Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Sivallus XXII

Epätasa-arvoa:
Kun lapselta irtoaa maitohammas, hammaskeiju tuo hänelle kolikon.
Kun oma hammaskeijuni nyppäisi minulta irti tulehtuneen hampaan, hän ei antanut kolikkoa vaan kirjoitti helkutin ison laskun.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Tiedän paikan armahan

Ei, tällä kertaa otsikko ei viittaa Gynekologien Liiton tunnusmarssiin vaan isänmaamme pääkaupunkiin, Helsinkiin. Tässä kirjoituksessa sana "Helsinki" pitää sisällään kaikki mahdolliset Espoot, Vantaat, Nurmijärvet, Keravat ja mitä siinä ympäristössä nyt ikinä onkaan. Espoota ja muita vastaavia voi ruveta sanomaan kaupungiksi heti kun lepakko luokitellaan linnuksi sillä perusteella, että se on tasalämpöinen ja lentää.

Aina silloin tällöin maaseudulla asuva kansalainen joutuu hesalaisen kanssa keskusteluun aiheesta "miten ihmeessä siellä Helsingin ulkopuolella voi elää". Helsinkiläisten ihmetyksen aiheet voi laatia kahteen perustyyppiin, positiiviseen ja negatiiviseen. Positiivisessa keskusteluvaihtoehdossa hesalainen kertoo, kuinka valtavan paljon hyviä puolia Helsingissä on maaseutuun verrattuna. Negatiivisessa versiossa maalaisjuntti saa kuulla, kuinka karmeaa maalla on Helsingin ihanuuteen verrattuna. Sen verran kokemusta alasta löytyy, että heitän pari tyypillistä tapausta, H = hän eli hesalainen, M = minä eli maalainen.

Positiivinen keskustelu:
H: Meillä on kaikkea mahdollista, ravintoloita on hinkuintialaisesta uggabuggalaiseen ja kulttuuritarjontaa piisaa baletista oopperaan. Teillä on kuntakeskuksessa yksi pizzeria ja yksi tavallinen ravintola, koulukeskuksessa esitetään elokuva kerran viikossa.
M: Minua kun ei kiinnosta syöminen eikä teatterit.
H: No kyllä sinä nyt joskus käyt ulkona syömässä tai kulttuurimenoissa...
M: Niin käyn. Luultavasti ihan yhtä usein kuin sinäkin ja sen tarpeen tyydyttämiseen riittää se, mitä täältä löytyy ja vielä jää ylikin.

Negatiivinen keskustelu:
H: Kuinka joku voi elää metsän keskellä, hiljaisuudessa vailla kaupungin sykettä?
M: Minä pidän siitä.
H: Mutta eihän täällä koskaan tapahdu mitään.
M: Kyllä täällä liikettä on. Jos katsoo ulos, voi vielä nähdä lumessa viikko sitten pihan poikki loikkineen ilveksen jäljet. Karhu tosin nukkuu talviunta, pesä on tuossa vajaan kilometrin päässä. Naapurikylällä susi teki viime kesänä pahaa jälkeä lammaskatraassa.
H: Hui kamalaa! Miten sinä oikein uskallat liikkua täällä?
M: Suhteellisuudentajua. Viimeisen sadan vuoden aikana suurpedot ovat tappaneet Suomessa yhden ihmisen. Liikenneonnettomuuksissa on pelkästään tämän kunnan alueella viimeisen viiden vuoden aikana kuollut moninkertainen määrä ihmisiä. Miten sinä oikein uskallat ajaa autoa?

Molemmissa tapauksissa yleisin lopputulos on närkästynyt hesalainen, joka kommentoi jotakin siihen suuntaan, että kyllä Helsinki on ainoa paikka Suomessa, missä ihminen voi asua eikä hän tajua alkuunkaan, kuinka kukaan haluaa olla täällä junttilassa. Yleensä tapaan kääntää veistä haavassa huomauttamalla hesalaisille epämiellyttävästä tosiseikasta paikkojen miellyttävyyden suhteen.
Kun ihmisellä on työpaikka Helsingissä, hänen on tietysti asuttava siellä. Jos hänellä on työpaikka maalla, hän asuu vastaavasti siellä. Jonain päivänä koittaa kesäloma tai vain viikonloppu. Tällöin ihminen saa vapaasti päättää, missä hän on. Tällöin liikenneverkko ruuhkautuu ihmisten pyrkiessä sinne, missä he mieluiten viettävät aikaansa. Koska Helsinki siellä asuvien mukaan on maan ainoa siedettävä paikkakunta, pysyvät hesalaiset siellä ja joka kesäperjantai maantiet ovat tukossa Helsinkiin matkaavista junteista. Vastaavasti sunnuntai-iltaisin ruuhka on toiseen suuntaan.

Vaan kun asia ei tietenkään ole näin. Olen aina tietoisesti koettanut välttää ruuhka-aikoina liikkumista, mutta joskus olen tilanteen pakottamana joutunut niin tekemään. Kuten kahtena edellisenä juhannuksena.
Viime vuoden juhannuksena jouduin sunnuntaina ajamaan etelän suuntaan paluuliikenteen seassa jonkin matkaa, onneksi alle sata kilometriä. Muutamaan kertaan liikenne seisoi täysin, pisin pysähdys oli varttitunti. Määränpäässä piti vain käydä kääntymässä ja heti takaisin paluumatkalle. Jonot seisoivat yhä etelän suuntaan, omaan menosuuntaan eli pohjoiseen kulki muutama hassu auto. Ajallisesti menomatkaan kului 2,5-kertainen aika paluuseen verrattuna.
Tänä juhannuksena ajoin torstai-iltana etelän suuntaan parisataa kilometriä. Reitin olin - onnekkaan sattuman eli lähtö- ja maalipaikkojen sijainnin ansiosta - onnistunut valitsemaan siten, että vältin pahimmat valtatiet. Siitä huolimatta vastaantuleva liikenne oli moninkertaista samaan suuntaan menevään nähden.

Tilanne miellyttävyysakselilla Helsinki - muu Suomi ei ole näin paha kuin liikennemääristä voisi päätellä. Se on vielä pahempi. Helsingissä asuu vähän toista miljoonaa asukasta. Muualla Suomessa asukkaita on nelinkertainen määrä. Jos prosentuaalisesti edes neljäsosa muun Suomen asukkaista pitäisi Helsinkiä yhtä houkuttelevana kuin helsinkiläiset muuta Suomea, ei liikennemäärissä olisi mitään suuntakohtaista eroa perjantaisin ja sunnuntaisin. Vielä rautalangasta: jos 40 % helsinkiläisistä suuntaa kohti pohjoista, riittäisi vastapainoksi että 10 % muista suuntaisi kohti Helsinkiä.

