Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

tiistai 29. kesäkuuta 2010

Sivallus XCIX

Mies pääsee elämässään aika pitkälle kolmella ohjeella:
1. Tarjoa muille miehille viinaa.
2. Vie naisille kukkia.
3. Älä kuse vastatuuleen.
Viimeistä ohjetta tulee noudattaa paitsi konkreettisessa, myös kuvaannollisessa mielessä.

perjantai 25. kesäkuuta 2010

Välihuomautus automatkaajille

Tylsiä pitkiä ajomatkoja on tapana virkistää erinäisillä peleillä. Kehittelin tuossa muutama päivä sitten pelin, jota Salli B:n kanssa kokeilimme ja toimivaksi totesimme. Kelpaa viihdykkeeksi kaikille 7-99 -vuotiaille.

Pelaajia on vähintään kaksi, periaatteessa ylärajaa pelaajien määrälle ei ole mutta kuusi lienee järkevä maksimi. Jokainen peliin osallistuva valitsee yhden automerkin. Valinta tehdään pelaajien ikäjärjestyksessä nuorimmasta vanhimpaan eikä pelaaja saa valita samaa automerkkiä, joka on jo kerran valittu.

Sitten jäädään odottamaan. Kun vastaan tulee ensimmäistä kertaa jokin valituista automerkeistä, kyseisen merkin valinnut saa pisteen. Tällöin kyseinen merkki jää pelistä pois.

Pisteen saanut pelaaja valitsee itselleen uuden automerkin. Rajoitus on, että pelaaja ei voi saada pistettä sellaisesta autosta, joka on ollut näkyvissä hänen valitessaan uuden merkin. Muut pelaajat voivat tietysti saada pisteitä vastaantulevista autoista samana aikana. Samaa merkkiä ei siis voida valita uudelleen eikä pelaaja voi vaihtaa valitsemaansa merkkiä.

Otetaan esimerkki. Olkoon pelissä mukana vaikkapa henkilöt A, B ja C. A valitsee Audin, B Bentleyn ja C Cadillacin (tosipelissä ainakin kaksi viimeistä olisivat huonoja valintoja...).
Oletetaan, että ensimmäisenä näistä vastaan tulee Bentley. Tällöin B saa pisteen ja valitsee uuden merkin, sanotaan vaikkapa BMW:n. A:n merkki on edelleen Audi ja C:n Cadillac, B:n merkiksi on vaihtunut BMW. Kun seuraavaksi tulee vastaan jokin näistä merkeistä, saa merkin valinnut taas pisteen ja valitsee uuden merkin.
Oletetaan, että seuraavaksi vastaan tulee Cadillac, jolloin C saa pisteen. C valitsee uudeksi merkiksi Chryslerin, joka tuleekin seuraavaksi. C saa toisen pisteen ja valitsee uudeksi merkikseen Chevroletin. Tällöin pistetilanne on A 0, B 1 ja C 2 pistettä. Seuraava piste tulee, kun vastaan tulee Audi, BMW tai Chevrolet, jotka ovat viimeksi valitut merkit.

Peli voidaan sopia päättyväksi joko tiettyyn pistemäärään tai sitten tiettyyn maastonkohtaan, esimerkiksi mökkitielle kääntymiseen.

torstai 24. kesäkuuta 2010

Sivallus XCVIII

Tässä maassa on kotiseutumuseo joka pitäjässä ja erikoismuseoita vaikka varsin mistä aihepiiristä, mutta onko vielä kellekään tullut mieleen perustaa museomuseota, eli museota joka esittelisi museoiden historiaa?

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Hyödytöntä MM-triviaa

Jalkapallon MM-kisoihin selvisi 32 joukkuetta, jokaisessa 23 pelaajaa eli yhteensä 736 jalkapalloilijaa. Kun pelaajat lajittelee sen mukaan, missä seurajoukkueessa he pelaavat, tulokset ovat kiinnostavia joskin hyödyttömiä. Neljä pelaajaa on käytetyissä lähteissä luokiteltu seurattomiksi, mutta heidät on katsottu sen seuran pelaajiksi, jossa he ovat viimeksi pelanneet. Kyseiset miehet ovat Slovenian Robert Koren, Australian Craig Moore sekä Uuden-Seelannin Simon Elliott ja David Mulligan.

Kaikkiaan 299 seuraa sai edustuksen kisoihin. Suurimmasta osasta eli 166 seurasta on vain yksi pelaaja mukana. Eniten pelaajia on Liverpoolista ja Barcelonasta, molemmista 14. Muut joukkueet, jotka saisivat kentälle täyden miehityksen, ovat kahdentoista miehen Chelsea, Bayern München ja Inter Milan. Kymmeneen pelaajaan yltävät lisäksi Arsenal ja Juventus. Yllättävän vähäinen miehitys on huippuseuroista yhdeksän miehen Real Madridilla sekä kuuden miehen AC Milanilla ja Manchester Unitedilla.

Eniten pelaajia yhden ainoan maan joukkueessa on Barcelonalla, joka on saanut kahdeksan pelaajaa Espanjan paitaan. Seitsemään mieheen yltävät Italian Juventus ja Kreikan Panathinaikos, kuuteen Hondurasin Olimpia Tegucicalpa, Pohjois-Korean Huhtikuun 25. sekä uusseelantilainen mutta Australian liigassa pelaava Wellington Phoenix.

Vieraan maan joukkueeseen ovat eniten pelaajia saaneet Inter Milan Brasilian miehistöön sekä Arsenal Ranskan paitaan, molemmat neljä.

Eniten pelaajia vieraan maan joukkueisiin on saanut Inter Milan, jonka 12 kisoihin valitusta pelaajasta yksikään ei pelaa Italian joukkueessa! Vähintään kahdeksan vierastyöläistä on myös Liverpoolilla (11), Arsenalilla (10 eli kaikki), Wolfsburgilla (9 eli kaikki) ja Chelsealla (8).

Useimpien maiden joukkueisiin ovat pelaajiaan saaneet Liverpool ja Wolfsburg, molemmat kahdeksaan. Seitsemän maan edustajia löytyy Inter Milanista ja Arsenalista.

Fulham on saanut kuusi edustajaa MM-kisoihin ja jokainen heistä edustaa eri maata.

Chievo Verona Italiasta on ainoana MM-kisoihin selvinneen maan seurana saanut tasan kaksi edustajaa kisoihin siten, että molemmat edustavat jonkin muun maan (Slovenian) joukkuetta. Toinen seura, jonka kaksi kisoihin selvinnyttä edustajaa ovat saman maan pelaajia on Belgian Gent (myös Slovenia).

Seuroista, joiden kotimaa ei selvinnyt MM-kisoihin, eniten edustajia on CSKA Moskovasta ja Galatasaraysta, molemmista kuusi. Seuraavaksi parhaat yltävät vain kolmeen.

