Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


tiistai 30. syyskuuta 2014

Sivallus CCCVIII

Ruotsista kuuluu kummia. Peppi Pitkätossusta on sensuroitu hänen isänsä arvonimi ”neekerikuningas” ja muutettu se pelkäksi ”kuninkaaksi”. Tosi rasisteja nuo ruotsalaiset - pitävät neekereitä niin ala-arvoisina että valkoinen mies ei kelpaa edes heidän kuninkaakseen.

Välihuomautus 60: Medianäkyvyyttä

Dennis Kimetto vetäisi maratonilla uuden ME:n. Hesari otti mielenkiintoisen lähestymistavan tulokseen ja vertaili, kuinka kovia aikoja eri matkoilla hän keskinopeudellaan olisi tehnyt.
Erityispisteet toimittajille siitä, että laskut oli laskettu melkein oikein. Satasen vauhti oli tosiaan 17,48 (tosin alaspäin pyöristäen), 400 metrin vauhti 1.09,93 ja kympin aika 29.08,30. Cooperin testissä ei kuitenkaan sujahtaisi jutussa väitetty 4188 metriä, vaan 4118. Tämä nyt voidaan kyllä laskea kirjoitusvirheen piikkiin.
Hesarin toimituksellisen linjan surkeudesta kertoo kylläkin osaltaan se, että Henri Manninen rikkoi samassa kisassa SUL:n asettaman MM-tulosrajan, mutta lehti ei nähnyt tätä maininnan arvoisena seikkana. On toki myönnettävä, että Manninen oli kisassa vasta sijalla 17. Toisaalta kyseessä on perinteisesti kauden kovatasoisin maratonkilpailu, ellei samalle vuodelle osu MM- tai olympiakisoja. Toimituksen arvovalintaa voi verrata vaikka siihen, että jos joku suomalainen pärjää golfissa, taskubiljardissa tai muussa kilpaklovneerauksessa maailmanluokan kisoissa vastaavasti, niin siitä revitään kissan kokoisin kirjaimin otsikoita monta päivää.

Mutta tuon laskennallisen vertailun tekee mielenkiintoiseksi se, että käytin täsmälleen samaa lähestymistapaa taannoin kirjoituksessa, joka nousi pari kuukautta sitten blogin luetuimmaksi, kun sitä linkkailtiin juoksijapiireissä kovasti. Voihan se tietysti olla sattumaa, että Hesari valitsi saman lähestymistavan. Tai se, että tämän viikon aikana olen kahdesta ihan muun alan lehdestä lukenut lähes omin sanoin blogissa esiin nostamani näkökulman – molemmat ihan eri asioissa kuin edellä mainittu esimerkki. Kuten Al Capone sanoi, ensimmäinen kerta voi olla sattumaa, toinen kerta yhteensattumaa, mutta kolmas kerta on jo järjestelmällisyyttä.

Blogiani saa lainata ja siinä esitettyjä ideoita käyttää vapaasti, eikä lähdettä tarvitse mainita, mikäli asia on ilmaistu omin sanoin. Edellä mainituissa tapauksissa näin oli tehtykin – elleivät kaikki olleet aivan puhdasta sattumaa. Suorien lainausten tapauksessa hyvään journalistiseen tapaan kuuluu mainita lähde. Näin ei kuitenkaan isänmaallisten blogien kohdalla tehdä, kuten ylioppilaskirjoitusten aiheeksi päätynyt blogistikollega Professori sai huomata. Samoin kävi aika tarkkaan vuosi sitten itselleni, kun blogiani luettiin minuuttikaupalla sisälukuna Radio Novassa lähdettä mainitsematta.

Korjaus 30.9 klo 21.03: Sain virheellisen käsityksen Professorin tekstin kohtalosta. Ylioppilastutkinnon kokeessa oli sittenkin alaviitteessä mainittu tekstin lähde. Viittausta juuri kyseiseen tekstiin ei ollut, vaan blogiin yleisesti.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Kohtaamisia


Itä-Länsi

1944
Elias katsoi palavaa rynnäkkötykkiä järkyttyneenä. Liekehtivästä StuG III:sta kapusi yksi ainoa mies, nousi soihtuna sen päälle seisomaan rojahtaen sitten telaketjujen viereen maahan. Elias ei ehtinyt edes ajatella, vaan pomppasi ylös asemista ja alkoi juosta.
JR 5:n toinen pataljoona oli siirretty Itä-Karjalasta junilla Perkjärven läheisyyteen. Miehet olivat purkautuneet junista suoraan rintamaan revenneeseen aukkoon. JP 2 oli muutaman rynnäkkötykin tukemana perääntymässä.
- Soininen, et mene! Tapatat itsesi, alikersantti ehti huutaa.
Elias ei huutoa kuullut, vaan juoksi kyyryssä. Hänen maailmaansa mahtui vain palava mies.
Pentti tajusi hämäräsi kyenneensä haavoittuneenakin ja osumasta huumaantuneena kömpimään ulos palavasta vaunusta. Sitten tajunta sammui.
Elias syöksyi miehen viereen ja huiski liekit sammuksiin. Vasta sitten hän tajusi, että vihollinen tulitti yhä. Hän makasi liikkumatta, arvioiden oikeaa hetkeä. Kun se tuli, hän tempaisi miehen palomiehen otteeseen hartioilleen ja lähti juoksemaan. Metallin maku tulvahti suuhun, hän tajusi että oli vain yksi yritys, ei mahdollisuutta edetä lyhyin syöksyin kuten opetettu oli. Suojaa ei ollut.
Pentti havahtui hetkeksi kipuun miehen selässä. Nyt Ketolan poikaa viedään, hän ehti ajatella ennen kuin tajuttomuus armahti.
Selvittyään suuren kivenlohkareen taakse Elias pudotti miehen selästään huohottaen väsymyksestä. Luutnantti ilmestyi paikalle.
- Soininen saatana. Että pitää olla ihmisen kaksikymppisenä nuori ja hullu. Mutta olipa temppu. Ja nyt kaksi miestä kantaa tuon panssarimiehen JSP:lle ja vähän äkkiä.

1977
Noustessaan autosta Elias vilkaisi pihamaalla odottanutta Artoa. Ajomatka Parikkalasta Lappajärvelle oli melkoinen. Vaikka matkalla oli taukoja pidetty, Elias venytteli hetken ennen kuin tervehti poikaansa paremmin. Maire tuli myös ulos autosta ja katseli ympärilleen. Peruskuulumisten jälkeen Arto tokaisi:
- Mutta eiköhän lähdetä katsomaan Ullan vanhempia. Pääsette aloittamaan Itä-Länsi -ottelun. Teidän majapaikka on tuolla yläkerrassa, saatte nukkua rauhassa niin olette huomenna häissä virkeitä. Ullan äiti on hakemassa kellarista tavaraa, mutta tuleva appiukko näyttääkin tuolta juuri könyävän verannalle.
Pienikokoinen isäntämies asteli pihalle. Maire oli jäänyt ottamaan tavaroita autosta, joten mies käveli Eliasta kohti. Arto ei sanonut mitään, hän tiesi isännän haluavan itse hoitaa esittelyt.
- Jaaha, hyvää päivää ja tervetuloa Pohojanmaalle. Pentti Ketola.
- Elias Soininen. Kiitoksia, mukava tavata näin ensimmäistä kertaa.


