Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


tiistai 19. syyskuuta 2017

Apinoiden kuninkaat

Taannoin uusin kirjoitukset sekä Venäjän tsaarien että Englannin kuninkaiden verenperimästä. Niissä todettiin kotimaisuusasteen olevan varsin alhainen ja suonissa virtaavan enimmäkseen saksalaista polttoainetta. Vakiokommentaattori Veijo Hoikka ehdotti, että tekisin vastaavan tutkimuksen Ruotsin kuninkaallisista. Yleisesti kun kuvitellaan, että kuningassuku on ranskalaista. No, eipä muuta kuin kaivautumaan kuninkaallisiin sukutauluihin.

Käytin samaa metodia kuin Englannin kuninkaita tutkiessa eli kuljin kahdeksanteen sukupolveen asti taaksepäin. Tämä tarkoittaa 256 esivanhempaa per lärvi. Jokaisen näistä 256 esivanhemmasta katsottiin edustavan sitä kansallisuutta, missä hän oli syntynyt. Tämä ei tietenkään ole täysin tarkkaa, mutta kun verenperimän osuus on enää 1/256, ei virhe ole suuren suuri. Ja joissakin tapauksissa käytin tarkempaakin tietoa, koska sukutauluista pomppi vastaan henkilöitä joiden verenperimä oli laskettu jo aiemmissa Venäjä- ja Englanti-tutkimuksissa.

Kuten varmaan moni lukija tunnisti, otsikko tulee siitä vanhasta vitsistä jossa kysytään mitä yhteistä on Tarzanilla ja Kaarle Kustaalla. Eli molemmat ovat apinoiden kuninkaita. Tämähän sopii mitä parhaiten, koska siinä missä Tarzan on ihminen ja alamaiset gorilloja, edustaa Ruotsin kuningashuonekin ihan eri rotua kuin alamaiset. Ruotsalaisuutta ei nimittäin tahdo löytää edes täikammalla. Muuten kuningashuone on kyllä vertaistensa joukossa varsin edistyksellinen. Muiden maiden hallitsijoilta on kulunut satoja vuosia degeneroitumiseen, mutta Bernadotteilta ei mennyt kuin reilut sata vuotta. Suvun kantaisä Kaarle XIV Juhana oli alhaisesta asemasta noussut Ranskan marsalkaksi ja sitten Ruotsin kuninkaaksi. Aikaansaava ja erittäin kyvykäs mies, ja sitä paitsi panomiehiä. Muutamaa sukupolvea myöhemmin suku jo oli taantunut hintahtaviksi ja puolilukutaidottomiksi näyttelyesineiksi. Mutta tämähän on erinomaista sopeutumista, sillä tunnetusti kovinkaan monella Ruotsin kuninkaalla ei ennen Bernadottejakaan ole ollut kaikki lepakot kellotapulissa.

Joten lähdetäänpä katsomaan kuinka Ruotsin maahanmuuttopolitiikka epäonnistui jo 1800-luvulla, sillä Jean Baptiste Bernadottesta lähtien on jo kahdeksas sukupolvi menossa ja edelleen koko jengi elää veronmaksajien kustannuksella:

Ruotsin kuningassuvun muututtua jo aivan liian kaheliksi jopa Ruotsin hallitsemiseen kuningas pistettiin viralta ja viimeisen hätätilaratkaisun ollessa lapseton tälle päätettiin adoptoida kyvykkäämpi perillinen. Valinta osui Ranskan marsalkka Jean Baptiste Bernadotteen, joka oli ilmeisesti sukujuuriltaan sataprosenttisen ranskalainen. Niin oli myös hänen puolisonsa Désirée Clary, joka oli vauhdikkaana tapauksena ehtinyt nuoruudessaan kihloihin Napoleon Bonaparten kanssa. Tuore kruununprinsessa ei Ruotsissa viihtynyt, vaan jäi mieluummin Ranskaan humputtelemaan, mikä varmaan Bernadottelle sopi – sai itse sutia hovineitejä rauhassa. Puoliso palasi sittemmin Ruotsiin joitakin vuosia myöhemmin. Hovin tavat ranskalaistuivat ja kuningas mm. opetti ruotsalaiset syömään sieniä, minkä takia herkkutatti tunnetaan edelleen ruotsiksi nimellä karljohan.

Kuningasparin poika Oskar I oli siis verenperimältään 100,0 % FRA. Tämä näkyi myös elämäntyylissä, sillä hänellä oli aitoranskalaiseen tapaan kolme tunnettua lehtolasta. Tuntemattomien määrää on vaikea arvioida.
Puolisokseen Oskar otti Josefinan, joka oli Leuchtenburgin herttuan tytär. Todellisuudessa Leuchtenburgin herttua oli kylläkin Italian entinen varakuningas, jonka Napoleon oli tähän arvoon korottanut ja tämä arvo ymmärrettävästi katosi sen sileän tien kuin Napoleon Saint Helenalle. Huvittavaa asiassa on se, että Josefinan isänäiti oli Napoleonin ensimmäinen puoliso Josephine. Eli jos Kaarle XIV Juhanan vaimo oli Napoleonin ex-heila, niin hänen poikansa vaimo oli Napoleonin ex-vaimon pojantytär. Josefina oli puoliksi ranskalainen, puoliksi saksalainen muutamalla pikku lisämausteella. Niinpä heidän lapsensa olivat perimältään: FRA 73,8 %, GER 23,0 %, ENG 1,6 %, POL 1,2 %, DEN 0,4 %.

Oskar I:n ja Josefinan lapsista peräti kaksi päätyi kuninkaaksi. Kaarle XV:llä oli kaksi lasta, joista toisesta tuli Tanskan kuningatar ja toinen kuoli pienenä. Niinpä kruununprinssiksi ja sittemmin kuninkaaksi tuli hänen veljensä Oskar II.
Oskar II:n puoliso oli Nassaun herttuan tytär Sofia. Puoliso oli lähes puhtaasti saksalaista syntyperää, joten tässä vaiheessa Ruotsin kuningashuoneelle kävi vanhanaikaiset eli saksalaiset soluttivat sen. Toisaalta nyt tuli ensimmäinen ruotsalaispisara: Sofian äidinäidinäidinäidinäidinisä oli ruotsalainen kreivi. Kuningasparin lasten perimä oli: GER 60,0 %, FRA 37,9 %, ENG 0,8 %, POL 0,8 %, DEN 0,2 %, CZE 0,2 %, SWE 0,2 %.

Kuningasparin vanhimmasta lapsesta tuli Ruotsin toistaiseksi vanhimmaksi elänyt monarkki Kustaa V, joka kuoli vasta 92-vuotiaana.
Kustaan puoliso oli Viktoria, Badenin suurherttuan tytär. Kuten voi arvata, saksalaisuusaste kasvoi. Toisaalta cocktailiin tuli uusia sävyjä, sillä Viktorian äidinäidinäidinisä oli Venäjän tsaari Paavali. Toiselta puolelta sukua tuli ruotsalaista juurta, sillä isänäidinisä oli poispotkittu Kustaa IV Aadolf – tosin hänessä ei ristiinnaimisen tuloksena paljon ruotsalaista ollut jäljellä. Parin lapset olivat GER 76,6 %, FRA 20,1 %, POL 0,9 %, HOL 0,6 %, DEN 0,5 %, ENG 0,4 %, SWE 0,3 %, RUS 0,2 %, CZE 0,2 % ja AUT 0,1 %.

Lapsista vanhimmasta tuli Ruotsin kuningas Kustaa VI Aadolf. Hän oli naimisissa kahdesti, mutta toinen avioliitto tuotti vain kuolleena syntyneen tyttären. Ensimmäinen vaimo oli brittiläinen Connaughtin prinsessa Margaret. Brittiläinen hän tosin oli vain nimellisesti, sillä verenperimä oli lähes 95-prosenttisesti saksalainen ja englantilais-skottilainen osuus vain 0,2 % luokkaa. Hänen isoäitinsä oli kuningatar Viktoria, joka oli 90-prosenttisesti saksalainen. Parin lasten koostumus oli: GER 85,6 %, FRA 10,5 %, POL 1,2 %, DEN 0,7 %, SWE 0,6 %, HOL 0,4 %, RUS 0,3 %, ENG 0,2 %, CZE 0,2 %, AUT 0,2 %, SPA 0,1 %.

Vanhimmasta lapsesta Kustaa Aadolfista ei tullut koskaan kuningasta, koska hän kuoli lento-onnettomuudessa 40-vuotiaana. Sitä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt naimisiin ja saada viisi lasta. Puoliso Sibylla, Saxe-Coburg-Gothan prinsessa, jäi leskeksi. Kuten tittelistä voi päätellä, hän oli saksalainen, tosin pienellä tanskalais- ja muilla mausteilla. Tämä aiheutti toisen maailmansodan aikana pientä kitkaa ruotsalaisissa, mutta ei kylläkään estänyt millään tavoin Ruotsia myymästä natseille kolmessa vuorossa kaivettua rautamalmia panssareita varten. Myös Sibyllan esiäiteihin kuului Viktoria, kuten anopillakin. Pariskunnan lapset ovat: GER 86,3 %, FRA 6,1 %, DEN 4,5 %, POL 0,9 %, HOL 0,5 %, SPA 0,4 %, SWE 0,4 %, CZE 0,2 %, AUT 0,2 %, ENG 0,2 %, RUS 0,2 %, SCO 0,1 %, LUX 0,1 %.

Neljä vanhinta lasta oli tyttäriä, joten kuninkaaksi tuli isoisänsä kuoltua nykyinen monarkki Kaarle XVI Kustaa. Joten kun kuningasta väitetään ”ranskalaissukuiseksi”, on se kuuden prosentin osuuden törkeää liioittelua.
Kuten hyvin tiedetään, hänen puolisonsa Silvia Sommerlath on saksalainen. Mutta vain isänsä puolelta. Äiti näet oli brasilialainen, mutta tietysti perimältään portugalilainen. Muita sävyjä Silviassa ei sitten tiettävästi olekaan kuin tämä fifty-fifty –jako. Niinpä pariskunnan lasten saksalaisosuus putosi ja tilanne on: GER 68,2 %, POR 25,0 %, FRA 3,0 %, DEN 2,2 %, POL 0,4 %, HOL 0,2 %, SPA 0,2 %, SWE 0,2 %, CZE 0,1 %, AUT 0,1 %, ENG 0,1 %, RUS 0,1 %, SCO 0,1 %.

Ruotsalaiset eivät osanneet päättää, kuka tulee kruununperijäksi. Niinpä aluksi kruununprinsessana oli Victoria, pikkuveljen Carl Philipin synnyttyä 1979 hänestä tuli kruununprinssi ja seuraavana vuonna valtiosääntöuudistuksen takia Victoriasta tuli uudelleen kruununprinsessa. Ruotsalaiset siirtyivät poikien suosimisesta absoluuttiseen ikäjärjestykseen sukupuolineutraalisti. Seuraavassa muutoksessa on odotettavissa, että ensisijaisesti kruunun perii naispuolinen ihan vain tasa-arvon nimissä. Elleivät sitten saman tien muuta valtiosääntöä siten, että mahdollinen homoseksuaaliprinssi/prinsessa on ensisijaisessa asemassa. Mutta toistaiseksi ei ole kiirettä, sillä kuningasparin kaikki kolme lasta ovat osoittautuneet heteroiksi.
Kruununprinsessa Viktoria meni naimisiin ihan tavallisen ruotsalaisen Daniel Westlingin kanssa. Tosin Danielilla on joitakin suomalaisia sukujuuria savolaisten muutettua joukoittain Taalainmaalle 1580-luvulla. Tarkempi tieto asiasta kuitenkin puuttuu, mikä ei ole mikään ihme kierojen savolaisten ollessa kyseessä. Joka tapauksessa savolaiset ovat nyt virallisestikin soluttaneet Ruotsin kuningashuoneen. Se edellinen yritys 1770-luvulla jäi ilmeisesti suutariksi, sillä luultavimmin Adolf Fredrik Munck ei Kustaa III:n hovitallimestarina toimiessaan luultavasti paukauttanut kuningatarta paksuksi, vaikka ilkeät huhut näin väittivätkin. Todellisuudessa savolaissyntyinen Munck ilmeisesti vain auttoi kokemattoman kuninkaan paratiisin porteista sisälle. Mutta todisteiden puuttuessa tässäkin tapauksessa ei auta muu kuin laskea Daniel sataprosenttisesti hurriksi. Näin ollen pariskunnan lasten koostumus on: SWE 50,1 %, GER 34,1 %, POR 12,5 %, FRA 1,5 %, DEN 1,1 %, POL 0,2 %, HOL 0,1 %, SPA 0,1 %, CZE 0,1 %.

