Sivallus CCCLXXXV

Oikeistolainen ja vasemmistolainen maailmankatsomus ovat yksimielisiä siitä, että tulee toimia tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti. Esimerkiksi juoksukilpailussa molemmat ovat ehdottomasti sillä kannalla, että kaikkien osanottajien tulee olla yhtä aikaa samalla viivalla. Ero on siinä että oikeiston näkemyksessä kyseinen viiva on lähtöviiva ja vasemmiston näkemyksessä maaliviiva.

Dr. Dunning & Mr. Kruger

Aikapäiviä sitten olin kirjoittanut artikkelin lehteen. Se oli jo mennyt vertaisarviointiseulan läpi, yksi pieni huolimattomuusvirhe oli löytynyt ja korjattu. Päätoimittaja oli luvannut, että artikkeli julkaistaan lehden seuraavassa numerossa.
Sitten eräänä yönä heräsin noin kello kaksi. Kirkkaana mielessä se, kuinka siitä artikkelista olisi tullut parempi. Tajusin, että yhden lisätiedon kaivaminen esiin aineistosta olisi parantanut ilmaisuvoimaa ja informatiivisuutta. Kyseessä ei siis ollut virhe, vaan puute. Eikä sinänsä edes puute, vaan lisäys. Tutkimuksen lähtökohta oli tietynlainen, eikä tämän tiedon lisääminen olisi muuttanut sen tuloksia mitenkään, olisipa vain tuonut jotain lisää.
Valvoin koko loppuyön syytellen itseäni. Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Tuo olisi pitänyt tajuta alun perinkin. Miksi vertaisarvioinnissa ei huomautettu tästä? (No siksi että se tieto ei kuulunut siihen mitä suoranaisesti tutkittiin, sen olisi vain saanut samasta aineistosta, ääliö.) Kehittelin jo kaikenlaisia hätätilaratkaisuja. Entä jos soittaisin päätoimittajalle heti huomisaamuna ja sanoisin että laitan uuden version kun ennätän? Kauanko kestäisi analyysin teko ja kirjoittaminen? Pitäisikö tehdä uusi vertaisarviointi? (No totta ***** pitäisi, senkin idiootti.) Ei helvetti, pelkkä aineiston analyysi tuon noin yhden palstan lisäämiseksi kestäisi niin kauan että se juuri ja juuri ehtisi seuraavaan numeroon – ilman mitään arviointeja. Ei auta muu kuin antaa olla.
Seuraava päivä menikin sitten puolivaloilla asiaa vatvoessa muiden töiden ohella. Tunsin itseni täysin kyvyttömäksi paukapääksi. Puolustelin asiaa sillä, että tämä lisäys ei olisi ollut osa alkuperäistä näkökantaa. Mikä totta olikin. Mutta ei se minua lohduttanut, sillä kivuliaasti tiesin että olisin voinut kirjoittaa paremman artikkelin kuin se, mikä sitten julkaistiin.

Se, mikä minua lohdutti ja esti painamasta paniikkinappulaa, oli Dunning-Kruger -vaikutuksen tunnistaminen.
Lyhyesti sanottuna Dunning-Kruger -vaikutus toteaa sen, että kaikkein kyvyttömimmät arvioivat itsensä selkeästi kyvykkäämmiksi ja vastaavasti kyvykkäimmät arvioivat itsensä kyvyttömämmiksi kuin ovat.
Useimmilla ihmisillä lienee kokemusta siitä tyypistä, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä asiasta yhtään mitään, mutta jolla on sekä varma että virheellinen tieto asiasta. Muistan elävästi, kun tajusin ilmiön ensi kerran teinipoikana, kun itseäni kahta vuotta vanhempi herra itsevarmuus intti minulle kivenkovaan, että käärmeellä ei voi olla selkärankaa. Tässä esimerkissä näkyykin hyvin Dunning-Kruger -vaikutuksen traagisin seuraus: kaveri oli minua vanhempana minuun nähden ”ylemmässä asemassa” ja luuli siksi olevansa minua paremmin informoitu ja älykkäämpi. Toisin sanoen hän oli täysin Dunning-Krugerin mukaisesti kyvytön tunnistamaan omaa epäpätevyyttään. Aikuisten maailmassa tämä tulee hyvin näkyviin esimiesasemassa. Toinen omakohtainen kokemus: armeijassa räjäytyksen alkeiskoulutusta antoi kantakessu, joka kysyi meiltä mitä ainetta ”saippuapala” on. Kemiasta perillä ollut tupakaverini vastasi että trinitrotolueenia. Johon kantakessu totesi että ei ole, vaan TNT:tä. Oli kova paikka pidätellä naurua.

Dunning-Krugerin alkuperäisessä tutkimuksessa koehenkilöiden kykyjä mittailtiin muutamilla testeillä. Näitä olivat esimerkiksi kyky ymmärtää huumoria, looginen päättelykyky ja kieliopin hallitseminen. Aluksi koehenkilöitä pyydettiin arvioimaan oma suoritustasonsa ja sitten todellinen suoritustaso mitattiin. Koehenkilöt jaettiin suoritustasonsa mukaisesti neljään kvartiiliin ja katsottiin, mikä oli kuhunkin kvartiiliin sijoittuneiden oma arvio. Esimerkkinä kyky ymmärtää huumoria:

Kuten kuvasta näkyy, heikoin kvartiili arvioi itsensä selvästi yläkanttiin ja arvio lähestyi todellisuutta sitä mukaa, mitä ylemmäs todellisia kykyjä päästiin. Itse asiassa viimeinen kvartiili arvioi kykynsä jo alakanttiin todellisuuteen nähden.

Dunning-Kruger -vaikutuksesta ovatkin sitten huumoriveikot tehneet omia kuvaajiaan:

Sinänsä hauska ja tuntuu vastaavan todellisuutta.
Toisaalta monet ovat huomauttaneet, että tämä ei pidä paikkaansa. Johan ensimmäisestä kuvaajasta nähdään – aivan oikein – että arvio paranee sitä mukaa mitä oma kyvykkyyskin. Tosin arviokäyrä nousee vain hyvin loivasti. Joka tapauksessa tämä näyttää kumoavan tuon ”epätoivon laakson”, johon vajoaa kun alkaa tunnistaa oman pätemättömyytensä.

Totuus on kuitenkin toinen, itse asiassa traagisempi. Eihän ihminen itse toimi todellisten kykyjensä mukaan, vaan sen mukaan kuinka kyvykkääksi hän itsensä arvioi. Tällöin on enemmän merkitystä sillä suhteella, joka on hänen arvionsa ja todellisten kykyjensä välillä. Kun laskee tämän suhteen, kuviot kolmesta esimerkkialueesta ovat varsin julmaa luettavaa:

Jokaisessa tapauksessa käyrät laskevat sitä mukaa, mitä ylemmäs todellisessa kyvykkyydessä mennään. Realistinen minäkuva olisi ykköstasolla, jota lähinnä on toiseksi paras kvartiili. Parhaan kvartiilin suhdeluku on kaikissa alle ykkösen. Heikoin kvartiili on kaikissa yli nelosen.
Vielä huolestuttavampaa on se, että osa-alueista kaikkein eniten pielessä näyttää arvioissa olevan nimenomaan logiikka. Heikoin kvartiili arvioi siinä itsensä selvästi paremmaksi kuin muissa. Se on myös ainoa, jossa toiseksi parhaan kvartiilin itsearvio on heikompi kuin todellisuus. Paras kvartiili arvioi itsensä kaikissa kolmessa esimerkissä suunnilleen saman verran alakanttiin.

Kaikkein huolestuttavinta on se, että keskihajonnan täytyy olla selvästi suurempi alemmissa kvartiileissa kuin ylemmissä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ylimmässä kvartiilissa arviot ovat yleensä suhteellisen realistisia, vaikkakin keskimäärin alakanttiin. On kuitenkin tulosten sekä elämänkokemuksen nojalla hyvin epäuskottavaa, että loogisessa ajattelussa hyvin menestyvä kovinkaan usein arvioisi olevansa siinä poikkeuksellisen huono. Toisaalta on hyvin ilmeistä, että ainakin osa alimmasta kvartiilista osaa arvioida olevansa oikeasti huonoja. Koska alimman kvartiilin itsearvioiden keskiarvo on kuitenkin lähes ylimmän tasolla, tämän täytyy tilastomatemaattisesti tarkoittaa sitä, että melkoinen osa alimmasta kvartiilista arvioi olevansa aivan huipulla kyvyiltään. Mitenkään muuten ei voi keskiarvo nousta noin ylös, jos ja kun edes osa alimmasta kvartiilista osaa arvioida itsensä edes suurin piirtein oikein. Mikäli edes neljäsosa alimmasta kvartiilista arvioi itsensä suunnilleen oikein loogisten taitojen testissä (ei siis edes huonommaksi, vaan oikein), tulisi loppujen kolmen neljäsosan arvioida itsensä ylimmän kvartiilin keskiarvoon, jotta päästäisiin mitattuun tulokseen. Laskin tämän, tämä ei siis ole arvio vaan fakta.
Tämä selittää täydellisesti sen ”hupikäyrän”, sillä alimmasta kvartiilista ovat tuskin äänessä ne, jotka osaavat arvioida itsensä oikein, vaan ne, jotka luulevat olevansa neroja. Niinpä ylimmän kvartiilin kokemus eniten äänessä olevista on juuri tuo ”täydellisen ymmärtämättömyyden tuoma itsevarmuus”.

Mitä älykkäämpi ihminen on, sitä kriittisempi hän on itseään kohtaan – noin keskimäärin. Niinpä hänen arvionsa osaamisestaan on alhaisempi kuin todellinen osaamistaso – useimmiten.
Puoliksi valvottua yötäni seuraavan yön nukuin sikeästi. Osin väsymyksen takia, mutta enimmäkseen siksi että olin ehtinyt rauhoittua ja ymmärtää, että itsekritiikkini syynä oli, niin no, oma ylihuolellisuuteni, joka on Dunning-Krugerin toinen puoli. (Tähän väliin huomautus tässä vaiheessa naureskelevalle oikolukija Sallille – ylihuolellisuuteni koskee vain osaa normaaliin elämänmenoon liittyvistä aspekteista.)
Annoin artikkelin mennä sellaisenaan tekemättä korjauksia. Ihan kelvollinen se oli ilman niitäkin.

Kun nyt mietin Dunnig-Kruger -vaikutuksen seurauksia, voin valitettavasti todeta niiden näkyvän yhteiskunnassa koko ajan voimakkaampina. Päättäviin asemiin nousee jatkuvasti yhä kyvyttömämpiä ihmisiä, jotka luulevat jotain osaavansa ja ymmärtävänsä. Suurella osalla näistä älykkyys on sitä, mitä kutsuin jo vuosia sitten ”paviaaniälyksi” eli kykyä saada toiset uskomaan heidän kykyihinsä todellisten kykyjen määrästä riippumatta.
Nykyinen hallitus on hyvin pitkälti tämän prosessin ruumiillistuma. Ennen ei ollut näin. Olen ihan varma, että jos olisin ryhtynyt selittämään vaikka mainitsemani artikkelin tutkimusta siinä käytettyjä menetelmiä myöten, niin Suomen pääministereistä vaikkapa Kivimäki, Linkomies, Virolainen ja Karjalainen olisivat pitkälle koulutettuina hoksanneet varsin pian miten homma toimi ja esittäneet erinäisiä teräviä kysymyksiä. Eikä kyse ole koulutuksesta – pääministerilistalta voi poimia vaikka parturi Fagerholmin ja agrologi Miettusen, jotka olisivat terävillä aivoillaan ymmärtäneet mistä on kyse vaikka laskutoimitusten selittämiseen olisi vaadittukin lisäkoulutusta. Mutta jos samaa olisi yrittänyt Jyrki Kataiselle, Alexander Stubbille tai Sanna Marinille, ihmiselämä ei olisi riittänyt siihen että he olisivat kyenneet omaksumaan riittävät pohjatiedot (en halua kertoa miksi tiedän yhden mainituista tapauksista paremmin kuin ikinä haluaisin ja olen aika varma että kaksi muuta ovat samaa tasoa). He kykenevät itsevarmoina teeskentelemään ymmärrystä ja matkimaan näkökantoja, jotka saavat toiset uskomaan heihin. Todellisuudessa jokaisen kyvyt ovat loogisen päättelyn osalta siellä toiseksi ylimmän kvartiilin alapäässä eli niukasti keskiarvon yläpuolella. (On yleinen harhaluulo, että poliitikot olisivat keskimääräistä tyhmempiä. Tuskin tällaisia eduskunnassa noin kymmentä enempää istuu. Se vain näyttää siltä jos katsoo sieltä ylimmästä kvartiilista käsin.) Älyllisesti tämän tason ihmiset ovat hyviä kanslisteja tai marketin osastopäälliköitä, mutta ei heidän pitäisi olla päättämässä kansakunnan asioista.

Mitä ihmettä demokratiassa on sitten mennyt pieleen? Miksi kansakunnan demokratian alkuaikoina pinnalle nousi kyvykkäitä, älykkäitä ja joskus jopa maan parasta yli oman edun ajattelevia yksilöitä? Mihin nämä ovat kadonneet nykypäättäjistä ja miksi?

Selitys on loogisten seuraamusten ketju. Edetään ketjua pitkin takaperin.

Miksi kyvykkäät ihmiset eivät mene politiikkaan? Tylsien kokousten takia, on helppo vastaus. Se on vain puolitotuus. Eivät kokoukset ole tylsiä, vaan niissä typeryyksiä jaarittelevat ihmiset. Jos toimikunnassa on lähemmäs kymmenkunta kykenevää henkilöä, niin johan tapahtuu ja tylsyys on kaukana. Monen tunnin kokouskaan ei rasita, toisin kuin useat varttitunnin palaverit joissa tuntee kuolevansa ikävään. Ongelma on siis siinä, että kokoustamaan on päässyt liikaa vääränlaista väkeä, joka hitaudellaan ajaa kyvykkäät ulos ja valtaa elintilan.

Tästä seuraa toinen kysymys: miksi näitä ei torpata pois kun huomataan että he eivät pysty. Tähän on helppo vastaus: poliittinen korrektius. Pahinta mitä voi tehdä on osoittaa toisen typeryys, etenkin silloin kun se on totta. Siitähän tulee paha mieli. Poliittisen korrektiuden takia on siedettävä näitä ilman substanssia olevia itsevarmoja tyyppejä. Paitsi että sietämistä helpompi vaihtoehto on luopua itse.

Ja sitten päästään siihen oleelliseen asian ytimeen: miksi on syntynyt kulttuuri, jossa mielipide on yhtä arvokas kuin fakta. Vastaus on hämmästyttävän helppo, kun katsoo muutamaa valokuvaa Suomen hallituksista. Kuva kuvalta totuus valkenee sitä mukaa kun ministerien henkinen degeneraatio etenee:

Paasikiven hallitus 1945. Kyvykkäitä ministerejä rivi pullollaan.

Miettusen hallitus 1962. Asiat vielä kunnossa.

