Väestönkasvun valheet - graafit

Huomautus: Tämä on lähes sama teksti minkä julkaisin kolme päivää sitten. Kommentaattorin pyynnöstä korvasin taulukot graafeilla, jotka ovat useimmille ihmisille helpommin hahmotettavissa. Loppupuolelle on lisätty selityksineen pari sellaista vertailutilastoa, joita ei alkuperäisessä kirjoituksessa ollut. Lisään ne myös alkuperäiseen kirjoitukseen.

Sir David Attenborough on luonto-ohjelmien suurin legenda. Jo lähes satavuotias mies on – luonnollisesti haamukirjoittajan avustuksella – naputellut kasaan kirjan, jossa hän kertoo kuinka maailman ympäristöongelmia vastaan voidaan kamppailla. Attenborough vyöryttää esiin valtavan määrän huolestuttavaa kehitystä, mutta vastapainoksi myös ratkaisuja.
Toinen tuore kirja alalta on Bill Gatesin Kuinka välttää ilmastokatastrofi. Gatesin kirja on Attenboroughia spesifimpi sen keskittyessä vain yhteen maailman ympäristöongelmista, mutta lähestymistapa on sama: mitä on tehtävä ja kuinka se on mahdollista.
Ilmastonmuutoksen denialisteja on netti pullollaan. Strategisella, vai pitäisikö sanoa ylistrategisella tasolla ei kuitenkaan ole merkitystä sillä, onko ilmastonmuutos tosiasia vai ei. Todella suurta kuvaa tarkasteltaessa on selvää, että katastrofia kohti mennään, ellei asioille tehdä jotain ja mahdollisimman pian.

Kumpikaan kirjoittajista ei uhraa varsinaiselle ongelmalle eli väestönkasvulle juurikaan sivuja. Gates saa mahdutettua aiheen kolmelle sivulle (suomennoksessa s. 150-152) ja siinäkin ympättynä ruoantuotannon ongelmaan, jonka toteaa ratkaistavissa olevaksi. Attenborough sentään käyttää enemmän tilaa, kokonaisen luvun verran (suomennoksessa s. 202-214) ja sivuaa väestönkasvua parissa muussakin yhteydessä. Hänen ongelmansa on se, että hän uskoo väestönkasvusta sen teorian, jota meille on tungettu ainakin 1970-luvulta lähtien kurkusta alas kaikista medioista ja kouluopetuksessa.
Tiedättehän: ennen teollisen vallankumouksen alkua väestön määrä pysyi pitkällä tähtäimellä suhteellisen samana (tämä onkin ainoa asia mikä teoriassa on globaali totuus), mutta sitten alkoi muutos. Ruoantuotannon, lääkintätaitojen ja teollisuuden kehittyminen mahdollisti voimakkaan väestönkasvun. Kun sitten tietty elintaso saavutetaan, väestönkasvu hidastuu ja lopulta pysähtyy kokonaan, ellei jopa lähde laskuun. Esimerkkinä on tapana käyttää Eurooppaa ja Japania. Joissa malli kieltämättä toimii. Virhe on siinä, että mallia on sovellettu kulttuureihin joissa se on totaalisen virheellinen.
Kuinka ollakaan, Attenborough käyttää esimerkkeinään odoteusti Japania. Pari lainausta: ”...Japanin väkiluku alkoi paisua. Vuosien 1900 ja 1955 välillä se kaksinkertaistui … 1950-luvun ja 1970-luvun alun välillä seurasi talousihme … syntyvyys kuitenkin yhtäkkiä romahti … Nopea väestönkasvu alkoi talttua … Vuonna 2000 Japanin asukasluku oli 126 miljoonaa. Se on edelleen sama.”

Sitten tehdään realiteettitarkastus tutkimalla muutamien maiden todellista kehitystrendiä. Kaikki tiedot on poimittu englanninkielisen Wikipedian artikkeleista Demographics of (maan nimi).

Aivan kuten pitikin. Väestönkasvu on ollut voimakasta vuodesta 1900 vuoteen 1980 asti, melko tasaisesti yhden ja puolentoista prosentin välillä. Sen jälkeen nopea tasaantuminen, jossa oli pieni viive elinajan pidentymisen takia ja vuodesta 2000 alkaen käytännössä nollatulosta.

Hyvin samanlaisia lukemia saadaan myös Euroopan maissa, joista muutama esimerkki.

