Sivallus CDVIII

Hyvä on. Nyt se on tunnustettava: olen vanha. Iltapäivälehdessä oli testi, jossa piti tunnistaa 11 vanhaa esinettä. Ongelma ei ollut siinä, että sain 10/11 oikein. Eikä edes siinä, että 5/11 testin esineistä löytyy tästä huushollista. Vaan siinä, että yhtenä tunnistettavana esineenä oli disketti eli korppu. Minulle se on tietokoneiden tallennusjärjestelmänä vasta kolmas jota olen oppinut käyttämään.

Pääkanisterit

Amerikkalaisilla on tietynlainen pakkomielle tehdä listauksia presidenteistään. Olen myöskin asiasta kiinnostanut ja kirjoittanut useita eri juttuja alaan liittyvistä erikoisuuksista:
1. Presidentteihin itseensä liittyvää triviaa
2. Presidenttien kotitaustat
3. Presidenttien jälkikasvu
4. Varapresidentit
5. Presidenttien vaimot

Eräs klassinen kysymys on se, kuinka monta entistä presidenttiä on ollut yhtä aikaa enimmillään elossa. Vastaus tähän kysymykseen on viisi, mikä on toteutunut peräti viidesti (listassa myös kuudes eli istuva presidentti):
1. 4.3.1861 - 18.1.1862 : van Buren, Tyler, Fillmore, Pierce, Buchanan ja Lincoln
2. 20.1.1993 - 22.4.1994 : Nixon, Ford, Carter, Reagan, Bush ja Clinton
3. 20.1.2001 - 5.6.2004 : Ford, Carter, Reagan, Bush vanhempi, Clinton ja Bush nuorempi
4. 20.1.2017 - 30.11.2018: Carter, Bush vanhempi, Clinton, Bush nuorempi, Obama ja Trump
5. 20.1.2021 - : Carter, Clinton, Bush, Obama, Trump ja Biden
Tämä tarkoittaa sitä, että lähiaikoina ennätys voi hyvinkin rikkoutua, mikäli Biden joutuu luopumaan presidentin tehtävistä ennen uusia virkaanastujaisia. Tai sitten tapahtuu se epätodennäköinen ilmiö, että Harris voittaa ääntenlaskennan.
Todennäköisesti ennätys ei kuitenkaan rikkoudu, sillä se edellyttäisi edellä mainittujen jommankumman vaihtoehdon lisäksi kaikkien seuraavien ehtojen toteutumisen:
1) Trump häviää ääntenlaskennan
2) Trumpia ei saada hengiltä tai toimintakyvyttömäksi ennen virkaanastujaisia
3) Kukaan entisistä presidenteistä ei kupsahda liian aikaisin – useimmat vedonlyöjät veikkaavat piakkoin sata vuotta täyttävää Carteria, mutta Biden on kyllä kova haastaja

Vaan miten on asiaintila Suomessa? Kuinka monta presidenttiä meillä on ollut yhtä aikaa hengissä? Voinee päätellä, että tulos on jenkkejä pienempi luku jo siitäkin syystä, että meillä on ollut yli sata vuotta vähemmän aikaa tehdä tulosta, mutta ennen muuta siksi että Suomessa yksi kausi on kuusi vuotta jenkkien neljää vastaan.
Johtopäätös on aivan oikea: ennätys on neljä, mutta sitä on sivuttu peräti kolmesti:
1.3.1937 - 19.12.1940 : Ståhlberg, Relander, Svinhufvud ja Kallio
19.12.1940 - 9.3.1942 : Ståhlberg, Relander, Svinhufvud ja Ryti
11.3.1946 - 28.1.1951 : Ståhlberg, Ryti, Mannerheim ja Paasikivi
1.3.2012 - 12.5.2017: Koivisto, Ahtisaari, Halonen ja Niinistö
Kuten tarkkaavainen lukija huomaa, 19.12.1940 on rajatapaus. Tilanne oli kuitenkin vielä se, että Kallio oli muodollisesti edelleen presidentti kuollessaan, vaikka Ryti oli jo valittu hänen seuraajakseen. Tavallaan siinä kuitenkin on ollut viisi presidenttiä yhtä aikaa elossa, mutta ei virallisesti.

Suomessa oli pitkään tilanne, että elossa oli vain yksi ainoa presidentti eli Kekkonen. Näin oli Paasikiven kuoleman jälkeen 14.12.1956 aina siihen asti, kunnes Koivisto tuli presidentiksi eli yli 25 vuotta. Kekkosen itsensä kuoltua Koivisto oli ainoa elossa oleva presidentti noin seitsemän ja puolen vuoden ajan. Silloin pystyi kysymään tietokilpailukysymyksen: "ketä Suomen presidenteistä ei ole haudattu Suomeen?" Oli kiva katsoa kun ihmiset miettivät päänsä puhki, veikkasivat väärin ja joko repesivät nauruun tai suuttuivat kun paljasti, että vastaus on Koivisto. Ahtisaaren kaudella kysymys piti esittää muodossa ”ketä Suomen entisistä presidenteistä ei ole haudattu Suomeen?” Halosen tultua presidentiksi tämä kysymys meni pilalle, mutta se toisaalta se oli vähiten merkittävä hänen presidenttiytensä takia pilalle menneistä asioista.
Yllättävää kyllä, Yhdysvalloissa lyhyemmästä presidenttikaudesta huolimatta tällainen tilanne eli elossa ei ole yhtään entistä presidenttiä on toteutunut peräti viidesti, edellisen kerran 22.1.1973 – 9.8.1974.

Seuraavassa listauksessa on joka rivin alussa elossa olevien presidenttien määrä ja päivämäärän perässä syy siihen, miksi lukumäärä muuttui. Uusi ennätys on lihavoitu ja ennätyksen sivuaminen kursivoitu:

Presidentit

(1) 25.7.1919 K. J. Ståhlberg presidentiksi
(2) 2.3.1925 Lauri Kristian Relander presidentiksi
(3) 2.3.1931 P. E. Svinhufvud presidentiksi
(4) 1.3.1937 Kyösti Kallio presidentiksi
(3) 19.12.1940 Kyösti Kallio kuoli
(4) 19.12.1940 Risto Ryti presidentiksi
(3) 9.3.1942 Lauri Kristian Relander kuoli
(2) 29.2.1944 P. E. Svinhufvud kuoli
(3) 4.8.1944 C. G. E. Mannerheim presidentiksi
(4) 11.3.1946 J. K. Paasikivi presidentiksi
(3) 28.1.1951 C. G. E. Mannerheim kuoli
(2) 22.9.1952 K. J. Ståhlberg kuoli
(3) 1.3.1956 Urho Kekkonen presidentiksi
(2) 25.10.1956 Risto Ryti kuoli
(1) 14.12.1956 J. K. Paasikivi kuoli
(2) 27.1.1982 Mauno Koivisto presidentiksi
(1) 31.8.1986 Urho Kekkonen kuoli
(2) 1.3.1994 Martti Ahtisaari presidentiksi
(3) 1.3.2000 Tarja Halonen presidentiksi
(4) 1.3.2012 Sauli Niinistö presidentiksi
(3) 12.5.2017 Mauno Koivisto kuoli
(2) 16.10.2023 Martti Ahtisaari kuoli
(3) 1.3.2024 Alexander Stubb presidentiksi

Tieto presidenteistä olisi historiaa tunteville helpohkosti päässä laskettavissakin. Mutta huomattavasti tiukempi urakka olisi vastata kysymykseen: kuinka monta entistä (+1 istuva) pääministeriä on ollut yhtä aikaa elossa?
Kun tätä etukäteen pohdin, niin mietin että ennätys voi hyvinkin olla itsenäisyyden alkuvuosilta tai sitten 60-70 -luvuilta, jolloin hallitukset vaihtuivat siihen tahtiin että sisäänkäyntiin olisi pitänyt laittaa pyöröovi.

Tässä listauksessa pääministerien tilanne samalla merkintätavalla kuin presidenttien eli joka rivin alussa elossa olevien pääministerien määrä ja päivämäärän perässä syy siihen, miksi lukumäärä muuttui. Uusi ennätys on lihavoitu ja ennätyksen sivuaminen kursivoitu:


Pääministerit

(1) 27.11.1917 P. E. Svinhufvud pääministeriksi
(2) 27.5.1918 J. K. Paasikivi pääministeriksi
(3) 27.11.1918 Lauri Ingman pääministeriksi
(4) 17.4.1919 Kaarlo Castrén pääministeriksi
(5) 15.8.1919 J. H. Vennola pääministeriksi
(6) 15.3.1920 Rafael Erich pääministeriksi
(7) 2.6.1922 A. K. Cajander pääministeriksi
(8) 14.11.1922 Kyösti Kallio pääministeriksi
(9) 31.3.1925 Antti Tulenheimo pääministeriksi
(10) 13.12.1926 Väinö Tanner pääministeriksi
(11) 17.12.1927 Juho Sunila pääministeriksi
(12) 22.12.1928 Oskari Mantere pääministeriksi
(13) 14.12.1932 Toivo Kivimäki pääministeriksi
(12) 25.10.1934 Lauri Ingman kuoli
(11) 2.10.1936 Juho Sunila kuoli
(10) 19.11.1938 Kaarlo Castrén kuoli
(9) 3.12.1938 J. H. Vennola kuoli
(10) 1.12.1940 Risto Ryti pääministeriksi
(9) 19.12.1940 Kyösti Kallio kuoli
(10) 3.1.1941 Jukka Rangell pääministeriksi
(9) 9.12.1942 Oskari Mantere kuoli
(8) 21.1.1943 A. K. Cajander kuoli
(9) 5.3.1943 Edwin Linkomies pääministeriksi
(8) 29.2.1944 P. E. Svinhufvud kuoli
(9) 8.8.1944 Antti Hackzell pääministeriksi
(10) 21.9.1944 Urho Castrén pääministeriksi
(9) 14.1.1946 Antti Hackzell kuoli
(8) 19.2.1946 Rafael Erich kuoli
(9) 26.3.1946 Mauno Pekkala pääministeriksi
(10) 29.7.1948 Karl-August Fagerholm pääministeriksi
(11) 17.3.1950 Urho Kekkonen pääministeriksi
(10) 30.6.1952 Mauno Pekkala kuoli
(9) 3.9.1952 Antti Tulenheimo kuoli
(10) 17.3.1953 Sakari Tuomioja pääministeriksi
(11) 5.5.1954 Ralf Törngren pääministeriksi
(10) 25.10.1956 Risto Ryti kuoli
(9) 14.12.1956 J. K. Paasikivi kuoli
(10) 27.5.1957 V. J. Sukselainen pääministeriksi
(11) 29.11.1957 Rainer von Fieandt pääministeriksi
(12) 26.4.1958 Reino Kuuskoski pääministeriksi
(11)16.5.1961 Ralf Törngren kuoli
(12) 14.7.1961 Martti Miettunen pääministeriksi
(13) 13.4.1962 Ahti Karjalainen pääministeriksi
(12) 8.9.1963 Edwin Linkomies kuoli
(13) 18.12.1963 Reino R. Lehto pääministeriksi
(12) 9.9.1964 Sakari Tuomioja kuoli
(13) 12.9.1964 Johannes Virolainen pääministeriksi
(12) 27.1.1965 Reino Kuuskoski kuoli
(11) 8.3.1965 Urho Castrén kuoli
(10) 19.4.1966 Väinö Tanner kuoli
(11) 27.5.1966 Rafael Paasio pääministeriksi
(10) 13.7.1966 Reino R. Lehto kuoli
(11) 22.3.1968 Mauno Koivisto pääministeriksi
(10) 6.5.1968 Toivo Kivimäki kuoli
(11) 14.5.1970 Teuvo Aura pääministeriksi
(10) 28.4.1972 Rainer von Fieandt kuoli
(11) 4.9.1972 Kalevi Sorsa pääministeriksi
(12) 13.7.1975 Keijo Liinamaa pääministeriksi
(11) 17.3.1980 Rafael Paasio kuoli
(10) 28.6.1980 Keijo Liinamaa kuoli
(9) 12.3.1982 Jukka Rangell kuoli
(8) 22.5.1984 Karl-August Fagerholm kuoli
(7) 31.8.1986 Urho Kekkonen kuoli
(6) 6.4.1985 V. J. Sukselainen kuoli
(7) 30.4.1987 Harri Holkeri pääministeriksi
(6) 7.9.1990 Ahti Karjalainen kuoli
(7) 26.4.1991 Esko Aho pääministeriksi
(8) 13.4.1995 Paavo Lipponen pääministeriksi
(7) 11.1.1999 Teuvo Aura kuoli
(6) 11.12.2000 Johannes Virolainen kuoli
(5) 19.1.2002 Martti Miettunen kuoli
(6) 17.4.2003 Anneli Jäätteenmäki pääministeriksi
(7) 24.6.2003 Matti Vanhanen pääministeriksi
(6) 16.1.2004 Kalevi Sorsa kuoli
(7) 22.6.2010 Mari Kiviniemi pääministeriksi
(8) 22.6.2011 Jyrki Katainen pääministeriksi
(7) 7.8.2011 Harri Holkeri kuoli
(8) 24.6.2014 Alexander Stubb pääministeriksi
(9) 29.5.2015 Juha Sipilä pääministeriksi
(8) 12.5.2017 Mauno Koivisto kuoli
(9) 6.6.2019 Antti Rinne pääministeriksi
(10) 10.12.2019 Sanna Marin pääministeriksi
(11) 20.6.2023 Petteri Orpo pääministeriksi

Ennätys on siis peräti kolmetoista. Kun Suomeen tuli kolmastoista pääministeri, kaikki hänen kaksitoista edeltäjäänsä olivat yhä elossa. Kivimäen hallitus oli kuitenkin nelivuotisena niin pitkäikäinen ja hänen jälkeensä tulleet kaksi seuraavaa pääministeriä olivat jo aiemminkin pääministereinä olleet, että lukema ehti tipahtaa yhdeksään ennen seuraavaa uutta pääministeriä.
Tätä kolmentoista pääministerin ennätystä on sittemmin sivuttu kolmesti ja kolmentoista pääministerin (12 entistä ja istuva) tilanne on ollut voimassa seuraavina ajankohtina (suluissa istuvan pääministerin nimi):
14.12.1932 – 25.10.1934 (Toivo Kivimäki)
13.4.1962 – 8.9.1963 (Ahti Karjalainen)
18.12.1963 – 9.9.1964 (Reino R. Lehto)
12.9.1964 – 27.1.1965 (Johannes Virolainen)
Kuten voi huomata, vuonna 1964 oli vain kolmesta päivästä kiinni ettei ennätys rikkoutunut, mutta Sakari Tuomioja ehti kuolla kolme päivää ennen Virolaisen ensimmäistä pääministerikautta.
Nykyisen konsensuspolitiikan aikana hallitukset ovat istuneet useinkin pitkään, joten 1970-luvun puolivälistä alkaen pääministerien lukumäärä on pääsääntöisesti pienentynyt. Vielä 1975 oli elossa 12 pääministeriä, mutta lukumäärä putosi kaikkien aikojen alhaisimpaan (siis tietysti itsenäisyyden alkuvuosien jatkuvan, kolmeentoista päättyneen kasvun jälkeen) eli viiteen, joka oli voimassa 19.1.2002 – 17.4.2003.

