Meritokraattisia järjestelmiä

Meritokratia on hallintojärjestelmä, jossa yleneminen perustuu yksilön ansioihin. Menestykseen ei vaikuta rotu, syntyperä, sukupuoli eivätkä muutkaan ulkoiset tai synnynnäiset ominaisuudet.

Periaatteessa jokainen järjestelmä on meritokraattinen, paitsi ne, joissa tehtävät jaetaan arpomalla. Jos tehtävään nimitetty on siihen jollain prosessilla valittu, hän on täyttänyt kilpailijoitaan paremmin ne kriteerit, jotka tehtävän saamiseksi on asetettu. Normaalisti ja yleensä positiivisessa mielessä tämä tarkoittaa sitä, että tehtävään valittu on 1) saanut paremman muodollisen koulutuksen 2) hänellä on enemmän kokemusta tai 3) hän on menestynyt paremmin alemmissa työtehtävissä kuin kilpailijansa. Mikäli kaikki kolme ehtoa toteutuvat, on hyvin todennäköistä että valittu hoitaa uuden pestinsä paremmin kuin muut ehdokkaat olisivat tehneet. Pelkästään yhden ehdon toteutuminen ei todennäköisesti riitä, mistä on helppo löytää esimerkkejä. Tapauksessa 1) kasvatustieteen tohtorit ovat yleensä huonompia opettajia kuin saman alan maisterit, koska jälkimmäisillä on enemmän käytännön kokemusta ja maalaisjärkeä. Tapauksessa 2) mies on saattanut työskennellä raksoilla vuosikausia, mutta on silti se sama tahvo kuin aina ennenkin, jolloin suoraan koulun penkiltä otettu vastavalmistunut amislainen on ripeämpi ja taitavampi. Tapauksesta 3) riittäköön toteamus Peterin periaate.

Näiden kolmen ehdon lisäksi käytännön elämässä esiintyy usein tilanteita, joissa tehtävään valitsemisen perusteella ei ole mitään tekemistä itse tehtävässä toimimisen kanssa. Johtaja valitsee sihteerikseen DD-kuppisen naisen mieluummin kuin A-kuppisen, vaikka toimistossa ei tehdäkään (toivottavasti) töitä tisseillä. Valtion laitoksissa kriitikot eivät pääse ylenemään. Ylennykset menevät alaisille, jotka kävelevät niin lähellä pomoaan että tämän tehdessä äkkipysäyksen tarvitaan kirurginen operaatio alaisen kielen irrottamiseksi päällikön anuksesta. Kesätöihin otetaan koulussa kiitettävän keskiarvoa vetävän nuorukaisen sijasta se välttävin arvosanoin luokaltaan selvinnyt vetelys, jonka sedän vaimo sattuu olemaan osastopäällikkö. Mutta kaikissa tapauksissa tehtävään valittu on osoittanut eräänlaista meriittiä: isommat tissit, ruskeampi kieli, paremmat suhteet. Tällöin kyseessä on kuitenkin meritokratian irvikuva.

Siksi varsinainen meritokratia on rajattava seuraavasti: tehtävään valitsemisen perusteena on ainoastaan se, kuinka hyvin kyseisen henkilön arvioidaan menestyvän tehtävässä. Se, mitä arviointikeinoja parhaan mahdollisen henkilön valitsemiseksi käytetään, on toissijaista. Ensisijaista on, että yritetään tehdä rehellinen ja oikeudenmukainen arvio. Keinot ovat parhaimmillaankin puutteellisia. Kaikkia tehtävään pyrkijöitä – harvoin edes yhtä ainutta – voidaan etukäteen testata kyseisessä tehtävässä. Vaikka tämä olisikin mahdollista, on selvää että ihminen tekee työnsä eri tavalla tietäessään olevansa koeajalla. Mittaus vaikuttaa mittaustulokseen, kuten Heisenbergin epätarkkuusperiaate fysiikassa asian ilmaisee. On yksinkertaisesti turvauduttava muihin menetelmiin, joista edellä mainitut muodollinen pätevyys, työkokemus ja menestyminen aiemmissa tehtävissä ovat yleensä vähiten huonoja.

