Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Opinto-ohjausta

Kevään ylioppilaskirjoitukset on lusittu ja 30 000 abiturientin on viimeistään nyt alettava pohtia, mitä heistä isona tulee. Koska peruskoulujen opinto-ohjaus tunnetaan fiksujen koululaisten keskuudessa nimellä ”älä mene lukioon -aine” sen ollessa stalinistisen ongelmajätteen kynsissä ja lukioissakin hommaa hoitavat humanistit, on syytä opastaa pientä ja viatonta reaalimaailmaan. Ylioppilastodistuksessa kun ei suoraan kerrota, minkälainen isänmaan toivo oikeasti on kyseessä eikä ylioppilaslakkiin ole vielä saatu lyhyen matikan lukeneille kultaisen lyyran tilalle punaista varoituskolmiota.

Arvoisa abiturientti, viittä vaille ylioppilas. Tulevaa alaasi valitessa sinun on ensin tiedettävä, kuka olet. Kaikki abit voidaan jakaa neljään ryhmään von Mansteinin matriisilla. Sotamarsalkka von Manstein laati järjestelmän upseerien luokitteluun, mutta se soveltuu erinomaisesti myös liike-elämään ja vielä paremmin ammatinvalintaan.

Tyypit ovat (paremmuusjärjestykseen asettamatta):
1. Älykäs ja laiska
2. Älykäs ja ahkera
3. Tyhmä ja laiska
4. Tyhmä ja ahkera
Seuraavassa kerrotaan, miten sinä, tuleva ylioppilas, voit tunnistaa oman viiteryhmäsi ja miltä alalta kannattaa ryhtyä oikeaa opiskelupaikkaa etsimään.

1. Älykäs ja laiska
Olet saanut vähintään kuutosen kaikista aineista. Keskiarvoasi paremmat arvosanat olet saanut ainakin luonnontieteistä ja pitkästä matematiikasta. (Jos olet lukenut lyhyen matematiikan, on äärimmäisen epätodennäköistä, että kuuluisit tähän ryhmään.) Varsin mahdollista on, että sinulla ei ole yhtään valinnaista vierasta kieltä, varmaa on ettei ainakaan kahta. Olet saattanut opiskella ahkerasti joitakin sinua kiinnostavia aineita, mutta vähemmän kiinnostavat ovat jääneet oman onnensa nojaan.
Sopivin ammatti löytyy aloilta, joiden opiskelu edellyttää matematiikan taitoja. Diplomi-insinöörin tai lääkärin ammatit ovat yleisimmät ja taloudellisesti fiksuimmat valinnat. Näillä aloilla joudut jatkuvasti soveltamaan älyäsi etkä pääse ikävystymään. Toisaalta kykenet vaikuttamaan siihen, kuinka paljon haluat työskennellä - kyse on siitä, oletko valmis tinkimään ansioistasi.

2. Älykäs ja ahkera
Lähes kaikki arvosanasi ovat kiitettäviä. Aineryhmä, josta olet valinnut lisäkurssisi, on luonnontieteellinen, humanistinen, vieraat kielet tai jokin näiden yhdistelmä - toisin sanoen sillä ei ole mitään merkitystä. Todennäköisesti olet lukenut pitkän matikan, mutta se ei ole varmaa. Todennäköisesti sinulla on ollut ainakin yksi ylimääräinen vieras kieli, mutta sekään ei ole täysin varmaa. Aineyhdistelmästä ei voi päätellä, kuulutko tähän ryhmään, mutta arvosanoista voi. Jos luonnontieteellisten aineiden ja erityisesti matematiikan (jos se oli pitkä) arvosanasi ovat keskiarvoasi heikompia, olet lähes varmasti älykäs ja ahkera.
Sopivin ammatti löytyy kaupalliselta alalta tai oikeustieteellisestä. Molemmilla aloilla joudut kohtaamaan jatkuvasti yllättäviä tilanteita, joista selviämisessä tarvitset älyäsi. Lisäksi niillä vaaditaan totaalista omistautumista ja pitkiä työviikkoja, joista selviämiseen tarvitset ahkeruuttasi.

3. Tyhmä ja laiska
Arvosanasi voivat olla ihan mitä tahansa, paitsi harvoin kiitettäviä. Koulu on sujunut ruokailu- ja seurustelupainotteisessa lukiossa. Olet käyttänyt enemmän aikaa tekemättä jääneiden juttujen selittämiseen kuin tehtyjen tekemiseen ja selvinnyt kolmen ällän ylioppilaaksi - Lukio Lukematta Läpi. Aineyhdistelmäsi voi olla mikä tahansa, paitsi että erittäin todennäköisesti olet lukenut lyhyen matikan etkä missään tapauksessa kahta ylimääräistä kieltä. Englannin kielen arvosanasi on todennäköisesti keskiarvoasi heikompi, ruotsin aivan varmasti.
Sopivin ammatti löytyy humanistiselta alalta. Ikävää vain, että opiskelemaan pääseminen on vaikeaa, koska kuka tahansa voi pyrkiä. Saattaa tarkoittaa sitä, että joudut teeskentelemään ahkeraa. Se ei kuitenkaan todennäköisesti muuta perusluonnettasi, joten ala on sopiva. Esimerkiksi sosiaalialan hommat eivät edellytä Einsteinin ÄO:ta ja julkisen sektorin töissä hikinauha hatussa on tarpeeton. Miinuspuolena palkkapussin ohuus.

4. Tyhmä ja ahkera
Lähes kaikki arvosanasi ovat kiitettäviä. Aineyhdistelmässäsi on varmasti ainakin yksi ylimääräinen kieli mutta erittäin epätodennäköisesti fysiikan ja kemian valinnaisia kursseja. Voi olla, että olet lukenut pitkän matikan (jolloin sen arvosana on todistuksesi heikoimpia), mutta kaikkein todennäköisimmin olet vaihtanut lyhyeen matikkaan saatuasi muutamasta ensimmäisestä kurssista seiskan. On hyvin paljon mahdollista, että olet ottanut osaa oppilaskunnan toimintaan.
Sopivin ammatti löytyy valtiotieteellisen tai yhteiskunnallisen tiedekunnan kautta. Näiden alojen maisterintutkinnot ovat hyvin käteviä: saa pätevyyden kaikkiin mahdollisiin tehtäviin, vaikkei mitään opikaan. Erinomaiset edellytykset politiikkaan, joka edellyttää jatkuvaa työtä vailla merkitystä. Uskottavuus on kaikki kaikessa ja muista, että näillä aloilla muoto on aina sisältöä tärkeämpää.

Jos kaikesta huolimatta erehdyt valitsemaan tulevan leipätyösi väärältä alalta, se ei ole hengenvaarallista - kunhan et valitse sitä täsmälleen vastakkaiselta puolelta matriisia! Seuraavassa muutamia ohjeita erehdyksen varalta esimerkein.

1. Älykäs ja laiska
Jos rupeat lakimieheksi, pärjäät kyllä kohtalaisesti. Huippumenestykseen et pääse, koska et ole valmis riittävän suureen työmäärään. Jos taas ryhdyt opettajaksi, työmäärä on sopiva, mutta sinun on etsittävä älylliset haasteesi harrastuksistasi.
Huonoin vaihtoehto on ryhtyä poliitikoksi. Keskinkertaisuudet rakastavat toisia keskinkertaisuuksia etkä ole riittävän ahkera varmistaaksesi suojaustasi siinä vaiheessa, kun viikate heilahtaa niittääkseen ne, joiden pää nousee tasaisen massan yläpuolelle.