Lupaan uskoa hesalaisten lööperiin kaupungin ihanuudesta edes osittain heti yhden ehdon toteuduttua. Näyttäkää minulle yksikin maaseudulla asuva, joka omistaa Helsingin keskustasta kerrostaloasunnon ja matkustaa sinne jokaisena kesäviikonloppuna sekä viettää siellä kesälomansa. Talvisaikaan asunto on tietysti tyhjillään.
Vastakkaisia esimerkkejä - asunto Helsingissä, mökki maaseudulla - löytyy satoja tuhansia.
Hesalaisten into hankkia kesämökkejä on niin huikea, että täällä maalla mökin hinnalla saa isomman ja paremmin varustetun omakotitalon. Mistä hitosta niillä riittää rahaa, kun asuminen Helsingissä on kustannuksiltaan yli kaksinkertaista? Tuttu kiinteistövälittäjä tosin sanoi tässä, että useimmat hesalaiset mökin etsijät kertovat, että sekä talo että auto ovat jo velaksi. Ja sitten pitäisi vielä saada mökki. Lisäsi vielä, että mökkikauppa seisoo nyt tosi pahasti ja hinnat tulevat kohta reilusti alas. Siinä voi olla velkarahalla ostetun mökin myyjä ihmeissään.

Kun on lyönyt näitä faktoja pöytään, alkavat hesalaiset suuttua ihan tosissaan. Sitten alkaa tulla se vanha litania maataloustuista (mitä helvetin tekemistä tällä on nykyisten maalla asujien kanssa, aika harva saa elantonsa alkutuotannosta) ja siitä, kuinka hesalaiset elättävät muuta maata kaikenlaisilla valtiontuilla.

Tähän pitää sitten todeta, että kyllä meille sopisi oikein hyvin että kaikki tuet lakkautettaisiin, kunhan sen vastapainoksi luotaisiin maaseudulle valtion työpaikkoja asukaslukuun nähden samassa suhteessa kuin Helsinkiin! Useimmissa maaseutukunnissa ainoa valtion työllistäjä lienee poliisi, aika monessa kunnassa ei enää ole edes sitä. Jos tähän pitäjään tulisi vaikka Ajoneuvohallintokeskus tai mikä tahansa muu valtion instanssi, niin tervemenoa valtiontuet eikä itketä perään. Etenkin kun valtion viraston tulon seurauksena kunnan kaupalliset palvelut saisivat lisäkäyttäjien myötä piristysruiskeen eli kerrannaisvaikutukset olisivat huikeat. Syntyviä lisätyöpaikkoja olisi luultavasti kaksinkertainen määrä siihen nähden, mitä valtion virasto suoranaisesti toisi mukanaan.

Eikä kyse ole pelkästään työpaikoista tai valtionhallinnosta. Ei täällä ole erityisemmin ollut havaintoja kansallisoopperasta, kansallisbaletista tai kansallisteatterista, mitkä ovat kaikki valtion varoilla kustannettuja. Miksi muuten sanan "kansallis-" tilalle ei vaihdeta "stadilais-"? "Lois-" kuulostaisi turhan ilkeältä, vaikka onkin realistinen. Oopperatalo olisi pitänyt rakentaa vaikka Jämsään, ei Helsinkiin! Jos kyseessä on kerran kansallisooppera, olisi oikein että kansallisia instituutioita hajasijoitettaisiin. Nyt maakunnista oopperaan menijät tuovat majoitus- ravintola- ja muut rahansa Helsinkiin. Jos he tulisivat Jämsään, tuskin sielläkään enää valtion tukirahoja tarvittaisiin nykyistä epäoikeudenmukaisuutta tasaamaan. Olisi oikeudenmukaisempaakin, että suomalaisilla olisi lyhyempi matka kansalliseen instituutioon, kun se sijaitsisi Keski-Suomessa eikä nykyisellä paikallaan syrjäisessä rannikkokaupungissa.

Mikä hiton idea Aleksanteri I:llä oli sitä paitsi sijoittaa pääkaupunki logistisesti noin älyttömälle paikalle niemenkärkeen? Jos pyydettäisiin neitseelliseltä Suomen kartalta näyttämään paikka, mikä on sijainniltaan huonoin mahdollinen pääkaupungille, Helsinginniemi olisi takuulla Top 10:ssä. Aleksanterin syyksi ei sentään voi pistää nykyistä sijainnista aiheutuvaa riesaa eli surkeaa ilmastoa. Tuuli vaivasi varmaan jo tuolloinkin, mutta talvet olivat vielä kunnon talvia. Vetäistäänpä tähän vielä se suomalaisten vakiokortti eli mitä talvella Helsinkiin saapuvat ulkomaalaisetkin ajattelevat maastamme nähdessään loskaisen, sateisen ja ankean kaupungin? Suomen lipun värit ovat lumenvalkoinen ja taivaansininen, mutta jos niitä päätettäisiin nykypäivänä helsinkiläisten toimesta, kuvaavammat olisivat loskanruskea ja sateisenharmaa.

perjantai 19. kesäkuuta 2009

Kansanterveyden hyväksi

Suomessa on tunnetusti maailman terveimmät lapset. Maailman terveimmistä lapsista kehittyvät kuitenkin maailman sairaimmat aikuiset. Suomalaisista miehistä normaalipainoisia on enää 33 prosenttia ja naisista 48 prosenttia. Todellisen tilanteen karmeus ei paljastu edes näistä luvuista. Erityisesti naisissa on runsaasti huonokuntoisia laihoja läskejä. He mahtuvat kyllä normaalipainoisen indeksirajoihin, mutta ovat kuihduttaneet itsestään lihakset pois liikkumattomuudellaan ja läskit hyllyvät, vaikka painoindeksi näyttääkin arvoa 24 - suunnilleen samaa kuin rasvaprosentti. Miehissä ilmiö on harvinaisempi. Vastapainoksi löytyy sitten lihaksikkaita painoindeksin ylipainoisiksi luokittelemia, joilla rasvaprosentti on alle kymmenen. Hyväkuntoisia, terveitä ylipainoisia on kuitenkin murto-osa huonokuntoisten, sairaiden normaalipainoisten määrästä.

Tuleva puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen julisti läskin maamme pahaksi viholliseksi. Paha on pistää vihulaiselle kampoihin, jos puolet armeijaa hyytyy kiivetessään portaita pitkin toiseen kerrokseen ilman täyspakkaustakin.