Toiseksi korkeimmalla sarjatasolla palloilevista MM-pelaajista saisi koottua oman joukkueen, heitä on nimittäin tasan 23. Englannin, Saksan, Italian, Espanjan, Ranskan ja USA:n kakkosliigat ovat niin kovatasoisia, että niistä on selviydytty kisoihin. Kukaan kisoihin valittu ei tosin potki oman maansa kakkosliigassa. Kovatasoisin kakkosliigan joukkue on West Bromwich, josta MM-turnaukseen selvisi peräti neljä pelaajaa kaikkien muiden kakkosliigalaisten tyytyessä yhteen. West Bromwich nousikin kauden päätteeksi valioliigaan.

Toista sarjatasoa alempana ei pelaa yksikään MM-kisapelaaja. Lähimmäksi yltää Uuden-Seelannin Rory Fallon, joka oli viime kaudella pudottamassa Plymouthia kolmannelle sarjatasolle.

Englantilaisjoukkueita, joista kisoihin on selviydytty, on yhteensä 25. Vähintään kymmenestä joukkueesta pelaajia on seuraavista maista: Italia (23), Saksa (21), Espanja (20), Ranska (18), Japani (13), Hollanti (10) ja Meksiko (10).
Vaikka Portugalin liigasta on peräti 24 pelaajaa, he edustavat vain seitsemää seuraa. Yhtä monta seuraa on Pohjois-Korean liigan 21 pelaajalla.

Pahimmasta pelaajatilkkutäkistä joutuvat joukkuettaan muokkaamaan Slovakian, Ghanan, Serbian ja Algerian valmentajat. Joukkueet koostuvat 22 eri seuran pelaajista eli kussakin joukkueessa on vain kaksi seurakaverusta. Lähes samaan yltää Nigeria 21 seuralla. 20 eri seurasta pelaajia on Chilen, Norsunluurannikon, Paraguayn, Kamerunin, Australian, USA:n ja Uruguayn joukkueissa.

Pelkästään oman maan liigan pelaajia käyttää joukkueessaan kolme maata eli Saksa, Italia ja Englanti. Kentällisen verran omia miehiä saavat liikkeelle myös Pohjois-Korea (21), Espanja (20), Japani (18), Etelä-Afrikka (16), Kreikka (14), Honduras (14), Etelä-Korea (13), Meksiko (13) ja Ranska (11).

Eniten keskinäisiä tuttuja lienee Saksan, Espanjan ja Englannin joukkueissa, jotka koostuvat vain kahdeksan eri seurajoukkueen pelaajistoista, kaikki siis oman maan liigoista. Lähes samaan yltää yhdeksän seuran Pohjois-Korea.

Valtaosa MM-pelaajista on vierastyöläisiä. Oman maan liigoissa pelaa 285 miestä ja ulkomailla leipänsä ansaitsee 451. Viidessä suosituimmassa maassa (Englanti, Saksa, Italia, Espanja, Ranska) pelaa yhteensä 52,3 % MM-pelaajista. Vierastyöläisistä näissä maissa pelaa 63,2 %.

299 kisoihin edustajia saanutta seuraa ovat kotoisin 50 eri maasta. Eniten pelaajia palloilee Englannin sarjoissa, yhteensä 116 eli yksi yli viiden joukkueellisen. Muut kokonaisen MM-joukkueen kokoon saavat maat ovat Saksa (84), Italia (81), Espanja (59), Ranska (45), Hollanti (31), Portugali (24) ja Japani (23). Kokonaisen kentällisen saavat lisäksi kokoon Kreikka (22), Pohjois-Korea (21), Meksiko (20), Etelä-Afrikka (17), Venäjä (17), Turkki (16), Honduras (14), Etelä-Korea (13) ja Australia (12). Aussiliigaan on laskettu mukaan siinä pelaavan uusseelantilaisen Wellington Phoenixin pelaajat.

Liigan tasosta kertoo paremmin muiden maiden joukkueisiin selvinneiden pelaajien määrä. Siinäkin ykkönen on tietysti Englanti 93 vierastyöläisellä. Seuraavina ovat Saksa (61), Italia (58), Espanja (39), Ranska (34) ja Hollanti (22). Muista kisoihin selvinneistä maista eniten vierastyöläisiä on Portugalissa (14), Kreikassa (8) ja Meksikossa (7). Japani, Argentiina ja USA yltävät viiteen.

MM-kisoihin selviämättä jääneiden maiden liigoista eniten pelaajia tulee Venäjältä (17), Turkista (16), Skotlannista (9), Israelista (6), Belgiasta (5) ja Romaniasta (4). Kolme pelaajaa kisakoneeseen ovat saaneet Kiina, Puola ja Ukraina, kahteen tyytyvät Kolumbia, Norja ja Itävalta. Yksi pelaaja palloilee lisäksi Bulgarian, Kyproksen, Tsekin, Egyptin, Qatarin, Saudi-Arabian, Ruotsin ja Arabiemiraattien liigoissa.

Vähiten vierastyöläisiä suhteessa oman maan pelaajien määrään on Pohjois-Korealla (21), Hondurasilla (14) ja Etelä-Korealla (13), joiden liigoissa ei pelaa yhtään jonkin muun maan joukkueeseen selvinnyttä. Muita maita, joiden liigoista pelaajia on kelvannut vain omaan joukkueeseen ovat Uusi-Seelanti ja Paraguay (4), Algeria ja Ghana (3), Slovakia, Slovenia, Serbia ja Uruguay (2) sekä Norsunluurannikko (1). Lähes samaan yltää Etelä-Afrikka viidellätoista omaan joukkueeseen ja vain yhdellä jonkin muun maan (Ghana) joukkueeseen päässeellä.
Yhtäkään oman maan liigassa palloilevaa ei ole matkassa Nigerialla ja Kamerunilla.

Maita, joiden liigoista on MM-kisoihin selvinnyt enemmän vierastyöläisiä kuin oman maan pelaajia ovat kisamaista Englanti, Saksa, Italia, Espanja, Ranska, Hollanti, Portugali, Australia, Argentiina ja USA Brasilian yltäessä tasatulokseen 3-3.
Australian liigasta on selvinnyt yhdeksän pelaajaa Uuden-Seelannin joukkueeseen, mutta vain kolme pelaajaa Australian itsensä joukkueeseen. Jos liigassa pelaava uusseelantilainen joukkue jätetään huomioitta, uusseelantilaisia on kolme eli yhtä paljon kuin ausseja.

Useimmista eri maista on pelaajansa haalinut Chile, jonka joukkueessa on pelimiehiä 14 eri maan liigoista. Vähintään kymmeneen maahan yltävät myös Slovenia (13), Norsunluurannikko (12), Ghana (12), Uruguay (12), Slovakia (11), Serbia (10), Australia (10), Algeria (10), USA (10) ja Paraguay (10).

Brasilian joukkueessa pelaa kahdeksan pelaajaa Italian liigasta. Seitsemään yltävät Portugali (Italia), Argentiina (Italia), USA (Englanti), Ranska (Englanti), Sveitsi (Saksa) ja Kamerun (Ranska).

Useimmassa joukkueessa palloilevia on Englannin seuroista, yhteensä 27 joukkueessa. Pelkästään oman liigan pelaajiin luottavien Saksan ja Italian lisäksi ainoastaan Pohjois-Korealla, Japanilla ja Uruguaylla ei ole riveissään yhtään Englannissa leipäänsä tienaavaa futaria. Seuraavaksi eniten joukkueita ovat vallanneet Saksan (24), Italian (20), Espanjan (18), Ranskan (15), Hollannin (12), Venäjän (12) ja Portugalin (10) liigat.