Vain harvassa maassa väestötilastot ulottuvat yhtä kauas menneisyyteen kuin Suomessa. Ne kertovat aika lailla täsmälleen sitä tarinaa, mikä on virallisen väestönkasvuteorian narratiivi. Teollistumista seuraa nopea kasvu, joka tasoittuu elintason noustessa. Suomessa kasvu 1900-luvun alkupuoliskolla oli vielä lievempää kuin Japanissa, vastaavasti kasvu ei hidastunut aivan nollille. Yksi poikkeus tilastosta löytyy, vuosien 1810-1820 yli kolmen prosentin kasvu. Tämän syynä on ns. ”vanhan Suomen” väestön tulo mukaan tilastoihin sen tultua liitetyksi Suomeen Venäjän valloituksen jälkeen. Luontainen väestönkasvu tuona aikana oli normaalilla ajankohdan tasolla.

Ranskan tilastot ulottuvat – joskin hieman epäluotettavina – reilusti teollista vallankumousta edeltävään aikaan ja vahvistavat virallista teoriaa entisestään. Väestömäärä pysyi käytännössä vakiona, hyvinä vuosina kasvua saattoi olla reilustikin mutta toisena vuonna kato, sodat ja kulkutaudit saattoivat pudottaakin väkimäärää, jolloin pidemmällä jaksolla se ei juurikaan muuttunut. Sen sijaan Ranskan suurimmat kasvuluvut tulivat vasta silloin, kun kasvun olisi jo pitänyt laantua, mutta tällekin löytyy luonnollinen selitys, johon palataan myöhemmin. Samaten kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että kertaakaan vuosien 1740-1954 välillä kasvuprosentti ei noussut yli yhden.

Varsin samanlainen tarina kuin Ranskassa. Kasvu ylittää vain kerran yhden prosentin, vuosien 1871-1881 välillä mikä osunee vilkkaimpaan teollistumisen aikaan.

Nämä lukemat näyttävät tukevan teoriaa mitä erinomaisimmin. Ikävä puoli tässä on se, että teoria pätee vain länsimaisen väestön suhteen. Mikäli tarkastelemme mitä tahansa muuta väestöä, se ei toimi. Kun taannoin tutkin maapallon väestönkasvua, niin esimerkiksi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa keskimääräinen vuotuinen väestönkasvu vuosina 1957-2017 oli 2,65 %! Tämä on reilusti yli kaksinkertainen siihen nähden, mitä Euroopassa oli edes suurimmillaan! Pelkästään tämä tieto pitäisi riittää siihen, että teoriaa sopii epäillä. Teorian voi puhaltaa helposti täysin kumoon toteamalla, että tutkitun ajanjakson loppuvaiheessa vuosina 2010-2017 lukema oli 2,84 % eli koko tutkimusväliä suurempi! Merkkejä väestönkasvun prosentuaalisesta, saati sitten absoluuttisesta hiipumisesta ei ole. Pelkästään tämä osoittaa, että teoria on väärässä. Nopea kasvu, hidastuminen ja tasaantuminen toimii vain länsimaissa. Kehitysmaissa nämä kolme vaihetta ovat lähinnä menneisyyden supernopea kasvu, nykyisyyden kasvun jatkuminen ja tulevaisuudessa odottava katastrofi.
Katastrofi siksi, että mikään Gatesin tai Attenboroughin kirjoissaan esittämä tai kenenkään muun keksimä pelastusmenetelmä ei yksinkertaisesti lopulta voi riittää, jos ja kun kehitysmaiden väestö saa jatkaa hillitsemätöntä kasvuaan.
Malliesimerkkinä muutama kehitysmaa, aluksi pari osin satunnaisesti valittua Afrikasta:

Kuten näkyy, joka ainoa kasvuprosentti on suurempi kuin yhdessäkään länsimaassa koskaan ja yleinen suunta on ollut kasvava.

Täsmälleen sama surullinen tarina kuin Nigeriassa, ainoastaan vielä rajummin lukemin.

Muistatteko sen Etiopian hirmuisen nälänhädän 1970-1980 -luvuilla kun pelättiin että puolet etiopialaisista kuolee nälkään? Lopputulos oli se, että vähäkasvuisimmallakin viiden vuoden jaksolla Etiopian väkiluku kasvoi enemmän kuin yhdenkään Euroopan maan väkiluku koskaan.