Sorsan hallitus 1982. Nyt ollaan jo kaltevalla pinnalla.

Ahon hallitus 1991. Kykyä on edelleen, mutta tuhoa kohti ollaan jo liukumassa.

Kataisen hallitus 2011. Tässä luultiin jo että nyt ollaan pohjalla.

Marinin hallitus 2019. Herättäkää pahasta unesta.

Keksittekö? Vastaus on hyvin yksinkertainen: degeneraatio on miesten syytä!

Kun katsoo paria ensimmäistä kuvaa, eipä siellä naisia näy. Tällöin keskustelukulttuuri on erilainen ja sen tunnistaa jokainen mies itsekin heti, kun hetken miettii. Tosin alle kolmevitosista miehistä en ole varma – voi olla että he ovat liian sisäänkasvaneita systeemiin. Mutta jos mies puhuu höpöjä, toinen mies sanoo tälle että mietippä nyt oikeasti vähän jos siihen kykenet niin huomaat olevasi väärässä ja jos et kykene niin turpa kiinni. Mutta näin ei todellakaan sanota naisille. Miehet ovat vaistomaisesti naisille kohteliaita ja tämä on väärin!
Naisten tullessa johtoasemiin heidän vertaisensa miehet kohtelivat heitä kuin, niin no, naisia. Tämä näkyy herkullisella tavalla kun katsoo Sorsan ja Ahon hallituksesta otettuja kuvia. Ne muutamat naiset ovat päässeet sohvalle istumaan pääministerin seuraan, miesministerit ovat enimmäkseen seisomapaikoilla mutta yksikään nainen ei seiso!
Tämä oli suuri virhe. Naisia olisi pitänyt kohdella tasa-arvoisesti. Nyt kulttuuri alkoi liukua päätöksenteolle ja kyvykkyyden suosimiselle vaaralliseen suuntaan.

Keskustelukulttuuri siis muuttui, eikä se muuttunut ainoastaan naisille puhuttaessa. Kun paikalla on naisia, miehet puhuvat toisilleenkin eri tavalla. Tämän seuraus nähdään sitten Kataisen hallituksen kuvasta, jossa miehet ja naiset ovatkin tasa-arvoisesti seisomassa. Politiikan keskustelukulttuuri muuttui naisten kulttuuriksi, jossa asioita ei sanota suoraan ja eniten höpöttävän kanta voittaa. Tämän seurauksena kyvykkäät, niin miehet kuin naisetkin, jäivät vähiin suurimman osan kyllästyttyä. Jäljelle jäi älyllisesti kolmannen luokan kykyjä, joiden vallanhimo kylläkin on ensimmäistä luokkaa. Degeneraation pohjanoteeraus nähdäänkin sitten viimeisessä kuvassa. Suomen ensimmäinen naisministeri Miina Sillanpää, joka oli oikeasti topakka täti, olisi hävennyt silmät päästään jos tietäisi tuon keskinkertaisuuden määrän.

Ainoa tie tästä umpikujasta pois on täyskäännös ja paluu risteykseen, jossa valittiin vahingossa väärä tie. Naiset kuuluvat päättäviin tehtäviin siinä missä miehetkin, mutta kaikkia tulee kohdella samalla tavalla ja samojen kriteerien mukaan.
Asiasta sanokoon lopuksi painavan sanansa kaikkien aikojen menestynein ja ansioikkain naispoliitikko Margaret Thatcher (Gillian Andersonin tulkitsemana):

Demokratian rappio

Sanotaan, että Suomessa – kuten muissakin demokraattisissa maissa – on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Jokaisella on yksi ääni ja se siitä.
Ei pidä paikkaansa.
Äänioikeus on aina ollut rajattu. Kun Suomeen tuli vuonna 1906 ”yleinen ja yhtäläinen äänioikeus”, se rajasi noin 11-15 prosenttia äänioikeusikäisistä äänestyskelvottomiksi. Suora lainaus Wikipediasta: Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys rajasi vielä muutamat ryhmät äänioikeuden ulkopuolelle. Ilman äänioikeutta jäivät vakinaisessa sotapalveluksessa olevat, holhouksen alaiset, kolmen edellisen vuoden aikana hengillekirjoittamattomina olleet, kruununverot kahden edellisen vuoden aikana maksamatta jättäneet (muusta syystä kuin todistetun köyhyyden vuoksi), vakinaista vaivaishoidon apua nauttivat, omaisuutensa velkojille luovuttaneet (”kunnes hän on pesäntilansa valalla vahvistanut”), kolmen edellisen vuoden aikana irtolaisuudesta tuomitut, tuomion nojalla kansalaisluottamusta vailla olleet sekä edellisen kuuden vuoden aikana vaalirikoksesta kuten äänten myymisestä tai ostamisesta tuomitut.
Nämä rajoitukset poistuivat vähitellen, yksi kerrallaan. Nykyään äänioikeus on tosiaan yleinen ja yhtäläinen. Paitsi yksi rajoittava tekijä on vielä jäljellä – 18 vuoden ikäraja.

On luonnollista, että äänioikeutta ei ole pikkulapsilla. Yhtä ilmeistä on, että 18 vuoden ikäraja on osin mielivaltainen. Ei ihminen muutu taianomaisesti vastuulliseksi aikuiseksi sinä päivänä, kun 18 vuotta on täynnä. Jotkut 15-vuotiaat ovat vastuullisempia kuin jotkut 30-vuotiaat. Onkin esitetty äänestysikärajan laskemista nykyistä alemmaksi. Itse asiassa monet muistavat vielä sen, kun ikäraja laskettiin 21 vuodesta nykyiseen. Tämä tapahtui Suomessa muutaman vuoden aikana vuoteen 1972 mennessä. Valtiollisissa vaaleissa ikäraja oli ollut 24 vuotta vuoteen 1944 asti.
Jokin syy äänioikeusikärajan asettamiselle on, ja se on ilmiselvästi yleinen kypsyys. Mikäli äänioikeusikäraja laskettaisiin vaikkapa 16 vuoteen, vaaliuurnille tulisi 16-17 -vuotiaita. Jotka olisivat keskimäärin epäkypsempiä kuin äänestäjät nykyään. Mikä tarkoittaisi äänestäjäklusterin keskimääräistä tason laskua, mistä seuraisi luultavasti huonompia päätöksiä. Yhtä loogisesti voidaan todeta, että 18-20 -vuotiaatkin ovat epäkypsempiä kuin yli 21-vuotiaat eivätkä kykene tekemään yhtä hyviä äänestyspäätöksiä – keskimäärin. Joten mihin se ikäraja pitäisi laittaa? 30 ikävuoteen?
Oikeaa vastausta tähän kysymykseen ei tietenkään ole olemassa. Kyse on siitä, millä valinnalla saavutetaan ihanteellisimmat lopputulokset. Jos äänioikeus poistettaisiin alle 30-vuotiailta, seuraisi varmasti ongelmia siksi, että he eivät tuntisi olevansa osa yhteiskuntaa eivätkä olisi sen tuotteliaita jäseniä. Tästä syystä on päädytty toistaiseksi voimassa olevaan ikärajaan 18 vuotta.

Kuten historiasta nähdään, äänioikeuden rajoittimena ei ole käytetty pelkästään ikärajaa, vaan esimerkiksi yhteiskuntakelpoisuutta ja varallisuutta. Näillä rajoituksilla on epäilemättä saatu äänestäjäkunta laadukkaammaksi. Käytännössä jokainen äänioikeuden laajennus on heikentänyt äänestäjäkunnan laatua. Mikä näkyy väistämättä vaaleilla valittujen edustajien laadussa. Vastapainona tälle heikentymiselle saadaan sitten valtion toimintaan sitoutuneempaa väestöä.

Tarkastellaan äänestäjäkunnan heikentymisen esimerkkinä pisimpään yhtäjaksoisesti toiminutta demokratiaa, Yhdysvaltoja. Yhdysvaltojen äänioikeuden historia tärkeimmiltä osiltaan jossain määrin yksinkertaistetusti on seuraava:
Vaihe I, 1789: Perustuslaki antaa äänioikeuden määrittelyoikeuden osavaltioille. Yleisesti ottaen äänioikeus on tietyn suuruisen maa-alan tai omaisuuden omistavilla, vähintään 21-vuotiailla valkoisilla miehillä. Tämä kattaa noin kuusi prosenttia väestöstä.
Vaihe II, 1828: Omaisuusrajoitukset poistuivat suurimmalta osalta ja äänioikeus myönnettiin periaatteessa kaikille valkoisille miespuolisille kansalaisille. Tämä tapahtui useassa vaiheessa eri osavaltioissa, pääsääntöisesti 1792-1856, mutta eniten muutoksia tapahtui 1828.
Vaihe III, 1870: Äänioikeus annettiin myös muille kuin valkoisille miehille. Etelävaltioissa mustaihoisten (kuten myös joidenkin köyhien valkoisten) äänestäminen oli Jim Crow -lakien takia hankalaa vielä lähes sadan vuoden ajan. Intiaaneille alettiin myöntää äänioikeuksia 1887 alkaen ja täydet oikeudet tulivat 1924.
Vaihe IV, 1920: Äänioikeus myönnettiin naisille koko maassa. Tämä oli tapahtunut vähitellen vuodesta 1869 alkaen. Käytännössä oikeudet olivat rajoitetut, koska voimassa olleet varallisuusrajoitukset vaikuttivat eniten naisiin, mustiin ja köyhiin valkoisiin.
Vaihe V, 1966: Varallisuusrajoitukset poistettiin ja mustille taattiin äänioikeus myös käytännössä etelävaltioissakin.
Vaihe VI, 1971: Äänioikeusikäraja laskettiin 21 vuodesta 18 vuoteen.

Jokaisen vaiheen muutokset äänestäjäkunnan laatuun:
I-II: Äänioikeus ei enää ollut omaisuuteen sidoksissa. Eniten omaisuutta omistavat olivat varmasti keskimäärin koulutetumpia ja yritteliäämpiä. Äänestäjäkunnan taso laski.
II-III: Muut kuin valkoiset (eli pääasiallisesti mustat) saivat äänioikeuden. He olivat keskimäärin heikommin koulutettuja. Äänestäjäkunnan taso laski.
III-IV: Naiset saivat äänioikeuden. Keskimäärin naiset olivat heikommin koulutettuja kuin miehet ja vähemmän yhteiskunnallisia asioita seuraavia. Äänestäjäkunnan taso laski.
IV-V: Äänioikeus ulotettiin myös köyhimpiin. He olivat keskimääräistä useammin lukutaidottomia tai epäsosiaalisia. Äänestäjäkunnan taso laski.
V-VI: Entistä nuoremmat saivat äänioikeuden. He olivat keskimäärin epäkypsempiä kuin muut äänioikeutetut. Äänestäjäkunnan taso laski.

Tasoa on laskettu jatkuvasti, mutta saavutetut hyödyt ovat ilmeisesti korvanneet haitat. Aina tähän asti.

Maailma on kuitenkin muuttunut. Aiemmin äänestäjäkunnan selvä enemmistö koostui henkilöistä, joiden tulotaso oli riippuvainen heidän omasta työpanoksestaan. Nykyään enemmistö koostuu henkilöistä, joiden tuloista valtaosa tulee yhteiskunnalta. Tällöin tämä enemmistö kykenee äänestämään vähemmistön rahat itselleen Curley-ilmiön selittämällä tavalla. Enemmistössä voi periaatteessa olla kyse mistä tahansa jollakin tavalla verovaroilla elävistä. Valtio saattaisi päätyä esimerkiksi byrokratiavaltaiseksi, jossa enemmistö tai ainakin riittävän suuri osa työskentelisi virkailijoina siirtämässä tarpeettomia papereita paikasta A paikkaan B, jolloin virkamiehet voisivat äänestää itselleen aina uusia etuja ja parempia palkkoja. Onkin mahdollista pohtia, pitäisikö julkisen puolen työntekijöillä olla lainkaan äänioikeutta tämän skenaarion estämiseksi. Samaan tapaan on aikoinaan rajoitettu militarisoitumista – esimerkiksi Suomen itsenäisyyden alkuaikoina ammattisotilailla ei ollut äänioikeutta. Nämä skenaariot ovat kuitenkin lähinnä teoreettisia, toisin kuin skenaario jossa äänioikeutta laajennetaan yhteiskunnan tuilla eläville entistä laajemmin.
Jos haluaa tietää ketkä tätä ilmiötä ajavat, on varsin yksinkertaista katsoa mitkä puolueet kannattavat äänioikeuden laajentamista eli sen antamista vaikkapa 16-vuotiaille tai ulkomaalaisille äänioikeutettujen tason laskemiseksi, minkä kyseiset puolueet laskevat tuottavan heille suuremman ääniosuuden.

Tämä ilmiö vahvistaa polittista polarisoitumista, joka yksinkertaistetusti sanottuna johtaa kaksipuoluejärjestelmään. Vaikka puolueita olisi nimellisesti useampia, niiden oleellisella ideologialla on vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen on tähdätä yhteiskunnan kehittymiseen pitkällä tähtäimellä ja toinen on tähdätä voittoon seuraavissa vaaleissa. Kutsuttakoon näitä kahta de facto -puoluetta jatkossa nimillä Pragmaatikot ja Utopistit. Näin siksi, että ensimmäinen puolue yksinkertaistetusti sanottuna katsoo mikä on toimintaympäristö ja pyrkii sitten etsimään pragmaattisesti sopivimman ratkaisun jälkipolvien etua ajatellen. Jälkimmäisen puolueen toimintaa taas ohjaa ideologia ja tunnetusti jos ideologia ja realiteetit ovat ristiriidassa, noudatetaan ideologiaa.

Käytännössä vaaleissa ratkaistaan sitten, kumpi puolue on vallankahvassa kiinni, Pragmaatikot vai Utopistit. Todellisuudessa asia ei ole näin yksinkertaista. Jokaiseen demokraattiseen järjestelmään on rakennettu jarruja, joiden takia enemmistön omaava puolue ei kykene ajamaan omaa linjaansa diktatorisesti, vaan vähemmistö voi hidastaa tai jopa estää päätösten toimeenpanoa. Kuinka hyvin vähemmistö tähän tehtävään pystyy, on riippuvainen tietysti ensisijaisesti käytetystä järjestelmästä. Mutta järjestelmästä riippumatta voidaan todeta vaihtoehtoja olevan kaksi: oppositio on vahva ja kykenee estämään lähes kaikki enemmistön päätökset tai sitten oppositio on heikko eikä juurikaan pysty toimimaan enemmistön jyrätessä.
Kun sitten huomioidaan, että vallassa voivat olla joko pragmaatikot tai utopistit eli vaihtoehtoja on kaksi, saadaan vallanpitäjät – opposition vahvuus -matriisiin neljä erilaista vaihtoehtoa.

Hallinnon toimivuuden kannalta nämä neljä vaihtoehtoa ovat paremmuusjärjestyksessä seuraavat:
1. Valta pragmaatikoilla, utopisteilla heikko oppositio.
2. Valta utopisteilla, pragmaatikoilla vahva oppositio.
3. Valta utopisteilla, pragmaatikoilla heikko oppositio.
4. Valta pragmaatikoilla, utopisteilla vahva oppositio.

