii tuloloukkuineen liikaa ongelmaryhmiä ja koulujärjestelmämme hyvää tarkoittava tasavertaisuus heikentää suurimman osan oppimistuloksia suosien samalla sellaisia lapsia, joiden vanhemmat osaavat pitää heidän puoltaan. Samalla vähänkin keskiarvoa lahjakkaammat lapset eivät opi työntekoon, kun oppimäärävaatimukset eivät vastaa millään tavoin heidän kykyjään. Nämä ongelmat ovat kuitenkin ratkaistavissa. Mahdollisuuksien tasa-arvoon on vielä matkaa, mutta se voidaan saavuttaa.

Pilapiirtäjä Kari Suomalainen tekaisi aikoinaan kuvan (HS 6.12.1957), jossa Suomen leijona seisoi siniristilipun keskellä todeten: Mikäli minusta riippuu niin tässä risteyksessä ei sen enempää ylhäältä kuin alhaalta, oikealta tai vasemmalta tulevalla ole etuajo-oikeutta.

torstai 1. marraskuuta 2012

Hullunkuriset ehdokkaat

Kuntavaalit on sitten käyty. Ei kiinnosta ruveta analysoimaan tuloksia. Ehdokkaat ovat hauskempia.

Olen aina ihmetellyt, miksi politiikkaan lähtee sellaisia ihmisiä, joiden ei pitäisi missään nimessä olla päättämässä yhteisistä asioista. Sopivan ehdokkaan valitseminen on yleensä vaikeaa, koska tuntemattomia ei oikein voi äänestää ja tuttuja nyt ei ainakaan voi äänestää. Ehdokkaat tuntuvat olevan joko sieltä huonommasta päästä tuttuja tai sitten fiksummasta päästä olevat ovat poliittisia pyrkyreitä. Ja tuota jälkimmäistäkin luokkaa yleensä yhdistää se, että vaikka he olisivat kaksi kertaa niin fiksuja kuin ovat, he eivät olisi puoleksikaan niin fiksuja kuin luulevat olevansa.

Kävin läpi kuntavaalien ehdokaslistoja. Löysin 35 ehdokasta, jotka tunnen - tasolla tai toisella. Jotkut varsin läheisesti, jotkut hyvänpäiväntuttuina, jotkut siten että eivät enää tuntisi tavattaessa mutta varmaan muistaisivat minut, kun esittäytyisin. Toisaalta aika moni ehdokas tuntee minut mutta minä en tunne heitä. Joka tapauksessa jokainen arvio perustui henkilökohtaiseen kontaktiin ehdokkaani kanssa. Joukossa on muutama istuva kansanedustaja. Tästä voi päätellä, että kaikki eivät olleet Huitsinnevadassa ehdokkaana, katsoin pari entistä kotipaikkakuntaani myös läpi ja lisäsin muutaman tietämäni muiltakin paikkakunnilta.

Huomasin, että tuntemani ehdokkaat voidaan jakaa kymmeneen eri ryhmään:

1. Kesä-Heinä Toistokerta-Jankkunen on poliittinen broileri. Hänellä on ehdottomana tähtäimenään vähintään kansanedustajan paikka. Ministerin tehtävästäkin hän unelmoi, mutta tietää sisimmässään sen jäävän haaveeksi - kyvykkäämpiäkin pyrkyreitä on. Kesä-Heinän substanssi on asiantuntemuspuolella yhtä puhdas ja ohut kuin perskarva. Ihmissuhteissa hän on kuitenkin taitava ja ennen kaikkea ahkera. Kesä-Heiniä listoilla: kolme.

2. Into Tuulenhaistaja on fiksu opportunisti. Kaikin puolin muuten samanlainen kuin Kesä-Heinä, mutta fiksumpi ja omaa jopa tiedollista substanssia. Lahjakkuutensa ansiosta saa pyrkyrin maineen paljon helpommin kuin yhtä kovasti yrittävä Kesä-Heinä. Siinä missä Kesä-Heinä myisi vaikka oman isoäitinsä uraansa edistääkseen jos tempun keksisi, Into on jo tehnyt niin. Intoja listoilla: kaksi.

3. Eevastiina Nuorsuomalainen on politiikasta kiinnostunut nuori. Hän hakee vielä linjaansa ja saattaa ponnahtaa parien vaalien kuluttua aivan eri puolueen listoilta ylemmäs. Substanssia Eevastiinalla ei ole minkään vertaa, mutta pyrkyä sitäkin enemmän. Aikanaan hänestä tulee joko Kesä-Heinä tai Into. Eevastiinoja listoilla: kaksi.

4. Unto Uraohjus on oman alansa ammattilainen ja politiikan ensikertalainen. Unto on lähtenyt mukaan ihan vain mielenkiinnosta. Joko hän haluaa vain kokeilla politiikkaa tai sitten harkitsee uranvaihtoa ammattipoliitikoksi. Unto on poliitikkona täysi arvoitus; jos hän pääsee läpi, hän yleensä pettyy tai kyllästyy yhden kauden jälkeen. Tai sitten hänestä tulee joko Into tai Kesä-Heinä. Untoja listoilla: kolme.