Skotlannin liigasta MM-kisoissa on yhdeksän pelaajaa, jotka ovat jakautuneet kahdeksan eri maan joukkueisiin.
Israelin liigasta kisoihin valitut kuusi pelaajaa edustavat kaikki eri seuraa.
Kaikki Nigerian kolme maalivahtia pelaavat Israelissa.

lauantai 19. kesäkuuta 2010

Poliitikot koulunpenkillä

Parin viikon takainen Iltalehden viikonvaihdenumero oli tehnyt ansiokasta tutkivaa journalismia ja kaivellut esiin poliitikkojen koulutodistuksia. Mukana oli 26 huippuvaikuttajan paperit, joukossa kaikki 20 nykyistä ministeriä. Kyllähän papereita kelpasi esitellä, ei siellä huonoja ollut kellään. 25 oli ylioppilaita ja nähtävillä olivat kaikkien lukion päättöarvosanat ja YO-tutkinnon arvosanat, paitsi Mauri Pekkariselta vain jälkimmäiset lukion päättötodistuksen ollessa teillä tietymättömillä. Joukon ainoa, jolta on jäänyt lukio suorittamatta oli Henna Virkkunen. Poliittista logiikkaa osoittaa se, että juuri hänet on nimetty opetusministeriksi.

Se, että Virkkunen on ainoa valkolakiton, oli yllätys. Vielä parikymmentä vuotta sitten suomalaisessa politiikassa oli mukana ammatillisen koulutuksen saaneita huippupoliitikkoja. Nykyään nämä oikeita töitä tehneet ovat korvautuneet poliittisilla broilereilla, joilla valitettavan usein jalkapohjat sijaitsevat cirrocumulus-kerroksessa. Ei Virkkunenkaan ole duunari, vaan meni kiertotietä yliopistoon ja suoritti humanistisen alan tutkinnon.
Erityinen yllätys ei ollut se, että poliittisia päätöksiä tehdään seitinohuella luonnontieteellisellä sivistyksellä. 24 päättötodistuksessa vain puolella on suoritettuna pitkä matematiikka, mikä toisaalta on lukiolaisten keskuudessa normaali jakauma. Mutta kun pitäisi olla niin, että asioista päättämässä olisivat ne terävä-älyisemmät. Huolestuttavin piirre oli kuitenkin se, että maailmankuvamme perustana olevasta tieteestä eli fysiikasta vain yhdeksällä oli edes arvosana. Eli lopuilla ei ole koulusivistyksen puolelta hajuakaan esim. siitä, mihin ydinvoimalan toiminta perustuu.
Kielitaito tuntuu olevan monipuolinen. Kaikki ylioppilaat ovat lukeneet pakollisen ykköskielen ja toisen kotimaisen lisäksi ainakin yhtä ylimääräistä kieltä, Anne Holmlund, Jyri Häkämies, Astrid Thors ja Anni Sinnemäki peräti kahta. Kukaan ei ole kuitenkaan YO-kirjoituksissa suorittanut kahta ylimääräistä kieltä. Voidaan silti kysyä, kuinka monella on mitään substanssia sanottavassaan käytetystä kielestä riippumatta.

Jonkin aikaa tietoja toljotettuani huomasin kaikkein mielenkiintoisimman seikan. Noin puolella ylioppilaista kirjoitukset menevät kutakuinkin samoin arvosanoin kun koulukin, mutta poliitikkojen kohdalla on havaittavissa eräs järjestelmällinen poikkeus.
Lukion päättöarvosanat ovat koulun omien opettajien antamia, kun taas ylioppilastutkinnon arvosanat määräytyvät valtakunnallisen kokeen perusteella. Siksi ne saattavat poiketa toisistaan merkittävästi. Kuten jokainen edes ylioppilasjuhlissa käynyt tietää, puhutaan kirjoitusten onnistumisesta yli odotusten tai sitten kirjoitusten menneen penkin alle kouluarvosanoihin nähden.

Lukion opettajat luonnehtivat tyypillisiä kirjoituksissa yli odotusten menestyjiä ja vastaavasti floppaajia tietyin tavoin. Toki kirjoituksissa epäonnistumisen syynä saattaa olla sairastelu tai muu vastaava syy, mutta mikäli mitään tällaisia ei ole, niin molempiin kategorioihin kuuluvia voidaan luokitella selkein piirtein. Keskusteluissa on käynyt ilmi seuraavaa.

Kirjoituksissa koulumenestystään heikommin pärjänneet (alisuoriutujat)
Positiivista:
- aktiivisia osallistujia koulussa
- ahkeria opiskelijoita
- luovat runsaasti ihmissuhteita ja tulevat muiden kanssa toimeen
Neutraalia:
- valtaosa tyttöjä
- varhaiskypsiä
Negatiivista:
- toistavat papukaijamaisesti opetetut asiat, eivät kyseenalaista
- eivät yritä ymmärtää opetettavia asioita, ainoastaan saada hyvän arvosanan ja usein unohtaa sitten koko aiheen
- eivät kykene hahmottamaan kokonaisuuksia; ovat menestyneet yksittäisissä kokeissa mutta kun kaikki on hallittava kerralla, asiat sekaantuvat
- huono paineensietokyky; kun kaikki riippuu yhdestä ainoasta suorituksesta, hermot eivät kestä

Kirjoituksissa koulumenestystään paremmin pärjänneet (ylisuoriutujat)
Positiivista:
- eivät takerru yksityiskohtiin, vaan hallitsevat kokonaiskuvan
- kykenevät löytämään oleelliset asiat
- kovissa paikoissa menestyviä taistelijaluonteita, hermot eivät petä
Neutraalia:
- valtaosa poikia
- aikuistuvat normaalia myöhemmin
Negatiivista:
- laiskoja koulussa
- passiivisia, eivät osallistu tunnilla
- usein epäsosiaalisia, eivät verkostoidu
- joskus ongelmallisia häiriköitä

Kirjoituksissa menestyjinä voi pitää sellaisia, joiden ylioppilastodistuksen arvosanat ovat keskimäärin vähintään puolta numeroa korkeammat kuin päättötodistuksen. Vastaavasti epäonnistujien arvosanat ovat vähintään puolta numeroa matalammat kuin päättötodistuksen.

Tein Iltalehden tietojen perusteella analyysin poliitikkojen menestyksestä. Seuraavassa, kursiivilla kirjoitetussa osiossa olen selittänyt tutkimusmenetelmän ja mikäli se ei kiinnosta lukijaa, niin voi hypätä kursivoidun tekstin yli suoraan lopputuloksiin.

