Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Sumusotaa

Kirjoitin pian Krimin kriisin alettua viikkojutun, jossa selvitin taustoja ja annoin joitakin ennusteita tuleville tapahtumille. Kuinka ikävää havaita olleensa jälleen kerran enimmäkseen oikeassa. Kuten ennustin, Krimistä tuli Venäjän epämääräinen osa nimellä Krimin tasavalta ja Itä-Ukraina on edelleen sekavassa tilassa, mutta nimellisesti edelleen Ukrainan hallussa. Venäjän (anteeksi, kapinallisten...) ote Itä-Ukrainasta on karvan verran tiukempi kuin ennusteessani.

Kummallista kyllä, en ole nähnyt liiemmin analyysejä tapahtuman todellisesta merkityksestä. Kyseessä ei ole pelkästään Krim, ei pelkästään Ukraina eikä edes pelkästään Putinin Venäjän politiikka. Kyseessä on kokonainen sotilaallisen doktriinin muutos. Muutos, joka on suurin sitten vuoden 1939 ja salamasodan. Salamasotaa pidetään saksalaisten keksintönä ja sen mannekiinina nro 1 panssarikenraali Heinz Guderiania, mutta todellisuudessa jo Clausewitzin ajatuksiin pohjautuvaa strategiaa kehitti eniten brittiläinen kapteeni evp (kaasuinvalidi I maailmansodasta) Basil Liddell Hart. Kakkosrähinän jälkeen Guderian lähetti Liddell Hartille omistuskirjoituksella varustetun valokuvansa, jossa totesi olevansa tämän suuri ihailija. Kymmenen pistettä sekä kohteliaisuus- että vittuiluasteikolla.

Kaikki salamasodan jälkeiset strategiset uutuudet, kuten USA:n menestyksellisesti Lähi-Idässä käyttämä AirLand Battle (toisaalta, minkä tahansa sivistyneen maan armeija pieksisi arabiarmeijan millä tahansa strategialla) ovat olleet pelkkää kosmetiikkaa verrattuna siihen, mitä Ukrainassa on nähty. Ja kuten tyypillistä, tätäkään uudistusta ei ole julkisesti tajuttu. Ei, vaikka tällaiset "epämääräiset sodat" ennusti jo tulevaisuudentutkija Alvin Toffler 20 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Sodan ja rauhan futurologia.

Kyseessä on täysin uusi sodankäynnin strategia, jolle annan tässä paremman idean puutteessa nimen sumusota. Sen strategian olennainen osa on sumuisuus. Varsinaista pum-pum -sotaa pyritään välttämään viimeiseen asti. Vastustajan heikkoihin kohtiin isketään miehityshyökkäyksin aivan Sun Tzun oppien mukaisesti. Samalla mätetään informaatiota informaation perään ja kiistetään kaikki. Venäjän itsensä strategisen opin mukaan 75 prosenttia nykysodankäynnistä tapahtuu ilman aseita. Niinpä Venäjä on rekrytoinut jopa verkkotrollien armeijan sotkemaan asiallista keskustelua verkossa. (En tiedä, onko vierailijoita ollut tässäkin blogissa, mutta mahdollista se on - ainakin yksi kommentti jäi julkaisematta, kun siinä leijui liian vahva mahorkan tuoksu.)

Ei ole mikään yllätys, että sumusodan doktriinin kehitti nimenomaan Venäjä. Maalla on vankat perinteet alalla. Maskirovka eli asioiden naamiointi toisenlaiseksi on ollut nimenomaan venäläisten ominaispiirre jo Katariina Suuren ja Potemkinin kulissien (kuinka sopivaa onkaan, että ne rakennettiin Katariinan Krimin matkaa varten) ajoista alkaen. Neuvostoliitossa maskirovka ja disinformaatio kehitettiin huippuunsa. Venäläisten epäonneksi liiankin huippuunsa. Hyvä esimerkki liian hyvin toteutetusta valeoperaatiosta oli Mainilan laukaukset.
Neuvostoliitto väitti Suomen ampuneen Mainilaan tykistöllä 26.11.1939 ja käytti tätä talvisodan aloittamisen tekosyynä. Suomen puolen tähystystornista havaittiin tykin ja kranaatinheittimien laukauksia NL:n puolella klo 14.30-15.05. Nootissa kellonajaksi mainittiin 15.45. Molotov jätti nootin Suomen suurlähettiläälle klo 19.30. Noin neljä tuntia laukauksista nootin jättämiseen. Tässä ajassa piti siis tapahtua seuraavat asiat:
1) tehdä havainnot tykkitulesta ja sen seurauksista (NL:n mukaan neljä kaatunutta ja yhdeksän haavoittunutta)
2) kirjoittaa raportti tapahtumasta
3) lähettää tiedot Moskovaan sen aikaisin viestintävälinein
4) hälyttää asiasta vastaavat henkilöt (vähintään Molotov, luultavasti tämän tason päätöksissä Stalin itse)
5) tehdä poliittinen päätös reagointitavasta
6) sanella ja kirjoittaa nootti
7) kääntää se diplomatian viralliselle kielelle ranskaksi (tästä en ole varma, voi olla että nootti jätettiin vain venäjänkielisenä)
8) kirjoittaa se kirjoituskoneella useana kappaleena
9) antaa Molotovin kuskata nootti Suomen suurlähetystöön
10) varmaan antaa etukäteisvaroitus tulossa olevasta vierailusta, koska virka-aika oli jo ohi.
Kuulostaako uskottavalta, että neuvostobyrokratia kykenisi tähän vain neljässä tunnissa? Jo pelkkä tekninen suorittaminen ilman poliittista päätöksentekoa silloisen viestintä- ja konttoriteknologian huomioiden olisi siinä ja siinä, vaikka tapahtumaan olisi etukäteen valmistauduttu. Kirsikkana kakussa on vielä se, että päivä oli sunnuntai, jolloin operaation uskoisi toimivan vielä hitaammin. Todellisuudessa nootti oli jo valmiiksi kirjoitettu ja kävi vielä nolo moka siinä, että laukaukset ammuttiin väärään aikaan.
Aivan samaa tapahtui Krimillä ja tapahtuu Itä-Ukrainassa. Venäjän reaktiot ovat aivan liian tietämättömiä ja aivan liian nopeita. Jo tämä paljastaa, kuka kaiken takana on. Ei Venäjä voi olla tietämätön Ukrainan tapahtumista, vaikka se ei itse olisi niihin osallinen. Tämä paljastaa sen osallisuuden. Tulee mieleen elokuvan Casablanca legendaarinen repliikki: "Pidättäkää tavanomaiset epäillyt". Venäjältä tihkuneiden tietojen mukaan Ukrainan operaatiota valmisteltiin kymmenisen vuotta. Venäjän reaktiot ovat olleet aivan liian sutjakoita ollakseen uskottavia. Ainoa hyvä puoli Venäjän tiedottamisessa on se, että kuullessaan Venäjän selvityksen asioista voi aina viivata yhden vaihtoehdon pois listalta - noin eivät asiat ainakaan ole. Mauno Koivisto totesi aikoinaan urheilulajistaan: "Lentopallo on peli, jossa vastustajaan ei voi luottaa - joskus se ei teekään toisin kuin antaa ymmärtää." Venäläiset eivät ole vielä vieneet sumusotaansa näin korkealle tasolle, sillä toistaiseksi koskaan he eivät ole alentuneet kertomaan totuutta. Heidän onnekseen länsimaat ovat olleet aivan liian sinisilmäisiä.

