Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


torstai 25. huhtikuuta 2013

Et voi tulla rajan taa

Vuonna 1920 Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittiin Tarton rauha. Se vahvisti maiden väliseksi rajaksi Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan välisen rajan, poikkeuksena Petsamo. Aiemmin maastossa lähes merkityksetön rajalinja muuttui nopeasti esteeksi, jonka ylipääsemättömyyttä kuvaa parhaiten Sleepy Sleepersin versio Matin ja Tepon kappaleesta Et voi tulla rajan taa.

Rajaan jäi monia erikoisia kohtia, joista varmasti tunnetuin on Hyrsylän mutka. Neljän kilometrin levyisen kannaksen muuhun Suomeen liittämän rajanmutkan alueella asui parituhatta asukasta. Alueen eteläisimmän kylän Hyrsylän länsinaapuri oli Neuvostoliitto. Kylästä piti kulkea toistakymmentä kilometriä päästäkseen kannakselle. Hyrsylän mutka kuului alun perin Salmin pitäjään, koska matka kirkonkylälle oli lyhyempi kuin Suojärvelle olisi ollut. Siis autonomian aikana, kun rajasta ei tarvinnut välittää. Mutka kiertämällä Suojärvi olisi ollut lähempänä. Kunnollista tietä Suojärvelle ei ollut ja itsenäistymisen jälkeen vanha tieyhteys Salmiin katkesi. Maantie Suojärvelle valmistui 1926 ja Hyrsylän mutka siirtyi Salmin pitäjästä Suojärven pitäjään 1931.

Hyrsylän lisäksi Tarton rauhan rajaan jäi monta muutakin omituista, mutta vähemmän tunnettua kohtaa. Tässä likainen tusina:

12. Juurikkajärven niemenkärjet
Hyrsylän mutkan "kurkussa" sijaitsee Juurikkajärvi, jota pitkin rajalinja etenee. Järvestä pistää esiin kaksi niemenkärkeä, jotka halkaisisivat muuten suoran rajalinjan. Näistä kärjistä suuremman ja itäisemmän kohdalle rajaan on tehty noin sadan metrin suuruinen mutka, joten niemi on Suomen aluetta. Mutta pienempi ja läntisempi ei; sen kohdalla raja kulkee suoraan leikaten noin 40 m pitkän ja 20 m leveän alueen pois Suomen puolelta.

11. Kalastajasaarento
Kalastajasaarentoa erottaa muusta Petsamosta ensin Maattivuono, sitten Pummanginvuono. Näiden välissä on Pummanginniemen pullistuma. Raja kulki molempia kannaksia pitkin ja jätti molemmille maille melkoisen kapean kaistaleen kuljettavaksi. Maattivuonon kohdalla Suomelle jäi neljän kilometrin ja Neuvostoliitolle kilometrin levyinen käytävä, Pummanginvuonon kohdalla vastaavat matkat olivat kapeimmillaan noin kilometri Suomella ja 300 metriä Neuvostoliitolla. Aivan Kalastajasaarennon pohjoisosassa oli jaettu Vaitolahden kylä. Maantieyhteyttä ei ollut, liikenne hoitui meritse. Talvisodan lähestyessä NL uhitteli Vaitolahdessakin. Erään talon emäntä avasi marraskuun lopun aamulla ulko-oven ja hätkähti, kun muutaman metrin päässä tuoreessa poterossa häntä tervehti iloisesti Puna-armeijan sotilas. Edelleen silti omalla puolellaan - raja kulki kolmen metrin päässä ulko-ovesta. Talvisodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan Kalastajasaarennon osansa Neuvostoliitolle, jotta Leningradin asukkaat uskaltaisivat nukkua yönsä rauhassa.

10. Kangas-Väärä
Lieksassa sijaitsevan hauskannimisen järven kohdalla ei ole vaivauduttu tekemään rajaan pientä mutkaa. Nyt se halkaisee järven siten, että se leikkaa järveä pitkin noin 140 metrin matkan. Tämä jättää järvestä Venäjän puolelle leveimmillään 20-metrisen kaistaleen. Jos haluaa sulan maan aikana päästä rajan kohdalla järven toiselta puolelta toiselle, on Suomen puolella kierrettävä yli kaksi kilometriä. Pieni mutka rajaan siten, että järvi olisi jätetty Suomen puolelle, niin matka olisi 150 metriä. Sama ongelma on Kuhmossa Maaselänjärven kohdalla, kuten myös Ilomantsin Kumpulammella. Kuhmossa Rajalammen kohdalla pulma on ratkaistu rakentamalla Suomen puolelle pengerpolku. Toisaalta on rajalla myös paikka, jossa sama tilanne on toisinpäin; venäläisillä rajavartijoilla on pitkä kiertomatka.

9. Pirttijärvi
Suomussalmella on tehty toisin kuin edellisissä tapauksissa; Pirttijärvi on jätetty kokonaan Suomen puolelle. Raja tekee järven rantoja pitkin hauskan 700 metrin pituisen ja 200 metrin levyisen koukkauksen.

8. Mainila
Rajajoki tekee jyrkän mutkan Suomeen päin, jolloin mutkan kärjessä oleva Mainilan kylä jää kolmelta puolelta Suomen ympäröimäksi. Kylä itse on selvästi maastosta erottuvalla harjanteella. Neuvostoliitto väitti Suomen ampuneen Mainilaan tykistöllä 26.11.1939 ja käytti tätä talvisodan aloittamisen tekosyynä. Minua on aina vaivannut se, että kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota kiihkeyteen, jolla Neuvostoliiton nootti tuli. Suomen puolen tähystystornista havaittiin tykin ja kranaatinheittimien laukauksia NL:n puolella klo 14.30-15.05. (Nootissa kellonajaksi mainittiin 15.45.) Molotov jätti nootin Suomen suurlähettiläälle klo 19.30. Lasketaanpa hetki, miten uskottava NL:n väittämä oli. Noin neljä tuntia laukauksista nootin jättämiseen. Tässä ajassa piti siis tapahtua seuraavat asiat:
1) tehdä havainnot tykkitulesta ja sen seurauksista (NL:n mukaan neljä kaatunutta ja yhdeksän haavoittunutta
2) kirjoittaa raportti tapahtumasta
3) lähettää tiedot Moskovaan sen aikaisin viestintävälinein
4) hälyttää asiasta vastaavat henkilöt (vähintään Molotov, luultavasti tämän tason päätöksissä Stalin itse)
5) tehdä poliittinen päätös reagointitavasta
6) sanella ja kirjoittaa nootti
7) kääntää se diplomatian viralliselle kielelle ranskaksi (tästä en ole varma, voi olla että nootti jätettiin vain venäjänkielisenä)
8) kirjoittaa se kirjoituskoneella useana kappaleena
9) antaa Molotovin kuskata nootti Suomen suurlähetystöön, jonne varmaan piti myöskin etukäteisvaroitusantaa, koska virka-aika oli jo ohi.
Kuulostaako uskottavalta, että neuvostobyrokratia kykenisi tähän vain neljässä tunnissa? Jo pelkkä tekninen suorittaminen ilman poliittista päätöksentekoa silloisen viestintä- ja konttoriteknologian huomioiden olisi siinä ja siinä, vaikka tapahtumaan olisi etukäteen valmistauduttu. Kirsikkana kakussa on vielä se, että päivä oli sunnuntai, jolloin operaation uskoisi toimivan vielä hitaammin. Vai olisiko niin, että nootti oli jo valmiiksi kirjoitettu ja kävi vielä nolo moka siinä, että laukaukset ammuttiin väärään aikaan?

7. Jyväjärven suorakulmio
Paanajärvestä joitakin kilometrejä etelään Sallan-Kuusamon alueella raja tekee suorakulmion muotoisen, sivuiltaan noin kilometrin suuruisen mutkan Venäjän puolelle. Mutkan tarkoitus on ilmeisesti ollut se, että muutoin se olisi halkaissut pienen järven, joka nyt jäi kokonaisuudessaan Suomen puolelle.

6. Pesäsalmi
Ilomantsin pohjoisosassa Kartitsanjärveä ja Siikalampea yhdistää Pesäsalmi, jossa raja kulkee salmen itärannalla leikaten sieltä Suomen puolelle vajaat 300 metriä pitkän, reilun kymmenen metrin levyisen kaistaleen.

5. Petsamo
Kun Suomi sai Tarton rauhassa 1920 vihdoinkin korvauksen 1864 luovutetusta Siestarjoen alueesta, Jäämeren käytäväksi valikoitui luonnollisista syistä Petsamo. Sen itäraja piti määrittää täysin tiettömään korpeen suoraksi linjaksi. Ainoat merkkipaalut olivat Korvatunturilla ja Pummanginvuonon läheisyydessä, matkaa niiden välillä oli yli 200 kilometriä. Rajan mittaus ja merkintä annettiin suomalaiselle maanmittauksen huippuasiantuntijalle. Valtiot sopivat, että Korvatunturilta aloitetaan ja vedetään suoraa linjaa tähtäimessä Pummangin paalu. Siten, että tähtäys saa mennä pieleen enintään 200 metriä puolelle tai toiselle. Jos poikkeama olisi enemmän, koko merkintä menisi uusiksi. Lopputulos oli, että Pummangissa linja poikkesi paalusta 180 metriä - itään eli Neuvostoliiton puolelle... Ammattimies on ammattimies.

4. Mahakas
Bumeranginmuotoisen järven kohdalla Kuhmossa suoraan kulkeva raja leikkaa Venäjän puolelta Suomelle niemenkärjestä vajaa 70 metriä pitkän ja alle 10 metrin levyisen kaistaleen. Matkaa järven yli Suomen puoleiselle rannalle on noin 150 metriä.