Tutkimuksessa on verrattu kyseisen aineen päättöarvosanaa ja YO-tutkinnon arvosanaa laskemalla erotus YO - päättö. Mikäli YO-tutkinnossa ei ole kyseistä ainetta suoritettu, sitä ei ole huomioitu. Äidinkielessä ja vanhimmissa tapauksissa matematiikassa on kaksi päättöarvosanaa. Näissä tapauksissa on laskettu arvosanojen keskiarvo. Reaalikokeessa on useita eri aineita, joten reaaliaineiden päättöarvosanaksi on laskettu neljän (tai kolmen, jos ei ole neljää) parhaan reaaliaineen (uskonto, psykologia, historia, biologia, maantiede, fysiikka, kemia) keskiarvo. Näin on menetelty siksi, että oletettavasti opiskelija on vastannut reaalikokeessa maksimissaan neljään aineeseen ja valinnut ne parhaista aineistaan.
Mikäli YO-tutkinnon arvosana on ollut laudatur, sen numeroarvoksi on katsottu 9 paitsi jos vastaavan aineen päättöarvosana on ollut parempi, jolloin se on katsottu samaksi kuin päättöarvosana. Näin siksi että kenenkään tutkimuksessa mukana olleen kirjoittaessa ylioppilaaksi ei vielä ollut käytössä arvosanaa eximia.
Näin on saatu 4 - 6 erotusta, joista on laskettu keskiarvo. Mikäli tulos on vähintään +0,5, on kyseinen henkilö suoriutunut YO-kokeista yli odotusten. Mikäli tulos on enintään -0,5, suoritus on mennyt alakanttiin. Jos suoritus on ollut tältä väliltä, hänen katsotaan suoriutuneen odotetusti.
Esimerkkitapauksena ruoditaan tuore ministeri Juha Rehula. Äidinkielestä toinen arvosana 8, toinen 7 eli keskiarvo 7,5. YO-kokeesta M eli 8. Erotus 8 - 7,5 = +0,5. Ruotsin kieli 5 - 6 = -1. Englanti 6 - 6 = 0. Saksa 5 - 6 = -1. Pitkä matematiikka 6 - 7 = -1. Reaaliaineista uskonto 9, historia 9, biologia 8, fysiikka 6, kemia 7. Viidestä aineesta fysiikka putoaa heikoimpana pois, reaaliarvosanaksi tulee 8,25. Erotus 9 - 8,25 = +0,75. (Koska päättötodistuksen reaalikeskiarvo oli alle 9, arvosana L katsotaan yhdeksiköksi. Mikäli keskiarvo olisi ollut esim. 9,5, L olisi katsottu 9,5:ksi. Vastaavasti muissa aineissa L olisi katsottu yhdeksiköksi jos päättöarvosana olisi ollut 9 tai vähemmän, muussa tapauksessa L olisi katsottu samaksi kuin päättöarvosana.) Suoritettujen kuuden aineen arvosanojen erotuksien keskiarvo on kahden desimaalin tarkkuudella -0,29. Juha Rehula on siis menestynyt YO-kirjoituksissa hieman heikommin kuin koulussa muuten, mutta ero on alle 0,5 pykälää eli tilastoissa hänet katsotaan normaalisuoriutujaksi.


YO-kokeissa odotusten mukaisesti suoriutuneita poliitikkoja eli keskiarvopoikkeama alle 0,5 arvosanaa päättötodistuksesta oli neljätoista eli hieman yli puolet otoksesta. Tämä vastannee normaalitilannetta.

YO-kokeissa odotuksia huonommin suoriutuneita olivat kaikki kymmenen muuta!

YO-kokeissa yksikään huippupoliitikko ei ollut kyennyt nostamaan tasoaan eli suoriutumaan keskimäärin vähintään 0,5 arvosanaa päättötodistustaan paremmin!

Edes niukkaan tasonnostoon kovassa paikassa kykeni vain kolme poliitikkoa 24:stä. Eniten tasoaan nosti Mikael Jungner tuloksella +0,17, muut nostajat olivat Timo Soini ja Anni Sinnemäki. Tasan tarkkaan nollatulosta teki niin ikään kolme poliitikkoa eli Päivi Räsänen, Paula Lehtomäki ja Tuija Brax, jotka olivat lähes täysin kympin tyttöjä eivätkä flopanneet kirjoituksissa. Selvästi kovimmat paperit ovat Päivi Räsäsellä, lähes pelkkää kymppiä ja kuusi laudaturia. Paula Lehtomäellä muuten samoin, mutta matematiikassa kahdeksan ja magna. Tuija Braxilla enimmäkseen yhdeksikköä ja kuusi laudaturia, mutta hän toisaalta suoritti vain lyhyen matematiikan eli YO-lakissa pitäisi olla kultaisen lyyran paikalla punainen varoituskolmio.

Tasonsa laskijoista pahiten floppasi Jyrki Katainen, lopputulos -1,50. Kataiselta Iltalehti kysyi haastattelussa, miten voi valtionvarainministeri päättää miljardeista kun matematiikannumero on lyhyestä kuutonen. Katainen vastasi, ettei koulunumero haittaa yhtään eikä se häntä edes harmita, kun ei parempaan pystynyt. Jumalauta, halkoliiteristä voi hakea hakkuupölkyn ja opettaa sille sen verran matikkaa että sekin saisi lyhyestä matikasta kuutosen! Entisellä matikanopettajallani oli tapana sanoa, että lyhyen matikan YO-kokeesta selviää läpi vaikka hyvin koulutettu apina. Katainen ei edes osallistunut matikassa YO-kirjoituksiin - ja tällainen tyyppi meillä on valtiovarainministerinä!
Muita kovia floppaajia eli yli yhden arvosanan pudottajia olivat Sirkka-Liisa Anttila (-1,31) ja Paavo Väyrynen (-1,42).

Olisi tietysti mukavaa pystyä tekemään vertailua poliitikot vastaan satunnaisesti valittu otos. Nyt joutuu tyytymään vain mutu-arvioon omista muistikuvista. Arvioisin muistamieni tapausten perusteella, että todellakin noin puolet, ehkä hieman ylikin, suoriutuu YO-kokeista odotusten mukaisesti eli poikkeama on alle puoli arvosanaa. Sanotaan että heitä on vaikkapa 55 %. Lopuista ehkä 25 % alisuoriutuu ja 20 % ylisuoriutuu eli menestyy odotettua paremmin. Ylisuoriutujia on vähemmän kuin alisuoriutujia siksi, että etenkin maaseutulukioissa arvosanat ovat usein todellista tasoa paremmat.

Kertauksena lukion opettajien kommentit YO-kirjoituksissa flopanneiden opiskelijoiden tyypillisistä negatiivisista ominaisuuksista:
- toistavat papukaijamaisesti opetetut asiat, eivät kyseenalaista
- eivät yritä ymmärtää opetettavia asioita, ainoastaan saada hyvän arvosanan ja usein unohtaa sitten koko aiheen
- eivät kykene hahmottamaan kokonaisuuksia; ovat menestyneet yksittäisissä kokeissa mutta kun kaikki on hallittava kerralla, asiat sekaantuvat
- huono paineensietokyky; kun kaikki riippuu yhdestä ainoasta suorituksesta, hermot eivät kestä

Tällaisia tapauksia päättäjistämme on siis lähes puolet!


Entäpä sitten ylisuoriutujien positiiviset ominaisuudet:
- eivät takerru yksityiskohtiin, vaan hallitsevat kokonaiskuvan
- kykenevät löytämään oleelliset asiat
- kovissa paikoissa menestyviä taistelijaluonteita, hermot eivät petä

Tällaisia henkilöitä päättäjistämme ei löytynyt yhtäkään!