Tämä tarkoittaa sitä, että jos Estellestä aikanaan tulee kuningatar, hän on ensimmäinen Bernadotte-suvun edustaja, jolla on yli prosentin verran ruotsalaisverta suonissaan. Itse asiassa se nousee kerralla niukasti enemmistöön. Mikäli oletamme, että hän menee äitinsä tapaan naimisiin sataprosenttisen ruotsalaisen kanssa, on seuraava sukupolvi jo 75-prosenttisesti ruotsalainen.
Tätä voi pitää historian ironiana. Sitä mukaa kun ruotsalaisten osuus Ruotsissa pienenee, ruotsalaisveren osuus kuningashuoneessa sen kuin kasvaa. Voisi ennustaa, että ruotsalaisuusasteen summa maan asukkaissa ja sen kuningashuoneessa on kutakuinkin vakio 100 %. Eli tällä hetkellä kruununperimyslinjalla (Kaarle Kustaa - Viktoria - Estelle) on keskimäärin noin 17 % ruotsalaisverta ja Ruotsissa itsessään 83 %. Kun kuninkaasta aika jättää ja jos oletamme Estellen hankkivan lapsia sataprosenttisen ruotsalaisen kanssa, linjalla (Viktoria - Estelle - hänen lapsensa) on ruotsalaisuusaste kuningashuoneessa 42 % ja Ruotsissa itsessään 58 %, mikä parinkymmenen vuoden kuluttua kuulostaa ihan uskottavalta. Paitsi tietysti jos ruotsalaiset saavat yhtäkkisen järjellisyyskohtauksen haittamaahanmuuton suhteen.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Uusinta: Elämää painekattilassa

Lukijalle: Tässä uusinta reilun neljän vuoden takaa. Uusinta, joka osoittautuu pelottavan ajankohtaiseksi. Tosin päättäjämme ovat vähän höyryä päästäneet ulos, mutta toisaalta kattilan painetta on kasvatettu entisestään:

1. Pelinavaus
Historiasta kiinnostunut lapseni kysyi Neuvostoliiton Suomeen tekemistä ilmapommituksista - miksi Suomessa ei tapahtunut niin suuria tuhoja kuin esim. Saksassa. Täältä Huitsinnevadasta on pitkä ajomatka lähimpään huvipuistoon, josta olimme tulossa (sivumennen sanoen, arvokasta hommaa: rannekkeet, ruokailu ja jäätelöt katraalle maksoivat parisataa eikä tähän sisälly ajokuluja), joten aikaa oli. Kerroin Vuosaaren valekaupungista, ilmatorjunnasta, sodan lapsiuhrien symboliksi tulleesta Armi Metsäpellosta ja omien vanhempieni kokemuksista.
Tästä keskustelu meni sitten Saksan ja Japanin pommituksiin, mistä luonnollinen seuraus oli ihmettely siitä miksi saksalaiset pommittivat kyllä Britanniaa, mutta eivät juurikaan Neuvostoliittoa. Totesin että hyvä kysymys ja kuten yleensäkin, hyviin kysymyksiin on annettavana vain huono vastaus: en tiedä. Sanoin että arvelen sen johtuvan totaalisen sodan luonteesta: loppujen lopuksi Saksaan, Japaniin ja Britanniaan kohdistuneiden pommitusten tarkoitus oli murtaa siviiliväestön taistelutahto ja pakottaa rauhaan, kun taas Neuvostoliitto oli tarkoitus tuhota. Siihen ilmapommitukset eivät puolestaan soveltuneet.
Keskustelu ilmapommitusten raakuudesta ja tuhoisuudesta siviiliväestölle sai tietysti kummastelemaan sitä, miten tuollaisiin raakuuksiin oltiin valmiita. Selitin, että siihen aikaan elämä oli muutenkin kovempaa ja raaempaa kuin nykyään. Tästä itselleni tuli sitten mieleen täysin uusi ajatus.

2. Äärinationalistinen valtio Eurooppaan?
Jos jokin valtio Euroopassa yhtäkkiä muuttuisi Natsi-Saksan kaltaiseksi "rotupuhtautta" vaalivaksi valtioksi, mitä tapahtuisi? Tavallaan näin on jo tapahtunut ex-Jugoslaviassa. Esimerkki osoitti, että keskitysleirit ja etniset puhdistukset ovat edelleen mahdollisia. Tähän länsi kykeni reagoimaan, mutta kuten historia opettaa, ei se helppoa ollut. Aikaa meni ja ilmaiskuilla selvittiin. Entä jos sama tapahtuisi jossain etnisesti ja poliittisesti yhtenäisemmässä valtiossa? Valtiossa, joka olisi voimakkaampi kuin Jugoslavian raunioille perustettu Serbia?
Mikäli näin tapahtuisi, ilmaiskut eivät riittäisi. Olisiko muilla mailla muka samanlaista tahtoa hoitaa asia kuin 70 vuotta sitten, jos esimerkiksi voimakkaassa Saksassa nousisi kansallissosialismin kaltainen valta? Puhumattakaan siitä, että tämä tapahtuisi Venäjän kaltaisessa ydinasevaltiossa - tai no, kyllä ääriliikkeen haltuunsa ottama Saksakin todennäköisesti olisi hyvin pian de facto ydinasevalta.

3. EU rauhan takeena
Euroopan Unioni sai äskettäin Nobelin rauhanpalkinnon eikä sinänsä aiheetta; onhan sen alueella vallinnut historiasta poiketen rauha jo yli 60 vuotta. Kuten turhaa byrokratiaa on puolustettu: on parempi, halvempi ja vähemmän tuhoisa vaihtoehto, että Euroopan parlamentti ramppaa 200 miljoonan euron vuosikustannuksin Brysselin ja Strasbourgin väliä kuin että samaa väliä jyräisivät mekanisoidut divisioonat.
Jäsenvaltiot ovat jatkuvasti siirtäneet päätösvaltaansa itseltään EU:lle ja tämä on osaltaan taannut rauhan Euroopassa. Viime aikoina tämä kehitys on vauhdittunut entisestään. Oleellinen kysymys on: miksi näin on tapahtunut. Miksi voimistaa jatkuvasti keskusvaltaa, kun sen ongelmat talouspolitiikassa, mielettömissä direktiiveissä ja byrokratiassa tulevat yhä suuremmiksi?

4. Paine kasvaa
Muistan jo kouluaikoina saksaa opiskellessani lukeneeni jostain saksankielisestä aikakauslehdestä Saksassa seinään ilmestyneen graffitin: Mitä eroa on turkkilaisilla ja juutalaisilla? Juutalaisilla on se jo takanaan, turkkilaisilla vielä edessä.
Melkoinen osa eurooppalaisista on jo korviaan myöten täynnä monikulttuurisuutta ja ennen kaikkea islamia. He eivät halua karkoituksia, vainoja tai polttouuneja. He haluavat yksinkertaisesti rauhaa ja järjestystä. Ja miten heille vastataan? Leimaamalla natseiksi, rasisteiksi ja suvaitsemattomiksi. Ei puhettakaan siitä, että ongelmia otettaisiin vakavasti tai niiden olemassaoloa edes tunnustettaisiin. Tuntuu kuin eurooppalaiset vallanpitäjät yrittäisivät tukkia painekattilan venttiiliä saadakseen aikaan monikulttuurisen yhteiskunnan entistä nopeammin valmiiksi.

5. Seuraako räjähdys?
Tähän asti mamukriittisissä piireissä on puisteltu päätä väitteille rasistisuudesta ja äärioikeistolaisuudesta. Tukitun paineventtiilin maailmassa tämä saattaa kuitenkin olla uskottava skenaario: tulevaisuus voi olla fasismin. Kuka olisi voinut ennustaa 1925, että höyrypäisen kirjan tekaisseen, vankilassa istuneen paikallisen pikkupoliitikon puolueesta tulisi vajaassa kymmenessä vuodessa Saksan kiistaton valtias? Yksikään tämän laidan nykypoliitikko ei ole ollut ollenkaan karismaattinen hahmo. Tällaisen henkilön ilmestyminen jonkin maan kansallisen liikkeen johtoon voi tapahtua hyvinkin pikaisella aikataululla ja hän voi saada taakseen riittävän suuren osan kansasta noustakseen valtaan.
Vainoharhaiselta kuulostaneet varoitukset uusnationalismin noususta saattavat olla todempia kuin edes niiden kaheleimmat esittäjät ovat uskoneet. Tästä nykyiset johtajat voivat syyttää vain itseään: kansasta vieraantuminen, ongelmien kiistäminen, eriävien näkemysten esittäjien demonisointi... lista on loputon. Kaikki tämä on vain lisännyt painetta tukittuun kattilaan.

6. Entä jos?
Kuvitellaan, että jossakin Euroopan maassa vallan todella saisi itselleen nationalistinen liike. Helpointa on tarkastella esimerkkinä Saksaa, kahdesta syystä. Toinen on kansanluonne; saksalaiset osaavat organisoida ja se on tapahtunut jo kerran. Toinen on se, että EU:n pakotteet ja talousvalta saattaisivat kyetä estämään tai ainakin kaatamaan nopeasti nationalismin jossain pienemmässä maassa, mutta Saksassa se olisi vaikeampaa.
Eli siis: nationalistinen liike valtaan Saksassa, 80 vuotta edellisestä kerrasta. Yhtäläisyyksiä olisi, mutta erot olisivat merkittävämmät. Nuivinnan kohteena eivät olisi juutalaiset, vaan muslimit ja afrikkalaistaustaiset. Tämä tekisi asiasta helpompaa, koska kulttuuriero olisi suurempi ja toisin kuin juutalaiset, nämä ryhmät eivät ole asuneet Saksassa satoja vuosia. Eivätkä juutalaiset pyrkineet sopeuttamaan muita toimimaan omien sääntöjensä mukaan, vaan elivät omissa piireissään rauhassa tai jopa integroituivat muuhun yhteiskuntaan. Mutta älkää odottako polttouuneja. Ei sellaisia tulisi. Eivät natsitkaan halunneet toimittaa juutalaisia polttouuneihin, vaan siirtää heidät Madagaskarille. Tämä suunnitelma kariutui sotaan ja huonoihin kuljetusyhteyksiin. Nyt ei kariutuisi. Helpompaakin olisi, koska karkoitettavilla olisi siteet olemassa uusiin kohteisiin, toisin kuin juutalaisilla Madagaskarille.
Entä mitä muu Europpa sanoisi? Sota Saksaa vastaan, kuten viimeksi? Ei. Ei Saksa pyrkisi aluelaajennuksiin, jotka viimeksi olivat casus belli. Juutalaisten puolesta ei sotaan lähdetty silloinkaan, nyt vielä vähemmän muslimien puolesta. Etenkään kun, toisin kuin edellisellä kerralla, jokaisessa maassa olisi vähintään 20 % aktiivinen oppositio kannattamassa Saksan toimia ja vaatimassa vastaavaa omaan kotimaahansa. Passiivisesta oppositiosta nyt puhumattakaan; sotaan on vaikea löytää halukkaita lähtijöitä jos oma maha on täynnä. Todennäköisesti muu Europpa ja Amerikka saisi aikaan vain huonosti toimivaa kauppaboikottia, nenännyrpistelyä, tuomiolauselmia ja muuta kitarisojen tuuletusta, joille Saksa nauraisi makeasti.
Temppu todennäköisesti onnistuisi: Saksa saisi ei-toivotut vieraat karkoitettua ilman suurempia ihmishenkien menetyksiä ja kukoistaisi entistä uhkeammin. Mikä taas saattaisi hyvinkin aiheuttaa dominoefektin no go -zoneihinsa kyllästyneissä muissa Euroopan maissa.