3. Rajajoen suu
Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän rajana oli eteläosassa 85 km pituinen Rajajoki koko matkaltaan aina vuoteen 1864 asti. Tuolloin rajan kulkua oikaistiin alajuoksulta siten, että joen tekemä parin kilometrin silmukka etelään jäi Venäjän puolelle. Syynä ei ollut rajan tekemä mutka, vaan se että mutkassa sijaitsi Siestarjoen asetehdas. Korvaukseksi tästä tsaari lupasi Suomelle käytävän Jäämerelle, mutta tämä toteutui vasta 1920. Rajan kulkuun jäi kuitenkin juuri ennen merta erikoinen yksityiskohta. Palattuaan eteläiseltä mutkaltaan Rajajoki muuttui jälleen rajajoeksi viimeisen puolen kilometrin matkalta. Paitsi että viimeiset sata metriä se virtasi Suomen puolella. Raja ylitti joen siten, että Suomen alueelle jäi joen eteläpuolelta noin sadan metrin pituinen ja leveimmillään vähän yli viisikymmenmetrinen kaistale hiekkasärkkää.

2. Hujalanmutka
Jokainen tuntee Hyrsylän mutkan, mutta kuka on kuullut Hujalanmutkasta? Melkein samanmuotoinen, mutta pienempi ja reilusti etelämpänä. Kahden ja puolen kilometrin mittainen mutka oli asumatonta metsä- ja suomaastoa. Mutkan itäraja kulki jokea pitkin, joten se oli ymmärrettävä. Mutta länsiraja ja sitten takaisin etelään kaartava rajalinja ovat pelkästään kartalle vedettyä viivaa. Miten ihmeessä tuollainen pussinpohja oli rajaan ilmestynyt? Etenkin kun itärajana ollut Kanabro-oja virtaa Venäjän puolella vain muutaman kilometrin yhtyäkseen sitten niin ikään Suomen puolelta tulleeseen Änäjokeen, joka muuttuu vajaan kilometrin päässä rajajoeksi.

1. Myllyjärven uloke
Hieman Hyrsylän mutkasta länteen sijaitsee rajassa käsittämätön pisto Suomen puolelle. Mitään erityisempää nimeä sillä ei ilmeisesti ollut, joten tässä sitä kutsutaan läheisen järven mukaan Myllyjärven ulokkeeksi. Suunnikkaan muotoinen, noin 700 metriä pitkä ja 150 metriä leveä kaistale Venäjää tunkeutui Suomen sisään. Mietityttää kuinka Neuvostoliiton rajavartijat mahtoivat aluetta valvoa. Eikä tässä kaikki; kilometrin päässä idässä Myllyjärven toisella puolella on toinen, muodoltaan epämääräisempi uloke. Pituutta sillä on suunnilleen saman verran, mutta leveyttä enemmän. Mikä mahtaa olla näiden kummallisuuksien selitys?

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Puhtaus on puoli kosheria

Netissä surffatessa osui silmiin erikoinen kuva.

Ääriortodoksirabbi oli kömpinyt lentokoneessa muovisäkin sisään säilyttääkseen rituaalisen puhtautensa. Rabbeilta on näet ehdottomasti kiellettyä olla kosketuksissa kuolleiden kanssa. Määräysten mukaan rabbi ei saa tulla neljää amothia (noin kaksi metriä) lähemmäs ulkotiloissa olevaa ruumista tai hautaa, mutta jos välissä on vähintään kymmenen tefachimin (noin 80 cm) korkuinen aita, se pienentää matkan neljään tefachimiin (noin 32 cm). Samassa rakennuksessa ruumiin kanssa oleminen on kaikissa oloissa kielletty, vaikka välissä olisivat millaiset seinät tahansa. Rakennuksen yläpuolella voi olla huoletta, koska katto toimii eristeenä. Tässä tullaankin ongelman ytimeen; hautausmaan yläpuolella ei ole kattoa. Äkkiväärä haredilahko ottaa enemmän kuin vakavasti tilanteen, jossa lentokoneen reitti kulkee hautausmaan yli.

Israelissa (hepreaksi) ja Yhdysvalloissa (englanniksi) ilmestyvä ortodoksijuutalaisten lehti Yated Neeman otti ja kommentoi tilannetta. Tein seuraavan pikaisen, vapaamuotoisen käännöksen. Alkuperäisen voi lukea linkistä. Väliin piti lisätä joitakin kommentteja. Tekstissä esiintyi runsaasti hepreankielisiä sanoja. Valitettavasti heprea on minulle täyttä hepreaa, joten yritin tuntemattomaksi jääneitä kohtia parhaani mukaan käännellä googlettamalla.

...

Joitakin vuosia sitten huomattiin, että monien kansainvälisten lentojen reitit Israeliin kulkevat suuren juutalaisen hautausmaan yli. Esiin nousi kysymys, onko rabbien sallittua matkustaa sellaisilla lennoilla. Asiasta keskusteltiin runsaasti johtavien juutalaisen lain tuntijoiden (poskim) keskuudessa. Lopulta neuvottelut johtivat lentoreittien muuttamiseen tarkoituksena välttää uskonnollisiin lakeihin (halakha) liittyviä ongelmia.

Viime aikoina on kuitenkin tapahtunut muutoksia jotka ovat ainakin joillakin lennoilla nostaneet halakha-ongelman uudelleen esiin. Lontoolainen halakha-asiantuntija Aharon Dovid Dunner on juuri palannut Israelista, jossa hän huolellisesti tutki tosiasiat ja keskusteli halakhaan liittyvistä tekijöistä johtavien asiantuntijoiden kansa. Raportissaan Dunner esittää faktat ja niistä seuraavan laintulkinnan.

Rabbissäätyyn kuuluvalla on velvollisuus suojella puhtauttaan (taharah). Heille on suotu ylimääräisiä velvotteita (kedushah), jotka tekevät heistä arvollisia olemaan erityisen pyhiä. Ajoittain heille saattaa ilmetä ylimääräisiä vaateita, jotka heidän on täytettävä ylläpitääkseen puhtauttaan.

Lodin lentokenttää koskeva tilanne on yksi näistä erityistä varovaisuutta edellyttävistä asioista ja tämän artikkelin tarkoitus on auttaa rabbeja ja maallikoita ymmärtämään määräysten monimutkaisuutta. Asian ydin ovat ne ongelmat, joita kohtaa rabbi, joka matkustaa juutalaisen hautausmaan ylittävillä lennoilla jotka nousevat tai laskeutuvat yöaikaan Lodin lentokentälle.

Miksi ongelma on ilmennyt vasta äskettäin?

Vastaus kysymykseen on seuraava. Lodin lentokentällä
(jostain syystä ortodoksijuutalaiset eivät halua käyttää nimeä Ben Gurionin lentokenttä, joksi se nimettiin jo 1973) on kaksi kiitorataa, toinen pohjois-eteläsuunnassa, toinen itä-länsisuunnassa. Tällä hetkellä pohjois-eteläsuuntainen kiitorata on poissa käytöstä, joten kaikki liikenne käyttää ainoastaan itä-länsisuuntaista kiitorataa.

Iltahämäristä auringonnousuun saapuvat lennot on ohjattava elektronisesti kiitoradalle, koska lentäjät eivät voi luottaa näköhavaintoihin. Kaikkien laskeutuvien lentojen on paikannettava ohjausvalo ja suunnattava sen mukaan. Valot, jo määritelmän mukaan, voivat olla ainoastaan kiitoradan suuntaisesti. Tämä suunta taas kulkee Cholonin hautausmaan yli matkalla kohti Lodia. Tällä hetkellä ei ole mitään muuta reittiä lentää Lodin lentokentälle pimeän aikaan kuin tämän valon ohjaamana.

Tässä vaiheessa on huomautettava, että muut hautausmaat kuin juutalaiset eivät tuota ongelmaa, sillä pettämättömän epälogiikan mukaan epäpuhtautta ei voi syntyä, mikäli ruumis on goyimin eikä juutalaisen. Uskaltaisikohan mennä huomauttamaan, että juutalaisia on varmaan haudattu muuallekin kuin pelkästään juutalaisille hautausmaille ja koneen reitti kulkee varmaan joidenkin tällaistenkin yli? Mutta toisaalta mitään ongelmaa eikä epäpuhtautta ei synny, mikäli rabbi ei satu tietämään lentävänsä nummiaravien yli, kuten myöhemmin huomataan...

On olemassa kansainvälinen laki, jonka mukaan kiitorataa voi käyttää ainoastaan yhteen suuntaan tietyllä hetkellä. Lodissa saapuvien ja lähtevien lentojen on käytettävä ainoaa mahdollista kiitorataa samaan suuntaan tietyllä hetkellä. Suunta voi olla idästä länteen tai lännestä itään, ja suunta voi muuttua päivän aikana, mutta ehdoton sääntö on aina että liikkeen täytyy tapahtua vain yhteen suuntaan.

Entä Israelista lähtevät koneet? Nämä koneet voivat lentää ainoastaan Israelin yllä kunnes tulevat Välimerelle. Ne eivät voi lentää yhdenkään naapurimaan yli, koska kaikki naapurimaat ovat vihamielistä arabialuetta. Kaikkien lähtevien lentojen on sen takia lennettävä länteen, joka on kohti
Välimerta, ja suunnattava vasta sitten todelliseen kohteeseensa. Kuitenkin, jos kiitorata on parhaillaan itään laskevien lentojen käytössä, nousevan koneen on myös suunnattava itään ja ilmaan noustuaan tehtävä tiukka U-käännös suunnatakseen länteen kohti Välimerta. Tämä U-käännös taas on tiukasti kontrolloitu eikä salli pieniäkään poikkeuksia. Kone kääntyy oikealle tiukasti ja sen on ylitettävä tietyt pisteet. Reitti on suunniteltu siten, että se välttää rakennettuja alueita niin paljon kuin mahdollista. Näiden kontrollipisteiden järjestäminen kestää ja vuosia eikä niitä pysty muuttamaan. U-käännös kulkee suoraan Cholonin hautausmaan yli. Laskeutuvat lennot lentävät hautausmaan kohdalla 2000 jalan ja laskevat lennot 5000 jalan korkeudessa.