Ensimmäisen parhaus on ilmeinen. Pragmaattinen puolue ajaa kansakunnan etua ja utopistit eivät kykene sitä estämään. Muiden järjestys vaatii enemmän perustelua.
Toiseksi paras vaihtoehto on luonnollisesti kolmatta parempi siksi, että utopistien esittäessä typeryyksiä pragmaatikot kykenevät yleensä ne estämään. Kolmannessa vaihtoehdossa eivät pysty.
Neljäs vaihtoehto on kaikkein huonoin siksi, että utopistit kykenevät estämään pragmaatikkojen sellaiset ratkaisut, jotka eivät sovellu heidän utopiaansa riippumatta siitä, ovatko ratkaisut hyviä vai huonoja. Se on huonompi vaihtoehto kuin toinen siksi, että toisessa vaihtoehdossa pragmaatikot eivät estä utopistien hyviä ratkaisuja, ainoastaan huonot. Yllättävää kyllä, valta pragmaatikoilla vastaan utopistien vahva oppositio on huonompi kuin valta utopisteilla vastaan pragmaatikkojen heikko oppositio. Tämä siksi, että osa utopistien ratkaisuista voi olla hyviäkin. Opitaanhan jo alkeislogiikassa, että väärästä menetelmästä voi seurata oikea lopputulos (kun taas oikeasta menetelmästä seuraa aina oikea lopputulos), logiikassa siis epätodesta voi seurata tuurilla tosi. Kolmannessa vaihtoehdossa saattaa siis tulla hyviäkin päätöksiä. Sen sijaan neljännessä huomattavasti harvemmin, koska utopistit torppaavat yleensä pragmaatikkojen hyvätkin päätökset.

Malli on toki huomattavasti yksinkertaistettu, mutta niinhän mallit ovat. Tältä kannalta katsoen on siis parempi, että Biden voitti USA:n presidentinvaalit. Jos Trump olisi voittanut, demokraattivaltainen hallinto olisi jähmettänyt maata. Nyt republikaaneilla ei tähän ole tarvetta, kun päädyttiin toimivuuden kannalta toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. (Tämä on siis suuresti yksinkertaistettu – republikaanit ovat melko kaukana puhtaista pragmaatikoista eivätkä demokraatitkaan ole täysin utopisteja, vasenta siipeään lukuun ottamatta.)


Demokratia on siis ajautunut selkeään kriisiin siksi, että ”mies ja ääni” -periaate on keikahtanut yhteiskunnallisen muutoksen takia sellaiseksi, että valtaosa äänestäjistä on yhteiskunnallisesti saamapuolella.
Ihanteellinen ratkaisu olisi tietysti antaa ihmisten kuvitella, että äänioikeus on kaikilla, yleinen ja yhtäläinen. Ja sitten vaaliuurnilla lahjomaton automatiikka antaa jokaisen äänestäjän vaalilipulle sen painoarvon, jonka kyseinen henkilö omalla kyvykkyydellään ansaitsee. Tätä ei tietenkään voitane saavuttaa ainakaan lähivuosikymmenien aikana. Siksi elämme valitettavan mielenkiintoisia aikoja.

Demokratia on kulkenut tiensä päähän nykymuodossaan. Valitettavasti demokratia – kuten mikään muukaan valtiomuoto – ei pidä sisällään mekanismia, jolla sen voisi kumota ja muuttaa paremmaksi. Toki voi väittää, että demokratia voi itse muuttaa itseään. Mutta niin voi itsevaltias diktaattorikin – monarkki - luopua vallastaan demokratian hyväksi. Kuinka usein näin on tapahtunut ilman painostusta, joka on ollut diktatuurin lakien vastaista? Ja onhan diktaattorin helpompaa luopua vallastaan, sillä siihen tarvitaan vain yhden ihmisen mielenhäiriö. Demokratia on paljon vahvemmin linnoittautunut tällaista häiriötä vastaan.

Demokratiaa ei voi kumota demokratian keinoin ja vaihtaa parempaan järjestelmään yhtään sen enempää kuin odottaa diktatuurin luopuvan vallastaan ilman diktatuurin laittomaksi julistamia keinoja.

Ääliöteoria

Jokainen tämän blogin lukija lienee joutunut elämänsä aikana useita kertoja tilanteeseen, jossa hän - usein muutaman muun kanssa - on poistunut paikalta vähin äänin tietystä syystä. Syystä, että paikalla on ollut porukkaa jonka kanssa ei halua olla tekemisissä heidän huonon käytöksensä takia. Sen sijaan epäilen, että kovin moni ei ole ollut tilanteessa, jossa muita on poistunut paikalta lukijan ja hänen kavereidensa huonon käytöksen takia. Oletan blogin lukijoiden olevan sivistynyttä väkeä.
Tästä on olemassa vanha suomalainen sananlasku: viisaampi antaa periksi.
On sosiologisesti selvä havainto, että roskasakki valtaa tilaa. Roskasakilla kun on konfliktitilanteessa vähemmän hävittävää kuin sivistyneistöllä, niin sivistyneistön on viisaampaa antaa periksi ja häipyä. Tilan valtaaminen pois roskasakilta vaatii yleisesti hyväksyttyä järjestäytynyttä toimintaa, kun roskasakin suorittamaan tilan valtaamiseen taas tarvitaan ainoastaan roskasakille lajityypillistä käytöstä.
Niinpä asioiden luonnollinen järjestys on se, että sivistyneemmät siirtyvät muualle roskasakin luota. Kutsun tätä ääliöteoriaksi: ääliöiden seurasta on parempi hakeutua pois, koska he eivät itse älyä lähteä eikä heidän kanssaan halua olla.

Aina ääliöt eivät kuitenkaan ole ne, jotka jäljelle jäävät. Yleensä älyköt väistävät, mutta joskus myös ääliöt. Asteikko ääliön ja älykön välillä on toki liukuva ja riippuvainen myös ympäristöstä. (Samalla huomautan tässä välissä, että se, mitä yleensä mediassa tarkoitetaan "älyköllä" on aika lailla eri asia mitä tässä "älyköllä" tarkoitetaan: ollakseen älykkö ei tarvitse olla akateemista loppututkintoa eikä akateeminen loppututkinto varsinkaan tarkoita sitä ettei henkilö olisi ääliö; ääliöys tuntuu eräillä akateemisilla aloilla enemmän sääntö kuin poikkeus.) Ryhmät hylkivät toisiaan. Lienee melko turvallista olettaa, että yksi ydinfyysikko ei viihdy kovin kauan Esson baarin pöydässä viiden kiljupanossossutapauksen seurassa, kuten yksi kiljunpanossossutapaus ei myöskään viihdy kovin kauan viiden ydinfyysikon seurassa. Mutta jos pöydässä istuu kolme kiljupanossossutapausta ja kolme ydinfyysikkoa, niin melko varmasti kyseessä ovat ne ydinfyysikot jotka vaihtavat pöytää.
Karkeana arviona voidaan olettaa, että jos ääliöitä on alle 20 %, he väistävät ja jos ääliöitä on yli 50 %, älyköt väistävät. Lukumäärän ollessa 20 - 50 % välillä väistämishalukkuus on riippuvainen tilanteesta. Yleensä mitä enemmän silminnäkijöitä, sitä pienempi ääliömäärän tarvitsee olla älyköiden väistämiseen.
Prosentuaalisilla lukuarvoilla spekulointi ei ole tärkeää. Tärkeää on se, että enimmäkseen ääliöt jäävät ja fiksummat lähtevät, jos mahdollista.

Ääliöteoriaa voidaan soveltaa myös yhteiskunnallisella tasolla.
Kuvitellaan, että suuri joukko ihmisiä pöllähtää asumattomalle, Maan kaltaiselle planeetalle. Kaikki samalle alueelle. Vähitellen asutus alkaa levitä muualle. Kummat ovat halukkaampia lähtemään, ääliöt vai fiksummat? Vastaus on ilmeinen. Ääliöt lähtevät vain, jos heidät karkotetaan. Fiksummat lähtevät oma-aloitteisesti kyllästyttyään ääliöihin. Karkotustoimiin ryhdytään yleensä vain silloin, kun ei ole olemassa yhteisön hallinta-alueen ulkopuolisia resursseja, joiden hyödyntäminen olisi kohtuuhelppoa.
Itse asiassa tällainen tilanne on koettu. Ihmislaji on kerran kehittynyt tietyssä paikassa (samanaikainen kehittyminen monessa paikassa olisi evolutiivisesti epäuskottavaa ja yleisesti hylätyy teoria). Sieltä ihmiset ovat sitten levittäytyneet kaikkialle maailmaan. Oleellinen kysymys kuuluu, ovatko lähteneet yksilöt valikoituneet ääliöteorian kannalta satunnaisesti vai eivät? Jos eivät, niin onko lähtijät pakotettu lähtemään (ääliöt) vai ovatko he lähteneet vapaasta tahdostaan (ääliöihin kyllästyneet fiksut)?
Mikäli asuinaluetta ympäröivät seudut ovat vaikuttaneet tarjoavan kohtuulliset elinmahdollisuudet, voi hyvin olettaa lähtijöiden olleen fiksuja. Toki fiksutkin olisivat mieluummin pysyneet paikoillaan, mutta kun ääliöistä ei pääse eroon ilman voimatoimia ja lähistöllä vaikuttaa olevan kelpo mahdollisuuksia, lähteminen on houkuttelevampi vaihtoehto.
Jos taas asuinaluetta ympäröivät seudut ovat vihamielisiä, on yhtä lailla ilmeistä että fiksut eivät halua ottaa riskiä - tai tarkemmin sanoen liikakansoituksen tullessa katsovat sisällissodan vähemmän riskialttiiksi vaihtoehdoksi kuin oman lähtemisensä. Tällöin muille alueille karkotetut eli lähtijät ovat enemmän tai vähemmän satunnaisesti valikoituneita.

Otetaan nämä lähtöhypoteeseiksi ja tarkastellaan, mitä pitäisi tapahtua. Toisena hypoteesina voidaan turvallisesti olettaa, että myös älylliset ominaisuudet ovat periytyviä. (Tässä käytetään "älyllisyyttä" varsin laveasti, ei suoranaiseti älykkyyden merkityksessä, vaan sosiologisesti eli "älykkyydellä" viitataan kykyä rakentaa onnistuneita yhteiskuntia. Sen vastakohtana "ääliöydellä" tarkoitetaan kyvyttömyyttä rakentaa onnistuneita yhteiskuntia.)
Jos lähteminen on ollut pakotettua, siirtolaisten yhteiskuntien pitäisi olla laadultaan suunnilleen samankaltaisia kuin lähtöyhteiskuntien.
Jos lähteminen on ollut vapaaehtoista, siirtolaisten yhteiskuntien pitäisi alkuvaiheiden (jotka saattavat helposti kestää kymmenenkin sukupolvea) kehittyä paremmiksi kuin lähtöyhteiskuntien.

Samasta kantapopulaatiosta voi kehittyä hyvinkin erilaisia lopputuloksia riippuen siitä, missä kohtaa sijaitsee ns. "pullonkaula". Samaten yhteiskunnan kehitykseen vaikuttaa myös käytettävissä olevien luonnonresurssien määrä, mutta tämä ei - vastoin yleistä harhaluuloa - ole läheskään yhtä merkittävä kuin ne ihmiset, jotka seutua asuttavat.

Teoreettinen esimerkki. Olkoon kantapopulaation "yhteiskuntakelpoisuusindeksi", jatkossa lyhyesti YKKI arvoltaan 100. Tämä populaatio A sijaitsee alueella, josta eteenpäin, neitseellisille alueille siirtyminen on helppoa. Niinpä populaation A fiksuimmat kyllästyvät ääliöihin, pakkaavat kamansa ja siirtyvät uudelle alueelle. Uuden B-populaation YKKI = 110. Populaatio B:ssä tapahtuu sama ilmiö. Mahdollisia levittäytymissuuntia on kuitenkin kaksi, joista toinen on helppo ja toinen vaikea suunta. Niinpä fiksut kyllästyttyään lähtevät tietysti helppoon suuntaan, jossa kehittyy C-populaatio, jonka YKKI = 120. C-populaatio on päätynyt niemenkärkeen, josta ei enää ole mahdollisuutta jatkaa eteenpäin. Niinpä se on ja pysyy YKKI-arvossa 120.
Jonkin ajan kuluttua populaatio B on ongelmissa väestön kasvettua ja resurssien kuihtuessa. Vaihtoehtona ei ole mennä C-populaation alueelle, sillä nämä, mokomat, ovat jo eritytyneet, kielikin on kehittynyt sellaiseksi, joka on hädin tuskin ymmärrettävää ja he ovat valmiita puolustautumaan. Niinpä B-populaatio karkottaa osan joukostaan vaikeampien elinolojen alueelle. Tämän D-populaation YKKI on enemmän tai vähemmän satunnainen otos B-populaation keskiarvosta 110. Se voisi varmaan olla mitä tahansa välillä 100-115, mutta ei C-populaation veroinen. Sovitaan että se on esimerkiksi 105.
Ajan kuluessa myös D-populaatio päätyy ongelmiin. He jatkavat eteenpäin, mutta olosuhteet ympärillä ovat ankarat. Osa karkotetaan ja uudelle alueelle päätyy E-populaatio. Koska tämäkin oli satunnaista, sovitaan että E:n YKKI on sama kuin D:llä eli 105.
E-populaatio päätyy kuitenkin seudulle, jota rajaa elinoloiltaan suotuisa alue. Niinpä E-populaation ääliömäisimpiin edustajiin kyllästynyt osio nostaa kytkintä ja perustaa F-populaation, jonka YKKI on E:tä korkeampi, esimerkiksi 109. Tämäkin alue on suotuisan alueen vieressä, jolloin F-populaation ääliöihin kyllästyneet häipyvät ja perustavat G-populaation, jonka YKKI = 113. Ja niin edelleen. Jos siirtymäalue on ankara, populaation YKKI on satunnainen, yleensä hieman alempi versio alkuperäisväestön vastaavasta, kun taas jos siirtymäalue on suotuisa, lähteminen on vapaaehtoista ja ensimmäiset lähtijät ovat ääliöihin kyllästyneitä, jolloin uuden populaation YKKI on aiempaa korkeampi.