7. Skenaarion todennäköisyys
Mahdollisuudet vaikuttavat äkkiseltään vilkaisten erittäin epätodennäköisiltä. Vain muutama hörhö on oikeasti vaatimassa joukkokarkoituksia. Uhka on merkittävä vain hallitsevan eliitin propagandassa, jossa "äärioikeistolaisuuden" noususta huudetaan suu niin ammollaan että ohutsuoleen asti näkyy.
Mieleen tulee kuitenkin jotain samankaltaista vajaan kolmenkymmenen vuoden takaa. Kommunistimaissa pelättiin vastavallankumouksellisuutta kuin ruttoa, vaikka todellisuudessa näitä ryhmiä ei käytännössä ollut lainkaan. Mutta ehkä siellä johto tajusi kansan syvissä riveissä kytevän tyytymättömyyden ja aavisti, että pieni kipinä saattaisi saada aikaan dominoefektin, joka kaataisi hallituksen ja leviäisi muihin saman blokin maihin. Kuten tapahtuikin.
Mikäli Saksa (tai muu vastaava maa) muuttuisi edellä esitetyllä tavalla, hyvin todennäköistä olisi ettei muu Eurooppa kykenisi sitä estämään, varsin todennäköistä että melkoinen osa muista maista seuraisi mallia.
Euroopan Unionilla on vielä mahdollisuus torjua skenaario. Se tapahtuisi kesyttämällä oppositio, antamalla sille pikkuisen valtaa, sen verran ettei todellisia muutoksia saa aikaan mutta kuitenkin riittävästi korruptoimaan oppositiojohtajien mielet ja aiheuttamaan kannattajissa pettymyksen muutoksien puutteessa. Jos nykyinen meno jatkuu, painekattilan räjähdys vaikuttaa tasan yhtä todennäköiseltä kuin Berliinin muurin murtuminen vaikutti vuonna 1985.
Onhan tosin olemassa se etäinen mahdollisuus, että koko Euroopan islamisoiminen on osa maanosan johtajien ovelaa suunnitelmaa, jonka tarkoitus on pelastaa maapallon kantokyky ylittämällä ensin länsimaiden asukkaiden sietoraja siinä määrin, että seurauksena on globaali puhdistus.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Liikenteessä

Taannoin julkaisin luonnehdinnan Suomen maakuntien ominaisuuksista. Listauksessa oli kaksikymmentä maakuntaa, vaikka niitä on oikeasti vain yhdeksäntoista. Tämä aiheutui siitä, että olin erottanut pääkaupunkiseudun muusta Uudestamaasta.
Tajusin tässä äskettäin, että erinäisistä syistä olen sompaillut autolla eri puolella Suomea niin paljon, että jokaisen maakunnan pääkaupungissa on tullut rattia pyöriteltyä. Poikkeuksena Maarianhamina, jonka kaduilla olen ainoastaan istunut kyydissä. Niinpä olen jättänyt sen tästä pois ja koska Helsinki on Uudenmaan pääkaupunki, niin tässä listauksessa on kahdeksantoista kaupunkia.
Maakuntien pääkaupungit poikkeavat liikennejärjestelyiltään toisistaan yllättävän paljon. Ainakin jos kriteeriksi asetetaan se, kuinka helposti kyseisellä paikkakunnalla sitä tuntematon onnistuu selviämään pisteestä A pisteeseen B. Tähän voisi toki mittariksi kehitellä kirosanatiheysindeksin, mutta tieteellisen objektivismin sijaan valitsin subjektiivisemman kuvailutavan.

Päädyin siihen, että kaupunkien ajomukavuus perustuu kolmeen asiaan:
1) Kuinka helppoa on liikkua kaupungin keskustassa
2) Kuinka helppoa on selvitä kaupungin keskustasta haluamalleen ulosmenotielle (toiseen suuntaan tämä ei yleensä ole ongelma, koska tiet vievät kaupunkien keskustoihin kunhan osaa ajaa rampilta ulos)
3) Kuinka helppoa on selvitä johonkin tiettyyn kaupunginosaan ja luovia siellä haluamaansa paikkaan
Kohdan (3) jätin suosiolla tästä selvityksestä pois. Se kokemusteni mukaan poikkeaa kaupungin sisälläkin huomattavasti riippuen kaupunginosasta. Sitä paitsi en ole kovinkaan monessa kaupungissa joutunut ajamaan useisiin lähiöihin, joten tämän kohdan arvostelu olisi ylisubjektiivista. Usein kaupungissa syy käyntiin on ollut kisareissu, jolloin riittää että löytää stadikalle ja tarvittaessa majapaikkaan - huomasin tätä kirjoittaessani että listalla on vain yksi paikkakunta, jossa en ole ollut juoksukilpailun merkeissä.

Havaitsin, että kahdeksantoista maakuntakeskusta jakautuvat aika nätisti kolmeen kategoriaan, joista jokaisessa on kuusi kaupunkia: helpot, mitäänsanomattomat ja karmeat.


Helpot:

1. Vaasa
Vaasa pääsee listaykköseksi siksi, että se on muistaakseni ainoa kaupunki, jossa en ole koskaan onnistunut kääntymään väärään suuntaan. Keskustassa on ruutuasemakaava ja ne harvat yksisuuntaiset kadut taitavat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta olla bulevardityyppisiä eli keskellä on puistoalue ja molempiin suuntiin pääsee. Lisäksi suuntavaisto toimii, koska katujen suuntaus on jotenkin luonnollisen oloinen. Kaupungista pois pääsee myös helposti, kunhan seuraa opasteita.

2. Oulu
Kaikkien ruutuasemakaavojen äiti. Kaupunginarkkitehdillä taisi olla viivoittimen sijaan neliö. Yksisuuntaisia toki riittää, mutta se ahtaassa kaupungissa sallittakoon ja ongelmaa ei ole, koska tietää seuraavan kadun vievän toiseen suuntaan. Poiskin pääsee kätevästi, paitsi allekirjoittanut viime vuonna Kalevan Kisoista lähtiessä. Mutta sekin virhekäännös johtui tietyöstä, kun ei voinutkaan mennä sitä reittiä mitä navigaattori käski.

3. Mikkeli
Kaupungissa pitäisi olla mukamas yli viisikymmentätuhatta asukasta, mutta missä helkutissa ne asioivat? Keskustassa on tasan kaksi vakavasti otettavaa katua. Paikkaan kuin paikkaan löytää ajamalla ensin toista (jonne kaikki sisääntuloväylät vievät) ja jos sen varrelta ei löydy, niin kääntää korttelin verran ja ajaa samaan suuntaan takaisin, niin johan löytyy. Takuulla Suomen pienin keskusta kaupungin asukaslukuun nähden. Eikä ulospääsyssäkään ole mitään ongelmia - sen kun ajaa suoraan niin pääsee pois. Ei ehkä sinne minne halusi, mikäli unohti lukea opasteita. Mutta pois kuitenkin. Ainoa syy, että paikkakunta ei ole listaykkösenä, on tie numero 13. Jos haluaa ajaa sitä pitkin poikkeamatta kaupungissa, niin joutuu kulkusuunnasta riippumatta tekemään käännöksen joka sotii vaistoja vastaan ja ajamaan muutaman kilometrin vitostietä silmä kovana kytäten, milloin ja mistä helvetistä pitää kääntyä jotta olisi taas oikeassa kompassisuunnassa.

4. Kuopio
Ja sitten kehdataan vielä väittää että savolaiset olisivat kieroja! Molempien Savojen piäkaapunnit ovat helppojen listalla. Kuopion keskustassa liikenne on hidasta mutta hämmästyttävän sujuvaa eikä eksymään pääse, koska ainoa asia mikä ei ole Kuopiossa kieroa, ovat kadut. Myös ulospääsy on helppoa, koska kaupunkiin ja sieltä pois johtaa tasan yksi tie. Kuopio putoaa tämän listauksen mitalisijoilta vain siksi, että se on ainoa kaupunki, johon on vaikea päästä. Sorsasalon ja Pitkälahden välillä on kutakuinkin kahdeksan eritasoliittymää, joista yksikään ei toimi samalla formaatilla ja puolet niistä on sellaisia, että pääsee vain toiseen suuntaan. Nimimerkillä "erinäisiä kilometrejä moottoritietä ohi kohteen posotellut ja takaisin kääntynyt".

5. Tampere
Yksisuuntaisia siellä sun täällä epäloogisessa järjestyksessä ja juuri kun kartasta luulee ymmärtäneensä ruutuasemakaavan idean, vastaan tulee poikkeus. Tai ainakin kävelykaduksi muutettu pätkä. Lisäksi kaupunki on niitattu tolkuttoman kapealle kannakselle (tälle ei tietysti mahda mitään, siihen se syntyi teollisuuden välttämättömien realiteettien takia), mikä antaa melkoiset haasteet läpikululle. Älkää kysykö miten helvetissä on mahdollista että tämä toimii. Se nimittäin toimii. Eikä tässä ole yhtään helpotuskerrointa siitä, että kaupunki on maan suurimpia, mikä aiheuttaa lisähaasteen sekin. Ainoa kokemani ongelma on ollut se, että aikaa menee, kun pitää hieman kiemurrella eikä hitaiden hämäläisten liikennetahti sitä vikkelintä ole muutenkaan. Mutta jos haluaa ajaa Tampereen ohi, se onnistuu tulo- ja menosuunnasta riippumatta helpolla, mistä lisäpisteitä.

6. Joensuu
Pelkkää ruutua ja kaupungin liikennesuunnittelija unohti tilata yksisuuntaisten kylttejä. Ainoa ongelma on tietää, missä on kolmio ja missä ei. Joensuussa muukalaisen erottaa siitä että se hidastaa joka risteyksessä. Miinusta siitä, että kaupungista ei tahdo päästä ulos. Lähdet ajamaan haluamaasi ilmansuuntaan ja jos käy mäihä, huomaat yhtäkkiä olevasi ulosmenoväylällä. Jos taas ei, päädyt T-risteykseen ja joudut arpomaan oletko arvannut pykälän liikaa oikealle vai vasemmalle ja kääntymään sen mukaan.


Mitäänsanomattomat

7. Hämeenlinna
Jos ajaa Hämeenlinnan ohi pohjois-eteläsuunnassa, ei oikeastaan aja ohi vaan läpi. Mutta jalkaa ei tarvitse nostaa kaasulta, koska moottoritietä mennään. Aivan toinen tilanne on itä-länsisuunnassa. Siellä ajellaan liikenneympyröissä parikin kertaa ja kompassi pyörii villisti, mutta kaupunkia ei näe edes vilaukselta. Itse kaupungin asemakaava on tylsä kuin mikä, mutta pienillä epäsäännöllisyyksillä mikä pudottaa kaupungin helppojen listalta.

8. Seinäjoki
Kaupungista on helppo päästä pois, koska pääkadut ovat samalla poistumisteitä. Asemakaavassa on yritetty saada sotkua aikaan, mutta listan pienin kaupunki (kuntaliitoksia ei lasketa, Seinäjoella on mukamas yli 60 tuhatta asukasta mutta vuosituhannen vaihteessa oli alle puolet tästä) on liian pieni noin ponnettoman yrityksen kunnolliseksi onnistumiseksi.

