Aikapäiviä sitten olin kirjoittanut artikkelin lehteen. Se oli jo mennyt vertaisarviointiseulan läpi, yksi pieni huolimattomuusvirhe oli löytynyt ja korjattu. Päätoimittaja oli luvannut, että artikkeli julkaistaan lehden seuraavassa numerossa.
Sitten eräänä yönä heräsin noin kello kaksi. Kirkkaana mielessä se, kuinka siitä artikkelista olisi tullut parempi. Tajusin, että yhden lisätiedon kaivaminen esiin aineistosta olisi parantanut ilmaisuvoimaa ja informatiivisuutta. Kyseessä ei siis ollut virhe, vaan puute. Eikä sinänsä edes puute, vaan lisäys. Tutkimuksen lähtökohta oli tietynlainen, eikä tämän tiedon lisääminen olisi muuttanut sen tuloksia mitenkään, olisipa vain tuonut jotain lisää.
Valvoin koko loppuyön syytellen itseäni. Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Tuo olisi pitänyt tajuta alun perinkin. Miksi vertaisarvioinnissa ei huomautettu tästä? (No siksi että se tieto ei kuulunut siihen mitä suoranaisesti tutkittiin, sen olisi vain saanut samasta aineistosta, ääliö.) Kehittelin jo kaikenlaisia hätätilaratkaisuja. Entä jos soittaisin päätoimittajalle heti huomisaamuna ja sanoisin että laitan uuden version kun ennätän? Kauanko kestäisi analyysin teko ja kirjoittaminen? Pitäisikö tehdä uusi vertaisarviointi? (No totta ***** pitäisi, senkin idiootti.) Ei helvetti, pelkkä aineiston analyysi tuon noin yhden palstan lisäämiseksi kestäisi niin kauan että se juuri ja juuri ehtisi seuraavaan numeroon – ilman mitään arviointeja. Ei auta muu kuin antaa olla.
Seuraava päivä menikin sitten puolivaloilla asiaa vatvoessa muiden töiden ohella. Tunsin itseni täysin kyvyttömäksi paukapääksi. Puolustelin asiaa sillä, että tämä lisäys ei olisi ollut osa alkuperäistä näkökantaa. Mikä totta olikin. Mutta ei se minua lohduttanut, sillä kivuliaasti tiesin että olisin voinut kirjoittaa paremman artikkelin kuin se, mikä sitten julkaistiin.
Se, mikä minua lohdutti ja esti painamasta paniikkinappulaa, oli Dunning-Kruger -vaikutuksen tunnistaminen.
Lyhyesti sanottuna Dunning-Kruger -vaikutus toteaa sen, että kaikkein kyvyttömimmät arvioivat itsensä selkeästi kyvykkäämmiksi ja vastaavasti kyvykkäimmät arvioivat itsensä kyvyttömämmiksi kuin ovat.
Useimmilla ihmisillä lienee kokemusta siitä tyypistä, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä asiasta yhtään mitään, mutta jolla on sekä varma että virheellinen tieto asiasta. Muistan elävästi, kun tajusin ilmiön ensi kerran teinipoikana, kun itseäni kahta vuotta vanhempi herra itsevarmuus intti minulle kivenkovaan, että käärmeellä ei voi olla selkärankaa. Tässä esimerkissä näkyykin hyvin Dunning-Kruger -vaikutuksen traagisin seuraus: kaveri oli minua vanhempana minuun nähden ”ylemmässä asemassa” ja luuli siksi olevansa minua paremmin informoitu ja älykkäämpi. Toisin sanoen hän oli täysin Dunning-Krugerin mukaisesti kyvytön tunnistamaan omaa epäpätevyyttään. Aikuisten maailmassa tämä tulee hyvin näkyviin esimiesasemassa. Toinen omakohtainen kokemus: armeijassa räjäytyksen alkeiskoulutusta antoi kantakessu, joka kysyi meiltä mitä ainetta ”saippuapala” on. Kemiasta perillä ollut tupakaverini vastasi että trinitrotolueenia. Johon kantakessu totesi että ei ole, vaan TNT:tä. Oli kova paikka pidätellä naurua.
Dunning-Krugerin alkuperäisessä tutkimuksessa koehenkilöiden kykyjä mittailtiin muutamilla testeillä. Näitä olivat esimerkiksi kyky ymmärtää huumoria, looginen päättelykyky ja kieliopin hallitseminen. Aluksi koehenkilöitä pyydettiin arvioimaan oma suoritustasonsa ja sitten todellinen suoritustaso mitattiin. Koehenkilöt jaettiin suoritustasonsa mukaisesti neljään kvartiiliin ja katsottiin, mikä oli kuhunkin kvartiiliin sijoittuneiden oma arvio. Esimerkkinä kyky ymmärtää huumoria:
Kuten kuvasta näkyy, heikoin kvartiili arvioi itsensä selvästi yläkanttiin ja arvio lähestyi todellisuutta sitä mukaa, mitä ylemmäs todellisia kykyjä päästiin. Itse asiassa viimeinen kvartiili arvioi kykynsä jo alakanttiin todellisuuteen nähden.
Dunning-Kruger -vaikutuksesta ovatkin sitten huumoriveikot tehneet omia kuvaajiaan:
Sinänsä hauska ja tuntuu vastaavan todellisuutta.