Olen itse viettänyt monia vuosia, luvalla, Lodin lennonjohtotornissa tarkkaillen monia nousevia ja laskevia koneita. Yllä olevia toimenpiteitä vaaditaan aina ja niitä on ehdottomasti toteltava.

Entä päivälennot? Niissä oloissa lentäjä voi osin kontrolloida konetta itse. Lentäjä muuttaa aavistuksen verran suorinta reittiä, joka lentäisi hautausmaan yli, ja kiertää hautausmaan lentämällä niukasti sen sivuitse. Tämä tyydyttävä sopimus on saatu aikaan merkittävien rabbien ja viranomaisten välisissä keskusteluissa.

Kätevää. Elossa olevat häiriintyvät lentomelusta päiväsaikaan vähemmän kuin yöaikaan.

Kontrollipisteiden asettamisella siten, että kone lentää hautausmaan yli, on tietty perussyy. Kuolleet eivät häiriinny lentomelusta, ja koska hautausmaa on erittäin suuri, valitsemalla tämän lentoreitin suunnittelijat onnistuivat eliminoimaan suuren määrän ympäröivän väestön meluhaitasta.

Useista eri syistä kello 24-01 välillä ei ole laskeutuvia lentoja ja nousevat lennot lähtevät suoraan länteen. Näin ollen kyseiset lennot seuraavat päiväreittiä eivätkä lennä hautausmaan yli. Tämä järjestely on erityisen hyödyllinen Amerikkaan suuntautuville lennoille, joista monet lähtevät kyseiseen aikaan, mutta ei auta Britanniaan suuntautuvia lentoja.

Seuraavaksi varsinainen ongelma juutalaisen hautausmaan yli lentämisessä. Halakhan mukaan epäpuhtaus (tumah) nousee ylöspäin perusasemastaan, tarkoittaen että on olemassa epäpuhtauden pylväs joka kohoaa hautausmaan rajoja mukaillen suoraan ylös.

Hmmm. Tämä siis tarkoittaa sitä, että rabbi voi kävellä hautausmaan aidan vieressä huoletta, mutta ei lentää monen kilometrin korkeudessa sen yli. Kas kun eivät Vanhaa Testamenttia Babyloniassa kirjoittaessaan osanneet ennakoida tätä ongelmaa, vaikka oli kuinka jumalainen johdatus tekstissä.
Vaikka saatetaan väitellä siitä, nouseeko epäpuhtaus mihin asti, kaikki merkittävät nykypäivän laintuntijat ovat yksiselitteisiä seuraavassa. Korkeudella, jolla koneet lentävät, ei ole epäilystäkään ettei ylöspäin nousevaa epäpuhtauspylvästä olisi olemassa. Tämä siis on noin 5000 jalan korkeudessa. Kaikki nykypäivän johtavat laintuntijat, Rav Yosef Shalom Elyashiv, Rav Shmuel Halevi Wosner, Rav Nissim Karelitz ja rabbisoikeus (badatz) ovat yksimielisiä siitä, että merkittävä ongelma on olemassa vähintään kyseiseen korkeuteen asti.
Olisi kiva tietää, missä korkeudessa ongelma lakkaa olemasta, mutta tietääkseni yhtään ääriortodoksirabbia ei ole vielä lähetetty maata kiertävälle radalle.

Seuraava huolenaihe on sitten varsinainen hautaus (kevorim). On esitetty argumentti, jonka mukaan Israelissa käytössä oleva hautausmenetelmä estää epäpuhtauspylvään syntymisen kokonaan. Jos voidaan taata, että on olemassa vähintään yhden kämmenenleveyden (tefach) suuruinen rako ruumiin (meis) ja sen välisen katon välissä, voisi ongelma olla ratkaistu. Israelissa ruumis haudataan maahan ja pieni rakennelma betonielementtejä sen vasemmalle, oikealle ja yläpuolelle. Jos voitaisiin taata, että ruumiin ja yläpuolella olevan rakennelman välillä olisi vähintään kämmenenleveys, tämä saattaisi muuttaa epäpuhtauden pylvään määritelmää. On kuitenkin useita kertoja todistettu, että nämä rakennelmat vajoavat ajan myötä ja alkuperäinen rako pienenee voimakkaasti vajoamisen ja maan liikkeiden takia. Yksikään oikeusaste ei enää katso, että olemassa oleva rako ruumiin ja katon välillä olisi riittävän suuri. Siksi on epäilemättä uskottava mielipiteeseen, jonka mukaan hautausmaalta nousee epäpuhtauden pylväs.
Siis onko nyt niin, että vaikka ruumis haudattaisiin sadan metrin syvyyteen valamalla päälle koko matkalta betonia niin meillä on epäpuhdas maan pinta? Kun taas kymmenen sentin syvyys riittää, jos päällä on eriste josta on enemmän kuin kämmenenleveys vainajan ulkonevimpaan ruumiinosaan (eli juutalaisilla nenään)?

Entäpä huhut joiden mukaan muovisäkit toimivat esteenä rabbin ja ympäröivän epäpuhtauden välillä?
Maallikko voisi tietysti kummastella, miksi muovisäkki toimii parempana eristeenä kuin lentokoneen runko.

Tämä ei ole ollenkaan yksinkertaista. Puhtaussäännöt ovat halakhan monimutkaisin osa ja alalla on vain muutamia spesialisteja. Vain täydellinen spesialisti kykenee antamaan tästä mielipiteen. Yrittäkäämme ja selittäkäämme asia mahdollisimman yksinkertaisin termein. Jotta rabbi olisi suojassa ympäröivältä epäpuhtaudelta, hänen täytyy olla täydellisesti muovipeitteen sisässä. Muovi itsessään ei ole epäpuhdasta ja materiaalina se saattaa olla laskettavissa suojaksi. Mutta muovilakana tai tavallinen jätesäkki eivät ole käyttökelpoisia. Potentiaalisen suojan tarjoavan objektin on oltava sellainen, että se pysyy muodossaan itsenäisesti. Lisäksi, mikäli kietoo itsensä muoviin, tarvitsee joitakin ilmareikiä.
No shit, Sherlock! I mean, no oxygen, Sherlock!
Kuka tahansa itsensä ilmareiättömään muoviin kietova on fyysisesti vaarassa. Etukäteen tehdyt reiät taas tekevät suojan kelvottomaksi. Ainostaan jos rabbin pukiessa pussia päälleen se repeää vahingossa, se voidaan armollisesti hyväksyä.
Siis pussissa ei saa olla pienintäkään reikää ja se on suljettava ehdottoman tiiviisti, mutta vahingossa riekaleiksi revennyt pussi suojaa kuitenkin? Eli jos käyttää kondomia ja se puhkeaa vahingossa, ei voi tulla raskaaksi? Ai niin, eiväthän ortodoksijuutalaiset tainneet hyväksyä ehkäisyä, ainoastaan ähkäisyn.

Säkin sulkeminen, jotta siitä tulisi tehokas suoja, on myös äärimmäisen kompleksista. Normaalit tarranauhat tai muut kiinnittimet ovat kelpaamattomia. Liimaaminen saattaisi olla hyväksyttävää, mutta asiantuntijan pitäisi tutkia ja hyväksyä sellainen systeemi.
Erikeeper ei riitä, Loctite OK?
Tumas medras on myös mainittava, vaikka se ei kuulukaan tämän artikkelin alueeseen.
Hyvä niin. Pikaisella googlettamisella ei selvinnyt mikä on tumas medras enkä välttämättä halua edes tietää, näissä hommissa vain mielikuvitus tuntuu olevan rajana.

Lisäongelmana käytännössä yksikään lentoyhtiö ei hyväksyisi rabbin pukeutumista muovisuojaan, sekä rabbin itsensä turvallisuuden että sen muissa matkustajissa mahdollisesti aiheuttaman pelon takia. Itse asiassa useita kertoja koneet ovat joutuneet jäämään maahan, koska lentoyhtiöt eivät ole sallineet rabbien peittävän itseään lentoonlähdössä.

Lisäksi on olemassa turvallisuusongelma sekä nousussa että laskussa. Lentoonlähtö ja laskeutuminen ovat lennon vaarallisimmat vaiheet ja matkustajien on oltava niin turvallisessa asemassa kuin mahdollista ja kykeneviä poistumaan koneesta, jos tarve vaatii. Rabbilla, joka on lukinnut itsensä pussin sisään, olisi suuria vaikeuksia happinaamarin saamisessa tai pikaisessa poistumisessa koneesta.

Olisiko happinaamarin letkun johtaminen muovisäkin sisälle muuten kosher vai olisiko ilma saastunutta, jos se tulisi suoraan tumah-tilassa olevasta metallipullosta? Tuli vaan mieleen.

Ymmärrettävästi lentoyhtiöt pitäisivät tilannetta sietämättömänä eivätkä salli sellaisen kehittymistä.

Viimeinen kysymys on: kuinka kauan tämä ongelma jatkuu?

Vastaus on että toinen kiitorata ei ole poissa käytöstä korjausten, vaan korvaamisen takia. Tämä kestää pitkään vuoden 2013 puolelle.

Uudempien tietojen mukaan vuoden 2014 alkuun, joten jätesäkkien myyntiluvut eivät ole Israelissa laskussa lähiaikoina.

Lennot, jotka lähtevät tai laskeutuvat päivänvalon aikaan ovat uskonoppineiden sallimia.

Jos joku haluaa avustaa palvelemalla tiedusteluissa, olisin hyvin tyytyväinen yhteydenotosta. Tekisin parhaani auttaakseni sellaista henkilöä, jotta rabbit osaisivat osoittaa kyselynsä ja huolensa johonkin tiettyyn kohteeseen.