Sivallus XCVII

Jalkapallomaailman toiseksi vaikein temppu on vallata paikka Englannin maajoukkueen ykkösveskarina. Vaikein temppu on tyriä niin pahasti, että pääsee paikalta pois.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Sivallus XCVI

Äänioikeusikärajat on asetettu siksi, että liian nuoret eivät ole riittävän kypsiä tekemään vastuullisia valintoja. Looginen johtopäätös on se, että äänestysikärajojen alentamista ajavat sellaiset poliitikot, jotka laskevat saavansa enemmän ääniä vastuuttomien ja epäkypsien äänestäjien lisääntyessä.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Rauhan ytimessä

Kahdeksas lokakuuta 1973. Jom Kippur -sota on alkanut kaksi päivää aiemmin. Israelin armeija on yllätetty jos nyt ei housut kintuissa niin ainakin vyö ja sepalus avattuina. Egyptin panssarit vyöryvät Israelin Kuuden päivän sodassa valtaamalle Siinain niemimaalle lännessä ja Syyrian joukot iskevät alas Golanin kukkuloilta suoraan kohti Israelin avainalueita. Maa on romahduksen partaalla.

Tässä tilanteessa puolustusministeri Moshe Dayan turvautuu viimeiseen vaihtoehtoon. Hän ilmoittaa pääministeri Golda Meirille, että on aika varautua ydinaseiden käyttöön. Meir antaa luvan niiden kokoonpanoon. Israel valmistautuu ydiniskuun Jeriko-ohjuksin ja F4 Phantom -lentokonein. Seuraavana päivänä Yhdysvaltain ulkoministeri Henry Kissinger saa tietää tilanteen ja määrää välittömästi ilmasillan, jonka on tarkoitus korvata Israelin materiaaliset menetykset. Samaan aikaan sotaonni kääntyy ja Israel saavuttaa torjuntavoiton, jopa enemmänkin. Ydinaseita ei tarvita.

Oli kuitenkin erittäin lähellä, ettei maailma joutunut toista kertaa ydinsotaan. Ilmeisesti lähempänä kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Tiettävästi ydiniskuun valmistautuneet joukot olivat jo suoritusvalmiudessa odottaen vain viimeistä määräystä. (Tom Clancyn menestystrilleri The Sum of All Fears (Peloista pahin) perustuu tähän tapaukseen lähtien liikkeelle siitä olettamuksesta, että israelilaiset kadottavat sodan kaoottisina päivinä yhden ydinräjähteen.)

Israel oli aloittanut ydintutkimusohjelmansa jo pian itsenäistymisen jälkeen. Tuohon aikaan jokaisella vähänkin teknisesti edistyneellä maalla oli oma ohjelmansa, jopa Ruotsi havitteli ydinaseita. Israel eteni tutkimuksessa nopeasti (juutalaiset tiedemiehet, mitä muutakaan oli odotettavissa) ja arvioidaan, että Negevin autiomaassa sijainnut tutkimuskeskus sai ensimmäiset alkeelliset ydinaseensa valmiiksi jo ennen Kuuden päivän sotaa. Siinä niiden käyttöä ei tiettävästi harkittu, koska Israel pyyhki Egyptillä, Syyrialla ja Jordanialla lattioita konventionaalisinkin asein.

Israel ei ole koskaan sen paremmin kiistänyt kuin myöntänytkään olevansa ydinasevaltio. Toisin kuin muut ydinasevallat, Israel ei ole tiettävästi koskaan tehnyt ydinkoetta. Tosin epäillään, että Israel olisi tehnyt yhteistyötä Etelä-Afrikan kanssa ja suorittanut salassa testin, mutta nämä tiedot ovat vähintäänkin epävarmoja. Nykyään asiantuntijat arvelevat Israelilla olevan 100 - 300 ydinkärkeä. Testauksen puutteesta huolimatta Israel on ydinasevaltioista kakkoskategoriassa (USA ja Venäjä ovat ylivertaisia) yhdessä Kiinan, Ranskan ja Iso-Britannian kanssa häviten näille niukasti määrässä mutta mahdollisesti jopa edeltäen niitä asiantuntemuksessa ja laadussa. Israelin aseet ovat tiettävästi ehkä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta deaktivoidussa tilassa, mutta loppujenkin saattaminen käyttövalmiuteen on vain muutaman päivän kysymys.

Israelin strateginen tilanne on vaikea. Sitä ympäröivät joka puolelta enemmän tai vähemmän vihamieliset arabimaat. Jordanian kanssa Israelilla on kenties lämpimimmät - tai vähiten viileimmät - välit. Toinen arabimaa, jonka kanssa Israelilla on diplomaattisuhteet, on Egypti. Suhteita ei kuitenkaan voi kuvata lämpimiksi. Vasta pari päivää sitten egyptiläinen tuomioistuin vahvisti päätöksen, jonka mukaan israelilaisen naisen kanssa naimisiin menevä egyptiläismies saattaa menettää Egyptin kansalaisuuden. (Päätös ei luonnollisestikaan koske Israelin arabinaisia eikä myöskään egyptiläisnaisia, koska jälkimmäisten naimisiinmeno juutalaismiesten kanssa on mahdoton jo ajatuksena.) Jäljellä olevista naapurimaista Libanon on itse kaoottinen ja Syyria puolestaan Israelin verivihollinen.
Naapurimaiden lisäksi käytännössä kaikki Israelin naapurimaiden naapurimaat ovat arabimaita ja näiden suhtautuminen Israelin olemassaoloon on jotakin Syyrian ja Jordanian väliltä, yleensä sijaiten lähempänä Syyriaa.
Tämän lisäksi Israelin ongelmana ovat oman maan palestiinalaiset, jotka eivät vuonna 1948 suostuneet ottamaan vastaan puolikasta maasta, vaan yrittivät ottaa kaiken. Sen seurauksena he eivät saaneet edes sitä puolikastaan. Gaza ja Länsiranta ovat täynnä palestiinalaisia, jotka haluavat tappaa juutalaiset sukupuuttoon.
Nykyuutisoinnin valossa näyttää siltä, että palestiinalaisongelma on Lähi-idän jos ei nyt ainoa niin ainakin merkittävin probleema. Tosiasiassa se on vain pieni osa Israelin ja arabien välistä konfliktia. Palestiinalaisongelma sattuu vain olemaan ainoa akuutti. Todella isossa kuviossa se on merkitykseltään vähäinen.