Toisaalta monet ovat huomauttaneet, että tämä ei pidä paikkaansa. Johan ensimmäisestä kuvaajasta nähdään – aivan oikein – että arvio paranee sitä mukaa mitä oma kyvykkyyskin. Tosin arviokäyrä nousee vain hyvin loivasti. Joka tapauksessa tämä näyttää kumoavan tuon ”epätoivon laakson”, johon vajoaa kun alkaa tunnistaa oman pätemättömyytensä.
Totuus on kuitenkin toinen, itse asiassa traagisempi. Eihän ihminen itse toimi todellisten kykyjensä mukaan, vaan sen mukaan kuinka kyvykkääksi hän itsensä arvioi. Tällöin on enemmän merkitystä sillä suhteella, joka on hänen arvionsa ja todellisten kykyjensä välillä. Kun laskee tämän suhteen, kuviot kolmesta esimerkkialueesta ovat varsin julmaa luettavaa:
Jokaisessa tapauksessa käyrät laskevat sitä mukaa, mitä ylemmäs todellisessa kyvykkyydessä mennään. Realistinen minäkuva olisi ykköstasolla, jota lähinnä on toiseksi paras kvartiili. Parhaan kvartiilin suhdeluku on kaikissa alle ykkösen. Heikoin kvartiili on kaikissa yli nelosen.
Vielä huolestuttavampaa on se, että osa-alueista kaikkein eniten pielessä näyttää arvioissa olevan nimenomaan logiikka. Heikoin kvartiili arvioi siinä itsensä selvästi paremmaksi kuin muissa. Se on myös ainoa, jossa toiseksi parhaan kvartiilin itsearvio on heikompi kuin todellisuus. Paras kvartiili arvioi itsensä kaikissa kolmessa esimerkissä suunnilleen saman verran alakanttiin.
Kaikkein huolestuttavinta on se, että keskihajonnan täytyy olla selvästi suurempi alemmissa kvartiileissa kuin ylemmissä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ylimmässä kvartiilissa arviot ovat yleensä suhteellisen realistisia, vaikkakin keskimäärin alakanttiin. On kuitenkin tulosten sekä elämänkokemuksen nojalla hyvin epäuskottavaa, että loogisessa ajattelussa hyvin menestyvä kovinkaan usein arvioisi olevansa siinä poikkeuksellisen huono. Toisaalta on hyvin ilmeistä, että ainakin osa alimmasta kvartiilista osaa arvioida olevansa oikeasti huonoja. Koska alimman kvartiilin itsearvioiden keskiarvo on kuitenkin lähes ylimmän tasolla, tämän täytyy tilastomatemaattisesti tarkoittaa sitä, että melkoinen osa alimmasta kvartiilista arvioi olevansa aivan huipulla kyvyiltään. Mitenkään muuten ei voi keskiarvo nousta noin ylös, jos ja kun edes osa alimmasta kvartiilista osaa arvioida itsensä edes suurin piirtein oikein. Mikäli edes neljäsosa alimmasta kvartiilista arvioi itsensä suunnilleen oikein loogisten taitojen testissä (ei siis edes huonommaksi, vaan oikein), tulisi loppujen kolmen neljäsosan arvioida itsensä ylimmän kvartiilin keskiarvoon, jotta päästäisiin mitattuun tulokseen. Laskin tämän, tämä ei siis ole arvio vaan fakta.
Tämä selittää täydellisesti sen ”hupikäyrän”, sillä alimmasta kvartiilista ovat tuskin äänessä ne, jotka osaavat arvioida itsensä oikein, vaan ne, jotka luulevat olevansa neroja. Niinpä ylimmän kvartiilin kokemus eniten äänessä olevista on juuri tuo ”täydellisen ymmärtämättömyyden tuoma itsevarmuus”.
Mitä älykkäämpi ihminen on, sitä kriittisempi hän on itseään kohtaan – noin keskimäärin. Niinpä hänen arvionsa osaamisestaan on alhaisempi kuin todellinen osaamistaso – useimmiten.
Puoliksi valvottua yötäni seuraavan yön nukuin sikeästi. Osin väsymyksen takia, mutta enimmäkseen siksi että olin ehtinyt rauhoittua ja ymmärtää, että itsekritiikkini syynä oli, niin no, oma ylihuolellisuuteni, joka on Dunning-Krugerin toinen puoli. (Tähän väliin huomautus tässä vaiheessa naureskelevalle oikolukija Sallille – ylihuolellisuuteni koskee vain osaa normaaliin elämänmenoon liittyvistä aspekteista.)
Annoin artikkelin mennä sellaisenaan tekemättä korjauksia. Ihan kelvollinen se oli ilman niitäkin.
Kun nyt mietin Dunnig-Kruger -vaikutuksen seurauksia, voin valitettavasti todeta niiden näkyvän yhteiskunnassa koko ajan voimakkaampina. Päättäviin asemiin nousee jatkuvasti yhä kyvyttömämpiä ihmisiä, jotka luulevat jotain osaavansa ja ymmärtävänsä. Suurella osalla näistä älykkyys on sitä, mitä kutsuin jo vuosia sitten ”paviaaniälyksi” eli kykyä saada toiset uskomaan heidän kykyihinsä todellisten kykyjen määrästä riippumatta.