2. Älykäs ja ahkera
Lääkäriksi lukeminen ei ole välttämättä huono vaihtoehto. Jos pystyt keskittämään intosi omaan alaasi, saatat päästä äärimmäiselle huipulle, muussa tapauksessa joudut purkamaan energiaasi vapaa-ajan projekteihin. Poliitikon ura on hyvä valinta, kunhan kykenet pitämään älynlahjasi riittävän hyvin piilossa siihen asti, että olet noussut tarpeeksi korkealle.
Huonoin vaihtoehto on ruveta virkamieheksi. Turhaudut typeriin työtovereihin, byrokratiaan ja yleiseen tehottomuuteen.

3. Tyhmä ja laiska
Diplomi-insinöörin homma sopii laiskalle, mutta sinun on vältettävä tehtäviä, joissa sinulla ei ole ketään valvomassa tekemisiäsi. Muutoin seuraukset voivat olla katastrofaaliset. Yhteiskunnallisella alalla saatat löytää itsellesi sopivan lokeron, mutta älä missään tapauksessa odota pääseväsi huipulle - paitsi jos onnistut muuttumaan ahkeraksi.
Huonoin vaihtoehto on lukea lakimieheksi. Pystyt kyllä suorittamaan tutkinnon, tosin siihen menee aikaa. Yksityiselle puolelle on kuitenkin turha yrittää, paperisi eivät ole riittävän hyvät ja vaikka pääsisitkin, esimiehesi kiroilisivat jälkeenpäin huolimattoman laiskimuksen palkkaamista.

4. Tyhmä ja ahkera
Sosiaalivirkailijan homma on ihan hyvä, pääset ahkerana pian johtajatehtäviin, koska kykyjä julkisella puolella on harvassa. Tosin alaisesi eivät pidä sinusta, koska he ovat laiskoja, toisin kuin sinä. Kaupallisella alalla on turha haaveilla toimitusjohtajuuksista. Pärjäät hyvin osastopäällikkönä, kunhan olet esimiehen jatkuvan valvonnan alla ja muistat olla toteuttamatta omia ideoitasi.
Huonoin vaihtoehto on lähteä opiskelemaan luonnontieteitä. Onneksesi siellä vaaditaan sisältöä eikä muotoa ja siksi älyät useimmiten vaihtaa opiskelualaa hakattuasi pari-kolme vuotta päätä seinään pääsemättä vaikeista tenteistä läpi.

Keväällä painat (toivottavasti kirjoitukset läpäistyäsi) valkolakin päähäsi. Olet tekemässä yhtä elämäsi merkittävimmistä päätöksistä. Siinä tarvitset sekä tunnetta että järkeä. Järjen on estettävä sinun päätymisesi näistä neljästä heikoimpaan vaihtoehtoon. Tunteen on valittava kolmesta jäljelle jääneestä. Jos tunne on yhtä vahva kahden tai kolmen vaihtoehdon välillä, niin järki valitkoon niistä sinulle sen parhaan - oikean tyyppisi mukaan.

perjantai 27. maaliskuuta 2009

Väliraportti kaksoishätätilanteesta

Halla-aholle pamahti sitten syyte kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta. Kun oikeuslaitoksella ei tunnu olevan murhaajia, rattijuoppoja, huumekauppiaita tai muita vähäpätöisempiä rikollisia jahdattavaksi, niin hommataan nyt sitten Kalskeelle tekemistä.

Muutaman islamin historian, Muhammadin elämäkerran ja Koraanin (siis koraanin tulkinnan, ainoa oikea on se arabiankielinen) luettuani olen tullut siihen vakaaseen käsitykseen, että Muhammad meni naimisiin 6 - 7 -vuotiaan tytön kanssa ja rupesi bylsimään tyttöä tämän ollessa kypsässä yhdeksän vuoden iässä. Lääketieteellisesti ottaen tämä tekee äijästä pedofiilin. Se siitä.

Tilastotietojen mukaan somalien työllistymisprosentti on murto-osa siitä, mitä se on keskimäärin maahanmuuttajilla. Samalla rikollisuusprosentti on moninkertainen vastaavaan verrokkiryhmään verrattuna. Se siitä.

Olen henkilökohtaisesti ollut samassa työyhteisössä ainakin seuraavista maista kotoisin olleiden maahanmuuttajien kanssa: Viro, Ukraina, Venäjä, Puola, Unkari, Romania, Bulgaria, Bosnia-Hertzegovina, Kroatia, Serbia, Kosovo, Turkki, Irak, Eritrea ja Somalia. Kaikista muista maista tulleista pystyn sanomaan esimerkkinä ainakin yhden kunnollisen ihmisen paitsi lihavoiduista - ei mutta niitä olikin vain yksi maa, ja sieltä tulleista on kokemusta aika monesta. Se siitä.

Leivätön pöytä, täältä tullaan. Tukea Halla-aholle, vaikka en hänen sellikaverikseen haluaisikaan - ainoa asia jota inhoan antifasisteja enemmän, on tupakoitsijat. Mutta todennäköisyys tähän on pieni, koska päivän blogituksista päätellen moni muukin on liittymässä joukkoon tummaan.

Niin, se toinen hätätilanne. Jaska B. on kituuttanut kevätflunssassa muutaman päivän, joten viikon varsinainen kirjoitus saattaa siirtyä ensi viikon puolelle.

Miksi muuten pihalla seisoo suuntima-antennilla varustettu auto? Kuka koputtaa ovelleni? Mitä ihmet

lauantai 21. maaliskuuta 2009

Wikitystä

Kauan sitten, kun tietokone tarkoitti Commodore 64:sta eikä internettiä osattu edes kuvitella, tieto piti hakea hylly-nimisestä paikasta, jossa oli paperille painettuja kirjoiksi kutsuttuja käyttöliittymiä. Viisitoista vuotta sitten tietoa alettiin hakea netistä yhä enemmän. Hakukoneiden - kuka muuten muistaa vielä AltaVistan - ilmestyttyä tiedonhaku helpottui huikeasti. Kuukkeli räjäytti sitten potin lopullisesti. Tietoa löytyi helposti, joskin luotettavuus oli vähän niin ja näin. Sitten tuli Wikipedia. Tietysti aluksi englanninkielisenä, mutta siinä vaiheessa kun se Suomessa kunnolla löydettiin, sivusto oli jo riittävän laaja ja luotettava. Suomenkielinen versio oli aluksi niin vaatimaton, että sieltä ei joko löytynyt etsimäänsä tietoa tai sitten löydetty informaatio oli niin suppeaa, että sen tiesi jo valmiiksi. Nykyään suomenkielinen Wikipedia on lähes 200 000 artikkelillaan kooltaan mitä tahansa perinteistä tietosanakirjaa suurempi ja kattavampi, luotettavuudeltaankin jo samaa tasoa.

Suomenkielisellä Wikipedialla on kuitenkin melkoisia ongelmia - jotkut vakavampia, jotkut lähinnä vain harmillisia.

1. Artikkelien taso
Artikkelin taso on sen ensimmäisessä versiossa täsmälleen yhtä hyvä kuin sen kirjoittajan asiantuntemus, kirjalliset taidot ja viitseliäisyys. Asiantuntemuksen puute ei yleensä ole ongelma, koska suurin osa kirjoittajista rajaa uusien artikkelien luomisen joko asioihin, joista tietää riittävästi tai englannista käännettyihin artikkeleihin. Jälkimmäisessä tapauksessa käännökset ovat joistakin anglismeista huolimatta yleensä hyviä. Yleensä artikkelien luojilla on myös hyvät kirjalliset taidot, joskin osa tekeleistä jää kielelliseltä tasoltaan selvästi perinteiseltä tietosanakirjalta vaadittua heikommaksi. Viitseliäisyys puolestaan näkyy siinä, että suurin osa artikkeleista on lyhyempiä kuin laajemmissa wikeissä - sinänsä hyväksyttävää. Seuraus vain tuppaa yleensä olemaan se, että tietoa etsii ensisijaisesti englanninkielisestä versiosta, kun tietää saavansa enemmän.