Israel on selvinnyt yli kuusikymmentä vuotta vihamielisessä ympäristössä. Ensimmäiset kolmekymmentä vuotta se selvisi taistelemalla. Viholliset olivat ylivoimaisia, mutta yleensä heikommin aseistettuja ja joka kerran heikommin koulutettuja ja motivoituja. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut muutos. Israelin juutalaisväestön suhteellinen osuus verrattuna sitä ympäröiviin arabimaihin on pienentynyt huomattavasti. Vihollisen ylivoima on vielä suurempi kuin se oli Israelin levottomina alkuaikoina. Samalla konventionaalisen aseistuksen etumatka on jossain määrin pienentynyt ja aivan erityisesti on pienentynyt Israelin etumatka armeijan koulutuksen alalla. Motivaatioero lienee säilynyt samana.
Näillä pelinappuloilla Israelin aseman pitäisi siis olla selvästi huonompi. Kuitenkaan se ei ole joutunut tosisotaan itsenäisyytensä jälkipuoliskolla kertaakaan. Melkoinen ero alkupuoliskoon, jolloin otettiin yhteen muutaman vuoden välein. Horjuva rauhantila selittyy siis jollain uudella tekijällä.

Lähi-idän rauhan merkittävin tae on Israelin ydinasearsenaali. Sitä ympäröivät arabimaat tietävät, että ne saattaisivat voimansa yhdistämällä pystyä valtaamaan Israelin ja ajamaan juutalaiset kaksi metriä syvälle Välimereen ilman snorkkeleita. Paitsi jos Israel käyttäisi ydinaseita. Ja arabimaat tietävät, että Israel tekisi niin äärimmäisenä hätäkeinona. Puhutaan Simsonin optiosta; varmaa on, että joutuessaan tuhon partaalle Israel nukettaisi kaikki sitä vastaan hyökänneet valtiot.

Kuvitellaanpa, että Israel jonakin kauniina päivänä ilmoittaisi luopuneensa ydinaseistaan. Kansainväliset tarkastajat toteaisivat luotettavasti, että Israelilla ei enää ole hallussaan mitään joukkotuhoaseita eikä sillä ole myöskään mahdollisuuksia rakentaa niitä tuottavaa teknologiaa kohtuullisessa ajassa. En tiedä millaisia vedonlyöntikertoimia Ladbrokes tarjoaisi rauhan kestoajalle, mutta ihan varmaa on että ainakaan minulta ei saisi ykkösellä alkavaa kerrointa yli kymmenelle päivälle.

Moshe Dayan sanoi aikoinaan: Israelin on oltava kuin hullu koira, jonka kimppuun on liian vaarallista hyökätä. Arabimaat ovat tajunneet tämän. He voivat antaa palestiinalaisten ärsyttää Israelia ja kerätä sille huonoa PR:ää; se sataa suoraan arabien laariin. Mutta todellista tukea he eivät voi palestiinalaisille antaa eivätkä hyökätä Israelin kimppuun. Vielä. Ehkä israelilaiset eivät ole tajunneet, että arabit noudattavat Theodore Rooseveltin yli sata vuotta sitten sanomaksi väitettyä ohjetta: Diplomatia on taito sanoa "Kiltti koira" kunnes löydät tarpeeksi ison kepin.

Arabien tarpeeksi iso keppi on joko pakotettu ydinaseriisunta Israelille (ei erityisen hyvät saumat) tai sitten oma ydinase. Israelin politiikan kulmakivi onkin estää arabeja saamasta haltuunsa omaa ydinasetta ja tähän tarkoitukseen se on ollut valmis käyttämään voimaa aikaisemminkin. Eivätkä konstit rajoitu ydinreaktoreiden tuhoamiseen ilmaiskuin, Israel tekee tarvittaessa myös salamurhia.
Tähän asti konstit ovat toimineet. Nyt Israelilla on taas edessään ehkä historiansa kovin haaste tällä saralla Iranin ydinaseohjelman pysäyttämisessä. Israelin maine kansainvälisessä yhteisössä on jo niin huono, että väkivaltaiset konstit olisivat sille hyvin vahingollisia. Siksi on pakko yrittää diplomatiaa. Tosin selvää on, että jos diplomatia ei toimi, Israel turvautuu voimakeinoihin. Iran ei saa ydinasettaan valmiiksi muuten kuin onnistumalla salaamaan tuotannon kaikki vaiheet Israelilta eli Mossadilta.

Iranin ydinaseohjelma on kuitenkin vain yksittäistapaus. On lähes varmaa, että jonakin päivänä jollakin Israelin tuhoa haluavalla arabimaalla on käytettävissä riittävästi ydinaseita. Israel on kuin patoa tilkitsevä pikkupoika. Jonakin päivänä siltä loppuvat resurssit kesken tai sitten tulee vuoto, jota se ei ehdi huomata. Koska arabit haluavat tuhota juutalaiset, tämä ei voi näillä aksioomilla päättyä lopulta kuin yhdellä tavalla. Edessä on Holokausti 2.0. Voi olla, että siihen menee viisikymmentä vuotta tai sitten se on täällä viiden kuukauden kuluttua.

Israelilla on kuitenkin tapa välttyä tältä ja se on aksioomien muuttaminen. Kaksi oleellista aksioomaa ovat:
1. Arabit haluavat tuhota Israelin.
2. Israel käyttää ydinaseitaan vain viimeisenä keinona.

Kuten todettu, ydinasekapasiteetin olemassaolo eli jälkimmäinen aksiooma on tähän asti pelastanut Israelin. Jos ja kun sen viholliset saavat jonakin päivänä käsiinsä riittävästi joukkotuhoaseita, edes molemminpuolinen Harmageddon ei enää riitä Israelin olemassaolon jatkumiseen. Toisen aksiooman muuttaminen riittäisi. Se tarkoittaisi, että Israel iskisi ydinaseillaan - ja samalla konventionaalisillaan - ennaltaehkäisevästi. Tuloksena olisi Kuuden päivän sota potenssiin sata. Israel nukettaisi ympäröivät arabimaat kivikauteen eikä sen tarvitsisi pelätä ainakaan sataan vuoteen mitään. Tämän vaihtoehdon haittapuolet Israelille ovat niin ilmeiset, että se voitaneen unohtaa.

Jäljelle jää ensimmäisen aksiooman muuttaminen. Israelin on jollakin tavalla onnistuttava voittamaan arabikansojen sydämet ja mielet. Miten tämä onnistuisi, siitä tuskin on kellään aavistustakaan. Etenkin kun samalla pitäisi ylläpitää valmiutta tuhota potentiaaliset hyökkääjät, jotka ovat juuri niitä samoja tyyppejä joiden sydämet ja mielet pitäisi voittaa. Toisaalta Israelilla ei yksinkertaisesti enää ole muita vaihtoehtoja. Nykyisillä aksioomilla arabit voittavat lopulta. Pelkästään jo siitä syystä, että he voivat hävitä konventionaaliset taistelut vaikka kuinka usein, mutta Israelilla ei ole varaa yhteenkään tappioon.

maanantai 7. kesäkuuta 2010

Sivallus XCV

Urheilu-uutisia: Linnanmäellä käytiin joukkuevapaapainin maaottelu Somalia - Kurdistan. Voittaja jäi epäselväksi, mutta häviäjiä olivat jälleen kerran suomalaiset.