9. Kouvola
Kymenlaaksolla on kaksi pääkaupunkia. Tähän on valittu Kouvola, koska se on niistä suurempi. Aikoinaan Pahkasika valitsi Kouvolan Suomen turhimmaksi kaupungiksi. Turhuus on kuntaliitosten myötä vain lisääntynyt. Parasta Kouvolassa on kutostie, koska sitä pitkin pääsee kaupungin ohi. Tai jos tulee jostain muusta suunnasta, kutostielle pääsee suhteellisen helposti. Kouvolan keskustasta on vaikea sanoa, koska mitä asiaa kenelläkään sinne olisi. Ei se kuitenkaan kovin hankala ole, koska Kouvolassa on niin monta entistä kuntakeskusta (Kouvola, Kuusankoski, Valkeala, Elimäki, Jaala, Sippola, Anjala), että itse Kouvolaan ei enää mahdu kovin paljon liikenneongelmia.

10. Kajaani
Kajaaniin on helppo tulla. Ohitustie sanan varsinaisessa merkityksessä on Kainuussa tuntematon käsite. Mikäli haluaa välttyä Kajaanin keskustalta, on tulosuunnasta riippumatta pakko kääntyä eritasoliittymästä jonnekin. Pois lähteminen on hieman vaikeampaa, koska keskustan ruutuasemakaava muuttuu huomattavan epämääräiseksi ennen liittymiä. Homma kuitenkin onnistuu, kun pitää päänsä kylmänä ja ajaa eteenpäin kääntyilemättä.

11. Kokkola
Eivätkö ne osaa muuta kuin ajaa kapeilla kaduilla vain yhteen suuntaan? No joo, liikennettä ei onneksi ole paljon joten paikkakunta välttyy karmeiden listalta myös siksi. Toinen syy on se, että pois pääsee helposti. Suuntaa kohti etelää niin kohta on valtatien risteyksessä.

12. Pori
Kartasta katsoen luulisi, että on yksinkertaista selvitä sieltä pois. Ruohonjuuritasolla tilanne on toinen. Kun zoomaa Google Mapsia lähemmäs, huomaa kakkostien liittymien olevan - hmmm, mielenkiintoisia. Keskusta ei ole niitä pahimpia, mutta riittävän epäselvä kyllä. Omien kokemusten nojalla olisin valmis pudottamaan Porin jopa karmeiden joukkoon, mutta annan armoa siitä syystä, että Porin stadion on kieltämättä liikenteellisesti haasteellisessa paikassa ja olen kuitenkin sinne ja sieltä aina jollain konstilla ongelmitta selvinnyt.


Karmeat

13. Lahti
Luojan kiitos nelostiestä. Sitä pitkin ajaessa Lahtea ei edes näe ja välttyy keskustan sotkulta. Jos taas haluaa ajaa toiseen suuntaan, tiellä 12 joutuu ajamaan kaupungin läpi mutta ei onneksi tarvitse poiketa, ellei noin kymmentä kertaa liikennevaloissa pysähtymistä lasketa. Jos joutuu nelostieltä poikkeamaan tai sinne ajamaan, joutuu kulkemaan semmoisen umpisolmuliittymän läpi, että oksat pois. Ainoa sääntö siinä on, että seuraa silmä kovana kylttejä äläkä missään nimessä käänny siihen suuntaan johon vaisto sanoo. Olen ainakin kerran ryhmittynyt väärin kun en seurannut kylttejä riittävän huolella ja mennyt kylmästi suoraan, kun varmistin että poliisi ei näe ja on muun liikenteen kannalta turvallista. Lahti pelastuu alemmilta sijoituksilta vain siksi, että kaupungin tärkeimmälle paikalle eli yleisurheilustadionille on helppo mennä. Sitä paitsi tietä 12 ollaan nyt laittamassa uusille urille.

14. Helsinki
Helsingin sijoittaminen listalle tuotti ongelmia. Absoluuttisesti ajatellen sen olisi pitänyt olla karmeissa (kuten lopulta onkin), mutta suhteellisesti on huomioitava asiat joille se ei voi yhtään mitään. Eli koko ja megalomaanisen typerä sijainti: keskusta niemenkärjen sumpussa. Karmeiden listalle sen pudottavat epäonnistuneet liikennejärjestelyt, joissa ei voi ikinä etukäteen tietää mistä risteyksestä saa kääntyä mihinkin suuntaan. Kaistoista nyt puhumattakaan. Vasta ryhmityttyään huomaa, että kyseistä kaistaa pitkin onkin pakko mennä tiettyyn suuntaan johon ei halunnut ja joutuu ajamaan ties mitä kautta päästäkseen haluamaansa paikkaan. Tai sitten tekemään radikaalin ratkaisun. Kokemusta löytyy U-käännöksestä Mannerheimintiellä ruuhka-aikaan. Nykyään navigaattori onneksi pelastaa tilannetta, mutta sen vastapainoksi liikenteeseen on ilmestynyt hörhömpiä kuskeja, joiden ei pitäisi kuljettaa mitään sellaista laitetta jossa on enemmän tehoa kuin yksi kamelivoima. Ainoa absoluuttisesti hyvä asia mitä Helsingin liikennejärjestelyistä voi todeta, on se että kun tekee selkeän päätöksen lähteä sieltä pois, niin väylät on suunniteltu ulospäin vetäviksi. Ollessani ensi kertaa omalla autolla keskustassa kysyin etukäteen kokeneemmalta, mikä ohjaa sitten parhaiten sieltä pois. Vastaus oli tyhjentävä mutta monessakin mielessä tosi: "Jo terve järki ohjaa pois Helsingistä."

15. Jyväskylä
Henkilökohtainen antipatia: olen saanut Jyväskylässä elämäni toistaiseksi ainoan parkkisakon. Tämä pudottaa kaupungin sijoitusta parilla pykälällä, mutta karmeisiin se olisi ilman tuotakin päätynyt. Keskikaupunki suhteellisen selkeänä nyt menettelee, mutta sinne tullessaan ei voi olla varma mihin kohtaan liittymä on vienyt. Samoin sieltä pois lähtiessään ei voi olla varma, onko päätynyt oikeaan kohteeseen johtavalle tielle. Lopullisesti kohtalon sinetöivät ysitien Keljon seudun kolme vain yhteen suuntaan toimivaa liittymää. En edelleenkään tajua mitä kamaa ne suunnitellut insinööri on mahtanut vetää. Ainoa varma asia on, että sitä on ollut paljon eikä se ole ollut edes puhdasta.

16. Turku
Turkuun on helppo tulla. Turun keskustassa on hämmästyttävän helppo ajaa ottaen huomioon kaupungin koon. Turusta on jopa suhteellisen helppoa päästä pois. Silti se on listalla näin matalalla. Siitä syystä, että jos Turussa yrittää mennä jonnekin kaupungin laitamille, et voi ikinä tietää mitä reittiä pitkin sinne on mentävä. Se saamarin Aurajoki jakaa kaupungin kuin mikäkin Berliinin muuri. Silloin kun Myllysilta oli notkahtanut ja suljettu, tuntui että olisi parempi luovuttaa suosiolla ja kulkea joen yli förillä. Ja keskikaupungin ulkopuolella on varsinainen labyrintti. Voi olla että pääsee haluamaansa paikkaan, mutta että sen onnistuisi tekemään useammallakaan yrittämällä kahteen kertaan samaa reittiä, on normaali-ihmiselle utopiaa. Paavo Nurmen stadionin suhteen olen luovuttanut suosiolla ja jätän auton aina pitkän matkan päähän.

17. Rovaniemi
Saksalaiset polttivat Rovaniemen, mikä oli kovin ikävästi tehty. Vielä ikävämmin tehty oli se, että suomalaiset rakensivat sen uudelleen. Ja kaikkein ikävimmin tehty oli se, että asemakaavan suunnittelu annettiin Alvar Aallon tehtäväksi. Se mies ei saa edes talon seinälaattoja pysymään kohdillaan, saati sitten kokonaista kaupunkia. Virallisesti kaupungin asemakaavaa sanotaan "poronsarveksi", koska se kuulemma muistuttaa poronsarvea. Todellisuudessa vaikuttaa siltä, että arkkitehti heitti vappusimoissaan tippaleivän pöydälle ja piirsi mallin siitä. Ainoa käyttökelpoinen ohje Rovaniemellä liikkumiseen on pysyä kaupungin keskustan halkaisevassa valtatiekuilussa (joo, ihan tosi että tämmöinen älyttömyys on tehty). Älkää hyvät ihmiset poistuko sieltä. Rovaniemen kadut ovat täynnä hylättyjä turistien autoja, joista on löpö loppunut eksyneiden pyörittyä tuntikausia ympyrää. Siellä täällä näkee luurankoja, joilla on yhä bensakanisteri kourassa.

18. Lappeenranta
Totesin aluksi, että kaupunkien keskustoihin yleensä pääsee, kunhan osaa ajaa rampilta pois. Lappeenranta on tästä poikkeus, sillä kuutostieltä on kaksi ramppia Lappeenrannan keskustaan, mutta niistä kummastakaan ei pääse keskustaan tekemättä radikaalia etukäteen suunniteltua mutkaa vetävimmältä reitiltä. Tämä on kuitenkin pikkujuttu verrattuna siihen, mikä odottaa. Tämä ei ole umpisolmu. Se on Lappeenrannan keskustan kartta. Tarkemmin zoomatessa huomaa, että osa kaduista on yksisuuntaisia. Osan matkaa. Tai poikki. Valtakatu on ensin kaksisuuntainen, sitten yksisuuntainen, sitten kaksisuuntainen ja taas yksisuuntainen, kumma kyllä samaan suuntaan kuin aiemmin. Viivasuoralla Raatimiehenkadulla on pituutta 515 metriä. Jos haluaa ajaa koko kadun, matkaa kertyy 1300 metriä. Etäisyys kadun alusta loppuun olisi 575 metriä, mutta siitä on poistettu kaksi 30 metrin pätkää välistä, mikä pakottaa kulkemaan kiertotietä. Eikä siinä mitään, jos asiat pysyisivät ennallaan. Vaan kun ne muuttuvat joka helvetin kerta. Viimeksi kaupungissa työmatkalla ollessani tiesin tasan tarkkaan, mistä pitää ajaa päästäkseni kohteeseeni. Paitsi että viimeisestä risteyksestä kun piti kääntyä, niin kääntymissuunnassa olikin pyöreä punainen liikennemerkki, jossa oli keltainen poikkiviiva. Yksisuuntainen perkele, ja juuri väärään suuntaan. 200 metrin sijaan tulikin kilometrin kierros. Ja poislähtiessä luulin taas tietäväni mistä pitää mennä, mutta onneksi työkaveri huomautti että aion kääntyä vastaantulevien kaistalle. Eräs koko ikänsä paikkakunnalla asunut väitti minulle, että kaupungin taannoisella liikennesuunnittelijalla ei ollut ajokorttia. En epäile pätkääkään, tämän listan pahnanpohjimmaisen paikasta ei nimittäin ollut pienintäkään epäselvyyttä.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Uusinta: Gott schütze den König

Lukijalle: Kun viime viikolla tuli julkaistua venäläisistä vastaava juttu uusintana, niin pistetään nyt britit samaan hintaan pakettitarjouksena:

Vuonna 1707 Englannin ja Skotlannin kuningaskuntien parlamentit solmivat sopimuksen, joka sinetöi - ainakin ensi vuoteen asti - maiden yhdistymisen Isoksi-Britanniaksi. Sitä ennen mailla oli ollut personaaliunioni eli yhteinen hallitsija jo vuodesta 1603, mutta parlamentit olivat toimineet itsenäisesti.