Nykyinen hallitus on hyvin pitkälti tämän prosessin ruumiillistuma. Ennen ei ollut näin. Olen ihan varma, että jos olisin ryhtynyt selittämään vaikka mainitsemani artikkelin tutkimusta siinä käytettyjä menetelmiä myöten, niin Suomen pääministereistä vaikkapa Kivimäki, Linkomies, Virolainen ja Karjalainen olisivat pitkälle koulutettuina hoksanneet varsin pian miten homma toimi ja esittäneet erinäisiä teräviä kysymyksiä. Eikä kyse ole koulutuksesta – pääministerilistalta voi poimia vaikka parturi Fagerholmin ja agrologi Miettusen, jotka olisivat terävillä aivoillaan ymmärtäneet mistä on kyse vaikka laskutoimitusten selittämiseen olisi vaadittukin lisäkoulutusta. Mutta jos samaa olisi yrittänyt Jyrki Kataiselle, Alexander Stubbille tai Sanna Marinille, ihmiselämä ei olisi riittänyt siihen että he olisivat kyenneet omaksumaan riittävät pohjatiedot (en halua kertoa miksi tiedän yhden mainituista tapauksista paremmin kuin ikinä haluaisin ja olen aika varma että kaksi muuta ovat samaa tasoa). He kykenevät itsevarmoina teeskentelemään ymmärrystä ja matkimaan näkökantoja, jotka saavat toiset uskomaan heihin. Todellisuudessa jokaisen kyvyt ovat loogisen päättelyn osalta siellä toiseksi ylimmän kvartiilin alapäässä eli niukasti keskiarvon yläpuolella. (On yleinen harhaluulo, että poliitikot olisivat keskimääräistä tyhmempiä. Tuskin tällaisia eduskunnassa noin kymmentä enempää istuu. Se vain näyttää siltä jos katsoo sieltä ylimmästä kvartiilista käsin.) Älyllisesti tämän tason ihmiset ovat hyviä kanslisteja tai marketin osastopäälliköitä, mutta ei heidän pitäisi olla päättämässä kansakunnan asioista.
Mitä ihmettä demokratiassa on sitten mennyt pieleen? Miksi kansakunnan demokratian alkuaikoina pinnalle nousi kyvykkäitä, älykkäitä ja joskus jopa maan parasta yli oman edun ajattelevia yksilöitä? Mihin nämä ovat kadonneet nykypäättäjistä ja miksi?
Selitys on loogisten seuraamusten ketju. Edetään ketjua pitkin takaperin.
Miksi kyvykkäät ihmiset eivät mene politiikkaan? Tylsien kokousten takia, on helppo vastaus. Se on vain puolitotuus. Eivät kokoukset ole tylsiä, vaan niissä typeryyksiä jaarittelevat ihmiset. Jos toimikunnassa on lähemmäs kymmenkunta kykenevää henkilöä, niin johan tapahtuu ja tylsyys on kaukana. Monen tunnin kokouskaan ei rasita, toisin kuin useat varttitunnin palaverit joissa tuntee kuolevansa ikävään. Ongelma on siis siinä, että kokoustamaan on päässyt liikaa vääränlaista väkeä, joka hitaudellaan ajaa kyvykkäät ulos ja valtaa elintilan.
Tästä seuraa toinen kysymys: miksi näitä ei torpata pois kun huomataan että he eivät pysty. Tähän on helppo vastaus: poliittinen korrektius. Pahinta mitä voi tehdä on osoittaa toisen typeryys, etenkin silloin kun se on totta. Siitähän tulee paha mieli. Poliittisen korrektiuden takia on siedettävä näitä ilman substanssia olevia itsevarmoja tyyppejä. Paitsi että sietämistä helpompi vaihtoehto on luopua itse.
Ja sitten päästään siihen oleelliseen asian ytimeen: miksi on syntynyt kulttuuri, jossa mielipide on yhtä arvokas kuin fakta. Vastaus on hämmästyttävän helppo, kun katsoo muutamaa valokuvaa Suomen hallituksista. Kuva kuvalta totuus valkenee sitä mukaa kun ministerien henkinen degeneraatio etenee:
Keksittekö? Vastaus on hyvin yksinkertainen: degeneraatio on miesten syytä!
Kun katsoo paria ensimmäistä kuvaa, eipä siellä naisia näy. Tällöin keskustelukulttuuri on erilainen ja sen tunnistaa jokainen mies itsekin heti, kun hetken miettii. Tosin alle kolmevitosista miehistä en ole varma – voi olla että he ovat liian sisäänkasvaneita systeemiin. Mutta jos mies puhuu höpöjä, toinen mies sanoo tälle että mietippä nyt oikeasti vähän jos siihen kykenet niin huomaat olevasi väärässä ja jos et kykene niin turpa kiinni. Mutta näin ei todellakaan sanota naisille. Miehet ovat vaistomaisesti naisille kohteliaita ja tämä on väärin!
Naisten tullessa johtoasemiin heidän vertaisensa miehet kohtelivat heitä kuin, niin no, naisia. Tämä näkyy herkullisella tavalla kun katsoo Sorsan ja Ahon hallituksesta otettuja kuvia. Ne muutamat naiset ovat päässeet sohvalle istumaan pääministerin seuraan, miesministerit ovat enimmäkseen seisomapaikoilla mutta yksikään nainen ei seiso!
Tämä oli suuri virhe. Naisia olisi pitänyt kohdella tasa-arvoisesti. Nyt kulttuuri alkoi liukua päätöksenteolle ja kyvykkyyden suosimiselle vaaralliseen suuntaan.