P.S. Samaan aikaan nettihesarin pääotsikossa:
Tutkija: Maahanmuuttajien kulttuurin tukeminen on mitätöntä Suomessa.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Sivallus XCIV

Rauhan saamiseksi Lähi-itään taitaa olla vain kaksi vaihtoehtoista ratkaisua.
A: Arabit lakkaavat haluamasta tappaa juutalaiset sukupuuttoon.
B: Juutalaiset lakkaavat haluamasta jäädä henkiin.

torstai 3. kesäkuuta 2010

Naimapuuhia ihmettelemässä

Useammassakin yhteydessä on ihmetelty etenkin koulutettujen citysinkkunaisten jäämistä naimattomaksi ja lapsettomaksi, tässä yksi esimerkki alan tiimoilta vellovasta keskustelusta. X-sukupolven naisten eli vuosina 1964-1978 syntyneiden viimeinen myyntipäivä alkaa olla käsillä.

Selitys naisten vanhapiikuuteen löytyy ihmisten pariutumisen preferensseistä. Varoitan jo etukäteen, että seuraavat toteamukset eivät tietenkään toimi yksilötasolla. Itse asiassa ne eivät toimi edes valtaosalla ihmisistä. Suurin osa ihmisistä pariutuu – tai jättää pariutumatta – täsmälleen samoja periaatteita noudattaen kuin aina ennenkin. Mutta jos tämä muuttunut tilanne koskee edes 20 % ikäluokasta, jo se on valtava määrä. Suomen mittakaavassa 12 000 ihmistä joka ikäluokkaa kohti, puhumattakaan kerrannaisvaikutuksista siihen loppuun 80 %:iin.

Elämänkumppania etsittäessä kolme kriteeriä käy ylitse muiden: älykkyys, sosioekonominen asema ja ulkonäkö. Näistä yksi on molemmille sukupuolille yhteinen kriteeri ja kaksi muuta vain toiselle ominaisia.

Älykkyydellä tarkoitetaan sitä, että ihminen etsii puolisoa, jonka älykkyys on kutakuinkin samalla tasolla kuin hänen omansa. Tietysti julkisesti kaikki sanovat haluavansa fiksun puolison – mutta tämä tarkoittaa ettei liian fiksua. Pelkistetysti sanottuna kyseessä on ainoastaan perusedellytys sille, että kumppaneilla on mahdollisuus olla henkisesti samalla aaltopituudella. Ihmiset eivät yleensä tietoisesti etsi samanälyistä puolisoa, mutta seurustelusuhteet joissa puolisoilla on huomattava älykkyysero päättyvät yleensä lyhyeen.

Sosioekonomisella asemalla tarkoitetaan sitä, että puolison halutaan olevan vähintään samassa ja mieluummin korkeammassa asemassa kuin itse on. Biologinen tausta tälle on kyvykkyydessä elättää jälkeläinen. Tämä ominaisuus on merkittävä vain naisille, jotka haluavat menestyvän miehen. Miehelle naisen sosioekonomisella asemalla ei ole suurta merkitystä.

Ulkonäöllä tarkoitetaan puolison seksuaalista viehättävyyttä. Biologinen tausta on terveen, lisääntymiskykyisen puolison löytäminen. Tämä taas on merkittävä vain miehille, koska naisen on oltava terve synnyttääkseen lapsia, miehelle taas riittää seisokin saaminen. Naiselle miehen ulkonäkö ei ole tärkeää (Ilkka Kanerva on yli kuusikymppisenäkin nuorten naisten suosiossa, mutta onko joku kuullut miesten fantasioivan Tarja Halosesta?).

X-sukupolvella ihmiskunnan vuosisataiset pariutumispreferenssit ovat keikahtaneet kumolleen (edelleen huomautus, että suurimpaan osaan tämä ei päde, tarkastellaan sitä vähän yli 20 %:ia, jota asia koskee). Aivan erityisesti asiaa tarkastellessa on kiinnitettävä huomio naisiin, koska nainen on pariutumisessa se krantumpi osapuoli. Jokainen mies tietää, mitä tapahtuisi jos olisi mahdollista asettaa ihmisiä absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen sen suhteen, kuinka viehättävänä vastakkainen sukupuoli heitä pitää. Jos olisi vaikka sata miestä ja sata naista, niin 80. viehättävä nainen kelpuuttaisi parittelukumppanikseen vain sellaiset miehet, jotka ovat 20 viehättävimmän joukossa. Toisinpäin taas 20. viehättävä mies kelpuuttaisi kenet tahansa 80 viehättävimmästä naisesta.

Tarkastellaan X-sukupolven naisia aluksi kun he ovat 20 – 30 –vuotiaita, sovitaan yksinkertaisuuden vuoksi että tästä lähtien tähän ikäryhmään viitataan 25-vuotiaina ja vastaavasti 30 – 40 –vuotiaisiin 35-vuotiaina.

Mikäli 25-vuotias nainen on keskimääräisen älykäs tai keskiarvon alapuolella, hän on todennäköisesti myös sosioekonomisesti keskitasoa tai sen alapuolella. Sama pätee vastaavan ikäisiin miehiin. Kyseinen nainen löytää itselleen puolison, joka on sosioekonomisesti samalla tasolla. Ongelmia tulee silloin, kun nainen on sekä älykäs että pitkälle koulutettu tai yleensä tuossa iässä vielä kouluttautumassa. Tällöin hänen älykkyystasollaan olevat samanikäiset miehet eivät sosioekonomisesti vastaa sitä tasoa, johon nainen tähtää. Nainen itse tuntee kuuluvansa ”ylempään luokkaan” koulutuksensa ansiosta. Samanikäinen, saman tason koulutuksen saanut mies ei kelpaa naiselle, koska miehen ekonominen asema ei vielä vastaa sitä tasoa, jota nainen häneltä edellyttää. Erikoista kyllä, tilanne on hieman helpompi kaikkein älykkäimmillä naisilla. Heille on tarjolla sosiaalisesti samalla tasolla olevia, samanälyisiä miehiä, vaikka nämä eivät ekonomiselta asemaltaan olekaan naisia korkeammalta. Keskinkertaisille, pitkälle koulutetuilla naisille ei ole tarjolla riittävästi samanälyisiä miehiä, jotka olisivat samalla tasolla edes sosiaaliselta asemaltaan, koska korkeakouluissa on naisenemmistö.
Lopputulos: melkoinen osa pitkälle koulutetuista naisista ei kelpuuta itselleen miestä 25-vuotiaana.

Seuraavassa ikäryhmässä – yksinkertaisuuden vuoksi puhutaan 35-vuotiaista – miehet ovat jo kohonneet riittävän korkealle ekonomisella tasolla. Tällöin älykkäälle, pitkälle koulutetulle naiselle toteutuvat molemmat kriteerit: sosioekonominen ja älykkyystaso. Ongelma tässä vaiheessa on se, että 35-vuotiaat naiset eivät enää vastaa miesten vaatimuksia. Älyllinen taso kyllä toteutuu, mutta rupsahtaminen on jo vienyt sen ulkonäön, jonka miehet kelpuuttaisivat.
Lopputulos: vain harva 25-vuotiaana naimattomaksi jäänyt nainen pääsee enää 35-vuotiaana naimisiin.