Sitten käytännön esimerkkeihin. Tarkastellaan muutamaa kohtuullisen hyvin tunnettua tapausta ihmisten muuttoliikkeestä.
1) Itä-Aasiassa tiettävästi viimeisinä nykyiselle asuinalueelleen saapuivat japanilaiset. Japani ei asuinalueena eroa muista Itä-Aasian alueista. Ja ketkäs ovatkaan parhaiten menestyneitä itäaasialaisia?
2) Pohjois-Aasian itäosien asukkaat lienevät samaa juurta kuin itäaasialaiset. Elinolosuhteet ovat kuitenkin ankarat, joten voitaneen olettaa sinne päätyneen satunnaista ylijäämäväestöä. Eikä siellä syntynytkään, ainakin osin elinolojen ankaruuden takia, samanlaisia yhteiskuntia kuin Kiinassa, Koreassa ja Japanissa. Vaan jos väestö olisi ollut ääliöteorian perusteella valikoitunutta vapaaehtoisesti siirtynyttä, olisi hyvinkin voinut käydä toisin.
3) Edellä mainitusta väestöstä mitä ilmeisimmin koostunut joukko ylitti Beringin salmen sen ollessa kuivillaan toistakymmentätuhatta vuotta sitten. Elinolosuhteet olivat samanlaiset salmen molemmin puolin, joten voidaan olettaa siirtolaisten olleen suunnilleen samanlaisia kuin alkuperäisten. Mutta sitten alkoikin tapahtua. Mitä etelämmäs siirryttiin, sitä ihanteellisemmat elinolot ovat (poikkeuksena toki Väli-Amerikan viidakkoinen vyöhyke, jonka jälkeen Andeille saavuttaessa tilanne taas paranee). Näin ollen ääliöteoria sanoo, että mitä etelämmäs tullaan, sitä kehittyneempiä yhteiskuntia pitäisi löytyä. Ja kuinka onkaan: preeriaintiaanit, maissia viljelevät intiaanit kuten navajot, atsteekit ja muut Keski-Amerikan kuningaskunnat, välissä Väli-Amerikan asutukselle vihamielisempi vyöhyke ja sitten esikolumbiaanisen Amerikan kehittynein valtakunta eli inkat. Juuri kuten ääliöteoria ennusti. Inkavaltakunnasta itään taas on vihamielinen viidakko, etelään ensin samoin vihamielinen autiomaa ja aivan mantereen eteläkärjessä ankarat olosuhteet, joten kehittyneitä yhteiskuntia ei niihin syntynyt.
4) Suomalais-ugrilaiset. Oletetaan muuttoliikkeen suuntautuneen idästä länteen varsin horisontaalisesti, jolloin elinolosuhteet ovat samat. Niinpä muuttajien YKKI pitäisi olla suurempi kuin jääjien. Ja kuinka ollakaan, ainoat oman valtion aikaansaaneet uralilaiset kansat ovat niemenkärkiin tai muiden asutusten rajoille päätyneet unkarilaiset, suomalaiset ja virolaiset.
5) Polynesian saaret. Yleisen teorian mukaan saaret asutettiin, kun ekologinen kapasiteetti tuli edellisellä saarella täyteen. Mitä ilmeisimmin vaaralliselle merimatkalle tuntemattomaan ei lähdetty kovin vapaaehtoisesti, vaan enemmän tai vähemmän pakosta. Niinpä saarten väestön ja yhteiskuntien ei pitäisi kehityksellisesti erota toisistaan merkittävästi. Eikä myöskään eroa.
6) Arabian niemimaa. Kaksoisvirtainmaata rajoittaa etelämpänä vihamielinen aavikko. Sinne joka menee, ottaa melkoisen riskin. Toki aivan eteläisimmässä osassa eli Omanissa ja Jemenissä on vähän parempi tilanne, mutta sinne pääseminen ei ole ihan helppoa. Niinpä voitaneen olettaa, että lähteminen tapahtui enemmän pakosta. Ja kuinka ollakaan, Arabian niemimaan eteläosa on seudun alikehittynein osa. Tosin jos muualla ei olisi löydetty länsimaisen sivistyksen tarvitsemaa öljyä, samassa jamassa oltaisiin sielläkin. Ei siis merkittäviä eroja, kuten ääliöteoria ennustaakin.


Nykyään maapallo on kaikilta asuinkelpoisilta osiltaan enemmän tai vähemmän ylikansoitettu. Niinpä ääliöteoriaa ei voida enää soveltaa siirtolaisuuteen. Mutta se toimii edelleen yhteiskunnan sisällä.

Journalisti John O'Sullivan esitteli vuonna 1989 O´Sullivanin lain: ”Kaikki organisaatiot, jotka eivät ole oikeistolaisia, muuttuvat ajan myötä vasemmistolaisiksi.”

"O’Sullivanin lain vaikutusmekanismia on myöhemmin selitetty sillä, että vaikka muut poliittiset ryhmittymät sietäisivät vasemmistoa, eivät kiihkeät vasemmistoaktiivit siedä lähellään muiden ryhmien edustajia. Ajan kuluessa syrjintä ja hyljeksintä kiihtyy ja vasemmistolaiset savustavat toisinajattelijat keskuudestaan."

Tämä on yksi ääliöteorian sovellus. Kun ei viitsitä lähteä väittelyyn ääliöiden kanssa, lähdetään mieluummin koko järjestöstä. Ääliön starttikynnys on huomattavasti korkeammalla kuin fiksun ja siksi kaikilla organisaatioilla on tapana ääliöityä.

Organisaation ollessa uusi sen miehittävät yleensä kansakunnan parhaat voimat. Katsokaa vaikka vuonna 1907 valittua ensimmäistä eduskuntaa, joka piti pintansa viitisenkymmentä vuotta. Sinne kokoontuivat, jos nyt eivät kansakunnan parhaat voimat, niin ainakin kohtuullisen hyvä otos niistä. Sitten fiksut alkoivat vähitellen kyllästyä ääliöiden vallatessa jalansijaa. Harvassa ovat ne fiksut, jotka kestävät istua tuntikausia kokouksissa kuuntelemassa ääliöiden jaarittelua. Rappeutuminen alkoi 1950-1960 -lukujen vaihteessa. Ei voi olla sattumaa, että valtiotieteellinen tiedekunta perustettiin 1945. Reilu kymmenen vuotta myöhemmin sieltä valmistuneet alkoivat syrjäyttää politiikassa klassisen sivistyksen saaneita, insinöörejä, asentajia, maanviljelijöitä ja jopa lakimiehiä, jotka pitivätkin kovien istumalihastensa ansiosta viimeisinä puoliaan valtio- ja yhteiskuntaitieteiden maistereita vastan.
Seuraus on selvä: johtaviin asemiin pääsee nykyään niukasti älylliseltä kapasiteetiltaan keskiarvon ylittäviä kolmannen luokan kykyjä, koska ääliöteorian mukaan fiksut eivät jaksa kuunnella heidän typeryyksiään. Seuraukset ovat valitettavasti kaikkien nähtävissä ja vielä valitettavammin jokaisen selkänahassa tunnettavissa.

Tämä on jokaisen organisaation luonnollinen kehityskulku. Aivan samoin kuin ruostuminen on metalliesineen luonnollinen lopputila. Mutta aivan samoin kuin ruostumista voidaan estää, voidaan organisaation rappeutumista hidastaa, kunhan ongelma tiedostetaan. Tosiasia on se, että nykyinen mies ja ääni -periaate on tullut tiensä päähän ja sen on aika korvautua meritokraattisella äänioikeudella. Kyse on vain siitä, pystytäänkö tämä hyväksymään ja tekemään tarvittavat muutokset yhteiskunnan elinkelpoisuuden pelastamiseksi lainsäädännöllisin keinoin vai onko edessämme samanlainen murros kuin mikä tapahtui siirryttäessä yksinvaltaisesta monarkiasta demokratiaan? Murros, jossa demokratian kannattajat olivat maanpettureita, koska he halusivat kumota vallitsevan järjestelmän. Jolloin heidän oli pakko useimmissa maissa käyttää vallankumouksellisia keinoja, koska valtion yhteiskuntajärjestelmän kannalta he olivat maanpettureita. Aikoinaan monarkia tuli tiensä päähän ääliöteorian mukaisesti, mutta se ei pitänyt sisällään mekanismia demokratiaan siirtymiseen. Nyt vaikuttaa siltä, että demokratia on edennyt ääliöteoreettiseen kulminaatiopisteeseensä. Oleellinen kysymys on, löytyykö demokratiasta mekanismi, joka sallii sen korvautumisen tehokkaammalla järjestelmällä? Ja jos ei löydy, seuraako yhteiskunnallinen romahdus vai löytyykö riittävästi rohkeita ja keskenään yksimielisiä ihmisiä kamppailemaan paremman puolesta?

Elämme lähivuosikymmeninä mielenkiintoisia aikoja - valitettavasti.

Sivallus CCCXXI

Kirjoitin juuri tyylikkäimmän hylkäyspäätökseni ikinä:

Tästä projektista mahdollisesti saavutettavat hyödyt eivät riitä kompensoimaan sen toteuttamisesta seuraavia ilmeisiä haittoja.

Maahanmuuttovirasto saa lainata vapaasti.

Sivallus CCXCIV

Kaikki byrokratian ongelmat aiheutuvat siitä, että typeryksillä on liian paljon oikeuksia ja fiksuilla liian vähän vastuuta.

Röörit poikki

Maapallon suurimmat ongelmat ovat saastuminen, väkivaltaiset levottomuudet ja pakolaisuus. Paitsi että nämä kaikki ovat seurausta hillitsemättömästä väestönkasvusta. Vielä sata vuotta sitten maapallolla asui alle kaksi miljardia ihmistä, nyt nelinkertaisesti. Ja kasvu jatkuu, etenkin kolmannen maailman maissa. Ennusteiden mukaan Nigeriassa on 900 miljoonaa asukasta vuonna 2100, kun nyt on ehkä 175 miljoonaa. Vertailun vuoksi mainittakoon että vuonna 1950 siellä oli 38 miljoonaa asukasta ja tästä ekstrapoloimalla voidaan arvioida, että sata vuotta sitten luultavasti noin 20 miljoonaa. Väestömäärä siis 50-kertaistuu 200 vuodessa.

Nigeria on vain yksi esimerkkimaa. Lähes kaikkialla kehittymättömissä maissa on sama ilmiö. Länsimaissa väestö on vakiintunut tietylle tasolle. Ellei huomioida sitä, että kehittymättömät maat dumppaavat ylijäämäväestönsä länsimaihin. Siinä ei paljon auta se, että länsimaissa pakotetaan voimaan äärimmäisen tiukat päästö- ja ympäristösäännökset. Joita ei Välimeren pohjoispuolella noudateta ja eteläpuolella edes tunneta.

Maapallo ei kestä tätä.

Toiseksi nurinkurisinta asiassa on se, että siirtolaisuuden lisääminen kasvattaa länsimaihin siirtyvän ihmisen maapalloon aiheuttaman kulutuksen moninkertaiseksi elintason noustessa. Pelkästään ilmastollisista syistä kuormitus kylmemmässä ilmastossa on henkeä kohti laskettuna suurempi.

Kaikkein nurinkurisinta on se, että itse asiassa länsimaissa kulutus on kapasiteettia kohti usein jopa paremmalla tolalla kuin kehitysmaissa. Asukasta kohti laskettuna Suomi tuottaa enemmän luonnonvaroja kuin kuluttaa, toisin kuin esimerkiksi juuri Nigeria. Elintasoerosta huolimatta.

On odotettavissa, että kehitysmaissa ympäristö yksinkertaisesti romahtaa ja valtava pakolaisaalto hukuttaa alleen länsimaisen sivistyksen. Silloin romahtavat myös länsimaat ja koko maapallon ekologia.

Tämä kehitys voidaan estää kahdella tavalla. Toinen niistä alkaa tapahtua ehkä parinkymmenen vuoden kuluttua - jos alkaa. Siitä en mainitse valtakunnansyyttäjän pelossa yhtään mitään.

Sen sijaan keskitytään siihen, mitä nyt on tehtävissä.

Kehitysmaissa, etenkin Saharan eteläpuolisissa, käytännössä kaikki toiminta tähtää siihen, että pyritään siirtolaisiksi Eurooppaan. Tämä on vain lievä kärjistys. Näin ollen halukkuutta siirtolaisuuteen on hillittävä tehokkain konstein. Tällöin kerrannaisvaikutus on myös se, että pakon myötä oman maan asiat halutaan saada kuntoon, kun siirtolaisuus on kannattamatonta.

Jokainen maa ottakoon halutessaan käyttöön lainmuutoksen. Tämä siis koskee sekä Suomea että Nigeriaa ja kaikkia maita niiden väliltä.

Väestönkasvun ja siirtolaisuuden hillitsemiseksi lapsilukua rajoitetaan. Omien syntyperäisten kansalaisten kohdalla saa menetellä edelleen miten huvittaa. Uusi laki koskee vain maahanmuuttajia riippumatta siitä, ovatko he työperäisiä, siirtolaisia vai pakolaisia, riippumatta siitä minkä ikäisinä tai mistä maasta he ovat muuttaneet. Täyskattavuus on voimassa siksi, että nimityksillä kikkailu olisi mahdotonta.

Jokaisella maahanmuuttajalla on oikeus hankkia vain yksi lapsi, ellei hän täytä poikkeukseen oikeuttavaa ehtoa. Ensimmäisen lapsen synnyttyä edessä on automaattinen pakkosterilisaatio. Poikkeus tästä myönnetään niille, jotka ovat maksaneet asuinmaalleen veroa vähintään vuotuisen asukasta kohti lasketun BKT:n verran. Suomessa tämä tarkoittaa nykyään noin 37 000 dollaria. Jos haluaa steriloinnilta välttyä eikä elämän aikana maksettu verokertymä tähän riitä, voi toki suorittaa puuttuvan rahasumman valtiolle myös suorana maksuna. Tällöin voisi olla sosiaalituilla kikkailun estämiseksi siten, että puuttuva summa pitäisi suorittaa vaikka kolminkertaisena (en yhtään ihmettelisi, jos viherpiipertäjät myöntäisivät puuttuvan rahasumman sosiaalitukena eli raha siirtyisi valtion taskusta toiseen ilman että saavutettaisiin mitään hyötyä, moninkertainen maksu kasvattaisi kuitenkin tarvittavan tukisumman niin isoksi, että se olisi jo liian törkeää). Esimerkiksi jos Suomessa raja olisi 30 000 euroa ja mamu olisi maksanut vuosien varrella 25 000 euroa veroa, erotus 5 000 euroa pitäisi suorittaa kolminkertaisena eli valtion kassaan rapsahtaisi 15 000 euroa tai sitten valtio napsauttaisi röörit poikki.

Sama systeemi olisi voimassa aina seuraavan lapsen kohdalla eli kahden lapsen jälkeen sterilisaatio olisi edessä, jos ei ole siihen mennessä maksanut veroa vähintään kaksinkertaisesti BKT/asukas -summaan nähden. Esimerkiksi kolmannen lapsen jälkeen raja olisi 90 000 euroa ja jos veroja olisi tullut maksettua 100 000 euroa, niin ei mitään hätää.

Lainsäädäntö olisi sama kaikissa maissa. Norjassa se koskisi maahan muuttanutta ugandalaista (raja noin 55 000 dollaria) ja Ugandassa maahan muuttanutta norjalaista (raja noin 1400 dollaria). Systeemi ei koskisi niitä, jotka kykenisivät osoittamaan esivanhemmissaan olevan ainakin yhden sellaisen, joka on ollut maan syntyperäinen kansalainen ennen lain voimaantuloa.