Tällä hetkellä elossa on kymmenen entistä pääministeriä ja lisäksi istuva sellainen: Aho, Lipponen, Jäätteenmäki, Vanhanen, Kiviniemi, Katainen, Stubb, Sipilä, Rinne, Marin ja Orpo. On varsin mahdollista, että kolmentoista pääministerin ennätystä sivutaan tai se jopa rikotaan lähivuosina, sillä edellisen listan nimistä vanhin on 83-vuotias Paavo Lipponen mutta seuraavaksi vanhin vasta 70-vuotias Esko Aho. Pari vaalikautta ja jokin yksittäinen hallituskriisi, eipä ennätykseen paljon muuta vaadittaisi.

Presidenttiranking

Näin itsenäisyyden muistopäivän kunniaksi pistetään Suomen ”likainen tusina” eli kaksitoista presidenttiä paremmuusjärjestykseen. Listan luokitteluperusteena on ollut pääasiallisesti presidentin toiminta hänen hallintokautenaan, mutta myös sen ulkopuoliset ajanjaksot on osin otettu huomioon.
Listaus on objektiivisen subjektiivinen eli perustuu omaan analyysiin siitä miten hyvin presidentti on onnistunut asioissa joita itse arvostan.


1. Ståhlberg

Parasta heti alkuun. Ståhlbergin näkyvin ansio presidentti-instituutiolle tuli jo ennen hänen presidenttikauttaan. Hän oli monarkistisen linjan vahvimpia vastustajia, mikä pelasti Suomen joutumasta kohtalokkaan läheiseen yhteyteen sotatappioon matkalla olleen Saksan kanssa. Ståhlberg oli myös perustuslain tärkein yksittäinen kirjoittaja. Hänen ansiostaan Suomen tasavalta sai muotonsa. Presidenttikaudellaan hän onnistui luotsaamaan maan kohti vaurastumista verisen ja katkeran vapaussodan jälkeen, mikä ei ole ihan pieni ansio. Ylitse muiden nousee hänen yksi unohdettu ansionsa: hän luopui vallasta vain yhden presidenttikauden jälkeen. Tällä Ståhlberg halusi varmistaa sen, että nuori tasavalta ei henkilöidy liikaa yhteen hahmoon. Valinta oli ilmeisen viisas, kun ottaa huomioon mitä tapahtui Suomenlahden eteläpuolella. Luopumisensa ansiosta hänen hahmonsa oli seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan taka-alalla muistuttamassa, ettei kukkoilla liikaa. Hän oli erittäin lähellä presidentiksi paluuta sekä 1931 että 1937 vaaleissa ja mukana vielä vuoden 1946 vaaleissa. Vielä 1950, kun puuhattiin Paasikiven valintaa poikkeuslailla ilman vaaleja Ståhlberg jyrähti: "Jos Suomen kansa ei jaksa eikä viitsi kerran kuudessa vuodessa valita itselleen valtionpäämiestä, ei se toden totta ansaitse itsenäistä kansanvaltaista valtiota." Profeetalliset sanat jotka olisi pitänyt muistaa reilut kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

Tasavalta menetti isänsä 1952.


2. Svinhufvud

P.E. Svinhufvud oli järkäle, jonka presidenttikaudella Suomen asema maailman kansakuntien joukossa vakiintui. Hänestä tuli presidentti vasta 70-vuotiaana. Suurimman työnsä maan eteen hän oli tehnyt jo ennen itsenäistymistä. Suoraselkäinen mies lähti mieluummin Siperiaan kuin taipui sortokaudella. Palattuaan hänestä tuli senaatin puheenjohtaja (vastaa lähinnä nykyistä pääministerin asemaa). Siinä tehtävässä hän löi nuijan pöytään Suomen itsenäistymisen merkiksi. Presidenttikaudellaan hänen merkittävin yksittäinen tekonsa oli Mäntsälän kapinan kukistaminen. Svinhufvudin tukeen turhaan uskoneet kapinalliset palasivat kiltisti kotiinsa Ukko-Pekan jyrähdettyä.


3. Paasikivi

Paasikivi tuli vanhimpana vaaleilla valituksi presidentiksi, ikää oli jo 75 vuotta. Tosiasiallisesti hän oli enemmän tai vähemmän johtanut maata jo kahden vuoden ajan Mannerheimin sairastellessa yhä enemmän. Paasikiven suurin ansio presidenttinä oli se, että Suomi pelastui Neuvostoliiton miehitykseltä ja jopa suoranaiseen valtapiiriin joutumiselta, toisin kuin muut maat Saksasta itään.


4. Ryti

Ryti on useissa listauksissa lueteltu maan historian parhaaksi presidentiksi. Hänen moraaliset ansionsa tämän sijoituksen kiistatta oikeuttavatkin. Mies pisti nimensä paperiin Suomen pelastaakseen, vaikka varmaan piti todennäköisenä että tie vie sen takia teloitusryhmän eteen. Siltä sentään hän säästyi, mutta vankilatuomiolta ei. Tässä listauksessa Ryti ei kuitenkaan mitalisijoille asti pääse, sillä hänen presidenttikaudellaan presidentin valtaoikeudet olivat pienimmillään koko 1900-luvulla. Sota-aikana maata johti tosiasiallisesti ylipäällikkö, presidentti oli tuolloin vähäisempään rooliin jääneen diplomatian johtaja.


5. Mannerheim

Rytin erottua presidentiksi tarvittiin joku, johon luottaisivat kaikki asianosaiset eli kansa ja Neuvostoliitto. Vaihtoehdot rajoittuivat yhteen. Tämän roolinsa Mannerheim täytti kunniakkaasti, mutta todellisuudessa hän oli presidenttinä juuri sitä miksi hänet oli tehtävään valittu eli keulakuva. Vanha ja sairasteleva valtionpäämies joutui yhä enemmän turvautumaan pääministeri Paasikiveen juoksevien asioiden hoitamisessa.


6. Kekkonen

Kekkonen on tämän listauksen jokerikortti. Kaikki muut presidentit asettuivat varsin kivuttomasti järjestykseen, mutta Kekkosen voisi sopivasti perustellen laittaa niin listaykköseksi kuin pahnanpohjimmaiseksi. Siksi hänet piti asettaa mahdollisimman keskelle kompromissiratkaisuna. Henkilökohtaisen menestyksen mittarilla Kekkonen on presidenteistä selkeä ykkönen; kukaan muu ei ole ollut presidenttinä edes puolta siitä ajasta, jonka Kekkonen oli eikä tule koskaan olemaankaan, ellei lakia muuteta. Mutta tämä on sijoituksen kannalta merkityksetöntä. Kekkonen on täydellinen arvoitus: oliko hän Suomen pelastaja saatuaan Neuvostoliiton johdon luottamuksen vai Suomen petturi suomettumisen takia? Vastausta ei saatane koskaan selville. Ainoa mistä ollaan lähes yksimielisiä on se, että Kekkonen roikkui vallassa liian pitkään eikä hänen olisi pitänyt ryhtyä enää 1978 ehdokkaaksi. Mutta mietitäänpä hetki: mitä olisi tapahtunut jos presidentiksi olisi 1978 noussut Ahti Karjalainen? Tai vaikka joku muukin? Neuvostoliitto oli vielä tuolloin liian suurissa voimissa. Jälkeenpäin ajatellen Kekkosen ainoa kiistaton virhe onkin poikkeuslaki 1974. Mikäli tuolloin olisi järjestetty vaalit, Kekkonen olisi voinut kuusivuotiskauden jälkeen vetäytyä kunnialla 1980. Kekkosen valinnasta 1956 kiistellään edelleenkin: kuka antoi ratkaisevan äänen? Hurjimman – ja toisaalta uskottavimman – teorian on esittänyt Ilmari Turja. Hänen mukaansa itse Väinö Tanner vaihtoi ratkaisevassa äänestyksessä puolta. Tanner piti puoluetoveriaan Fagerholmia lässyttäjänä ja näki, että maa tarvitsee enemmän Kekkosta.


7. Niinistö

Niinistö on hoitanut presidentin tehtäväänsä kunniakkaasti ja yllättävän paljon paremmin kuin häneltä osasi odottaa. Häntä arvostetaan sekä kansainvälisesti että kotimaassa. Harvoin näkee loistavampaa esimerkkiä sanonnasta ”sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas”. Kun Niinistöä vertaa tämän listan muihin presidentteihin, huomaa että kyvyiltään hän ei ole edes keskinkertaisuus. Hän on tällä listalla korkeammalla kuin kyvyt edellyttäisivät siitä yksinkertaisesta syystä, että poliitikkojen idioluutio on edennyt viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana niin nopeasti, että entisaikojen mittapuun mukainen hanttiseiska on tänä päivänä ässä.


8. Kallio

Kallio oli oikea mies väärään aikaan väärässä paikassa. Presidenttinä kunnallispoliitikko joutui liian suuriin saappaisiin kielitaidottomana ja sairaana miehenä. Hän teki minkä voi niin hyvin kuin pystyi, mutta se ei vain riittänyt. Kansakunnan kannalta onnetonta oli se, että Kallio oli presidenttinä kohtalonhetkinä. Hän ei pystynyt johtamaan maata noina aikoina kuten presidentin olisi pitänyt, osin sairautensa ja osin ominaisuuksiensa takia. Tosin keulakuvana hän oli hyvä, mikä loi kansallista yhteishenkeä.


9. Relander

Relander oli väärä mies oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Valitsijamiesvaalien yksi ominaisuus on se, että presidentiksi saattaa nousta yllättävä kompromissiehdokas tilanteessa, jossa vahvoilla ehdokkailla on liian suurta vastustusta. Näin kävi lähes tuntemattoman Relanderin tapauksessa. Ståhlberg kiteytti seuraajansa olemuksen: ”Relander oli sattuma”. Kansakunnan onni oli siinä, että Relander oli presidenttinä juuri sopivimpaan aikaan. Ståhlberg oli vakiinnuttanut tilanteen ja joku vahvempi mies tähän aikaan olisi saattanut viedä maata väärään suuntaan. Relanderin aika jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä edes hänen oma puolueensa ei halunnut jatkokautta ja hyvä niin. On vaikea kuvitella, että Relander olisi selvinnyt Svinhufvudin ajan haasteista.


10. Ahtisaari

Ahtisaari oli nykyajan Relander: mies liian suuressa tehtävässä kykyihin nähden. Ahtisaaren valinta oli myös samankaltainen sattuma kuin Relanderin valinta. Kansa oli kyllästynyt juonitteleviin poliitikkoihin ja halusi valita ulkopuolisen. Ahtisaari oli väärä mies oikeaan aikaan väärässä paikassa. Hänen presidenttikautensa ajan merkittävin uudistus oli presidentin valtaoikeuksien huomattava kaventuminen. Mikä oli lyhyellä tähtäimellä katsottuna myös hänen suurin ansionsa, kun huomioi kuka oli hänen seuraajansa. Pitkällä tähtäimellä tämä lienee ollut haitallista, sillä ei valta mihinkään katoa, vaan siirtyy muualle. Tässä tapauksessa kansan valitsemalta presidentiltä pääministerille, jota kansa ei ole valinnut – sekä kokonaan pois Suomesta, joka on periaattessa vielä huonompi juttu. Suurimman valtiomiestekonsa Ahtisaari teki ei Suomen, vaan Namibian puolesta sallimalla YK:n valtuutettuna Etelä-Afrikan hoitavan Angolasta rajan yli tunkeutuneiden sissien tuhoamisen ja pelastamalla Namibian hauraan itsenäisyyspolun.