Kouluissa liikuntatuntien määrä on pudonnut jokaisessa uudistuksessa. Toisaalta on laskettu, että sen vastapainoksi urheiluseurojen toimintaan osallistuvien lasten ja nuorten määrä on kasvanut. Samaten numerot osoittavat, että lasten ja nuorten keskimääräinen liikuntamäärä ei ole kovin paljon suositeltavaa pienempi. Tosiasiassa kyse on siitä, että muutamat nuoret liikkuvat ja harrastavat valtavasti, kun taas valtaosa istuu tietokoneen ääressä syömässä hampurilaisia ja lipittämässä kokista. Keskiarvoliikkujia on vain aniharva. Tulee mieleen tarina kolmesta tilastotieteilijästä sorsametsällä: ensimmäinen ampui aivan liian eteen, toinen aivan liian taakse, jolloin kolmas hihkui: "Me osuttiin siihen!"

Epäterveellisten elämäntapojen, urheiluharrastusten puuttumisen ja ennen kaikkea arkisen hyötyliikunnan katoamisen takia kansan kunto on pahasti rapistunut. Heikosta fyysistä kunnosta seuraa enemmän sairauspoissaoloja, mielenterveysongelmia ja terveydenhoitokuluja ylipäätään.

Asialle on tehtävä jotakin. Tunnetusti ihmisluonto on semmoinen, että ilman keppiä tai porkkanaa ei tapahdu mitään. Muutama vuosi sitten Esko Aho kokeili keppiä ehdottaen terveydenhuoltomaksuja riippuvaisiksi potilaan elintavoista. Teilaus oli välitön. Yksityisellä puolella firmat ovat havainneet porkkanan tarjoamisen olevan taloudellisesti kannattavaa. Tunnetuin esimerkki lienee Pekkaniska.

Parhaaksi fyysisen kunnon ja yleisen terveyden fyysiseksi mittariksi on havaittu aerobinen peruskestävyys. Tältä pohjalta lähdin miettimään järjestelmää, jossa fyysinen kunto olisi helposti mitattavissa ja jossa ihmisille tarjottaisiin kepin sijasta selvää porkkanaa itsensä hoitamisesta. Tämä esitys on vapaasti käytettävissä ja sovellettavissa.

Kustannustehokkain ja yksinkertaisin tapa mitata fyysistä kestävyyttä on vanha kunnon Cooperin testi. Ihmisten kunnon mittaamiseksi luodaan organisaatio, joka järjestää testejä eri paikkakunnilla. Testiin osallistuminen on täysin vapaaehtoista. Mikäli osanottaja saavuttaa testissä riittävän hyvän tuloksen, valtio maksaa tilille rahaa verottomana stipendinä.

Yksityiskohdittain järjestelmä toimii seuraavasti:

1. Organisaatio saapuu Takahikiälle, jossa on ilmoitettu etukäteen testin järjestämisestä.

2. Osallistuja maksaa osanottomaksun (esim. 20 €) testin järjestäjälle ja todistaa henkilöllisyytensä. Kuka tahansa Suomen kansalainen saa osallistua testiin vuoden aikana niin usein kuin ikinä haluaa, kunhan maksaa osanottomaksun joka kerralta erikseen. Vuoden paras tulos ratkaisee.

3. Ajanotto tapahtuu chip-menetelmällä, jossa ajanottopisteet on viritetty urheilukentälle 100 metrin välein. Tällöin 12 minuutin aikana saadaan Cooperin tulos 100 metrin tarkkuudella automaattisesti. Huijaaminen on käytännössä mahdotonta ja saavutettu tarkkuus on riittävä.

4. Testin järjestäjät raportoivat tulokset yhteiseen tietokantaan.

5. Vuoden lopussa tietokannasta katsotaan jokaisen osallistuneen paras tulos ja maksetaan tilille verottomana stipendinä sitä vastaava rahasumma. Stipendejä on kolme luokkaa, A = 1000 €, B = 300 €, C = 100 €.

6. Suurimman eli A-stipendin saa, mikäli tulos ylittää rajan 3000 - x ∙ 100, missä x on henkilön täydet ikävuosikymmenet. Esimerkki: 32-vuotiaalle stipendiraja on 3000 - 3 ∙ 100 = 2700 metriä. B-stipendin saa, jos tulos on suurempi kuin A-raja - 200 m, C-stipendin jos tulos on suurempi kuin A-raja - 400 m.

Järjestelmän kustannusarvion teko on hyvin hankalaa stipendimaksujen suuruuden osalta. Järjestelmä suosii jonkin verran nuoria, koska iän karttuessa testitulokset putoavat enemmän kuin 100 m / 10 ikävuotta, mikä on järjestelmässä ehdotettu stipendirajojen pudotus. Ehdotettu järjestelmä on myös sukupuolineutraali, mikä ei mene läpi koska feministit vaativat tasa-arvon nimissä naisille noin 200 m pienemmät rajat kuin miehille. Oletetaan kuitenkin, että erinomaiseen tulokseen eli A-rajaan kykenee noin 10 % noin viiden miljoonan peruspopulaatiosta, B-rajaan 20 % ja C-rajaan 30 %. Tällöin stipendikustannukset olisivat 950 miljoonaa euroa vuodessa.

Ei valtiolla riitä rahat, sanotaan välittömästi. Noin miljardin euron lisäbudjetti! Mutta mietitäänpä tarkemmin. Kyseessä ei ole oikeasti mikään muu kuin rahan siirto taskusta A taskuun B. Jos ja kun homma maksetaan verovaroista, kansalaiset sen maksavat. Tällöin kaikilta kerätyt varat siirtyvät niille, jotka pitävät itsestään huolta. Nettomaksajina ovat huonokuntoiset, nettohyötyjinä hyväkuntoiset. Stipendit eivät siis oikeasti muuta veronmaksajille kouraan jäävää rahasummaa yhtään mitenkään, ainoastaan kohdentavat sitä toisin.

Jokainen liikeyritys tarttuu hanakasti tilaisuuteen tehdä ilmaista rahaa. Sijoita euro, saat kaksi takaisin antaa uskomattoman voittoprosentin. Tässä valtiolle tarjoutuu erinomainen tilaisuus tehdä rahaa nollariskillä. Stipendijärjestelmä ei kokonaisuutena maksa mitään, mutta kannustaa ihmisiä pitämään itsestään huolta, jolloin sairauspoissaolot ja terveydenhuoltokustannukset putoavat. Tupakan ja alkoholin kulutus taatusti vähenee.