Esimerkki: Laki astuu voimaan esimerkkimaassa A vuonna 2014.
Tällöin se ei koske
- henkilöä jonka isoisä oli todistettavasti maan kansalainen syntyessään 1956
- henkilöä, jonka vuonna 1975 syntynyt äiti sai maan kansalaisuuden maan itsenäistyessä 1997
Laki koskee (olettaen että ei ole seuraavassa mainittua läheisempää suhdetta maahan)
- henkilöä, jolla ei ole kyseisen maan syntyperäisiä kansalaisia esivanhemmissaan, vaikka hän itse olisikin syntyperäinen kansalainen
- henkilöä, jonka isä on saanut maan kansalaisuuden 1986
- henkilöä, jonka äiti on ollut syntyessään 2015 maan kansalainen

Tämä systeemi rajoittaisi taatusti siirtolaisuuden niihin, jotka joko a) pystyvät itsensä elättämään tai b) ovat todellisessa hädässä. Tällöin turvapaikkaturismi käytännössä loppuisi ja kehitysmaiden olisi pakko tehdä jotakin omalle hillittömälle väestönkasvulleen.

Oma koti kullan kallis

Ansaittua kohua on herättänyt kansanedustaja Tom Packalénin esitys vuokralaisten pisteyttämiseksi ja sijoittamiseksi sen mukaisesti. Monet ovat tuominneet esityksen pöyristyttävänä yhdenvertaisuusperiaatteen rikkomisena. Tuomitsijoiden joukko on lähes yhtenevä niiden kanssa, jotka haluaisivat lähettää perussuomalaisten kannattajat omaan suljettuun reservaattiinsa, mutta se nyt on sivuseikka sinänsä.

Toki ehdotusta sopii vastustaa jo sen takia, mistä puolueesta se tuli. Tom Packalén ei kuitenkaan louskuta leukojaan asiasta mitään ymmärtämättä. Mies on tehnyt kymmenen vuotta duunia rikospoliisina ja viisi vuotta huumevalvonnassa. Hän on varmasti nähnyt ziljoona kertaa useammin epäsosiaalista toimintaa kuin normikansanedustaja. Epäilenpä kovasti, että kovin moni tuomitsija ei ole asunut päivääkään kunnan vuokra-asunnossa, ehkä ei edes käynyt koskaan sellaisessa. Mainittakoon, että tämän blogin kirjoittaja on nuoruudessaan sellaisessa asustellut. Olin siinä mielessä onnekas, että mitään ongelmia ei ollut. Toisaalta piti kyllä osata myös sopeutua ja loksauttaa aivotoiminta suurin piirtein oikealle taajuudelle sosiaalisissa tilanteissa.

Paljastavin reaktio tuli Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Outi Alanko-Kahiluodolta, joka tuomitsi jo samassa Hesarin artikkelissa Packalénin ajattelun "rasistiseksi ja älyttömäksi". Ei Packalénin mallissa pisteytetty ketään uskonnon perusteella, rodusta nyt puhumattakaan. Alanko-Kahiluodon lausunnon rasismisyyte voidaan näin ollen selittää vain kolmella tavalla:
1) Alanko-Kahiluoto ei ole tajunnut ehdotusta alkuunkaan ja uskoo Packalénin mallin sisältävän rotuluokittelun. Tässä tapauksessa hänen ymmärryksessään on vakavia puutteita. Joita toki voi olla tästä huolimattakin.
2) Alanko-Kahiluoto on täysin tietoinen siitä, että epäsosiaalisesta käytöksestä rankaiseva malli kohdistuisi nimenomaan tiettyihin mamuryhmiin. Tässä tapauksessa koko hänen edustamansa poliittinen ryhmittymä on valehdellut Suomen kansalle suut silmät täyteen afrikkalaisperäisten ja muslimien maahanmuuton hyödyllisyydestä. Kuten tietysti onkin, mutta mikäli tämä vaihtoehto on tosi, se osoittaa että heidän toimintansa ei ole tapahtunut hyvässä uskossa, vaan humanitaarisen maahanmuuton ajaminen on ollut täysin harkittua maanpetturuutta.
3) Alanko-Kahiluoto uskoo kantasuomalaisten olevan niitä, jotka joutuisivat huonompaan asemaan ja on huolissaan suomalaisten huono-osaisten tilanteesta. Eli toisin sanoen suomalaisten rasistisisesta kohtelusta. Tässä tapauksessa lehmät lentävät. Onhan toki mahdollista, että riittävä määrä ituhippeilyä aiheuttaa vilpittömän uskon suomalaisen rodun huonommuuteen, mutta olisi täysin mahdotonta kuvitella, että siitä oltaisiin huolestuneita.

Muidenkin suvaitsevaisten pöyristymisille sai kyllä naureskella. Eipä tunnu porukalla tosiaan olevan kosketusta realiteetteihin siinä, kuinka jo nykyään menetellään. Tässä jokin vuosi muuan kaveri oli muuttamassa Huitsinnevadaan ja etsiskeli väliaikaista asuntoa. Yksi vaihtoehdoista oli kunnan vuokratalo. Niitä on muutama samassa korttelissa. Kävin täällä asuvana katsomassa sitä ainoaa vapaata kämppää, joka oli tarjolla. Kunnan isännöitsijä - vai millä virkanimellä se vuokra-asuntoja huoltava talonmies nyt mahtoi ollakaan - oli mukana. Hän sattui huomaamaan, kun rappuun mennessä vilkaisin ohimennen nimitaulua. Asunnossa sanoi sitten - puolituttu mies kun oli - että oli havainnut katseeni ja käski olla huolehtimatta, ei täällä asu mustalaisia. Kohotin kulmakarvojani. "Joo, ne ja kaikki muut ongelmatapaukset me laitetaan aina tuohon perimmäiseen taloon. Saa työssäkäyvät ihmiset elää rauhassa."

Lausahdus osoittautui todeksi. Ei tällä kertaa, sillä tarjottu asunto oli liian iso yksinäiselle miehelle ja yksityiseltä sattui saamaan sopivamman kokoisen. Mutta toinen kaverini joutui sittemmin remontin takia perheineen evakkoon omasta kodistaan joksikin aikaa ja ainoa vapaa asunto sattui valitettavasti olemaan siinä perimmäisessä talossa. Meno oli kuulemma aika vilkasta.

Kun kauan sitten muutin erääseen pikkukaupunkiin, laitoin "Vuokralle halutaan" -ilmoituksen lehteen. Netti ei vielä siihen aikaan ollut vuokranantajien yleisessä käytössä, vaan enempi opiskelijanörttien. Kyselin kuitenkin kaupungin asuntotoimistosta varmuuden vuoksi hintoja, kun en yhtään tiennyt mikä sielläpäin oli passeli hinta. Useampikin yksityinen soitti ja tarjosi selvästi halvemmalla kuin kaupunki. Yhdelle sitten ihmettelin, miksi hitossa kaupungin asunnoissa vuokra oli isompi kuin yksityisillä muuten samalla alueella ja samankokoisista ja -kuntoisista kämpistä. Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: "Kuule poika, se on ihan sama paljonko kaupunki pyytää vuokraa. Raha vain siirtyy taskusta toiseen, kun sosiaalitoimisto maksaa asuntotoimistolle." Oli sarjassamme hetkiä, jolloin untuvikko valaistuu maailman raadollisuudesta.

En tunne asiaa etenkään Helsingin kannalta siinä määrin, että osaisin ottaa tarkemmin kantaa Packalénin ehdotukseen. Aika varma olen kuitenkin siitä, että ehdotuksen mukainen systeemi olisi nykymenoa parempi. Normaalissa rappukäytävässä on 3-4 asuntoa kerrosta kohti ja jos kerroksia on 3-5, keskimääräinen rapun asuntomäärä pyörinee siinä tusinan paikkeilla. Voin kokemuksesta vakuuttaa, että jos tässä määrässä on yksikin häirikköasunto, on niiden tusinan muunkin elämä vinksallaan. Onneksi tämä omakohtainen kokemus sattui opiskelija-asunnossa eikä paikallinen säätiö kuukautta kauempaa katsellut sinne muuttaneen menoa. Kunnan talossa olisi varmaan saatu kärsiä pidempään.

Ihmisillä on oikeus asua rauhassa. Häiriköistä on päästävä eroon. Toki paljon parempi ratkaisu olisi häiriköinnin loppuminen. Talon muilla asukkailla ei ole kuitenkaan mitään velvoitetta olla terapian sijaiskärsijöitä. Parempi että muita asukkaita häiritsevät siirretään omaan taloonsa, jossa saavat sitten rellestää vähän vapaammin. Ainoa tähän siirtoon tyytymätön on häirikkö itse, ja tusinan kunnollisen tyytyväisyys on kyllä sitä painavampi tekijä vaakakupissa. Eiköhän siirto joitakin häiriköitäkin terapioi siinä määrin, että pyrkivät käytöksellään takaisin kelvollisempaan asuntoon.

Packalénin ehdotuksen pahin vika on se sama kuin yleensäkin: negatiivisuus. Esitys tuli siis muodossa, että keskitetään ongelmatapaukset tietylle alueelle. Oikeampi menetelmä olisi positiivinen kannustaminen: perustetaan kaupungin vuokra-asuntoja, joihin pääsee vain jos on valmis sitoutumaan kunnolliseen elämäntapaan. Tähän on olemassa myös harvinaisen yksinkertainen menetelmä: tupakointikielto. Kategorinen sellainen. Tupakointi kielletty asunnossa, parvekkeella, koko tontin alueella kaikkina vuorokaudenaikoina. Kaksi varoitusta ja kolmannesta häätö. Toimii satavarmasti. Näyttäkää minulle tupakoimaton narkomaani, niin minä näytän teille somalialaisen naismäkihyppääjän.

Toki muillakin tavoin voisi kannustaa positiivisesti. Vaikka siten, että pisteytys olisi voimassa ja saisi hakea korkeammin pisteytetyltä alueelta asuntoa, jos olisi ensin asunut ilman ongelmia vuokra-asunnossa riittävän ajan tai omaisi nuhteettoman rikosrekisterin. Kaikille niille, jotka urputtavat yhdenvertaisuusperiaatteen rikkomisesta, voi todeta että aina voi etsiä asuntoa vapailta vuokramarkkinoilta. Jos haluaa yhteiskunnan tuella elää, on tyydyttävä siihen mitä se tarjoaa.

Sivallus CCLXXIX

Kaikkien yhteiskuntien suurin ongelma on se, että kyvykkyys tehdä viisaita päätöksiä ei korreloi kovinkaan voimakkaasti päättäviin asemiin etenemiseen vaadittavan lahjakkuuden kanssa.

Mies ja äänet

- Jaaha, ei sitten muuta kuin istumaan. Ja vielä kerran tervetuloa Suomeen.
- Kiitoksia. Ei voi muuta kuin todeta, että täällä asiat näyttävät sujuvan.
- Kiitoksia itsellenne. Sen takiahan te tänne olette tullut, tutustuaksenne meidän systeemiimme.
- Niin. Tai tarkemmin sanoen vaalijärjestelmäänne, vielä täsmällisemmin äänioikeusjärjestelmäänne. Historiallisesti ottaen kaikkialla muualla oli voimassa tuo ”mies ja ääni” –periaate, mutta Suomessahan on jo viisikymmentä vuotta toimittu toisin. Meillä muualla Euroopassa koko demokratiahan meni silloin 2020-luvulla enemmän tai vähemmän viemäriin.
- En itse muista yksityiskohtaisesti historiaa, mutta noinhan se pääpiirteittäin meni. Meillä Suomessa oli jo silloin siirrytty tähän ”painotettuun äänioikeuteen” ja yleisen käsityksen mukaan se pelasti maamme suurelta osin sekä talouskriisiltä, islamisoitumiselta ja siirtolaistulvalta.
- Ikäviä muistoja, mutta nyt reconquista on palauttamassa eurooppalaiset sivistysvaltiot jälleen voimiinsa. Suomi ainoana länsimaana säästyi noilta ongelmilta ja siksi haluamme nyt oppia teidän järjestelmästänne. Jotta välttyisimme samalta uudelleen.
- Miellyttävää kuulla. Mistä aloittaisimme?
- Äänioikeudesta. Teillä on siis voimassa tilanne, että vaaleissa kansalaisilla on eri määrä ääniä.
- Aivan. Maksimissaan kaksitoista per henkilö. Ne annetaan yhtenä könttinä, eli äänioikeuden omaava ei saa jakaa ääniään usean ehdokkaan kesken.
- Ja millä perusteella henkilön äänimäärä määräytyy?
- Jos sopii, niin käydään läpi ääni kerrallaan?
- Mitä erinomaisimmin.

- Ääni 1 lankeaa kansalaiselle automaattisesti hänen täyttäessään 15 vuotta. Sen tarkoitus on antaa totuttelumahdollisuus demokraattisiin käytäntöihin.
- Kuulostaa fiksulta. Perinteisesti äänioikeuden ikäraja on ollut jotain 20 vuoden paikkeilla, mutta tällainen ”kevytääni” antaa siirtymäajan.
- Ääni 2 tulee vastaavasti automaattisesti, kun 25 ikävuotta on täynnä. Tämä on asetettu ikärajaksi siksi, että tutkimustulosten mukaan tiettyjen aivolohkojen kehitys jatkuu tuohon asti.
- Ymmärrän.

- Sitten menee vähän monimutkaisemmaksi. Äänet 1 ja 2 olivat niin sanottuja ikä-ääniä, jotka tulevat kaikille automaattisesti. Muiden äänten saavuttamiseksi on ponnisteltava. Äänet 3 ja 4 ovat koulutusääniä.
- Arvaan. On suoritettava jokin koulutus ne saadakseen.
- Aivan oikein. Äänen 3 saa, kun on suorittanut minkä tahansa ammatillisen tutkinnon tai vaihtoehtoisesti ylioppilastutkinnon.
- Ja ääni 4 sitten varmaan jonkin jatkotutkinnon jälkeen.
- No vähän sinnepäin. Äänen 4 saamiseksi pitää olla sekä mikä tahansa ammatillinen tutkinto että ylioppilastutkinto riittävän hyvin arvosanoin. Arvosanakriteeri on äidinkielen, pitkän matematiikan ja mistä tahansa kolmannesta ylioppilaskokeesta laskettu keskiarvo, jonka tulee olla kiitettävä. Käytännössä tämä ääni lankeaa sitten, kun hyvin suoritetun ylioppilastutkinnon jälkeen on suorittanut myös akateemisen tutkinnon. Toki mikä tahansa muukin ammattitutkinto kelpaa, mutta useimmat etenevät mainitulla tavalla.
- Tämä on siis jonkinlainen eliittiääni?
- Ei, koska kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus tavoitella sitä. Äidinkielen osaaminen on kriteeri, samoin matematiikka, koska hyvä menestys näissä osoittaa että löytyy sekä loogista päättelykykyä että taitoa ilmaista itsensä. Molemmat oleellisia asioita yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.
- Aivan.