Ymmärtääkseen sumusodan syntyä on kyettävä hyppäämään Venäjän yleisesikunnan housuihin. Pelimerkit ovat selvät: pum-pum -sodan riskiä tulee välttää kaikin keinoin, koska on aina olemassa riski sen eskaloitumisesta ydinsodaksi. Niinpä on kehitettävä epäsuora strategia ja sen he ovat tehneet. Mutta on myös huomattava, että tästäkin epäsuorasta strategiasta on toistaiseksi nähty vain jäävuoren huippu. Ehkä. Ainakin jos venäläiset ovat ajatelleet strategiansa loppuun asti, kuten olemassa olevista vähäisistä signaaleista (suosittelen luettavaksi Nate Silverin kirjaa Signaali ja kohina ) voi päätellä.

Venäläiset ovat ottaneet oppia Neuvostoliiton strategisesta epäonnistumisesta ennen toista maailmansotaa ja päättäneet tehdä saman tempun länsimaille. Tuolloin Stalin "puhdisti" upseerikuntansa antitrotskilaisessa oikeudenkäynnissä, jossa mm. marsalkka Tuhatsevski tuomittiin kuolemaan. Seurauksena puna-armeijan toimintakyky lamaantui, kun johtoon nousi Budjonnyin kaltaisia poliittisesti luotettavia kyvyttömyyksiä ja riittämättömästi koulutettuja upseereja.

Kuvitellaan Venäjän päästrategi Ivan Ivanovitsia työhuoneessaan. Hän nostaa nahkasaappaansa pöydälle, nojautuu taaksepäin tuolissaan ja miettii. Kuinka hyökätä tehokkaimmin vihollista vastaan, kun suoraan sotaan ei oikein voi lähteä? Vastaus on lopulta ilmeinen. Lamautetaan vihollisen toimintakyky sisältäpäin. Tiedustelupalvelu tehköön vihollisen nousevista upseereista arviot. Fiksut eliminoidaan. Ei tietenkään viitta ja tikari -menetelmällä, vaan ovelammin. Järjestetään uran katkaiseva skandaali. Houkutellaan lupaavilla työtarjouksilla siviilistä, moninkertainen palkka ja lupaavat etenemismahdollisuudet. Tähän menee rahaa, mutta peitefirmat tulevat halvemmiksi kuin saman rahan käyttäminen asevarusteluun. Samalla pyritään edistämään vetelien keskinkertaisuuksien uraa ottamalla heihin kontakteja, kutsumalla luennoitsijoiksi, nostamalla heidät arvostetuiksi asiantuntijoiksi.

Sama tehdään poliitikoille. Fiksut ja isänmaalliset seulotaan esiin, lyödään kapuloita rattaisiin, houkutellaan muihin töihin, ignoroidaan kansainvälisissä yhteyksissä. Samalla voidaan peitejärjestöjen kautta toimittaa vaalirahaa ystävällismielisille ja rasittaville jankkaajille. Jälkimmäisten takia fiksut hakeutuvat politiikkaan entistä vähemmän ja politiikka muuttuu entistä enemmän lillukanvarsiksi kompuroimiseksi, kun poliitikoilta puuttuu ymmärrys suurten kokonaisuuksien hahmottamiseen.

Tavoite on kohdemaan muuttaminen sellaiseksi, että sen poliitikot ovat mahdollisuuksien mukaan ystävällismielisiä tulevalle miehittäjälle, huonoimmassakin tapauksessa vihjeettömiä suurten kysymysten edessä. Lopputuloksena poliitikot kiistelevät keskenään maan tulevaisuuden kannalta täysin toisarvoisista asioista, ministerit ovat vain poliittisia uraohjuksia vailla substanssia ja pääministeri on selfieitä napsiva hymyilevä idiootti ... eikun tämä olikin EU:n strategia kohdemaan mädättämiseksi. Mutta Venäjä toimii samoin, sillä vain tavoitteet ovat enemmän sotilaallisella kuin poliittisella puolella. Sumusodan strategia on selvä: kun vihollinen on saatettu riittävän heikkoon tilaan, napataan haluttu kohde haltuun "mukamas alueen omien asukkaiden kapinana", kiistetään kaikki, kansainvälisen yhteisön ollessa hämmennyksen vallassa parkkeerataan panssarivaunut paikalle, todetaan "ei me tiedetä tästä mitään", toimitaan "rauhanvälittäjänä" järjestämällä "vaalit" ja liitetään alue de facto omaan maahan. Jonka jälkeen kansainvälinen yhteisö kohauttaa olkapäitään ja toteaa, että turha rypistellä kun on jo löysät housuissa. Sumusota on nykypäivän salamasota. Salamasodassa toimittiin niin nopeasti, että kansainvälinen yhteisö ja vihollinen eivät ehtineet reagoida ajoissa. Sumusodassa toimitaan niin epämääräisesti, että kansainvälinen yhteisö ja vihollinen eivät kykene reagoimaan ajoissa.

perjantai 21. marraskuuta 2014

Ei nimi joukkuetta pahenna

Aina tasaisin väliajoin nousee pinnalle kiista Washingon Redskins -NFL-joukkueen sopimattomasta nimestä. Sen kun katsotaan halventavan intiaaneja, eikun siis alkuperäisiä amerikkalaisia tai mikä se nykyisin poliittisesti korrekti nimitys mahtaakaan olla. Oman ehdotukseni uudeksi nimeksi heitin jo melkein kaksi vuotta sitten; joukkueen nykyinen omistaja Daniel Snyder kun on juutalainen, niin Washington Foreskins olisi mitä sopivin.

Saman liigan joukkueista Kansas City Chiefsin nimi on myös samoista syistä epäilyttävä, kuten myös baseballin Cleveland Indiansin. Ja mitä vähemmistöihin tulee, niin entäs NFL-joukkue Cleveland Browns? Kun alkuperäinen Browns perustettiin 1946, ei jenkkifutis ollut vielä edes integroitunut, joten kaikki pelaajat olivat valkoisia. Nykyään nimeksi sopisi paremminkin Cleveland Blacks. Tosin pelinrakentaja on edelleen valkoinen, kuten melkein kaikilla muillakin joukkueilla. Vanha vitsihän on, että jos yhtä valkoista miestä ympäröi kymmenen mustaa miestä, hän on pelinrakentaja. Jos taas yhtä valkoista miestä ympäröi tuhat mustaa miestä, hän on vankilanjohtaja.