Laivat yössä

1974
Pauliina hyväili nuorukaisen hiuksia kädellään. Hotellihuoneen ikkunasta näki Kanarian hämärtyvän illan. Pari viimeistä päivää olivat olleet upeita ja seksintäyteisiä. Nyt olisi aika kysyä. Se kysymys, jota varten hän oli nuorukaisen vietellyt. Jonka takia tämä tunsi Pauliinan vain hänen ensimmäisellä etunimellään Katri. Sukunimi oli kyllä oikea, matkalaukussa ja hotellivarauksessa luki Katri Virtanen, mutta heitä oli Suomessa kymmenittäin. Pauliina oli vastavalmistunut ja tiesi, että parin vuoden kuluttua hänellä saattaisi olla jo mies ja perhe. Sitä ennen hän halusi kuitenkin vielä kokea yhden asian, edes kerran elämässään.
- Jouni…
- Mmmhh…
- Sinähän ymmärrät, että tämä ei enää jatku kotimaassa. Olimme vain kaksi laivaa, jotka kohtasivat toisensa yössä. Minä olen kolmekymmentä, sinä kahdeksantoista.
Taidan olla maailmanhistorian ensimmäinen nainen, joka lisää ikäänsä viisi vuotta, Pauliina ajatteli ja jatkoi:
- Me emme enää tämän jälkeen tapaa. Me asumme sitä paitsi aivan eri puolilla maata.
- Tiedän ja ymmärrän.
- Mutta minulla olisi sinulle yksi seksiin liittyvä pyyntö.
- No sehän kiinnostaa aina. Anna tulla.
Pauliina kumartui Jounin puoleen ja kuiskasi tämän korvaan. Hän näki Jounin silmien rävähtävän selälleen. Sitten poika nyökkäsi.

2001
Saija istui aivan liian pienelle tuolille, joten Jouni asettui vaimonsa viereen pulpetille tyytyväisenä siitä, ettei jalkoja tarvinnut koukistella. Loppujenkin vanhempien etsiytyessä paikalle Jouni rypisteli kulmiaan mietteliäänä. Jostain minä tuon naisen tunnen. No, sattumaa. Helsinki on tietysti iso kaupunki, mutta kyllähän tällä seudulla liikkuviin ihmisiin on hyvinkin törmännyt. Ehkä me ajamme vastakkain työmatkoilla.
Pauliina katsoi etupulpetilla istuvaa miestä. Mistä minä tuon miehen tunnen? Sitten hän ravisteli ajatuksen syrjään. Oli tärkeämpiäkin asioita kuin miettiä jotakuta, jonka kasvot ovat saattaneet jäädä mieleen vaikka rautakauppakäynniltä.
- Hyvää iltaa kaikille ja tervetuloa tähän eskarilaisten ensimmäiseen vanhempainiltaan. Minä olen siis Pauliina Jokela, teidän lastenne opettaja.


Kilpakumppanit

1980
Minna kiristi vauhtia viimeisessä kaarteessa. Tuo likka ei kyllä minua voita, hän päätti.
Suomessa elettiin Moskovan olympialaisten odotuksessa. Euroopan mestari Martti Vainiolta odotettiin paljon. Kaarlo Maaninka oli juuri antanut lisänäytöt ja selvinnyt kisoihin. Vanhan mestarin Lasse Virénin kunto oli arvoitus.
Mikä tuo tyyppi oikein luulee olevansa, Minna ajatteli kuullessaan hengityksen takaansa. Minä näytän sille.
Minnan perhe oli viettämässä isän viimeistä kesälomaviikkoa. Lomakylän johtaja oli ideoinut lasten olympialaiset. Maastojuoksun nuorin sarja oli kahdeksanvuotiaat ja siitä alaspäin.
Käännyttiin maastosta kentälle. Minna näki toisen pikkutytön kirivän vierelleen loppusuoran auetessa.
Muut olivat jääneet jo kauas taakse. Voittokamppailu käytäisiin näiden kahden välillä.
- ”Hyvä Tiina!”, huusi joku nainen. Vastapainoksi Minna kuuli vanhempiensa ja isoveljensä kannustuksen. Minna puristi viimeiset voimanrippeensä, näki kuinka tyttö ei enää päässyt yhtään kauemmas hänestä, sitten etumatka muuttui tasapeliksi ja lopulta Minna tajusi olevansa edellä … ja maalissa, voittajana.

1994
Minna kiristi vauhtia viimeisessä kaarteessa. Tuo likka ei kyllä minua voita, hän päätti.
22-vuotiaiden SM-kisojen viisituhatta metriä oli ratkeamassa. Minna oli ennakkosuosikki, pudottanut muut kilpailijat jo matkalla. Paitsi tätä yhtä.
Mikä tuo tyyppi oikein luulee olevansa, Minna ajatteli kuullessaan hengityksen takaansa. Tällä matkalla eivät mailerit juhli, hän päätti.
Tiina Johansson oli ilmestynyt juoksupiireihin kuin tyhjästä. Tai oikeastaan Ruotsista. Tyttö oli muuttanut sinne vanhempiensa työn takia 80-luvun vaihteessa ja kilpaillut siellä. Kuitenkin keskimatkoilla, ja pari viimeistä kautta olivat loukkaantumisten takia menneet pieleen. Nyt Tiina oli päässyt takaisin kuntoon ja lähtenyt haastamaan ikätoveriaan pidemmälle matkalle.
Loppusuora avautui. Minna näki kilpakumppaninsa kirivän vierelleen.
Muita kilpakumppaneitaan Minna oli osannut arvioida ennen kisaa. Mutta ei Tiinaa. Se on maileri, eikä ole koskaan juostu samassa kisassa aiemmin, Minna oli sanonut valmentajalleen ennen kisaa.
Mailerin kiri, Minnan päässä välähti. Mutta periksi en anna, perkele. Täytyyhän sen olla jo puhki tuolla kuntopohjalla. Minna puristi viimeiset voimanrippeensä, näki kuinka tyttö ei enää päässyt yhtään kauemmas hänestä, sitten etumatka muuttui tasapeliksi ja lopulta Minna tajusi olevansa edellä … ja maalissa, Suomen mestarina.


Rauhoittelua

1981
Arja kiiruhti pihan poikki kohti rappukäytävän ovea. Helkutin professori, hän ajatteli. Gradun puiminen oli vienyt suunniteltua pidempään, se vanha jäärä oli motkottanut lähdekritiikistä. Nyt kyllä myöhästyn treeneistä, kun en aamulla pakannut kamoja valmiiksi. En mitenkään ehdi kämpältä kentälle ajoissa. Kaupassakin pitäisi käydä, mutta se saa jäädä… mitä hittoa?
Rappukäytävään astuessaan hän kuuli lapsen itkua. Silmän totuttua hämärään hän näki alle kymmenvuotiaan pojan rappusilla itkemässä, kivusta irvistäen.
- Mikä sinulla on hätänä?
Hän kumartui pojan yläpuolelle. Poika oli tuntematon, ei tässä rapussa tuonikäistä kyllä asunut.
- Mä… kaaduin. Jalkaan sattuu. Nilkka…
Arja siirsi katseensa alemmas. Vasen nilkka oli luonnottoman näköisessä kulmassa.
- Mitä tapahtui?
- Mä olin tuossa pihalla leikkimässä ja tulossa sisään. Sattuu…
Portaat olivat kierreportaat. Poika oli varmaan mennyt liian lähellä reunaa ja astunut harhaan, Arja ajatteli.
- Sisään? Et sä kyllä täällä asu.
- Mä oon täällä Hesassa isosiskon luona käymässä… auuu.
Arja otti poikaa kädestä ja nosti tämän terveen jalkansa varaan.
- Pystyt kävelemään, kun minä tuen. Missä kerroksessa?
- Ekassa.
- Niin tietysti, muuten olisit mennyt hissillä.
Arja auttoi pojan ylös. Nyyhkytys lakkasi. Poika otti tukevan otteen ja kinkkasi yhdellä jalalla portaat. Tasanteella Arja soitti ovikelloa.
- Mikä sun nimes on, hän kysyi pojalta.
- Pekka.
- Reippaasti meni.
Ovi aukesi. Arja oli nähnyt ikäisensä naisen aiemminkin, mutta uutena asukkaana ei ollut vielä ruvennut juttusille.
- Hei. Pekka taisi nyrjäyttää nilkkansa. Sulla on varmaan auto, niin saat kuskattua hoitoon.
- Ai kamalaa… joo, on.
Hetken selvittelyn jälkeen Arja kiipesi seuraavaan kerrokseen. No, tulipa tehtyä päivän hyvä työ, vaikka tämän takia harkoista myöhästynkin, hän tuumaili.