Voi tietysti esittää sen vastaväitteen, että X-sukupolvea edeltäneessäkin sukupolvessa sama yhteiskunnallinen tilanne toteutui, mutta naimattomuus oli paljon harvinaisempaa. Tämä on tietysti totta, mutta naimattomuuden harvinaisuus selittyy inertialla eli vitkaisuudella. Muuttuneen perustilanteen on oltava voimassa kaksi sukupolvea, jotta sen seuraukset vaikuttaisivat ihmisten käyttäytymiseen. Seuraava sukupolvi noudattaa yleensä edellisen käyttäytymismallia, vaikka olosuhteet olisivat muuttuneet, vasta sitä seuraava muuttaa käyttäytymistään. Tämän selittämiseksi otetaan käyttöön seuraavat 15 vuoden välein järjestetyt syntymävuoden mukaiset sukupolvinimitykset:

V-sukupolvi 1934-1948
W-sukupolvi 1949-1963

X-sukupolvi 1964-1978
Y-sukupolvi 1979-1993
Z-sukupolvi 1994-2008


V-sukupolven kasvaessa aikuisiksi Suomi oli vielä vahvasti agraarinen maa, jossa korkeakouluopiskelijan ja jopa ylioppilaan sosioekonominen status oli huimasti korkeampi kuin nykypäivänä. Pariutuminen toimi sosiaaliluokan mukaan sujuvasti.

W-sukupolven aikana tilanne muuttui. Tämä sukupolvi kuitenkin sovelsi vielä edellisen sukupolven pariutumismallia inertian takia. Perustilanne oli kuitenkin muuttunut edellä kuvailtuun X-sukupolven malliin, jossa pelkkä opiskelijastatus ei enää riittänyt korkeaan sosioekonomiseen statukseen. Pankkikielellä sanottuna tulevaa sosioekonomista statusta ei enää diskontattu köyhän opiskelijan elämäntilanteeseen.

X-sukupolven aikuistuessa yhteiskunnallinen perustilanne ei merkittävästi muuttunut W-sukupolvesta. Pariutumismalli muuttui, koska X-sukupolvi oli lapsuudesta asti kasvanut kyseiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Tuhannen euron kysymys on mitä tapahtuu tulevaisuudessa Y- ja Z-sukupolvien tullessa pariutumisikään?

Koska puolet Y-sukupolvesta on jo pariutumisiän saavuttanut, voidaan kysymykseen joltisenkinlaisella tarkkuudella vastata. Ei mitään. Ei vielä Y-sukupolven suhteen. Inertian takia. Y-sukupolvi on omaksunut X-sukupolven mallin ja muutos tapahtuu vasta Z-sukupolven tullessa pariutumisikään.

Aivan samoin kuin citysinkkuuden yleistyminen X-sukupolvessa, voidaan heikoista ennusmerkeistä päätellä Z-sukupolven trendi. Olihan citysinkkuudesta merkkejä havaittavissa jo W-sukupolvessa, samoin nykyään X- ja Y –sukupolvissa on havaittavissa merkkejä trendeistä, jotka vaikuttavat Y- ja Z-sukupolvien pariutumiseen.

X-sukupolven tilanne on siis seuraava: meillä on runsaasti pitkälle koulutettuja 35-vuotiaita, jotka ovat naimattomia. Inertian takia on odotettavissa, että sama tilanne vallitsee muutaman vuoden kuluttua Y-sukupolven keskuudessa. Tällöin pariutumistavoissa saattaa käynnistyä muutos, jonka avainasemassa ovat miehet.

35-vuotiaita naimattomia naisia on paljon, mutta on myös miehiä. Lisäksi on huomioitava, että avioliittomarkkinoille tulee korkeatasoisia, eronneita 35-vuotiaita miehiä. Moni X-sukupolven (ja myös Y:n) pitkälle koulutettu mies on mennyt nuorena naimisiin sellaisen naisen kanssa, jonka älykkyystaso ei vastaa hänen omaansa. Näin siksi, että kyseisen miehen tasoiset naiset eivät häntä huolineet. Nyt naisen ainoa etu (ulkonäkö) on mennyttä, joten yhteistä ei ole sitäkään vähää. Avioliitossa tulee ylipääsemättömiä ongelmia ja lopulta ero. Yhteiskuntaan tulee yksi katkeroitunut nainen (menetti miehen, jolla oli itseä korkeampi sosioekonominen asema) ja yksi mies, jonka vahvuutta avioliittomarkkinoilla ei kannata aliarvioida.

Mistä nämä miehet lähtevät etsimään uutta – tai ensimmäistä – puolisoa? Ei ikäistensä citysinkkujen joukosta, koska kahdesta miesten arvostamasta asiasta samanikäisillä naisilla jäljellä on vain yksi eli älykkyys. Vastoin naisten luuloa miehet eivät arvosta naisissa samaa asiaa kuin naiset miehissä eli sosioekonomista asemaa. (Toki miehetkin kuvittelevat naisten arvostavan miehissä samaa kuin miehet naisissa eli ulkonäköä. Noin yleisesti ottaen naisten harhaluulo asian suhteen on kuitenkin miesten vastaavaa selvästi suurempi.)
35-vuotiaat miehet etsivät puolison sieltä, missä tarpeet kohtaavat: he haluavat samaa älyä ja hyvää ulkonäköä. 25-vuotiaat naiset taas haluavat samaa älyä ja hyvää sosioekonomista asemaa. Looginen ratkaisu: X-sukupolven mies menee naimisiin Y-sukupolven naisen kanssa.
Tämä trendi on vielä harvinainen. Merkkejä siitä on kuitenkin jo havaittavissa, etenkin koulutetut X-sukupolven miehet ovat enenevissä määrin naimisissa itseään kymmenkunta vuotta nuoremman naisen kanssa. Harvinaisuus johtuu inertiasta, merkit taas kertovat siitä että seuraavassa sukupolvessa tapa yleistyy.

On odotettavissa, että melkoinen osa Y-sukupolven miehistä solmii avioliittonsa Z-sukupolven naisen kanssa. Tämä trendi voimistuu erityisesti korkeammin koulutetun väestön keskuudessa. Ratkaisu on looginen ja sen voi estää vain Y-miesten ja Z-naisten välisen sosiaalisen kosketuspinnan puuttuminen. Vastaväitteenä esitetty henkinen yhteensopimattomuus sukupolvien välillä ei pidä paikkaansa, älyssä kyse on oivalluskyvystä, ei niinkään elämänkokemuksesta ja yleistiedosta.

Yhteiskunnallisesti sukupolvien välisten avioliittojen yleistymisestä on ainakin se positiivinen seuraus, että ensisynnyttäjien keski-ikä laskee. Kun edes toinen puolisoista on jo taloudellisesti vakavaraisessa asemassa, on turvallisempaa perustaa perhe. Tätäkin voimallisempana tekijänä naisten nuorempaan synnytysikään on se, että miehet todennäköisesti haluavat saada lapsensa mieluummin alle kuin yli nelikymppisenä.
Ainakin yksi negatiivinen seuraus on myös pääteltävissä, mutta se vaikuttaa vasta tulevaisuudessa. Koska miehet kuolevat nuorempina, on odotettavissa että melkoisella osalla naisia on edessään parinkymmenen vuoden leskeys.

Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, yleistyykö ilmiö ja mitä muita yhteiskunnallisia seurauksia sillä on.