2. Artikkelien ulkoasu
Wikiteksti on yleensä selkeää ja hyvin luettavaa. Linkityksen taso vaihtelee paljon, useimmissa artikkeleissa linkkejä on sopivasti ja järkevissä paikoissa. Ongelmatapauksissa linkkejä on yleensä liian vähän, harvoin liikaa. Pahiten ulkoasussa häiritsevät editoijille suunnitellut mallineet ”Tästä artikkelista puuttuvat lähteet…” jne. Tavallista lukijaa nämä eivät kiinnosta, joten eikö ne voisi piilottaa siten, että ne näkyisivät vain käyttäjän ollessa kirjautunut sisään? Joitakin täysin turhia mallineitakin on, kuten tynkä- ja minitynkämallineet. Kai nyt artikkelin pituudesta näkee, onko se tynkä vai ei. Tähän mennessä en ole törmännyt kuin yhteen artikkeliin, jossa tynkä-malline oli totisesti aivan oikeassa paikassa…

3. Vandalismi
Suhteellisen harmittomia vandaaleita ovat ne koululaiset, jotka tyhjentävät sivun ja kirjoittavat sinne asdfökljlkjl. Vähän harmillisempia ovat sellaiset, jotka osaavat luoda uuden sivun luokkakaveristaan ja kirjoittavat siihen, että JUSSI ON HOMO POIKA. Kaikkein harmillisimpia amatööreistä ovat teinipissikset, jotka kirjoittavat surkealla äidinkielen taidollaan artikkelin lempparibändinsä biisistä. Yhtä kaikki, nämä vievät ylläpidon aikaa ja huonolla tuurilla joku viaton käyttäjä ehtii vandalisoidulle sivulle ennen kuin joku tuoreiden muutosten valvoja on rynnännyt hätiin. Saksankielisessä Wikipediassa ongelma on ratkaistu laittamalla rekisteröitymättömien tai kokemattomien käyttäjien muokkaukset aluksi vaihtoehtoiseksi versioksi, josta joku tarkastaja voi sen sitten joko hylätä tai hyväksyä viralliseksi sivuksi.

4. Häiriköinti
Vandalismin kehittyneempi muoto. Wikipedian käytäntöihin perehtymättömille tiedoksi, että Wikipediassa asiat toimivat toisin kuin normaalielämässä. Normaalielämässä asiat toimivat kuten elokuvan Kehäketut legendaarinen repliikki ilmaisee: If a man builds a thousand bridges and sucks one dick, they don't call him a bridge-builder... they call him a cocksucker. Wikipediassa asia on juuri päinvastoin. Jos käyttäjä tekee yhden kelvollisen muokkauksen ja kymmenen vandalismia, häntä ei heitetä pihalle, vaan opastetaan ja toivotaan että hän parantaisi tapansa. Vaikeissa tapauksissa saatetaan lätkäistä määräaikainen muokkausesto, josta jotkut ihmisoikeusaktivistit nostavat yleensä mellakan syrjinnästä. Ihan sama kuin jos lastentarhaan otettaisiin pedofiili hommiin sillä perusteella, että on hän joskus tehnyt hyvääkin työtä.
Wikipediassa on joitakin erittäin ahkeria käyttäjiä, jotka osaavat tehdä hyviä muokkauksia mutta ovat kokonaisuudelle haitallisia. He aloittavat muokkaussotia, riitelevät muiden kanssa ja tuhlaavat ylläpidon aikaa. Toiset puolestaan kalastelevat käyttäjäsivuillaan myötätuntoa tekeytymällä sairaiksi, keksimällä elämäänsä traagisia tapahtumia tai ilmoittamalla kuuluvansa syrjittyyn vähemmistöön, jolloin jokainen heihin kohdistuva ylläpitotoimi on luonnollisesti rasismia. Tämän kirjoittajan viikottaisiin rutiineihin kuuluu tarkistaa muutaman Wikipedian häirikkökäyttäjän keskustelusivu (klassisena herrasmiehenä en käytä edes riisipussiauton watin vertaa tehoa linkittääkseni niitä, vaan annan kaikkien kukkien kukkia veljellisesti, pysykööt asiaa tuntemattomille hepreapainotteisena suomen kielenä) ja katsoa, mitä hauskaa on tapahtunut.
Poliittisen korrektiuden nimissä Wikipediassa ei myöskään saa sanoa suoraan, mitä mieltä (oikeutetusti) tällaisista häiriköistä ollaan. Ilmeisesti jotkut Wikipedian käyttäjistä käyvät purkamassa paineitaan Hikipedian puolella. Sen artikkelit Wikipedian käyttäjistä ja ylläpitäjistä saivat tämän kirjoittajan nauramaan katketakseen luonnehtiessaan tutut nimimerkit täydellisen osuvasti ja todistivat Hikipedian tarpeellisuuden hovinarrina.

5. Lähteistäminen
Nykyään Wikipediassa toivotaan, suorastaan vaaditaan artikkelit lähteistetyiksi. Hyvä niin, lisää kummasti luotettavuutta. Toisaalta tämä vaatimus pelottaa monia potentiaalisia muokkaajia pois, kun lähdeviite pitää merkitä jollain ihmeen ref-tagilla. Onneksi tulokkaita kannustetaan rohkeaan muokkaamiseen ja opetetaan ajan myötä taitavammiksi. Joitakin satoja muokkauksia voi tehdä lähteistämättä, jonka jälkeen aletaan vaatia enemmän. Eikä senkään jälkeen luotettaviksi uskottuja käyttäjiä huomauteta lähteiden puuttumisesta, ja sekös häiriköitä (ks. edellä) jurppii. Heiltä näet vaaditaan aina lähteistystä, koska kokemukset heidän luotettavuudestaan ovat huonoja.

6. Artikkelien luotettavuus
Vandalismia torjutaan varsin tehokkaasti, mutta siitä huolimatta muutama ovelampi vandalisointi pääsee livahtamaan seulan läpi ja saattaa säilyä artikkelissa jopa kuukausia. Isompi ongelma on kuitenkin artikkeleissa olevat virheet, jotka eivät maallikkolukijalle paljastu. Siksi tehtyjen muutosten tarkastamista (ks. kohta 3) tulisi kehittää. Nykyään fi-wikissä muutoksia tarkistetaan vain harvoin. Minimiohjeistus tulisi olla se, että artikkelin aloittaja pistäisi artikkelin tarkkailulistalleen ja merkitsisi siihen tehdyt asialliset muutokset tarkistetuiksi, mikäli joku muu tarkastusoikeuksilla varustettu ei ehdi ensin. Tarkistusvelvollisuutta ei voida tietenkään asettaa, mutta sitä tulisi suositella.