2005
- Mun pitää nyt käydä vessassa, Sanna sanoi ja nousi pöydästä.
Arja odotti, että tytär oli ehtinyt kuuloetäisyyden päähän ja käänsi sitten katseensa Pekkaan. Tämä istui häntä vastapäätä rauhallisena. Liian rauhallisena ja itsevarmana, Arja ajatteli.
- Ootsä tän jutun kanssa tosissasi?
Pekka nojautui eteenpäin laittaen kyynärpäänsä pöydälle, nyrkit yhdessä, leuka niihin nojaten. Hän antoi katseensa kiertää hetken huoltoaseman kahviota. Sitten hän suuntasi sen suoraan Arjan silmiin.
- Olen.
Muuta hän ei sanonut. Arja tajusi, että ei sanoisi vaikka kuinka odottaisi. Ja aikaa oli rajallisesti. Sanna tulisi kohta takaisin, ja hänen olisi sanottava se mikä oli pakko.
- Sanna on vasta kahdeksantoista. Täysi lapsi. Sinä olet - mitä? Yli kolmekymmentä kuitenkin. Teillä on kova tie edessä.
Arja katsoi Pekkaa tiukasti. Tämän ilme ei värähtänytkään. Tuossa lujuudessa oli jotain luottamusta herättävää, hän ehti ajatella.
- En minä tullut sinulle esittäytymään Sannan pyynnöstä. Tulin omasta halustani. Kun minä tämmöiseen lähden, minä lähden tosissani. Tiedä se.
Arja sulki silmänsä. Muutaman sekunnin ajan hän punnitsi. Ne olivat luopumisen sekunnit.
- Tämä on Sannan tahto. Minä annan sille siunaukseni. En siksi, että minun olisi pakko, vaan siksi että haluan. En ole sinua ikinä tavannut, mutta Sanna kertoi eilen paljon. Ja se, mitä hän kertoi, on tänään mielessäni vahvistunut.
Edelleenkin Pekka istui ilmeettömänä. Arjaa huolestutti. Eikö tuokaan saanut mitään tunnereaktiota aikaan… mutta sitten Pekan huulilla karahti hymy.
- Kiitos. Tiedätkö, kun Sanna näytti minulle valokuva-albumiaan pari kuukautta sitten, ajattelin sinun kuvasi nähdessäni: Tuon naisen kanssa minä tulen hyvin toimeen. En tainnut erehtyä.
Pekan selän takaa Arja näki tyttärensä lähestyvän. Hetken hän kummasteli, miksi Sanna hymyili helpottuneesti. Sitten hän tajusi oman ilmeensä heijastuvan tämän kasvoilta.


Tien varressa

1991
Timo tunnisti liftarit välittömästi. Samat tamperelaiset heput, jotka olivat eilen Ruisrockissa olleet heidän vieressään Billy Idolin konsertissa. Hän jarrutti ja ohjasi auton tienviereen. Kavereiden löntystellessä kohti Timo mietti, että ei ollut tyypeistä liiemmin pitänyt. Eikä edes muistanut toisen nimeä. Toinen oli Kalle. Mutta olisipa matkaseuraa, tie Orivedelle veisi joka tapauksessa Tampereen kautta ja velipoika oli jäänyt Turkuun opiskelukämpälleen. Ja mukava tehdä kavereille palvelus.

2012
Kääntyessään mutkasta Kalle odotti jälleen näkevänsä sinne kadonneen auton perävalot. Sen sijaan iltahämärässä valokeilaan ilmestyi tiellä toikkaroiva hirvi ja auto katollaan tienposkessa. Kalle löi liinat kiinni. Hirvi raahusti ojan yli toista takajalkaansa vetäen. Pulssi löi lähes kahtasataa vauhdin hidastuessa kävelynopeuteen.
Timo avasi silmänsä. Hän ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut. Ammattimies katsoi alaspäin – samassa hän tajusi, että se minkä piti olla alhaalla, olikin ylhäällä – kohti jalkojaan. Nähtyään vammansa hän sairaanhoitajan koulutuksellaan tiesi, että aikaa ei olisi paljon. Apua oli saatava ja äkkiä. Kännykkä oli tietysti takintaskussa takapenkillä, tavoittamattomissa.
Kalle vilkaisi ojaan päätynyttä autoa. Perä oli tielle päin, pyörät kohti taivasta. Katto ei ollut painunut pahasti sisään, joten kuljettajalla tuskin olisi hätää. Ja hänellä oli kiire kotiin. Jos hän olisi tiennyt konsulttikeikan venyvän parilla tunnilla, hän olisi varannut hotellihuoneen. Nyt piti yötä myöten ajella. Auttakoon joku muu. Kalle painoi kaasua.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Pato murtuu

Jokaisen pikkupojan lempihommaa on tehdä ojia vesilammikoiden välille ja patoja ojiin. Itse asiassa kaksi merkittävintä syytä miehelle lasten hankkimiseen – siis valmistusmenetelmän miellyttävyyden lisäksi – ovat ne, että talvella pääsee hyvällä tekosyyllä laskemaan pulkalla mäkeä ja kesällä tekemään vesiojia. Kumpaakaan kun ei oikein ilkeä tehdä ilman alibina mukana olevaa muksua.

Täällä tuhansien järvien maassa tuo pikkupoikien ikiaikainen leikki voidaan kasvattaa vielä suurempaan mittakaavaan. Etenkin 1800-luvulla harjoitettiin paljon järvenlaskuja. Niissä järven pintaa pudotettiin alemmas joko syventämällä laskuojaa tai kaivamalla aivan uusi reitti. Virallisesti syynä oli yleensä järvenpohjasta paljastuvan uuden viljelysmaan hankkiminen tai joskus harvemmin vesivoimalan rakentaminen suotuisampaan paikkaan. Todellisuudessa sopii epäillä, että nämä olivat vain sivutuotteita ja oikeasti kyseessä oli ikuisten pikkupoikien leikki isommin leluin.

Järvenlaskuja on tehty niin paljon, että tietyissä osissa Suomea tuntuu laskettuja järviä olevan enemmän kuin luonnollisella korkeudella olevia. Jos laskusta on kulunut yli sata vuotta – kuten yleensä onkin – kasvillisuus ei enää paljasta mitään, mutta vanhat rantatörmät kyllä.

Kaikkien aikojen järvenlasku Suomessa jäi onneksi tapahtumatta. 1600-luvun alussa yritettiin kaivaa kanava Saimaalta Viipurinlahdelle. Siihen aikaan ei maantiedettä tunnettu yhtä hyvin kuin nykyään ja yrityksen onnistuminen olisi luultavasti romahduttanut Saimaan pintaa useilla metreillä. Onneksi ei tunnettu myöskään räjähdysaineita, joten yritys tyssäsi peruskallion tullessa vastaan. Jäljelle jäi vain Lauritsalaan nykyisinkin nähtävissä oleva Pontuksen kaivanto. Itse asiassa kaivuutöitä oli yritetty jo sata vuotta aiemmin läheisessä paikassa samasta syystä epäonnistuen. Tämä vanhempi kaivanto on kuitenkin jäänyt enimmäkseen unohduksiin, koska sen jäänteet katosivat Saimaan kanavan alle.

Muutamassa muussakin järvenlaskussa on käynyt samoin kuin Saimaalle olisi tapahtunut. Toisaalta useimmat onnistuivat ainakin suurin piirtein hallitusti ja suunnitellusti.


10. Alimmainen Sarvinkijärvi

Suomen ensimmäinen merkittävä järvenlasku tehtiin 1743 Enossa. Talonpoika Lauri Nuutinen toimi puuhamiehenä ja yhdessä avustajan sekä poikiensa kanssa kaivoi reilun kuukauden ajan uutta lasku-uomaa. Kaivanto oli ilmeisesti noin 70 metriä pitkä, 2 metriä leveä ja 4 metriä syvä. Ei mikään turha urakka sen aikaisilla työkaluilla. Kun pato avattiin, kahdeksan kilometriä pitkä järvi tyhjeni täysin leventäen mennessään kaivannon sadan metrin levyiseksi ja toistakymmentä metriä syväksi. Nuutinen sai tempustaan maineen järvenlaskun asiantuntijana ja hänen väitetään laskeneen myöhemmin 14 muutakin järveä. Rahallinen etu ei koitunut hänen toivomansa suuruiseksi, sillä Alimmaisen Sarvinkijärven alta paljastuneesta viljelymaasta käytiin käräjiä hänen elämänsä loppuun asti.