Matkustin takaisin Israelista menneenä sunnuntaina. Selvitysportilla eräs rabbi tapasi minut. Hän ei tiennyt lainkaan ongelmista, jotka ovat nousseet esiin viime kuukausina. Muutaman minuutin keskustelumme aikana hän tajusi, että hän oli asettamassa puhtautensa ja asemansa rabbina vakavaan vaaraan. Hän päätti, että matkustaminen kyseisenä myöhäisiltapäivänä oli mahdotonta ja viime hetkellä perui lähdön. Pysähtykääpä miettimään päätöksen aiheuttamia ongelmia. Tämä mies on todellakin rabbin tittelin arvoinen ja edustaa pyhää juutalaisuutta kunnialla.

Mahtoi rabbia ketuttaa. Jos muukalainen ei olisi tullut kertomaan ongelmasta, hän olisi lentänyt kotiin autuaan tietämättömänä saastumisestaan. Nyt ei voinut.

...

Näin siis kirjoittaa alan arvovaltainen sanomalehti.

Aikoinaan puhtaussäädökset ovat varmaan olleet ymmärrettäviä ja niihin on ollut hyvät syyt. Esimerkiksi käyttökelpoista sianlihaa oli mahdoton erottaa trikiinin saastuttamasta. Varmasti oli hyvät syyt sillekin, että rabbien piti pysyä kaukana ruumiista - jokainen voi nopeasti näitä keksiä. Joskus vain ihmetyttää, eikö säädöksiin nykypäivänä vakavasti suhtautuvia, tunnetusti fiksuja juutalaisia yhtään pistä mietityttämään. Nykypäivänä monet säädökset ovat merkityksettömiä eikä kolmetuhatta vuotta sitten osattu varautua esimerkiksi lentoliikenteeseen.

Mutta siinähän larppaavat. Omasta puolestani voin sanoa, että kietokoot itsensä vaikka kokovartalokondomiin, kunhan eivät minua häiritse. Tärkeintä asiassa on se, että he eivät vaadi toisia sopeutumaan omiin tapoihinsa.

Maailmassa ei ole yhtään ainutta valtiota, jonka normaalit tavat olisivat ortodoksijuutalaisten tapojen mukaisia. Jos heillä oma valtio olisi ja ortodoksijuutalaiset muuttaisivat sieltä muualle vaatien paikallisten asukkaiden sopeutumista heidän tapoihinsa, saisivat suksia takaisin sinne mistä ovat tulleetkin. Muovipussissa tai ilman. Heidän on yritettävä parhaansa mukaan elää siinä maassa, jonka kansalaisiksi ovat syntyneet. Toisin kuin erään tietyn uskonnon harjoittajat, joilla tuntuu olevan kova hinku paskastanioista länteen muuttamaan länttä samanlaiseksi paskastaniaksi vaatimalla muita ottamaan omat tapansa huomioon. Jos haluaa muuttaa pois kotimaastaan ja vaatia muita sopeutumaan ikivanhaan, nykypäivään kelvottomaan koodistoon, etsiköön sitten sellaisen maan jossa kyseiset tavat ovat normi ja pysyköön poissa sivistyneistä maista.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Aika multaa muistot

Olin jo jonkin aikaa suunnitellut kirjoittavani aiheena työilmapiiri. Nykyään kun työ tuntuu kovasti ihmisiä ahdistavan. Toiset sanovat, että työelämän vaatimukset ovat muuttuneet kovemmiksi, toiset taas että nykyään ihmiset eivät kestä mitään. Todellisuudessa nykyään on helpompaa kuin ennen, sanotaan. Kaikenlaiset tekniset vempeleet ovat helpottamassa, työsuojelu on eri luokkaa puhumattakaan työntekijöiden oikeuksista. Vanhan haikailu on typerää nostalgiaa, väitetään.

Tähän saumaan osui Hesarin kuukausiliitteestä yleensä asiaa kirjoittavan Ilkka Malmbergin juttu Aina vain paranee, jossa hän vertasi vuotta 1983 nykypäivään. Johtopäätös oli, että totta, aina vain paranee. Ironmistress ehti jo repiä väitteen kappaleiksi. Palaan Malmbergin kirjoitukseen myöhemmin.

Olen työskennellyt käytännöllisesti katsoen samassa työssä noin kymmenen vuotta. Sitä ennenkin homma oli melkein sama, mutta vastuualue oli laajempi. Tuolloin tein elämässä valinnan ja siirryin samassa firmassa omasta pyynnöstäni organisaatiokaaviossa pykälän alemmas. Päätin luopua uraputkesta perheen ja harrastusten hyväksi. Muutama vuosi sitten tosin vaihdoin työnantajaa, mutta työnkuva ei käytännössä muuttunut.

Kymmenen vuotta sitten olin tyytyväisempi työssäni. Johtopäätös: kymmenen vuotta sitten asiat olivat paremmin kuin nyt.

Väärin. Eivät olleet. Kun latasin pöydälle plussat ja miinukset vertailukohtina nyt ja silloin, plussalista oli pidempi ja kertoimet painavammat kuin miinuslistalla. Eli nyt on paremmin. (Tässä välissä huomautan, että muutaman vuoden takainen työnantajanvaihdos ei vaikuta millään tavoin plussiin ja miinuksiin – tilanne molemmissa organisaatioissa oli sama.) Plussapuolen edut olivat selvät: esimerkiksi käytettävissä oleva teknologia on tehostanut työtä huomattavasti verrattuna kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen. Miinuspuolelle jäivät lähinnä organisatoriset ratkaisut, mitenkään tarkemmin erittelemättä. Yleisesti ottaen kaikki varsinaista työtä edistämätön sälä on lisääntynyt. Henkilökemiat työtovereiden kanssa ovat samanlaiset, joten henkilösuhdemuutokset ovat merkityksettömiä, vaikka työtoverit ovatkin vaihtuneet.

Oliko vika siis minussa? Olinko tullut vaativammaksi ja siksi tyytymättömämmäksi? Mielestäni en. Jos minulta kysyttäisiin, haluaisitko mieluummin työskennellä samoissa oloissa kuin kymmenen vuotta sitten, vastaukseni olisi epäröimättä kielteinen.

Jonkin aikaa sai viettää mietintämyssy päässä, kunnes oivalsin, mistä oli kyse.
Jotkin asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan ja jotkin huonompaan suuntaan.
Absoluuttisesti nyt on paremmin.
Vika on siinä, että suurimman osan huonompaan suuntaan muuttuneista asioista ei olisi ollut pakko muuttua huonompaan suuntaan.
Jotkin huonompaan suuntaan tapahtuneista muutoksista ovat tietysti olleet väistämättömiä. Joko olosuhteiden muuttuessa tai sitten parempaan suuntaan muuttuva asia A on muuttanut asiaa B huonompaan suuntaan.
Valtaenemmistö huonommaksi muuttuneista asioista on muutettu turhaan. Ne voisivat olla edelleen samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten.

Siksi ihmiset ovat tyytymättömiä työhönsä. Nyt on paremmin, mutta pidempään työelämässä olleet muistavat ne tarpeettomasti huonompaan suuntaan muuttuneet asiat ja ovat siksi tyytymättömiä.

Eivät ihmiset vastusta muutosta sinänsä. He vastustavat huonompaan suuntaan tehtäviä muutoksia, vaikka samalla jotkin asiat muuttuisivatkin paremmiksi.

Pohdiskelin, onko tämä vain yksittäistapaus ja päätin hankkia tietoa aivan toiselta suunnalta. Rekkakuski keskustelukumppaniksi ja kysymyksiä:
- Jos vertaat omaa työtäsi kymmenen vuoden takaiseen, oletko tyytyväisempi nyt?
En ole.
- Mieti, mitä kaikkea muutoksia työssäsi on tapahtunut. Jos saisit vaihtaa kymmenen vuoden takaiseen – eli sinun pitäisi luopua kaikista niistä muutoksista, joita tässä on tapahtunut – vaihtaisitko?
Jaa… nyt tuli aika paha. Taitais mennä aika lailla tasan.
- Mitkä asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan?
No, nuo tietokonejärjestelmät nupissa ovat tietysti helpottaneet, se on suurin juttu.
- Jos mietit huonoja muutoksia, ovatko ne olleet väistämättömiä?
Kiireisyys on lisääntynyt, koska nykyään ajoja voidaan järjestellä tehokkaammin. Se on tietysti väistämätöntä. Mutta kaikki turhanaikuinen paperisota ja muu ylimääräinen työtä haittaava paska on lisääntynyt, ja se on ihan turhaa.

Eli täsmälleen sama tilanne kuin itselläni. Ei voi olla sattumaa.

Jos olisin voinut aloittaa työurani nyt, tilanne olisi parempi kuin oli aloittaessani kymmenen vuotta sitten ja minä tyytyväisempi kuin silloin. Mutta ongelma on siinä, että tiedostan oikein hyvin ne asiat, jotka olivat ennen paremmin.

Ihannetilanne olisi, jos saisi nykypäivästä viedä nuo työtä helpottavat asiat menneisyyteen tekemättä niitä turhanaikuisia huonompaan suuntaan vieneitä muutoksia. Toki valtaosa asioista on muuttunut parempaan suuntaan, kuten Malmberg jutussaan kirjoitti. Siinä vain unohdettiin ne negatiiviset ei-välttämättömät muutokset:


Sait esimerkiksi nukkua parikymmentä minuuttia pitempään. Tilastojen mukaan vuonna 1983 puolet suomalaisista oli hereillä jo kymmentä yli kuusi. Nyt joka viides suomalainen on sängyssä vielä kahdeksalta. Siis arkena. Ja näin lauantaiaamuisin ero on vielä suurempi.
Valoa on enemmän aamuisin kuin iltaisin valveillaoloaikaan – oli jo 1983. Valveillaoloaika on siirtynyt enemmän pimeän ajan suuntaan. En näe tässä mitään positiivista.