Yhdistyneen Kuningaskunnan ensimmäiseksi hallitsijaksi tuli kuningatar Anna, jonka asema ei käytännössä muuttunut yhdistymisen myötä. Onnettomien sattumien takia Stuartin kuningassuku sammui häneen ja vuonna 1714 uudella valtiolla oli edessään uuden hallitsijan etsintä. Voi vain kuvitella, kuinka onnetonta oli kuningatar Annan yksityiselämä. Hän koki puolisonsa, Tanskan prinssi Yrjön kanssa 17 raskautta. Kuusi päättyi keskenmenoon. Kuusi kertaa lapsi syntyi kuolleena. Viidestä elävänä syntyneestä lapsesta kaksi vanhinta kuoli isorokkoon, nuorempi kahdeksan kuukauden ikäisenä ja vanhempi kuusi päivää myöhemmin alle kaksivuotiaana. Kaksi nuorinta kuolivat heti syntymän jälkeen. Vanhimmaksi eli William, joka kuoli pian yksitoista vuotta täytettyään tuntemattomaksi jääneeseen sairauteen, muutamaa kuukautta sen jälkeen kun Annan viimeiseksi jäänyt raskaus oli tuottanut kuolleena syntyneen pojan. Seuraavana vuonna Annan isä, entinen Englannin kuningas Jaakko II (Skotlannin kuningas Jaakko VII) kuoli. Kuninkaana hän oli ollut vain vuoteen 1688 asti, jolloin Vilhelm III Oranialainen yhdessä vaimonsa, Annan sisaren Marian kanssa oli kukistanut hänet. Lapsettomasta kuningasparista Maria oli kuollut 1694 ja hänen miehensä Vilhelm III kuoli 1702, jolloin Annasta tuli kuningatar. Vuonna 1708, vuosi Englannin ja Skotlannin yhdistymisen jälkeen kuningatar jäi leskeksi.

Elämässään enemmän kuin tarpeeksi kärsinyt sairaalloinen kuningatar kuoli 49-vuotiaana. Perimysjärjestys oli epäselvä, koska kovin läheisiä sukulaisia ei ollut. Tällöin parlamentti päätti käyttää vallanperimyslakiin kirjattua oikeuttaan ja sivuutti kylmästi normaalissa kruununperimysjärjestyksessä lähimmät ehdokkaat. Valituksi tuli äidinäitinsä kautta Stuart-sukuun kuulunut Hannoverin hallitsija George, kuninkaana suomalaisittain Yrjö I.

Uusi kuningas oli siis saksalainen prinssi. Noin periaatteessa. Käytännössä eurooppalaiset kuningassuvut naivat toisiaan ristiin rastiin siten, että kaikki olivat enemmän tai vähemmän sukua toisilleen. Yleensä enemmän. Kun taannoin tutkin Venäjän tsaarien verenperimää, sai havaita heidän olleen käytännössä saksalaisia. Viimeinen tsarevits Aleksei oli venäläinen vain 0,4-prosenttisesti ja 88-prosenttisesti saksalainen. Nyt tein saman tutkimuksen brittiläiselle kuningashuoneelle, tosin tällä kertaa tyydyin menemään vain kahdeksanteen sukupolveen taaksepäin eli 256 esivanhempaan. Noin nyrkkisääntönä - joissain tapauksissa piti kaivautua vähän kauemmas ja toisaalta aika usein ei kaikissa sukuhaaroissa päässyt kahdeksanteen sukupolveen asti. Mikäli näin onnettomasti pääsi käymään, laskettiin kauimman tunnetun esivanhemman mukaan kaikkien häntä edeltäneiden kansallisuus samaksi.

Näin laskien tuore kuningas Yrjö I oli verenperimältään: GER 62,9 %, FRA 9,8 %, POL 7,4 %, SCO 5,9 %, ENG 3,5 %, AUT 3,1 %, CZE 2,3 %, LUX 2,0 %, DEN 1,2 %, HOL 0,8 %, ITA 0,8 %, POR 0,4 %. Hän pääsi siis valtaistuimelle skotlantilaisen Stuart-suvun yhteyden perusteella, mutta skotti oli vasta neljänneksi yleisin kansallisuus vajaan kuuden prosentin osuudella, englantilaista oli vain 3,5 prosenttia.

Tuore kuningas ei koskaan englannin kieltä oppinut ja vietti melkoisen osan ajastaan Hannoverin tiluksilla. Vaimostaan Sophia Dorotheasta hän oli eronnut jo kauan ennen kuninkaaksi tuloaan. Puoliso oli äitinsä puolelta ranskalaista sukujuurta (isän kautta enimmäkseen saksalainen, mutta cocktail sisälsi paljon muutakin), joten lapset olivat enää vain niukasti saksalaisenemmistöisiä.

Yrjö I:n seuraajaksi tuli hänen poikansa Yrjö II. Verenperimä oli: GER 50,4 %, FRA 30,1 %, POL 6,3 %, SCO 2,9 %, CZE 2,5 %, AUT 2,1 %, ENG 1,8 %, LUX 1,6 %, DEN 1,0 %, HOL 0,8 %, ITA 0,4 %, POR 0,2 %. Isänsä tullessa kuninkaaksi kruununprinssi oli jo naimisissa Ansbachin prinsessa Carolinen kanssa. Tuleva kruununprinsessa oli verenperimältään yli 90-prosenttisesti saksalainen. Jälkikasvua siunaantui kahdeksan lapsen verran.

Vanhin lapsista, kruununprinssi Fredrik oli huonoissa väleissä isänsä kanssa. Hän ehti kuolla keuhkopaiseeseen ennen isäänsä, joten verenperimältään GER 71,1 %, FRA 15,0 %, POL 4,1 %, CZE 2,2 %, AUT 1,9 %, SCO 1,5 %, DEN 1,5 %, LUX 1,2 %, ENG 0,9 %, HOL 0,4 %, ITA 0,2 %, POR 0,1 % ollut prinssi ei koskaan päätynyt kuninkaaksi. Naimisiin hän kyllä ehti Saksi-Gothan prinsessa Augustan kanssa. Kuten tittelistä huomaa, kyseessä oli taas saksalainen. Verenperimä oli kylläkin vain kahdelta kolmasosaltaan germaaninen, loppuosa oli enimmäkseen puolalaista ja pohjoismaalaista perua. Tässä vaiheessa alkoi sitten taipumus vähän läheisempään sisäsiitokseen, prinsessan vanhemmat olivat pikkuserkuksia. Aiemmissa tapauksissa yhteisiä esi-isiä pitää etsiä kauemmista sukupolvista.

Menehtyneen kruununprinssin vanhimmasta pojasta tuli sitten hänen isoisänsä kuoltua Yrjö III. Hän oli verenperimältään GER 69,7 %, POL 8,9 %, FRA 7,9 %, DEN 5,2 %, CZE 1,9 %, AUT 1,7 %, SWE 1,6 %, SPA 1,0 %, SCO 0,7 %, LUX 0,6 %, ENG 0,4 %, HOL 0,2 %, ITA 0,1 %. Uusi kuningas osoitti kehityskelpoisuutta olemalla ensimmäinen Hannover-sukuinen hallitsija, joka osasi englantia. Reipasotteisena hän pyrki myös kahmimaan valtaa itselleen parlamentilta. Vähitellen kävi sitten ilmi, ettei kuninkaalla olleet kaikki muumit laaksossa, mikä oli erityisen vakavaa siksi että muumeja ei oltu vielä edes keksitty. Kuninkaan jästipäisyys siirtokuntia kohtaan sai amerikkalaiset nousemaan kapinaan, jonka seurauksena syntyi Yhdysvallat. Olisi muuten hauskaa kuvitella tilannetta, jossa Pohjois-Amerikka olisi edelleen kokonaisuudessaan Britannian hallinnassa. Puolisokseen hän otti hyväksi koettuun tapaan saksalaisen, Mecklenburg-Strelitzin Charlotten. Sukutausta oli yli 95-prosenttisesti saksalainen. Jotkut moittivat tuoretta puolisoa "rumaksi", mutta se ei Yrjön tahtia haitannut. Lievästä hulluudestaan huolimatta hän ymmärsi hyvän päälle ja parille syntyi peräti 15 lasta.

Pariskunnan lapset olivat siis entistäkin saksalaisempia. Jakauma oli GER 82,7 %, POL 5,2 %, FRA 4,0 %, DEN 3,6 %, AUT 1,2 %, CZE 1,0 %, SWE 0,8 %, SPA 0,5 %, SCO 0,4 %, LUX 0,3 %, ENG 0,2 %, HOL 0,1 %. Brittiläistä verta oli siis enää alle prosentti, kun skottilainen ja englantilainen lasketaan yhteen. Isänsä kuoltua 1820 uudeksi kuninkaaksi tuli Yrjö IV, joka oli käytännössä ollut hallitsijana jo vuodesta 1811 isänsä seottua lopullisesti. Vauhdikas kuningas oli panomiehiä, jonka rakastajattarien määrästä kiistellään vieläkin. Aviottomia lapsiakin oli aika liuta, mutta ajan tiukkapipoisuuden takia heistä ei ollut apua kruununperimyksessä. Päälle päätteeksi hän oli kruununprinssinä ollessaan mennyt salaa naimisiin katolilaisen kanssa. Tämä periaatteessa olisi sulkenut Yrjön pois kruununperimysjärjestyksestä, joka suhtautuu edelleenkin hyvin nuivasti katolilaisuuteen. Avioliitto hoidettiin kuitenkin hiljaisuudessa pois päiväjärjestyksestä ja uudeksi puolisoksi hommattiin, yllätys yllätys, saksalainen prinsessa. Lapsionnea pariskunnalla ei kuitenkaan ollut, sillä ainoa lapsi oli tytär, joka itse kuoli 21-vuotiaana 1817 synnyttäessään ainoan lapsensa, kuolleena syntyneen pojan. Näin kruununprinssiksi tuli Yrjö IV:n noustessa valtaistuimelle hänen nuorempi veljensä Fredrik. Tämän avioliitto Preussin prinsessan kanssa oli kuitenkin lapseton ja Fredrik kuoli ennen vanhempaa veljeään, jolloin uudeksi kruununprinssiksi ja sittemmin kuninkaaksi tuli seuraava veli Vilhelm IV. Vilhelmin puoliso oli - rumpusoolo - saksalainen prinsessa. Parin molemmat lapset kuolivat aivan pieninä. Vilhelmin kymmenestä vanhemmasta lapsesta (hän oli 27 vuotta vaimoaan vanhempi) ei ollut hyötyä kruununperimyksessä, koska he olivat tietysti aviottomia. Veljeksistä seuraava, Kentin herttua Edvard, oli kuollut jo pian isänsä jälkeen, mutta jättänyt jälkeensä yhden lapsen. Lapsen äiti oli leskiherttuatar, Saksi-Coburg-Saalfeldin prinsessa Viktoria. Eikä tuollaisella tittelillä varustettu nainen voi olla mitään muuta kuin saksalainen, tällä kertaa yli 97-prosenttisesti. Harvempi tietää, että herttuaparin lapsella oli veli- ja sisarpuoli äidin kautta; hän oli mennyt naimisiin herttuan kanssa vasta ensimmäisen aviomiehensä kuoltua.

Parin lapsi oli nimeltään Viktoria. Hänestä tuli kuningatar juuri 18 vuotta täytettyään ja hän pitänee hallussaan pisimpään Britanniaa hallinneen monarkin titteliä vielä parin vuoden ajan. Brittiläisyyden symboliksi nousseen kuningattaren verenperimä oli: GER 90,0 %, POL 2,6 %, DEN 2,4 %, FRA 2,0 %, SWE 0,8 %, AUT 0,6 %, CZE 0,5 %, HOL 0,4 %, SPA 0,2 %, SCO 0,2 %, LUX 0,1 %, ENG 0,1 %. Muutama vuosi valtaantulonsa jälkeen hän meni naimisiin Saksi-Coburg-Saalfeldin herttuan pojan, prinssi Albertin kanssa. Kuten tittelistä voi päätellä, aviopuolisot olivat sukua toisilleen - serkuksia. Albert itse oli lähes täysin puhtaasti saksalainen, noin 98-prosenttisesti. Avioliitto tuotti yhdeksän lasta, joista tyttäret naitettiin ympäri Euroopan kuningashuoneita levittämään brittiläistä valtaa saksalaisen verenperimän kautta. Tyttäristä Viktoriasta tuli Saksan keisarinna, Alicesta Hessenin suurherttuatar (ja sitä kautta Venäjän keisarinnan äiti), Helenasta Schleswig-Holsteinin prinsessa, Beatricesta Espanjan kuningattaren äiti. Nuoremmista pojista Alfredista tuli Romanian kuningattaren ja Arthurista Ruotsin kruununprinsessan isä.