7. Ylläpitäjät
Ylläpitäjien tehtävänä on pitää Wikipedia kasassa. Ylläpitäjäksi päästäkseen täytyy olla tuhansia muokkauksia, vandalismin torjuntaa ja riittävät tietotekniset taidot. Yhdistelmä tarkoittaa kovin usein teini-ikäistä nörttipoikaa. Wikipedian ylläpitäjät ovat ahkeria ja tekevät erinomaista työtä vandalismin torjunnassa. Wikipedia kaipaisi kuitenkin enemmän ylläpitäjiä, jotka hallinnoisivat Wikipedian tasoa ja rakennetta. Siihen eivät useimmat nuoret tietotekniikkanörtit pysty, koska työhön vaadittava yleissivistys edellyttää minimissään lähes kymmenen vuoden jatkuvaa itsensä tiedollista kehittämistä lukion jälkeen. Toki ylläpitäjien joukossa on paljon sellaisiakin, jotka tähän pystyvät. Monet kyvykkäät eivät toisaalta edes halua ylläpitäjiksi. Erilaisina esimerkkeinä mainitsen kolme tuntemaani henkilöä (käyttäjätunnukset paljastivat), joista yksi on Wikipedian ahkerimpia ylläpitäjiä. Toinen taas ei pääse ylläpitäjäksi, koska on keskittynyt kirjoittamiseen eikä vandalismin torjuntaan. Kolmatta on pyydetty ylläpitäjäksi n kertaa, mutta hän ei halua. Kuitenkin nämä kaksi muuta olisivat yhtä hyviä ylläpitäjiä kuin ensimmäinenkin - juuri sellaisia, joita Wikipedia tarvitsee.

8. Asiantuntijoiden puute
Wikipediassa artikkeleita muokkaavat amatöörit. Eipä siellä kovin montaa professoria ole, melkoinen osa on jonkin asian harrastajia ja loput innokkaita teinejä. Syynä on osin edellä mainittu lähteistämisen vaikeus eikä pelkkä linkittäminenkään ole kovin monella yli kolmikymppisellä hanskassa. Ongelma olisi ratkaistavissa houkuttelemalla asiantuntijat kirjoittamaan raakateksti, jonka jälkeen joku wikityksen hallitseva jollain lailla kyseiseen alaan perehtynyt amatööri sieventelisi sen. Tällaista toimintaa näkee valitettavan harvoin.
Asiantuntijat eivät myöskään ole kiinnostuneita riitelemään yllä mainittujen häiriköiden kanssa. Moni Wikipediaa muokannut on häipynyt kuvioista kyllästyttyään ristiriitaan: toisaalta vaaditaan poliittista korrektiutta, toisaalta häiriköiltä riidanhaastamista ja henkilökohtaisia hyökkäyksiä kestetään lähes loputtomiin ”hyvän tahdon olettamisen” varjolla.
Valitettava osasyy vanhempien asiantuntijoiden puuttumiseen Wikipedian kirjoittajien joukosta on varmasti myös haluttomuus ”alistua” teinipoikien valvottavaksi. Tässä jokaisen tulisi mennä itseensä: on hyväksyttävä, että nuoret osaavat tietotekniikan usein paremmin. Tiedon asiantuntija voi tuoda tiedon ja tekniikan asiantuntija tekniikan.

Ongelmistaan huolimatta Wikipedia on erinomainen. Siitä vain pitäisi tehdä vielä parempi laajentamalla kirjoittajajoukkoa. Suomen kieli on pieni kieli verrattuna maailman valtakieliin. Meillä kaikilla on velvollisuus pitää huolta siitä, että äidinkielellämme on saatavilla tietoa myös tulevaisuudessa. Haastan jokaisen tämän tekstin lukeneen kirjoittamaan yhden uuden artikkelin suomenkieliseen Wikipediaan. Ohjesivulta saa neuvoja, jos haluaa opiskella asiat kunnolla. Jos ei siihen ole aikaa eikä mahdollisuutta, niin etsi Artikkelitoiveista ala, josta tiedät jonkin verran, napsauta punaista linkkiä ja ala kirjoittaa. Tietosanakirjamaisen, hyvin jäsennellyn ja asiantuntevan artikkelin pystyy sitten joku wikitystaitoinen muokkaamaan nopeasti Wikipedialle tyypilliseen muotoon.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Sivallus II

Kaikki puolueet sanovat ajavansa tasa-arvoista palkkapolitiikkaa. Erimielisyydet syntyvät siitä, mitä on tasa-arvoinen palkkapolitiikka. Lyhyt oppimäärä tärkeimpien puolueiden näkemykseen asiasta:

Kokoomus: Sama palkka samasta tuloksesta.

Kepu: Sama palkka samasta työstä.

SDP: Sama palkka kaikista töistä.

Vasemmistoliitto ja vihreät: Sama palkka, teki työtä tai ei.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Sivallus

Erkko-Sanomat kertoo Somalimaan haluavan palauttaa Suomen sinne karkoittaman somalin takaisin Suomeen. Somalimaan hallitus on varsin viisas. Suomessakin somaleista on riesaa, vaikka heitä on vain joitakin tuhansia. Somalimaassa heitä on miljoonia, joten ei ole mikään ihme jos sinne ei haluta enää yhtä ainutta lisää.

Meritokraattisia järjestelmiä

Meritokratia on hallintojärjestelmä, jossa yleneminen perustuu yksilön ansioihin. Menestykseen ei vaikuta rotu, syntyperä, sukupuoli eivätkä muutkaan ulkoiset tai synnynnäiset ominaisuudet.

Periaatteessa jokainen järjestelmä on meritokraattinen, paitsi ne, joissa tehtävät jaetaan arpomalla. Jos tehtävään nimitetty on siihen jollain prosessilla valittu, hän on täyttänyt kilpailijoitaan paremmin ne kriteerit, jotka tehtävän saamiseksi on asetettu. Normaalisti ja yleensä positiivisessa mielessä tämä tarkoittaa sitä, että tehtävään valittu on 1) saanut paremman muodollisen koulutuksen 2) hänellä on enemmän kokemusta tai 3) hän on menestynyt paremmin alemmissa työtehtävissä kuin kilpailijansa. Mikäli kaikki kolme ehtoa toteutuvat, on hyvin todennäköistä että valittu hoitaa uuden pestinsä paremmin kuin muut ehdokkaat olisivat tehneet. Pelkästään yhden ehdon toteutuminen ei todennäköisesti riitä, mistä on helppo löytää esimerkkejä. Tapauksessa 1) kasvatustieteen tohtorit ovat yleensä huonompia opettajia kuin saman alan maisterit, koska jälkimmäisillä on enemmän käytännön kokemusta ja maalaisjärkeä. Tapauksessa 2) mies on saattanut työskennellä raksoilla vuosikausia, mutta on silti se sama tahvo kuin aina ennenkin, jolloin suoraan koulun penkiltä otettu vastavalmistunut amislainen on ripeämpi ja taitavampi. Tapauksesta 3) riittäköön toteamus Peterin periaate.

Näiden kolmen ehdon lisäksi käytännön elämässä esiintyy usein tilanteita, joissa tehtävään valitsemisen perusteella ei ole mitään tekemistä itse tehtävässä toimimisen kanssa. Johtaja valitsee sihteerikseen DD-kuppisen naisen mieluummin kuin A-kuppisen, vaikka toimistossa ei tehdäkään (toivottavasti) töitä tisseillä. Valtion laitoksissa kriitikot eivät pääse ylenemään. Ylennykset menevät alaisille, jotka kävelevät niin lähellä pomoaan että tämän tehdessä äkkipysäyksen tarvitaan kirurginen operaatio alaisen kielen irrottamiseksi päällikön anuksesta. Kesätöihin otetaan koulussa kiitettävän keskiarvoa vetävän nuorukaisen sijasta se välttävin arvosanoin luokaltaan selvinnyt vetelys, jonka sedän vaimo sattuu olemaan osastopäällikkö. Mutta kaikissa tapauksissa tehtävään valittu on osoittanut eräänlaista meriittiä: isommat tissit, ruskeampi kieli, paremmat suhteet. Tällöin kyseessä on kuitenkin meritokratian irvikuva.