9. Puula

Mikäli kaikki Saimaan järvialtaat lasketaan yhdeksi järveksi, Puula on Suomen kahdeksanneksi suurin järvi. Tämä siitä huolimatta, että se on 2,5 metriä luonnollista korkeuttaan alempana 1854 tapahtuneen laskun seurauksena. Järvenlaskusta tekee poikkeuksellisen se, että samalla laskusuunta muuttui. Aiemmin Puula laski muutaman välissä olleen järven kautta Päijänteeseen ja sieltä Kymijokea pitkin mereen. Järvi laskettiin kaivamalla Kissakosken kanava, johon rakennettiin myöhemmin myös voimalaitos. Nykyinen laskureitti vie vedet Kymijokeen vasta vähän ennen Kouvolaa.


8. Halkjärvi

Somerolla sijaitsevan Halkjärven lasku tapahtui suhteellisen myöhään, vasta 1930-luvulla ja oli vähäinen, metrin verran. Sillä oli kuitenkin merkittävä vaikutus järven tilaan. Veden vähäinen vaihtuvuus aiheutti tilavuuden pienentyessä veden laadun merkittävän heikkenemisen. Järvellä esiintyy säännöllisesti sinilevää ja myös runsaita kalakuolemia on vähähappisuuden takia esiintynyt. Joskus vain käy huono tuuri. Huvittava yksityiskohta muuten on, että Halkjärvellä on vain yksi saari ja se on nimeltään ytimekkäästi Saari. Toisaalta mitä muuta voisi odottaa somerolaisilta, joiden yksitotisuutta kuvaa parhaiten se, että kunnan urheiluseura Someron Esa on saavuttanut parikymmentä SM-mitalia yleisurheilussa – kaikki seiväshypyssä!


7. Kirkkojärvi

Kirkkojärveä ei laskettu viljelysalan lisäämiseksi tai vesivoiman saamiseksi, vaan moottoritien rakentamisen takia. Melkein kahden kilometrin pituinen järvi sattui näet olemaan keskellä Tarvontien linjausta. Järvi kuivatettiin kokonaan laskuojaa syventämällä, mutta siinä onnistuttiin vain osittain. Siihen nimittäin laskee kaksi melko vuolasta jokea, jotka keväisin tuovat paikalle enemmän vettä kuin laskujoki kykenee vetämään. Minkäänlaista rakentamista sinänsä loistavalle liiketonttien paikalle ei voida ajatellakaan. Järven palautusta ennalleen on myös esitetty, mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta.


6. Päijänne

Suomen toiseksi suurin järvi on Päijänne. Tai Inarijärvi. Järvet ovat niin samansuuruisia, että niiden suuruusjärjestys vaihtelee vedenkorkeuden mukaan. Tätä ongelmaa tilastoinnissa ei olisi, mikäli Päijänteen vedenpinta olisi luonnollisella tasollaan 79,5 metrissä eikä nykyisessä 78,3 metrissä. Päijännettä laskettiin 1830-luvulla noin 120 cm perkaamalla sen luusuassa sijaitsevaa Kalkkistenkoskea. Koska lasku oli suhteellisen vähäinen ja siitä on lähes 200 vuotta, eivät jäljet enää ole juurikaan havaittavissa rannoilla. Niinpä useimmat Päijänteen mökkiläiset ovat tuskin tietoisia siitä, että rantasaunassa veden luonnollinen korkeus olisi alalauteiden tasalla.


5. Vuontisjärvi

Enontekiön kirkonkylästä, Ounasjärven rannalla sijaitsevasta Hetasta vajaat parikymmentä kilometriä itään sijaitsee Vuontisjärvi. Vuonna 1861 paikallinen maanviljelijä Rovan-Niku kaivoi tulvavesien tasaamiseksi pienen laskuojan lähelle järven luusuaa. Noin yleisesti ottaen on huono idea, että amatööri kaivaa ojan uuteen paikkaan hiekkaharjun läpi. Jälleen kerran kävi hupsis ja Vuontisjärven pinta laski kuusi metriä. Seuraukset olivat yksinomaan negatiivisia, sillä uutta viljelysmaata ei käytännössä saatu, ainoastaan suota. Vanha laskujoki jäi käytännössä kuivilleen ja uudesta irtosi niin paljon turvetta, että Ounasjoen vesi pysyi sameana kolme vuotta eikä kala noussut jokeen. Ennen kalaisa Vuontisjärvi muuttui niukkasaaliiseksi ja järven rannalla sijainnut nauhamainen kylä havaitsi olevansa kaukana vedestä.


4. Hiisijärvi

Ristijärveläiset isännät päättivät 1746 laskea Hiisijärven pintaa kaivamalla pienen laskuojan. Ensimmäiset viisitoista vuotta menivätkin hyvin, pinta oli laskenut hallitusti. Sitten tuli suuri kevättulva. Samana keväänä ojaa päätettiin hieman syventää helposti kaivettavien hiekkaharjujen kautta. Siis oikeasti, mitä äijät mahtoivat ajatella? Kevättulva ja pehmeää hiekkaa. Jytym. Parin vuorokauden kuluttua koko harju oli tiessään ja Hiisijärven pinta oli laskenut kokonaista 14 metriä. Lienee lajissaan Suomen ennätys. Tulva vyöryi tuhoa tehden muutaman matkalla olleen järven kautta rauhoittuen vasta Oulujärvessä. Hiisijärvi kutistui kymmenesosaan entisestään. Varsinaisen Hiisijärven lisäksi jäljelle jäi kaksi halkaisijaltaan noin kilometrin kokoista järveä ja lukuisia pienempiä lampia.


3. Kaivannon kanava

Kangasalan kirkonkylä sijaitsee kolmen suurehkon järven, Längelmäveden, Roine-Mallasveden ja Vesijärven välissä. Neljäntenä asiaan liittyvä Pälkänevesi sijaitsee lännempänä. Alun alkaen – kirjoitetun historian aikana – Vesijärvi, Längelmävesi ja Pälkänevesi muodostivat yhtenäisen, samalla tasolla olleen vesialtaan. Suurjärvi laski vetensä Roineeseen Längelmävettä ja Vesijärveä yhdistäneestä Sarsansalmesta alkaneen Sarsanvirran kautta.
Vuonna 1604 – ilmeisesti luonnollisista syistä – Pälkänevettä ja Mallasvettä erottanut kannas murtui. Tällöin järvet alkoivat laskea Roineen kanssa samalla tasolla olevaan Mallasveteen ja Sarsanvirta kuivui. Sarsansalmesta tuli Vääksynjoki Vesijärven jäädessä vajaata metriä Längelmävettä ylemmäs. Samalla Pälkäneveden ja Längelmäveden välinen salmi muuttui Iharinkoskeksi ja veden virtaussuunta kääntyi kohti Pälkänevettä. Vesijärven pinta laski pari metriä Längelmäveden kolmisen metriä ja Pälkäneveden viitisen metriä, päätyen Mallasveden kanssa käytännössä samalle tasolle.
Vuonna 1830 Längelmäveden ja Roineen välille rakennettiin reilun sadan metrin pituinen Kaivannon kanava. Pian valmistumisen jälkeen kanavan rakenteet murtuivat ja Längelmäveden vedet murtautuivat Roineeseen. Vedenpinta laski kaksi metriä. Vesijärveen tällä ei ollut vaikutusta, mutta Pälkäneveden ja Längelmäveden välinen Iharinkoski kuivui eikä niiden välillä ole enää yhteyttä.