Vanhimmasta pojasta tuli luonnollisesti kuningas Edvard VII. Tässä vaiheessa saksalaisuusaste kävi huipussaan: GER 94,0 %, DEN 1,6 %, POL 1,3 %, FRA 1,0 %, SWE 0,8 %, HOL 0,4 %, AUT 0,3 %, CZE 0,2 %, SPA, SCO, LUX ja ENG 0,1 %. Puolisokseen kruununprinssi oli valinnut Tanskan tulevan kuninkaan tyttären, prinsessa Aleksandran. Äkkinäinen voisi päätellä, että saksalainen ylivalta loppui ja kuningashuoneeseen saatiin pohjoismaista verta. Kattia kanssa, saksalaiset olivat onnistuneet soluttamaan Tanskan kuningashuoneen siten, että prinsessa oli yli 90-prosenttisesti saksalainen ja tanskalainen verenperimä oli prosentin luokkaa.

Edvardin jälkeen kuninkaaksi nousi vanhimman pojan kuoltua hänen toinen poikansa Yrjö V. Verenperimä: GER 92,7 %, FRA 2,3 %, DEN 1,2 %, HOL 1,0 %, SWE 1,0 %, POL 0,7 %, SCO 0,6 %, CZE 0,3 %, AUT 0,2 %, SPA 0,1 %. Äiti Aleksandrassa oli pieni ripaus skottia, mikä pelasti brittiläisen verenperimän valumasta täysin olemattomiin. Kuninkaan yli 90-prosenttinen saksalaisuus ei kuitenkaan ollut mikään haittatekijä ensimmäisessä maailmansodassa. Päinvastoin, korostaakseen brittiläisyyttään kuningas antoi 1917 julistuksen, jossa kuningashuoneen nimi vaihdettiin Saksi-Coburg-Gothasta Windsoriksi ja kaikista saksalaisista arvonimistä luovuttiin. Perintötekijät huomioiden tämä oli aika ironista. Etenkin kun puolisokin oli tuttuun tapaan saksalainen prinsessa, Teckin herttuatar Mary. Tosin hän oli syntynyt sattumoisin Lontoossa ja isänäitinsä kautta unkarilainen, vaikka olikin sentään noin kahdelta kolmasosaltaan saksalainen. Äidinäidin puolelta esi-isiin kuului Yrjö II, joten hän oli etäistä sukua miehelleen.

Kuningasparin jälkeläisten saksalaisosuus siis pieneni - ei se kyllä toisaalta olisi voinut paljon suurentuakaan. GER 78,4 %, HUN 14,1 %, FRA 2,8 %, DEN 0,9 %, POL 0,9 %, SWE 0,8 %, CZE 0,7 %, SCO 0,6 %, HOL 0,5 %, AUT 0,2 %, SPA 0,1 %, LUX 0,1 %. Ensin valtaistuimelle nousi Edvard VIII, joka joutui luopumaan vallasta. Hallitus ei näet hyväksynyt kuninkaan puolisoksi kahdesti eronnutta aatelitonta amerikkalaisnaista. Edvard piti päänsä ja erosi kuninkaan tehtävästä mennäkseen naimisiin. Kuninkaaksi tuli hänen nuorempi veljensä Yrjö VI. Hän oli mennyt naimisiin Skotlannin alempaan aatelistoon kuuluvan Lady Elizabeth Bowes-Lyoninkanssa, jota ei varmaan olisi pidetty tulevalle kuninkaalle sopivana - etenkin äidin puolelta sukupuussa oli ihan normaali-ihmisiä. Kukaan ei kuitenkaan odottanut hänestä tulevan kuningasta, joten isoveljen yllätysratkaisu raivasi tietä brittiläiselle verenperimälle kuningashuoneessa. Yli satavuotiaaksi elänyt uusi kuningatar oli nimittäin lähes täysin brittiläinen. Vaikka hän kuuluikin virallisesti Skotlannin aatelistoon, lähes kaksi kolmasosaa oli englantilaista ja vain hieman yli 20 % skottia. Mukana cocktailissa oli myös muutaman prosentin osuus irlantilaista.

Toinenkin maailmansota käytiin siis saksalaistaustaisen kuninkaan johdolla, mutta sen jälkeen hallitsijaksi tuli nykyinen kuningatar Elisabet II - ensimmäinen hallitsija vuosisatoihin, joka ei ollut suurimmaksi osaksi saksalainen. Toki yleisin kansallisuus perimässä oli yhä germaaninen: GER 39,2 %, ENG 32,4 %, SCO 11,2 %, HUN 7,0 %, FRA 4,5 %, IRL 3,1 %, HOL 0,6 %, DEN 0,5 %, POL 0,4 %, SWE 0,4 %, CZE 0,3 %, AUT 0,1 %. Ilmeisesti tilanteesta säikähtäneenä Elisabet otti puolisokseen Kreikan ja Tanskan prinssi Philipin. Titteleistä huolimatta Philip on yli 90-prosenttisesti saksalainen. Tanskalaista verta on vähän yli prosentti ja kreikkalaista ei lainkaan. Saksalaisveren lisäämisen ohella tuli samalla harjoitettua sukulaisten naimista, Britannian hallitsijapariskunta on keskenään kolmannet serkukset.

Jälkeläiset ovat perimältään: GER 66,4 %, ENG 16,3 %, SCO 5,7 %, HUN 3,5 %, FRA 3,0 %, IRL 1,6 %, DEN 0,9 %, POL 0,8 %, HOL 0,8 %, SWE 0,3 %, CZE 0,3 %, RUS 0,2 %, AUT 0,2 %, LUX 0,1 %. Niinpä kruununprinssi Charles on jälleen enimmäkseen saksalainen. Charles puolestaan teki elämänsä pahimman erheen - ja se on paljon se - menemällä naimisiin Diana Spencerin kanssa. Paitsi että yli 60-prosenttisesti englantilainen, vajaa 30-prosenttisesti skotti ja tilkkasen irlantilainen prinsessa vei kuningassuvusta saksalaisen laatuenemmistön, liitto päättyi eroon.

Prinssit William ja Harry ovat verenperimältään: ENG 40,0 %, GER 33,4 %, SCO 16,9 %, IRL 4,7 %, HUN 1,8 %, FRA 1,5 %, DEN 0,4 %, POL 0,4 %, HOL 0,4 %, SWE 0,2 %, CZE 0,2 %, RUS 0,1 %, AUT 0,1 %. William meni naimisiin ihan tavallisen - tai no, yläluokkaa sentään joskaan ei aatelia - brittitytön Catherine Middletonin kanssa. Kate on ilmeisesti sukujuuriltaan aivan täysin englantilainen. (Korjaus 10.9.2017: Katessa on tiettävästi 1/16 skottiverta ja tilkka ranskalaista, seuraavassa kappaleessa esiintyvät prosenttiluvut korjattu tämän mukaisiksi)

Eräänä viime kesän aamuna nousin aikaisin ylös ja tarkistin uutiset. Vaimon herättyä totesin: "Huomenta, siipimutterista tuli sitten pojan isoisä!" Kesti vähän aikaa ennen kuin unenpöpperössä viesti meni perille. Windsorin pikkuprinssi George on verenperimältään ENG 68,6 %, GER 16,7 %, SCO 11,6 %, IRL 2,3 %, HUN 0,9 %, FRA 0,9 %, DEN 0,2 %, POL 0,2 %, HOL 0,2 %, SWE 0,1 %, CZE 0,1 %. Ensimmäinen englantilaisenemmistöinen kruununperillinen vuosisatoihin.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Kaukaiset naapurit


Useimmilla maailman valtioilla on muutamia rajanaapureita, tyypillisesti 3-5 kappaletta. Kuten Suomella Venäjä, Norja ja Ruotsi. Eniten on Kiinalla ja Venäjällä, molemmilla neljätoista. Saarivaltiot ovat tapaus sinänsä, koska niillä ei yleensä ole rajanaapureita. Tässä kirjoituksessa on mitattu Google Mapsista, kuinka kaukana minkäkin maan lähin naapuri on. Eli on selvitetty lyhin mahdollinen etäisyys valtiolle X kuuluvasta maa-alueesta lähimpään jollekin muulle maalle kuuluvaan alueeseen. Täysin virheettömiä mittaukset tuskin ovat, on mahdollista että on jokin pieni kärpäsenkakka kartalla jäänyt huomioitta. Korjauksia otetaan vastaan.

On olemassa peräti kahdeksan saarivaltiota, joilla on maaraja toisen maan kanssa. Näiden lisäksi on myös kaksi - hmmm - rajatapausta.

Dominikaaninen tasavalta (1) ja Haiti (2) jakavat Hispaniolan saaren keskenään. Vaikka ilmasto- ja muut olosuhteet ovat käytännössä samat, on maiden välinen raja melkoinen elintasokuilu.


Dominikaanisen tasavallan BKT on noin seitsenkertainen Haitiin nähden. Tunnettu selitys köyhyydelle on aina siirtomaavalta. Haiti oli siirtomaa vuoteen 1804 asti, jolloin se itsenäistyi. Olisi ollut siis yli kaksisataa vuotta aikaa vaurastua. Dominikaaninen tasavalta itsenäistyi 1844 ja on pärjännyt huomattavasti paremmin. Ai niin, se muuten itsenäistyi oltuaan neljäkymmentä vuotta Haitin vallan alla. Merkittäviä eroja olosuhteissa maiden välillä ei ole, paitsi että toisessa puhutaan ranskaa ja toisessa espanjaa. Tämä lieneekin sitten se selittävä tekijä elintasoeroon, koska se toinen ero eli toisessa maassa on 90 % afrikkalaisia ja toisessa 10 %, ei voi olla mitenkään syy.

Irlannilla (3) ja Iso-Britannialla (4) on yhteinen maaraja Irlannin saarella Iso-Britannialle kuuluvan Pohjois-Irlannin takia.

Uuden-Guinean saarella on Indonesian (5) ja Papua-Uusi-Guinean (6) maaraja. Indonesialle kuuluu myös osa Timorin saaresta, jolla on Itä-Timorin (7) valtio. Indonesialle kuuluu myös osa Borneon saaresta, jolla sijaitsee Brunei (8). Bruneilla ei kuitenkaan ole yhteistä rajaa Indonesian kanssa, vaan Bruneita rajaa Malesia. Tämä onkin ainoa tapaus, jossa saarivaltiolla on raja mantereella sijaitsevan valtion kanssa.

Lisäksi on olemassa kaksi keinotekoista tapausta. Singaporesta johtaa silta Malesiaan ja Bahrainista pengertie Saudi-Arabiaan. Näitä ei ihmisen rakentamina ole kuitenkaan laskettu mukaan. Tavallaan tähän voidaan Kanaalitunnelin takia laskea myös Iso-Britannia.

Eräänlainen erikoistapaus on myös Australia, joka sijaitsee mantereella mutta jolla ei ole lainkaan maarajaa minkään muun valtion kanssa.

Valtiot, joilla ei ole maarajaa muun valtion kanssa. Etäisyys on lyhin matka ko. maan alueelta jonkin toisen maan alueelle:


MaaEtäisyys km
1Uusi-Seelanti681
2Kap Verde570
3Tuvalu316
4Marshallsaaret290
5Mikronesia290
6Nauru287
7Islanti284
8Palau275
9Tonga248
10Fidzi245
11Vanuatu243
12Kiribati223
13Sao Tome ja Principe214
14Mauritius171
15Seychellit161
16Barbados144
17Jamaika137
18Madagaskar133
19Malediivit129
20Malta81
21Kypros68
22Komorit60
23Samoa56
24Kuuba53
25Bahama53
26Saint Lucia31
27Dominica25
28Antigua ja Barbuda19
29Saint Kitts ja Nevis12
30Trinidad ja Tobago10
31Sri Lanka9
32Filippiinit8
33Japani5
34Salomonsaaret3
35Australia3
36Taiwan1
37Bahrain1
30Grenada0,7
39Saint Vincent ja Grenadiinit0,7
40Singapore0,5

Oseanian maat ovat odotetusti kärjessä. Kärkitusinaan kiilaavat muista maanosista ainoastaan hopealle yltävä Kap Verde ja seitsemänneksi sijoittuva Islanti. Amerikan valtioista korkeimmalla on muusta Länsi-Intian saariketjusta hieman erillään sijaitseva Barbados, jonka lyhin etäisyys Saint Lucialle on 144 km. Aasian maista korkeimmalla on Malediivit, jonka pohjoisimmalta saarelta on matkaa Intiaan kuuluville Lakkadiiveille 129 km.