Avaat ehkä television. Vuonna 1983 sieltä olisi kuulunut näin aamulla vain vihainen sähinä.
Tai ehkä avaat radion ja valitset haluamasi kanavan. Tähän aikaan aamusta sinulla olisi ollut vuonna 1983 vain kaksi vaihtoehtoa: yleisohjelmassa diakoniasihteerin pitämä Aamu-vartio ja sen jälkeen Varhaiskonsertin uusinta, rinnakkaisohjelmassa taas Sävelradio ja sen jälkeen Jumppahetki.

Kun määrä kasvaa, laatu huononee. Vuonna 1983 katsoin televisiota päivässä sen mitä nykyään kahdessa viikossa.

Keittiösi on pieni ja ahdas, mutta se ei ole mikään ongelma, sillä kokkaamisesta ei vielä kohkata. Ruuasta puhuvat vain Patakakkosen kokit Jaakko Kolmonen ja Veijo Vanamo. Joko kuulet korvissasi ohjelman vihelletyn tunnusmelodian? Kodin vanha keittokirja saa kelvata, sen väliin taitellaan lehdistä leikattuja reseptejä.
Ja ruoka tehdään kunnon kotiruokana. Einekset tekevät vasta tuloaan. Aikaa tietysti menee enemmän, mutta terveys kiittää.

Syödään eineksiä, kalpeaa kiinankaalia, kalanmakuisia kananmunia, ja herkkuna on mutaisessa lammikossa kasvatettu kirjolohi. Eletään talouskyljysten, gotlerin, balkanin ja maidon aikaa – sinistä maitoa juodaan jo jonkin verran enemmän kuin punaista, mutta rasvatonta ei juuri ollenkaan.
Ja kärsitään vähemmän ruoka-aineallergioista. Tosin ne olivat teollisen ruuan myötä jo alkaneet yleistyä. Toisaalta valikoimat ovat kasvaneet vuoteen 1983 verrattuna valtavasti ja hyvä niin.

Yleisradio päättää, mitä katsotaan. Koska kansalaisen tulee katsoa iltauutiset, ne tulevat molemmilta kanavilta samaan aikaan.
Ja olivat muuten helvetin paljon laadukkaammat kuin nykyuutiset. Määrä kasvaa, laatu huononee.

Hesarin pääkirjoitussivulla on Kari Suomalaisen sarjakuva, jossa hän pilkkaa luonnonsuojelijoita ja vihreitä. Vihreät eivät vielä ole puolue, eikä liikkeellä ole edes johtajaa, mutta se on saanut edelliskuun eduskuntavaaleissa lävitse kaksi kansanedustajaa.
Kari on piirtänyt joukkion epämääräistä pitkätukkaista väkeä ja vähättelee, että "oli kyseessä rauha, ydinvoima tai luonnonsuojelu, niin liikkeellä on aina sama vähemmän luottamusta herättävä porukka". Hän laskee, että heitä on kuitenkin koko Euroopan mielenosoituksissa vain noin puolet siitä määrästä, joka seuraa televisiosta Reinikaista.
Vieressä on komisario Reinikaisen kuva, jossa hän sanoo, että "pankaas nyt lapset pistäen kotianne kohti, tai syntyy tommonen vaihtoehtoliike. Meinaan liikettä ilman vaihtoehtoo."
Tampereen murteesta on juuri tullut uusi huumorimurre, kun vielä muutama vuosi sitten oltiin hauskoja lähinnä savoksi.
Vuonna 2013 Karin vitsi kuulostaa typerältä, mutta epäilemättä sille nauretaan aamulla vuonna 1983 monessa kodissa, sillä asenteet ovat jyrkkiä ja arvot kovia.

30 vuotta sitten sille vielä naurettiin, nykyään se on tajuttu hyytäväksi totuudeksi. Kari oli näkijä.

Nojatuolistaan rasistisia ja sovinistisia puhuva Archie Bunker sopii tähän ilmapiiriin hyvin.
Archie Bunker oli suvaitsevainen mies. Yhdessä jaksossa häntä yritettiin houkutella Ku-Klux-Klanin tapaiseen järjestöön, mutta Bunker totesi saaneensa verensiirron mustalta naiselta ja kehotti porukkaa painumaan hevon kuuseen. Jos haluaa suvaitsemattomuuteen tutustua, kannattaa katsoa mitä vihervasemmisto kirjoittelee perussuomalaisista. Hauska yksityiskohta muuten, että Archieta esittänyt Carroll O'Connor oli siviilissä varsin liberaali, kun taas hänen ultraliberaalivävyään "Läskipäätä" esittänyt Rob Reiner tiukka konservatiivi. Ilmeisesti parodiaa pystyy tekemään parhaiten vastakkaiselta puolelta aatekenttää.

Suomi on kova maa. Lasten ruumiillista kuritusta ei ole vielä kokonaan kielletty. Se tarkoittaa, että kivun ja vähäisen ruumiinvamman tuottaminen ei ole kielletty eikä sovi puuttua, jos näkee puistossa isän vähän läiskivän lastaan.
Jos vaihtoehtoina on tuo ja nykyinen ”saat sakot jos hipaiset”, valitsen milloin tahansa vuoden 1983. Jos sana ei tehoa, niin kiinni ja rangaistusaitioon. Ei lapsi sinne mene, ellei tiedä joutuvansa sinne tarvittaessa kantamalla. Eikä siellä pysy, ellei tiedä joutuvansa tarvittaessa kiinnipidetyksi.

Miesten ja naisten asenteet ovat hyvin kaukana toisistaan – yhtä kaukana kuin palkat. Esimerkiksi peruskoulun luokanopettaja saa kuukaudessa 7015 markkaa, mutta lähes 800 markkaa enemmän, jos hän on mies.
Koska miehet ovat virkaiältään vanhempia, tekevät pidempää päivää ja ovat suhteellisesti useammin johtajaopettajia. Ei palkkataulukossa sanota ”tästä työstä sitten enemmän liksaa jos on killuttimet” eikä sanottu tuolloinkaan.

Siviilipalvelusmiehiä ei katsota hyvällä. Heitä on vain pari prosenttia asevelvollisista. Sivariksi päästäkseen on kyettävä perustelemaan maailmankatsomuksensa tutkintalautakunnalle, johon kuuluu tuomari, upseeri, pappi, sosiaalityöntekijä ja psykiatri.
Aseeton kansa on kelvoton kansa. Niin kauan kun asevelvollisuus katsotaan tarpeelliseksi, siviilipalvelusta ei tarvita. Armeijassa voi palvella aseettomana, jos vakaumus estää ja hyvä niin. Nykyään maanpuolustukseen suhtaudutaan paljon välinpitämättömämmin eikä se tiedä hyvää.

Auta armias, jos Suomeen tulvahtaisi pakolaisia, sillä rasismi on yleistä ja hiljaisesti hyväksyttyä. Kysykää vaikka romaneilta. Rasismi ei vain tule ilmi, koska ei ole vierasmaalaisia. Kysyttäessä useimmat tietenkin ovat sitä mieltä, että on sama, minkä värinen ihminen on, vaikka olis vihree.
Eikä oikeasti olekaan. Rasismi syntyy arkipäivän kohtaamisista. Romanien kanssa kohtaamiset olivat tuolloinkin suureksi osaksi negatiivisia. Nykyään romaneja ei halveksita yhtä paljon, kun somalit ovat tulleet tilalle. Mutta miksi kiinalaisia ei halveksita, heitä on maassa suunnilleen yhtä paljon kuin somaleja?

Vielä vuonna 1983 uudet kerrostalolähiöt ovat kauttaaltaan valkoisten kantasuomalaisten asuttamia, nimitaulut täynnä makkosia, kolehmaisia, limpereitä ja lumpereita. Pihoilla ja ostareilla kuulee vain suomea tai suomenruotsia.
Oikeasti, onko etninen värinä jokin arvo sinänsä?

Ulkomaalaisia on Suomessa vähemmän kuin prosentin neljäsosa, sillä heidän maahantulonsa estää ulkomaalaistoimiston päällikkö Eila Kännö.
Huomaa että Malmberg ei ole lukenut Kännön muistelmia eikä tunne hänen alaisiaan. Kännö esti vain ei-toivottujen ulkomaalaisten maahantulon, ei kunnon väen. Vaan onpahan saatu monikulttuurista värinää eikä tarvitse itse miettiä mihin ne ylimääräiset palkkarahat käyttäisi, kun makselee turkkilaisten kebabstarttirahoja ja somalien diskokuluja.

Uutisetusivun isoin juttu on Skdl:n eduskuntaryhmän hajoaminen. Uusista ajoista kertoo sekin, että uutisen vieressä kerrotaan Tuure Junnilan paluusta eduskuntaan. Haastattelussa hän arvostelee Kekkosta ja kokoomuksen pitämistä vuosikymmenien ajan oppositiossa. Kekkonen hiipuu parhaillaan Tamminiemessä. Neuvostoliiton kollega Juri Andropov ei voi paljon paremmin, mutta häntä talutellaan kainaloista neuvottelupöytiin.
Ei Neuvostoliittoa 2013. Että voi olla nannaa. Ei kommunisteja 2013. Aaaaah. Kommunisteista mutatoituneet vihervasemmistolaiset 2013. Aaaarggghhh.

Mutta jos ajat tuntuvat muuttuvan näinä vuosina vauhdikkaasti, niin nyt menneen ajan saattaa jo kelata takaisin, sillä kauppoihin ovat ilmestyneet ensimmäiset kuvanauhurit.
Ne mullistavat televisionkatselun. Ikävä kyllä nämä nauhurit maksavat viitisen tonnia, siis markkaa. Sairaanhoitajan palkka (5 285 markkaa) riittäisi siihen juuri ja juuri, mutta kun ne verotkin pitää maksaa.
Halpaelektroniikkaa ei ole. Länsisaksalaisen television saa opettajan puolen kuun palkalla. Ei siis ihme, että televisiota varten säästetään kuukausia, ja jos siihen tulee vika, kutsutaan korjaaja. Kuka voisi uskoa, että vanhoja vastaanottimia kertyy jonain päivänä kasoittain vinteille ja kierrätyskeskuksiin, ihmiset maksavat niiden poiskuljetuksesta ja joka köyhällä on kengät, kännykkä ja televisio – joillakin taulutelevisio.
Ylipäänsä kulutustavara on vuonna 1983 vielä kallista: t-paidat, kengät, pusakat, työkalut, radiot, lelut, pokkarit, kasetit, huonekalut. Aasialainen halpatuotanto ei laske hintoja. Polkupyörää ei hylätä hankeen.