Blogisti Kumitontun lainaus toimittaja Clarence Pagelle lähetetystä viestistä leikitteli joukkueiden nimillä enemmänkin. Huipentuma oli Oregon State -yliopiston urheilujoukkueiden lempinimi "Beavers", joka etenkin naisjoukkueen nimenä aiheuttaa meissä kaksimielisissä lieviä tyrskähdyksiä.

Mutta jutusta sain joka tapauksessa idean kirjoittaa tarinan epäonnistuneimmista joukkueiden lempinimistä. Käytännön syistä rajoituin Pohjois-Amerikan neljään suurimpaan ammattilaisliigaan (jenkkifutis NFL, baseball MLB, koripallo NBA ja jääkiekko NHL), koska joukkueet ovat yleisesti tunnettuja ja amerikkalainen nimeämiskäytäntö antaa aina joukkueelle tällaisen nimen. Vähän eri juttu kuin Euroopassa, missä futisjoukkueet ovat yleensä tylsästi FC tai United tms.

10. Detroit Pistons, NBA
Joukkue perustettiin Fort Wayneen 1941 ja siirtyi Detroitiin 1957 säilyttäen Pistons-nimen. Valitettavasti aika vain ajoi nimen ohi. Tuohon aikaan "Männät" oli mitä osuvin nimi autoteollisuusalueen joukkueelle. Nykyään teollisuudesta ei ole jäljellä kuin rippeet. Detroitin kaupunki rapistuu ja ghettoutuu silmissä. Joukkue pitäisi nimetä uudelleen. Miten olisi Detroit Ruins?

9. Milwaukee Bucks, NBA
Mitä sopivin nimi ylisuuria palkkioita maksavan liigan joukkueelle. Tosin puolustukseksi täytyy sanoa, että Buck tarkoittaa tässä yhteydessä porohirvasta eikä dollaria.

8. Milwaukee Brewers, MLB
Siis "Oluenpanijat". Eivätkö ne Milwaukeessa ymmärrä keksiä joukkueilleen järkeviä nimiä? Tosin mitä voi odottaa osavaltiolta, jonka tunnetuimman joukkueen eli NFL:n Green Bay Packersin fanien lempinimi on Juustopäät.

7. Toronto Maple Leafs, NHL
Vaahteranlehti, maple leaf, on Kanadan tunnus aina lippua myöten. Joten luonteva valinta. Paitsi että monikossa sen pitäisi olla "leaves". (No, oikeasti joukkueen nimi on "Toronto Maple Leaf Hockey Club", joten Leafs on siksi oikea taivutusmuoto, mutta ei anneta pikkumaisuuden pilata hyvää tarinaa.) Joka tapauksessa vähän sama kuin Suomessa olisi joukkue nimeltä "Vaahteranlehtit". Montreal Canadiensilla on sentään parempi selitys sille, miksi joukkueen nimi ei ole "Canadians" - ne mokomat kun puhuvat ranskaa.

6. New York Rangers, NHL
Siis "Metsänvartijat"? New Yorkissa? Keskuspuistossako ne partioivat? Ihan oikein, että seura on jo nimensä ansiosta Original Six -kuusikon heikoimmin menestynyt vain neljällä Stanley Cupilla. Niistäkin ainoastaan yksi on tullut vuoden 1940 jälkeen.

5. Buffalo Bills, NFL
Ensinnäkin koko Buffalon kaupungin nimi on pielessä, koska lähimainkaan ei asusta puhveleita eikä ole koskaan asustanutkaan. Sitten menivät vielä nimeämään kainalopallojoukkueensa Buffalo Billin mukaan. Mahtoiko BB ikinä edes käydä Buffalossa, vaikka hänen shownsa kiersi 1800-luvulla Eurooppaa myöten. Tosin Buffalo Billsin lempinimi sai uuden selityksen 1990-luvun alussa, kun joukkue selvisi edelleen historian ainoana neljästi peräkkäin Super Bowliin häviten joka kerran. Silloin sanottiin nimen olevan lyhenne sanoista Boy I Love Losing Superbowls. Buffalo ei olekaan ikinä finaalia voittanut.

4. Chicago White Sox, MLB
"Sox" eli "sukat". Siis ensinnäkin väärin taivutettu, kuten Toronto Maple Leafs. Pitäisi olla "Socks". Mutta vielä synkempi salaisuus paljastuu historiasta. Seuran "Sox"-osa oli alun perin "Stockings", siis "sukkahousut". Pervoa. Tosin 1800-luvulla kyseinen sana tarkoitti nimenomaan sukkia. Seura vaihtoi virallisesti nimeä kaudelle 1904. Samaa juurta on myös Boston Red Sox, jota kuitenkaan ei ole koskaan tunnettu "Red Stockings" -nimellä. Sen sijaan Cincinnati Reds tunnettiin vuoteen 1890 asti nimellä "Red Stockings", jolloin seura pudotti vähin äänin viimeisen osan nimestään. Tosin se tunnettiin mccarthyismin pahimpina aikoina eli vuosina 1954-59 poliittisista syistä nimellä "Redlegs".

3. Washington Wizards, NBA
Alun perin nimeltään Washington Bullets. Ikävä kyllä, Washington oli Yhdysvaltain rikollisin kaupunki suurimpine murhalukuineen. Joukkueen nimi liitettiin rikollisuuteen ja sitä vaadittiin muutettavaksi. Irvileuat totesivat tuolloin, että pudotetaan puolet nimestä pois ja kutsutaan joukkuetta vain nimellä Bullets, niin se yhdistetään vähemmän rikollisuuteen kuin pelkkä Washington. No, näin ei tietenkään voitu tehdä. Niinpä joukkueen nimeksi vaihtui 1997 Wizards eli Velhot. Valitettavasti muutosta ei ajateltu loppuun asti, koska Grand Wizard ja Imperial Wizard ovat Ku-Klux-Klanin johtajien arvonimiä. Hieno valinta kaupunkiin, joka on USA:n miljoonakaupungeista ainoa, jonka asukkaista valtaosa on mustia. Toisaalta nimestä voi olla myös hyötyä mustaihoisten hallitsemassa koripallossa, sillä Ku-Klux-Klan saa neekerin juoksemaan kovaa ja hyppäämään korkealle.

2. Utah Jazz, NBA
Siis Jazz Salt Lake Cityssä. Utahin osavaltiossa, jonka asukkaista 62 % on mormoneja. Istuu kuin sokerikuorrutus hernekeittoon. Selitys on siinä, että joukkue tunnettiin aluksi nimellä New Orleans Jazz eikä se viitsinyt vaihtaa nimeään muuttaessaan Utahiin. Erityisen huvittavaa on, että New Orleansissa joukkue viihtyi vain viisi vuotta, kun taas Utahissa se on pelannut jo vuodesta 1979. Toinen samanlainen laiska nimenvaihtaja NBA:ssa on Los Angeles Lakers. Kalifornia tunnetaan järvistään siinä missä Utah jazzista. Lakers oli alun perin Minneapolisista, Minnesotan järviosavaltiosta, jossa se perustettiin 1947. Los Angelesissa joukkue on pelannut vuodesta 1960. NHL:ssä vastaavanlainen tapaus on Dallas Stars, joka tunnettiin aluksi nimellä Minnesota North Stars. Dallasiin muuttaessa 1993 nimestä pudotettiin ymmärrettävästi "North" pois. Noloa asiassa on se, että Teksas tunnetaan lempinimellä "Lone Star State" ja joukkue puhuu tähdistä monikossa. Toisaalta on myönnettävä, että Dallas Star kuulostaisi enemmän sanomalehdeltä kuin jääkiekkojoukkueelta.