Keskustelukulttuuri siis muuttui, eikä se muuttunut ainoastaan naisille puhuttaessa. Kun paikalla on naisia, miehet puhuvat toisilleenkin eri tavalla. Tämän seuraus nähdään sitten Kataisen hallituksen kuvasta, jossa miehet ja naiset ovatkin tasa-arvoisesti seisomassa. Politiikan keskustelukulttuuri muuttui naisten kulttuuriksi, jossa asioita ei sanota suoraan ja eniten höpöttävän kanta voittaa. Tämän seurauksena kyvykkäät, niin miehet kuin naisetkin, jäivät vähiin suurimman osan kyllästyttyä. Jäljelle jäi älyllisesti kolmannen luokan kykyjä, joiden vallanhimo kylläkin on ensimmäistä luokkaa. Degeneraation pohjanoteeraus nähdäänkin sitten viimeisessä kuvassa. Suomen ensimmäinen naisministeri Miina Sillanpää, joka oli oikeasti topakka täti, olisi hävennyt silmät päästään jos tietäisi tuon keskinkertaisuuden määrän.
Ainoa tie tästä umpikujasta pois on täyskäännös ja paluu risteykseen, jossa valittiin vahingossa väärä tie. Naiset kuuluvat päättäviin tehtäviin siinä missä miehetkin, mutta kaikkia tulee kohdella samalla tavalla ja samojen kriteerien mukaan.
Asiasta sanokoon lopuksi painavan sanansa kaikkien aikojen menestynein ja ansioikkain naispoliitikko Margaret Thatcher (Gillian Andersonin tulkitsemana):
24 kommenttia:
Ka, näinhän se on, näinhän se on ! Pitkään julkisyhteisössä työskennelleenä voin sanoa tasan tarkkaan: Näinhän se on ! Vaikka itse toimin aikana, jolloin virkamiehet olivat vielä enimmäkseen kyvykkäitä miehiä, niin tauti alkoi levitä tuossakin yhteisössä. Juuri kokouksissa sen huomasi ensimmäiseksi. Suurelta osin siitä syystä lähdin remppaeläkkeelle ja pois hommista, heti kun se mahdollistui - 60-vuotiaana. Nyt tulee vain huokausten seassa mieleeni Axel Oxenstjiernan sanomaksi sanottu: An nescis, filii
mi, quantilla prudentia mundus regatur ! Niinpä niin: Quod erat demonstrandum.
Okei, mutta kirjoitat toimintatavoista etc sitten, kun valinnat päättäviin asemiin on jo tehty. Paremminkin olisi syytä pohtia, miksi näihin tehtäviin ei edes ilmeisesti hakeudu ja kouluttaudu yksilöt, joilla oikeasti olisi älliä ja edellytyksiä. Jos kyse on siitä, että nämä ihmiset ymmärtävät jo varhain, minkälaisista paskahommista esimerkiksi puoluepolitiikassa on kyse, me olemme syvemmällä kuin edes luullaan. Sieltä loorista ylös pääseminen edellyttäisi, että 'yhteisten asioiden' hoitaminen ei enää olisi pelkkää oman ja omien etujen tavoittelua ja kahmimista kanssakansalaisten kustannuksella. Taitaapa jäädä meiltä näkemättä.
Minusta sekä Jaska, Terho Hämeenkorpi ja Olavi Koskela esittivät päteviä huomioita. Jaskan kirjoitus oli ehkä ensimmäinen kunnollinen yritys pohtia, miksi tähän on tultu.Mukana on myös ehdotus siitä, miten tästä päästään pois. Tässä päästään taas siihen, että nykyisin naiselle on mahdotonta sanoa, että tämä höpöttää puutaheinää ja että kannattaisi mieluummin pitää leipäläpi kiinni.
Lisäksi kannattaa muistaa, että omaan ääneensä rakastuneita löytyy runsaasti myös miespuolisten keskuudesta.
Hyvää pohdintaa.
Toki ihmetytti, miten yhden valmiiksi kirjoitettu artikkeli saa noin kiusallisia yksilöilmiöitä aikaan. Ainahan on lupa kirjoittaa aivan uusi ja jopa vielä parempi artikkeli.
Seppo Oikkonen on ilmaantunut tavan blogistien kommentaattoreiden yhteisöön, mistä hänelle kiitos. Seppo Oikkonen tuo jatkuvasti esille yhteisöominaisuudet, yhteisövoimat ja yhteisöilmiöt. Ne säännönmukaisesti nonsoleerataan käsiteltäessä esim. Suomen kansalaisten muodostaman yhteisön (?) asioita.
En ole sosiologi, mutta ymmärrän, mitä Seppo Oikkonen tarkoittaa. No, ainakin uskon ymmärtäväni sosiologiasta sen, mitä sokoksen kassaneiti ei edes vaivaudu yrittämään ymmärtää.
Kaippa Jaska huomasit uutisen nuoresta naisesta, joka lukaisi itsensä lainoppineeksi vuodessa. Siinäpä saattaa tullu orpo olo, jos on lakimiehseksi yltänyt sanotaan vaikka 4-5 vuodessa. Valtiotieteen maisteriksi on moni yltänyt jopa alle 12 vuodessa.
Suomen kansa potee vaikea-asteista Dunning-Kruger-oireyhtymää. Kansa luulee ymmärtävänsä valtion asioiden hoidosta niin paljon, että rientää rinta rottingilla vaalikoppiin äänestämään juuri sitä henkilöä, jonka tietää olevan häntä äänestäneen ja yhteisen hyvän eduksi. Kun nyt on seurannut tyttösten ja parin ikiteinin tohellusta ei voi kuin sanoa, että kyllä yhteisöminaisuudet ovat palautettavissa yksilötasolle eli äänestäjään. Tuskin sosiologit ihan tätä kyllä tarkoittavat opeillaan...
Eikö tuossa Miettusen takana yksi naisoletettu seiso?