Tämä hyvä. Vähät siitä, että laatu on huonompi – ominaisuuksia on enemmän ja hinta murto-osa entisestä. Mutta kyllä minä olisin valmis maksamaan pesukoneesta 50 % enemmän, jos se kestäisi tupla-ajan. Samoin mistä tahansa muusta kodintuotteesta, jonka kehitys ei enää tuo uusia merkittäviä ominaisuuksia, kuten auto, mikrouuni, … ainoa poikkeus nykyään taitaa olla tietokone.

Vuonna 1983 aamut eivät ole vielä muuttuneet hätäisiksi. Lehti luetaan rauhassa ja kuunnellaan aamu-uutiset. Suihku on sentään jo 70 prosentissa asunnoista, mutta esimerkiksi vanhoissa helsinkiläisasunnoissa se ei ole selviö. Ihmiset osaavat peseytyä lavuaarissa tai tuolille nostetussa pesuvadissa.
Ei ollut kodissa suihkua, ei. Tässä on menty parempaan suuntaan.

Nuuhkit työvaatteitasi. Ne olisi pitänyt illalla panna parvekkeelle. Toisaalta muidenkin vaatteet haisevat tupakalta. Työpaikoilla ilma on savusta sinisenä, haisevia tuhkakuppeja on siroteltu sinne tänne.
Suomalaiset polttavat vuonna 1983 kaksi kertaa niin paljon kuin vuonna 2013 – ravintolassa, työpaikalla, ruokapöydässä, kokouksessa, junassa ja lentokoneessa.

Taas plussaa nykyajalle. Kun muutama vuosi sitten tupakkalakiin tuli jokin tiukennus, minulta kysyttiin jossain gallupissa vainotaanko tupakoitsijoita jo liikaa. Vastasin että selvästikään ei vielä riittävästi, koska niitä on vielä jäljellä.

Pysäkillä ei ole graffitia, mutta on se töhritty. Tuota sanaa ei vielä tunneta. Töhryt ovat kuulakärkikynällä tehtyjä nimikirjaimia ja kömpelöitä piirroksia. Niiden viesti on helppo ymmärtää.
Kyllä muistini mukaan 1983 tunnettiin jo sana graffiti ja spraymaalit, mutta voi tietysti olla että erehdyn ja tulivat vasta parin vuoden kuluttua. Sotkemisen yleistyminen ei nyt ainakaan voi olla positiivista, pisteet vuodelle 1983.

Kosteutta vastaan ei ole muuta suojaa kuin sateenvarjo ja umpinainen sadetakki. Goretexia ei tunneta, joten jalkasi ovat märät.
Pointsin nykyajan tekstiileille.

Kännykättömät matkustajat tuijottavat mykkinä eteensä, ja jöröstä kuskista näkyy kantasuomalainen paksu niska.
Täällä Huitsinnevadassa sama tilanne yhä, paitsi että kännykät on. Kuskit ovat suomalaisia, koska täällä linja-autokuskin palkalla kykenee asumaan ilman suojavärilisiä toisin kuin kehä III:n sisäpuolella.

Pankinjohtajan tapaaminen on jännittävä paikka. Mutta sinun täytyy vain antaa luotettava vaikutelma, vähän niin kuin Alkossa ja ravintolan ovella. Viime aikoina pankkien luotonanto on kyllä jo vähän höltynyt.
Eikä nuorten maksuhäiriöistä ollut kuultukaan.

Pörssi ja osake ovat valtaenemmistölle yhtä hämäriä käsitteitä kuin nuo tulevaisuuden kolme kirjainta: A.T.K.
ATK onkin suunnilleen ainoa asia, jonka paremmuudesta kaikki ovat samaa mieltä.

Moni käy pankissa myös panemassa. Ihmiset säästävät. Se tarkoittaa sitä, että ostokseen hankitaan ensin rahat ja haetaan se vasta sitten.
Ilmeisesti olen vanhanaikainen, koska tämän olen pitänyt asuntoa lukuun ottamatta aina tapanani.

Luottokortteja on vain johtajilla. Jos rahat loppuvat ennen tilipäivää, on taas käännyttävä kaverien puoleen.
Talousmatematiikan peruslause: tulot > menot. Tuolloin oli vaikeampaa rikkoa sitä.

Työpaikalle tulet mielelläsi. Siellä on kavereita, sillä väkeä on paljon: on kaikenlaista portinvartijaa, juoksupoikaa, assistenttia, harjoittelijaa. On ihan selviä suojatyöpaikkojakin sellaisille, jotka eivät oikein enää jaksa muiden tahdissa. Kyllä he siinä sivussa menevät.
Pysyivät poissa pahanteosta ja sosiaalielätyksestä. Kyllä minä maksaisin mieluummin työttömälle siitä että leikkaisi nurmikkoni ja mättäisi polttopuut pinoon kuin että teen sen itse ja verorahat kiertävät kohteeseensa vastikkeetta.

Teollisuus tarvitsee vielä käsipareja tekemään tylsiä työvaiheita. Rakennustyömailta kajahtelevat suomenkieliset huudot, eikä siivoojan kanssa tarvita englantia. Kaupoissa on myyjiä, ravintoloissa tarjoilijoita, ovilla portsari, kuorma-autoissa apumies, ratikoissa rahastajia – ihme, ettei takseissa. Ei puhettakaan, että veisit itse pois astiat.
Ja nuorena pääsi kesätöihin, kun meni kysymään siististi pukeutuneena. Nykyään töihin pääsee parhaiten, jos ensin perseilee kunnolla, niin sitten jokin sopeuttamisprojekti järjestää jotakin.

Eläkkeelle vuonna 2012 jäänyt Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja, sosiologi Matti Virtanen myöntää, että hänelläkin on noista ajoista kultaiset muistot.
"Tulevaisuus oli täynnä mahdollisuuksia ja minulla unelmien duuni."
Vuonna 1949 syntyneenä Virtanen kuuluu suuriin ikäluokkiin. Ne olivat tuolloin vähän yli kolmikymmenvuotiaita – silloin ei vielä puhuttu kolmekymppisistä. Virtanen oli saanut työpaikan Alkoholipolitiikka-lehdessä, julkaissut kiitetyn kirjan suomalaisesta viinakulttuurista, saanut toisen lapsen ja hankkinut pienen kesämökin.
Sodankäynyt sukupolvi oli luopumassa johtopaikoista. Virtasen mielestä silloin syntyi myös sovinto jatkosodan käyneen sukupolven ja suurten ikäluokkien välille. Vanhat kaunat katosivat.
"Siinä oli jäidenlähdön tunnelmaa."

Johtotehtäviin pääsi, kun oli käynyt keskikoulun. Vakinainen työpaikka oli jokaisella nyt tuntemallani tuolloin kolmikymppisellä. Ei ole nykyisillä kolmikymppisillä.

Mutta otetaanpa esimerkki ostovoimasta. Hesarin etusivulla Kukkura-kauppa tarjoaa huhtikuussa 1983 Kulta-Mokkaa hintaan 13:95 mk. Kahvipaketin sai noin puolen tunnin työllä, keskimääräisellä työntekijän tuntipalkalla.
Maaliskuussa 2013 S-Marketin Juhla-Mokka-tarjous on 2,89 euroa. Nyt sen ansaitseminen vie kymmenen minuuttia.
Asuttiinkin ahtaasti: neliöitä henkeä kohti oli vain 64 prosenttia nykyisistä.
Vapaa-aikaa oli vuonna 1983 vähemmän kuin nyt, miehet olivat vähemmän kotona, kotityöt jakaantuivat epätasaisemmin, vanhemmat viettivät vähemmän aikaa lasten kanssa, suomalaiset ulkoilivat ja liikkuivat selvästi vähemmän.
Miehet oirehtivat: lähes 1 000 miestä päätyi vuonna 1983 itsemurhaan. Viime vuonna miesten itsemurhia oli noin 700. Itsemurhien määrä on laskenut jyrkästi jo kaksi vuosikymmentä.
Jos sairastuit vakavasti, pääsit 1983 ehkä nopeasti upouuteen terveyskeskukseen, mutta 2013 jäät paljon varmemmin henkiin.

Tässä pisteet taas nykyajalle.

Tai jos lapsesi sairastuu. Silloin vastasyntyneen avosydänleikkaukset olivat dramaattisia tapahtumia, nyt ne ovat sairaalassa arkipäivää. Aikuisille sydänpotilaille tehtiin ohitusleikkauksia, jotka vaativat paljon henkilökuntaa ja tehohoitopäiviä. Nyt tehdään näppäriä pallolaajennuksia – sairaalassa vietetään yö ja sairauslomaa tulee viikko. Vuonna 1983 tuskin tiesit sanaa pallolaajennus.
Pointsit nykyajalle. Tosin eläkkeissä riittää maksamista.