Selkeä listaykkönen on Uusi-Seelanti. Sen pohjoiskärjen luoteispuolella vajaan sadan kilometrin päässä sijaitsevat asumattomat Kolmen Kuninkaan Saaret. Vajaan viiden neliökilometrin kokoisen saariryhmän läntisimmiltä saarilta on lyhimmillään 684 km Australialle kuuluvalle parintuhannen asukkaan Norfolkinsaarelle - tai oikeastaan siitä seitsemän kilometriä etelään sijaitsevalle Phillipinsaarelle.

Jonkinmoinen yllätys on varmaan se, että Australiasta on lyhimmillään vain kolme kilometriä Papua-Uusi-Guineaan. Tämä selittyy sillä, että maiden välisen Torresinsalmen saaret kuuluvat enimmäkseen Australialle ja osa niistä on aivan Uuden-Guinean rannikolla.

Muitakin yllättävän lyhyitä etäisyyksiä listalta löytyy.

Sri Lankan ja Intian välinen Palkinsalmi on kapeimmillaankin 64 km leveä, mutta silti maiden välinen etäisyys on vain yhdeksän kilometriä. Salmessa on nimittäin Aataminsillaksi kutsuttu, osittain merenpinnan yläpuolella oleva matalikko, vain muutamia metrejä merenpinnan alapuolella. Itse asiassa matalikko oli ilmeisesti ainakin laskuveden aikaan kulkukelpoinen aina vuoteen 1480 asti, jolloin hirmumyrsky upotti sen.

Japanista on vain viisi kilometriä matkaa lähimmälle Kuriilien saarelle, joka kuuluu Venäjälle. Tosin Japani on tästä eri mieltä. Itse asiassa Japanilla ja Venäjällä (Neuvostoliitolla) oli maaraja 1905-1945. Venäjän-Japanin sodan seurauksena Japani sai haltuunsa Sahalinin saaren eteläosan, jota se kutsui nimellä Karafuto. Vuonna 1945 Neuvostoliitto hyökkäsi rajan yli ilman sodanjulistusta ja pakotti Japanin antautumaan. Ainakin neuvostovenäläisen historiankirjoituksen mukaan. Taantumuksellisemmat historioitsijat tosin väittävät antautumisella olleen jotain tekemistä pari päivää aiemmin pudotettujen atomipommien kanssa. Joka tapauksessa Karafuton noin neljäsataatuhatta japanilaista sai pakata kamansa ja häipyä saarelta.

Taiwanin ja Kiinan välimatka on lyhimmillään vain reilu kilometri. Taiwanin pääsaarelta on tosin Kiinan alueelle matkaa melkein kaksisataa kilometriä, mutta Taiwanille kuuluvat myös aivan Kiinan rannikolla sijaitsevat Matsusaaret sekä Kinmenin saari lähisaarineen. Kinmenin pääsaarella on yli satatuhatta asukasta ja se sijaitsee vain seitsemän kilometrin päässä Kiinan mannermaasta. Lyhin matka kahdelle eri Kiinalle kuuluvan saaren välillä on vain reilu kilometri.

Bahrain sijaitsee Saudi-Arabian rannikolla ja sitä yhdistää mantereeseen 25 km pitkä pengertie. Lyhin luonnollinen etäisyys Bahrainista ei kuitenkaan ole Saudi-Arabiaan vaan Qatariin. Bahrainille kuuluu Qatarin rannikolla sijaitseva Hawarinsaaristo, josta on lyhimmillään vain hieman yli kilometri Qatarin rannikolle.

Saint Vincent ja Grenada näyttävät sijaitsevan yhtä eristettynä kuin muutkin Länsi-Intian pikkuvaltiot. Kuitenkin niiden välillä sijaitseva Grenadiinien saariryhmä (Saint Vincentin koko nimi on Saint Vincent ja Grenadiinit) on maiden jakama siten, että Petite Martinique- ja Petit Saint Vincent -saarten välimatka on vain noin 700 metriä. Tätä pienemmäksi jää vain Singaporen lyhin etäisyys Malesiaan, joka on noin 500 metriä.

Lisähuomautuksena on mainittava, että missään näistä mittauksista ei ole huomioitu Spratlysaarten omistuskiistaa, koska se on vielä selvittämättä ja luultavasti pysyykin, koska soppaan ovat tyrkkineet lusikkansa Vietnam, Kiina, Taiwan, Filippiinit, Malesia ja Brunei. Lisäksi on vähintäänkin kyseenalaista mikä on saari ja mikä ei, sillä joitakin kohtia miehittävien sotilaiden varustus on laskuveden aikaan kumisaappaat ja nousuveden aikaan snorkkeli:


Ja lopuksi vielä listaus siitä, kuinka pitkä matka lyhimmiltään on mistäkin saarivaltiosta lähimmälle mantereelle:


MaaEtäisyys km
1Samoa3802
2Tuvalu3227
3Tonga3227
4Kiribati3082
5Marshallsaaret3052
6Nauru2859
7Fidzi2628
8Mikronesia1878
9Mauritius1851
10Uusi-Seelanti1806
11Vanuatu1793
12Palau1573
13Salomonsaaret1388
14Seychellit1210
15Brunei976
16Islanti958
17Saint Kitts ja Nevis703
18Antigua ja Barbuda687
19Jamaika623
20Kap Verde570
21Dominikaaninen tasavalta558
22Haiti557
23Filippiinit533
24Itä-Timor504
25Dominica499
26Malediivit425
27Madagaskar416
28Irlanti414
29Barbados356
30Saint Lucia344
31Komorit292
32Malta243
33Sao Tome ja Principe214
34Kuuba205
35Saint Vincent ja Grenadiinit205
36Papua-Uusi-Guinea150
37Grenada138
38Bahama82
39Kypros68
40Japani50
41Sri Lanka40
42Iso-Britannia32
43Indonesia16
44Trinidad ja Tobago14
45Taiwan6
46Bahrain1
47Singapore0,5

Tätä listaa hallitsee ylivoimaiseen tapaan Oseania. Vasta sijalla 9 tulee joku muu eli Afrikan ykkönen Mauritius. Aasian ykkönen on Brunei sijalla 15, Euroopan voittaja Islanti on sijalla 16 ja Amerikan paras Saint Kitts ja Nevis sijalla 17.

Listalla on peräti 17 maata, joiden etäisyys mantereeseen on suurempi kuin edellisen listan - etäisyys lähimpään muuhun maahan - voittajalla Uudella-Seelannilla. Tällä listalla Uusi-Seelanti on vasta kymmenentenä, koska Australia on sen verran lähellä.

Sijalla 20 olevan Kap Verden etäisyys mantereeseen on sama kuin sen lyhin etäisyys johonkin muuhun maahan. Koska rannikoilla on yleensä saaria, tämä on harvinainen tilanne. Vastaavat tapaukset ovat ainoastaan Kyproksella, Bahrainilla ja Singaporella.

Ennätystä pitää siis hallussaan Samoa, jonka Australian rannikkoa lähimmästä pisteestä on sinne matkaa 3802 kilometriä. Se on todellakin ennätys, sillä aiemmin itsenäisen Havaijin etäisyys Amerikan rannikolle on toistasataa kilometriä lyhyempi.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Uusinta: Pyhä venäläinen veri

Lukijalle: Vladimir Putinin aikakausi Venäjällä lähestyy vääjäämättömästi loppuaan. En pitäisi täysin mahdottomana, että viimeisenä tekonaan hän palauttaisi Venäjälle tsaarin. Kylläkin perustuslaillisena monarkiana, ei itsevaltiutena kuten sata vuotta sitten. Ja kukapa olisikaan parempi tsaari kuin Volodja itse - tosin silloin voitaisiin palata itsevaltiuteenkin. Olisi hän ainakin venäläisempi kuin Romanov-suku ja venäläisempi kuin brittien kuningassuku on brittiläinen:

Ensimmäisenä Romanov-suvun tsaarina valtaistuimelle astui Mikael I. Venäjän eristyneisyyden takia tuolloiset pajarisuvut olivat käytännössä täysin venäläisiä eikä Mikael I:n sukujuurissa ole tiettävästi muita kuin venäläisiä, kuten ei hänen toisen vaimonsa Jevdokia Stresnevankaan.

Heidän poikansa oli Aleksei I, joka oli siis sataprosenttinen venäläinen, kuten myös hänen toinen vaimonsa Natalia Naryskina.

Sitten alkoikin tapahtua. Venäjän uudeksi valtiaaksi nousi mielenkiintoisten vaiheiden jälkeen Aleksein poika, uudistajatsaari Pietari I Suuri. Hän otti toiseksi puolisokseen Jekaterina Mihailovan. Tämän syntyperän tiedot ovat epämääräiset, mutta tiedetään hänen olleen alkuperäiseltä nimeltään Marta Skóvronska. Kuten sukunimi paljastaa, syntyperä oli ainakin isän puolelta puolalainen. Syntymäpaikka oli kylläkin Ruotsin Liivinmaa nykyisen Latvian alueella. Oletetaan hänen olleen syntyperältään puolalainen, venäläinen hän ei ainakaan ollut.

Pietarin ja Katariinan lapset, kuten suuriruhtinatar Anna Petrovna, olivat siis puoliksi venäläisiä, puoliksi puolalaisia. Anna meni naimisiin Holstein-Gottorpin herttuan Karl Fredrikin kanssa. Hänen esivanhempiensa sukulinjoja pystyy seuraamaan hyvinkin kauas, koska aatelisilla oli tapana mennä keskenään naimisiin. Käytännön syistä rajoitutaan kymmenen sukupolvea taaksepäin, jolloin esivanhempia on periaatteessa 1024. Tämä on sopiva määrä, koska kymmenennessä sukupolvessa yksittäisen esivanhemman vaikutus on aika tarkkaan 0,1 %. Käytännössä esivanhempien määrä on ristiinnaimisen takia tätä pienempi. Sukulinjoja tutkiessa tietyt "ydinparit" tuntuivat tulevan vastaan joka mutkasta, esimerkiksi Puolan kuningas Kasimir IV Jagiellon ja hänen puolisonsa Itävallan prinsessa Elizabeth olivat montaakin kautta seuraavassa mainittujen henkilöiden esivanhempia kahdeksan lapsensa ansiosta.
Esivanhempien kansallisuus on laskettu sen mukaan, minkä maan kansalaisia he sattuivat omien esivanhempiensa syntyperästä riippumatta olemaan. Mikäli kymmeneen sukupolveen asti ei päästä, lasketaan verenperimä kyseisestä kohdasta kaukaisimman tunnetun esivanhemman mukaan. Esimerkiksi jos tiedetään kahdeksannen sukupolven esivanhemman olleen zalkovalainen, mutta hänen vanhemmistaan ei ole mitään tietoa, lasketaan kymmenennen sukupolven kaikkien neljän esivanhemman olleen tuolta kohdalta zalkovalaisia. Samaa sääntöä käytetään myöhemminkin tekstissä mainittujen henkilöiden kohdalla. Täyteen tarkkuuteen ei tietenkään tietojen puuttuessa päästä ja joitakin pikku virheitä aineistoon varmasti sisältyy, mutta laskut ovat varmasti riittävän tarkat.
Karl Fredrikin esivanhemmissa oli näiden sääntöjen mukaan laskettuna eri kansallisuuksia seuraavasti: GER 666, POL 69, CZE 64, AUT 44, SWE 32, FRA 24, ITA 23, LIT 19, LUX 16, SPA 14, RUS 12, SLO 12, HUN 11, ENG 7, DEN 6, POR 5. Prosenteiksi muunnettuna hän oli siis saksalainen 65,0 %, puolalainen 6,7 %, tsekki 6,3 %, itävaltalainen 4,3 %, ruotsalainen 3,1 %, ranskalainen 2,3 %, italialainen 2,2 %, liettualainen 1,9 %, luxemburgilainen 1,6 %, espanjalainen 1,4 %, venäläinen 1,2 %, slovenialainen 1,2 %, unkarilainen 1,1 %, englantilainen 0,7 %, tanskalainen 0,6 % ja portugalilainen 0,5 %. Varsin monipuolinen mies.