Tai sitten pukeutumiskoodi oli siihen aikaan jo sallivampi? :D
(Minä nyt en hametta/mekkoa päälleni ilman todella hyvää syytä ainakaan vedä.) ;)
Yksi selitys hallitusten laadun kehitykseen voi olla pinnallisuus. Ministerikisassa vahvimpia valtteja ovat nuoruus, ulkonäkö, sukupuoli ja sujuva puppulauseiden ulosanti. Ne eivät ennakoi pitkäjänteistä valtioviisautta. Ministerienkin suut on sitä paitsi tukittu poliittisen korrektiuden säännöillä, mikä johtaa itsesensuuriin. He ovat kykenemättömiä edes sanomaan ääneen pahimmin pielessä olevia asioita, saatikka puuttumaan niihin.
Toinen vaikuttava asia voi olla se, että päättäjät ovat ulkoisten tahojen ohjauksessa, kuten esimerkiksi WEF:n "kauniiden ja rohkeiden klubin" jäsenet. Selkärankaiset ihmiset eivät halua lähteä pelkiksi yes-keulakuviksi, vaikka maailma olisikin tarjolla heille kumarruksen palkaksi.
Jaska on kovin optimistinen poliitikkojen älynlahjojen suhteen. Kyllä niistä aika suuri osa on ihan palikoita, ihan nimikuuluistakin. Tunnen ministereitä, kekkosen aikaisia ja uudempia, kansanedustajia ja kunnanvaltuutettuja, yhdistysväkeä monelta alalta.
Mutta miksipä en ole mukana politiikassa? Olinhan jo nousukiidossa, mukana yhdistys ja liittotason hallituksissa. No, kun huomasin, että voin viedä porukkaa kuin litran mittaa jotenkin intoni loppui. Kun totesin yhdessä kokouksessa "Meillä on täällä NN:ssä demokratia, mies ja ääni - ja minä olen se mies ja minulla on se ääni." Ja sitten torppasin yhden hankkeen, ihan noin vaan. Niin porukka hymistelee, joo noihan se menee. Silloin päätin, että kausi on viimeiseni. Parikymmentä kauan kuvioissa mukana ollutta uskoo ihan noin vaan yhtä heppua ja heittää roskiin vuositolkulla valmistellun hankkeen. No, toki hanke oli huono mutta ilman sen kummempaa keskustelua käänsin kaikkien pään. Jotenkin hirvitti.
Pyssymies
Tarkistin Wikipediasta:
Se Nettoveronmaksajan havaitsema, Miettusen hallituksessa mukana ollut naisministeri oli sosiaaliministeri Vieno Simonen.
Tulipa nostalginen tunne tuosta skabbarista. Itsellä on lähes identtinen keissi varussotilashenkilöoletettuajalta: tykissä on hidastimessa hydraulinestettä, joka yleensä on glyserolia. Ylikersantti Mäntti (Nisi suutettu) selosti miten mahdollisesti vuotavan aineen voi tunnistaa ja erottaa öljystä. Sitä piti maistaa ja kertoa miltä se maistui. Tuntematon tykkimies vastasi, että maistuu makealta. Mäntti siihen kiistämään ja sanoi että se maistuu sokerilta.
Kertausharjoituksissa myöhemmin Mäntti oli jo luutnantti kun oli siirtymävaihe vanhasta systeemistä uuteen jakoon ja toimiupseerikoulutus lopetettiin ja tuli opistoupseerja ja myöhemmin jotain muuta.
Tytöt tahtoo pitää hauskaa, sanoi Mikko alatalo.
Hauskanpito päättyy siihen, että lähitulevaisuudessa yhdelläkään eurooppalaisella naisella ei ole mitään yhteiskunnallisia oikeuksia.
Joko siten, että Konservatiivinen Vallankumous alkaa Puolasta, Unkarista, Tšekistä ja Slovakiasta, jotka EUn hylättyään muodostavat Visegrádin Liiton ja aloittavat Euroopan Vapaussodan.
Siinä nekrun, muslimin ja ryssän paska siivotaan Euroopasta sinne mistä tulikin, naiset laitetaan heille kuuluvalle paikalle keittiöön ja lastenkamariin ja pahimmin huoranneet vaginalliset ja penikselliset ämmät heitetään helvettiin.
Painukoot Afrikkaan, Allahilaan tai Kaakkois-Aasian ladyboy-maihin, mikä eniten miellyttääkin.
Realistinen vaihtoehto on, että tytöt saavat pitää hauskaa kunnes Eurooppa on nekrutisoitu ja islamisoitu Eurabiafrikaksi, jossa naiset ja ämmät on pakotettu säkkiin puetuiksi synnytyseläimiksi, ja ainakin ämmät naukuvat nautinnosta.
Imperialistinen Roistovaltio Ryssä saa kukistaa NATOn hylkäämät Visegrád-maat ja Baltian ja hukuttaa ne ryssän paskaan.
Suomi hukutetaan musliminpaskaan, koska vaginalliset ja penikselliset ämmät IMEVÄT vituillaan sen paskan tänne ennen ryssän ehtimistä.
Toisilla se vittu löyhkää jalkojen välissä ja toisilla korvien välissä.
Jälkimmäiset ämmät vituttavat minua enemmän, koska heiltä pitäisi voida vaatia enemmän.
Mutta siinä ovat vaihtoehdot. Parempaa ei ole luvassa muualla kuin fantasioissa.
”Miehet ovat vaistomaisesti naisille kohteliaita ja tämä on väärin!” - Aivan, miehillekään ei pidä olla kohtelias, jos puhuvat tyhmiä.