Sitten vielä Aasiasta vertailukohdaksi Intia, joka ohittaa lähiaikoina Kiinan asukaslukutilastossa:

Kasvu on ollut maltillisempaa kuin Afrikassa, mutta silti hirmuista. Vuosien 1941-1951 välinen negatiivinen kasvu ei aiheutunut sodasta, vaan siitä että Pakistan (ja sen silloinen osa Bangladesh) irtaantui Intiasta eikä enää näy tilastossa.
Muistatteko Attenboroughin kirjasta sen, missä hän kertoi Japanin väkiluvun kaksinkertaistuneen 1900-1955, siis 55 vuoden aikana? No, Intian väkiluvulta on mennyt viimeiseen kaksinkertaistumiseensa (1979-2021) 42 vuotta. Sitä edelliseen kaksinkertaistumiseen (1949-1979) kului 30 vuotta.
Vertailun vuoksi, Ugandan väkiluku kaksinkertaistui vuosina 1997-2018 eli 21 vuodessa. Sitä edelliseen kaksinkertaistumiseen 1976-1997 kului samat 21 vuotta, kuten myös sitä edelliseen 1955-1976. Sitten itsenäistymisensä 1962 eli vajaat 60 vuotta sitten Ugandan väkiluku on yli seitsenkertaistunut.
Suomen väkiluvun ilmeisesti nopein kaksinkertaistuminen tapahtui 1750-1810 ja se kesti noin 60 vuotta. Itsenäisyyden ensimmäisen sadan vuoden aikana Suomen väkiluku 1,76-kertaistui ja ensimmäisen 60 vuoden aikana puolitoistakertaistui, missä on aikamoinen ero Ugandan itsenäistymisen jälkeiseen seitsenkertaistumiseen samassa ajassa.

Sitten vakioluokan vasta-argumenttiin eli eurooppalaisten siirtolaisuuteen. Selityksenä Euroopan vähäiselle väestönkasvulle tarjotaan perinteisesti siirtolaisuutta, lähinnä USA:han. Katsotaanpa USA:n väestötilastoja, jotka on aina tarkastettu hyvinkin täsmällisesti kymmenen vuoden välein tapahtuvassa väestönlaskennassa:

Aivan hurjimpina vuosina 1790-1860 on siis ylletty afrikkalaisiin lukemiin. Siirtolaisaalto oli kuitenkin suurimmillaan vasta 1900-1909, jolloin siirtolaisia tuli keskimäärin 0,75 miljoonaa vuodessa. Väestönkasvuprosentti oli tästä huolimatta pienempi kuin Afrikassa nykypäivänä. (Nykyään siirtolaisuuslukema on yli miljoona vuodessa, mutta suhteellinen osuus tietysti vähäisempi kuin sata vuotta sitten.)

Sitten paneudutaan vallalla olevan väestönkasvuteorian viimeiseen oljenkorteen: kun riittävä elintaso on saavutettu, väestön määrä vakiintuu. Afrikassa ei yksikään maa ole vielä tälle tasolle yltänyt (tuskin koskaan yltääkään), joten sieltä on turha etsiä esimerkkiä. On luotava katse Lähi-Itään. Valitaan sieltä suurin rikas valtio eli Saudi-Arabia:

Näyttääkö teorian mukaiselta, häh? Toki hurjimmat lukemat aiheutuvat suurelta osin siirtolaisuudesta, mutta luontainenkin väestönkasvu on elintasosta huolimatta varmasti hurjempaa kuin Euroopassa missään vaiheessa. On siis eroa sillä, onko korkea elintaso saavutettu omalla työllä ja innovaatioilla vai sillä että sattuu istumaan sellaisen luonnonvaran päällä, jota länsimaiset innovaatiot tarvitsevat toimiakseen.

Tämä huomio tulee ikävällä tavalla todeksi, kun vertaa kahta Lähi-idän naapurimaata toisiinsa.

Israelin väestönkasvu on ollut aivan hirmuista ja on syystäkin kauhisteltu, miten on mahdollista että niin pieni maa kykenisi elättämään noin suuren väestön. Juutalaisten väestönkasvu on kuitenkin suurelta osin aiheutunut maahanmuutosta. Samalla siinä onkin selitys sille, miten on mahdollista että Israel kykenee elättämään tuollaisen väestömäärän: se koostuu suurelta osin juutalaisista.