Työympäristöistä yksityistä sektoria pidetään yleensä julkista sektoria meritokraattisempana. Jos yksityisellä puolella palkataan töihin ketä sattuu, niin konkurssi on kohta edessä. Yhteiskunnallisella puolella hölmön tölväyksistä selvitään veronkorotuksella.

Näin yksinkertaista tämä ei tietenkään ole, kuten Johanna Korhonen voi helposti kertoa. Kokonaan toinen juttu on tietysti se, saiko Korhonen kenkää lesboutensa vai todellisen luottamuspulan takia. Jos jälkimmäisen, niin voi tietysti kysyä oliko luottamuspulan syynä seksuaalinen suuntautuminen? Tämäkin on tietysti mahdollista ja meritokraattisesti jopa hyväksyttävää, mikäli johtoportaalla oli aihetta epäillä asian vaikuttavan työtulokseen negatiivisesti. Heterotoimittajilla kun ei ole tapana käsitellä jutuissaan heterouttaan, mutta monilla homoilla seksuaalinen suuntautuminen taas on koko tuotannon punainen lanka.

Toisaalta julkisella sektorilla on hyvin tarkat pätevyysvaatimukset kuhunkin tehtävään. Tämä estää tehokkaasti sukulaisten tai muodollisesti epäpätevien suosimisen, mikä taas on yksityisellä sektorilla aina mahdollista. Kääntäen julkisella sektorilla on mahdotonta palkata tehtävään sopivampi, mikäli pätevämpi on tarjolla.

Lopputulema on kuitenkin se, että yksityisellä puolella meritokratia toimii yleensä paremmin kuin julkisella. Sen lisäksi, että kapitalismi jyrää huonoja valintoja tehneet yritykset, ovat yksityispuolen palkat osaajille paremmat kuin julkisella sektorilla. Lahjakkuudella taas on taipumus kerääntyä sinne, missä raha on.

Ääritapaukset meritokraattisista järjestelmistä löytyvät taiteista ja urheilusta, niin hyvässä kuin pahassa. Näistä taiteessa osa lajeista on melko meritokraattisia, kun taas osa taiteenlajeista on erinomaisia vastaesimerkkejä.

Erityisesti esittävissä taiteissa kyse on pitkälti tuurista. Tom Cruise on supertähti, mutta Hollywoodissa on tuhat yhtä hyvää näyttelijää, jotka ovat saaneet pelkkiä statistin rooleja. Cruisen - samoin kuin useimpien muiden tähtinäyttelijöiden - meriitti ei ole näyttelemisessä, vaan kyvyssä saada rooleja.

Musiikin puolella soittotaidon puute karsii tehokkaasti kyvyttömät, mutta laulajien kohdalla tilanne on toinen. Toki pitää osata laulaa vähintään kohtuullisesti, mutta naislaulajia katsellessa voi todeta ns. radiolaulajien olevan harvassa. Kaikki ovat vähintäänkin melko hyvännäköisiä. Uskooko joku, että laulun lahja korreloi voimakkaasti ulkonäön kanssa? Kyse on siitä, että vähemmän näyttävät eivät saa edes tilaisuutta, koska heidän ei uskota kiinnostavan yleisöä (ilmeisesti aivan oikea uskomus).

Urheilua puolestaan pidetään äärimmäisen meritokraattisena järjestelmänä. Kuten Tommi Evilä asian ilmaisi, mittanauhalla ja sekuntikellolla ei ole koskaan huono päivä. Parhaat pääsevät huipulle eikä siinä kysellä mitään muuta kuin tulosta.

Urheilumuotojen keskinäisellä meritokraattisuudella on kuitenkin selviä eroja. Tulosmittaukseen perustuvat yksilölajit, kuten yleisurheilu, ovat kaikkein meritokraattisimpia. Yllättävää kyllä, arvosteluun perustuvat lajit, kuten voimistelu, eivät ole skaalan toisessa päässä. Sieltä löytyvät kalliit eliittilajit, kuten ratsastus ja autokilpailut. Arvostelulajit löytyvät yhdessä joukkuepelien kanssa sieltä väliltä.