Siksi varsinainen meritokratia on rajattava seuraavasti: tehtävään valitsemisen perusteena on ainoastaan se, kuinka hyvin kyseisen henkilön arvioidaan menestyvän tehtävässä. Se, mitä arviointikeinoja parhaan mahdollisen henkilön valitsemiseksi käytetään, on toissijaista. Ensisijaista on, että yritetään tehdä rehellinen ja oikeudenmukainen arvio. Keinot ovat parhaimmillaankin puutteellisia. Kaikkia tehtävään pyrkijöitä – harvoin edes yhtä ainutta – voidaan etukäteen testata kyseisessä tehtävässä. Vaikka tämä olisikin mahdollista, on selvää että ihminen tekee työnsä eri tavalla tietäessään olevansa koeajalla. Mittaus vaikuttaa mittaustulokseen, kuten Heisenbergin epätarkkuusperiaate fysiikassa asian ilmaisee. On yksinkertaisesti turvauduttava muihin menetelmiin, joista edellä mainitut muodollinen pätevyys, työkokemus ja menestyminen aiemmissa tehtävissä ovat yleensä vähiten huonoja.

Työympäristöistä yksityistä sektoria pidetään yleensä julkista sektoria meritokraattisempana. Jos yksityisellä puolella palkataan töihin ketä sattuu, niin konkurssi on kohta edessä. Yhteiskunnallisella puolella hölmön tölväyksistä selvitään veronkorotuksella.

Näin yksinkertaista tämä ei tietenkään ole, kuten Johanna Korhonen voi helposti kertoa. Kokonaan toinen juttu on tietysti se, saiko Korhonen kenkää lesboutensa vai todellisen luottamuspulan takia. Jos jälkimmäisen, niin voi tietysti kysyä oliko luottamuspulan syynä seksuaalinen suuntautuminen? Tämäkin on tietysti mahdollista ja meritokraattisesti jopa hyväksyttävää, mikäli johtoportaalla oli aihetta epäillä asian vaikuttavan työtulokseen negatiivisesti. Heterotoimittajilla kun ei ole tapana käsitellä jutuissaan heterouttaan, mutta monilla homoilla seksuaalinen suuntautuminen taas on koko tuotannon punainen lanka.

Toisaalta julkisella sektorilla on hyvin tarkat pätevyysvaatimukset kuhunkin tehtävään. Tämä estää tehokkaasti sukulaisten tai muodollisesti epäpätevien suosimisen, mikä taas on yksityisellä sektorilla aina mahdollista. Kääntäen julkisella sektorilla on mahdotonta palkata tehtävään sopivampi, mikäli pätevämpi on tarjolla.

Lopputulema on kuitenkin se, että yksityisellä puolella meritokratia toimii yleensä paremmin kuin julkisella. Sen lisäksi, että kapitalismi jyrää huonoja valintoja tehneet yritykset, ovat yksityispuolen palkat osaajille paremmat kuin julkisella sektorilla. Lahjakkuudella taas on taipumus kerääntyä sinne, missä raha on.

Ääritapaukset meritokraattisista järjestelmistä löytyvät taiteista ja urheilusta, niin hyvässä kuin pahassa. Näistä taiteessa osa lajeista on melko meritokraattisia, kun taas osa taiteenlajeista on erinomaisia vastaesimerkkejä.

Erityisesti esittävissä taiteissa kyse on pitkälti tuurista. Tom Cruise on supertähti, mutta Hollywoodissa on tuhat yhtä hyvää näyttelijää, jotka ovat saaneet pelkkiä statistin rooleja. Cruisen - samoin kuin useimpien muiden tähtinäyttelijöiden - meriitti ei ole näyttelemisessä, vaan kyvyssä saada rooleja.

Musiikin puolella soittotaidon puute karsii tehokkaasti kyvyttömät, mutta laulajien kohdalla tilanne on toinen. Toki pitää osata laulaa vähintään kohtuullisesti, mutta naislaulajia katsellessa voi todeta ns. radiolaulajien olevan harvassa. Kaikki ovat vähintäänkin melko hyvännäköisiä. Uskooko joku, että laulun lahja korreloi voimakkaasti ulkonäön kanssa? Kyse on siitä, että vähemmän näyttävät eivät saa edes tilaisuutta, koska heidän ei uskota kiinnostavan yleisöä (ilmeisesti aivan oikea uskomus).

Urheilua puolestaan pidetään äärimmäisen meritokraattisena järjestelmänä. Kuten Tommi Evilä asian ilmaisi, mittanauhalla ja sekuntikellolla ei ole koskaan huono päivä. Parhaat pääsevät huipulle eikä siinä kysellä mitään muuta kuin tulosta.

Urheilumuotojen keskinäisellä meritokraattisuudella on kuitenkin selviä eroja. Tulosmittaukseen perustuvat yksilölajit, kuten yleisurheilu, ovat kaikkein meritokraattisimpia. Yllättävää kyllä, arvosteluun perustuvat lajit, kuten voimistelu, eivät ole skaalan toisessa päässä. Sieltä löytyvät kalliit eliittilajit, kuten ratsastus ja autokilpailut. Arvostelulajit löytyvät yhdessä joukkuepelien kanssa sieltä väliltä.

Urheilumuodon meritokraattisuuteen tai sen puutteeseen vaikuttavat seuraavat tekijät:
1) Saavutetun suorituksen mittaamisen absoluuttinen tarkkuus
2) Onnen vaikutus tulokseen
3) Lajin tunnettavuus ja yleisyys
4) Lajin kalleus
5) Osallistumisen tasa-arvoisuus

Saavutetun suorituksen mittaamisen absoluuttinen tarkkuus on suurin lajeissa, joissa tulos määräytyy sekuntikellon tai mittanauhan lukeman perusteella ja pienin puhtaissa arvostelulajeissa. Taitoluistelussa erityisesti jäätanssi oli takavuosina huonossa maineessa. Sama pari voitti arvokisat aina siihen asti, kunnes lopetti, jolloin uudeksi mestariksi tuli aiemmin toiseksi sijoittunut pari ja entinen pronssipari nousi hopeasijalle. Mitalisijojen alapuolella nokkimisjärjestys ei ollut niin tarkka, mutta voittaakseen aiemmin paremmin sijoittuneen parin piti sielläkin olla selvästi parempi. Jos selkeää ykkösparia ei ollut, niin voittopokaalit kiersivät vuorojärjestelmän mukaan. Nykyinen arvostelujärjestelmä on onneksi parantanut tilannetta.

Onnen vaikutus tulokseen on suurin lajeissa, joissa kilpailijoilla on erilaiset olosuhteet. Nykyinen mäkihyppy on lähes täydellisesti tuuripeliä. Huonossa tuuliraossa maailman paraskaan hyppäjä ei pääse edes kymmenen joukkoon. Jos mäkihyppy olisi 20 vuotta aiemmin ollut samanlaista, ei Matti Nykänen olisi niin moninkertainen olympiavoittaja ja iltapäivälehdillä olisi vähemmän otsikoitavaa. (Siis jotain hyvääkin!) Samaten joukkuepeleissä pallo pomppii joskus toiselle joukkueelle epäsuotuisasti. Erikoista kyllä, vähiten onnesta riippuvaisimpia urheiluja on pallopeli, nimittäin squash. Jahangir Khanin 555 pelin voittoputki ja hänen jälkeensä lajia hallinneen Jansher Khanin yhtä vahva dominointi eivät ole sattumaa. Molemmat kohtasivat jatkuvasti lajinsa parhaita pelaajia eivätkä keränneet voittojaan helpoilta vastustajilta.

Lajin tunnettavuus ja yleisyys tekevät kaikista talviurheilulajeista automaattisesti vähemmän meritokraattisia. Vaikka Philip Boit hiihtääkin Kenian väreissä, ei valtaosalla maailman asukkaita ole koskaan mahdollisuutta kokeilla lumilajeja. Lisäksi, vaikka laji olisi tunnettu, ei se välttämättä ole yleinen. Suhteellisen suosittu yleisölaji yhdistetty hiihto on vain harvojen harrastus. Kuinka moni edes tuntee ketään, joka olisi koskaan hypännyt mäkeä?