Menestyvissä firmoissa, yhdistyksissä, seuroissa tai osastoissa osataan sanoa paskanjauhajille suoraan: ”parla non guano”. Poliittinen korrektius on tuhon tie. Minulle maksetaan, että olen epäkohtelias kokouksissa, saan suuni auki kun kuulen älyttömyyksiä. Kokouksien kestokin on pahasta, sitä voi rajoittaa tehokkaasti mm. ottamalla paikalle konsultin, joka maksaa pirusti ja joka on epäkohtelias ja kysyy, haluatteko oikeasti maksaa oleilusta ja small talkista x000;- / tunti? Jos palaverissa pitää saada jotain aikaan, 7 henkeä on maksimikoko, eikä kaikkien tarvitse olla koko ajan paikalla. Joka hemmon ja kimulin pitää valmistautua ja kun on esittänyt asiansa voi poistua, jos ei ole tarvis olla paikalla. Sen kampaviinerin voi ottaa mukaansa...
Pyssymies
Vika on päättäjien ikärakenteessa. Alle 30 vuotiaita ei pidä nimittää marsalkoiksi, ne sopivat komppanian tai pataljoonan komentajiksi. Eikä 60 vuotiaita pidä sijoittaa rintamalle, jossa pitää valvoa 48 tuntia yhtä soittoa.
Sopii muistella, mitä Paasikivi teki ennen presidentiksi ryhtymistään. Kuinkas vanha mahtoi olla Radezky – ja misikäs sai marssinsa. Olikohan muuan Mannerheim kenties eläkeläinen 55 vuotiaana. Mitä muuten Mannerheim puuhasi kolmikymppisenä.
Ennen politiikkaan lähdettiin kun oli jo saatu jotain aikaan, nyt lähdetään kun on päästy koulusta. Pankinjohtaja emeritus voi olla vastavalmistunutta ekonomia etevämpi valtiovaranministeri.
Pyssymies
Terho Hämeenkorpi: Vaan kyllä olisi Oxenstijernakin hämmästellyt nykymenoa, että ”en minä sentään ihan tätä tarkoittanut”.
Olavi Koskela: Ikävä kyllä ollaan jo päädytty epäilemääsi tilanteeseen. Kyllä jokaisella täysijärkisellä on ehtinyt alempia luottamustehtäviä sen verran kertyä, että kaikki hinku ylempiin on jo mennyt. Ellei sitten ole aivan valtava kunnianhimo joka mahdollistaa typeryyden sietämisen. Enkä ole välttämättä varma onko se hyvä tuokaan.
Vasarahammer: Tuostahan tässä on kyse: aiemmin ääneensä rakastuneet miehet palautettiin maan pinnalle, nykyään ei.
Veijo Hoikka: Tekemäni huomio oli sen verran detalji, että siitä ei uutta tutkimusta olisi saanut. Enkä usko tämän ilmiön rajoittuvan Suomen kansaan, pikemminkin uskoisin että suomalaiset ovat positiiviseen suuntaan oleva poikkeus Dunning-Krugerissa.
Vittuuntunut NettoVeronmaksaja: Kyseessä on sosiaaliministeri Vieno Simonen, kuten anonyymi huomautti myöhemmin. Kyseistä ministeripestiä pidettiin tuohon aikaan ”naisten kiintiöpaikkana” aika järjestelmällisesti.
MikkoK: Pinnallisuus on seurausta siitä ilmiöstä, mistä puhuin. Lässyttäjät pääsevät sukupuolesta riippumatta huipulle koska heitä ei voi enää niitata.
Pyssymies 1: Sinähän olet kokouksessa noudattanut Kekkosen mallia: asia hyväksytään yhdellä äänellä kahdeksaa vastaan ja nuijalla pöytään.
Ano: Jep, kiintiöpaikka naiselle tuohon aikaan.
Kapral Siganisga: TNT:n ja trinitrotolueenin tunnistamattomuus samaksi aineeksi on vielä inhimillistä, mutta että ei tunnista makeaa ja sokeria samaksi…
Qroquius Kad: Järkevät naiset harvoin hakeutuvat politiikkaan ja jos hakeutuvat, ovat valitettavasti yhden asian ajajia kuten Anna-Maja Henriksson pakkoruotsin. Ikävä kyllä sama pätee myös miehiin nykyään.
Pyssymies 2 ja 3: Voi kun kokoukset toimisivatkin noin. Ja politiikasta tuli ammatti siitä lähtien kun erehdyttiin perustamaan valtiotieteellinen tiedekunta muistaakseni 1945.
"Vaan kyllä olisi Oxenstijernakin hämmästellyt nykymenoa, että ”en minä sentään ihan tätä tarkoittanut”."
Ei tosiaankaan. Tiesittekö muuten, mikä oli tuon Oxenstiernan kuuluisan kommentin alkuperäinen konteksti? Se ei tarkoittanut aivan sitä, mitä luulisi.
Hieman yllättävä. Axel Oxenstiernan poika, Johan Oxenstierna, oli nimitetty Ruotsin edustajaksi Westfalenin rauhanneuvotteluihin, joiden oli määrä lopettaa kolmikymmenvuotinen sota. Tuossa sodassa ei ollut selvää voittajaa, joka olisi voinut sanella hävinneelle rauhanehdot, mutta kaikki osapuolet olivat perin kyllästyneet loppumattomalta tuntuneeseen sotaan ja olivat valmiit tekemään kompromisseja, kunhan vain rauha saadaan aikaan. Rauhansopimuksen tarkempi sisältö jäi siis riippumaan sen laatimiseen osallistuneiden valtiomiesten ja diplomaattien neuvottelutaidoista, ei siinä vaiheessa enää osapuolten sotilaallisesta menestyksestä.