Syyrian väestönkasvuprosentti on koko ajan pyörinyt samoissa lukemissa kuin Israelin, mutta sitä ei ole julkisuudessa kauhisteltu. Erona on se, että Syyrian kasvu on aiheutunut korkeasta syntyvyydestä, ei siirtolaisuudesta. Eikä Syyria ole kyennyt elättämään väestöään, mikä nähdään sisällissodasta. Eikä syyrialaisten määrä ole oikeasti laskenut neljää prosenttia vuodessa – todellisuudessa se on jatkanut tasaista kasvuaan, mutta ylijäämäväestö yrittää päästä siirtolaisiksi muualle.

Tästä päästäänkin sitten siihen, millaiset väestönosat todellisuudessa kasvavat. Katsotaan vaikkapa Israelin todellisuutta taulukossa, jossa ovat rinnakkain juutalaisen ja ei-juutalaisen väestönosan lukemat:

Ei-juutalaisen väestönosan kasvu on ollut jo vuodesta 1962 eli kiihkeimmän juutalaisten maahanmuuttoaallon jälkeen suurempaa kuin juutalaisen väestönosan kasvu. Tämä siis huolimatta esim. Neuvostoliiton hajomisen jälkeisestä juutalaisten joukkomuutosta. Tilasto kertoo samalla myös sen, että – jos öljyrikkaat maat unohdetaan – missään arabimaassa arabeilla ei ole yhtä hyvä olla kuin Israelissa. Väestö kasvaa eikä ole sisällissotaa, elintaso on korkeampi ja saa jopa äänestää demokraattisissa vaaleissa.

Kuten siis huomataan, tietyt väestöryhmät kasvavat toisia voimakkaammin. Mikäli palaamme Ranskan väestötilastoon, siitä nähdään maahan kohdistunut arabisiirtolaisuus. Ranskalaisten väestökehitys noudattaa kyllä japanilaista mallia, vaikka Ranskan ei noudatakaan. Samaten Japanin väestökehitys olisi ilmeisesti ollut varsin samanlainen kuin Ranskan, mikäli sinne olisi muuttanut suhteessa yhtä paljon arabeja.

Useimmissa maissa etnisyyttä ei tilastoida, joten siitä ei voi saada luotettavia tietoja. USA on tässä poikkeus. Tarkastellaan maan eurooppalais- ja afrikkalaisperäisten väestöjen kehitystä vuodesta 1900 alkaen:

Mustan väestön kasvuprosentti on ollut vuodesta 1930 alkaen jatkuvasti valkoisen väestön prosenttia suurempi. Valkoisten suurempi kasvuprosentti ennen tätä aiheutui käytännössä siirtolaisuudesta.

Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö sama ilmiö olisi kaikissa länsimaissa. Eurooppalaisen väestön määrä pysyy vakiona tai vähenee samalla kun afrikkalaisen ja lähi-itäläisen väestön määrä kasvaa. Katsotaanpa esimerkkinä yksi Euroopan maa, jossa kyseistä maahanmuuttoa ei ole.

Väestö on pysynyt käytännössä vakiona vuoden 1990 jälkeen – toisin kuin aiemmin esimerkkeinä mainituissa Suomessa, Ranskassa ja Iso-Britanniassa, joissa väestönkasvu aiheutuu vain tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kasvusta.

Onko väestön koostumuksella sitten merkitystä? Tähän kysymykseen vastaa parhaiten – kylläkin tahattomasti – Attenborough kirjansa sivulla 106. Siellä hän kertoo kokemuksia Aldabran rauhoitetulta atollisaarelta. Hän kuvaa vierailuaan siellä vuonna 1983: ”...seychellienpalmujen jättimäiset hedelmät olivat oikeastaan ainoa rannoille ajautunut irtoaines.” Sitten nykypäivä: ”Eräs toinen kuvausryhmä kävi saaressa äskettäin. Se löysi ihmisten roskia rannan kaikista osista. Saaren jättiläiskilpikonnat … joutuvat nyt ryömimään muovipullojen, öljykanisterien, ämpäreiden, nailonverkkojen ja kumisten varvassandaalien yli.”
Mikä on ero länsimaissa vuoden 1983 ja 2021 välillä roskaamisen suhteen? Ei mikään. Tilanne on saattanut jopa parantua vajaassa neljässäkymmenessä vuodessa. Eivät merenrannat ole täällä yhtään sen sotkuisempia kuin silloin ja ympäristömyrkkyjen määrä lienee jopa vähentynyt säädösten tiukentumisen ansiosta.
Mikä on ero Intian valtameren rantavaltioissa vuosien 1983 ja 2021 välillä? Ei vuonna 1983 siellä ollut juurikaan muovipulloja tai muuta kertakäyttöroskaa. Nyt on eikä siitä sen paremmin kuin muistakaan ympäristöasioista välitetä.