Lajin kalleus tekee monien lajien kokeilun tai ainakin harrastamisen mahdottomaksi. Aika harvalla on mahdollisuus pitää omaa hevosta. Yleensä hyvä testi lajin elitistisyyden tutkimiseksi on katsoa, kuinka moni lajin huipuista on entisen huipun lapsi. Erityisesti autokilpailuissa tämä on hyvin yleistä, esimerkkeinä mainittakoon Marcus Grönholm ja Nico Rosberg.

Osallistumisen tasa-arvoisuus tarkoittaa sitä, että kaikki kilpailuun osallistujat saavat samat mahdollisuudet. Joukkuepeleissä tämä on tuskin koskaan mahdollista. Jääkiekkojoukkueen ykkösketjun sentteri saa paljon enemmän vastuuta kuin nelosketjun jarrumies. Valmentajan suosikit saavat aina enemmän peliaikaa. Jos joku on selvästi muita parempi, hän tietysti nousee esiin. Mutta samanarvoisista pelaajista toinen saattaa joutua istumaan vaihtopenkillä toisen kirmatessa kentällä. Samoin joukkueen sisäinen dynamiikka saattaa tuottaa yllättäviä tuloksia. Erinomainen esimerkki nähtiin muutama vuosi sitten kansallispeli pesäpallossa. (Tahko Pihkala teki suomalaiselle urheiluelämälle suunnattoman suuria palveluksia, mutta vaikka kaikki nämä palvelukset laskettaisiin yhteen, ne eivät riitä kompensoimaan sitä vahinkoa, minkä hän teki keksiessään pesäpallon.) Kitee oli hankkinut joukkueeseensa sekä nuoren huippulukkari Toni Kohosen että veteraani Jukka Holttisen. Oli tehty selväksi, että paremmassa vireessä oleva lukkaroi. Alkukaudella vuoroteltiin. Kohonen oli lievästi parempi. Kohosen lukkaroidessa vanha kettu Holttinen kuitenkin pelasi ulkokentällä epätasaisesti siinä missä Kohonen riehui ulkokentän sankarina Holttisen ollessa lautasen ääressä. Niinpä valmennusjohto päätti, että joukkueen edun kannalta on parempi, että kotipesässä vain aavistuksen verran heikompi Holttinen lukkaroi ja ulkokentällä selvästi parempi Kohonen pelaa siellä.

Kaikkein meritokraattisimmiksi urheilumuodoiksi kohoavat jalkapallo ja yleisurheilu, erityisesti juoksu. Ne ovat lajeja, joita käytännössä jokainen on kokeillut. Kestävyysjuoksu lienee urheilumuodoista kaikkein meritokraattisin: sen tuloksia mitataan kellolla, onni ei vaikuta tulokseen, laji on kaikkien kokeilema, harrastuskustannukset ovat kaikista lajeista alhaisimmat ja kaikki lähtevät taatusti samalta viivalta kisaan. Ainoastaan vuoristo-oloissa elämänsä asuvat ovat jossain määrin etulyöntiasemassa.

Lajin meritokraattisuuden kanssa korreloi sen huippujen ikäjakauman muutos lajin kehitysvaiheissa. Amatöörilajeissa meritokraattisten lajien parhaat ovat nuoria ja epämeritokraattisten lajien parhaat iäkkäitä. Jos ja kun laji ammattilaistuu, meritokraattisten lajien huippujen keski-ikä nousee ja epämeritokraattisten lajien laskee. Syy tähän on se, että kun urheilusta ryhdytään maksamaan palkkaa, uraa voidaan jatkaa pidempään - ja käänteisessä tapauksessa aiempaan eliittilajiin on ollut pakko palkata nuoria ja nälkäisiä menestyksen saamiseksi. Esimerkiksi yleisurheilussa Helsingin olympialaisten miesten yksilölajien voittajat olivat keskimäärin 25-vuotiaita, kun Atlantassa 1996 keski-ikä oli 27 vuotta. Kaikissa joukkuepeleissä muutos keski-iässä on luultavasti vielä suurempi. Sen sijaan esimerkiksi autokilpailuissa Formula 1:ssä ajoi vielä sen alkuvaiheissa lukuisia yli viisikymppisiä - mahdoton ajatuskin nykyään. Fangio voitti maailmanmestaruuden 46-vuotiaana. Ainoana poikkeuksena säännöstä tulee mieleen tennis, missä huippujen keski-ikä on laskenut ammattilaisuuden myötä.

Yksi piirre urheilun meritokraattisuudesta kylläkin selvästi puuttuu: lajissa kuin lajissa on naisille omat sarjat. Tapauksissa painonnosto, yleisurheilu ja lentopallo tämä on kyllä ymmärrettävää, mutta miksi ammunnassa ja keilailussa?

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Rikos ja rangaistus

Olkoon meillä kolme esimerkkihenkilöä, kaikki kolmikymppisiä miehiä.

Arska on alkoholisoitunut, sosiaalitukien varassa elävä pitkäaikaistyötön.

Enska on poikamies ja työskentelee autokorjaamolla asentajana, työsuhde on vakinainen.

Ilpo on kunnan kaavoitusinsinööri, naimisissa mutta lapsia ei ole.

Poliisi on pistänyt maantielle 80 km/h rajoitusalueelle tutkan ja kaikki kolme esimerkkihenkilöämme hurauttavat siihen 105 km/h. Koska ylinopeutta on 25 km/h ja olosuhteissa ei esiinny lieventäviä eikä raskauttaviakaan asianhaaroja, jokaiselle rävähtää 12 päiväsakkoa.

Arskan tulot ovat 551 euroa kuukaudessa eli peruspäiväraha. Tällöin hänen maksettavakseen tulee kaavan mukaan 72 euroa, mutta Arska kiroilee Nissaniaan käynnistäessään raskaasti säädöstä, jonka mukaan ylinopeussakon minimisumma on 115 euroa. Tämä tarkoittaa sitä, että pitää kävellä sossun luukulle pyytämään rahaa ”ruokaan”, Arska tuumii.

Enska tienaa nettona 1 500 euroa. Näin ollen Enskan sakkosummaksi tulee 240 euroa ja Enska-paralta jää vanhan Bemarin tuunaus seuraavaan palkkapäivään.

Ilpon nettotulot ovat 2 800 euroa. Sakkoa tulee 504 euroa ja Ilpo miettii, miten selviää uuden farkku-Volvon (perheenlisäys tulossa ensi kuussa) seuraavasta osamaksuerästä.

Kaikki kolme ovat tehneet täsmälleen samanlaisen rikoksen. Ilpon rangaistus on silti noin nelinkertainen verrattuna Arskaan. Enskan rangaistus on yli kaksinkertainen Arskaan nähden ja alle puolet Ilpon rangaistuksesta.

Me pidämme tätä oikeudenmukaisena, koska rangaistus koettelee kaikkia kolmea suhteellisesti yhtä rankasti. Kenenkään taloutta se ei kaada, mutta jokainen joutuu miettimään menonsa uudestaan vähäksi aikaa. Jos jokaiselle määrättäisiin 115 euroa sakkoa, ei se hetkauttaisi Ilpoa juuri lainkaan. Jos sakko olisi 504 euroa, ei Arska pystyisi sitä mitenkään maksamaan ja Enskan talous kaatuisi. 240 euron sakko puolestaan kaataisi Arskan talouden, mutta Ilpolle se olisi vain harmillinen menoerä.