2. Vuoksen Suvanto

Saimaan laskujoki Vuoksi laski vuoteen 1857 asti Käkisalmen kautta Laatokkaan. Suvanto puolestaan oli järvi, joka laski Kiviniemen kannaksen halki Vuokseen. Laskuoja oli kovin kapea ja Suvanto tulvi keväisin rajusti. Niinpä Suvantoa päätettiin laskea 1818 kaivamalla tulvien helpottamiseksi oja Taipaleen kannaksen läpi suoraan Laatokkaan. Huonostihan siinä kävi. Vesi laski seitsemän metriä ja Kiviniemen kannas jäi kuivilleen. Tosin ei pitkäksi aikaa. Vuonna 1857 Kiviniemen kannas puhkaistiin uudelleen ja Vuoksen pääasiallinen virtaus alkoi kulkea sitä kautta. Eli vanha virtaussuunta Kiviniemessä oli idästä länteen, nyt se olikin lännestä itään.Vanha uoma Käkisalmen kautta jäi käytännössä siihen matkan varrella laskeneiden vesien varaan. Pääasiallinen hyöty Suvannon laskusta koettiin vuosina 1939-40, jolloin Taipaleenjoen taisteluissa joki toimi tehokkaana hidasteena Koukkuniemeen asettuneiden neuvostojoukkojen huollolle.


1. Höytiäinen

Höytiäinen laski alun perin Viinijärven kautta Saimaan järvialtaaseen kuuluvaan Pyhäselkään. Vuonna 1854 alettiin kaivaa Höytiäisen kanavaa suoraan Pyhäselkään. Tarkoituksena oli saada uutta laidun- ja viljelysmaata laskemalla järven pintaa hallitusti. Viiden vuoden urakan jälkeen puhkaistiin myöhemmin Puntarikoskena tunnettuun paikkaan laskupuro, johon oli rakennettu padot. Veden laskeminen oli tarkoitus aloittaa elokuun puolivälissä. Vesi oli kuitenkin huomaamatta syövyttänyt patojen perustuksia siinä määrin, että luukut pettivät jo 3. elokuuta 1859. Paikallisen kansanperinteen mukaan patovahti oli ollut läheisen talon piian kanssa ns. pöpelikössä pyörimässä. Tämä lienee kuitenkin kateellisten panettelua, koska mitään ei ollut tehtävissä veden voiman päästyä valloilleen. Seuraavana päivänä patorakennelmat sortuivat kokonaan. Järven pinnan aleneminen päättyi vasta kahden viikon kuluttua, kun vesimassat olivat syövyttäneet lasku-uoman peruskallioon asti. Karkeasti arvioiden vettä oli siihen mennessä purkautunut kolme kuutiokilometriä, koska järven alkuperäinen pinta-ala oli noin 450 neliökilometriä, uusi noin 300 ja veden pinta laski 7,5 metriä. Keskimäärin vettä on virrannut 2500 kuutiometriä sekunnissa. Määrästä saa jonkinmoisen käsityksen, kun Suomen virtaamaltaan suurimman joen eli Kemijoen keskivirtaama on 556 kuutiometriä sekunnissa ja Vuoksen 540 – siis noin viidesosa Höytiäisen keskimääräisestä purkauksesta. On lisäksi huomioitava, että varmasti valtaosa virtauksesta tapahtui hurjimpien päivien aikana. Ensimmäiset muutamat päivät menivät vielä rauhallisesti, mutta sitten repesi. Pyhäselänkin vesi nousi kaksi metriä.
Vuosi purkauksen jälkeen Puntarikoskea perattiin vielä siten, että vesi laski pari metriä lisää tehden kokonaislaskuksi 9,5 metriä. Maatalouden kannalta lasku oli onnistunut, koska uuden laidun- ja viljelysmaan määrä ja laatu ylittivät odotukset.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Kasvatusta ilman lannoitetta II

Edellisessä viikkojutussa tuli kommenttiosioon mielenkiintoinen keskusteluketju. Pääosin käsiteltiin ilmastonmuutosta, mutta melkoinen osa kommenteista osui myös lastenkasvatukseen. Ilmastonmuutoksesta keskusteluun ei ole kompetenssia, mutta lastenkasvatuksesta on sen verran kokemusta, että ajattelin taas pari sanaa todeta aiheesta.

Aluksi historiallinen katsaus lastenkasvatukseen. Koko lapsuuden käsite on varsinaisesti vasta myöhempien aikojen keksintöä, aiemmin lapsia pidettiin vajaakokoisina ja –valtaisina aikuisina. Kurinpito oli ruumiillista, jos sitä tarvittiin. ”Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa.” Tämä kasvatusmetodi oli Suomessakin voimassa vielä 1960-luvulle asti, toki vähittäinen muutos oli käynnistynyt jo kymmeniä vuosia aiemmin. Muistan tositarinan tehdasyhteisöstä, jossa perheenisä teki iltavuoroa eli ei ollut kotona lasten kanssa samaan aikaan. Lähti töihin ennen lasten tuloa koulusta ja palasi näiden jo mentyä nukkumaan. Joku pienemmistä lapsista oli sitten kysynyt: ”Äiti, kuka se mies on joka käy täällä antamassa meille selkään?”

Moni viime vuosisadan alkupuoliskolla lapsuutensa elänyt on muistelmissaan kuvannut, miten töllön töitä tehtyään joutui itse hakemaan metsästä vitsakset, jonka jälkeen Koivuniemen herra tanssi kannikoilla. Englantilaisissa sisäoppilaitoksissa piti vielä gentlemannin tapaan kiittää piiskaajaa. Muistan itsekin, kuinka olin pikkupoikana kiukutellut, kun olimme vierailulla sukulaistalossa. Isäntä oli vanhan kansan jäärä ja osoitti sormellaan ovenkarmin yläpuolelle: ”Tiedätkös poika mikä tuo tuolla on?” Piiskahan siellä oli naulassa. Ja oli varmaan ollut ahkerassa käytössä talon lasten pieninä ollessa. Ehkä lastenlastenkin kohdalla. Lapsista kasvoi kunniallisia kansalaisia. Toisin kuin monista vapaan kasvatuksen tuotteista.

Maailma oli tuolloin erilainen. Lapsia kuoli tapaturmaisesti moninkertaisesti nykyiseen nähden. Oli pakko oppia tottelemaan komentoja, kun vaaroja oli paljon. Jos oppi ei sanomalla mennyt perille, puhetta jatkettiin piiskalla. Lasten oman turvallisuuden ja hyvinvoinnin takia. Ja lapsia oli paljon. Siinä vaiheessa, kun lapsia on enemmän kuin käsiä, aika, mahdollisuudet ja oma jaksaminen tuppaavat usein loppumaan kesken. Olen harvoin nauranut yhtä makeasti kuin erään tuttavani kertomukselle. Tämä pienten lasten äiti oli kysynyt toiselta äidiltä, pyrkiikö tämän lapsi syömään kiviä maasta. Toinen oli katsonut silmät ymmyrkäisinä ja sanonut ”Me emme ANNA lapsen syödä kiviä.” Oli muuten ainoa lapsi.

Lapsettomat ovat kasvatusneuvojen antamisessa tasan yhtä päteviä kuin eunukki pano-oppaan laatijana. He uskovat tietävänsä, kuinka toimia missäkin tilanteessa. Yhden lapsen vanhemmat taas usein kuvittelevat, että kun asiassa tehdään tietyllä tavalla, lopputulos on tietynlainen. Voin kokemuksesta sanoa, että yksi lapsi saattaa haluta kiviä maistella, yksi ei ikinä edes yrittänyt ja yhtä ei pystyisi estämään kivien syönnistä, vaikka asettaisi ympärivuorokautisen salaisen palvelun vartion.