11. Koivisto

Suomen poliittisen historian kovimpana valtapoliitikkona ja pyrkyrinä pidetään presidenteistä Kekkosta. Kekkonen on kuitenkin todellisuudessa enintään kakkonen. Selkeä ykkönen tällä saralla on Koivisto. Hän kukistaa helposti kaikki muut, vaikka otettaisiin presidenttien ulkopuolelta vertailuun Paavo Väyrynenkin, joka näyttää aivan oppipojalta Koiviston loistosuorituksen rinnalla. Kaikkein tehokkain pyrkyri on se, joka on riittävän taitava salaamaan pyrkyriytensä. Siinä Koivisto oli todellinen mestari. Epävarmaa on, milloin Koivisto otti tavoitteekseen presidenttiyden, mutta todennäköisesti tämä tapahtui viimeistään hänen ensimmäisellä pääministerikaudellaan 1960-luvun lopulla, luultavasti aiemminkin. Hän valitsi selkeän strategian ja piti siitä kiinni koko uransa ajan. Jotkut tarkkanäköisimmät tätä aavistelivatkin, mutta ainoastaan toinen macchiavellismin mestari Kekkonen sanoa täräytti tämän suoraan päin naamaa. Joskus 1970-luvun puolivälissä hän oli todennut silloiselle Suomen Pankin pääjohtajalle: ”Sitten, kun sinä olet tässä minun hommassani...". Ikävä piirre Koivistossa oli se, että hänen vallanhimonsa ajoi ohi maan edun. Neuvostoliiton hajotessa hän varmisteli omia asemiaan eikä Suomen hyvää.


12. Halonen

Tässä vaiheessa muistin äitivainaan opettaneen, että jos et voi sanoa ihmisestä mitään hyvää, älä sitten sano mitään. Kun oikein miettii, niin Halosen kunniaksi voi sanoa kaksi asiaa. Ensinnäkin hän ei yrittänyt kumota kahden presidenttikauden rajoitusta, mikä oli ainakin lyhyellä tähtäimellä hyvä. Toiseksi – tämä ei sinänsä ole hänen ansionsa mutta listattakoon nyt kuitenkin – hänen takiaan meillä on ollut naispresidentti. Mikä taas tarkoittaa että enää ei ole tarvetta hankkia ihan ketä tahansa naista presidentiksi, vaan seuraavalta naispresidentiltä voidaan vaatia hänen olevan edes välttävän hyvä tehtäväänsä.

Tätä et tiedä sotahistoriasta

Näin mätäkuun kunniaksi naputtelin kasaan joukon tarinoita, jotka ovat lojuneet työn alla olevassa linkkilistassa ties miten kauan. Nämä eivät kuitenkaan ole mätäkuun juttuja vaan aivan tosia, mikäli Wikipediaan ja muihin lähteisiin on luottaminen. Vuosien varrella on tullut vastaan erikoisia tapauksia ja niitä näkyikin kansioon ”Tätä et tiedä sotahistoriasta” kertyneen vaikka kahdenkin viikkojutun tarpeisiin, mutta menköön nyt kesälukemistona yhdellä rysäyksellä. Aikajärjestyksessä:


21.6.1854 Ja se Oolannin sota oli kauhia

Brittien sotkeutuessa mukaan Krimin sotaan asia koski myös tuolloin Venäjän yhteyteen kuulunutta Suomen suuriruhtinaskuntaa. Royal Navy ilmestyi Itämerelle ja hyökkäsi Ahvenanmaalla Bomarsundin linnoituksen kimppuun tykistötulella 21.6.1854. Linnoituksesta vastattiin ja yksi ammuksista putosi laivan kannelle sytytyslanka yhä palaen. Kaikki miehet määrättiin heittäytymään matalaksi, mutta aliluutnantti Charles Davis Lucas ei totellut. Hän syöksyi ammuksen luo ja vieritti sen laidan yli mereen, jossa se räjähti. Laivan kapteeni ei rankaissut tottelemattomuudesta, vaan päinvastoin ylensi Lucasin luutnantiksi siltä istumalta. Myöhemmin tuli vielä uusi tunnustus, sillä Lucasille myönnettiin uunituore kunniamerkki, Viktorian risti. Se perustettiin tosin vasta kaksi vuotta myöhemmin, mutta Lucasin teko oli ensimmäinen ristin arvoinen. Ei tosin ensimmäisenä myönnetty eikä ensimmäisenä vastaanotettu, koska esityksiä käsiteltiin jälkikäteen enemmän tai vähemmän satunnaisessa järjestyksessä. Mutta ensimmäinen Viktorian ristin, Britannian korkeimman sotilaskunniamerkin, arvoiseksi katsottu suoritus on siis tehty Suomen aluevesillä. Paria kuukautta myöhemmin kaksi muutakin brittilaivaston sotilasta ansaitsi Viktorian ristin Ahvenanmaalla ja seuraavana vuonnavielä kaksi muuta Viipurin linnan tulituksessa 13.7.1855.
Lucas itse yleni myöhemmin kontra-amiraaliksi asti ja kuoli kolme päivää sen jälkeen, kun Iso-Britannia liittyi ensimmäiseen maailmansotaan.


Helmikuu 1917 Sellikaverit

Helmikuussa 1915 venäläinen vänrikki jäi saksalaisten vangiksi. Hän osoittautui hankalaksi tapaukseksi, karkasi neljä kertaa mutta jäi joka kerran kiinni. Neljännen yrityksen jälkeen hänet siirrettiin erityisvartiointiin Ingolstadtin linnoitukseen.
Maaliskuussa 1916 ranskalainen kapteeni jäi haavoittuneena saksalaisten vangiksi. Hän yritti karata viidesti, jonka jälkeen tie vei Ingolstadtiin.
Siellä ranskalainen ja venäläinen upseeri päätyivät samaan selliin. He havaitsivat molemmat omaavansa epäkonventionaalisia ajatuksia sodankäynnistä, lähinnä idean nopeasti liikkuvasta, mekanisoidusta armeijasta jonka saksalaiset sittemmin kehittivät salamasodaksi. Miehet ystävystyivät, mutta sodan päätyttyä tiet erkanivat omille tahoilleen. Molemmat jatkoivat sotilasuralla, toinen Ranskan armeijassa edeten hitaasti tradionaalisten upseerien paineessa, toinen taas kipeässä upseeripulassa olleessa neuvostoarmeijassa nopeasti yleten.
Vuonna 1936 tiet kohtasivat. Toinen oli urallaan paikalleen juuttunut everstiluutnantti, toinen taas diplomaattisena edustajana maiden välistä avunantosopimusta solmimaan saapunut puna-armeijan nuorin marsalkka. Miehet juttelivat iloisesti vanhoista ajoista ja uusista teorioista. Toisella ei näyttänyt olevan tulevaisuutta armeijassa, toisella taas oli tie auki mihin asti tahansa. Mutta onni oli pian kääntyvä…
Seuraavana vuonna alkoivat Stalinin puhdistukset. Yhtenä ensimmäisistä ammuttiin puna-armeijan marsalkka Mihail Tuhatsevski, vasta 44-vuotiaana. Muutamaa vuotta myöhemmin alkoi toinen maailmansota. Saksalaisten hyökätessä Ranskaan panssarieversti Charles de Gaullea kuunneltiin vihdoinkin ja hänen annettiin toteuttaa saksalaismallista strategiaansa. Liian myöhään, mutta de Gaulle onnistui pakenemaan Lontooseen ja perustamaan sinne pakolaishallituksen. Tämä takasi hänelle johtoaseman sodanjälkeisessä Ranskassa. Mahtoikohan de Gaulle presidenttinä ollessaan miettiä, kuinka erilaisen kohtalon koki hänen samanmielinen sellikaverinsa?


21.11.1917 Pitkän linjan tehtävä

Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa saksalaisilla oli vielä siirtomaita Afrikassa, Oseaniassa ja Kiinassa. Nämä antautuivat yleensä pikapuoliin ollessaan vihollisten piirittäminä ilman mitään huoltomahdollisuuksia. Poikkeuksen tekin Tanganjika eli nykyisen Tansanian mannerosa, jossa everstiluutnantti, sittemmin kenraalimajuri Paul von Lettow-Vorbeck kävi alkuasukasjoukkoineen tehokasta sissisotaa aina sodan loppuun asti – tai tarkemmin ottaen kolme päivää pidempäänkin, kunnes uutiset Saksan antautumisesta tulivat perille.
Ymmärrettävistä syistä huolto hieman takkusi. Niinpä saksalaiset tekivät suunnitelman Lettow-Vorbeckin joukkojen huoltamiseksi ilmalaivalla. Koska vetytäydennys ilmalaivaan olisi Afrikassa mahdoton, lento suunniteltiin yksisuuntaiseksi. Ilmalaiva lastattiin tarvikkeilla ja se oli tarkoitus purkaa perillä käyttökelpoisiksi osiksi, kuten teltoiksi. Ilmalaiva lähti liikkeelle keskusvaltojen läheisimmästä tukikohdasta Bulgariasta. Sieltä matkaa Tanganjikaan oli vain reilut viisituhatta kilometriä. Ilmalaiva ehti Sudanin ylle, kun se vastaanotti yllättäen tehtävän keskeytyskäskyn. Neljä päivää tehtävän aloittamisen jälkeen alus palasi Bulgariaan. Syy keskeytykseen on edelleen epäselvä. Ilmeisesti komento tuli Saksan yleisesikunnalta, joka uskoi erheellisesti Lettow-Vorbeckin antautuneen, mutta väitetään myös viestin takana olleen brittien vastavakoilun. Joka tapauksessa ilmalaiva ehti lentää yli 6700 km, mikä osoittaa tehtävän olleen mahdollista onnistua.


Elokuu 1918 Imperialistien hyökkäys Suomeen

Ensimmäisen maailmansodan aikana tuli kiire rakentaa lentotukialuksia. Uusia runkoja ei ehditty tehdä ja niinpä sopiviksi katsottuihin laivoihin lätkäistiin kansi päälle. Näiden lisäksi vesitasojen tukilaivoiksi kelpasi mitä nyt käsiin satuttiin saamaan. Yksi näistä oli brittien HMS Nairana, joka Venäjän sisällissodan sotkuissa oli päätynyt Vienanmerelle. Sieltä lähteneet lentokoneet pommittivat myös Suomelle kuulunutta Alakurttia elokuussa 1918. Hyökkäyksessä kuoli yksi suomalainen sotilas ja yksi siviili. Suomi esitti imperialisteille vastalauseensa aiheesta.
Kumma kyllä, mistään ei löydy tietoa hyökkäyksen tarkasta päivämäärästä. Wikipedian HMS Nairana -artikkelissa on jopa väärä vuosi 1919. Sotasurmahausta löytyy elokuulle 1918 Kuolajärveltä (nykyinen Salla, johon Alakurtti kuului) yksi kuollut päivämäärälle 27.8.1918 kuolinsyynä ”ammuttu”.


26.6.1928 Väärällä puolella

Ison-Britannian korkein mahdollinen sotilasarvo on sotamarsalkka. Nykyään arvoa on tapana myöntää lähinnä puolustusvoimien entisille komentajille tai honoris causa kuninkaallisille. Viimeksi arvo on myönnetty 2014 Michael Walkerille ja esimerkiksi prinssi Charles sai sotamarsalkan arvon 2012. Sotaisimpina aikoina arvoa myönnettiin menestyneille kenraaleille ja siinä sivussa myös liittolaismaiden johtajille. Toisen maailmansodan aikana jonkinlaisissa komentajatehtävissä (jos ei lasketa vasta sodan jälkeen marsalkaksi ylennettyjä) oli kaksitoista: Edmund Ironside, John Dill, John Vereker (eli varakreivi Gort), Archibald Wavell, Alan Brooke, Harold Alexander, Bernard Montgomery, Henry Wilson sekä näiden lisäksi enemmän seremonialliset sotamarsalkat Windsorin herttua ja kuningas Yrjö VI ynnä vielä Etelä-Afrikan pääministeri Jan Smuts. Viimeisin oli entinen buurikenraali, joka oli taistellut brittejä vastaan buurisodassa. Mutta tuossa listassa oli vasta yksitoista nimeä eli yksi puuttuu. Itse asiassa sotamarsalkoista se, jolla taisi olla eniten poliittista valtaa koko sodan aikana. Vuonna 1928 sotamarsalkan arvo oli näet myönnetty ystävyydenosoituksena silloisen liittolaisen valtionpäämiehelle eli Japanin keisari Hirohitolle. Ymmärrettävistä syistä tätä pikkuseikkaa ei liiemmin sodan aikana tai sen jälkeenkään mainostettu. Olihan se vähän noloa, että vastapuolella taisteli Britannian sotamarsalkka. Arvoa ei viitsitty edes peruuttaa luultavasti siksi, että se olisi herättänyt kiusallista huomiota.


Kesäkuu 1937 Väärissä väreissä

Saksalaiset eivät koko toisen maailmansodan aikana saaneet aikaan kunnollisia raskaita pommikoneita, ainakaan riittävissä määrin. Tilapäisversioina esimerkiksi meripartioinnissa sai toimia alkujaan matkustajakoneeksi suunniteltu Junkers Ju-86. Tätä konetta oli ennen sotaa myyty myös ulkomaille ja sielläkin sen käyttökelpoisuus sotatoimiin huomattiin. Etelä-Afrikka oli tilannut seitsemäntoista Junkersia, joista ensimmäiset saapuivat maahan kesäkuussa 1937. Sodan sytyttyä nämä varustettiin syvyyspommein ja lähetettiin partioimaan Atlantille U-venejahtiin. Siinä omat koirat purivat. Myöhemmin osa koneista lähetettiin taistelemaan Abessinian sotaretkelle valtaamaan maata takaisin italialaisilta. Kyllähän sekä akselivallat että liittoutuneet lensivät viholliselta kaapattuja tai vähin vaurioin alas syöksyneitä ja korjattuja koneita, mutta enimmäkseen testimielessä paitsi tietysti suomalaiset, joiden piti ottaa käyttöön kaikki mitä saatiin. Mutta tulevalta viholliselta ostettuja koneita ei tainnut muuten olla tässä laajuudessa sotakäytössä kuin nämä eteläafrikkalaisten Junkersit.