Järjestelmän todelliset kustannukset jäävät siitä vastaavan organisaation ylläpitoon. Sen suuruutta on vaikea arvioida, mutta vedetään varmuuden vuoksi yläkanttiin.
Oletetaan, että vähän alle puolet kansasta juoksee Cooperin ja jokin prosentti tekee sen useammin kuin kerran. Tällöin vuosittaisia suorituksia tulisi kolme miljoonaa, mikä on taatusti yläkanttiin.
Cooperia pystyy radalla juoksemaan kerralla noin 30 henkeä. Oletetaan keskiarvoksi 20 henkeä per testikerta. Tällöin testejä pitäisi järjestää 3 000 000 / 20 = 150 000 kappaletta.
Testi kestää 12 minuuttia. Oletetaan, että kaikkine esi- ja jälkihoitoineen niitä kyetään järjestämään kolme tunnissa ja yksi testaajapari (testin järjestäminen vaatinee aina kaksi henkilöä) työskentelee puhtaasti testien parissa viisi tuntia päivässä. Tällöin vaaditaan 150 000 / 15 = 10 000 testaajaparityöpäivää.
Koska testien suorittaminen käytännössä rajoittuu huhti-syyskuuhun, käytössä on noin 100 työpäivää / testipari. Tällöin testaajapareja tarvitaan 10 000 / 100 = 100 eli yhteensä 200 testaajaa.
Testaajien lisäksi organisaatiossa on oltava hallinnollinen yksikkö. Tämä vaatinee noin 50 henkilöä. Testaajien työ on kausiluontoista, joten heidät voidaan palkata kesätyöläisiksi, joka osaltaan parantaa opiskelijoiden kesätyötilannetta. Hallintokoneisto olisi ympärivuotinen.
Kaiken kaikkiaan organisaatiossa tehdään siis 50 + 200/2 = 150 miestyövuotta vuodessa. Logistiset kustannukset ovat pienet, koostuen kertaluonteisista investoinneista ajanottolaitteisiin ja tietotekniikkaan, kuljetuskustannukset ovat kohtuulliset. Suurin kustannuserä koituu palkkakuluista. Nekin ovat kohtuulliset, koska opiskelijat tekevät mittaustyöt matalapalkkaisena hommana. Arvioidaan, että organisaation kustannukset ovat 60 000 euroa miestyövuotta kohti. Tekee yhdeksän miljoonaa euroa vuodessa.

Alle kymmenen miljoonan euron kustannuksin kyetään siis saamaan aikaan järjestelmä, joka kannustaa tehokkaasti ihmisiä liikkumaan, vähentää terveydenhoitokustannuksia ja parantaa puolustuskykyämme. Lisäksi osanottomaksu keventää organisaatiota ja kattaa melkoisen osan kustannuksista.

Erityisesti järjestelmä auttaa nuorten liikuntaan kannustamisessa. Parikymppiselle tuhat euroa on tosi iso raha. Jos sen saa hilppasemalla 2800 metriä Cooperissa, niin tupakka ja viina jäävät vähemmälle ja liikuntaharrastus - joka toivon mukaan jatkuu vanhemmallakin iällä - saa kummasti lisäpotkua. Jo 100 euroa on monelle riittävä kannustin treenata sen verran, että pääsee 2400 metriin.

Vanhemmiten stipendeille pääseminen on taulukoista päätellen suhteellisesti vaikeampaa, mikä onkin hyvä. Budjetti pysyy pienempänä, toisaalta ikääntyvä haluaa pysyä hyvässä kunnossa saadakseen stipendejä ja kehuakseen kavereille.

Armeijan näkövinkkelistä katsottuna ajatusta tervehditään varmasti innolla. Varusmiesaines on jo sisään tullessaan kovakuntoisempaa, kun jo 15-vuotiaat pystyvät saamaan stipendejä hyvästä kunnostaan. Viisi vuotta myöhemmin, varusmiespalveluksen aikoihin, kunto on entistä kovempi. Reserviläisetkin pitävät itsensä paremmassa kunnossa eikä kaikille käy kuten huomasin luokkakokouksen saunassa taannoin: jätkistä minä olin ainoa, jolle ylioppilaspuvusta olisi mahtunut ylle muutakin kuin solmio.

Lopuksi vielä taulukko esitetyistä rajoista ja stipendeistä:
Ikä A (1000 €) B (300 €) C (100 €)
10-19 2900 2700 2500
20-29 2800 2600 2400
30-39 2700 2500 2300
40-49 2600 2400 2200
50-59 2500 2300 2100
60-69 2400 2200 2000
70-79 2300 2100 1900
80-89 2200 2000 1800

Tässä vertailukohtaa siitä, millaiset tulokset ovat missäkin ikäluokassa erinomaisia, hyviä, huonoja jne.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Sivallus XXI

Demarit ja muukin vasemmisto ottivat eurovaaleissa pahasti takkiinsa, mistä olkaamme iloisia. Demarit esittivät tyypilliseen tapaansa yhdeksi syyksi matalan äänestysprosentin. Tunnettu fakta kautta historian on ollut, että aktiivisuuden ollessa alhainen demarit pärjäävät huonosti. Pikkuisen logiikkaa:
1) On typerää jättää äänestämättä, koska äänestäminen on demokratiassa keino vaikuttaa.
2) Tyhmät jättävät äänestämättä, fiksut eivät.
3) Jos äänestysprosentti on korkea, enemmän tyhmiä on mennyt vaaliuurnille.
4) Tällöin demarit pärjäävät paremmin.
5) Mitä voimme siis päätellä demarien kannattajista?

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Risti ei ole valttia

Olin viikko sitten ristiäisissä. Tilaisuudessa kävin kelaamaan, kuinka kauan on edellisestä kerrasta, kun olin vastaavassa juhlatilaisuudessa. Suvussa on ollut sukupolvien välinen kuilu eikä lapsia ole liiemmin maailmaan ilmaantunut. Päädyin siihen, että edellisestä ristiäiskäynnistä on kulunut aika tarkkaan seitsemäntoista vuotta. Tässä välissä on ollut kahdet pienimuotoiset ristiäiset, joissa on ollut läsnä vanhempien lisäksi vain isovanhemmat ja kummit sekä kahdet isommat, joihin on kyllä kutsu tullut mutta olen jättänyt periaatteesta menemättä.