1. Colorado Avalanche, NHL
Kuvitellaanpa nimeämissessiota Denverissä sen jälkeen, kun Quebec Nordiques on sovittu myytäväksi sinne:
- Hei kaverit, mistä me ollaan tunnettuja?
- No Kalliovuorista.
- Joo joo, mutta kun Colorado Rockies on jo baseball-seuran nimi ja sitä paitsi aikoinaan täällä oli jo samanniminen NHL-seura, joka floppasi niin pahasti että se piti myydä pois.
- Okei, no mistä Kalliovuoret on sitten tunnettu?
- Lumivyöryistä.
- JOO! Laitetaan nimeksi Avalanche!

Eli siis otetaan ja nimetään seura alueella vähän väliä tapahtuvan luonnonkatastrofin mukaan. Jep. Vähän sama kuin Carolinan NHL-seura nimettäisiin trooppisen myrskyn mukaan ... ei kun tosiaan. No, eivät ne valinnat aina niin onnistuneita ole olleet muutenkaan. Olihan NHL:ssä aikanaan seura nimeltä Atlanta Flames vuonna 1864 tapahtuneen Atlantan polttamisen mukaan. Tosin seura viihtyi paikkakunnalla vain kahdeksan vuotta ja siirtyi sitten Calgaryyn, pitäen kuitenkin "Flames" -nimen. Muut suuret liigat ovat ymmärtäneet välttää joukkueidensa nimeämistä katastrofien mukaan, mutta eurooppalaisen jalkapallon MLS:ssä pelaavat Chicago Fire vuoden 1871 tulipalon mukaan ja San Jose Earthquakes vuoden 1906 maanjäristyksen mukaan. NFL:n New York Jets sen sijaan sai nimensä jo vuonna 1960, jolloin Osama bin Laden tyytyi kolmivuotiaana kaatelemaan vain legotorneja. Mutta aika erikoinen tapa nimetä joukkueita paikkakunnan suurimpien katastrofien mukaan. Vähän sama kuin Suomessa olisi palloilujoukkueet Nokian Vesimiehet, Rovaniemen Palo tai Helsingin Monikulttuurisuus.

torstai 20. marraskuuta 2014

Välihuomautus 62: Kiertoliittymä

Esitän tässä tyhmän idean. Jos joku asiantuntija sattuu sen lukemaan, niin olkoon hyvä ja kertokoon miksi olen väärässä.

Suomenmaahan on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana rakennettu valtava määrä kiertoliittymiä. Hyvä asia sinänsä, onhan se liikenneturvallisuuden kannalta ylivertainen verrattuna normaaliin risteykseen. Kolarit ovat harvinaisempia ja ennen kaikkea yleensä pelkkiä peltivaurioita.

Yksi valitettava haitta niissä kuitenkin on. Joka kerta liittymään tullessa vauhtia pitää hidastaa ja joka kerran sieltä lähtiessä kiihdyttää. Tämä kuluttaa polttoainetta, kun jarrutusenergian talteenotto ei ainakaan vielä ole yleistynyt.

Entäpä jos kiertoliittymä rakennettaisiin ympäröivää maanpintaa ylemmäksi? Tällöin kiertoliittymään ei tarvitsisi jarruttaa niin paljon, kun pieni vastamäki hidastaisi vauhtia. Lisäksi liukkaalla kelillä vauhti hidastuisi varmemmin siinäkin tapauksessa, että ajaisi vahingossa liian kovaa. Ja ennen muuta se kiihdytys. Kun liikenneympyrästä poistuttaisiin alamäkeen, potentiaalienergia kuittaisi osan kiihdytykseen tarvittavasta energiasta.

Oletetaan esimerkiksi, että kiertoliittymään olisi metrin korkeusero. Tällöin on saavutetusta potentiaalienergiasta, polttoaineen lämpöarvosta, tiheydestä ja moottorin hyötysuhteesta helppo laskea, että liittymästä poistuessa polttoaineen säästö on 1-2 millilitran luokkaa, riippuen tietysti ajoneuvosta. Jos kiertoliittymässä kulkee noin 5000 - 10 000 ajoneuvoa vuorokaudessa (tätä suuremmilla ajoneuvomäärillä liittymän korotus ei luultavasti olisi niin kannattavaa, koska autot joutuvat niillä liikennemäärillä todennäköisemmin jonottamaan liittymään pääsyä eli korotetun liittymän tapauksessa pysähtymään ylämäkeen), polttoainetta säästyy kymmenen litraa päivässä. Eli vuositasolla semmoinen 3000-4000 litraa. Olisiko tämä jo niin suuri määrä, että liittymää kannattaisi korottaa, ainakin jos lasketaan lisäksi parantunut liikenneturvallisuus?

Jos yksittäinen autoilija ajaa keskimäärin viisi kertaa päivässä kiertoliittymään, hän säästää korotetuissa liittymissä polttoainetta 2-3 litraa vuodessa.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Nuorina nukkuneet ja vanhoiksi kukkuneet

Yleisurheilussa yksilölajin olympiavoiton on saavuttanut kaikkiaan 675 urheilijaa. Sivumennen sanoen heistä 28 on suomalaisia. Selkeä enemmistö urheilijoista on miehiä, koska naisten lajit tulivat olympialaisiin vasta 1928 ja niitä oli pitkään vähemmän kuin miesten lajeja. Nykyinen lajiohjelma (22 yksilölajia miehillä) on ollut muuten sukupuolisymmetrinen vuodesta 2008, mutta naisten ohjelmasta puuttuu 50 kilometrin kävely. Miesten lajiohjelma vakiintui kävelyjä vaille nykyiseksi 1928. Kaksi kävelymatkaa on ollut ohjelmassa vuodesta 1948, mutta lyhyempi matka vaihtui kymmenestä 20 kilometriin 1956 ja vuonna 1976 50 kilometrin kävelyä ei ollut ohjelmassa. Naisilla lajeja oli aluksi selvästi vähemmän, ensimmäisen kerran ohjelmassa 1928 oli vain viisi yksilölajia, kun miehillä niitä oli 21. Vähitellen naisten lajien määrä lisääntyi ja puoleen miesten lajimäärästä (11 - 22) yllettiin 1964. Kahdenkymmenen yksilölajin rajapyykki saavutettiin sopivasti vuonna 2000 ja nykyinen tilanne on siis 21-22.