5. Hilma Hymyilijä on hyväntahtoinen hölmö. Kun nimen näkee ehdokaslistalla, hänet tuntevan ajatus on: mitä helvettiä Hilma tuolla tekee? Ainoa mahdollinen selitys on, että puolueen listalla oli vielä tilaa ja joku älysi soittaa kumminkaima Hilmalle. Ei kampanjoi eikä ole mitään mahdollisuuksia läpimenoon, kerää puolueelle muutaman äänen lisää. Tai karkottaa muutamia. Hilmoja listoilla: kolme.

6. Leena Luottamushenkilö on politiikan rivimies. Hän on vaaleista toisiin aina kuntavaaleissa ehdokkaana. Kerran elämässään hän pääsee kansanedustajaehdokkaaksi. Leena on mukana urheiluseuran johtokunnassa / kirkkovaltuustossa / ammattijärjestön luottamusmiehenä / naisyhdistyksessä tai Lions-klubissa / metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtajana / sosiaalilautakunnan jäsenenä. Tarpeeton yliviivataan. Yleensä ei tarvitse yliviivata. Leena ei kampanjoi, mutta saattaa päästä joskus läpi mikäli hänen nimensä on tutumpi kuin ehdokas itse. Leenoja listoilla: seitsemän.

7. Siina Sinisilmä on maailmanparantaja. Hän on aina valmis kertomaan muille miten pitäisi elää. Siinan maailmassa kaikki uskonnot ja kansallisuudet elelevät sulassa sovussa hunajapurojen virratessa ja yksisarvisten kirmaillessa kedolla. Siinan logiikka on sellainen, että hän saattaa kieltäytyä vessapaperin käytöstä luontoa säästääkseen, mutta lentää kerran vuodessa Intiaan elämään ekologisesti kaksi viikkoa. Siinoja listoilla: neljä.

8. Arto Ärripurri on kaikkien kanssa riitoihin päätyvä änkyrä. Arto on Siinan inverssi. Hänen tuttavapiirissään on kahdenlaisia ihmisiä: niitä, joihin Artolla on välit poikki ja niitä, joihin Artolla ei vielä ole välejä poikki. Arto on otettu ehdokaslistalle samasta syystä kuin Lyndon B. Johnson perusteli erään hankalan tyypin ottamista hallitukseen: on parempi että hän on teltan sisäpuolella kusemassa ulos kuin ulkopuolella kusemassa sisään. Artoja listoilla: neljä.

9. Ivan-Muhammed Gonzalez-Unggabungga on ehdokaslistan kiintiömamu. Yksikään suomalainen ei todennäköisesti pääsisi ehdokkaaksi samoilla meriiteillä. Ivan-Muhammedia on oikein erikseen pyydetty. Mikäli mamulla on muitakin ansioita, hän kuuluu johonkin muuhun ehdokasluokkaan. Ivan-Muhammedeja listoilla: kolme.

10. Antti Asiamies on pragmaatikko. Lapset ovat kasvaneet jo isoiksi ja akateemisesti koulutettu ammattilainen päättää lähteä politiikkaan hoitamaan asioita paremmin. Itseään hän ei kuitenkaan halua missään tapauksessa poliitikoksi luokitella. Hän tulee melko varmasti valituksi, ei hän muuten olisi mukaan lähtenytkään. Kunnanvaltuusto kuitenkin yleensä riittää Antille, joka ei halua likaiseen politikointiin yhtään korkeammalle. Antteja listoilla: neljä.

Olen kerran äänestänyt yhtä edellä mainiutuista Anteista. Huomautan, että Antti voisi edustaa mitä tahansa puoluetta (tällä kertaa heitä oli kahdesta puolueesta), jopa vihreitä. Mikäli Antti edustaa väärää puoluetta, en häntä tietenkään äänestäisi, mutta arvostan silti.

Mutta: Missä ovat kaikki ne ehdokkaat, joita äänestäisin välittömästi melkeinpä puolueesta riippumatta? Kello käyntiin ja minuutti aikaa - nyt. Kaksitoista. Keksin minuutissa kaksitoista nimeä. Yhdistävät tekijät:
1) ylempi korkeakoulututkinto
2) rauhallinen, sovitteleva, harkitseva ja järkevä
3) rehellinen ja ahkera työntekijä
4) henkilö, johon voi luottaa
5) ei ole koskaan ollut yksissäkään vaaleissa ehdokkaana
Tuo viimeinen asia ei ole mikään meriitti. Se on ihmetyksen aihe. Miksi ihmeessä ehdokaslistat ovat täynnä pyrkyreitä, kyvyttömiä, hörhöjä ja täytenimiä? Miksi parhaat eivät lähde ehdokkaaksi? Onko selitys todellakin se, että poliitikoiksi valikoituvat vain ne, joiden ruuansulatus toimii eri tavalla kuin normaalisti?