30.9.1938 Monessa mukana

Münchenin sopimusta solmittaessa 30.9.1938 päätettiin Tsekkoslovakian tulevaisuudesta. Tsekkoslovakian edustajia ei kuitenkaan Britannian, Ranskan, Saksan ja Italian johtajien tapaamiseen pyydetty paikalle. Olisi ehkä pitänyt. Presidentti Beneš oli taiteillut parhaan diplomaattisen kykynsä mukaisesti ilman tulosta. Pää- ja puolustusministeri Jan Syrový ei voinut asialle mitään, vaikka olisi ehkä halunnut. Hänet oli nimetty tehtävään hätätilaratkaisuna vain viikkoa aiemmin. Olisi ehkä pitänyt toimia nopeammin, sillä Syrovýlla oli näyttöä kovista paikoista. Oikeaa silmää peitti musta lappu aivan kuin eräällä paremmin tunnetulla myöhemmällä puolustusministerillä Moshe Dayanilla (Dayanilla lappu oli tosin vasemman silmän päällä). Syrový oli palvellut nuorena miehenä vuoden Itävalta-Unkarin armeijassa, mutta loikannut ensimmäisen maailmansodan alkaessa Venäjän armeijan puolelle taistellakseen tsekkien itsenäisyyden puolesta. Hän näet sattui sodan puhjetessa olemaan sopivasti Varsovassa töissä. Toinen silmä meni taistelussa 1917. Venäjän vallankumousten yhteydessä Syrový päätyi ns. tsekkilegioonan komentajaksi sotimaan kommunisteja vastaan. Kotiinpaluu onnistui vasta 1920. Vastaperustetussa Tsekkoslovakian armeijassa hän yleni nopeasti edeten yleisesikunnan päälliköksi ja päätarkastajaksi. Münchenin kriisin aikana hyvän miehen tarpeessa ollut presidentti kutsui Syrovýn pää- ja puolustusministeriksi. Aika loppui kuitenkin kesken ja Tsekkoslovakialle kävi sittemmin kuten kävi. Saksalaismiehityksen aikana Syrový joutui tunnetun asemansa takia pysymään syrjässä vastarintaliikkeen toiminnassa, mutta onnistui kuitenkin ohjaamaan tsekkilegioonan varoja sen toimintaan.
Sodan päätyttyä tuli sitten kommunistivalta ja Syrovýlle oli käydä ohraisesti. Hän oli kuitenkin onnekas ja vältti sekä kaulakiikun, mielisairaalassa kuolemisen että ikkunasta hyppäämisen selviten 20 vuoden vankeustuomiolla. Normaalissa oikeuskäytännössä ensin etsitään todisteet ja sitten annetaan tuomio, mutta vasemmistolaisessa käytännössä ensin päätetään tuomio ja sitten keksitään todisteet. Syrovýn tapauksessa näissäkin saatiin tehdä jonkin verran töitä, mutta lopulta niitäkin löydettiin kolme: valokuva, jossa Syrový pääministerin asemassa kättelee Hitleriä, toinen valokuva jossa Syrový istuu miehityksen aikaisen kuvernöörin Heineleinin vieressä ja tapaus, jossa hän oli virkansa puolesta myynyt ensimmäisen maailmansodan aikaista vanhentunutta varustusta yksityisille yhtiöille – jotka sattuivat olemaan saksalaisia. Yleisen armahduksen ansiosta Syrový vapautui kuitenkin 1960, mutta jätettiin ilman eläkettä ja työnsaantimahdollisuuksia. Kun nyt nälkään ei kuitenkaan voitu näännyttää, hallitus salli 72-vuotiaan Syrovýn ottaa vastaan työn yövartijana. Vasta vuonna 1967 vapaampien tuulien puhaltaessa hänelle myönnettiin vähäinen eläke ja Prahan kevään aikana 1968 häntä jopa haastateltiin lehdissä, joissa hän sai tuoda esiin oikeusmurhansa. Syrový kuoli 1970 82-vuotiaana.


1.12.1939 Vuokrasopimus

Neuvostoliitto ja Saksa tekivät tunnetusti hyökkäämättömyyssopimuksen 23.8.1939, jonka tarkoituksena oli oikeasti antaa molemmille osapuolille aikaa ennen kuin katsovat sopivaksi hyökätä toisen kimppuun (Saksa ehti ensin, kuten muistetaan) ja siinä sivussa jakaa maiden väliset alueet sopuisasti. Vähemmän tunnettua on se, että sopimuksen seurauksena Saksa sai laivastotukikohdan Neuvostoliitosta. Maa tarvitsi operointimahdollisuuksia Jäämerellä ja niinpä yhteisymmärryksessä sille luovutettiin tukikohta Murmanskin lähettyviltä. Ironisesti tukikohta perustettiin Litsa-joen suistoon, mikä olikin sitten pari vuotta myöhemmin se kohta johon Saksan hyökkäys kohti Murmanskia jumittui kolmeksi vuodeksi. Kovin paljon aktivitetttia keskeneräinen tukikohta ei ehtinyt nähdä, mutta joitakin sukellusveneitä sieltä käsin operoi. Ei nimittäin mennyt kuin muutama kuukausi, kun tukikohta kävi Saksalle tarpeettomaksi Norjan valtauksen myötä. Nyt oli satamia Jäämeren rannalla yllin kyllin, joten saksalaiset pakkasivat kamppeensa ja häipyivät toukokuussa 1940.
Saksalaisten ja neukkujen laivastoyhteistyö jatkui vielä seuraavana kesänä, kun saksalainen kaapparialus Komet purjehti neuvostoliittolaisten jäänmurtajien suosiollisella avustuksella Koillisväylän läpi Atlantilta Tyynellemerelle liittoutuneiden laivoja ahdistelemaan.



24.5.1941 Upottakaa Bismarck!

Saksan pintalaivasto uskaltautui kunnolla ulos tukikohdastaan vain kerran. Taistelulaiva Bismarck saattueineen lähti ahdistelemaan Pohjois-Atlanttia ja onnistui upottamaan taisteluristeilijä Hoodin. Taisteluun osallistuneen taistelulaiva Prince of Walesin kannella 35-vuotias luutnantti, tunnettu näyttelijä Esmond Knight haavoittui Bismarckin kranaatista menettäen toisen silmänsä ja toisestakin näön lähes kokonaan. Muutamaa päivää myöhemmin britit onnistuivat upottamaan Bismarckin. Knight puolestaan jatkoi näyttelijänuraansa lähes täydellisestä sokeudestaan huolimatta.
Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin filmattiin kuuluisa elokuva Upottakaa Bismarck!. Esmond Knight näytteli entisen laivansa Prince of Walesin kapteenia. Suuri osa näyttelijäkaartista oli muutenkin sotaveteraaneja, esimerkiksi operaation komentajaa John Toveytä esittänyt Michael Hordern oli palvellut lentotukialus HMS Illustriouksella komentajakapteenina, Kenneth More lentotukialus HMS Victoriouksella luutnanttina ja Michael Goodliffe ollut vuosikausia sotavankina haavoituttuaan Dunkerquen evakuointioperaatiossa jalkaan.


18.1.1943 Viipalointikielto

Leivät myytiin kokonaisina siihen asti, kunnes USA:ssa kehitettiin teollisesti käyttökelpoinen viipalointikone. Vuodesta 1928 alkaen valmiiksi viipaloitu leipä valtasi markkinat. Tammikuussa 1943 tuote koki kuitenkin väliaikaisen takaiskun, kun viranomaiset kielsivät sen myynnin. Viipaloitu leipä näet vaati enemmän pakkausmateriaalia kuin kokonainen. Sota-aikana piti säästää kaikesta. Lopputulos oli kuitenkin näennäinen, sillä säästö oli vähäinen ja ihmisten vastustus voimakasta. Kielto kumottiin sen kestettyä vajaat kaksi kuukautta.


11.8.1943 Post mortem

Uusiseelantilainen luutnantti Lloyd Trigg lensi B-24 Liberator -pommikonettaan meripartiotehtävissä tukikohtanaan Bathurst (nykyinen Banjul) Gambiassa. Koneen miehistö havaitsi saksalaisen sukellusveneen U-468 pinta-ajossa ja hyökkäsi. Sukellusveneen ilmatorjuntatykki sai useita osumia Liberatoriin ja koneen ensimmäiset pommit eivät osuneet. Trigg jatkoi operaatiota liekehtivässä koneessa ja viimeisen hyökkäyksen aikana syvyyspommit putosivat sukellusveneen viereen murskaten sen rungon ja surmaten suuren osan miehistöstä sen upotessa. Liberator syöksyi mereen kolmensadan metrin päähän uppoavasta sukellusveneestä. Sukellusveneen miehistöstä ehti pelastua vain seitsemän, ilmeisesti tornissa olleita. Näiden pelastusveneen tullessa koneen uppoamispaikalle eloonjääneitä ei ollut.
Toinen brittien partiokone havaitsi pelastusveneen myöhemmin ja hälytti paikalle laivan, johon saksalaiset pelastettiin sotavankeuteen. Joukossa oli sukellusveneen kapteeni, yliluutnantti Klemens Schamong. Hän antoi vangitsijoilleen raportin tapahtumista ja liitti siihen lausunnon, jossa suositteli lentäjälle ansiomerkkiä. 2.11.1943 luutnantti Triggille myönnettiin korkein mahdollinen kunniamerkki eli Viktorian risti. Tämä on ainoa Viktorian risti, joka on myönnetty pelkästään vihollisen tarjoamien todisteiden perusteella. Kaksi muutakin Viktorian ristiä myönnettiin toisen maailmansodan aikana saksalaisten esityksestä, mutta niissä oli myös omien todistajien lausuntoja.


13.9.1943 Talonmies

Yhdysvaltain ilmavoimien kadettikoulu sijaitsee Colorado Springsissä. Siellä opiskelevat ilmavoimien suurimmat toivot, joukossa on ollut myös yksi 400 metrin olympiavoittaja. Vuonna 1967 oppilaitoksen talonmieheksi hakeutui vastikään eläkkeelle jäänyt vääpeli. Hän teki työnsä huolella, ei herättänyt mitään huomiota eikä puhunut menneisyydestään. Näin jatkui yli viisitoista vuotta. Sitten kadetti James Moschgat sattui lukemaan kirjaa toisen maailmansodan aikaisista taisteluista Italiassa. Kirjassa kerrottiin sotamies William Crawfordista, joka eräänä syyskuun päivänä tuhosi yksin useita konekivääripesäkkeitä. 25-vuotiaan Crawfordin oletettiin kaatuneen, mutta todellisuudessa hän olikin jäänyt vangiksi. Hänelle myönnettiin Kunniamitali, korkein mahdollinen ansiomerkki. Sen otti vastaan hänen isänsä. Kirjassa oli kuva miehestä ja kadetti huomasi sen muistuttavan kovasti samannimistä kadettikoulun talonmiestä. Moschgat kysyi asiaa talonmieheltä, joka totesi kuivasti: ”Jep, minä olen kuvassa.” Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut koskaan kertonut asiasta, Crawford vastasi: ”Se oli vain yksi päivä elämässäni ja se tapahtui kauan aikaa sitten.”
Kadetit olivat eri mieltä asiasta. Kuultuaan, että Crawfordille ei koskaan järjestetty erillistä tilaisuutta kunniamerkin ansiosta, he pistivät pyörät pyörimään. Vuoden 1984 päättäjäistilaisuuden yhteydessä paikalle oli saatu arvovaltaisin mahdollinen vieras eli presidentti Ronald Reagan, joka ojensi yli 40 vuotta aiemmin ansaitun kunniamerkin Crawfordille.


22.10.1943 Natsien maihinnousu Kanadaan

Vuonna 1977 Labradorin provinssin pohjoisimmassa osassa tutkimusmatkalla ollut tiedemies törmäsi outoon näkyyn. Ikivanhan sääaseman rauniot kököttämässä Jäämeren rannalla. Hän luuli niitä Kanadan armeijan tekosiksi ja unohti koko asian. Muutamaa vuotta myöhemmin saksalaisyhtiö Siemensin historiikkia kirjoittanut toinen tutkija löysi mielenkiintoisia asiapapereita. Niiden perusteella sääasemaa alettiin tutkia uudelleen ja huomattiin sen olevan saksalaista alkuperää.
Kuten tunnettua, säärintamat saapuvat Eurooppaan Atlantilta. Niinpä on erittäin tärkeää saada tietoa säätilasta siellä. Sukellusveneiden ensimmäinen tehtävä pintautuessa olikin lähettää säätiedot. Tämä ei kuitenkaan riittänyt ja niinpä saksalaisilla oli sääasemia Grönlannissa, Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maalla. Itse asiassa viimeiset saksalaiset antautuivat vasta 6.9.1945, kun Huippuvuorten sääaseman miehistö korjattiin parempaan talteen.
Miehitettyjen asemien lisäksi saksalaiset yrittivät käyttää yleensä huonolla menestyksellä automatisoituja asemia. Tällainen perustettiin myös Kanadaan, jonne U-537 purjehti syksyllä 1943. Sopivan paikan löytämisen jälkeen kymmenkunta saksalaista teki maihinnousun Kanadaan, asensi sääaseman ja naamioi sen kanadalaiseksi esimerkiksi jättämällä paikalle kanadalaisia tupakka-askeja. Kuukauden kuluttua sääasema lakkasi toimimasta tuntemattomasta syystä eikä uutta tiettävästi enää asennettu.