Yksilölajien olympiavoittajien joukossa jokainen elämäntarina on kirjan arvoinen - miesten maratonin olympiavoittajien traagisia vaiheita olen kerran käsitellytkin. Tällä kertaa menin sitten tutkimaan, ketkä näistä 675 olympiavoittajasta ovat eläneet vanhimmiksi ja ketkä kuolleet nuorimpina. Kuten yleisesti tiedetään, naiset elävät keskimäärin miehiä vanhemmiksi, mikä asiaa tuntevien mukaan johtuu siitä että miehet joutuvat kestämään naisia. Näillä listoilla vanhimmaksi eläneiden joukossa on kuitenkin ylivoimainen enemmistö miehiä, koska ennen toista maailmansotaa olympiavoiton saavuttaneista vain harva oli nainen lajien vähäisyyden takia. Naispuolisista olympiavoittajista on itse asiassa kuollut vain 29, kun taas miehissä kuolleita on moninkertaisesti.

Tekninen huomautus: Tekstissä ikävuodet on ilmoitettu täysinä vuosina. Ikä on kuitenkin laskettu päivän tarkkuudella. Esimerkiksi jos listoissa mainitaan kaksi 74-vuotiasta henkilöä, heidät on laitettu oikeaan ikäjärjestykseen. Samoin, jos tekstissä puhutaan esimerkiksi tietyn lajin vanhimmasta olympiavoittajasta, saman lajin alle on yhdistetty lajit, jotka ovat käytännössä korvanneet toisensa olympiaohjelmassa (10 km kävely / 20 km kävely, naisten 3000 m / 5000 m, naisten 80 m aidat / 100 m aidat, naisten viisiottelu / seitsenottelu). Ohjelmasta kokonaan pois jääneitä lajeja (esim. maastojuoksu) ei ole tässä yhteydessä käsitelty erikseen, vaikka ne kokonaisluettelossa ovatkin mukana. Kaikki kävelyt on yhdistetty tittelin "kävely" alle, koska naisilla on aina ollutkin vain yksi kävelymatka ja miesten lyhyemmän matkan pituus on vaihdellut 10/20 km välillä.

Kymmenen vanhimmaksi eläneen yksilölajin olympiavoittajan listalle pääsemiseen vaaditaan noin 92,5 vuoden ikä. Aluksi erikseen ne lajit, joiden olympiavoittajia ei kymmenen vanhimman joukossa ole. Kaikki ikäjärjestyksessä nuorimmasta vanhimpaan:

N 3000 m esteet: Gulnara Galkina, 36 v (elossa)
N seiväs: Stacy Dragila, 43 v (elossa)
N moukari: Olga Kuzenkova, 44 v (elossa)
N kolmiloikka: Inessa Kravets, 48 v (elossa)
N kävely: Jelena Nikolajeva, 48 v (elossa)
N 10 000 m: Olga Bondarenko, 54 v (elossa)
N 400 m aidat: Debbie Flintoff-King, 54 v (elossa)
N maraton: Joan Benoit, 57 v (elossa ja hyvissä voimissa - maraton tänä vuonna 2.52.10!)
N 5000 (3000) m: Maricica Puica, 64 v (elossa)
N 1500 m: Ludmila Bragina, 71 v (elossa)
N 400 m: Betty Cuthbert, 76 v (elossa)
N 800 m: Lina Radke, 79 v
M kävely: Harold Whitlock, 82 v
M 1500 m: Luigi Beccali, 82 v
N kuula: Galina Zybina, 83 v (elossa)
M pituus: Gregory Bell, 84 v (elossa)
N 200 m: Fanny Blankers-Koen, 85 v
M moukari: Pat O'Callaghan, 86 v
M 5000 m ja M 10 000 m: Ville Ritola, 86 v (vanhimmaksi elänyt suomalainen yleisurheilun olympiavoittaja on Armas Taipale, joka kuoli kahdeksan päivää Ritolaa vanhempana)
M keihäs: Cyrus Young, 86 v (elossa)
M korkeus: Duncan McNaughton, 87 v
M 400 m: George Rhoden, 87 v (elossa)
N kiekko: Halina Konopacka, 88 v
N pituus: Olga Gyarmati, 89 v
N 80 m (100 m) aidat: Ondina Valla, 90 v
M 100 m ja 110 m aidat: Harrison Dillard, 91 v (elossa)
M 3000 m esteet: Horace Ashenfelter, 92 v (elossa)
M 200 m: Walter Tewksbury, 92 v
N korkeus: Esther Brand, 92 v (elossa, vanhin elossa oleva yksilölajin voittaja Dana Zátopkova on kymmenen päivää vanhempi)
M 800 m: John Woodruff, 92 v

10. Alain Mimoun, 92 v
Vanhimmaksi elänyt maratonin olympiavoittaja sai lisäksi ratamatkoilla kolme olympiahopeaa. Sitä ennen hän oli taistellut viisi vuotta toisessa maailmansodassa ja haavoittunut vakavasti jalkaansa. Juoksulenkeillä hän kävi aivan viimeisiin vuosiinsa asti, mutta kunnioitettavin saavutus taisi silti olla noin vanhaksi eläminen, koska mies oli tehnyt hengenvaarallisen tempun kääntymällä muslimista kristityksi vain vuosi ennen olympiavoittoaan.

9. Wilbur Thompson, 92 v
Luulisi, että raskastekoisina kuulantyöntäjät kuolisivat nuorina. Hämmästyttävän moni kuulantyönnön olympiavoittaja on kuitenkin elänyt iäkkääksi.

8. Clarence Houser, 93 v
Hammaslääkäri (miten hitossa heittäjäjärkäleen sormet mahtuivat kenenkään suuhun?) "Bud" Houser on sekä kuulantyönnön että kiekonheiton vanhimmaksi elänyt olympiavoittaja. Kiekonheitossa kultaa tuli jopa kahdesti.

7. Chuhei Nambu, 93 v
Kolmiloikan olympiavoittaja on hyvä esimerkki japanilaisten pitkäikäisyydestä.

6. Mikio Oda, 93 v
Vanhimmaksi elänyt kolmiloikan olympiavoittaja päihitti maanmiehensä puolella vuodella.

5. Tilly Fleischer, 93 v
Vanhimmaksi elänyt naisolympiavoittaja otti kultaa keihäässä. Ihan kaikki keihäät eivät tainneet kuitenkaan olla sektorissa, koska hän väitti 60-luvulta alkaen yhden tyttäristään olevan Adolf Hitlerin avioton lapsi. Asema vanhimmaksi eläneenä naisvoittajana on uhattu, äskettäin 92 vuotta täyttäneet Dana Zátopkova ja Esther Brand hengittävät niskaan.