Urheilumuodon meritokraattisuuteen tai sen puutteeseen vaikuttavat seuraavat tekijät:
1) Saavutetun suorituksen mittaamisen absoluuttinen tarkkuus
2) Onnen vaikutus tulokseen
3) Lajin tunnettavuus ja yleisyys
4) Lajin kalleus
5) Osallistumisen tasa-arvoisuus

Saavutetun suorituksen mittaamisen absoluuttinen tarkkuus on suurin lajeissa, joissa tulos määräytyy sekuntikellon tai mittanauhan lukeman perusteella ja pienin puhtaissa arvostelulajeissa. Taitoluistelussa erityisesti jäätanssi oli takavuosina huonossa maineessa. Sama pari voitti arvokisat aina siihen asti, kunnes lopetti, jolloin uudeksi mestariksi tuli aiemmin toiseksi sijoittunut pari ja entinen pronssipari nousi hopeasijalle. Mitalisijojen alapuolella nokkimisjärjestys ei ollut niin tarkka, mutta voittaakseen aiemmin paremmin sijoittuneen parin piti sielläkin olla selvästi parempi. Jos selkeää ykkösparia ei ollut, niin voittopokaalit kiersivät vuorojärjestelmän mukaan. Nykyinen arvostelujärjestelmä on onneksi parantanut tilannetta.

Onnen vaikutus tulokseen on suurin lajeissa, joissa kilpailijoilla on erilaiset olosuhteet. Nykyinen mäkihyppy on lähes täydellisesti tuuripeliä. Huonossa tuuliraossa maailman paraskaan hyppäjä ei pääse edes kymmenen joukkoon. Jos mäkihyppy olisi 20 vuotta aiemmin ollut samanlaista, ei Matti Nykänen olisi niin moninkertainen olympiavoittaja ja iltapäivälehdillä olisi vähemmän otsikoitavaa. (Siis jotain hyvääkin!) Samaten joukkuepeleissä pallo pomppii joskus toiselle joukkueelle epäsuotuisasti. Erikoista kyllä, vähiten onnesta riippuvaisimpia urheiluja on pallopeli, nimittäin squash. Jahangir Khanin 555 pelin voittoputki ja hänen jälkeensä lajia hallinneen Jansher Khanin yhtä vahva dominointi eivät ole sattumaa. Molemmat kohtasivat jatkuvasti lajinsa parhaita pelaajia eivätkä keränneet voittojaan helpoilta vastustajilta.

Lajin tunnettavuus ja yleisyys tekevät kaikista talviurheilulajeista automaattisesti vähemmän meritokraattisia. Vaikka Philip Boit hiihtääkin Kenian väreissä, ei valtaosalla maailman asukkaita ole koskaan mahdollisuutta kokeilla lumilajeja. Lisäksi, vaikka laji olisi tunnettu, ei se välttämättä ole yleinen. Suhteellisen suosittu yleisölaji yhdistetty hiihto on vain harvojen harrastus. Kuinka moni edes tuntee ketään, joka olisi koskaan hypännyt mäkeä?

Lajin kalleus tekee monien lajien kokeilun tai ainakin harrastamisen mahdottomaksi. Aika harvalla on mahdollisuus pitää omaa hevosta. Yleensä hyvä testi lajin elitistisyyden tutkimiseksi on katsoa, kuinka moni lajin huipuista on entisen huipun lapsi. Erityisesti autokilpailuissa tämä on hyvin yleistä, esimerkkeinä mainittakoon Marcus Grönholm ja Nico Rosberg.