18.6.1944 Sisarenpoika

Italian taisteluissa 21-vuotias brittikapteeni George Lascelles haavoittui ja jäi sotavangiksi. 21 vuotta varmaan osui silmään varsin nuorena ikänä kapteenin arvoiselle upseerille. Lascelles oli kuitenkin ollut rintamaupseerina jo kaksi vuotta ilmeisen menestyksellisesti ja urakehitystä tuskin hidasti sekään, että hän sattui olemaan kuningas Yrjö VI:n sisarenpoika eli nykyisen kuningattaren serkku. Lascelles päätyi sairaalan kautta pahamaineiselle Colditzin linnan upseerileirille, johon tuotiin krooniset pakoyrittäjät tai muut erikoistapaukset. Lascelles kuului jälkimmäisiin yhdessä muutaman muun arvohenkilön kuten Winston Churchillin serkun kanssa. Näitä Hitler aikoi käyttää mahdollisina neuvotteluvaltteina. Neuvostoliittolaisten kanssa tätä oli tiettävästi jo yritettykin, kun Stalingradin taistelun jälkeen saksalaiset ehdottivat sotamarsalkka von Pauluksen vaihtoa vangiksi jääneeseen Stalinin poikaan. Stalinin väitetään tuhahtaneen, että hän ei vaihda marsalkkaa luutnanttiin. Sodan edetessä kävi ilmeiseksi, että myöskään länsiliittoutuneiden merkkihenkilöistä ei olisi hyötyä. Maaliskuussa 1945 Hitler raivonpuuskassaan määräsi Lascellesin teloitettavaksi. Vankileirejä komentanut SS-kenraali Gottlob Berger kieltäytyi noudattamasta määräystä ja vapautti sen sijaan Colditzin leirin odottamaan saapuvia amerikkalaisia. Tämä saattoi pelastaa Bergerin hengen sodan jälkeisissä oikeudenkäynnissä, jossa teko katsottiin lieventäväksi asianhaaraksi. Berger sai kuolemantuomion sijaan 25 vuoden vankeusrangaistuksen, josta hän istui vain kuusi ja puoli vuotta.


27.6.1944 Kiinalainen juttu

Italialla ei toisen maailmansodan aikana paljon siirtomaita ollut ja nekin vähät menivät, kun liittoutuneet valtasivat Abessinian, Somalimaan ja Libyan. Mutta koko sodan ajan Italia piti hallussaan paria korttelia Tianjinissa, Pekingin lähistöllä.
Vuonna 1901 Kiinan hallitus oli myöntänyt Italialle 46 hehtaarin kokoisen alueen kaupallisiin tarkoituksiin. Toisen maailmansodan aikana alueella oli noin 600 miehen kokoinen italialainen varuskunta. Italian antauduttua japanilaiset miehittivät alueen ilman merkittävää vastarintaa. Mussolinin perustama Italian sosiaalinen tasavalta myönsi omistusoikeuden Japanin tukemalle nukkehallitukselle. Varuskunnan sotilaat saivat enimmäkseen olla vapaasti, jotkut hankalammat vietiin vankileirille. Kotimaahan he palasivat 1947.


26.3.1945 Pelastakaa eversti Waters

Toisen maailmansodan legendaarisimpia kenraaleita oli rämäpäinen George S. Patton (joka muuten oli vuoden 1912 olympialaisten nykyaikaisessa viisiottelussa viides, heikoimpana lajinaan hieman nolosti pistooliammunta). Patton ei paljon säännöistä piitannut, kun sai jotain päähänsä. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa hän päätti pelastaa vävypoikansa, everstiluutnantti John K. Watersin, sotavankeudesta. Waters oli joutunut vangiksi Tunisiassa 1943 ja hänen tiedettiin olevan Baijerissa vankileirillä. Viralliseksi selitykseksi operaatiolle annettiin leirin kieltämättä huonot olosuhteet, lähinnä vankien nälkiintyminen.
Tehtävä annettiin kapteeni Abraham Baumille, joka kokosi 300 miehen kokoisen iskuryhmän hyökkäämään 80 km etulinjan takana olleelle vankileirille. Maaliskuu 1945, Saksan armeija ei ollut vielä lyöty, 300 miehen iskujoukko ja 80 km matkaa. Aatteleppa ite. Tulee mieleen omalta armeija-ajalta tilanne, jossa vääpeli suunnitelman nähtyään huusi naama punaisena, että kuka Ville viisi vuotta on tämän tehnyt? Johon me vastasimme, että luutnantti X (suoraan kadettikoulusta tullut). Saman kysymyksen voisi tästä operaatiosta tehdä kuka tahansa vähänkin taktiikkaa ymmärtävä, saada vastauksen ”kenraali Patton” ja poistua yhtä tulipunaisena pidätetystä raivosta kuin silloinen vääpelimme.
Operaation järkevyyteen nähden on hämmästyttävää, että iskuryhmä kykeni oikeasti etenemään vankileirin porteille asti, nappaamaan kyytiin parisataa sotavankia (suurin osa ei mahtunut, koska heitä oli luultua enemmän ja osa päätti joka tapauksessa heikon kuntonsa takia jäädä leiriin, mm. vapautusyrityksen yhteydessä haavoittunut Waters) ja palaamaan jonkin matkaa takaisin ennen väijytykseen joutumistaan. Lopputulema oli odotettu: kolmestasadasta iskujoukon miehestä 32 kaatui, kaikki 57 ajoneuvoa menetettiin ja vain 35 onnistui sekasortoisessa tilanteessa palaamaan takaisin omille linjoille loppujen jäädessä sotavangeiksi.
Vain yhdeksän päivää myöhemmin sotavankileiri vapautettiin normaalin etenemisjärjestyksen myötä. Waters itse yleni myöhemmin neljän tähden kenraaliksi, kuten huomattavasti kuuluisampi appiukkonsakin.


Huhtikuu 1945 Vangit vaihtoon

Vankien vaihtaminen jopa sodan aikana on normaali proseduuri. Nykyäänkin esimerkiksi Israel ja palestiinalaismilitantit vaihtavat vankeja keskenään. Esimerkiksi 18.10.2011 Israel sai vaihdossa Hamasilta viisi vuotta aiemmin vangiksi joutuneen panssarivaunun kk-ampujan vapauttaessaan 1027 palestiinalaista vankia. Yleisesti ottaen katsotaan Hamasin voittaneen kaupassa niukasti, sillä noin keskimäärin yksi israelilaissotilas vastaa taisteluarvoltaan noin tuhatta palestiinalaista.
Jopa toisen maailmansodan aikana oli tapana vaihtaa yleensä Punaisen Ristin välityksellä sotavankeja, jotka katsottiin taistelukelvottomiksi. Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa vangiksi joutunut saksalaiskenraali Hans Cramer vapautettiin palveluksesta pahan astmansa takia. Brittien tiedustelu käytti tilaisuuden hyväkseen ja paluumatkalla hänet kuljetettiin ”haamuarmeijan” kautta tarkoituksena saada saksalaiset uskomaan, että maihinnousua valmisteltiin Calaisiin eikä Normandiaan. Tiettävästi operaatio onnistui ja niin nökönuukaa ei ollutkaan se, että Cramer päätyi takaisin kenttäharmaisiin joksikin aikaa kunnes joutui pidätetyksi epäiltynä Hitlerin vastaisesta salaliitosta.
Mutta koko toisen maailmansodan uskomattominta vankienvaihtoa tapahtui lähes neljän vuoden ajan Jugoslaviassa aina huhtikuuhun 1945 asti. Partisaaneilla ei ollut mahdollisuutta pitää vangiksi saatuja saksalaisia hallussaan, joten seurauksena olisi ollut niskalaukaus. Mikä taas olisi aiheuttanut kostotoimenpiteitä. Niinpä molempia osapuolia hyödyttävänä ratkaisuna sovittiin puolueeton alue, jolla vankeja vaihdettiin säännöllisesti vuosien ajan – tämä kaikki huolimatta partisaanisodan normaalista armottomuudesta ja raakuudesta.


19.8.1945 Ministeri-vainaa

Hollannin Itä-Intian eli nykyisen Indonesian ollessa japanilaisten miehittämänä siellä oli tietysti olemassa vastarintaliike, jonka tärkein johtaja oli sittemmin maan itsenäistyttyä presidentiksi päätynyt Sukarno. Tunnetusti vastarintaliikkeen johtaminen ja sodan voittaminen onkin melko varma tie valtaan. Japanilaiset puolestaan perustivat paikallisista PETA-nimisen apujärjestön itselleen. Nämä tällaiset viritelmät ovat yleensä aika epävakaita ja tuppaavat vaihtamaan puolta sotaonnen kääntyessä. Niin kävi nytkin. Yksi PETA:an liittyneistä ja tilaisuuttaan odottavista oli Supriyadi (tuohon aikaan indonesialaisilla ei yleensä ollut kuin yksi nimi), joka oli ylennyt upseeriksi ja päätti ryhtyä kapinaan. Sukarno oli sitä mieltä, että Jaavalla japanilaisten ote oli vielä niin napakka, että turha yrittää, mutta Supriyadi päätti toisin. Sukarno oli oikeassa ja ankarien taistelujen jälkeen kapina kukistettiin. Kapinan johtajat vangittiin ja useimmat teloitettiin. Supriyadi ei ollut teloitettujen joukossa. Itse asiassa kukaan ei tiedä mitä hänelle tapahtui. Tiedetään vain, että häntä ei nähty teloituspäivän 14.2.1945 jälkeen. Hänen uskottiin onnistuneen pakenemaan vuorille. Indonesian itsenäistyessä 19.8.1945 Sukarno nimitti Supriyadin puolustusministeriksi. Tämä ei kuitenkaan ilmestynyt hallituksen kokouksiin, joten tilalle nimitettiin parin kuukauden kuluttua uusi mies. Supriyadista ei näkynyt jälkeäkään ja hänet julistettiin kuolleeksi 9.8.1975.


1951-1953 Kiitollisuudenvelassa

Korean sodan puhjettua YK kehotti jäsenmaitaan lähettämään joukkoja Etelä-Korean tueksi. Etiopian keisari Haile Selassie otti kehotuksen vakavasti muistaessaan, kuinka häntäkin oli autettu italialaisten miehitettyä maan. Korean sodassa taisteli kaikkiaan kuutisentuhatta etiopialaista. 121 kaatui ja 536 haavoittui. Merkillepantavaa on se, että vangiksi ei jäänyt yksikään. Ei kuulu tapoihin.
Eivätkä korealaiset ole tätä unohtaneet.


1956 Tämä skootteri ei ole lälläripyörä

Laskuvarjojoukkojen pudotuksessa vihollisen selustaan on muutamia logistisia ongelmia senkin jälkeen, kun itse pudotus on onnistunut. Kaksi näistä ovat liikkuvuus ja tulivoima. Ranskalaiset päättivät ratkaista molemmat kerralla rakentamalla laskuvarjolla pudotettavan skootterin, johon oli asennettu sinko. Kaliiperi 75 mm. Sinko oli tarkoitettu irrotettavaksi skootterista ja asetettavaksi konekiväärin jalustalle ennen laukaisua, mutta tarvittaessa sillä kykeni ampumaan vaikka skootterin liikkuessa. Rekyylikään ei ollut ongelma, sillä sinko… niin no, kyllähän lukijat tuntevat singon toimintaperiaatteen. Vastaavalla tuhovoimalla varustetun, singon tapaan painopistelinjasta sivuun asennetun tykin laukaiseminen täyttä vauhtia ajavasta skootterista saa aikaan mielikuvan Ohukainen ja Paksukainen -elokuvaan kuuluvasta kohtauksesta. Tai oikeastaan nykyaikana Mr. Bean voisi sen tehdäkin.

Tiettävästi keksintöä ei koskaan tositoimissa käytetty, vaikka niitä kuusisataa valmistettiinkin.


2.5.1982 Vanhassa vara parempi

Brittiläinen sukellusvene HMS Conqueror seurasi argentiinalaista taisteluristeilijä General Belgranoa (alkujaan amerikkalainen USS Phoenix, joka selvisi mm. Pearl Harborin hyökkäyksestä vaurioitta). Risteilijä pysytteli juuri ja juuri brittien julistaman Falklandia ympäröivän totaalisulkualueen ulkopuolella ja oli hieman epäselvää, voisiko sukellusvene hyökätä. Poliittisessa neuvottelussa rautarouva Margaret Thatcher antoi selvän käskyn: ”Upottakaa se!”.
Sukellusveneen kapteenilla oli varaa valita, mitä ampuisi. Aseistukseen kuului uusimman teknologian mukaisia Tigerfish-torpedoja. Nämä olivat laukaisun jälkeen ohjattavissa ja osuivat varmasti maaliin. Teoriassa. Käytännössä vain 40 % niistä toimi. Koska sukellusvene oli hyvissä asemissa, kapteeni käski ladata putkiin vanhat kunnon Mark VIII -mallin ”ammu ja unohda” -torpedot. Tämä malli oli suunniteltu 1925 eli ikää oli kunnioitettavat 57 vuotta. Kolme tällaista kohti taisteluristeilijää, kaksi osumaa ja taisteluristeilijä upposi 20 minuuttia myöhemmin.
Ei ole tietoa, millä todennäköisyydellä vanhojen torpedojen oletettiin osuvan. Mikäli oletamme uusien Tigerfishien osuvan aina toimiessaan, niin todennäköisyys sille että kolmen tällaisen laukaisemisella yksikään ei toimisi, on peräti 21,6 %, Todennäköisyys vähintään kahdelle osumalle on vain 35,2 %. Sukellusveneen kapteeni taisi olla viisas mies valitessaan vanhan ja luotettavan mallin.