Nuori Johan Oxenstierna kuitenkin epäili kykyjään selvitä muiden maiden kokeneempien edustajien seurassa. Niinpä hänen isänsä rohkaisi poikaansa tuolla kuuluisaksi tulleella lauseella. Se tarkoitti siis lähinnä sitä, etteivät muutkaan neuvotteluihin osallistuneet olleet sen nokkelampia kuin hänkään (eivätkä siten voineet saattaa häntä "ansaan"). Ei siis aivan sitä, mitä luulisi, vaikka myöhemmät sukupolvet tietysti ovatkin tulkinneet sen vanhan valtiomiehen pettyneeksi huokaukseksi.
Itse asiassa Johan Oxenstierna saikin neuvotelluksi Ruotsille varsin edulliset rauhanehdot.
Valtiotieteellinen ja muut hallintotieteet kehityksen jarruna
Historian opettajamme oli ollut kehitysapuhommissa – ja nuivistunut ihan täysillä. Jo 70-luvulla osasi kertoa syyn miksei uganda, kenia tai tansania kehity. Ne itsenäistyvät liian aikaisin, puuttui virkamiehiä, siis neekerivirkamiehiä. Valkoiset ei kelvanneet, eikä intialaiset – mitäs se rasismi taas tarkoittikaan. Tarvittiin siis virkamiehiä, ihan normaalia hallintoa pyörittämään, myöhemmin myös oman perheen, suvun, klaanin, heimon etuja ajamaan. Yliopistoja perustettiin tuottamaan virkamiehiä, lakitieteellinen tiedekunta tuotti lakimiehiä – kelpaa hyvin virkamieheksi. Vikana on pääsyvaatimukset, pitää osata jotain ja muistaa. No, perustettiin erilaisia humanistisia tiedekuntia muttei niissä opi oikeastaan mitään hyödyllistä. Sitten perustettiin valtiotieteellisiä tiedekuntia – johan alkoi tulla virkamiehiä, pääsy oli helppo nakki. Ja osasivat hoidella hommia byrokratian mukaisesti. Vika on tietysti se, etteivät varsinaisista asioista mitään tajua.
Kun oli saatu tarpeeksi virkamiehiä, tehtiin vakava virhe, tiedekuntia ei lakkautettu. Mutta miksi suomessa perustettiin mokomia tiedekuntia? Ja miksei niitä ole saatu lopetettua. Mitä reaalimaailmassa hyödyllistä opettaa esimerkiksi kunnallistutkinto? Opettaa navigoimaan kunnallisbyrokratiassa, juu-u. Mutta muuta?
70-luvulla oli valtiotieteelliseen pääsy helppoa, myös tohtoriksi olisi päässyt helposti. VT-tohtoreita olikin joka paikassa hanttihommisssa. Nyt niitä on poliitikkoina, syvä osaamattomuus näkyy.
Pyssymies
Hei siellä!
Yksi tarkastelukulma tähän hallinnon/koulutuksen laatukysymykseen voi olla ihan tilastotieteellinen. Muinoin yliopisto(t) tuotti(vat) mitättömän murto-osan nykyisen yliopistolaitoksen outputista. Toki rahvaan poikien oli siihen hissiin äärimmäisen vaikea päästä, mutta tavan takaa joku mesenaatti tai vaikkapa kirkko lähti superlahjakasta tukemaan. Tällaiset usein lunastivat sponsorin odotukset asettumalla aikansa ehdottomaan älylliseen eliittiin, kuten vaikkapa Mikael Agricola. Ja tulihan pappissäädynkin vesoista, pappa betalar-asetelmasta huolimatta, kelpo ajattelijoita, kuten vaikkapa Anders Chydenius.
Nyt kun yliopistot on viritetty suoltamaan kymmeniä prosentteja ikäluokista tämän "intelligentsijan" piiriin, on ihan selvää, että raaka-ainekseen osuu enemmän heikompia kvantiileja. Mikä sitten väistämättä näkyy myös lopputuotoksen ominaisuuksissa. Ongelma tästä tulee, kun tätä inflatoitunutta yliopistokoulutettua massaa pidetään samalla tavalla älyllisenä eliittinä kuin sata vuotta sitten. Ikään kuin koulutus toisi väestön 5% parhaimiston älynlahjat ja huumorin- sekä oikeudentajun.
Tietysti tämä akateemisen koulutuksen inflaatio vaikuttaa koulutuksenkin tasoon sitä kautta, että myös yliopisto-opettajistoa joudutaan ottamaan laajemmasta väestöpohjasta, mikä taas johtaa tässäkin polussa esitettyihin ilmiöihin...etc. No, hoksannette, mitä tarkoitan.
Terv. Achtung
En nyt vielä lukenut loppuun, mutta ainakin James Thompsonin unz-review-blogissa on tuollainen vastaava tutkimus. Siinä älykkäimmät miehet arvioivat melko lailla täsmällisesti kykynsä, kun taas fiksut naiset aliarvioivat itseään.
Liekö tuossa alkuperäisessä tutkimuksessa eriytetty sukupuoli.
Ei tarvitse siis ruoskia itseään, vaikka pitäis itseään neropattina, vaikkei ole yhtä kriittinen itseään kohtaan kuin neuroottinen kympintyttö.