Voimme siis olla ylpeitä oikeusjärjestelmästämme, joka kohtelee kansalaisia tasavertaisesti. ”Ettei vahva sortaisi heikkoa”, kirjoitti jo Hammurabi lakinsa esipuheessa. Vai voimmeko?

Ihmeellisen sattuman kautta Arska, Enska ja Ilpo joutuvat kaikki samanlaiseen tilanteeseen. Jokainen heistä on viettämässä kaunista kesäiltaa julkisella paikalla, kukin omien kavereidensa seurassa. Paikalle ilmestyy puolituttu, jonka kaikki tuntevat ärsyttäväksi tyypiksi. Tyyppi on lievässä humalatilassa ja ryhtyy haastamaan riitaa. Joku seurueen jäsenistä pyytää ystävällisesti häntä poistumaan, josta on arvattavat seuraukset: suunsoitto yltyy entisestään ja tyyppi innostuu jopa tönäisemään jotakuta läsnäolijoista. Tällöin Arska / Enska / Ilpo, joka sattuu olemaan varsin isokokoinen ja lihaksikas, päättää antaa tyypille pienen opetuksen. A / E / I tarttuu tyyppiä kädestä ja tempaisee pienellä pyöräytyksellä hänet kauemmaksi. Humalainen mies sattuu horjahtamaan ja lyö päänsä penkkiin. Hetken kuluttua hän nousee ylös ja lähtee kotiinsa hieman huumaantuneena. Seuraavana aamuna hänet löydetään sängystään aivoverenvuotoon kuolleena.

Poliisi tutkii asioita aikansa ja tapauksista seuraa luonnollisesti oikeusjuttu. Koska ärsyttäjä ei ole käynyt käsiksi tekijään eikä vaarallisella tavalla kehenkään muuhunkaan, tapausta ei voida katsoa itsepuolustukseksi. Toisaalta kyseessä ei ole tappo, koska tarkoitus ei ollut vahingottaa kohdetta. Kyseessä on rikoslain 21. luvun 3 § mukaan surma. Lain mukaan rangaistus on neljästä kymmeneen vuotta vankeutta. Missään kolmesta tapauksesta syyllisellä ei ole aiempaa rikosrekisteriä raskauttavana asianhaarana. Toisaalta tekijää on kaikissa tapauksissa pidettävä fyysisen kontaktin aloittajana. Siksi rangaistus ei ole alin mahdollinen, vaan tiilenpäitä tulee luettavaksi neljä vuotta ja kuusi kuukautta. Kaikki saavat saman rangaistuksen, koska tapaukset ovat olleet täysin identtiset.

Mitkä ovat sitten tapausten inhimilliset seuraukset?

Kuten todettu, kaikki tekijät ovat ensikertalaisia. Kaikki käyttäytyvät vankilassa hyvin ja vapautuvat kärsittyään rangaistuksestaan vähän yli puolet eli kaksi ja puoli vuotta myöhemmin.

Arska on vankilassa ollessaan joutunut olemaan erossa viinasta ja hänen terveytensä on parantunut. Hän ei ole viinan korvikkeena sortunut huumeisiin. Vanha Nissan ja sossun hommaama kämppä odottavat häntä ja Arska palaa entiseen elämäänsä.

Enska on myynyt kaksionsa selvitäkseen asianajajansa kuluista. Vapauduttuaan hän palaa entiseen työhönsä, pomo pitää Enskaa kunnon ammattimiehenä ja palkkaa hänet uudestaan. Enska hommaa vuokrakaksion ja pistää elämänsä vähitellen raiteilleen.

Ilpon vaimo on jättänyt hänet, koska ei ole kestänyt miehen vankilassa olon häpeää. Hänet on erotettu työpaikastaan virkamiehelle sopimattoman käytöksen nojalla. Kunnan tai valtion virkoja Ilpon on turha etsiä, koska linnakundin maine on kiirinyt kauas. Yksityisellä puolella kaavoitusinsinöörille ei ole liiemmin käyttöä, kun lama-aikana työttömiä rakennusinsinöörejäkin on riittämiin. Ilpo menee töihin rakennusmieheksi, tosin työt ovat kausiluonteisia.

Kun Arska, Enska ja Ilpo tekivät pienen, sakolla rangaistavan rikoksen, seuraukset olivat jokaiselle yhtä tuntuvat porrastetun rangaistusasteikon ansiosta. Raskaammassa rikoksessa kaikille mäiskäistiin sama tuomio. Rangaistuksen seuraamukset olivat kuitenkin täysin erilaiset!

Jos raskaammissa rikoksissa noudatettaisiin samaa kaavaa, olisi Arskan rangaistus ollut neljä vuotta vankeutta ilman armahdusta puolivälissä. Enska olisi istunut linnassa vuodesta kahteen. Ilpo olisi saanut ehdollisen tuomion, koska työpaikan menetys ja työuralle seuranneet vahingot olisi katsottu hänelle niin koviksi seuraamuksiksi, että siinä olisi ollut rangaistusta kylliksi.

Porrastettu vankeusrangaistus tuntuu silti intuitiivisesti oikeustajun vastaiselta siinä missä porrastettu sakkorangaistus oikeustajun mukaiselta. Porrastetun sakon argumentti on seurausten tuntuvuuden samanlaisuus. Tämän argumentin käyttö vakavammissa rikoksissa ei ole hyväksyttyä.

Onko niin, että laki ei ole sama kaikille? Edellytetäänkö Ilpolta ns. yhteiskunnan tukipylväänä moitteettomampaa käytöstä kuin Arskalta? Jos vankeusrangaistukset olisivat seurausten mukaan porrastettuja, syyllistyisivätkö korkeammassa sosioekonomisessa asemassa olevat yhtä runsaassa määrin rikoksiin kuin alimmassa asemassa olevat? Onko niin, että loppujen lopuksi meitä ei pidä poissa rikosten poluilta moraali, vaan rangaistuksen pelko? Sillä, jolla on vähemmän menetettävää, on suurempi houkutus syyllistyä rikokseen. Jos nykyisen suuruisen rangaistuksen pelko pitää ylemmän keskiluokan rehellisenä, niin saataisiinko rangaistusasteikkoa ylöspäin porrastamalla - ts. Arska olisi saanut teostaan kahdeksan vuoden tuomion, Enska neljän vuoden ja Ilpo kahden vuoden - rikoksiin syyllistyvät alaluokan jäsenet pidettyä kaidalla tiellä?

Vastatkoon ken uskoo osaavansa.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Viikingin kiitokset

Politiikkaa seuratessa tulee väistämättä mieleen ajatus: miksi helvetissä politiikkaan menevät tutuista juuri sellaiset, joiden ei missään tapauksessa pitäisi olla päättämässä yhteisistä asioista? Miksi ne fiksummat ja empaattisemmat kieltäytyvät ehdottomasti, kun vähän vihjaisee vaikka kunnallisvaaliehdokkuudesta tai lautakuntajäsenyydestä?

Perinteisesti selitykseksi annetaan poliitikolle välttämättömät narsismi ja kyky uskoa hallitsevansa asiakokonaisuuksia, joista ei mitään ymmärrä. Toisaalta on olemassa paljon politiikkaan haluttomia ihmisiä, joilla nämä ominaisuudet esiintyvät ja jopa joitakin päinvastaisia esimerkkejä eli fiksuja ja vastuullisia poliitikkoja. Perinteinen selitys ei voi olla ainakaan koko totuus.