Urheilijat sodassa

On suhteellisen helppoa löytää urheilijoita, jotka ovat sotineet. Maailmansodissa lähes kaikki asekuntoiset miehet ja sellaisiahan urheilijat yleensä ovat, päätyivät rintamalle. Sen jälkeenkin käydyissä vähäisemmissä sodissa on ollut edustusta.
Tässä jutussa esitellään tusina tapausta (joissakin mainitaan useampiakin urheilijoita), jotka ovat tavalla tai toisella erikoisia. Joko tapahtuma, urheilu-ura sotaan nähden tai sota itsessään on ollut jollain mittarilla harvinaisuus. Tapauksista on rajattu pois yleisurheilu, koska siitä on tarkoitus tehdä oma juttunsa ja niitä valintoja on niin paljon, että tusinan poimiminen on vaikeaa. Samaten on rajattu pois suomalaiset, koska nämä tapaukset ovat hyvin tunnettuja täällä. Muuten joukkoon pääsisivät ilman muuta esimerkiksi Mannerheim-ristin ritarit ja hiihdon MM-mitalistit Olli Remes ja Eino Kuvaja.


12. Viktorian risti

Donald Simpson Bell oli monipuolinen urheilija, joka pelasi sekä rugbya että jalkapalloa. Siinä sivussa hän esitteli sprintterikykyjään juoksemalla sata jaardia aikaan 10,6. Tämä vastaa sadalla metrillä suunnilleen tulosta 11,5, mikä ei kuulosta kummoiselta mutta vuonna 1911 juostuna oli ihan kelpo tasoa. Hän pelasi harjoitusotteluja Newcastlen riveissä, mutta ammattilaissopimuksen hän teki opettajaksi valmistuttuaan kakkosliigan Bradford Park Avenuen kanssa. Englannin liigan ura jäi kuitenkin vain kuuteen otteluun, kun ensimmäinen maailmansota tuli väliin. Liigaa kylläkin pelattiin vielä kausi 1914-15 ennen sotataukoa, mutta moni ammattilaispalloilija jätti tämän kauden väliin värväydyttyään armeijaan. Ensimmäinen heistä oli Donald Simpson Bell, joka koulutettiin pikatahtia upseeriksi ja lähetettiin Ranskan rintamalle. Siellä hän päätyi Sommen tulihelvettiin, jossa hänestä tuli yksi 627 ensimmäisen maailmansodan aikana korkeimman kunniamerkin, Viktorian ristin, ansainneesta brittisotilaasta. Kunniamerkkiin oikeuttaneet tapahtumat sattuivat 5.7.1916. Kun vänrikki Bell yritti samaa temppua viisi päivää myöhemmin, hän sai tarkka-ampujan luodin kohtalokkaasti päähänsä.


11. Medal of Honor

Jack Lummus aloitti NFL-uransa New York Giantsin riveissä kaudella 1941. Se jäi myös hänen viimeisekseen. Kesken runkosarjan viimeisen ottelun Japani hyökkäsi Pearl Harboriin. Giants voitti lohkonsa ja selvisi suoraan liigan loppuotteluun, jonka se hävisi viikkoa myöhemmin. Seuraavassa kuussa Lummus värväytyi USA:n merijalkaväkeen. Taisteluun hän päätyi vasta yli kaksi vuotta myöhemmin, koska kävi siinä välissä upseerikoulun ja erikoisjoukkokoulun.
Tulikaste luutnantti Lummukselle tuli Iwo Jiman maihinnousussa. Kolmen viikon taistelujen jälkeen hänen joukkueensa oli hyökkäyksen kärjessä saaren pohjoispäässä. Lummus haavoittui lievästi kranaatinsirpaleista, mutta tuhosi siitä huolimatta kolme vihollispesäkettä. Sitten hän astui miinaan ja menetti molemmat jalkansa. Tajuntaansa hän ei menettänyt, vaan käski joukkueen jatkaa hyökkäystä. Hänet kannettiin joukkosidontapaikalle ja ensiavun jälkeen kenttäsairaalaan. Leikkauksesta huolimatta hän menehtyi sisäisiin vammoihinsa. Hänelle myönnettiin kuoleman jälkeen USA:n korkein kunniamerkki, Medal of Honor.
Lummusta onnekkaampi oli hänen vastustajansa marraskuisessa NFL-pelissä 1941, toinen tulokaspelaaja Maurice Britt Detroit Lionsista. Kapteeniksi ylennyt Britt taisteli Pohjois-Afrikassa ja Italiassa, jossa myös hän ansaitsi Medal of Honorin 10.12.1943. Vaikka Britt jäikin sodasta eloon, hänen onnikiintiönsä tuli täyteen Anzion taistelussa 22.1.1944, jossa hän menetti osan oikeasta kädestään.


10. Legio Patria Nostra

Francois Faber voitti Tour de Francen 1909 neljännellä yrittämällään ja otti osaa kilpailuun vuoteen 1914 asti, jolloin muut aktiviteetit tulivat esteeksi. Muita voittoja ei kuitenkaan tullut, vaikka hän hallitsi vuoden 1909 kilpailua ylivoimaisesti – hän pitää edelleen hallussaan perättäisten etappivoittojen ennätystä viidellä voitolla. Luxemburgin kansalaisena hän oli ensimmäinen ulkomaalainen Ranskan ympäriajon voittaja. Hän oli kylläkin syntynyt Ranskassa ja eli koko ikänsä siellä, mutta kansalaisuus periytyi luxemburgilaiselta isältä. Tämä mahdollisti hänen värväytymisensä Ranskan muukalaislegioonaan ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Tuohon aikaan muukalaislegioonaan värväytyminen oli ranskalaisilta kielletty, tosin säädöstä kierrettiin näppärästi siten, että värvärillä oli tapana kysyä että onko rekryytti nyt ihan varma ettei hän satu olemaan belgialainen?
Faber yleni alikersantiksi ja kaatui Artoisin taistelun ensimmäisenä päivänä 9.5.1915. Ruumista ei koskaan löydetty ja hänet julistettiin kuolleeksi vasta kolme vuotta myöhemmin.


9. Uimahyppääjän kova onni

Farid Simaika oli Egyptin koptilaiskristitty, joka sai Amsterdamin olympialaisissa 1928 hopeaa kerroshypyissä ja pronssia ponnahduslautahypyissä. Aluksi kylläkin luultiin Simaikan saaneen kultaa ja mies seisoi palkintopallilla Egyptin kansallishymnin soidessa. Samaan aikaan huomattiin tuomareiden arvostelupisteissä laskuvirhe: voitto kuuluikin USA:n Pete Desjardinsille.
Simaika ei tästä kantanut USA:lle kaunaa. Itse asiassa hänen perheensä oli muuttanut USA:han jo vuosia aiemmin hänen ollessaan vielä alaikäinen. Viisas siirto, kun tietää mitä muslimit nykyään kopteille Egyptissä tekevät. Simaikasta tuli USA:n kansalainen maaliskuussa 1942 ja saman vuoden elokuussa hän värväytyi ilmavoimiin. Hänet koulutettiin tiedustelu-upseeriksi, mutta tämä ura sai äkillisen lopun syyskuussa 1943. Simaika oli mukana tiedustelulennolla Celebesin yläpuolella, kun japanilaiset ilmeisesti ampuivat lentokoneen alas. Miehistöstä ei koskaan löydetty jälkeäkään. Simaika julistettiin kuolleeksi kaksi vuotta myöhemmin.


8. Puskasotaa

Bruce Grobbelaar muistetaan Liverpoolin legendaarisena maalivahtina vuosina 1981-1994. Useimmat taisivat kuvitella hänet britiksi ja ihmetellä, miksi maajoukkuekutsua ei koskaan näyttänyt tulevan. Itse asiassa tuli ja maaotteluja kertyi 33. Tai oikeastaan yksi plus 32, koska maan nimi ehti vaihtua. Se ensimmäinen maaottelu tuli ennen Liverpool-uraa 19-vuotiaana pojankloppina 1977 Etelä-Afrikkaa vastaan. Hetkinen. Eikös Etelä-Afrikka ollut suljettu kansainvälisestä urheilutoiminnasta tuohon aikaan, siellä kun oli voimassa afrikkalaisittain epäilyttävä hallitusmuoto jossa sentään osa kansasta sai äänestää? Jep, mutta oli kuitenkin yksi toinenkin kansainvälisestä urheilutoiminnasta suljettu maa, jota vastaan saattoi pelata. Rhodesia, jossa valkoinen vähemmistö yhdessä mustan vähemmistön kanssa taisteli vallankumouksellista mustaa enemmistöä vastaan. Mukaan sotaan päätyi myös Bruce Grobbelaar, eikä miksikään takaportaan paperinpyörittelijäksi vaan oikeasti tappamaan. Suoritettuaan asepalveluksensa Grobbelaar lähti Kanadaan ammattilaispelaajaksi, päätyi sitten Crewen kautta Liverpooliin ja loppu on historiaa. Sillä aikaa Rhodesia kukistui ja muuttui Zimbabweksi, mikä ei tunnetusti tehnyt hyvää talouselämälle. Grobbelaaria ei kuitenkaan muisteltu pahalla, sillä hän sai kutsun MM-karsintaotteluihin sekä ennen vuosien 1982 että 1986 kisoja. Sitten tuli muutaman vuoden tauko, mutta vuoden 1994 karsinnoissa hän oli jälleen mukana ja Zimbabwe jäi vain yhden voiton päähän kisapaikasta.


7. Ässien ässä

Constantin Cantacuzino oli Romanian jääkiekkomaajoukkueen kapteeni vuosien 1931 ja 1933 MM-kisoissa. Menestys ei ollut kummoinen, ensimmäisellä kerralla Romania hävisi kaikki neljä otteluaan. Toisella kerralla alkusarjassa tuli kolme tappiota, mutta sijoitusotteluissa kaksi voittoa ja lopputuloksissa yhdeksäs sija.
Enemmän menestystä tuli sitten toisen maailmansodan taivaalla. Romania päätyi sotimaan akselivaltojen mukana Neuvostoliittoa vastaan. Cantacuzino ei kuitenkaan lentänyt Romanian omaa tuotetta IAR-80 -hävittäjää, joka oli täysin kilpailukykyinen muiden aikalaistensa rinnalla. Hänen koneensa oli aluksi Hawker Hurricane, joita Romanialla oli vain muutama, ja sittemmin tietysti Messerschmitt 109. Hän ampui alas varmasti 39 neuvostoliittolaiskonetta, epävarmoja oli myös lukuisia. Romanian vaihdettua puolta listalle kertyi vielä neljä saksalaista eli varmojen pudotusten yhteismäärä oli 43, Romanian ennätys. Sota-ajan erikoisin tehtävä oli kuitenkin puolenvaihdon jälkeen tapahtunut lento Italiaan amerikkalaisten miehittämälle alueelle. Kyytiläisenä ahtaassa Mersussa oli amerikkalainen everstiluutnantti, korkea-arvoisin jenkkisotavanki Romaniassa. Tehtävänä oli järjestää ilmasilta sotavankien palauttamiseksi. Paluulento Messerschmittillä ei onnistunut, joten Cantacuzinolle annettiin alle P-51 Mustang. Yksi totuttelulento ja amerikkalaiset katsoivat monttu auki ennen sotaa Romanian taitolentomestaruuden voittaneen ässän esitystä. Mustangin kohtalosta ei ole tietoa, mutta vahvin veikkaus on että joku sotavangeista lensi sen takaisin Italiaan. Sodan jälkeen Cantacuzino katsoi parhaaksi karistaa kommunistiseksi muuttuneen maan pölyt jaloistaan ja hän onnistui pakenemaan Italian kautta Espanjaan.
Huippu-urheilijoista eniten ilmavoittoja taisi kuitenkin saavuttaa Josef Jennewein, vain 19-vuotiaana 1939 alppiyhdistetyn maailmanmestaruuden voittanut saksalainen – tai oikeastaan itävaltalainen. Vääpeli Jennewein lensi aluksi länsirintamalla Messerschmitt 109:ää, mutta enimmät ilmavoittonsa hän saavutti itärintamalla Focke-Wulf 190:n ohjaimissa. Niitä kertyi yhteensä 86 ennen hänen katoamistaan taistelulennolla Orelin lähettyvillä 27.7.1943. Post mortem ritariristi ja ylennys luutnantiksi.