Edellisen kerran ristiäisissä ollessa tunsin oloni äärimmäisen vaivautuneeksi ja hankalaksi. Oli vaikeaa hyväksyä taikauskoisia, viattomaan lapseen kohdistuvia ugga-bugga -rituaaleja. Siksi pari seuraavaa kertaa jäi väliin, puhtaasti oman oloni takia. Rippijuhliinkaan en osallistunut, sen sijaan häät ja hautajaiset eivät tuottaneet ongelmia. Syynä oli se, että vedin uskonnollisen propagandan rajan aikuisuuteen. Jos täysi-ikäinen ihminen haluaa kuulua uskonnolliseen yhteisöön ja elää sen riittien mukaisesti, siitä vaan, tuumasin. Mutta vauvojen ja lasten uskonnollisiin menoihin en halunnut ottaa osaa.

Viime vuosina suhtautumiseni on muuttunut - hmm, voiko tässä yhteydessä käyttää sanaa suvaitsevaisemmaksi? Joka tapauksessa en enää kokenut samanlaista henkistä tuskaa ristiäisissä kuin edellisellä kerralla ja tiesin sen jo etukäteen. Siksi olikin hyvä tarkkailla menoja ulkopuolisen näkökulmasta.

Päädyin seuraaviin johtopäätöksiin:

1) Uskonnossa tärkeitä ovat riitit, ei uskonnon sisältö.
2) Kristinuskon asema perustuu vain perinteeseen eikä se ole enää kilpailukykyinen.
3) Kirkko on tehnyt virheen korostaessaan uskon yksilöllisyyttä yhteisöllisyyden kustannuksella.


Riittien vahvuus on niiden suorittajan karismaattisuudessa. Juhlat pidettiin perheen kodissa ja jotenkin odotin, että pappi ottaisi tilan haltuunsa sisään astuessaan. Eikö mitä, paikalle ilmestyi keski-ikäinen naispappi, jonka saapumista en edes aluksi huomannut. Koko olemus oli kasaan lysähtäneen anteeksipyytävä. Kuplivaa karismaa oli kuin viikon ajan heinäkuisessa auringonpaisteessa seisseessä korkittomassa vissypullossa. Kastemenot hän suoritti hiljaisella, monotonisella äänellä. Eipä ollut juuri pelkoa yleisön tempautumisesta uskonnolliseen transsitilaan. Isämeitä meni tyylillä "kyllä minä tiedän, että tämä on teistäkin vähän noloa, mutta se nyt vain on luettava." Tuli mieleen, että Paavali tiesi, mistä puhui sanoessaan että "nainen vaietkoon seurakunnassa." Uskonnolliset johtajat ovat aina olleet karismaattisia miehiä. Kristinuskon onneksi sillä oli Paavali, muuten koko lahko olisi vaipunut kymmenien muiden samankaltaisten kanssa unohduksiin. Jos kristinuskon levittäminen olisi jäänyt alkuperäisten kahdentoista apostolin hommaksi, niin köpelösti olisi käynyt, lepsuilevasta Jeesuksesta nyt puhumattakaan. Paavali teki duunin, loi Kristuslegendan, reissasi ympäri maailmaa puhumassa, piti porukan kurissa ja Jahven nuhteessa. Hän olisi voinut valita ihan yhtä hyvin jonkin muunkin uskonnon. Se että meillä on kristinusko, on pitkälti sattumaa.

Muutama päivä ristiäisten jälkeen satuin työmatkalla kävelemään kirkon ohi. Pihalla oli tuttu pappi, vaihdoimme pari sanaa. En voinut olla vertaamatta häntä tuohon äsken mainitsemaani naispappiin. Ennen häneen tutustumistani olin kuullut miestä useinkin, ollut parikin kertaa tilaisuudessa jossa olin nähnyt hänet puhujanpöntössä tai saarnastuolissa. Olin saanut tulisieluisen, jykevän saarnamiehen vaikutelman. Kun sitten aikoinaan tutustuin häneen lähemmin, olin todella hämmästynyt tajutessani miehen olevan niukasti yli 170-senttinen. Olin jotenkin kuvitellut hänet lähes 190-senttiseksi jättiläiseksi. Karisma, se sen teki. Jos hän olisi vähänkään hihhuleihin kallellaan, Nokian herätys saisi kovan kilpailijan. Onneksi ei, muistan kyllä oikein hyvin olleeni todistajana hänen piikitellessään eräässä vapaamuotoisessa keskustelussa lestadiolaisuuden tiukkapipoisuutta. Paikalla ollut lessujen johtohahmo ei sanonut mitään, mutta oli naama norsunperseenä.

Tämä pappi on erinomainen esimerkki siitä, että uskonnollisen johtajan on ennen muuta oltava karismaattinen. Ennen tilanne oli papeille helpompi, kun ammatinvalintavaihtoehtoja ja kilpailua oli vähemmin. Monet fiksutkin miehet hakeutuivat papin hommiin eikä evlutkirkolla ollut käytännössä mitään merkittävää vastavoimaa. Nykyisessä uskontojen kirjossa ja maallistumisessa entistä heikkolahjaisemmalla pappisaineksella on tekemistä.

Riittien suorittajat eivät nykyään muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole riittävän karismaattisia tehtäväänsä. Siksi riittien voima on vain niiden perinteessä; näin on aina (eli muutama sata vuotta) tehty. Kysykääpä nuorelta parilta, miksi he haluavat kirkkohäät. Aika harva vastaa haluavansa mennä naimisiin Jahven silmien edessä, suurin osa sanoo että se on kaunis perinne. Entä ristiäiset? Annetaan lapselle nimi ja esitellään tulokas suvulle, on vastaus. Eihän siitä ole kirkon mukaan kyse, vaan siitä, että lapsi otetaan seurakunnan jäseneksi. Molemmissa tapauksissa kyse on siitä, että tapahtuma valitaan perinteen, ei uskonnon takia.

Jos joku perustaisi nyt uskonnon, jolla olisi kristinuskon rituaalit, kyseisellä uskonnolla ei olisi mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Kristinuskon voima kumpuaa sen perinteestä. Muutama sata vuotta sitten jumalanpalveluksella oli kansan keskuudessa jääkiekon MM-finaalia vastaava viihdearvo. Ei ollut televisioita, kylpylähotelleja tai etelänlomia kilpailemassa kansan suosiosta. Kun tarkastelee perinteistä jumalanpalvelusta ja suhteuttaa sen syntyaikaansa, tajuaa todistavansa viimeisen päälle laskelmoitua viihdespektaakkelia. Lähin nykyinen vastine on Madonnan konsertti. Nykyaikaisena viihdetapahtumana jumalanpalvelus on auttamatta ajastaan jäänyt ja kirkko tietää sen. Siksi siellä onkin kehitetty kaikenlaisia muita oheistuotteita, lähinnä nuorisotoimintaa. Jeesus tiesi mitä teki sanoessaan "antakaa lasten tulla minun luokseni", nuoret on helpompi aivopestä. Kaikkein hauskin keksintö on Tuomasmessu, eräänlainen Jahve Light -versio.