4. Frank Foss, 93 v
Seiväshypyn olympiavoittaja ei ole kuitenkaan lajinsa ennätysmies.

3. Helge Lövland, 93 v
Norjalainen on kymmenottelun vanhimmaksi elänyt olympiavoittaja.

2. William Miller, 94 v
Seiväshypyn vanhimmaksi elänyt olympiavoittaja.

1. Robert Tisdall, 97 v
Vanhimmaksi eläneellä yksilölajin olympiavoittajalla oli värikäs elämänkaari. Hän syntyi Sri Lankassa (tai silloisessa Ceylonissa), eli Pohjois-Irlannissa ja opiskeli Cambridgessa, mutta edusti sukujuuriensa takia Irlantia, muutti asumaan Etelä-Afrikkaan, josta kahvifarmariksi Tansaniaan ja elämän loppuvuosiksi karjatilalliseksi Australiaan. Ainutlaatuinen oli myös olympiavoitto 400 metrin aidoissa, sillä kilpailun neljä ensimmäistä ovat kaikki kyseisen lajin olympiavoittajia. Tisdall itse voitti tietysti kyseisen vuoden 1932 kilpailun, hopeamitalisti Glenn Hardin voitti neljä vuotta myöhemmin 1936, pronssimitalisti Morgan Taylor oli voittanut 1924 (Suomen Erik Wilén sai tuolloin hopeaa) ja neljänneksi tullut David Burghley oli edellinen olympiavoittaja 1928.

Kunniamaininta: Vuonna 1932 naisten 4 x 100 metrin viestijoukkueessa tuolloin 18-vuotiaana kultaa saanut Evelyn Furtsch täytti sata vuotta huhtikuussa 2014 ja on yhä elossa.

Kymmenen nuorimpana kuolleen yksilölajin olympiavoittajan listalle pääsemiseen vaaditaan iäksi enintään 32,5 vuotta. Aluksi erikseen ne lajit, joiden olympiavoittajia ei kymmenen nuorimpana kuolleen joukossa ole. Koska yleensä kyseessä ovat kohtuullisen nuorena kuolleet, kuolinsyy on mainittu, jos se on tiedossa. Jokaisesta miesten lajista löytyy olympiavoittajia, jotka ovat jo kuolleet. Sen sijaan naisten lajeissa on peräti kymmenen sellaista, joiden jokainen olympiavoittaja on yhä elossa. Nämä lajit ovat 400 m, 1500 m, 5000 m, 10 000 m, maraton, 400 m aidat, 3000 m esteet, seiväs, kolmiloikka ja kävely. Kaikki ikäjärjestyksessä vanhimmasta nuorimpaan:

N 800 m: Lina Radke, 79 v
N kuula: Tamara Tyshkevitsh, 66 v
N viisiottelu (seitsenottelu): Irina Press, 64 v
M kymmenottelu: Jim Thorpe, 64 v (sydänkohtaus)
N korkeus: Miloslava Rezkova, 64 v (syöpä, lokakuussa 2014)
N pituus: Angela Voigt, 61 v (sairaus)
N kiekko: Lillian Copeland, 59 v
M 200 m: Andrew Stanfield, 57 v
M keihäs: Eric Lemming, 50 v (12 vuotta aiemmin sairastetun espanjantaudin seurauksiin)
M kävely: Leonid Spirin, 49 v
M seiväs: Tadeusz Slusarski, 48 v (auto-onnettomuus, jossa kuoli myös kuulantyönnön olympiavoittaja Wladyslaw Komar, 58 v)
M 400 m aidat: John Akii-Bua 47 v (vatsasyöpä)
M moukari: Juha Tiainen 47 v (keuhkokuume)
M pituus ja kolmiloikka: Myer Prinstein, 46 v (sydänkohtaus)
N 80 m (100 m) aidat ja keihäs: Mildred Didrikson, 45 v (paksusuolen syöpä)
M 100 m: Charles Paddock, 42 v (lento-onnettomuus)
M 1500 m: Jack Lovelock, 39 v (metro-onnettomuus)
N 100 m ja 200 m: Florence Griffith-Joyner, 38 v (sairaskohtaus)
M kiekko: Martin Sheridan, 36 v (keuhkokuume)
M 10 000 m: Janusz Kusocinski, 33 v (saksalaiset teloittivat Puolan vastarintaliikkeen jäsenenä)
M 400 m: Wyndham Halswelle, 32 v (kaatui I maailmansodassa)

10. Cornelius Johnson, 32 v
Nuorimpana kuollut korkeushypyn olympiavoittaja työskenteli kauppalaivastossa leipurina, sairastui kesken risteilyn keuhkokuumeeseen ja kuoli matkalla sairaalaan.

9. Hans Woellke, 32 v
Kuulantyönnön olympiavoittaja jäi Valko-Venäjällä partisaanien vangiksi 1943. Kuten odotettua, nämä hirttivät käsiinsä joutuneen SS-kapteenin.

8. Bronislaw Malinowski, 30 v
Nuorimpana kuollut estejuoksun olympiavoittaja menehtyi reilu vuosi olympiavoittonsa jälkeen auto-onnettomuudessa.

7. Gunnar Höckert, 29 v
Nuorimpana kuolleen 5000 metrin olympiavoittajan ura oli päättynyt hänen sairastuttuaan nivelreumaan. Reservin vänrikki kaatui talvisodassa 11.2.1940 30-vuotispäivänsä aattona. Useita panssarivaunuja tuhonnut Höckert oli onnistunut valtaamaan vihollisen panssarivaunun ja sieltä ulos kömpiessään hän sai kuolettavan osuman.

6. Ralph Rose, 28 v
Kuulantyönnön kolminkertainen olympiavoittaja (yksi voitoista tuli ainutkertaisesti ohjelmassa olleesta molempien käsien yhteistuloksesta, samoissa kisoissa hän jäi varsinaisessa kuulassa hopealle) on lajinsa nuorimpana kuollut. Hän sairastui 28-vuotiaana kohtalokkaasti lavantautiin.

5. Alfred Tysoe, 27 v
Nuorimpana kuollut 800 metrin olympiavoittaja sairastui reilu vuosi voittonsa jälkeen keuhkopussintulehdukseen, joka vielä vuonna 1901 saattoi ilman antibioottihoitoa surmata huippukuntoisenkin nuoren miehen.

4. Kamila Skolimowska, 26 v
Vasta 17-vuotias Skolimowska voitti täysin yllättäen naisten moukarinheiton ensimmäisen olympiakullan 2000. Hän kuoli harjoitusleirillä Portugalissa yllättäen ilmenneeseen keuhkoveritulppaan. Skolimowska on naisista nuorimpana kuollut olympiavoittaja.

3. Samuel Wanjiru, 24 v
Vain 21-vuotiaana maratonin olympiakultaa 2008 voittanut kenialainen menehtyi epäselvissä oloissa 2011 pudottuaan parvekkeelta. Oliko kyseessä itsemurha vai onnettomuus, jäi selvittämättä.