- Vastaavasti äänet 5 ja 6 ovat toistensa kaltaisia, niitä sanotaan joskus yhteiskunnallisiksi ääniksi.
- Eli täytyy olla jonkinmoinen yhteiskunnan tukipylväs?
- Ei nyt sentään. Ihan normikunnollisuus riittää.
- Siis ei ole mikään rikollinen?
- Täsmälleen. Ääni 5 on jokaisella 20 vuotta täyttäneellä kansalaisella, jonka viimeisen vankilatuomion tai ehdollisen tuomion koeajan päättymisestä on kulunut vähintään kymmenen vuotta. Tai tietysti kenellä tahansa 20 vuotta täyttäneellä, jolla ei ole rekisterissä ehdollista tai ehdotonta vankilatuomiota.
- Eli pysy poissa rikosten tieltä, niin yhteiskunnallista päätäntävaltaa on enemmän.
- Juuri niin. Ääni 6 on asevelvollisuusääni. Se on jokaisella, joka on kuuluu aseelliseen reserviin.
- Niin, teillähän on miehillä yleinen asevelvollisuus.
- Jonka voi suorittaa myös aseettomana ja naiset vapaaehtoisena. Aseelliseen reserviin kuuluvat ne, jotka ovat suorittaneet aseellisen varusmiespalveluksen, eivät ole reservipalveluksesta kieltäytyneet eivätkä ole iän tai sairauden takia vapautettu reservistä. He saavat siis äänen 6. Tämä on korvaus menetetystä työajasta.
- Puolivälissä ollaan. Entä loput äänet?

- Äänet 7 ja 8 ovat taas parivaljakko, niitä sanotaan perheääniksi.
- Koskevat siis perheellisiä?
- Niin. Ääni 7 on sellaisella, joka on avioliitossa.
- Siis heteroavioliitossa?
- Eihän meillä muita olekaan. Homoilla on rekisteröity parisuhde. Siitä ei saa ääntä, koska länsimaisen kulttuurin peruspilari ja jatkumon takaaja on aina ollut miehen ja naisen yksiavioinen liitto.
- Jos oikein muistan, muissa Euroopan maissa homoliitot hyväksyttiin juuri ennen romahdusta, mutta Suomessa ei ehditty ja niin se sitten jäikin.
- Aivan. Vastaavasti ääni 8 lankeaa jokaiselle, joka on alaikäisen lapsen huoltaja.
- Eli päätösvaltaa lapsiperheille.
- Kyllä. Samasta syystä kun edellinen, sivistysjatkumon takaamiseksi.
- Tuleeko ääniä lasten lukumäärän mukaan?
- Ei nyt sentään, yksi ääni oli lapsia sitten yksi tai kymmenen.
- Niin, rajattomuus suosisikin uskonnollisia ääriliikkeitä.

- Näin meille jää vielä neljä ääntä, jotka ovatkin sitten taloudellisesta asemasta riippuvaisia. Aikoinaan havaittiin, että "mies ja ääni" -periaate antoi huoltosuhteen heiketessä yhteiskunnan subventoimana elävälle kansanosalle mahdollisuuden kupata veronmaksajia. Lopputulos oli se, että yhä harvempaa kiinnosti raataa kynnet verillä elättääkseen työtätekemättömiä.
- Ymmärrettävää. Eli veronmaksajat saivat ääniä sen mukaan, paljonko maksoivat?
- Hyvin päätelty. Kun systeemi otettiin käyttöön, rajat olivatkin varsin selvät. Lisä-äänen sai aina verotettavan tulon kaksinkertaistuessa, tietysti siihen asti kunnes maksimimäärä neljä oli täynnä.
- Ja rajat olivat?
- Alun perin tuhansina euroina lausuttuna: ensimmäinen kymmenen, toinen 20, kolmas 40 ja neljäs 80.
- Eli 80 000 euron verotettavilla tuloilla sai täydet neljä lisä-ääntä?
- Juuri niin. Nykyään rajat ovat tietysti erilaiset, mutta suhteelliset rajat ovat samat. Äänen 9 saa, jos tienaa sen verran että maksaa veroja. Ääni 10 tulee, jos tulot ovat sellaiset että pääsee yhteiskunnallisesti nettomaksajan puolelle. Ääni 11 tulee, mikäli kuuluu tuloiltaan vähintään ylempään keskiluokkaan. Ääni 12 on sitten vain johtoportaaseen kuuluvilla.

- Näitä ääniä voi siis menettää, jos tulot laskevat?
- Kyllä. Ainoat varmasti pysyvät äänet ovat iän myötä lankeavat äänet 1 ja 2 sekä koulutusäänet 3 ja 4, kaikki muut voi menettää jos niihin oikeuttaneet tekijät poistuvat.

- Kysynpä nyt vielä yhden jutun, joka tuli mieleen. Entä jos sattuu olemaan vaikka lapsinäyttelijä, jolla on suuret tulot iästään huolimatta. Saako hänkin äänestää?
- Periaatteessa kyllä, mutta tällaisten tapausten varalta laadittiin säännöt, jotka ovatkin pysyneet muuttumattomina voimassa. Maksimiäänimäärä on ikä miinus kymmenen vuotta. Vaikka ääniä olisi kuinka paljon tahansa aiempien sääntöjen mukaan, ikä asettaa maksimin. Toisin sanoen esimerkiksi 17-vuotias voi äänestää enintään seitsemällä äänellä ja vasta 22-vuotias voi saada maksimiäänimäärän.
- Eli jos 11-vuotiaalla on riittävän suuret tulot, hänellä on jo yksi ääni?
- Juuri noin. Ja vaikka kymmenvuotias tienaisi miljoonan, hänellä ei ole äänioikeutta.

- Eikö systeemi ole kuitenkin epäoikeudenmukainen, koska ihmisten painoarvo päätöksenteossa on erilainen?
- Tämä oli asia, jonka vastustajat nostivat esiin systeemiä suunnitellessa. Sitä varten rakennettiin takaportti. Jos täyttä äänimäärää ei ole, niitä saa ostaa. Yhden ostoäänen hinnaksi asetettiin tuolloin 50 euroa per vaali. Eli jos oli vaikka kahdeksan ääntä ja halusi kaksi lisä-ääntä, se maksoi sata euroa. Tietysti äsken puhutun ikämaksimin puitteissa, eli esimerkiksi 20-vuotiaan maksimiäänimäärä on joka tapauksessa kymmenen.
- Saako ääniä ostaa rajatta?
- Aina siihen asti kunnes kaksitoista ääntä on täynnä. On myös ikärajoitus. Lisä-ääniä saa ostaa enintään määrän, joka on ikävuodet - 15. Eli 17-vuotias saa ostaa maksimissaan kaksi lisä-ääntä, olettaen että hänen äänimääränsä ei oston jälkeen ylitä iän antamaa maksimia seitsemän. Tämä tarkoittaa sitä, että kellä tahansa 25-vuotiaalla on mahdollisuus halutessaan äänestää täydellä äänimäärällä. Tuohon ikään mennessä on ne kaksi iän myötä tulevaa ääntä ja saa ostaa kymmenen lisä-ääntä.
- Äänten ostaminen kuulostaa vähän kornilta...
- Sitä tuleekin ajatella yhteiskunnan jäsenmaksuna. Ei ajatus eroa juurikaan siitä, että ääniä saa maksamalla veroja, mikä onkin systeemissä jo valmiina. Maksu on toisaalta paljon alempi kuin veronmaksulla saatujen äänien hinta, mutta toisaalta niin suuri että se kattaa moninkertaisesti äänestyksestä syntyvät kulut ja vähentää näin ollen verotaakkaa. Periaatteessa. Käytännössä ei, koska aniharva koskaan ostaa ääniä.

- Voisinko saada vielä pienen koosteen eri äänien myöntöperusteista?
- Tottahan toki. Tässä:

1: 15 vuotta täyttäneelle
2: 25 vuotta täyttäneelle
3: Peruskoulun jälkeisen tutkinnon suorittaneelle
4: Ammattitutkinnon JA poikkeuksellisen hyvän lukiotutkinnon suorittaneelle
5: Rikosrekisterittömälle yli 20-vuotiaalle
6: Aseelliseen reserviin kuuluvalle
7: Avioliitossa olevalle
8: Alaikäisen huoltajalle
9: Veronmaksajalle
10: Nettoveronmaksajalle
11: Huomattavasti veroja maksavalle
12: Runsaasti veroja maksavalle

- Kiitoksia paljon. Tämä oli erinomainen rautaisannos asiatietoa. Jatkamme varmaan tarkempaa tutustumista suomalaiseen yhteiskuntaan seuraavaksi. Jo tässä vaiheessa voin kuitenkin sanoa, että tulen varmasti suosittamaan painotettua vaalijärjestelmää kotimaahani. Käsittämätöntä, että demokratiaa ehdittiin soveltaa mies ja ääni -periaatteella useimmissa maissa yli sata vuotta ennen näin ilmeisen parannuksen käyttöönottoa.

Äly hoi, älä jätä!

Ironmistress kirjoitteli tässä jokin aika sitten, kuinka älykkäiden ihmisten joukossa esiintyy suhteettoman paljon onnetonta mielialaa. Tämähän ei ole mitään uutta. Kuten kirjoituksessa ansiokkaasti todettiin, kun ÄO on noin 150 tai enemmän, ongelmia alkaa tulla: jo ÄO 120:n ihminen (joka on yliopistotasoa) tuntuu olevan täysi nuija. Se pikkuinen ongelma toteamuksessa oli, että siinä ei kerrottu millä keskihajonnalla nuo arvot on annettu. Olettaisin että 24, mikä oli pitkään standardiasetus - nykyään on siirrytty käyttämään keskihajontaa 15. Tämän takia en seuraavassa puhu yhtään mitään pisteistä vaan ainoastaan keskihajonnasta eli lyhyesti s.

Suurin osa ihmisistä on lähellä keskiarvoa kaikissa normaalisti jakautuneissa asioissa. Niin myös älykkyydessä. Siellä ääripäissä on vähemmän porukkaa. Esimerkiksi yhden keskihajonnan sisään keskiarvosta mahtuu yli kaksi kolmasosaa populaatiosta. Yli kahdella keskihajonnalla keskiarvosta poikkeavia on sekä ylä- että alapäässä kaksi prosentta.

Älykkyys ei takaa menestystä. Tunnen Mensan jäsenen, joka on ammatiltaan bussikuski. Heppu voisi olla yhtä hyvin prosessitekniikan professori älynsä puolesta. Toisaalta ei takuulla ole yhtään ainutta prosessitekniikan professoria, jonka älykkyys olisi keskitasoa matalampi. Tämä tarkoittaa sitä, että tehtävä asettaa tietyn minimivaatimuksen älylle, mutta äly ei aseta minimivaatimusta tehtävälle. Toisin sanoen jokaisella tehtävällä on olemassa tietty älykkyysraja, jonka alittava ei kykene kyseisessä tehtävässä toimimaan. Asiaa on tutkittu selvittämällä, millaisia ovat älykkyydeltään erilaisissa ammateissa toimivat henkilöt.

Seuraavassa on lueteltu näihin tutkimuksiin sekä henkilökohtaisiin havaintoihin perustuvia epäilyksiä. Alussa on puolen keskihajonnan välein haarukka, johon kuuluvia henkilöitä tarkoitetaan, sitten prosenttilukema, joka kertoo kuinka suuri osuus väestöstä kyseiseen väliin kuuluu. Lopuksi on kerrottu, millaisiin tehtäviin on käytännössä minimivaatimus kuulua kyseiseen tai älyltään sitä korkeampaan osaan väestöstä. Vain joissakin harvinaisissa poikkeustapauksissa saattaa pykälää alemmastakin haarukasta yltää kyseiseen tehtävään, kahta pykälää alempaa ei mitään toivoa.

s > 2,5: 0,5 %. Nobel-tason tutkija.
2 < s < 2,5: 1,5 %. Luonnontieteellisen alan professori.
1,5 < s < 2: 5 %. Matemaattis-luonnontieteellis-teknisen alan tohtori.
1 < s < 1,5: 9 %. Lääkäri, diplomi-insinööri, toimitusjohtaja.
0,5 < s < 1: 15 %. Lakimies, aineenopettaja, upseeri.
0 < s < 0,5: 19 %. Teknikko, yrittäjä, luokanopettaja.
-0,5 < s < 0: 19 %. Sairaanhoitaja, sähköasentaja, aliupseeri.
-1 < s < -0,5: 15 %. Perushoitaja, autonasentaja, myyjä.
-1,5 < s < -1: 9 %. Sairaala-apulainen, autonkuljettaja, kaupankassa.
-2 < s < -1,5: 5 %. Lehdenjakaja, varastomies.
-2,5 < s < -2: 1,5 %. Kokoonpanolinjan työntekijä.
s < -2,5: 0,5 %. Valvonnan alaiset työtehtävät.

Vielä kerran korostettakoon, että nämä ovat minimitason vaatimukset. Esimerkiksi yrittäjä on asetettu välille 0 < s < 0,5. Tämä tarkoittaa sitä, että jos s < -0,5, kyseinen henkilö ei pysty pyörittämään omaa bisnestään (ei ainakaan pitkään) ja välillä -0,5 < s < 0 olevat yrittäjätkin ovat harvassa. Valtaosa yrittäjistä lienee annetulla välillä 0 < s < 0,5, mutta aivan varmasti yrittäjinä on henkilöitä, joilla s > 2,5.

Ihmisten välisistä älykkyyseroista seuraa ongelmia, kun kaksi älykkyydeltään liiaksi poikkeavaa joutuu vuorovaikutukseen. Toki ongelmia saattaa esiintyä silloinkin, kun henkilöiden älykkyydet ovat lähellä toisiaan, mutta tällöin ongelmien syy on muualla (luonteet ja taustat) kuin älykkyyserossa.

Älykkyysero aiheuttaa ongelmia lähinnä sen takia, että eriälyisten ihmisten oivallusnopeus ja ajattelumalli ovat erilaiset. Älykkäämpi ärtyy, kun toinen ei tajua, toinen taas ärtyy ”mikä sinä oikein luulet olevasi” -periaatteen takia. Tai sitten kontaktipintaa ei ole, jos A on kiinnostunut Mozartista ja B siitä, mitä Seiska kirjoitti BB:stä. Tällöin A ihmettelee, mistä tuo on kuullut Brigitte Bardot'sta ja B hämmästelee mitä yhteistä musiikilla ja marmeladilla muka on.

Vastoin yleistä harhaluuloa ongelmia ei kuitenkaan synny aina. Niitä syntyy vain silloin, kun konteksti eli kohtaamispinta on tietynlainen. Eri kohtaamispintatilanteet voidaan jakaa neljään ryhmään, joissa ongelmien syntymiseen vaadittava älykkyysero on erilainen.