Kotimaiset ympäristöuhat ovat hälvenneet. Vuonna 1983 Suomen ympäristön tila oli paljon huonompi kuin nykyisin. Teollisuus ja asutuskeskukset työnsivät vesistöihin fosforia ja typpeä, ja järvistä monet olivat saastuneet uimakelvottomiksi. Lannoitteet valuivat jokiin, oli kuolleita kaloja ja leväpuuroa. Kaikkein pahinta oli 1960-luvun lopussa. Vantaanjoessa killui kakka, ja joessa uivat pikkupojat tunnisti ihottumasta.
Nyt taajamien jätevedet käsitellään puhdistamoissa, ja vesistöistä suurin osa on luokiteltu joko erinomaisiksi tai hyviksi. Helsingin rantavesiin suunnitellaan uimaloita ja kylpylöitä.
Vuonna 1983 surtiin Euroopan happosateita, nykyisin koko sana on nuoremmille tuntematon. Metsissä puut tursuavat taas naavaa. Se ehti saasteiden takia välillä kadota Etelä-Suomesta.
Ilmanlaatu on parantunut huomattavasti voimaloiden ja teollisuuslaitosten lähettyvillä. Sammalten raskasmetallipitoisuudet ovat tuntuvasti pienentyneet.
Vaikka autoliikenne on moninkertaistunut, autojen pakokaasupäästöt ovat vähentyneet ja Helsingin ilma on paljon parempi nyt kuin 1983.
Hiilidioksidipäästöt ovat sen sijaan kasvaneet. Kasvihuoneilmiöstä ei osattu puhua vuonna 1983.

Oli se aikaa. Happosateiden tuhoja pelättiin, mutta enää ei tarvitse. Kasvihuoneilmiötä ei vielä tarvinnut pelätä. Eikä osattu vielä pelätä otsonikatoakaan. Eikä enää tarvitsekaan…

Nyky-Suomi käyttää enemmän luonnonvaroja, ja sen lisääntynyt energiankäyttö lämmittää ilmakehää enemmän kuin vuoden 1983 Suomi.
Ja Suomi on edelleen yksi niistä harvoista maista, joiden luonnonvarojen tuotto – käyttö -saldo on positiivinen.

Mutta merikotkia on ainakin kymmenen kertaa niin paljon, ilveksiä kahdeksankertainen määrä, valkoselkätikkoja kuusinkertainen. Karhukanta on kaksin-kolminkertaistunut. Susi on niin poliittinen eläin, että siitä ei uskalla sanoa mitään.
Hyvä näin. Silloin oli suurharvinaisuus, että näki ilveksen jäljet. Nykyään ei viitsi edes tupsukorvaansa lotkauttaa, jos joku näistä kertoo.

Maailmassa menee varsin hyvin. Mutta miksi hyvät uutiset eivät mene perille?
Nälänhädät ovat väistyneet, globaali keskiluokka kasvaa kohisten, kehitysmaat käyvät kauppaa keskenään. Köyhätkin afrikkalaiset kantavat kännyköitä ja sopivat bisneksistä. Ripeimmin vaurastuvat maat ovat nyt Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja Aasiassa.
Maailman lapsikuolleisuus on Unicefin mukaan lähes puolittunut 20 vuodessa. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa se on vähentynyt vielä ennakoituakin nopeammin. Malariakuolemat ovat vähentyneet, hiv-tartunnat harvinaistuvat. Väestönkasvu alkaa olla hallinnassa.

Sitten kun saisi vielä väestönkasvun pysähtymään sieltä mistä pitäisi. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi maahanmuutto kulkee siihen suuntaan, että ne jotka ovat omista maistaan tehneet persläpiä lisääntyvät kuin kanit ja muuttavat kelvollisiin valtioihin muuttamaan niitä samanlaisiksi persläviksi. Eikö olisi fiksumpaa, että paremmista maista muutettaisiin tekemään huonompia maita paremmaksi?

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Korean sota 2.0

Suosikkiniemimaallani Koreassa sattuu ja tapahtuu jälleen kerran. Kim Jong-unilla tuntuu olevan tässä kuussa pahimman mittakaavan PMS. Ensin hän otti ja sanoutui irti Korean sodan aseleposopimuksesta ja julisti maiden välillä vallitsevan sotatilan. Eipä aikaakaan, kun maan armeija ilmoitti saaneensa luvan ydiniskuun. Kohta televisiossa pyörivätkin jo videot, joissa mm. Valkoinen talo päätyi ohjusiskun kohteeksi. Pullistelu jatkui, kun ohjusten ilmoitettiin olevan jo laukaisuvalmiina. Sotatunnelmia lietsottiin vielä kehottamalla ulkovaltojen lähetystöjä evakuointiin. Mitä ihmettä Koreassa oikein on tapahtumassa?


1. Pohjoisen näkökulma

Pjöngjangin vallanpitäjien vinkkelistä katsoen tilanne on selvä. Kusessa ollaan. Diktatuuri on sortumassa tasan samaan asiaan kuin Euroopan itäblokki reilu 20 vuotta sitten eli tiedonvälitykseen. Talous on pahasti kuralla, mikä nyt on väistämätön seuraus sosialismista. Tämä ei ole tärkeää. Tärkeää on se, että muun maailman menestys pitäisi pystyä pimittämään kansalta. Viimeisen viiden vuoden aikana tämä ei ole enää onnistunut. Vaikka vain ani harva pohjoiskorealainen on onnistunut käymään ulkomailla, tämä määrä on moninkertaistunut. Ympäri Afrikkaa rakennetaan mahtipatsaita pohjoiskorealaisella ammattitaidolla, jopa naisten jääkiekkomaajoukkue pelasi jokunen vuosi sitten Vierumäellä MM-kisojen alasarjassa, Venäjän Vladivostokissa työskentelee rakennusmiehiä hankkimassa kipeästi tarvittavaa ulkomaanvaluuttaa, maan sisälläkin yhteistyöyrityksissä päädytään ulkomaalaiskontakteihin. Vaikka yksikään ulkomailla käyvä ei pääse ruskettumaan kun kaikki varjostavat toisiaan, niin aina vähän tietoa tihkuu eteenpäin. Tästä selvä merkki on se, että Jalujoen ylittävien, Kiinaan tulvivien pakolaisten määrä on moninkertaistunut. Jos määrä väliaikaisesti laskeekin, se on merkki ainoastaan rajakontrollin kiristymisestä. Halukkaiden määrä kasvaa koko ajan, kun tieto lisääntyy.

Analyytikkojen mukaan tilannearvion tekee ongelmalliseksi se, että on epävarmaa kuka Pjöngjangissa todella päättää vai onko käynnissä valtataistelu. Pohdiskelin asiaa reilu vuosi sitten vallanvaihdon yhteydessä. Tällä kertaa asia on yhdentekevä. Päätti Pjöngjangissa kuka tahansa, johtopäätös on sama: jos valta halutaan säilyttää, rajat on suljettava ja tiedonvälitys tukahdutettava ennen kuin kansa kapinoi. Vuoden 1989 opetukset muistetaan. Ongelmana on se, että hyvälle on annettu jo pikkusormi ja se uhkaa viedä koko käden. Pohjois-Korea ei kestäisi enää uutta nälänhätää 90-luvun tyyliin. Kansa nousisi kapinaan. Toisaalta jos informaatiovirta jatkuisi entisellään, kansa kapinoisi ajan myötä joka tapauksessa.

Tarvittavat toimenpiteet ovat ilmeiset. Kansalaisten ulkomaalaiskontaktit on karsittava ehdottomaan minimiin. Tästä hyvä esimerkki on Kaesongin yhteistoiminta-alueen sulkeminen. Mikäli kontaktien rajoittamisessa onnistutaan, menee vielä useita vuosia kunnes propagandasyöttö riittää hälventämään ihmisten muistikuvat vauraasta lännestä. Toisaalta yhteistyöstä luopuminen tarkoittaa valuuttavirran katkeamista, nälänhätää, kapinaa ja hallituksen tuhoa. Siksi on samanaikaisesti kalisteltava sapelia ja yritettävä kiristää ydinaseohjelmalla ruoka- ja tavara-apua. Se on ainoa keino pysyä vallassa.


2. Etelän näkökulma

Virallisesti Etelä-Korea ajaa Koreoiden yhdistymistä. Käytännössä kukaan järjissään oleva eteläkorealainen poliitikko ei sitä halua. Kustannukset olisivat tähtitieteelliset. Jonkinlaista vertailukohtaa saa Saksojen yhdistymisestä. Korean kohdalla tilanne olisi vielä pahempi. Eroa on jatkunut kohta 70 vuotta, ei 45. Saksat eivät käyneet keskinäistä katkeraa sotaa. Ennen eroa Saksa oli itsenäinen maa, Korea ei. Itä-Saksan asukasluku oli alle kolmasosa Länsi-Saksasta, Pohjois-Korean yli puolet Etelä-Koreasta. Elintasokuilu ei ole kolminkertainen, vaan kaksikymmenkertainen. Itäsaksalaiset tiesivät aika tarkkaan, missä lännessä mennään, pohjoiskorealaiset voisivat yhtä hyvin matkustaa Marsiin ja vaativat koulutuksen selvitäkseen edes etelän elämän alkeista.

Koreoiden yhdistymistä ei toivo yksikään alueen valtapelureista. Se toisi aluksi epävakautta ja lopulta yhdistynyt Korea olisi vakava kilpaililja niin Japanille kuin Kiinallekin. Tuskin Venäjäkään olisi kovin innostunut, Yhdysvallat taas menettäisi hyvän syyn sotilaalliseen läsnäoloon Kaukoidässä. Sota Koreassa olisi äärimmäisen riskialtista kaikille, myös ilman ydinaseita. Vaikka yhdistyminen jollain konstilla tapahtuisi rauhanomaisesti, Korean talous romahtaisi, mikä ei olisi välttämättä hyvä kilpailijoillekaan. Korean nousuun kestäisi yksi sukupolvi, mutta se olisi väistämätöntä, minkä todistaa historia. Korean sodan jäljiltä maan elintaso oli normaalia afrikkalaista luokkaa. Noin kaksi ja puoli miljoonaa eteläkorealaista siviiliä kuoli sodan seurauksena. Soul oli jyrätty maan tasalle sen vaihdettua omistajaa neljästi. Koko Korean niemimaalla oli tasan yksi suuri kaupunki (Pusan), jota ei vallattu vähintään kahta kertaa. Pohjois-Korealla oli teollistuneena periaatteessa paremmat lähtökohdat kuin maatalousvaltaisella etelällä, mutta parikymmentä vuotta sodan jälkeen Etelä-Korea meni heittämällä ohi. Yksi sukupolvi ja jokin muu kuin kommunistinen järjestelmä on kaikki mitä tarvitaan, kunhan maan väestö on jotain muuta kuin afroniloottista eikä tunnusta islamia. Jos Korea yhdistyisi nyt, vuonna 2040 se olisi Japanin veroinen mahti. Mutta siinä välissä pitäisi maksaa hirvittävä hinta.