Annan ja Karl Fredrikin ainoa lapsi Pietari oli verenperimältään heidän sekoituksensa, prosentteina ilmaistuna (Venäjä aina ensimmäisenä, muut suuruusjärjestyksessä 0,1 % tarkkuuteen asti): RUS 25,6 %, GER 32,5 %, POL 28,4 %, CZE 3,1 %, AUT 2,1 %, SWE 1,6 %, FRA 1,2 %, ITA 1,1 %, LIT 0,9 %, LUX 0,8 %, SPA 0,7 %, SLO 0,6 %, HUN 0,5 %, ENG 0,3 %, DEN 0,3 %, POR 0,2 %. Hänestä tuli muutamien mielenkiintoisten välivaiheiden jälkeen Venäjän tsaari Pietari III, ensimmäinen tsaari jossa oli alle puolet venäläistä. Melko tarkalleen siis neljäsosa, eniten oli saksalaista verenperimää. Venäjää hän ei Saksassa kasvaneena osannut eikä halunnut liiemmin edes opetella.
Pietarille naitettiin preussilainen aatelistyttö Sophie Friederike Auguste von Anhalt-Zerbst-Dornburg. Tyttö tosiaan, sillä hän oli vasta 16-vuotias sulhasen ehdittyä 17 vuoden kypsään ikään. Hääyönä Pietari tiettävästi keskittyi leikkimään tinasotamiehillä eikä myöhemminkään liiemmin ymmärtänyt muun kivan päälle. Niinpä väitetään, että parin ainoan lapsen kävi ryskätöinään laittamassa alulle Sergei Saltykov, mutta jätetään nämä väitteet oman onnensa nojaan ja seurataan virallista linjaa. Pietarin vaimosta tuli Venäjällä nimeltään Katariina ja kyvykkäänä yksilönä hän nousi miehensä vain muutaman kuukauden kestäneen, epäselvään kuolemaan päättyneen tsaariuden jälkeen valtaistuimelle. Jälkimaailma tuntee hänet paremmin nimellä Katariina II Suuri. Verenperimältään hän oli suurimmalta osaltaan saksalainen, 77,2 %. Myös puolalaista, tsekkiläistä ja itävaltalaista verta oli havaittavasti, muutamaa muuta kansallisuuttakin tilkkanen.

Katariinan ja Pietarin ainoa lapsi Paavali I nousi tsaariksi äitinsä kuoltua. Hän oli perimältään: RUS 12,8 %, GER 54,9 %, POL 18,3 %, CZE 3,7 %, AUT 2,7 %, SWE 1,6 %, FRA 1,2 %, LUX 1,0 %, DEN 1,0 %, SPA 0,7 %, LIT 0,6 %, ITA 0,6 %, HUN 0,4 %, SLO 0,3 %, ENG 0,2 %, POR 0,1 %. Ensimmäinen tsaari, jonka verenperimästä valtaosa oli saksalaista. Hän meni naimisiin preussilaisprinsessa Sophie Dorothean (Venäjällä Maria Fedorovna) kanssa. Paavalilla oli miehekkäämmät tavat kuin isällänsä ja avioliitosta syntyi kymmenen lasta. Tosin muuten Paavali oli kaheli kuin käkikello. Hänen puolisonsa oli siis syntyperältään preussilainen ja verenperimältään 78,2 % saksalainen. 10,0 % oli ranskalaista ja vähän alle viisi prosenttia puolalaista, muusta cocktailista uutena kansallisuutena mukaan tulivat skottilainen ja hollantilainen.

Heidän lapsensa olivat perimältään: RUS 6,4 %, GER 66,7 %, POL 11,5 %, FRA 5,6 %, CZE 2,4 %, AUT 2,0 %, DEN 1,4 %, SWE 0,8 %, LUX 0,6 %, HOL 0,5 %, SPA 0,4 %, ENG 0,4 %, LIT 0,3 %, SCO 0,3 %, ITA 0,3 %, HUN 0,3 %, SLO 0,1 %, POR 0,1 %. Tässä vaiheessa verenperimästä oli kaksi kolmasosaa saksalaista. Lapsista Aleksanteri I seurasi isäänsä valtaistuimelle, mutta jäi lapsettomaksi. Hänen kuoltuaan seuraajaksi tuli hänen veljensä Nikolai I, joka noudatti hyväksi havaittua tapaa ja meni naimisiin preussilaisprinsessa Charlotten (Venäjällä Aleksandra Fedorovna) kanssa. Hän oli lähes 90-prosenttisesti saksalainen, muita kansallisuuksia löytyi vain aavistuksen verran kutakin. Esi-isiin kuului myös Englannin kuningas Yrjö I, mutta brittiläistä verta ei lähes täysin saksalaiselta kuninkaalta irronnut.

Nikolain lapset olivat: RUS 3,2 %, GER 77,7 %, POL 6,5 %, FRA 4,3 %, DEN 2,0 %, AUT 1,5 %, CZE 1,3 %, SWE 1,2 %, HOL 0,7 %, ENG 0,4 %, SCO 0,3 %, LUX 0,3 %, SPA 0,2 %, LIT 0,2 %, ITA 0,1 %, HUN 0,1 %, SLO 0,1 % . Jo lähes 80-prosenttista saksalaista laatua. Tsaariksi tuli vanhin poika Aleksanteri II. Tämän puoliso oli - yllätys yllätys, saksalainen prinsessa. Ei kylläkään preussilainen, vaan hesseniläinen Marie, Venäjällä Maria Aleksandrovna. Syntyperältään lähes 95-prosenttinen saksalainen. Väitetään tosin, että hänen oikea isänsä olisi Hessenin suurherttuan sijaan ollut eräs sveitsiläinen aatelismies, mutta pysytään tapaus Saltykovin mallin mukaan virallisella linjalla. Tässä vaiheessa ei enää olisi mikään ihme, jos serkkujen naiminen olisi muslimien tapaan alkanut näkyä jälkeläisten järjenjuoksussa. Neljä sukupolvea taaksepäin esivanhempia on periaatteessa 16, mutta Marialla heitä oli vain kahdeksan. Hänen isänpuoleiset isovanhempansa olivat Hesse-Darmstadtin maakreivin kautta serkuksia. Samoin hänen äidinpuoleiset isovanhempansa, vieläpä samaa kautta eli Hesse-Darmstadtin maakreivi taas asialla. Tästä voi laskea, että isoisovanhemmissa olisi pitänyt siis olla neljä sisarusta. Heitä oli kuitenkin vain kolme, mistä seuraus oli se, että hänen vanhempansakin olivat serkuksia. Lisäksi hänen vanhempansa olivat pikkuserkkuja myöskin Zweibrückenin kreivin kautta. Eikä tässä kaikki. Hänen anoppinsa Aleksandra Fedorovnan vanhemmat olivat myös olleet keskenään pikkuserkkuja samaisen Hesse-Darmstadtin maakreivin kautta. Samoin aiemmin mainittu Zweibrückenin kreivipari olivat paitsi Marian kaksinkertaiset isoisoisovanhemmat, myös Aleksandran isoisoisovanhemmat. Marialla ja hänen anopillaan oli yksi muukin yhteinen isoisoisovanhempien pari.

Aleksanteri II:n ja Maria Aleksandrovnan lapset olivat: RUS 1,6 %, GER 85,9 %, POL 3,6 %, FRA 2,9 %, DEN 2,0 %, AUT 1,2 %, CZE 0,8 %, SWE 0,7 %, HOL 0,5 %, ENG 0,2 %, SCO 0,2 %, LUX 0,2 %, SPA 0,1 %, LIT 0,1 %, ITA 0,1 %, HUN 0,1 %. Saksalaisosuus jatkoi kasvamistaan, nyt jo entistä enemmän muiden kansallisuuksien kustannuksella, kun venäläisestä verestä ei enää ollut liiemmin vähentämistä. Tsaariksi tuli vanhemman veljen kuoleman ja isän murhan jälkeen Aleksanteri III. Toisin kuin edeltäjänsä, hän ei ottanut puolisokseen saksalaista, vaan Tanskan kuninkaan tyttären, prinsessa Dagmarin, Venäjällä Maria Fedorovna. Tosin puolison tanskalaisuus oli lähinnä nimellistä, koska hänen isänsä Kristian IX oli saksalainen herttua, joka valittiin Tanskan kuninkaaksi kaukaisen esi-isänsä ansiosta edellisen kuninkaan jäätyä lapsettomaksi. Uuden tsaarittaren verenperimä oli 87,6-prosenttisesti saksalainen, tanskalaista oli vain 3,0 prosenttia. Trillerimestari Frederick Forsyth meni komeasti ansalankaan Venäjän tsaarin valtaistuimelle palauttamista käsittelevässä jännärissään Musta manifesti, kun hän kuvaili Nikolai II:n ulkomuotoa "ei venäläiseksi, vaan äitinsä mukaan tanskalaiseksi". Tosin Venäjähän oli lysenkolaisuuden kotimaa, joten mikäs siinä. Maria Fedorovnan kohdalla eivät sentään kovin läheiset sukulaiset olleet menneet keskenään naimisiin, hänen vanhempansa olivat ainoastaan pikkuserkuksia. Tosin sentään kaksinkertaisia sellaisia.

Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II oli: RUS 0,8 %, GER 87,3 %, FRA 2,7 %, DEN 2,4 %, HOL 2,1 %, POL 1,8 %, SWE 1,1 %, AUT 0,6 %, SCO 0,4 %, CZE 0,4 %, ENG 0,1 %, LUX 0,1 %, SPA 0,1 % . Hän oli siis ensimmäinen Venäjän tsaari, jolla oli alle prosentin verran venäläistä perimää. Vaikka hän olikin Englannin kuningas Yrjö V:n serkku ja hämmästyttävän samannäköinen, englantilaista verta oli vain pisara. Puolisokseen Nikolai otti Hessenin prinsessa Alixin, Venäjällä Aleksandra Fedorovna. Verenperimä tsaarittarella oli peräti 88,7-prosenttisesti saksalainen. Ja sukulaisten naiminen jatkui: hänen äidinpuoleiset isovanhempansa eli kuningatar Viktoria ja prinssipuoliso Albert olivat serkuksia. Isänpuoleisista isoisoisoäideistä kolme neljästä taas oli keskenään sisaruksia ja se neljäs kolmen muun serkku.

Heidän lapsensa, yhdessä vanhempiensa kanssa Jekaterinburgissa vuonna 1918 murhatut neljä tytärtä ja verenvuototautinen tsarevits Aleksei olivat: RUS 0,4 %, GER 88,0 %, HOL 2,9 %, FRA 2,6 %, DEN 2,6 %, SWE 1,3 %, POL 1,0 %, SCO 0,6 %, AUT 0,3 %, CZE 0,2 %.

On huvittavaa seurata venäläisten kiinnostusta "aitovenäläiseen tsaariuteen". Viimeisellä kruununperijällä kun virtasi suonissaan vain noin neljän promillen verran venäläistä verta ja se oli vasta kahdeksanneksi yleisin kansallisuus. Tämä siitä huolimatta, että hän oli perimältään 88-prosenttisesti saksalainen eli muille kansallisuuksille jäi vain 12 prosenttia jaettavaksi.