Seuraavaksi pari vertailukaaviota. Näissä väestönkasvuprosentti on laskettu eri tavoin kuin muissa. Perustilastoina on käytetty niin tiheää vuosijakoa kuin tilastoista on löytynyt – esimerkiksi Suomen kohdalla tilastot on laskettu vuosittaisen väestön perusteella. Sen sijaan esimerkiksi Yhdysvalloille on laskettu kymmenen vuoden välein suoritetun väestönlaskun perusteella eli esimerkiksi vuosien 1970-1980 välillä on joka vuosi käytetty noiden vuosien keskimääräistä kasvuprosenttia. Sitten on laskettu viimeisen kymmenen vuoden keskimääräinen kasvuprosentti ja käytetty kuvaajassa tätä. Esimerkiksi vuoden 1975 lukema on siis vuosien 1966-1975 kasvuprosenttien keskiarvo. Näin on menetelty siksi, että mahdolliset yksittäisten vuosien tilastointivirheet eivät vaikuttaisi ja yleistrendi tulisi selvemmin näkyviin.

Aluksi verrataan Israelia ja Syyriaa:

Kasvuprosenteissa ei ole merkittävää eroa. Kuitenkin Israelin kasvu selittyy lähes täysin juutalaisten maahanmuutolla eikä siksi ole maapallon väestön kokonaiskasvua. Luontainen kasvu on lähes täysin Israelin arabiväestön kasvua. Sen sijaan Syyriassa kasvu on pelkästään luontaista ja viime vuosien romahdus aiheutuu pakolaisuudesta – todellisuudessa syyrialaisten lukumäärä on edelleen nousussa, se vain tapahtuu muissa maissa kuin Syyriassa.
Nämä käyrät kertovat kulttuurieron oleellisella tavalla. Toisissa kulttuureissa lapsia hankitaan vain sen verran, kun kyetään elättämään hyvällä elintasolla. Toisissa taas lapsia hankitaan elintason saavuttamiseksi ja lopputulos on sotia sekä kurjuutta. Jos kaksi tällä tavoin erilaista kulttuuria yrittää elää samassa maassa, on helppo päätellä kumpi niistä syrjäyttää toisen ja mikä on lopputulos.

Sitten otetaan suurin osa tutkimuksessa olleista maista vuosien 1960-2020 välillä:

Vasemmassa reunassa näkyy vielä kehittyneiden maiden lasku. Se lähtee tasolta, joka on selvästi alempi kuin kehitysmaiden nykytaso. Jonka laskemisesta ei näy minkäänlaisia merkkejä. Tämä kuvaaja todistaa kristallinkirkkaasti, että virallinen totuus väestönkasvusta – voimakas kasvu, hidastuminen ja tasaantuminen – toimii vain länsimaissa. Kehitysmaissa totuus on räjähdysmainen kasvu, sen jatkuminen ja edessä häämöttävä katastrofi. Joka tarkoittaa vähiten huonossa tapauksessa romahdusta niissä maissa ja huonossa tapauksessa väestön vaellusta länsimaihin muuttamaan nekin kehitysmaiksi.

Viimeisenä kaavio siitä, kuinka paljon tiettyjen esimerkkimaiden väkiluku on oikeasti muuttunut vuosina 1960-2021. Tässä on laskettu kehitysindeksi merkitsemällä kunkin maan väkilukua vuonna 1960 arvolla 1. Y-akseli kertoo siis sen, kuinka moninkertaiseksi maan väkiluku on kasvanut.