-Uniikkinyymi
Jonkun toisen tutkimuksen taas muistan, että itseisarvio/väite "olen keskimääräistä älykkäämpi" sisältää paljon enemmän vääriä positiivisia kuin väite "olen poikkeuksellisen älykäs tai erityislahjakas"
-Uniikkinyymi
Edellä mainitussa James Thompsonin referoimassa tutkimuksessa tyhmimmät miehet yliarvioivat kykynsä 2 sigman verran. Keskiverto yliarvioi 1 sigman verran yläkanttiin. Naisilla virhe oli muistaakseni vähän päälle puolet miesten arviointivirheestä
-Uniikkinyymi
KLS: Jos Westfalenin rauhanneuvottelut todellakin etenivät tähän tapaan, niin kyllä niissä varmasti pärjäsi nuorempikin Oxenstierna.
Pyssymies: Noinhan se Afrikassa meni ja menee edelleen.
Achtung: Justiinsa. Tavoitteena on, että puolet väestöstä suorittaa korkeakoulutuksen. Loogisesti se ei enää sitten voi olla KORKEAkoulutusta.
Uniikkinyymi: Kyllä, vaikuttaa hyvin omiin kokemuksiini täsmäävältä. Fiksut miehet arvioivat itsensä yleensä oikein, fiksut naiset alakanttiin. Keskinkertaiset miehet arvoivat itsensä niukasti yläkanttiin, keskinkertaiset naiset ihan miten sattuu eli osa yläkanttiin ja osa alakanttiin tai jopa kohdilleen. Tyhmät naiset arvioivat itsensä yläkanttiin ja tyhmät miehet todella reilusti yläkanttiin.
Olipa kerran firman F osasto, ATK-osasto. ATK-osastolla oli erikseen vielä mikrotukiosasto. Mikrotukiosastolla oli muuan Mensalainen, aktiivinen tyyppi joka touhusi kaikenmoista. Ohjelmaa saunailtoihin ja muuta merkillistä. Saunailloissa tehtiin huvittelumielessä Mensan testejä. Kummallinen ilmiö havaittiin, mikrotuesta - ÄO oli keskimäärin huomattavan korkea, itse asiassa mensaan kelpaavia löytyi lähes puolet porukasta! Toisaalta kolmanteen kvartiliin kuului muutama, toiseen kului enemmän kuin olisi ollut odotettavissa. Ja nämä alimpiin kuluvat pitivät itseään tosi fiksuina, kun löysimme netistä nokkeluustestejä, joita huviksemme ratkoimme, nämä tyypit eivät onnistuneet ratkonnassa. Kun kyselin tuloksiaan, eivät vastanneet vaan väistelivät vastaamista.
ATK-osasto oli muutenkin erikoinen, akateemisesti koulutettuja aika iso osa, eikä YHTÄÄN valtiotieteellisen käynyttä. Inssejä, dippi-inssejä, matemaatikkoja, tietojenkäsittelytieteen kandeja / tohtoreita. Pari informaatikkoa, opistotason ATK-tutkintoja liuta. Vain muutama kaupallisen aineen tutkinto. Shakkisakki oli aika tasokas, kieliä harrastettiin vöyräästi, kamariorkesterikin oli ihan hyvä. Mensalaisia oli enemmän kuin 2%, paljon enemmän.
Mutta mikrotuki oli kerman kermaa, vianetsintä kehitti ja edellytti älyä. Oikeasti alimpaan tai edes keskimäärän alle sijoittuneet eivät päässet töihin. Eivätkä ainakaan kauan viihtyneet. Olen tämän jälkeen ollut työpaikan takia testeissä, tulokset ovat samoja kuin saunailtojen hupitesteissä. Ja keskustelut lounailla oli mielenkiintoisia, niitä jäin kaipaamaan kun vaihdoin työpaikkaa. Älykkäät ihmiset ovat huumorintajuisia ja kiinnostuneita oudoista asioista. saman lounaan aikan saatettiin käsitellä rantaruotsaisten tanhutyylejä, laskuvarjon viikkausta ja maksakastikkeen syvintä olemusta.
Pyssymies
Itsekin välttelen nokkeluustestejä, koska niiden mukaan olen tyhmä kuin saapas. Mensan testissä saisin varmaan kehitysvammaisuuteen viittaavan tuloksen.
Hyvä kirjoitus.
Kyllähän joku aina välillä koittaa poliitikkonaiselle puhua kuin miehelle ja kertoa miten tämä perustellusti on väärässä. Sen jälkeen syytetäänkin sitten "mansplainauksesta" ja jopa naisvihasta.
Mutta niinhän se tuppaa olla naisten kanssa. Vanha parisuhdevinkki miehille on, että ootko ennemmin onnellinen vai oikeassa. Politiikassa tämä sitten johtaa turmioon, kuten on nähty.
AaJii: Nils-Aslak Näkkäläjärvi tiivisti asian hyvin tekemällä huomion, joka oli niin totta että otti päähän etten ollut älynnyt sitä itse. Hän, kuten minäkin, oli kuullut usein naisen sanovan, että "en ikinä äänestäisi miestä". Sen sijaan miehet sanovat vastaavasti "en ikinä äänestäisi TUOTA naista".
Jostain syystä ensimmäinen on tasa-arvon edistämistä kun taas jälkimmäinen on naisvihaa.
"Oletko ennemmin onnellinen vai oikeassa?" Näinhän se useimmiten menee. Itse en tosin voisi olla onnellinen jos en saisi olla oikeassa. Onneksi olen naimisissa harvinaisen järkevän naisen kanssa.
Lähetä kommentti