Tuossa alussa linkatussa jutussa lanseerasin kasvatuksen nelikentän linjalla kuri-vapaus. Poikkeuksellisesti lainaan omaa tekstiäni pitkän pätkän, koska eihän asia ole viidessä vuodessa mihinkään muuttunut:

Kasvatuksessa asetetaan usein vastakkaisiksi vaihtoehdoiksi kurin pitäminen ja vapauksien myöntäminen. Kuri ja vapaus eivät kuitenkaan ole toisilleen vastakkaisia. Tässä erehtyminen on useimpien ns. hyvistä perheistä tulevien häirikkönuorten kieroon kasvamisen syy.
Kurin vaihtoehdot ovat: tiukka ja löysä.
Vapauksien vaihtoehdot ovat: paljon ja vähän.
Näistä saamme neljä eri vaihtoehtoa, joiden mukaan lasten kasvatuksen perusperiaate voidaan valita:
1) Tiukka kuri ja vähän vapauksia
2) Löysä kuri ja vähän vapauksia
3) Löysä kuri ja paljon vapauksia
4) Tiukka kuri ja paljon vapauksia
Tarkastellaan vaihtoehtoja ja niiden seurauksia käytännössä yksi kerrallaan. Otetaan tutkittavaksi skenaarioksi tilanne, jossa lapsi ~6 vuotta on ollut jonkin aikaa yksin kotona. Hän on ottanut keittiön kaapista palan voipaperia ja sinitarraa, kiinnittänyt paperin eläinkirjaansa ja alkanut piirtää värikynillä läpi kirjan kuvaa.

1. Tiukka kuri ja vähän vapauksia
Tämä on se, mitä yleensä tarkoitetaan ”perinteisellä kasvatuksella”. Kun vanhempi tulee kotiin ja huomaa lapsen käyneen keittiön kaapilla ilman lupaa, seuraa rangaistus. Tavarat paikoilleen ja pentu puoleksi tunniksi nurkkaan häpeämään. (Jos hän on onnistunut sotkemaan kirjaa tai tehnyt muuta vahinkoa, niin ennen muinoin käytiin vielä hakemassa koivunvitsa.)
Periaate: lapsella ei ole lupaa tehdä muuta kuin sellaisia asioita, jotka hänelle on erikseen sallittu. Jos hän tätä sääntöä rikkoo, seuraa rangaistus.
Seuraus: Lapsi on kyllä hyväkäytöksinen, mutta hänestä kehittyy arka ja kyvytön oma-aloitteisuuteen. Aikuisiällä hän on itsestään epävarma, kärsii huonosta itsetunnosta ja ahdistuksesta. Tunnollinen työntekijä, mutta ei suunnannäyttäjä.

2. Löysä kuri ja vähän vapauksia
Vanhemman tullessa kotiin lapselle todetaan ”no mitä sinä nyt olet taas mennyt tekemään, jäkäjäkäjäkä”, mutta ei rangaista eikä edes välttämättä kielletä jatkamasta.
Periaate: lapsella on paljon kiellettyjä asioita, mutta kieltojen rikkomisesta ei ole seuraamuksia.
Seuraus: Tämä kasvatusmenetelmä on lapsen tulevaisuuden kannalta kaikkein tuhoisin. Lapselta on riistetty turvallisuus, joka syntyy aikuisen vastuunotosta. Hän oppii, että sääntöjen rikkomisesta ei ole mitään seurauksia. Ei kestä kovin kauan, kunnes hän antaa jäkätyksen mennä oikeasta korvasta sisään ja vasemmasta ulos. Kun ei joudu vastuuseen teoistaan, hän kulkee läpi yhdeksänvuotisen kunnallisen päivähoidon (= peruskoulu), jossa häntä ei myöskään saada kuriin ja mahdollisesti valmistuu johonkin ammattiin. Työelämässä iskee sitten shokki, jos työhön koskaan pääsee.

3. Löysä kuri ja paljon vapauksia
”Ai kun kiva, olet keksinyt uuden leikin. Eikä se mitään haittaa, että tulit samalla piirtäneeksi tapettiin uudet kuviot.”
Periaate: jos jotain ei ole kielletty, se on sallittu. Ja jos jokin on kielletty, sen rikkomisesta ei rangaista vaan yritetään ohjata sanallisesti.
Seuraus: Lapsi on varsinainen pikku riiviö kaikkien muiden kuin vanhempiensa mielestä. Koulussa hän saattaa olla melkoinen terroristi. Mutta iän myötä tilanne yleensä muuttuu. Kun nuori aikuistuu, hän oppii empaattisuuden ja toisten huomioon ottamisen. Ainakin yleensä. Joka tapauksessa hänestä tulee itsevarma ihminen. Jos empatiagambiitti onnistuu, jopa muutenkin kunnon kansalainen. Jos ei, niin itsetietoinen – mahdollisesti menestyväkin – mulkvisti.

4. Tiukka kuri ja paljon vapauksia
Vanhemman tullessa kotiin hän sanoo, että tuo olikin hyvä idea. Mutta älä tee niin jatkossa, koska keittiön kaapeissa voi olla vaarallisiakin tavaroita etkä vielä hallitse niiden käyttöä. Jos lapsi seuraavan kerran tekee samoin, rangaistus seuraa.
Periaate: vanhemmat ovat miettineet tarkkaan, mitä kaikkea lapselle voi sallia ja sallivat mahdollisimman paljon. Jos lapsi poikkeaa sallituista rajoista, hänelle selitetään miksi niin ei saa tehdä ja rankaistaan tarvittaessa.
Seuraus: Lapsi oppii, että vanhemmat luottavat häneen salliessaan hänelle paljon asioita. Hän myös oppii, että hänellä on selkeät rajat. Nuorena hän ei kapinoi yhtä paljon kuin ikätoverinsa, koska tietää säännöt. Aikuisena hän tulee toimeen esimiestensä kanssa menettämättä silti oma-aloitteisuuttaan.


Koko keskustelu lähti liikkeelle ruumiillisesta kurituksesta. Keskustelussa kannattaa ottaa vähän perspektiiviä. Nyky-Suomessa kaikenlainen ruumiillinen kuritus on ehdottomasti kiellettyä ja seurauksena on usein huostaanotto. Joka tapauksessa vähintäänkin sosiaalinen tuomitseminen ja leimaaminen. Katsotaanpa tilannetta pari sukupolvea taaksepäin. Silloin paheksuttiin syvästi niitä, jotka eivät – tarvittaessa – pitäneet lapsilleen ruumiillista kuria.

Osaako joku muka ennustaa, ettei parin sukupolven kuluttua heiluri olisi taas kääntynyt takaisin entiseen asentoonsa? Jos sosiaalivaltio on yhä voimissaan, ehkä silloin huostaanotetaan kurittomia lapsia vasta sitten, jos vanhemmat eivät itse anna selkäsaunaa. Näin olisi varmaan tehty sata vuotta sittenkin, jos sosiaalihuolto olisi nykyisellään ja mielipideilmasto silloinen.

Lapsia hyväksikäytetään ja pahoinpidellään. Näin on tehty maailman sivu ja näin menettelevät joutavat linnaan ja lapset huostaanottoon. Ovat aina joutaneetkin ja joutuneetkin, aiemmin tosin harvemmin. Kuitenkin tosiasia on, että jos löydätte tästä maasta yli 60-vuotiaan kansalaisen, joka ei kertaakaan lapsena ole remmiä saanut, niin hyvin olette penkoneet. Ja tuo ikäluokka on kuitenkin se, joka kansallisen hyvinvoinnin on rakentanut. Tästä voidaan vetää johtopäätös, että ei ruumiillinen kurinpito ole aivan pelkkiä kriminaaleja psykopaatteja tuottanut. On siis erotettava toisistaan väkivalta ja kurinpito voimakeinoin.

Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa lapsella on tapana pinkaista juoksuun satunnaiseen suuntaan. Normaalia. Mutta tämän lisäksi hänellä on taipumus, että SEIS-komentoa ei totella. Sen jälkeen oletetaan, että tapaus sattuu kaupan parkkipaikalla. (Sivuhuomautus: Ne, jotka sanovat että lapsi pitää opettaa tottelemaan SEIS-komentoa, hankkikaa lapsi. Ja ne, jotka sanovat että parkkipaikalla lasta täytyy vahtia niin ettei tuollaista voi sattua, hankkikaa toinen lapsi. Ja vielä huomautus, että tätä ei ole esiintynyt omien lasteni kohdalla – onneksi.) Kyseessä on hengenvaarallinen tilanne. Ja jästipäinen lapsi toistaa takuulla temppunsa uudestaan, vaikka kuinka sanotaan jäkäjäkäjäkä, ei saa tehdä noin ja jos silti tekee, niin pitää totella. Mutta oppii takuulla kerralla, kun saa kunnon tukkapöllyn. Ja säästää henkensä. Jos minulle tulisi elämässä valinta, annanko lapselle tukkapöllyä vai yritänkö VIELÄ KERRAN puhumalla sen kolmannen ajoradalle juoksun jälkeen, niin tukkapöllyn paikka olisi. Vaikka sitten linnaan vietäisiin, kyllä minä lapseni takia linnassa olisin valmis istumaan.