Länsimaat, paitsi USA, ovat niin tiiviissä nipussa ettei käyriä edes erota toisistaan. Eikä USA:kaan kovin paljon joukosta erotu. Jos tästä kaaviosta ei tajua, mistä maapallon ympäristöongelmat todellisuudessa aiheutuvat, on syytä hakeutua lääkäriin. Joko vikaa on silmissä tai sitten niiden takana, joten asiaa on joko silmälääkärille tai psykiatrille.

Attenborough toteaa, että maapallon ”ylikulutuspäivä” oli vuonna 1987 23. lokakuuta. Vuonna 2019 se oli 29. heinäkuuta. Tämä ero aiheutuu pelkästään kehitysmaiden väestönkasvusta. Mikäli väkiluku olisi sama kuin 30 vuotta aiemmin, olisi ylikulutuspäiväkin sama. Itse asiassa, mikäli maailman väkiluku olisi sama kuin se olisi 1970-luvun alussa Rooman klubin kiinnittäessä ensi kertaa ihmisten huomion ympäristöongelmiin, mitään ylikulutuspäivää ei edes olisi. Toisin sanoen, mikäli kehitysmaiden väestönkasvu olisi ollut viimeiset 50 vuotta sama kuin länsimaiden, meillä ei olisi minkäänlaisia ylikulutusongelmia.

Sanotaan, että esimerkiksi lihansyöntiä ja polttoaineiden kulutusta pitäisi vähentää niin ja niin paljon. Vähennetään niitä miten paljon tahansa, mikään määrä ei riitä niin kauan kuin kehitysmaiden väestö kasvaa jatkuvasti. 30 vuoden kuluttua suositukset lihansyöntimääristä ym ovat puolet nykyisestä, koska kehitysmaalaisten määrä on kasvanut niin kehitysmaissa kuin länsimaissakin maahanmuuton takia.
Vähennysstrategia tuottaa lopputuloksena maksimaalisen kurjuuden maksimaalisen monelle ihmiselle.

Mikäli asioille ei tehdä hyvin nopeasti jotakin radikaalia, on parempi olla tekemättä niille yhtään mitään. Nykyiset ympäristötoimet muistuttavat tilannetta, jossa rankkasateiden takia tulvivasta tekojärvestä pumpataan vettä ylävirran puolelle maahan, josta se valuu takaisin. Mikäli katastrofi on edessä, on parempi että se tulee mahdollisimman pian kuin mahdollisimman myöhään kahdesta syystä. Ensinnäkin silloin on ehditty tehdä vähemmän vahinkoa ja toiseksi väestörakenne mahdollistaa uuden paluun sivistyneeseen maailmaan huomattavasti nopeammin.

Lopuksi on todettava, että on erittäin kummallista että näistä asioista ei puhuta. Höpötetään kyllä sähköautoista, vihreästä energiasta ja kasvissyönnistä, mutta ei todellisista syistä ympäristöongelmiin. Vaikenemisen vielä jotenkin käsittäisi, mutta ei sitä, että väestönkasvun mallina esitetään aina sitä samaa valheellista mallia: voimakas kasvu, hidastuminen ja tasaantuminen. Kuitenkin on helposti kaivettavissa totuus esiin tilastoista: tämä malli ei ole koskaan pätenyt missään muualla kuin länsimaisen väestön keskuudessa. Kehitysmaalaisille oikea malli on niin ikään kolmivaiheinen: supervoimakas kasvu, kulutuksen nousu ja katastrofi.

Tietysti länsimaissa tehtäviä ympäristötoimia on jatkettava, mutta niiden merkitys on olematon ellei tehdä oikeasti radikaaleja ratkaisuja kehitysmaalaisten väestönkasvun suhteen. Vähin, mitä voidaan tehdä katastrofien estämiseksi on seuraava:
1) Kaikki kehitysapu on toistaiseksi suunnattava väestönkasvun lopettamiseen
2) Mitään muuta kehitysapua ei saa antaa, ellei kohdemaan väkiluku ole vähenemään päin
3) Kaikki maahanmuutto kehitysmaista on ympäristönsuojelun nimissä lopetettava tai toimittava vähintäänkin bilateraaliperiaatteella: kehitysmaista saa muuttaa länsimaihin vain saman verran ihmisiä kuin länsimaista muuttaa kehitysmaihin parantamaan niiden maiden toimintaa länsimaiseen suuntaan
On kuitenkin hyvin mahdollista, että edes nämä toimet eivät riitä. Mitä sitten pitäisi tehdä, jääköön muiden pohdittavaksi.