1. Tasavertainen tilanne
Henkilöt ovat tasavertaisessa tilanteessa eli heidän välillään ei vallitse hierarkkista suhdetta. Esimerkkejä tällaisesta tilanteesta ovat koululuokan oppilaat, armeijan alokkaat tai saman osaston sairaanhoitajat. Henkilöiden ei tarvitse kuitenkaan olla keskenään samassa tilanteessa, kuten aiemmissa esimerkeissä, vaan he voivat olla myös eri rooleissa. Yleisin tällainen tilanne on asiakkaan ja kauppiaan/asiakaspalvelijan keskinäinen tilanne. Tasavertaisessa tilanteessa ongelmia syntyy tai ainakin vuorovaikutus on käytännössä mahdotonta, mikäli älykkyysero on vähintään kaksi keskihajontaa. Tällöin samassa asemassa olevien kesken vallitsee viidakon laki ja vähemmistöön jäävät – eli siis fiksummat – voivat välttyä kiusaamiselta vain tekeytymällä tyhmemmiksi. Asiakaspalvelutilanteessa molemmat osapuolet joutuvat sentään käyttäytymään sivistyneesti. Olen käynyt vuosia samassa parturiliikkeessä ja joka kerran toivon, että saksien varteen osuu ”Liisa”, jonka kanssa juttu nyt jollain lailla luistaa. Muiden kanssa ei voi paljon muusta puhua kuin siitä miten paljon tukka on nyt kasvanut – muut keskustelunavaukset puolin ja toisin päättyvät aina parin lauseen jälkeen vaivautuneeseen hiljaisuuteen.

2. Johtajuus
Mikäli tilanne on hierarkkinen, kahden keskihajonnan sääntö ei päde. Tällöin vähemmän älykäs – olettakaamme että hän on se alainen – tiedostaa johtajan korkeamman stauksen itseensä nähden. Tällöin ongelmia ei synny älykkyyseron takia, vaan älykkyyden takia syntyviä ongelmia aiheutuu, mikäli korkeammassa asemassa oleva ei kykene eläytymään toisen tasolle. Johtaja voi toimia esimiestehtävissä, missä monilla alaisilla on enemmän eroa häneen kuin kaksi keskihajontaa. Jos sama johtaja on kohdassa (1) mainituissa tasavertaisissa tilanteissa vastaavalla tavalla älyltään poikkeavien kanssa, ongelmia tulee – ja paljon. Johtajuustilanteessa ei välttämättä ole pienintäkään merkkiä tällaisesta ja palaute alaisilta voi olla kiittävää.

3. Alaisuus
Tämäkin on hierarkkinen tilanne kohdan (2) tapaan, mutta nyt oletetaan alaisen olevan se älykkäämpi osapuoli. Tällöin syntyy ongelmia, mikäli alaisella on yhtä paljon kokemusta ja johtamistaitoa kuin johtajallakin, mitenkään älyllisestä erosta riippumatta. Mutta älykkyyseron kannalta oleellista on se, että oli johtaja miten kokenut ja ammattitaitoinen hyvänsä, ongelmia syntyy varmasti mikäli alainen on vähintään yhden keskihajonnan verran johtajaa älykkäämpi. Tällöin ero on jo niin suuri, että johtajakin sen vaistoaa, vaikkei tunnustaisi. Yleensä johtaja alkaa tällöin tuntea olonsa uhatuksi ja alkaa kytätä alaisenkin pientä virhettä päästäkseen heilauttamaan viikatetta.

4. Partnerius
Jos aikoo toisen ihmisen kanssa hommata yhteistä hautapaikkaa, suositeltavaa on että älyllisessä puolessa eroa olisi enintään yksi keskihajonta. Muussa tapauksessa kiinnostuksen aiheet ovat liian erilaisia ja seuraa vieraantuminen. Lisäksi tulee se väistämätön tilanne: älykkäämpi ärtyy, kun toinen ei tajua, toinen taas ärtyy ”mikä sinä oikein luulet olevasi” -periaatteen takia. Tämän takia useista poikkeuksellisen älykkäistä miehistä kehittyy naisten halveksujia. Vanha nörttivitsi kertoo, että valon nopeuden voi todistaa äänen nopeutta suuremmaksi sillä, että monet naiset vaikuttavat ensinäkemältä ihastuttavilta aina siihen asti kunnes kuulee mitä he sanovat. Kun normimies (poikkeama keskiarvosta nolla) näkee miellyttävän naisen, kyseinen nainen osuu hänen älylliseen haarukkaansa 68 % todennäköisydellä. Kun huippuälykäs mies (poikkeama keskiarvosta +2 keskihajontaa), näkee miellyttävän naisen, kyseinen nainen osuu hänen älylliseen haarukkaansa 16 % todennäköisyydellä. Tämä siis sillä olettamuksella, että naisten ja miesten jakaumat ovat samat. Mikä on virheolettamus. Jokainen tutkimus, joissa on todettu naisten ja miesten älyllisissä keskihajonnoissa ero, on päätynyt samaan johtopäätökseen: naisten keskihajonta on pienempi. (Ne tutkimukset, jotka eivät tätä eroa ole havainneet on ilmeisesti tehty poliittisesti korrektin tuloksen takaavin virheellisin menetelmin.) Tämä tarkoittaa sitä, että huippuälykkäiden miesten naispooli on vielä pienempi kuin tuo edellä mainittu 16 %. Ja myös sitä, että kun käytännössä kaikki naimisiin päätyvät huippuälykkäät miehet saalistavat tuosta poolista, ei ilman jääville jää enää sopivia naisia. Eli useimmiten huippuälykäs mies ihastuu vääränlaiseen naiseen ja jäljelle jäävät sopivatkin on jo viety. Vähemmästäkin katkeroituu.

Monet kiistävät älykkyyden merkityksen sosiaalisissa ongelmissa. On todettu, että älykkäät ovat yksinkertaisesti sosiaalisesti kyvyttömiä ja älyllisesti normaaleilla on enemmän ”tunneälyä”. Pikkuinen ongelma on siinä, että tunneälyä ei pysty luotettavasti mittaamaan. Sosiaaliset ongelmat on selitettävissä älykkyyseroilla tasan yhtä pätevästi, jolloin Occamin partaveitsellä on sanansa sanottavana käsitteen ”tunneäly” tarpeellisuudesta. Mikäli ihmiskunnan keskimääräinen ÄO olisi 1-2 keskihajontaa nykyistä ylempänä, sanottaisiin että tuolla nykyistä keskiarvoa 1-2 keskihajontaa ylemmällä porukalla on eniten tunneälyä. Kun taas sitä 1-2 pykälää alempana olevalla sakilla eli nykyisellä keskiarvolla todettaisiin olevan vähemmän tunneälyä.

Olin taannoin koulutustilaisuudessa, jossa konsultti puhui läpiä päähänsä. Mutisin vieressä istuneelle dippainssille, että ”helvetti, tuolla ällillä ei tästä hommasta kyllä tajua hölkäsen pölähtävää”. Johon tämä: ”Vittu joo, mutta sillä on varmaan hyvä tunneäly.” Sain tunkea hihan suuhuni tukehduttaakseni hillittömän naurunpurskahduksen.

Laiskanläksyä

Opetusministeri Jukka Gustafsson sai muutama päivä sitten energiansäästölamppunsa leimahtamaan ja havaitsi, että sosiaalinen tausta vaikuttaa liikaa koulumenestykseen.

No shit, Sherlock. Sinänsä Gustafssonin lausunto oli täyttä asiaa: Meidän täytyy menestyä paremmin työssämme koulutuksen periytyvyyttä vastaan. Koulutetut perheet antavat hyvää mallia siinä, kuinka hyviin tuloksiin lapset voivat päästä kun he saavat tuen toteuttaa omaa lahjakkuuttaan. Tämä tuki täytyy tarjota jokaiselle, ettei tausta muodostuisi elämälle kahleeksi vaan ponnahduslaudaksi.

Todella hienoa. Olen ylpeä. Tuo oli täysin puhdasta, meritokraattista tekstiä joka olisi voinut olla suoraan omasta kynästäni. Mutta sitten Gustafsson siirtyi hieman heikommille jäille: Keskeinen tekijä Suomen Pisa-menestyksen taustalla oli peruskoulun aikaansaama suhteellisen tasa-arvoinen koulu. Pisa-tutkimus on kerta toisensa jälkeen osoittanut, että parhaita tuloksia saadaan maissa, joissa sosiaalinen tausta vaikuttaa vähemmän oppilaiden oppimistuloksiin.

Kun vedotaan Pisa-tutkimukseen, on muistettava että tutkimusmenetelmä on vinompi kuin tornikaimansa. Suomen menestys perustuu lähinnä siihen, että Suomen heikoimmat oppilaat ovat maailman parhaita. Tämä ei sinänsä ole huono asia. Kuten ei olisi sekään, jos Suomessa pelattaisiin maailman parasta viidennen divisioonan jalkapalloa. Mutta ketä kiinnostaisi, kun todellinen menestys mitataan maajoukkueen ja liigan tasolla?

Gustafsson ei ole ylioppilas (opetusministerille jo perinteiseen tapaan, kysykää Henna Virkkuselta) ja on demari. Näihin lähtökohtiin nähden hän on tehnyt paikallaan suorastaan erinomaista työtä. Vähän samaan tapaan kuin todettaisiin, että "tyyppi pelaa koripalloa aika hyvin ollakseen sokea kääpiö." Lupaavasti alkanut artikkeli nimittäin päättyy toteamukseen, joka saa takomaan päätä betoniseinään: Koulutuksellisen tasa-arvon toimenpideohjelman tavoitteena on muun muassa koulujen välisten oppimiserojen puolittaminen.

Nyt ollaankin jo sosiaalidemokratian ytimessä. Sosiaalidemokratian mukaan tasa-arvoinen kilpailu ei ole sitä, että kaikille taataan samat lähtökohdat ja olosuhteet, vaan sitä, että kaikki tulevat yhtä aikaa maaliin.

Jos kuitenkin unohdetaan tuo järjettömyys ja lähdetään siitä, että yritetään tarjota kaikille samat mahdollisuudet. Tältä pohjalta katsotaan, mitä koululaitoksessa on tehty oikein ja mikä on mennyt pieleen säätykierron suhteen. Keskittyen lähinnä sellaisiin asioihin, jotka tuppaavat julkisesta keskustelusta unohtumaan.

Ensinnäkin on todettava, että peruskoulu kohtelee kansalaisia hyvin tasavertaisesti. Jos suorittaa tavalla A, seuraus on B riippumatta sukupuolesta, sosiaaliluokasta, uskonnosta tai isoäidin tyttönimestä. Poikkeuksen muodostavat monikulttuurimannekiinit, joilta ei vaadita lähellekään samaa suoritusta kuin muilta ja rötöstelyjä katsotaan sormien läpi paljon enemmän. Mutta se on oman kirjoituksensa aihe eikä kuulu tähän.

Tasavertainen kohtelu kuulostaa hyvältä ja se siis toteutuu. Ongelma onkin siinä, mitä on lopputulos. Aikoinaan peruskoulu rakennettiin vasemmistolaisen ihminen on tabula rasa -ideologian pohjalle ja yritettiin tehdä sekä fiksuista että tyhmistä keskinkertaisia. Tavoite onnistui vain puoliksi. Niinpä uudistukset ovat johtaneet suuntaan, jossa kaikista tehdään tyhmiä - se näet onnistuu. Siis jos koti ei pelasta sitä minkä koulu yrittää tuhota. (Tässä vaiheessa huomautus: opettajat, ainakin ylivoimainen enemmistö, tekevät parhaansa. Koulujärjestelmän vikojen aiheuttajien syyllisyysaste kasvaa komentoketjussa ylöspäin mentäessä eksponentiaalisesti.)

Aikoinaan meillä oli kansakoulu, josta voitiin neljän vuoden jälkeen pyrkiä oppikouluun. Järjestelmä oli epäoikeudenmukainen ja suureksi osaksi antimeritokraattinen, koska oppikoulu oli maksullinen ja niitä oli yleensä vain kaupungeissa. Valtava määrä lahjakkuutta heitettiin hukkaan. Viimeisinä vuosikymmeninä ennen peruskoulun tuloa tilanne oli jo huomattavasti helpottunut maaseutuoppikoulujen perustamisen ja yleisen elintason nousun ansiosta. Silti peruskoulun luominen tasa-arvoisti tilannetta huomattavasti.

Oppikoulun jäänteenä peruskouluun tulivat tasokurssit tärkeimmissä aineissa eli matematiikassa ja vieraissa kielissä. Suppeimmilla kursseilla opiskelleilla ei ollut mahdollisuutta pyrkiä lukioon. Tasokurssien poistamisesta tehtiin päätös 1985 ja se astui voimaan muutaman vuoden sisällä. Tätä pidetään edistyksellisissä piireissä edelleen yhdenvertaisuuden toteutumisen viimeisenä niittinä.

Todellisuus on sitten toista. Kun peruskoulussa opetussuunnitelmat on laadittu sen tyhmimmän neljänneksen ehdoilla, ei lukioon menijöillä ole riittäviä perustietoja. Tällöin selkeä etulyöntiasema on niillä lapsilla, joiden vanhemmat kykenevät paikkaamaan peruskoulun jättämiä aukkoja . Eli niillä, joiden vanhemmat ovat korkeammalle koulutettuja. Tasokurssien puuttuminen vähentää koulutuksellista tasa-arvoa ja säätykiertoa haaskaten samalla valtavan määrän lahjakkuutta! Aikoinaan opettajat patistelivat fiksut yläasteen oppilaat ylemmille kursseille syntyperästä riippumatta. Nykyään ei tätä mahdollisuutta ole.

Tasokurssien puuttuminen näkyy sitten lukiossa, jossa lepakon mentäviä reikiä paikkaillaan jopa erityisopettajilla. Siis erityisopettajia - lukiossa! Tehdään pikkuinen kustannuslaskelma. 20 oppilasta lukioon menevää peruskoululaista. Puuttellinen kurssisisältö. Seuraus: ainakin viidellä erityisopettajaa vaativia oppimisvaikeuksia. Heistä osa erityisopetukseen, osa keskeytykseen. Erityisopettaja opettaa ehkä noin kahta lukiolaista. Jos nuo kaksi olisivat saaneet kunnon opetusta peruskoulussa, ei tarvetta olisi. Kunnon opetus peruskoulussa - 20 oppilasta tasokurssiryhmässä, yksi opettaja. Paikkaava opetus lukiossa - kaksi oppilasta, yksi erityisopettaja. Kustannus kymmenkertainen per oppilas. Plus ne drop-outit, jotka eivät saa erityisopetusta ja olisivat pelastuneet siinä samassa tasokurssiryhmässä. Hölmöläisten peiton jatkaminen toisesta päästä on kevyttä kamaa tämän rinnalla.

Yhtenä seurauksena ns. tärkeiden aineiden huonosta osaamisesta on lukiolaisten valuminen helpommalle humanistilinjalle. Tämän luonnollinen seuraus on sitten humanististen aineiden opiskelupaikkojen määrän kasvu opiskelijapaineen niin vaatiessa. Tämän yhtä luonnoton (sic) seuraus on suunnitteluprojektikoordinaattoreiden määrän kasvu. Eli porukan, jonka kontribuutio varsinaisen työn tekoon on hyvällä tuurilla nolla ja normituurilla negatiivinen. Joka tapauksessa verorahoilla ruokittavaa rälssiä, joka paremmin suunnitellussa koulujärjestelmässä saataisiin tuottavaan työhön. Monesta sukupuolentutkimuksen tohtorista olisi tullut ihan kelvollinen laitossiivooja.