Kristinusko ei kykene kilpailemaan muun viihteen kanssa. Mutta ei sen oikeastaan tarvitsekaan, riittää että se pystyy lyömään muut uskonnot. Vähintään 80 % populaatiosta on joka tapauksessa sellaista, että tarvitsee ainakin jonkinlaisen uskomusjärjestelmän.

Tässä evlutkirkko on valinnut äkkiseltään järkevältä kuulostavan strategian. On todettu, että ihmisiä on moneen lähtöön ja siksi kirkossa on katto korkealla ja seinät kaukana toisistaan, jotta mahdollisimman moni mahtuisi mukaan. Tiukemmalla linjalla pysyttäessä lähes kaikki herätysliikkeet olisi heitetty pihalle ja naispappeuden vastustajia ei olisi siedetty näinkään pitkään - tosin naispappeuttakaan ei olisi tullut, mikäli luterilaiset eivät olisi heittäneet Uutta Testamenttia samaan romukoppaan, jossa Vanha on lojunut jo joitakin satoja vuosia.

Strategia toimii aluksi hyvin. Kirkon jäsenmäärä pysyy suurena, mutta korkea katto ja kaukana olevat seinät aiheuttavat avoimen paikan kammon. Kirkossa on yksinkertaisesti henkisesti liian väljää, jos kaikki on sallittua. Suuri osa ihmisistä kaipaa elämäänsä ulkopuolista kurinpitäjää ja yhteisöä. Kun niitä ei kirkosta löydy, ihmiset etsivät tarpeensa täyttäjän muualta ja ajautuvat ääriliikkeisiin. Melkoinen osa kirkosta eroajista on toki ihan tavallisia maallistujia, mutta muihin liikkeisiin liittyjät poikkeuksetta kääntyvät muslimeiksi, jehoviksi, mormoneiksi tai vastaaviksi. Eivätkä nämä porukat ole erityisemmin tunnettuja suvaitsevaisuudestaan tai avarakatseisuudesta. Yrittäkääpä nimetä yksikin evluteja suvaitsevampi poppoo, johon kirkosta on vetoa.

Evlutit joutuvat kilpailemaan tilanteessa, joissa heihin saa kohdistaa nössöyden takia vapaasti kritiikkiä, kun taas muslimeihin ja muihin vähemmistöihin ei. Jos islamia kohtaan esitetään kritiikkiä, vastaisku tulee ja heti. Evlutit antavat kaikkien kukkien kukkia, ja se on heikkouden merkki. Sen seurauksena muille sallitaan mielipiteitä, joita evluteille ei ikinä hyväksyttäisi. Mitro Revon menestys eurovaaleissa ja vuosia jatkunut mediasuosio on loistava esimerkki Jos yksikin luterilainen pappi esittäisi samoja uskonnollisia näkemyksiä - esimerkkinä naispappeuden hyväksymättömyys riittäköön - kuin tämä maltillinen ortodoksi, hänet leimattaisiin taantumukselliseksi hirviöksi.

Kirkon salliessa mahdollisimman paljon ajatussuuntia sisällään jokainen voi räätälöidä itselleen yksilöllisen uskonnollisen ratkaisun. Luulisi piispojen näkevän jo kirkon sisältä (lestadiolaiset, körttiläiset), että ahdasmielinen, tiukka kurinpito tuottaa uskonnon kannalta paremmat tulokset. Helvetin pelko voittaa yleensä valinnan vapauden. Yhteisö on jokaisen menestyvän uskonnon ydin, ei yksilö.

Mikä sitten on evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuus, erityisesti suhteessa Suomen tulevaan mahtiuskontoon islamiin? Kolme mahdollista skenaariota tulee mieleen.
1) Kirkko tekee ryhtiliikkeen, jolloin oppi muuttuu tiukemmaksi ja helvetillä pelottelu tulee taas muotiin. Suhtautuminen islamiin alkaa muistuttaa silmä silmästä -linjaa ja sen leviämiselle lyödään stoppi.
2) Kirkko jatkaa vanhalla linjallaan, näivettyy ja evankelis-luterilainen valtaväestö osin maallistuu tajutessaan kirkon osuuden elämässään rajoittuvan veronkantoon, osin taas siirtyy muihin uskontoihin. Islam ottaa maahanmuuton, voimakkaamman väestönkasvun ja joidenkin käännynnäisten ansiosta yli 50 % väestöosuuden noin 50 vuodessa.
3) Kirkko jatkaa vanhalla linjallaan vaihtoehdon 2 mukaisesti, mutta uudistuu lopulta sisältäpäin vaihtoehdon 1 suuntaan esim. lestadiolaisten ottaessa vallan. Seuraa turbulenssia ja levottomuuksia islamin suuntaan, mutta vähemmän kuin ykkösvaihtoehdossa. Kirkon jäsenmäärä säilyy yli 50 %:ssa suomalaisista.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Sivallus XX

Pentti Arajärveä mollataan usein ihan turhaan. Harvasta ihmisestä voi yhtä hyvällä syyllä sanoa, että siinä on totisesti mies isolla ämmällä.

Sivallus XIX

Oikeistointellektuelli ja vasemmistopopulisti. Sanat kuulostavat omituisilta, toisin kuin mediassa yleiset oikeistopopulisti ja vasemmistointellektuelli. Jos sanaan pitää lisätä populistin tai intellektuellin kaltainen lisämääre, se kertoo kyseessä olevan sanan normaalista merkityksestä poikkeavan ilmiön. Oikeistopopulisti ja vasemmistointellektuelli tuttuina ilmauksina merkitsevät siis normin vastaisuutta, joten oikeistolaiset ovat normaalisti intellektuelleja ja vasemmistolaiset populisteja.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Välihuomautus

Olen ollut jonkin aikaa poissa kuvioista pakottavista henkilökohtaisista syistä. Sivuan asiaa seuraavassa blogituksessa, joka saattaa myöskin sattuneista syistä siirtyä ensi viikkoon. Toivottavasti kumpikaan lukijoista ei pahastu...

maanantai 1. kesäkuuta 2009

Kyyrölä

Kuntien toiminnan tehostamiseksi on pienistä kunnista muodostettu suurempia yksiköitä ja monet pikkukunnat ovat liittyneet naapurikaupunkiin. Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä tapahtui yli 30 kuntaliitosta. Kokonaan toinen juttu on sitten se, saavutetaanko liitoksilla mitään merkittäviä etuja vai tehdäänkö jopa persnettoa. Omakohtaisia kokemuksia löytyy molemmista tapauksista.