6. Pitkä odotus

Chad Hennings teki debyyttinsä NFL:ssä vähän ennen 27-vuotispäiväänsä, mikä oli vuosia myöhemmin kuin normaalipelaajalla, mutta vuosia ennen kuin Henningsin odotettiin pääsevän liigaan. Tunnetusti amerikkalainen urheilujärjestelmä pohjautuu yliopistourheiluun. Neljä vuotta (joskus vähemmän) yliopiston joukkueessa ja sitten ammattilaiseksi. Mutta järjestelmässä on yksi poikkeus. Jos urheilija opiskelee upseeriksi ja edustaa jotakin joukkueista nimeltä Army, Navy tai Air Force, neljä vuotta ei välttämättä riitä. Hän on näet yleensä allekirjoittanut palvelussitoumuksen, joka edellyttää valmistumisen jälkeistä palvelusta asevoimissa. Tämä taas normaalisti estää ammattilaisurheilun.
Tunnetuin esimerkki lienee yksi kaikkien aikojen parhaista koripalloilijoista, David Robinson, jonka yliopistoura päättyi 1987. Sitten seurasi kahden vuoden palloilutauko laivaston palveluksessa ennen ilmoittautumista San Antonio Spursin riveihin. Yleensä tällaiset sitoumukset pudottavat varaussijaa draftissa, mutta Robinson oli niin hyvä että Spurs varasi hänet koko tilaisuuden ensimmäisenä, vaikka tiesikin joutuvansa odottamaan kaksi vuotta. Esimerkiksi kauden parhaaksi yliopistopelaajaksi vuonna 1965 valittu Navyn pelinrakentaja Roger Staubach varattiin NFL:ään vasta sijalla 129, koska tuohon aikaan valmistumisen jälkeen vaadittiin neljän vuoden palvelusta ja Vietnamin sotakin oli käynnissä. Staubach palveli tästä neljän vuoden jaksosta yhden vuoden huoltojoukoissa Vietnamissa ja pelasi sitten kymmenen vuotta Dallas Cowboysissa voittaen Super Bowlin kahdesti. Yksi harvoista armeijapalveluksen ja ammattilaisuran osittain yhdistäneistä oli Napoleon McCallum, laivaston miehiä hänkin. Neljästä karanteenivuodestaan hän onnistui ensimmäisen aikana pelaamaan NFL:ssä, koska laivasto oli määrännyt palveluspaikaksi Long Beachin laivastoaseman Los Angelesin kyljessä ja pelioikeudet sattuivat kuulumaan silloiselle Los Angeles Raidersille. Iltalomilla ehti peleihin. Sitten tulikin siirto toiseen asemapaikkaan ja kolmen vuoden tauko ennen uran jatkumista.
Nykyään sitoumusaikaa on lyhennetty, mutta Chad Henningsin varausvuoro osui vuodelle 1988. Air Forcen puolustuksen linjamies oli huomattavasti parempi pelaaja kuin varausnumero 290 antaa ymmärtää. Koska hän oli lentäjäkoulutuksessa, palvelussitoumuksen odotettiin kestävän kahdeksan vuotta. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kukaan ei odottanut hänen koskaan pelaavan liigassa ja varaus tehtiin lähinnä varmuuden vuoksi. Tällä kertaa varmistus kannatti. Hennings oli 198-senttisenä ja pitkälti toistasataa kiloa painavana hieman rajoittunut lentäjänä eikä soveltunut kaikkiin konetyyppeihin. Koneeksi valikoitui A-10 Thunderbolt, ”Pahkasika”-maataistelukone. Toimintaa tuli nähtyä Persianlahden sodassa. Tämän jälkeen puolustusvoimien politiikka yllättäen muuttui. Budjettileikkausten takia palvelussitoumuksia lyhennettiin neljään vuoteen, joten halukkaat pääsivät lähtemään palveluksesta. Kapteeni Hennings tarttui tilaisuuteen ja ilmoittautui Dallas Cowboysin harjoitusleirille 26-vuotiaana tulokkaana. Yhdeksänvuotisen NFL-uran aikana ansiolistalle kertyi kolme Super Bowlia. Henkilökohtaiset tilastolukemat eivät olleet erityisen vakuuttavia, mutta Hennings oli ns. ”pukukoppipelaaja”, jollaisen kuka tahansa valmentaja haluaa aina joukkueeseensa.


5. Velvollisuus ennen muuta

Pat Tillman pelasi puolustuksen tukimiehenä Arizona Staten yliopiston jenkkifutisjoukkueessa huolimatta vain 180 cm pituudestaan ja painoakin oli vaatimattomasti noin 90 kg. Alle satakiloiset tukimiehet punnitaan yleensä neuvolassa. Vaikka hänet valittiinkin yliopistokonferenssin vuoden puolustuspelaajaksi, ei noilla mitoilla ollut mitään asiaa NFL:ään. Arizona Cardinals otti kuitenkin riskin ja varasi hänet viimeisellä vuorollaan vuoden 1998 draftissa. Varaus taisi olla lähinnä seremoniallinen, oman osavaltion poika varattiin PR-mielessä. Harjoitusleirillä kävi kuitenkin ilmi, että Tillman oli tosissaan ja päätti vaihtaa pelipaikkansa takapuolustajaksi eli täysin erilaiseen rooliin. Sinne koko riitti ja Tillman oppi pelipaikan vaatimukset niin hyvin, että pääsi joukkueeseen ja murtautui jo tulokaskaudellaan jopa aloituskokoonpanoon.
Neljän vuoden NFL-uran jälkeen Tillmanille tarjottiin kolmen vuoden jatkosopimusta, palkkana 1,2 miljoonaa dollaria kaudelta. Siinä välissä oli kuitenkin WTC-isku ja Tillman koki velvollisuudekseen värväytyä armeijaan. Vuosipalkka oli noin 18 tuhatta dollaria eli 1,5 prosenttia NFL-palkasta. Tätä voisi sanoa periaatteellisuudeksi. Peruskoulutuksen jälkeen Tillman osallistui Irakin sotaan. Sen jälkeen hän kävi kommandokoulun ja päätyi Afganistaniin. Siellä alikersantti Tillman joutui tulitaisteluun, jossa hän johti ryhmäänsä Hopeatähden arvoisesti saaden surmansa ristitulessa ilmeisesti omien joukkojen harhaluodista.
Tillman ei ole ainoa NFL-pelaaja, jolla on kokemusta Afganistanin sodasta. Alejandro Villanueva toimi kuitenkin toisessa järjestyksessä. Hän pelasi yliopistojalkapalloa armeijan joukkueessa (Army Black Knights) ja valmistui upseeriksi. Tämän jälkeen hän palveli viisi vuotta USA:n armeijassa suorittaen kolme Afganistanin komennusta, joista pisin kesti vuoden. Hän yleni kapteeniksi ja sai Pronssitähden pelastettuaan taistelukentältä haavoittuneita sotilaita. Armeijasta erottuaan NFL-varausta vaille jäänyt Villanueva ilmaantui Pittsburgh Steelersin harjoitusleirille. 206-senttinen mies painoi noin 110 kg, mikä tarkoitti että hän oli NFL-standardeilla mitaten kukkakeppi. Tämä oli järjestelykysymys, vuoden ajan harjoitusjoukkueessa istutun ruoka- ja punttikuurin jälkeen painoa oli vuoden kuluttua 150 kg. Kaudella 2015 Villanueva oli valmis liigaan ja seuraavalla kaudella avauskokoonpanoon. Toistaiseksi meriittilistalla on kaksi liigan All Star -ottelua.
Eniten huomiota Villanueva on saanut suoraselkäisyytensä ansiosta. Monet NFL-pelaajat ryhtyivät BLM-pelleiksi polvistumalla kansallislaulun aikana. Pittsburgh Steelersin päävalmentaja Mike Tomlin yritti välttää ristiriitoja pelkuruudella eli määräsi joukkueen pysymään pukusuojassa kansallislaulun aikana 24.9.2017 pelatussa ottelussa. Sehän ei upseerismiehelle käynyt, vaan Villanueva marssi kentän viereen ja seisoi asennossa. Tämä siitä huolimatta, että Villanueva on itse espanjalaisten vanhempien poika, joka sai USA:n kansalaisuuden synnyttyään maassa upseeri-isän Missisippissä tapahtuneen NATO-komennuksen aikana. Vähän toista kuin neekerit, jotka itkevät sorrosta kun voisivat sen sijaan ajatella kiitollisina, että valkoiset ovat keksineet ammattilaisurheilun, jonka ansiosta voi tienata miljoonia, kun vaihtoehtona on elää köyhyydessä Afrikassa. Eipä ole näkynyt mustien muuttoliikettä Afrikkaan, jossa valkoiset eivät sorra. Toiseen suuntaan liikennettä kyllä on, sillä edes afrikkalaiset eivät halua elää maissa joissa on liikaa afrikkalaisia. Mutta kukin ihannoi mieleistään systeemiä.
Pittsburgh Steelersin marssiessa kentälle otteluun 28.9.2020, pelaajien kypärää rumensi Antwon Rose Jr:n nimi. Pittsburghin poliisi kun oli ampunut tämän pikkurikollisen hänen juostuaan poliisia karkuun ammuskelun jälkeen. Mutta Villanuevan kypärässä Rosen nimi oli teipattu piiloon. Teippiin oli kirjoitettu Alwyn Cashen nimi. Ylikersantti Cashe kaatui Irakin sodassa 2005 ja sai kuolemansa jälkeen Hopeatähden. Vuosia myöhemmin käynnistettiin kampanja kunniamerkin korottamisesta Medal of Honoriksi. Villanueva esitti tälle tukensa omalla tavallaan, kun muut Steelersin pelaajat esittivät tukensa rikollisuudelle. Molemmat voittivat, sillä Cashe sai Medal of Honorin postuumisti ja kuten viimeaikaisista tapahtumista nähdään, rikollisuuden torjunnasta jaetaan tuomioita antisosiaalisten narkomaanien saadessa sankarin statuksen.


4. Monilahjakkuus

Moe Berg syntyi 1902 newyorkilaiseen juutalaisperheeseen. Vartuttuaan hän päätyi Princetonin yliopistoon opiskelemaan kieliä. Hän suoritti arvosanat seitsemässä eri kielessä, mutta valitsi ammattiuransa toisin. 21-vuotias Berg pisti nimensä Brooklyn Robins -baseballjoukkueen sopimuspaperiin. Joukkueen nimeksi vaihtui kymmenen vuotta myöhemmin tunnetumpi Brooklyn Dodgers, nykyään se tunnetaan maisemanvaihdon takia nimellä Los Angeles Dodgers. Hän pelasi aluksi polttajana ja kolmosvahtina, mutta siirtyi parin vuoden kuluttua sieppariksi. Tämä osoittautui oikeaksi valinnaksi ja ammattilaisura kesti 17 vuotta. Niistä muutama viimeinen tosin meni vammojen takia melkoisen vähällä pelimäärällä. Siepparinkyvyt pitivät kuitenkin uran käynnissä, vaikka yksi Bergin menestystä rajoittava tekijä oli hänen sisäpelitaitonsa lyöntien osuessa turhan kehnolla prosentilla. Berg oli myös varsin eksentrinen yksilö, joka herätti kummastusta joukkuetovereissaan. Viimeisellä kaudellaan hän osallistui radion suosituimpaan visailuohjelmaan ja voitti sen ylivoimaisesti. Uransa ohella hän opiskeli myös lakimieheksi. Viimeisen ammattilaispelinsä hän pelasi 1.9.1939, mikä muistetaan historiallisena päivämääränä ihan toisesta syystä. Berg päätyikin sodan sytyttyä kielitaitonsa ansiosta CIA:n edeltäjän OSS:n palvelukseen. OSS sai yllättävän bonuksen, kun Berg toi nähtäväksi filmin, jonka hän oli kuvannut Tokion korkeimman rakennuksen katolta Japanin-matkansa aikana 1930-luvulla. Tämä filmi oli tärkeässä asemassa ilmahyökkäyksiä suunniteltaessa. Palveltuaan jonkin aikaa tiedustelijana latinalaisessa Amerikassa Berg määrättiin omasta pyynnöstään Balkanin osastolle Italiaan. Siellä hänen tehtävänään oli lähettää agentteja hyppäämään laskuvarjolla Jugoslaviaan. Tämän jälkeen uudeksi työksi annettiin haastatella amerikkalaisten käsiin joutuneita italialaisia ja saksalaisia tiedemiehiä tavoitteena selvittää, miten pitkällä Saksa oli atomiaseen rakentamisessa. Siinä sivussa hän houkutteli näitä siirtymään amerikkalaisten palvelukseen vaihtelevalla menestyksellä.


3. Pelitauko

Rocky Bleier, amerikkalaisen jalkapallon keskushyökkääjä, oli Pittsburgh Steelersin varaus vuoden 1968 draftissa. Varauskierros oli vasta kuudestoista ja varausnumero 417, joten Bleieriltä ei suuria odotettu, tuskin edes joukkueeseen selviämistä. Toisin kävi ja harjoitusleirin jälkeen Bleier sai paikan joukkueessa. Ensimmäinen kausi kului enimmäkseen vaihtopenkillä, peliaikaa ja pallonkantovuoroja tuli vain muutamassa ottelussa. Toista kautta ei sitten tullutkaan, sillä kutsu armeijaan kävi 4.12.1968. Peruskoulutuksen jälkeen toukokuussa 1969 tuli lähtö Vietnamiin jalkaväkisotilaaksi. Elokuussa Bleier sai luodin vasempaan jalkaansa partion jouduttua väijytykseen. Haavoittuneena maatessaan hänen oikeaan jalkaansa lensi useita sirpaleita lähellä räjähtäneestä kranaatista. Seurasi matka Tokioon kenttäsairaalaan ja pitkä toipilasaika. Osia oikeasta jalkaterästä jouduttiin poistamaan.
Bleierin ei uskottu enää palaavan ammattilaispelaajaksi vammojensa takia, mutta toisin kävi. Hän liittyi Steelersin vahvuuteen jo kaudelle 1970, vain vuosi haavoittumisen jälkeen. Paino oli pudonnut 14 kiloa, jonka takaisin saamiseen meni seuraava vuosi. Ensimmäinen paluukausi kului kokonaan vaihtopenkillä ja kaksi seuraavaakin vaihtomiehenä. Seuraavat seitsemän kautta eli uran loppuun asti hän olikin sitten vakiomiehistössä. Parhaalla kaudella edettyjä jaardeja tuli kovana suorituksena pidettävän tuhannen jaardin ylittävät 1036, millä hän oli kauden yhdeksänneksi tehokkain keskushyökkääjä. Tämä siitä huolimatta, että Pittsburghin toisena aloittavana keskushyökkääjänä ja normaalina ykkösvaihtoehtona pallonkantajaksi pelasi muuan Franco Harris, pelipaikan suurimpia legendoja. Kaksikko pelasi yhdessä neljässä Super Bowl -voitossa.