2. Konstantinos Tsiklitiras, 24 v
Nyttemmin jo unholaan jääneissä vauhdittomissa hypyissä kilpailtiin olympialaisissa vuoteen 1912 asti, jolloin Tsiklitiras voitti kultaa vauhdittomassa pituudessa. Puoli vuotta myöhemmin hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi Kreikan joutuessa ensimmäiseen Balkanin sotaan. Tsiklitiras sairastui rintamalla kohtalokkaasti aivokalvontulehdukseen. Hän lienee lyhimmän aikaa olympiavoittonsa jälkeen kuollut yleisurheilija.

1. George Saling, 23 v
Vuonna 1932 Saling voitti kultaa 110 metrin aidoissa. Vain kahdeksan kuukautta myöhemmin hän menehtyi auto-onnettomuudessa.

Vähintäänkin erikoinen sattuma on, että sekä vanhimmaksi elänyt että nuorimpana kuollut yleisurheilun yksilölajin olympiavoittaja ovat samoista kisoista (1932) ja vieläpä molemmat aitajuoksijoita.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

lauantai 8. marraskuuta 2014

Sivallus CCCXII

Putin puolusti Molotov-Ribbentrop -sopimusta todeten, että "mikä siinä on väärin, jos Neuvostoliitto ei halunnut sotia?" Aivan oikein. Eihän Neuvostoliitto halunnutkaan sotia ja kiitos sopimuksen, neukut saivat vallata Viron, Latvian ja Liettuan sotimatta. Suomenkin olisivat ottaneet samaan tapaan rauhanomaisesti, mutta sotahullut suomalaiset menivät ampumaan takaisin.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Missä kaikki ovat?

Kukaan ei tiedä, kuinka monta aurinkokuntajärjestelmää Linnunrata sisältää. Arviot liikkuvat välillä 100-400 miljardia. Luvun suuruuden hahmottamiseksi kerrottakoon, että jos Linnunradan tähdet jaettaisiin tasan maapallon asukkaiden kesken, jokainen saisi noin kolmekymmentä. Ja meidän aurinkokuntamme on vain yksi ainoa noista sadoista miljardeista. (Jätetään nyt puuttumatta siihen, että havaittavissa olevassa maailmankaikkeudessa arvioidaan olevan noin 200 miljardia galaksia, joista yksi on Linnunrata ja keskitytään vain tähän kotigalaksiimme.)

Tilastollisesti on päätelty, että Linnunradalla on 17 miljardia suunnilleen Maan kokoista planeettaa. Vaikka tämä on vähemmän kuin tähtien määrä, se on edelleen valtava luku. Ja meidän omiin kokemuksiimme nojautuen voi sanoa, että ainakin tuon kokoisilla planeetoilla pystyy olemaan elämää, jopa ainakin jossain määrin älyllistä. Tästä seuraakin ihmettelyn aihe: jos mahdollisuuksia on niin paljon, miksi ei ole havaittu todistettavia merkkejä älyllisestä tai ylipäätään minkäänlaisesta elämästä Maa-planeetan ulkopuolella?

Asiaa kummasteli jo yksi ydinpommin suunnittelijoista, Enrico Fermi. Kuultuaan lukemat tähtien määrästä hän esitti tunnetun kysymyksensä: "Missä kaikki ovat". Tämä tunnetaan nykyisin Fermin paradoksina. Eli jos ja kun on niin paljon mahdollisuuksia, miksi kukaan ei ole ottanut meihin yhteyttä?

Linnunradalla olevien älyllisten sivilisaatioiden määrää on yritetty arvioida Draken kaavalla. Kaavassa on valitettavasti seitsemän ongelmaa. Eli seitsemän muuttujaa, joista yhdenkään arvoa ei tunneta. Tosin joitakin niistä on kyetty tähtitieteen edistymisen ansiosta arvioimaan. Täydellisesti tuntemattomia on edelleen neljä muuttujaa:
- todennäköisyys sille, että elämään kelvollisella planeetalla syntyy elämää
- todennäköisyys sille, että elämä kehittyy älylliseksi
- todennäköisyys sille, että sivilisaatio lähettää itsestään - tietoisesti tai tiedostamatta - merkkejä avaruuteen
- se aika, jonka sivilisaatio on olemassa yllämainitun tasoisena
Näitä arvoja lienee mahdotonta arvioida, koska meillä on olemassa vain yksi esimerkki elämän kehittymisestä - me itse. Tuntemattomina muuttujat säilynevät niin kauan, kunnes törmätään toiseen sivilisaatioon - ja silloin kaava menettää suurimman osan mielenkiinnostaan joka tapauksessa.

Joka tapauksessa mahdollisuuksien määrä on niin valtava, että Fermin kummastelu on aiheellinen. Kaiken järjen mukaan luulisi, että jossain päin Linnunrataa on kehittynyt älyllistä elämää. Selityksiä sille, miksi emme ole sitä havainneet, on tietysti lukemattomia. Uskonnollisiin vetoaa parhaiten Kultakutri-periaate, jonka mukaan meidän aurinkokuntamme on ikään kuin "viritetty" elämälle juuri sopivaksi ja muut taas eivät. Kieroutuneella tavalla huvittava mutta tieteellisesti uskottavampi on puolestaan ajatus, että meidän aurinkokuntamme sijainti Linnunradan "periferiassa" olisi otollinen. Teorian mukaan Linnunradan keskustassa on niin paljon enemmän tungosta, että jokin komeetta osuu muuten sopivaan planeettaan sen verran tihein väliajoin, ettei älyllistä elämää ehdi syntyä. Toisaalta on täällä sivuhaaroissakin varmasti miljoonia sopivia planeettoja, joista jonkin luulisi olevan yhtä onnekas kuin Maan. Paikallisista kokemuksista tiedetään, että tarpeeksi isoja paukkuja osuu kohdalle vain muutaman kymmenen miljoonan vuoden välein - nytkin edellisestä jytkystä on 65 miljoonaa vuotta. Älyllinen elämä kehittyi loppujen lopuksi vain muutamassa miljoonassa vuodessa, joten muutaman kymmenen miljoonan vuoden aikaikkuna on enemmän kuin riittävä.

Yksi tekijä on kuitenkin unohtunut lähes kokonaan älyllisen elämän harvinaisuuden perusteluna. Ihmislaji itse. Entäpä jos älyllistä elämää on kehittynyt muuallakin Linnunradalla, ties kuinka usein tahansa? Mutta jos kyseiset sivilisaatiot ovat tuhoutuneet ennen kuin ne ovat kehittäneet kyvyn viestiä ulkoavaruuteen, puhumattakaan sinne matkaamisesta? Lähdetään liikkeelle hypoteesista, jonka mukaan ihmislajilla on joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat mahdollistaneet sen kehityksen avaruusviestinnän tasolle "aiemmin" kuin muut sivilisaatiot eli ennen tuhoutumistaan. Tähän vaadittavia poikkeavia ominaisuuksia on kolme ja jokaiselle on ainakin jonkinlainen biologinen perustelu.