Kuntaliitoksissa on ollut kolme merkittävää aaltoa, joista rajuin on käynnissä juuri nyt. Se alkoi vuosituhannen alussa ja loppua ei ole näkyvissä. Edellinen aalto alkoi 60-luvun loppupuolella ja kesti kymmenisen vuotta. Ensimmäinen ja määrällisesti vaatimattomin oli sotien jälkeen, jolloin lähinnä tynkäkunniksi jääneet yhdistyivät naapuripitäjiin. Näiden aaltojen välissä tapahtuneet liitokset ovat olleet satunnaisia yksittäistapauksia, yleisimmin maalaiskunnan liittyminen samannimiseen kaupunkiin.

Ennen vuotta 1946 tapahtui itsenäisessä Suomessa yksi ainoa kuntaliitos. Vuonna 1934 Kyyrölän pitäjä liitettiin Muolaaseen.

Nykyään kuntia lakkautetaan liian vähäisen väkiluvun perusteella. Kyyrölän noin 2 000 asukkaan pitäjä olisi nykypäivänä tappolistalla välittömästi. Tuolloin parintuhannen asukkaan pitäjät olivat kuitenkin elinvoimaisia. Maasta löytyi useita kymmeniä kuntia, joiden väkiluku oli Kyyrölää pienempi. Mikä sitten oli Kyyrölän lakkauttamisen syy?

Vuonna 1709 Ruotsin kuningas Kaarle XII, joka käytti päätään vain kruunutelineenä, oli ottamassa pahasti turpiinsa Suuressa Pohjan sodassa. Kaarle ymmärsi logistiikasta tasan yhtä paljon kuin keskiverto hapansilakka strategisen ymmärryksen muistuttaessa erehdyttävästi hakkuupölkyn vastaavaa ja sen seurauksena Pultavan taistelussa kävi kehnosti. Kuningas ratsasti Turkkiin muutamaksi vuodeksi ja lyöty armeija yritti selviytyä kuten parhaaksi näki. Venäjän tsaarilla, megalomaanisella psykopaatti Pietari Suurella oli ruotsalaisen kollegansa kaikki huonot ominaisuudet, mutta sen vastapainoksi joitakin hyviäkin, kuten strategista älliä ja kiinnostusta muuhunkin kuin metsästykseen ja ratsastukseen. Hän saavutti tavoitteensa eli Itämeren rannan ja alkoi pykätä sinne kaupunkia, jonka nimeksi tuli vaatimattomasti Pietari. Venäläisten sotajoukkojen oli varmistettava kaupungin selusta (olette ehkä kuulleet, että tätä käytettiin myöhemminkin tekosyynä erinäisille rajaselkkauksille) ja ne etenivät Karjalan kannakselle.

Ruotsin armeijan rippeet pistivät ymmärrettävästi hanttiin ja kun talvikin yllätti (tuohon aikaan sodittiin yleensä vain kauniilla ilmalla), Venäjän joukot joutuivat leiriytymään muutamaksi kuukaudeksi. Pajari Grigori Petrovitsh Tshernysevin joukot asettuivat autiolle paikalle puron rantaan, johon ruotsalaiset olivat heidät pysäyttäneet. Pajari mieltyi seutuun ja antoi Jumalalle lupauksen, että jos hän seuraavana kesänä onnistuu valtaamaan Viipurin, hän perustaa maatilan alueelle. Valtaus onnistui. Vuonna 1721 solmittiin vihdoin Uudenkaupungin rauha, jossa Ruotsin ja Venäjän raja kulki Saimaan poikki. Tshernysev sai tsaarilta palkkioksi haluamansa maa-alueen. Muutama vuosi rauhan solmimisen jälkeen Tshernysev rahtasi Volgan rannoilta aluksi 20 maaorjaperhettään paikalle, eihän pajarin nyt sopinut itse ryhtyä maanviljelijäksi. Kumma kyllä, seutu oli säilynyt asumattomana siihen asti. Maaorjat asutettiin neljään pikkukylään, joista suurimman nimeksi annettiin Krasnoje Selo, ”kaunis kylä”. Tuonaikaisessa venäjän kielessä Krasnoje merkitsi kaunista, nykyvenäjässä punaista. Myöhemmin Tshernysev toi vanhoilta tiluksiltaan vielä yhdeksän perhettä lisää ja sittemmin vielä yhden seppäperheen, kun sellainen oli kaiken kiireen keskellä unohtunut pakata muuttokuormaan.

Maaorjuus oli tuon ajan tapa Venäjällä. Se ei kuitenkaan ollut automaattista, ja niinpä Karjalan kannaksen suomalaiset talonpojat säilyivät vapaina, vaikkakin heidän asemansa heikkeni. Maaorjia olivat alueella vain sinne siirretyt venäläiset. Ei ole tietoa, missä määrin Krasnoje Selon - suomenkieliseltä nimeltään Kyyrölän - maaorjat olivat yhteyksissä ympäröivään suomalaisväestöön. Ilmeisesti erittäin vähän, koska suurin osa maaorjista ei luultavasti poistunut tiluksilta koko elämänsä aikana ja kielimuuri oli esteenä. Tällaisena tilanne kesti koko 1700-luvun.

Suomen sodassa Ruotsin kuninkaiden suuruudenhullut unelmat tuhoutuivat lopullisesti eikä maa ole uskaltanut 200 vuoteen sotia, kun ei enää voi luottaa suomalaisten apuun. Haminan rauhan jälkeen Aleksanteri I liitti edeltäjiensä aiemmin valtaamat suomalaisalueet liberaaliksi testilaboratorioksi perustamaansa Suomen suuriruhtinaskuntaan. Samalla hän vakuutti pitävänsä Ruotsin vallan alla säädetyt lait voimassa. Koska maassa saattoi olla vain yksi ainoa laki eikä Ruotsin laki sallinut maaorjuutta, vapautuivat kyyröläiset maaorjuudesta ja saivat lunastaa maapalstansa itselleen. Kyyrölän maaorjat vapautuivat viisikymmentä vuotta ennen muita venäläisiä, jotka vapautti vasta Aleksanteri II vuonna 1861.