Olen joskus lukenut artikkelin tutkimuksesta, jossa oli todettu ruumiillisen kurituksen kohteeksi joutuneiden lasten syyllistyvän useammin rikoksiin kuin niiden, joita ei oltu kuritettu ruumiillisesti. Siitä vedettiin johtopäätös, että ruumiillinen kuritus ei kannata. Luoja varjelkoon kyseisen tutkimuksen tekijöitä tekemästä uutta tutkimusta, jossa havaitaan vankilassa istuneiden syyllistyneen useammin rikoksiin kuin vankilaan joutumattomien. He luultavasti vetäisivät johtopäätöksen, että vankilatuomiot on lakkautettava, koska ne lisäävät rikokseen syyllistymisen riskiä. Siis onhan päivänselvää, että kurittomat ja pahaluonteiset kakarat saavat useammin ruumiillista kuritusta kuin kiltit ja tunnolliset. Samoin kuin se, että nämä kasvavat useammin kieroon. Oleellisempi kysymys olisi vakioida luonteenlaatu ja tutkia lopputuloksia sitten.


Voi olla, että nykyisessä hysteerisessä ilmastossa lapset joutuvat jopa useammin pahoinpitelyn kohteeksi. Kun jopa luunappi voi olla huostaanoton syy, vanhempi hillitsee itsensä pitkään. Liian pitkään. Kun sitten napsahtaa, saattaa napsahtaa totaalisesti, kuten perhesurmista tiedetään. Ja vaikka äärimmäisyyteen ei menisikään, niin kontrollinsa menettänyt ihminen toimii väistämättä liian rajusti. Olisiko se hillitty luunappi sittenkin se pienemmän riesan ja paremman lopputuloksen tie?

Loppuun vielä lainaus tuosta vanhasta kirjoituksesta (vain linkki on vaihdettu uudempaan mainioon tekstiin):

On olemassa yksi elämän realiteetti, joka ei ole kukkahattutädeille koskaan valjennut. Jokainen järjestelmä perustuu voimankäyttöoikeuteen. Yhteiskunnassa väkivallan monopoli on hallituksella, jonka määräysvallassa ovat armeija, poliisi ja vankeinhoito. Jos yhteiskunta menettää väkivaltamonopolinsa, seurauksena on anarkia. Eikä tällä tarkoiteta sellaista anarkiaa, jota työmarkkinatukivallankumoukselliset kuvittelevat, vaan ihan oikeaa anarkiaa.
Samoin on perheessä. Siellä väkivaltamonopoli kuuluu vanhemmille. Tiedoksi kukkahatuille: lapset ovat synnynnäisesti moraalittomia anarkisteja, jotka oppivat ihmistavoille vain kasvattamalla. Lasta tulee ohjata neuvoin ja ennen kaikkea esimerkillä. Tämä ei kuitenkaan riitä. Jokainen lapsi kapinoi jossain vaiheessa, viimeistään alle kaksivuotiaana. Tällöin on pakko (jos halutaan kodin arvoesineiden pysyvän ehjinä ja lapsen jäävän henkiin eli olemaan juoksematta autotielle päättömästi) turvautua voimankäyttöön. Voimankäytöllä ei tarkoiteta lyömistä ja piiskaamista, vaan fyysisen voiman käyttöä riehumisen estämiseen ja asioiden hoitamiseen. Kun lapsi riehuu itkupotkuraivarissa, hänestä on pideltävä tiukasti kiinni. Kun hän ei halua pukea talvella riittävästi vaatteita, on käytettävä voimaa. Selitykset eivät auta. Niiden aika tulee sitten parin minuutin tai parin vuoden kuluttua. Sitä ennen lapsen on opittava, että tietyt asiat on hoidettava ja tiettyjä asioita ei saa tehdä. Rauhoittumisen jälkeen se on hänelle tehtävä. Voi olla, että hän ei sitä vielä ymmärrä. Silloin vanhemmalla on oltava riittävästi kärsivällisyyttä siihen, että seuraavalla kerralla hän jaksaa menetellä samoin: käyttää voimaa vain sen verran kuin on pakko ja selittää asia uudelleen. Kyllä ymmärrys aikanaan tulee.
Kuten jokainen vanhempi tietää, on uskomatonta millainen voima, notkeus ja rimpuilukyky on kolmivuotiaalla. Vanhemmallekin tulee hiki, kun vääntelehtivää lasta pitää paikoillaan ja yrittää estää vahingoittamasta itseään, muita ja ympäristöä. Tuolloin on pystyttävä taas kerran hillitsemään itsensä. Lapsi on lähetettävä yksin jakkaralle istumaan ja miettimään, tarvittaessa napsautettava vaikka kiinni auton turvaistuimeen jos ei muuten pysy paikallaan. Kyllä oppi aikanaan perille menee. Ja ennen muuta lapsen kanssa on puhuttava, selitettävä mitä hän teki väärin ja miten asia on hoidettava. Mutta vasta hänen (ja vanhemman) rauhoituttua.

Jos lapsen kanssa ei käytä häntä kohtaan koskaan mitään fyysisiä voimakeinoja, en usko yhdenkään lapsen elävän viisivuotiaaksi asti. Fyysisiksi keinoiksi lasketaan tässä yhteydessä kaikki sellaiset teot, jotka edellyttävät fyysistä kosketusta lapseen ja ovat lapsen senhetkisen tahtotilan vastaisia.

Kouluissa, työharjoittelussa ja armeijassa näkee nykyään paljon vetelyksiä, joille ei ole asetettu koskaan minkäänlaisia rajoja. Vanhemmat ovat - usein lapsen parasta tarkoittaessaan - tehneet hänelle tuhoisan palveluksen. Onneksi suurin osa heistä pelastuu hyvien kavereiden esimerkin, joidenkin välittävien viranomaisten tai puhtaan sattuman ansiosta. Tytöt yleensä järkiintyvät aikaisemmin kuin pojat, joille armeija on usein viimeinen oljenkorsi. Harmillista on, että sivareiksi menevät yleensä vain ne harvinaiset tapaukset, joille armeija tekisi oikeasti hyvää.

Lasten kasvattaminen on johdonmukaista ja kovaa työtä, jossa ihmistaimelle on asetettava rajat. Mikä tässä on kukkahattutädeille niin vaikeaa ymmärtää? Tehkää ensin lapsi ja kasvattakaa hänet kunnon veronmaksajaksi, niin sitten teillä on oikeus neuvoa muita kasvatuksessa.
Tärkeintä on, että lapsella on aina aikuinen, jonka luo hän voi tulla, jolla on hänelle aikaa ja jolle voi kertoa mistä tahansa mieltä painavasta asiasta. On tietysti hetkiä, jolloin on pakko hoitaa ensin jokin kiireellinen asia. Silloin lapselle on sanottava, että odota hetki ja selitettävä miksi.
Jos lapseen luottaa ja hänelle antaa reilusti vapauksia, hän luottaa myös itseensä. Ja kun hänelle annetaan myös tiukat rajat, hän tietää että aikuinen on luotettava. Paljon vapauksia ja tiukka kuri - siinä yleispätevä ohje kasvatukseen.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Sivallus CCCVII

Salli: Miksi sinä pidät … khrm … sitä aina vasemmassa lahkeessa?
Jaska: Se on luonnollinen suunta.
Salli: ???
Jaska: Kaikki mulkuthan ovat aina vasemmalle kallellaan.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Kun ei mene jakeluun

Tätä maailman menoa kun katselee, niin ei lakkaa hämmästyttämästä se epäloogisuus, jolla cityvihreä vasemmistolaishumanistifemakko maailmankuvaansa rakentaa ja sitä ilmaisee. Epäilen vahvasti, että omat ymmärrysvaikeuteni johtuvat vääränlaisesta koulutuksesta. Meikä kun meni oppimaan sen implikaationuolen, joka tarkoittaa ”tästä seuraa että”. Vastapuolen logiikassa taas on hallitsevampi komplikaationuoli eli ”mistä niinku pitäisi seurata että näin, kun se olis musta kivaa”.
Onhan tietysti tunnustettava, että nuo naistutkimuksen crossdressing-gendervaikutusten syvällisemmät tarkoitusperät jäivät vieraiksi, kun tuli hikoiltua Laplace-muunnosten parissa. Toisaalta kyllä mulle jo peruskoulussa opetettiin, että prosenttilaskussa neljä kertaa yhdeksän ei välttämättä ole 36. Samaten tutuksi kävivät myös energiantuotannon perusperiaatteet, joten eipä ole tullut mieleen ehdotella järvivoimaloiden rakentamista.