Kuten aina, selityksen keksimiseksi on tarkasteltava olosuhteita. Mitä poliitikko tekee? Istuu kokouksissa tuntikausia jauhamassa yleensä ikävystyttävistä asioista. Toisaalta hänellä on myös valtaa, ja valta kiehtoo ihmisiä lähes poikkeuksetta siinä määrin, että sen tuntu riittää kompensoimaan asioiden ja edustajatovereiden ikävystyttävyyden. Ongelman ydin onkin kohdassa ”istuu kokouksissa tuntikausia”. Hyvät ihmiset, koettakaapa istua illalla (jolloin ainakin paikallistason kokoukset pidetään, ja niistä lähes kaikki poliitikot joutuvat aloittamaan) tuntikausia puolituntemattomien ihmisten seurassa virallisessa tilaisuudessa. Parin tunnin päästä teillä on lähes varmasti ongelma, joka saa teidät tuntemaan olonne epämukavaksi. Eikä kyseessä ole ikävystyminen. Kyseinen ongelma saa useat fiksut ihmiset luopumaan politiikasta lyhyen kokeilun jälkeen ja vielä useammat kieltäytymään koko hommaan ryhtymisestä. Jäljelle jäävät vain ne, joilla tätä ongelmaa ei ole - ja heitä on vähemmistö ihmisistä. Poliitikoiksi valikoituvat poikkeuksetta sellaiset harvinaiset yksilöt, joita ei pieretä! Siksi tästä älylliseltä jakaumaltaan satunnaisesta vähemmistöstä on valittava kaikki ne, jotka meitä edustavat. Seuraukset ovat tunnetut - kokoussalin ilma säilyy hengityskelpoisena, mutta päätökset löyhkäävät.

Normaali ihminen päästelee keskimäärin 10 - 50 paukkua päivittäin, mikäli hän saa laskea niitä sitä mukaa kuin ne kehittyvät. Tästä voi helposti laskea, että jakauman yläpäässä olevalle henkilölle ehtii kolmen tunnin kokouksen aikana kertyä varastoon kuusi pierua. Tämä aiheuttaa jo melkoisen epämukavan ylipaineen! Siksi on luonnollista päätellä, että poliitikoiksi valikoituu henkilöitä, joille ehtii vastaavassa ajassa kertyä vain yksi pieru pidäteltäväksi - eli pierujakauman alapään henkilöitä (anteeksi sanavalinta).

Humen giljotiini sanoo, että asioiden nykytilasta ei voi päätellä, miten niiden tulisi olla. Voidaan kuitenkin suorittaa vertailua muihin ominaisuuksiin ja vetää niistä johtopäätöksiä. Laktoositoleranssi on kyennyt valtaamaan länsieurooppalaisten geeniperimän lähes täydellisesti vain viidessätuhannessa vuodessa ja suomalais-ugrilaisetkin suurimmaksi osaksi. Tämä siksi, että se antaa selkeän edun ravinnon käytössä. Päätelleen siitä, että maailmassa on ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti istuvat kokouksissa ilman tuskia, populaatiossamme esiintyy melkoinen prosentti pieremättömiä tai vähintäänkin vähäpieruisia yksilöitä. Aiemmin ihmiskunta eli selvästi ahtaammin kuin nykyään. Jos piereminen olisi aina ollut sosiaalisesti tuomittavaa, runsaasti piereskelevät yksilöt eivät olisi päässeet levittämään geenejään ja yhteiskuntamme olisi käytännössä pieruvapaa. On siis täytynyt olla aika, jolloin piereskely on ollut, jos nyt ei sosiaalisesti hyväksyttävää, niin suunnilleen haukottelun veroinen asia.

Muistelen lukeneeni jostakin, että viikingeillä oli tapana esittää kiitoksensa maukkaasta ateriasta päästämällä pöydästä noustessaan raikuva pieru. Mitä jylhempi jysäys, sitä suurempi arvostus. Eihän tämä jukoliste olisi mahdollista, jos pieru löyhkäisi kaamealle. Viikinkien pierujen on täytynyt olla käytännössä hajuttomia. Jos pierut ovat hajuttomia, ei ole mitään syytä tuomita niitä sosiaalisesti. Kääntäen, jos haukotuksesta pääsisi tapetit käpristävä lemu, niin haukottelu olisi takuulla kovasti paheksuttavaa. Siksi on varsin ilmeistä, että aiemmin ihmisten pierut eivät ole haisseet juuri ollenkaan. Lisäksi tämä vähäinenkin haju on hukkunut entisajan hajukkaampaan ympäristöön - nykyään olemme siivonneet ympäristömme hajuttomaksi. (Vastineeksi olemme saaneet hiljaisuuden tilalle jatkuvan taustamelun, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.)

Jossain on mennyt jotakin pahasti pieleen. Miksi pieru on alkanut haista? Jotain voidaan päätellä siitä, milloin ja missä kulttuureissa pieru on muuttunut paheksuttavaksi. Tunnettu tarina kertoo Edward de Vere’sta kuningatar Elisabeth II:n hovissa 1500-luvun lopulla. Aiempia viittauksia suoranaiseen paheksuttavuuteen ei liiemmin löydy. Suomessa pieru muuttui pelkästä huumorin aiheesta nyrpistelyn kohteeksi joskus 1800-luvulla.


Pierun muuttuminen paheksuttavaksi tuntuu poikkeuksetta osuvan ajankohtaan, jolloin sokerin käyttö yleistyi kyseisessä yhteiskunnassa!. Sokerin kulutus lisääntyi voimakkaasti Euroopassa juuri uuden ajan taitekohdassa 1500-luvulla. Pohjoismaihin sokeri rantautui toden teolla vasta myöhemmin, koska tuonti muualta oli kallista ja sokerin teollinen valmistus sokerijuurikkaasta alkoi vasta 1812 - kuinka ollakaan, pian sen jälkeen pierut alkoivat haista.

Suolikaasu tulee suolistoon 90-prosenttisesti ilmaa nielemällä. Sokeri ei kasvata kaasun määrää, mutta se muuttaa kaasun kemiallista koostumusta. Suurin osa pierusta koostuu hajuttomista kaasuista eli typestä, hapesta, metaanista, hiilidioksidista ja metaanista. Sokerin syöminen saa ilmeisesti aikaan reaktion, joka saa pierun haisemaan. Tämä ongelma on helposti vältettävissä sokerittomalla ruokavaliolla! Tai vähemmän helposti, kun ottaa huomioon, että lähes kaikkiin elintarvikkeisiin on nykyään lisätty sokeria. Onneksi kaikkea sokeria ei tarvitse välttää, sillä fruktoosi ja glukoosi eivät aiheuta samaa reaktiota kuin sakkaroosi. Ei ainakaan järkevästi ajatellen pitäisi, koska ne ovat kuuluneet ihmisen normaaliin ruokavalioon vuosituhansia. Aika erikoista sinänsä, koska sakkaroosimolekyyli ei ole mitään muuta kuin fruktoosi ja glukoosi yhdistettynä glykosidisidoksella - kaksi vetyatomia ja yksi happiatomi vain puuttuvat. Mikä mahtaa olla se kemiallinen reaktio, jonka ansiosta haju syntyy?

Karsimalla sakkaroosin pois ruokavaliosta pierut eivät vähene, mutta muuttuvat hajuttomiksi. Ongelma on siinä, että hajuton pieru ei suinkaan ole äänetön. Tuhnuksi vaimentaminen ei aina onnistu. Eikä paljon lohduta töräytellä seurassa, jos ihmisten mieliin on koodattu pierun yhdistäminen hajuun. Etenkin kun piereskely on nykyaikamme ainoa jäljellä oleva tabu. Ihminen pystyy tunnustamaan julkisuudessa mitä tahansa muuta paitsi sen, että häntä pierettää. Poliitikot ovat kertoneet syrjähypyistään, pikkujulkkikset ovat tunnustaneet tekemiään pahoinpitelyjä ja näyttelijät kertovat avoimesti perversioistaan.

Mutta mistä löytyy se kuuluisuus, joka antaa pierulle kasvot?