Kyyrölä säilyi silti täysin venäläisenä ja venäjänkielisenä. Ensimmäinen suomalainen talonpoika muutti kylään vuonna 1870. Vuoteen 1914 asti suhteet suomenkielisiin olivat vähäisiä ja jännitteettömiä, jopa Venäjän lepsun tsaarin Nikolai II:n sortokausien ja yleisen venäläisvihan aikana. Vasta tuolloin alkoi esiintyä ongelmia, jotka vähitellen kasvoivat. Vuonna 1918 osa kyyröläisistä liittyi punaisiin ruuan ja päivärahan houkuttelemina, mutta kun huhut punaisten pakkoliikekannallepanosta levisivät, melkoinen osa kylän nuorista pisti valkoisen nauhan käteensä ja ryhtyi taisteluun. Tämä ilmeisesti pelasti kylän valkoisten kostolta, koska nytkin jälkiselvittelyissä ammuttiin satakunta punaisia tukenutta kyläläistä ilman oikeudenkäyntiä.

Kyyrölästä oli tehty pitäjä vuodesta 1890 lähtien. Itsenäistymisen jälkeen Kyyrölä jatkoi itsenäisenä kuntana vielä reilut viisitoista vuotta. Ainoa muutos oli se, että vuodesta 1923 lähtien kunnan viralliseksi kieleksi vaihtui venäjän tilalle suomi. Kyyrölän lakkauttamisen syyt eivät olleet kielipoliittisia, kuten ajankohdasta (1934) voisi helposti kuvitella, vaan maantieteellisiä. Kyyrölä ja Muolaa muodostivat reikäleipäkunnan jo ennen kuin koko termi oli keksitty. Kyyrölä sijaitsi Muolaan sisällä, aika tarkkaan keskellä kuntaa. (Sotahistorian harrastajille tuo muutaman rinnakkaisen järven muodostama luonnoneste on tuttu ja Kyyrölä sijaitsee aika tarkkaan myös sen keskipisteessä.) Esimerkiksi Muolaan kunnanlääkäri ja apteekki olivat Kyyrölässä. Liikenneyhteyksien kehittyessä on ymmärrettävää, että kunnan keskellä sijaitseva toinen kunta ei pysty säilymään itsenäisenä, paitsi tietysti jos nimi sattuu olemaan Kauniainen ja enemmistö asukkaista ei puhu venäjää vaan ruotsia.

Kyyröläiset sopeutuivat nopeasti itsenäiseen Suomeen, olihan heillä takanaan jo yli sata vuotta rauhanomaista rinnakkaiseloa suuriruhtinaskunnassa. Kuntaliitoksen jälkeen kyyröläisillä oli jatkuvasti omat edustajansa kaikissa Muolaan kunnan lautakunnissa eikä kieliriitoja esiintynyt ainakaan mainittavissa määrin. Kyyröläiset valvoivat omia etujaan, mm. koulut pysyivät venäjänkielisinä. Kyyrölään kehittyi myös teollisuutta, tunnetuimpana saviruukkujen valmistus. Saviastioiden valmistuksen tietotaito oli peräisin Venäjältä ja siirtynyt sukupolvelta toiselle. Kyyröläiset kauppiaat latoivat erikokoiset saviruukut sisäkkäin tilan säästämiseksi kiertäessään ympäri Suomea, josta tuli sanonta ”sisäkkäin ko kyyröläisen potit”. Perinnettä jatkaa yhä Kyyrölän Savi Oy.

Talvisodan syttyessä Kyyrölän miehet astuivat asevelvollisuuden suorittaneina Suomen armeijan palvelukseen, samoin jatkosodassa. Sodissa kaatui Sota-arkiston tietokannan mukaan 40 Kyyrölässä syntynyttä. Sodan jälkeen kyyröläisten evakkotie vei pääosin Hämeenlinnan seudulle, jossa he assimiloituivat suomalaisväestöön. Venäjän kieli lienee jo pääosin unohtunut. Kyyröläiset tunnistaa nykyään vain sukunimistään, tunnetuin kyyröläisten jälkeläinen on pitkään työministerinä ollut Tarja Filatov.

Suomen Kuvalehti teki välirauhan aikana jättiurakan kokoamalla kirjan Vapautemme hinta, kuvakooste talvisodan sankarivainajista. Kun kirjan avaa Muolaan kunnan kohdalta ja peittää nimet, ei kyyröläisistä voi yleensä erehtyä. Aukeaman sankarivainajien kasvoissa on monia niin tyypillisen venäläisen näköisiä, ettei sen venäläisemmäksi voi tulla. Silti he taistelivat poikkeuksetta Suomen armeijan riveissä toisia venäläisiä vastaan. Silti Kyyrölän asukkaat jättivät kotiseutunsa lähtien evakoiksi kohti tuntematonta, vaikka heillä olisi ollut mahdollisuus jäädä Äiti-Venäjän huomaan omalle kotiseudulleen.

Sotien jälkeen kyyröläisistä on pääosin vaiettu. Tämä on varsin ymmärrettävää edellä mainituista syistä; ei oikein istunut Neuvostoliiton ihanuuteen, että edes kulttuurillisesti ja etnisesti venäläiset eivät halunneet siellä asua. Samasta syystä sopii ihmetellä sitä, että jos Virossa venäläisillä on niin kovin vaikeaa, miksi vain harvat muuttavat Venäjälle? Venäjän kansalaisuuden he saisivat hetkessä niin halutessaan. Jos tilanne olisi toisinpäin ja Viroon muuttava venäläinen saisi halutessaan Viron passin, tulijoita (jopa ilman tankkeja) riittäisi, jos vain huolittaisiin. Kyyröläisten esimerkin pitäisi riittää vaientamaan myös Suomen antifasistiset Venäjän-ihannoijat, mutta eihän heihin järkipuhe auta.

Kyyröläisten tapaus voidaan ottaa vertailukohdaksi myös nykypäivän elintasopakolaisiin ja monikulttuurisuuteen. Kyyröläiset elättivät itse itsensä ja assimiloiutuivat suomalaiseen yhteiskuntaan siinä määrin, että mitään ongelmia ei syntynyt. Voisiko joku kuvitella, että nykypäivän maahanmuuttajat toimisivat yhtä yksimielisesti samoin ja edes haluaisivat sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan yhtä hyvin? Että he 1) kunnioittaisivat suomalaisia arvoja, 2) rikastuttaisivat maatamme omista maistaan peräisin olevilla taidoilla 3) säilyttäisivät samalla omat tapansa 4) eivät yrittäisi vainota suomalaisia oman uskontonsa varjolla ja 5) olisivat valmiita puolustamaan maata oman henkensä uhalla?