Osallistumisen tasa-arvoisuus tarkoittaa sitä, että kaikki kilpailuun osallistujat saavat samat mahdollisuudet. Joukkuepeleissä tämä on tuskin koskaan mahdollista. Jääkiekkojoukkueen ykkösketjun sentteri saa paljon enemmän vastuuta kuin nelosketjun jarrumies. Valmentajan suosikit saavat aina enemmän peliaikaa. Jos joku on selvästi muita parempi, hän tietysti nousee esiin. Mutta samanarvoisista pelaajista toinen saattaa joutua istumaan vaihtopenkillä toisen kirmatessa kentällä. Samoin joukkueen sisäinen dynamiikka saattaa tuottaa yllättäviä tuloksia. Erinomainen esimerkki nähtiin muutama vuosi sitten kansallispeli pesäpallossa. (Tahko Pihkala teki suomalaiselle urheiluelämälle suunnattoman suuria palveluksia, mutta vaikka kaikki nämä palvelukset laskettaisiin yhteen, ne eivät riitä kompensoimaan sitä vahinkoa, minkä hän teki keksiessään pesäpallon.) Kitee oli hankkinut joukkueeseensa sekä nuoren huippulukkari Toni Kohosen että veteraani Jukka Holttisen. Oli tehty selväksi, että paremmassa vireessä oleva lukkaroi. Alkukaudella vuoroteltiin. Kohonen oli lievästi parempi. Kohosen lukkaroidessa vanha kettu Holttinen kuitenkin pelasi ulkokentällä epätasaisesti siinä missä Kohonen riehui ulkokentän sankarina Holttisen ollessa lautasen ääressä. Niinpä valmennusjohto päätti, että joukkueen edun kannalta on parempi, että kotipesässä vain aavistuksen verran heikompi Holttinen lukkaroi ja ulkokentällä selvästi parempi Kohonen pelaa siellä.

Kaikkein meritokraattisimmiksi urheilumuodoiksi kohoavat jalkapallo ja yleisurheilu, erityisesti juoksu. Ne ovat lajeja, joita käytännössä jokainen on kokeillut. Kestävyysjuoksu lienee urheilumuodoista kaikkein meritokraattisin: sen tuloksia mitataan kellolla, onni ei vaikuta tulokseen, laji on kaikkien kokeilema, harrastuskustannukset ovat kaikista lajeista alhaisimmat ja kaikki lähtevät taatusti samalta viivalta kisaan. Ainoastaan vuoristo-oloissa elämänsä asuvat ovat jossain määrin etulyöntiasemassa.

Lajin meritokraattisuuden kanssa korreloi sen huippujen ikäjakauman muutos lajin kehitysvaiheissa. Amatöörilajeissa meritokraattisten lajien parhaat ovat nuoria ja epämeritokraattisten lajien parhaat iäkkäitä. Jos ja kun laji ammattilaistuu, meritokraattisten lajien huippujen keski-ikä nousee ja epämeritokraattisten lajien laskee. Syy tähän on se, että kun urheilusta ryhdytään maksamaan palkkaa, uraa voidaan jatkaa pidempään - ja käänteisessä tapauksessa aiempaan eliittilajiin on ollut pakko palkata nuoria ja nälkäisiä menestyksen saamiseksi. Esimerkiksi yleisurheilussa Helsingin olympialaisten miesten yksilölajien voittajat olivat keskimäärin 25-vuotiaita, kun Atlantassa 1996 keski-ikä oli 27 vuotta. Kaikissa joukkuepeleissä muutos keski-iässä on luultavasti vielä suurempi. Sen sijaan esimerkiksi autokilpailuissa Formula 1:ssä ajoi vielä sen alkuvaiheissa lukuisia yli viisikymppisiä - mahdoton ajatuskin nykyään. Fangio voitti maailmanmestaruuden 46-vuotiaana. Ainoana poikkeuksena säännöstä tulee mieleen tennis, missä huippujen keski-ikä on laskenut ammattilaisuuden myötä.

Yksi piirre urheilun meritokraattisuudesta kylläkin selvästi puuttuu: lajissa kuin lajissa on naisille omat sarjat. Tapauksissa painonnosto, yleisurheilu ja lentopallo tämä on kyllä ymmärrettävää, mutta miksi ammunnassa ja keilailussa?