Eteläkorealaisten poliitikkojen ajatus Koreoiden yhdistymisestä on sama kuin kaikkien poliisien rukous: Hyvä Jumala, jos sen pitää tapahtua, älä anna sen tapahtua minun vartiovuorollani.


3. Arvio tilanteesta

Pohjois-Korea pullistelee ja yrittää kiristää myönnytyksiä. Joukkoja ei ole ryhmitetty hyökkäystä varten. Todennäköisesti seuraa joitakin tykistön laukauksia tai ehkä jopa ydinaseettoman ohjuksen laukaisu Etelä-Korean alueelle, jonka jälkeen Pohjois-Korea toteaa torjuneensa imperialistien uhan ja vetäytyy mahdollisen avustussaaliinsa kanssa koloonsa kyhjöttämään.

Pohjois-Korean johtajat eivät ole mitään hölmöjä. Ainakin kenraalit tietävät, ettei maalla olisi tosisodassa mitään mahdollisuuksia. On ollut hauska seurata joitakin keskusteluketjuja aiheesta (esimerkki). Poikkeuksetta keskustelijat voidaan jakaa kolmeen ryhmään:
1) Pessimistit. Heidän mukaansa P-K kykenee keskittämään koko ohjus- ja tykistöpatteristonsa sen verran lähelle rajaa, että Soul menee muutamalla ensimmäisellä yhteislaukauksella päreiksi.
2) Optimistit. Heidän mukaansa USA ja E-K kykenevät valvomaan rajan läheisyyttä satelliitein ja lennokein niin tehokkaasti, että joka ainoa asema muutaman kymmenen kilometrin syvyyteen asti voidaan tuhota täsmäasein jo ennen ensilaukausta tai ainakin ennen toista.
3) Realistit. Tällä ryhmällä on yleensä sen verran käytännön kokemusta, että he tietävät kaikkien armeijoiden kaikkialla maailmassa koostuvan järjestelmällisistä ja satunnaisista mokailuista, jotka kuitenkin jotekin klonksuttavat asiaa eteenpäin. Kaikkea ei voi havaita, eivätkä kaikki ammukset osu.
Kaikkien ryhmien yhteinen näkemys on kuitenkin se, että pohjoinen häviää.

Todennäköisin skenaario all-out -sodan puhjetessa olisi se, että P-K kykenee ampumaan jonkin aikaa, mutta etelä USA:n täsmäaseiden tuella jauhaa suorituskyvyn muutamassa päivässä olemattomiin, jonka jälkeen saatetaan edetä pohjoiseen seurauksena verinen sota tai sitten solmia aselepo. Mutta Korean sotaa, versio 2.0, ei tule. Voi olla, että sota tulee, mutta se ei ole mikään all out -sota. Vaikea taistella täysillä, kun melkoinen osa sotilaista ei edes halua - halukkuuden määrää voi vielä dramaattisesti laskea Etelä-Korean järkevä propaganda.

Koska pohjoisen kenraalit tietävät tilanteen, varsinaiseen sotaan tuskin lähdetään. Mahdollista se toki on ja varmin merkki sodan puolesta toisaalta on se, että luotettavasti virhearvioita tekevä Erkki Tuomioja pitää sotaa erittäin epätodennäköisenä. Mikäli sota syttyy, se syttyy todennäköisesti vahingossa; tällöin Pohjois-Korean valtataistelu johtaa tapahtumaketjuun, jonka seuraus on kaikille kamppailun osapuolille ei-toivottu, mutta väistämätön. Täysimittaisen sodan etenemistä on erittäin vaikea ennustaa, koska se olisi ensimmäinen tosisota kymmeniin vuosiin. Viime aikoina sodat ovat olleet epäsymmetrisiä (kehittynyt armeija vs sissit) tai sitten kevyin asein käytyjä paikallisia konflikteja. Kaksi täysimittaista armeijaa ei ole iskenyt yhteen sitten - niin, edellinen kerta olikin juuri Koreassa 1950-53. Irakin sotia kun ei voi laskea, niissä kun toisena osapuolena oli arabiarmeija, joita ei voi ottaa vakavasti. No, Kuuden päivän sota ja Jom Kippur sentään pääsevät lähelle, koska arabeilla sentään oli moninkertainen ylivoima.


4. Propagandahyökkäys

Etelä-Korea on hoitanut propagandaa pohjoisen suuntaan todella surkeasti. Hyvänä esimerkkinä siitä on tapa, jolla Pohjois-Koreaan matkannutta yhdistymisaktivistia kohdeltiin hänen palatessaan yhteisen turvallisuusvyöhykkeen kautta etelään. Video on karua katsottavaa ja huonoa PR:ää tapahtumaa seuranneille sadoille pohjoiskorealaisille.

Mikäli käy ilmi, että Pohjois-Korea todella valmistelee hyökkäystä ryhmittämällä joukkojaan rajalle, Etelä-Korean on noudatettava strategiaa joka minimoi vahingot. Sodan se voittaa joka tapauksessa, kyse on siitä miten se tehdään pienimmillä ihmis- ja materiaalivaurioilla. Etelän paras ase pohjoista vastaan on totuus. Tällöin hyvä valinta on Hearts and Minds -strategia. Pohjoiseen on kerrottava totuus tilanteesta. Jos kansa kapinoi, ryhtyy passiiviseksi tai alkaa joukoittain marssia etelää kohti, on vaikea ampua kranaatteja etelään kun ei ole ampujia.

Ongelma on tiedon levittäminen; radio- tai TV-lähetyksiä pohjoiseen ei voi suunnata, koska siellä käytössä on ainoastaan valmiiksi valtion kanaville viritettyjä vastaanottimia ja kännykkäverkkoakin valvotaan tarkasti.

Mutta ratkaisu on jo olemassa ja sitä paitsi testattu. Ihmisoikeusaktivistit ovat useita kertoja lähettäneet ilmapalloilla lentolehtisiä rajan yli. Kylminä pakkastalvina on lähetetty jopa jättipalloilla sukkia rajan yli lämmikkeeksi. Etelä-Korean hallitus on suhtautunut toimiin lievästi sanoen nihkeästi, mikä sekin on merkkinä sen todellisesta haluttomuudesta yhdistymiseen.

Kuvitellaanpa kuitenkin, että Etelä-Korean hallitus varautuisi kaikessa hiljaisuudessa omaan ilmapallo-operaatioonsa. Mikäli pohjoisen hyökkäys näyttäisi uhkaavalta, etelä laukaisisi oman ilmapallopropagandansa. Olisi helppoa lähettää liikkeelle tuhansia, jopa miljoonia ilmapalloja. Näihin koottaisiin sitten pikkuinen rauhanomainen paketti. Pohjois-Korean hallitus ei voisi ampua niitä kaikkia alas ja melkoinen osa sisällöstä päätyisi väistämättä yksityisille kansalaisille.

Ilmapallojen kantokyky ja lentoaika ovat tietysti riippuvaisia pallon paineesta, koosta ja lastista ja kantomatka vallitsevista sääolosuhteista. Se olisi kokeiden mukaan kuitenkin riittävä, kunhan tuuli käy oikeasta suunnasta. Lastin sisällön valinnassa kannattaisi kuunnella loikkareita; millaisen paketin he uskoisivat tuottavan parhaan tuloksen. Pakkauksessa voisi olla esimerkiksi:
1) ruokaa (esim. suklaapatukoita, pussiaterioita). Nälänhätää kokevalle kansalle voisi olla melkoinen miettimisen paikka, kun näkee kuinka joillakin on varaa heittää sapuskaa taivaan tuuliin avuksi. Puhumattakaan siitä, että kun pakkauksia olisi erilaisia, se herättäisi varmasti ajatuksia etelän tuotantokyvystä.
2) elektroniikkaa (kännykkä, MP3). MP3:een voisi ladata musiikkia, ohjelmia - kaikkea mitä nyt mieleen tulee. Kännykässä olisi prepaid ja veivattava laturi (kännykän sisältävissä ilmapalloissa pitäisi tietysti olla lyhyempi kantomatka, jotta ne yltäisivät etelän verkkoon, ellei sitten lähetettäisi satelliittipuhelimia). Käyttöohjeet mukana: soita mihin tahansa numeroon (operaattorien tunnukset lueteltu) ja kysy, miten etelässä menee. Tällöin etelän kansalaiset pitäisi tietysti nopeasti julkisin tiedottein valmistaa vastaamaan pohjoisen yllätyspuheluihin.
3) vaatteita (sukkia tuotemerkein ym.) Luulisi pistävän ajattelemaan.
4) tiedotteita (sisältö mietittävä tarkoin, tai sitten ihan sanoma- ja aikakauslehtiä). Pelkän propagandan lisukkeena olevat normaalit painotuotteet saavat tynnyrissä eläneen pohjoiskorealaisen takuulla pohtimaan, että kaikki ei taidakaan olla ihan kuten Ri Chun-hee telkkarissa kertoo.

Miljoonien ilmapallojen propagandamyrskyssä on tietysti se riski, että pohjoisen johto hyökkää kostoksi. Mutta paha on hyökätä, jos ei ole halukkaita hyökkääjiä. Jokainen kommunistinen yhteiskunta romahtaa aina sisältäpäin ja se on myös Pohjois-Korean kohtalo. Kyse on vain siitä, tapahtuuko se nyt vai myöhemmin ja onko romahdusta vauhditettava pakon edessä.