No joo. Näitähän on, ja vuosien varrella on törmännyt sen verran moneen epäloogisuuteen, että päätin tässä joutessani listailla TOP 10:n, joita olen eniten ihmetellyt. Aikoinaan matikan tunnilla meille opetettiin, että todistus voi päättyä ristiriitatilanteeseen, jolloin alkuperäinen hypoteesi on hylättävä virheellisenä. Mutta eipä se meidän matikan maikka ollutkaan varmaan hypersumeaan logiikkaan tutustunutkaan.

10. Luonnonvarat loppuvat kesken. Meidän länsimaalaisten takia. Me kulutamme liikaa luonnonvaroja. Meidän elintasollamme vaadittaisiin n kappaletta maapalloja ja meillä on vain tämä yksi.
Mutta länsimaihin on päästettävä kaikki halukkaat siirtolaiset.
Jotka tällöin kuluttavat luonnonvaroja moninkertaisesti siihen nähden, mitä he kotimaassaan kuluttavat.

9. Homoliitot ovat must. Ne on ehdottomasti hyväksyttävä. Homot ovat ehdottomasti tasavertaisia – elleivät jopa parempia – kuin heterot.
Ja jos joku vastustaa, hän on homofoobikko, joka peittelee omaa homoseksuaalista taipumustaan.
Eli ensimmäinen reaktio on haukkua homoksi. Kuka tässä nyt on homofoobikko?

8. Rauhanpuolustamisen nimissä armeija on riisuttava aseista.
Mutta naisille tulee taata mahdollisuus suorittaa vapaaehtoinen asepalvelus.
Ei vaan mahdu logiikkaan, mitä tasa-arvoa on se että toisen on pakko ja toiselle se on vapaaehtoista. Vieläpä siten, että niiltä joille se on pakko, vaaditaan enemmän – naisillehan on armeijassa omat standardinsa.

7. Tuulimyllyjen rakentaminen on erinomainen vaihtoehtoinen energiamuoto, ne ovat ekologisia ja saastettomia.
Kunhan niitä ei vain rakenneta kaupunkiin pilaamaan maisemaa.
Ja sitten kehtaavat sanoa itseään vihreiksi. Eikö kaupunkimaisema ole jo ihmisen rakentama? Minkä helvetin takia pitää tunkea rakennelmia keskelle luontoa – menkää vaikka katsomaan kuinka helvetin rumalta Lammasoaivin voimalat näyttävät erämaassa. Ei Helsinki menisi siitä pilalle, jos sen edustalle jokaiseen saareen rakennettaisiin tuulivoimaloita mihin vain jalusta mahtuisi. Maisema on jo ihmisen rakentama.

6. Kirkko on jäykistynyt, ei vastaa nykyajan vaatimuksia ja vanhanaikainen. Niinpä siitä on erottava.
Jumalaan voi kuitenkin uskoa ”omalla tavallaan” kristittynä.
Eli siis on sitä mieltä, että on omalla teologisella amatööripohdinnallaan päätynyt oikeampaan jumalkuvaan kuin kaksituhatta vuotta teologiaa. Just joo. Varmaan nämä tyypit ovat myös sillä kannalla, että ymmärtävät lääketiedettäkin paremmin kuin... eikun tosiaan:

5. Lääketiede on kliinistä eikä huomioi ihmistä kokonaisuutena.
Korvakynttilät / homeopatia / väriterapia ovat niin paljon ihmisläheisempiä.
Vaan enpä ole vielä tähän päivään mennessä kuullut ”vaihtoehtoisesta hammaslääketieteestä”. Hammassärky tuntuu olevan uskoa vahvempi.

4. Sukupuolten tasa-arvo on ehdoton asia. Siitä ei tule tinkiä – paitsi tietysti naiskiintiöiden muodossa.
Ja muslimeja pitää kuljettaa länsimaihin.
Ei ole suinkaan käynyt mielessä vaatia heiltä naisen aseman kunnioitusta?

3. Rotuja ei ole. Kaikki ihmiset ovat ihan samanlaisia. Paitsi että mustilla on rytmi veressä. Ja aasialaiset ovat pienikokoisia. Mutta eri ryhmiin kuuluvien keskimääräisessä älykkyydessä ei missään tapauksessa voi olla eroja. Kaikissa muissa ominaisuuksissa luonteenpiirteitä myöten voi ollakin. Mutta ei älykkyydessä. Ei. Joten rotuja ei ole olemassa.
Paitsi tietysti silloin, kun voidaan tehdä positiivista diskriminointia.
Etnisille vähemmistöille on asetettava kiintiöt, jotta he saisivat oman osuutensa. Kumma kyllä, kiintiöitä ei vaadita koskaan itäaasialaisille.

2. Ydinvoima on Paha. Saatanasta. Perkeleestä. Tästä ei voi edes keskustella. Joten ehdoton EI ydinvoimalle.
Siis suomalaiselle ydinvoimalle. Sosnovyi Borista sitä voi kyllä ostaa. Tai tuottaa hiilivoimalla.
Vähät siitä että yksi hiilivoimala tappaa ihmisiä oikein toimiessaan yhtä paljon kuin Tsernobyl. Paras – ihan oikeasti – kuulemani ydinvoiman vastainen kommentti oli ”ydinvoiman sijaan pitäisi tuottaa enemmän sähkövoimaa”.

1. Afrikka on köyhä, koska länsimaat ovat riistäneet sitä kolonialismin aikana. Se, että Afrikan tilanne oli suhteessa Eurooppaan paljon parempi ennen itsenäistymistä, johtuu siitä että kolonialismin aikana rajat vedettiin mielivaltaisesti eri heimojen asuinalueista välittämättä. Etnisesti hajanaisissa maissa kansallistunnetta ja sitä kautta edistystä ole päässyt Afrikassa syntymään.
Sen sijaan Euroopassa monikulttuuri on rikkaus ja siksi tänne tulee haalia mahdollisimman paljon eri kulttuureja. Kansallisvaltio on pahasta.
Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on yksi etnisesti yhtenäinen valtio – Somalia. Siellä on kaksi maata, jotka eivät ole koskaan olleet siirtomaita ja ovat näin ollen saaneet kehittyä rauhassa länsimaiden riistolta menestystarinoiksi – Liberia ja Etiopia.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Sivallus CCCVI

Kuten olemme viimeisten vuosien aikana havainneet, Yhdysvallat on epäonnistunut surkeasti yrityksessään tuoda demokratian Lähi-Itään. Mitäs menivät kokeilemaan uudella reseptillä. Olisivat tehneet samalla tavalla kuin aikoinaan Pohjois-Amerikassa onnistuivat: tuhotaan alkuperäisväestö sukupuuttoon ja asutetaan maa eurooppalaisilla. Tällä kertaa olisi vielä voitu ottaa oppia edelliskerran virheestä ja jättää afrikkalaiset tuomatta maahan.