Tuo vaikuttaa yllättävällä tavalla koulutuksen periytyvyyteen. Ainakin näppituntumalla sanoisin, että humanistiselle alalle päätyy suhteettoman suuri määrä akateemisesti koulutettujen vanhempien vähemmän lahjakkaita tyttäriä. Jos suojatyöpaikkojen määrää vähennettäisiin, alalta suuntautuisi painetta molempiin suuntiin eli ns. koville akateemisille aloille, joiden tekijöistä on eniten puutetta, sekä ammatillisille aloille, jotka vastaavat tuotannosta ja samalla vientiteollisuudesta eli kansakunnan kauppataseesta. Plus yllättävänä etuna humanististen alojen tason nousu kilpailun koventuessa.

Säätykiertoa on vähentänyt myös opettajien kurinpitomenetelmien hampaattomuus. Oppilaat ja etenkin eräiden oppilaiden vanhemmattiedostavat hyvin sekä todelliset että kuvitellut oikeutensa. Velvollisuuksien ymmärtämisen kanssa on vaikeampaa. Opettajalla ei ole mahdollisuutta vaatia läksyjen tekoa ja käyttäytymistä. Kumman luulette kahdesta muuten yhtä lahjakkaasta oppilaasta olevan valmiimpi jatko-opintoihin peruskoulun jälkeen, jos toisen vanhemmat ovat pitkälle koulutettuja ja toisten sosiaalitapauksia?

Omana peruskouluaikanani nimesin opinto-ohjauksen älä-mene-lukioon-aineeksi. Vasemmistolainen opinto-ohjaajamme käsitteli yläasteella lukiota yhden tunnin ajan ja varoitteli sen raskaudesta. Sama tuntuu olevan meiningin suunta nykyäänkin sukulaislasten kertomuksista päätellen. Lisättynä sillä, että yritetään houkutella suorittamaan kaksoistutkintoa. Tämä ei ainakaan säätykiertoa edistä, kun lukioon kannustetaan vain kotona, jos kannustetaan.

Jos säätykiertoa halutaan ylläpitää ja kaikille tarjota yhtenevät mahdollisuudet, operaatio on teoriassa yksinkertainen:
1) Tasokurssit peruskouluun
2) Oppilaan oikeuksien rinnalle on nostettava hänen velvollisuutensa ja niiden noudattamista on valvottava

Loppukevennyksenä huomautan puolivakavissani eräästä meritokratian toteutumista estävästä seikasta eli sukupuolieroista. Olen joskus sanonut, että urheilutermein sanottuna tytöillä on pituushyppääjän ja pojilla korkeushyppääjän mentaliteetti. Tyttö yrittää tehdä mahdollisimman hyvän suorituksen ja poika yrittää suoriutua asetetuista tavoitteista. Kun vaatimustaso on tietynlainen, poika tekee riittävästi selvittääkseen sen ja tyttö reilusti enemmän - jos vain pystyy. Koulu taas on aina väistämättä paikka, jossa rima asetetaan johonkin. Jos se on alhaalla, pojat alisuorittavat kykyihinsä nähden, tytöt eivät niinkään.
Tunnetusti pojat aikuistuvat tyttöjä myöhemmin ja ero on suurimmillaan yläasteiässä eli juuri silloin kun valinnat jatko-opinnoista tehdään. Oppikouluaikana tätä tasasivat tyttö- ja poikakoulut. Todellista poliittista rohkeutta osoittaisi se visionääri, joka uskaltaisi ehdottaa sukupuolijaettuja luokkia. On niitä tyhmempiäkin kokeiluja tehty ja tämä nyt on sentään aika ilmeinen ajatus testattavaksi. Saataisiinko sillä tasattua sukupuolten menestyseroja? Uskoisin että kyllä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kun yläaste- ja lukioiässä hormonit hyrräsivät, oli täysin mahdotonta keskittyä opetukseen. Ainakin silloin, kun luokassa näköetäisyydellä oli hyvinmuodostunut teinitytön takapuoli tai tissivako, jäi opetuksen seuraaminen sijalle ynnä muut. Miksi muuten luulette, että pojat haluavat aina mennä takapenkkiin istumaan? Poikaluokassa tämä ongelma poistuisi ja oppimistulokset paranisivat kummasti.

Sivallus CCXXXIV

Nyt löytyi vihdoinkin todiste siitä, että islam on rauhanuskonto. Vain viisi prosenttia Nobelin palkinnon saaneista juutalaisista on rauhanpalkinnon saaneita, kun taas musliminobelisteista peräti 60 % on rauhannobelilla palkittuja. Voidaan helposti laskea, että muslimit ovat 12 kertaa rauhanomaisempia kuin juutalaiset.

Tilastofaktat:
Nobelin on saanut 164 juutalaista joista rauhannobelisteja yhdeksän.
Musliminobelisteja on kymmenen, joista rauhannobelisteja kuusi.
Tieteissä (fysiikka, kemia, lääketiede) juutalaiset 128 - muslimit 2.
Muslimeja maailmassa: 1,5 miljardia.
Juutalaisia: 15 miljoonaa, eli sadasosa muslimien määrästä.

Sivallus CCXXVIII

Ruotsin kuningashuone haluaa lisää rahaa, kun entinen 45 miljoonaa euroa ei riitä kulujen kasvettua vävypojan ja pikkuprinsessan myötä. Erinomaista maahanmuuttopolitiikkaa - kruununprinsessa on isänsä puolelta kahdeksannen ja äitinsä puolelta toisen polven maahanmuuttaja ja integraatio yhteiskuntaan on yhä sillä asteella, että koko poppoo elää veronmaksajien rahoilla. Degeneraatio on edennyt avioliiton myötä jopa ihan kantaruotsalaiseen entiseen kuntosaliyrittäjään, joka pääsi reittä myöten yhteiskunnan elätiksi.

Sivallus CCXXII

Sukupuolisen suuntautumisen merkitys suomalaisessa presidentinvaalijärjestelmässä:
Jos ehdokkaiden joukossa on yksi homoseksuaali, hän pääsee toiselle kierrokselle oli hän kuka tahansa.
Jos toisella kierroksella on homoseksuaali, häntä ei valita oli hän kuka tahansa.

Kaksi kulttuuria

Kuvitellaan, että meillä on kaksi maata, nimiltään Plutopia ja Brutopia. Maat ovat käytännössä toisistaan eristyneitä, voidaan ajatella niiden väliin vaikka useita muita maita tai valtameri. Joka tapauksessa Plutopian ja Brutopian välillä ei käydä kauppaa käytännössä lainkaan eikä turisti- tai muita yhteyksiä ole.

Maiden yhteiskunnat ovat hyvin erilaiset. Oleellista ei ole se, millainen laki maassa vallitsee, vaan se, mikä on maan tapa. Kuten vanha tuomarinohje sanoo, maan tapa, ellei se ole kohtuuton, vastatkoon lakia.

Plutopian ja Brutopian erot ovat lukemattomat, mutta tarkastellaan muutamia esimerkkitapauksia.

1a) Plutopiassa yksityisomaisuus (kuten myös liikeyritysten ja yhteiskunnan) on tiukasti suojattu. Kulttuuriin kuuluu, että ovia ei yleensä edes lukita, jos kotoa poistutaan muutamaa tuntia lyhyemmäksi ajaksi, laitetaan vain luuta oven eteen merkiksi ettei isäntäväki ole kotosalla.
1b) Brutopiassa maan tapa on, että kaikki mikä saadaan rikkomatta irti työkaluja käyttämättä, on löytäjän omaisuutta.

2a) Plutopiassa sen kansalaisten ruumiillinen koskemattomuus on normi.
2b) Brutopiassa ilman miespuolista saattajaa liikkuva nainen saadaan raiskata.

3a) Plutopiassa kerjäämistä ei ole kielletty, koska siihen ei ole ollut tarvetta; yhteiskunta on huolehtinut riittävästä perusturvasta.
3b) Brutopiassa kerjäläisyys on yleistä ja kerjäläisillä on tarkat reviirit ja tiukka hierarkia.

4a) Plutopiassa ihmisen sijoittuminen yhteiskunnassa on riippuvainen hänen kyvykkyydestään ja ahkeruudestaan. Syntyperään ja sukupuoleen perustuva syrjintä (ja suosinta) on ankarasti kielletty ja nepotismia halveksutaan avoimesti.
4b) Brutopiassa on lähes mahdotonta muuttaa kastiaan koulutuksen tai avioliiton kautta. Asema periytyy isältä pojalle ja naisia ei tässä huomioida.

5a) Plutopiassa mahdolliset lainrikkomukset käsitellään puolueettomassa tuomioistuimessa tasapuolisesti syytetyn asemaan katsomatta. Rikollisuus on yksittäisten ihmisten yksittäisiä tekoja.
5b) Brutopiassa virkamiehet ovat lahjottavissa ja rikollisuus on järjestäytynyttä.

Ceteris paribus eli esimerkiksi ilmaston, luonnonvarojen ja geopoliittisen aseman ollessa samoja on selvää, että Plutopia on Brutopiaa kukoistavampi yhteiskunta. [illman]Valitettavasti en löytänyt tähän syytekynnyksen alittavaa lähdeviitettä[/illman]. Itse asiassa on ilmeistä, että peruslähtökohtien ollessa Brutopialla huomattavasti Plutopiaa paremmatkin Plutopia painelee oikealta ohi.

Enter Kaupan Globalisaatio.

Maailmankaupan vapauduttua on varsin selvää, että Brutopia ei tuota mitään sellaista, mikä kiinnostaisi Plutopiaa. Mikäli Brutopiassa sattuu olemaan öljyä tai timantteja, niin ne kiinnostavat, mutta teollisuustuotteita siellä ei valmisteta. Sen sijaan Plutopia tuottaa tavaroita, jotka suunnattomasti brutopialaisia kiinnostaisivat, mutta rutiköyhinä heillä ei ole niihin varaa – paitsi tietysti maan upporikkaalla eliitillä.

Enter Vapaa Liikkuvuus.

Yksikään plutopialainen ei suurin surminkaan halua muuttaa Brutopiaan, tuohon maailman persläpeen. Sen sijaan jokainen brutopialainen kyllä hinkuu Plutopiaan.

Mikäli Plutopia toivottaa siirtolaiset tervetulleiksi, brutopialaiset kyllä muuttavat mielihyvin. Samalla he tuovat mukanaan kulttuurinsa, sillä jokainen ihminen on väistämättä sen kulttuurin tuote, mistä hän on lähtöisin – kuka enemmän, kuka vähemmän.

Tällöin Plutopian on tehtävä valinta kahden perusvaihtoehdon välillä.
(a) Maassa maan tavalla.
(b) Kaikki kulttuurit ovat yhtä arvokkaita.

Jos Plutopia valitsee vaihtoehdon (a), plutopialaiset ovat rasistisia sikoja. Väistämätön seuraus tästä valinnasta on näet se, että melkoinen osa brutopialaisia saa kalossin kuvan takapuoleensa. Sopeuttaminen toimii joidenkin kohdalla, mutta ei enemmistön.

Jos Plutopia valitsee vaihtoehdon (b), sen yhteiskunta muuttuu voimakkaasti. Tarkastellaan alussa esitettyjä kulttuurieroja 1-5:

1. Omistusoikeuskäsitys.
Plutopialaiset ovat tottuneet siihen, että varkaudet ovat harvinaisia. Nyt ne yleistyvät väliaikaisesti – aina siihen asti, kunnes alkuperäisasukkaat oppivat suojaamaan omaisuutensa brutopialaiseen tapaan. Oletteko muuten ikinä laskeneet, kuinka paljon teiltä kuluu aikaa ja rahaa varkauksilta suojautumiseen? Lukot, autojen varkaudenestojärjestelmät, valvontalaitteet – ja lisäksi verovaroin kustannetut vastaavat yhteiskunnan omaisuudessa sekä kaupoissa varkauksien ja niiden estoyritysten tuotteisiin lisäämä hinta?

2. Fyysinen koskemattomuus.
Kaksi sanaa: pelon maantiede. Vieläkö muistatte, miltä tuntuu kävellä pimeällä kujalla pelkäämättä? Voi jopa olla, että fyysisen väkivallan yhteenlaskettu ”hinta” uhreille on pienempi kuin henkisen muutoksen vaikutuksen hinta koko yhteiskunnalle.

3. Kerjäläisyys.
Aiemmin Plutopiassa oli totuttu siihen, että jos joku pyysi rahaa, hänellä oli oikeasti hätätilanne. Nyt maassa on ammattikerjäläisiä, jotka sivutöinään harjoittavat muuta rikollisuutta, jos kerjääminen ei tuota riittävästi.

4. Meritokratia.
Plutopia pysyy meritokraattisena vielä pitkään. Vasta brutopialaissiirtolaisten toinen tai kolmas sukupolvi on niin lukuisa, että se tuo oman nepotistis-kastillisen järjestelmänsä merkittäväksi tekijäksi yhteiskunnassa.

5. Rikollisuus.
Plutopian lainvalvontakoneisto on mitoitettu vähäiseen, järjestäytymättömään rikollisuuteen. Nyt se ylikuormittuu pahoin eikä pysty täysin estämään uudenlaisen, järjestäytyneen rikollisuuden leviämistä.

Lopputulos: Suhteellisen lyhyessä ajassa Plutopia muuttuu suurelta osin Brutopian kaltaiseksi.

Olemme tottuneet siihen, että parempi voittaa huonomman. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, mikäli osapuolet pelaavat eri säännöillä. Tätä voi verrata tilanteeseen, jossa maailman paras karateka ottaa matsin tusinaluokan vapaaottelijaa vastaan ja molemmat pelaavat omilla säännöillään – eli karateka ei saa viedä iskujaan perille asti.

Suojaamatomassa kilpailussa, jossa kaikki kulttuurit toimintatapoineen nähdään yhtä arvokkaina, huonompi kykenee syrjäyttämään aina parempansa. Siksi brutopialaiset tekevät Plutopiasta toisen Brutopian. Brutopiassa taas muutosta ei tapahdu, koska sen kulttuurellinen koostumus pysyy sinne suuntautuvan siirtolaisuuden puutteen takia samana. Eikä plutopialaisten sinne muuttokaan auttaisi, koska parempi kulttuuri ei kykene syrjäyttämään huonompaansa, mikäli molemmat pelaavat omilla säännöillään.

Mitä Plutopian olisi sitten tehtävä?

Tähän kysymykseen vastasi Urho Kekkonen jo vuonna 1934 kohua herättäneessä pamfletissaan Demokratian itsepuolustus. Siinä hän totesi, että demokratian on tarvittaessa kyettävä puolustautumaan kansanvaltaa uhkaavia sisäisiä tekijöitä vastaan vaikka väkivalloin. Palatakseni karateka/vapaaottelija -esimerkkiin tämä tarkoitta sitä, että karateka ymmärtää luopua säännöistään ja viedä iskut perille asti. Tai kuten jo Etonissa opetettiin: tärkein asia mikä englantilaisen herrasmiehen on tiedettävä, on se milloin hänen on lakattava olemasta herrasmies.