1) Tekninen osaaminen.
Kun näpyttelen tätä tekstiä koneelle, niin pitää pysähtyä ihmettelemään hienomotoriikkaa. Kymmenen sormea näpyttelee rytmikkäästi pieniä nappuloita tekemättä merkittävää määrää virheitä. Ilman että silmät katsovat näppäimistöä. Ihmisen motoriset taidot ovat käsittämättömän hyvät. Ja tämä on täysin välttämätöntä ulkoavaruuteen viestinnän kannalta. Ehkä ihmisen insinööritaito on suhteettoman hyvä verrattuna hänen ajattelukykyynsä. Tätä hypoteesia tukee kaksi luonnontieteellistä havaintoa. Ensinnäkin suurin osa ihmisistä ei ymmärrä laskennasta yhtään mitään, vaikka se on sivilisaation perusta. Pieni vähemmistö ihmiskunnasta kykenee tekemään kehittyneisiin teknisiin laitteisiin vaadittavia laskelmia, vaikka lähes kaikki kykenevät niitä koulutettuina rakentamaan ja käyttämään. Rajoittava tekijä ei ole motoriikka, vaan äly. Jos nämä olisivat kehittyneet samassa suhteessa, kaikki viisivuotiaat osaisivat derivoida. Toiseksi ei tarvitse muuta kuin verrata muihin planeettamme eliölajeihin, niin havaitsee kädellisten olevan motorisesti täysin ylivertaisia. Älyllisesti lähinnä ovat arvioiden mukaan delfiinit. Missä hitossa delfiini pitelisi ruuvimeisseliä? Tai norsut. Niillä nyt on jollain lailla pientenkin esineiden käsittelyyn soveltuva kärsä, mutta norsujen fyysinen koko rajoittaa populaation kokoa liikaa. Norsujen määrä ei pysty ekologisten rajoitusten takia ylittämään sivilisaation kehitykseen vaadittavaa kriittistä massaa. Nisäkkäiden ulkopuolella papukaijat lienevät fiksuimpia, mutta ne ovat tolkuttoman kaukana sekä älyllisesti että teknisesti. Lienee selvää, että ihmisillä - ja myös muilla kädellisillä - hienomotoriikan ja älyn suhde on aivan huikea hienomotoriikan hyväksi.
Tästä seuraa, että jos jollain muulla planeetalla on kehittynyt älyllistä elämää, kyseisen lajin tekninen taso on meihin verrattuna luultavasti edistynyt suhteessa hitaammin kuin älyllinen taso. Noin karkeasti ilmaisten kyseisen lajin Platon on elänyt kauan ennen Arkhimedesta. Mikäli lajin tuhoutuminen on todennäköistä tietyn älyllisen tason saavuttamisen jälkeen, ihmiskunta on ehtinyt kehittää parempaa tekniikkaa kuin muut lajit ennen sitä.

2) Optimismi
Usko kuolemanjälkeiseen elämään on egoismin huippu. Joka ainoa aiheeseen liittyvä tutkimus osoittaa, että uskonnollisuus on enimmäkseen keskiälykkäiden juttu. Kognitiivinen alaluokka kulkee mukana, jos yhteiskunta sitä edellyttää, kuten useimmiten. Poikkeuksellisen älykkäät taas uskovat ns. korkeampiin voimiin aniharvoin, silloinkin usein pelkästään nimellisesti ja sosiaalisista syistä. Mikäli kohdassa (1) esitetty olettamus pitää paikkansa, on jokin toinen sivilisaatio jo kauan ennen sen teknologian kehittymistä ihmiskunnan nykytasolle koostunut uskonnottomista, koska laji on ollut siinä vaiheessa selvästi ihmislajia älykkäämpi. Kaikille uskonnoille taas on yhteistä ns. ikuisuuden asiat siinä missä uskonnottomat toteavat että kerranhan täällä vain eletään. Nykytieto maailmankaikkeudesta viittaa siihen, että joskus tulee loppu. Tämä tieto - mikäli se nyt oikein on - on käynyt luultavasti ilmi alieneille jo ennen avaruusviestintää. Ja vaikka ei olisi, niin todennäköisyyslaskentaa he luultavasti osaisivat ja tietäisivät sen perusteella, että jokainen vakuutusyhtiö menee joskus väistämättä konkurssiin eli analogisesti jokainen lajikin kohtaa sukupuuton. Tietoisuus tästä taas saattaa johtaa epätoivoon ja vähittäiseen tuhoutumiseen. Olettaen ettei uskonto sodi sitä vastaan. Ja uskonto saattaa olla mahdollinen vain, jos lajin älyllinen taso suhteessa tekniseen osaamiseen on riittävän alhainen, kuten ihmisellä. Näin ollen uskonnollinen epärealismi saattaa olla merkittävä ehto lajin kehittymiseen avaruusviestinnän tasolle ja ihmislaji on todennäköisesti tekniseen kehitykseensä nähden muita lajeja optimistisempi.

3) Taistelunhalu
Katsokaa luontodokumentistä, miten leijona popsii vielä elossa olevaa antilooppia päivälliseksi. Antiloopin silmät ovat kauhusta laajenneet, mutta se vain tuijottaa lamaantuneena. Käsittääkseni yksikään kädellinen ei normaalisti toimi samoin. Apina - ja ihminen - huitoo vastaan niin kauan kuin edes pikkurillissä on eloa. Me taistelemme toivottomassakin tilanteessa. Esimerkiksi nykyinen tekninen kehityksemme on johtamassa siihen, että koneet ovat viemässä ihmisiltä työt. Ja tämä siis lajilla, joka kykenee hyvin pitkälle kilpailemaan koneen kanssa motorisesti. Jos älyllinen elämä olisi kehittynyt millä tahansa muulla maapallon lajiryhmällä kuin kädellisillä, koneistumisessa - joka siis olisi tapahtunut älyllisen kehityksen myöhemmässä vaiheessa - ensimmäinen operaatio olisi ollut lajin teknisten toimintojen suorittaminen koneistetuksi. Ihmisillä se tulee vasta nyt. Muut lajit olisivat kohdanneet omasta tarpeettomuudestaan aiheutuvan turhautumisen jo paljon aikaisemmin. Ehkä ihmiskunta selviää tuostakin haasteesta taistelunhalunsa ansiosta. Olisiko mikään muu laji selvinnyt? Ihminen on luonteeltaan kokeilija. Valmis ottamaan riskejä ja kamppailemaan. Ehkä muut älylliset lajit eivät ole yhtä hanakoita riskinottajia eivätkä siksi ehdi kehittää teknologiaa ennen tuhoutumistaan.

Mikäli oletetaan ihmisen olevan biologisilta erityispiirteiltään poikkeava muilla planeetoilla älyllisesti kehittyneistä lajeista, saa Fermin kysymys vastauksensa: muut lajit ovat kuolleet sukupuuttoon kehityttyään älyllisesti nopeammin kuin teknisesti. Joka tapauksessa, jos me jonakin päivänä kohtaamme Maan ulkopuolista elämää, voi hyvinkin käydä niin ettei sillä ole meille mitään sanottavaa.

lauantai 1. marraskuuta 2014