2. Myöhästynyt aloitus

Hoyt Wilhelm harrasti nuorena miehenä baseballia. Mieluisin pelipaikka oli syöttäjä. Koska syntymävuosi sattui olemaan 1922, hän ei ehtinyt isoihin liigoihin ennen kuin kävi kutsu sotaan. Ammattilaisdebyytti farmiliigassa oli kyllä tehtynä siinä vaiheessa, kun Wilhelm laivattiin Euroopan sotanäyttämölle. Siellä hän joutui mm. Ardennien taisteluun, jossa haavoittui ja kantoi kranaatinsirua selässään loppuikänsä. Hänet kotiutettiin ylikersanttina ja paluu ammattilaisbaseballiin tapahtui 1946. Wilhelm edistyi syöttäjänä hitaasti kohoten vähitellen ylempiin liigoihin, kunnes lopulta vuonna 1952 – samana vuonna kun kolmekymmentä ikävuotta tuli täyteen – oli pääliigadebyytin aika. Sen jälkeen ei enää paluuta ollutkaan. Wilhelm valittiin all star -joukkueeseen kahdeksan kertaa ja voitti mestaruuden kerran. Urallaan hän kiersi peräti yhdeksässä joukkueessa ja pelasi kaksikymmentäyksi kautta. Kyllä, 21 kautta vaikka oli aloittanut lähes kolmikymppisenä. Viimeisen pelinsä hän pelasi kuusitoista päivää ennen 50-vuotispäiväänsä. Pitkän uran merkittävin salaisuus oli hänen syöttötyylinsä: hän oli yksi harvoista rystystyylin syöttäjistä. Tämä syöttötekniikka ei ole kädelle yhtä rasittava kuin normaalit syöttötavat, mutta sitä katsotaan yleensä valmennusportaassa karsaasti kolmesta syystä: sitä on vaikea opettaa, syötöt ovat hitaampia ja erittäin kierteisinä vaikeita siepparille (toki myös lyöjälle, joka onkin syy että rystystyyliä ylipäätään käytetään). Aina harvinainen rystystyyli on nykyään käytännössä kuollut sukupuuttoon, viimeinen sitä ykkösliigassa pääasiallisena syöttönään käyttänyt syöttäjä pudotettiin farmiliigaan 2019.


1. Riskialtis laji

Takeichi Nishi oli japanilainen aatelismies, upseeri ja esteratsastaja. Los Angelesin olympialaisissa 1932 Nishi voitti paraatilajissaan olympiakultaa. Neljä vuotta myöhemmin Berliinissä hän putosi hevosensa selästä kesken kilpailun. Muutama vuosi sen jälkeen japanilaisilla upseereilla oli muutakin tekemistä kuin olympialaiset. Majuri Nishistä tuli panssariupseeri, joka taisteli aluksi Kiinassa. Japanilaiset panssarivaunut tosin olivat lähinnä panssarivaunuiksi alimittaisia säilykepurkkeja ja muistuttivat erehdyttävästi teinicorollaa telaketjuilla. Everstiluutnantiksi ylennettynä hänen komentoonsa annettiin panssarirykmentti, joka lähetettiin pienelle varuskuntasaarelle. Saari oli nimeltään Iwo Jima. Maihinnousun tullessa saarella oli parikymmentätuhatta japanilaista. Eloon jäi vähän reilut kymmenen prosenttia. Ei ole varmaa tietoa, mikä oli everstiluutnantti Nishin kohtalo. Vaihtoehtoja on kolme: todennäköisimmin hän kaatui konekivääritulessa 21.3.1944. Mahdollista on myös, että hän kaatui seuraavana päivänä liekinheittimen polttamana. Kolmas vaihtoehto on se, että hän useiden muiden japanilaissotilaiden tapaan teki itsemurhan tappion ollessa väistämätön. Nishi oli sittemmin yksi päähenkilöistä Clint Eastwoodin elokuvassa Kirjeitä Iwo Jimalta.
Nishi siis epäonnistui olympiakultansa puolustamisessa Berliinissä 1936. Kultaa voitti Saksan Kurt Hasse, joka kaatui 9.1.1944 majurina itärintamalla. Saksa voitti Berliinissä kaikki kuusi ratsastuksessa tarjolla ollutta kultamitalia. Kultamitalisteja oli kaikkiaan yhdeksän, sillä joka lajissa oli yksilökilpailu ja kolmen hengen joukkuekilpailu. Ratsastus on vaarallinen laji, sillä viisi yhdeksästä kultamitalistista menetti henkensä sodan takia. Tosin tämä oli tuohon aikaan ammatinvalintakysymys, sillä lähes kaikki kilparatsastajat olivat aktiiviupseereita.
Helppoa ei ollut muidenkaan maiden ratsastusmitalisteilla. Puolan joukkue sai hopeaa kenttäratsastuksessa. Henryk Leliwa-Roycewicz taisteli tietysti saksalaisia vastaan heti sodan alussa ja sittemmin pataljoonankomentajana Varsovan kansannousussa. Sodan jälkeen kommunistit heittivät hänet kuudeksi vuodeksi vankilaan. Hän saattoi pitää itseään onnekkaana, sillä joukkuekaveri Zdizislaw Kaweckin kommunistit teloittivat Katynin joukkomurhassa. Kolmas lenkki Seweryn Kulesza puolestaan vietti sodan saksalaisten vankileirillä. Onnekseen, sillä upseerina hän ymmärsi olla palaamatta kommunisti-Puolaan ja emigroitui USA:han sodan jälkeen. Ison-Britannian pronssijoukkueen upseerikatraasta yhdelle myönnettiin arvostettu Military Cross. Esteratsastuksen henkilökohtaisen kisan pronssimitalisti, Unkarin Joszef von Platthy jäi sodan lopussa everstiluutnanttina brittien sotavangiksi, palasi Unkariin ja joutui kommunistimaassa eläkkeelle. Hollannin joukkueessa hopeaa saanut Johan Greter taas jäi kapteenina saksalaisten vangiksi maahanhyökkäyksessä, mutta onnistui pakenemaan sotavankeudesta selviten Englantiin, jossa hänestä tehtiin taistelulentäjä.
Karu kohtalo oli myös edellisten olympialaisten kenttäratsastuksessa joukkuekultaa voittaneella Ranskan Charles Marionilla. Hän erehtyi valitsemaan sodassa puolensa väärin. Vichyn hallituksen puolelle mennyt kenraali Marion tuomittiin kuolemaan, mutta partisaanit eivät malttaneet odottaa, kaappasivat hänet vankilasta ja teloittivat 16.11.1944.
Mutta palataanpa noihin Berliinin olympialaisten yhdeksään saksalaiskultamitalistiin. Kouluratsastuksen kultamitalisti Heinz Pollay selvisi sodasta hengissä ja vannoi toimitsijavalan Münchenin olympialaisissa 1972. Joukkuekavereista Friedrich Gerhard oli 1884 syntyneenä jo hieman yli-ikäinen sotaan, kun taas kolmas lenkki Hermann von Oppeln-Bronikowski komensi Normandian maihinnousun sattuessa aluksi panssarirykmenttiä ja sittemmin -divisioonaa. Hän selvisi sodasta hengissä ja oli yksi niistä vain noin 160 sotilaasta, joka kantoi ritariristissään tammenlehvää ja miekkoja.
Kenttäratsastuksen kultamitalisti Ludwig Stubbendorf ratsasti Nurmi-nimisellä hevosella (kyllä, Paavon mukaan nimetty) ja kaatui tykistökapteenina Dnieprin varrella 17.7.1941. Joukkuekavereista Rudolf Lippert kaatui panssarirykmenttiä komentavana everstinä aivan sodan lopussa 1.4.1945 länsirintamalla. Ritariristin kantaja hänkin. Joukkueen kolmas mies Konrad von Wangenheim jäi kapteenina venäläisten vangiksi heinäkuussa 1944 ja löydettiin hirttäytyneenä sotavankileirillä Stalingradin lähellä tammikuussa 1953.
Nishin lajin eli esteratsastuksen voittanut Hasse kaatui siis itärintamalla majurina. Hänen joukkuekaverinsa Marten von Barnekow selvisi sodasta hengissä, vaikka olikin SS-upseeri. Erikoisin kohtalo oli joukkueen kolmannella ratsastajalla Heinz Brandtilla. Eversti Brandt osallistui esikuntaneuvotteluun, jossa hänen mukavuuttaan häiritsi paikalta tekosyyn varjolla poistuneen upseerikollegan pöydän alle jättämä salkku. Brandt siirsi salkun jykevän pöydänjalan taakse. Muutamaa minuuttia myöhemmin pommin sisältänyt salkku räjähti. Brandt menetti välittömästi toisen jalkansa ja kuoli vammoihinsa seuraavana päivänä eli 21.7.1944. Hän oli yksi neljästä räjähdyksessä kuolleesta. Brandtin tahattomasti tekemä pommin siirto toiseen paikkaan oli ilmeisen ratkaiseva tekijä siinä, että attentaatin varsinainen kohdehenkilö selvisi hengissä. Kiitokseksi tästä Brandt ylennettiin post mortem kenraalimajuriksi. Salkun jättänyt everstikollega sen sijaan päätyi teloitusryhmän eteen.

Pitkä marssi

Historian aikakausia on tunnetusti hankala hahmottaa. Olen parissa jutussa esittänyt vertailuja siitä, kuinka kahden tapahtuman välillä on joko hämmentävän lyhyt tai pitkä aika. Tunnetuin esimerkki on se, että Kleopatra liitetään ihmisten mielissä pyramideihin, vaikka aika meidän päivistämme Kleopatraan on viisisataa vuotta lyhyempi kuin Kleopatrasta pyramidien rakentamiseen.

Eräs tapa hahmottamiseen on suhteuttaa kulunutta aikaa johonkin tunnettuun skaalaan. Valitsin tunnetuksi skaalaksi Suomen pohjoisesta etelään. Tätä lähdin sitten vertaamaan historian ajanjaksoihin. Sivumennen täytyy huomauttaa, että tätä tutkiessa tuli mieleen kysymys, jota en muista koskaan kuulleeni: mikä on aikaisin tapahtuma, jonka tarkka päivämäärä tiedetään? Enkä tarkoita sitä että ”tämä tapahtui Ramsesin hallittua tasan kaksi vuotta hihhulikuun puolivälissä”, jossa kahden ajankohdan keskinäinen etäisyys tunnetaan mutta ei kyetä kiinnittämään niitä nykyiseen kalenteriin täsmällisesti. Vaan sitä, että voidaan tarvittaessa laskea täsmälleen, kuinka monta päivää tapahtumasta on kulunut. Ilmeisesti varhaisin tapahtuma, jonka ehdottomasta täsmällisyydestä ollaan yksimielisiä, on lyydialaisten ja meedialaisten taistelu, joka keskeytyi auringonpimennyksen takia. Koska taistelupaikka ja -ajankohta tiedetään riittävällä tarkkuudella ja auringonpimennykset ovat laskettavissa, on kyetty selvittämään tämän tapahtuneen 28. toukokuuta vuonna 585 ennen ajanlaskun alkua. Älkää kysykö kuinka monta päivää siitä on tai minkä kalenterin mukaan päivämäärä on ilmoitettu. Joka tapauksessa siitä on reilut 950 000 päivää, joten ei kulu kuin reilut sata vuotta siihen, että miljoona päivää on täynnä. Joka tapauksessa olin hämmästynyt siitä, että varhaisin tarkasti tunnettu päivämäärä on noinkin tuore, olihan pyramidien rakentamisestakin jo parituhatta vuotta.

Mutta asiaan. Päätin selvittää, missä kohtaa mikäkin tapahtuma olisi sattunut, jos sovitaan että historian aikajana asetetaan Suomen pohjoisimmasta pisteestä (tai Nuorgamin rajapuomilta, jos tarkkoja ollaan) Eduskuntatalolle. Eli lähdetään kävellen liikkeelle ja katsotaan, missä vaiheessa mitäkin tapahtuu. Yllättävää kyllä, reitti ei Google Mapsin mukaan ole täysin yksikäsitteinen.

Matka Nuorgamin rajapuomilta aluksi tietä 970 pitkin Utsjoelle ja siitä nelostietä Eduskuntatalon edustalle on Google Mapsin mukaan 1325 km. Suositeltu reitti kulkee itse asiassa Rovaniemen jälkeen Kemijoen itäpuolella oikaisten suoraan Simoon ja on pituudeltaan 1310 km eli viisitoista kilometriä vähemmän. Suositeltu kävelyreitti on puolestaan 1311 km ja kulkee jonkin verran eri reittejä pyörien nelostien molemmin puolin etenkin eteläiseltä osaltaan. Mielenkiintoista kyllä, suositeltu pyöräilyreitti on pisin eli 1339 km. Pitäydytään kuitenkin kävelemässä pitkin nelostietä, koska tämä reitti on helpointa mitata ja kulkee tutumpia seutuja pitkin.

Suhteutin tälle reitille neljä eri aikajanaa: tapahtumat Suomen itsenäistymisestä alkaen, tapahtumat Kheopsin pyramidin rakentamisesta alkaen, tapahtumat dinosaurusten tuhosta alkaen ja tapahtumat alkuräjähdyksestä alkaen.


Marssi 1: Suomen itsenäistymisestä 6.12.1917 alkaen 31.12.2020 asti.

6.12.1917, rajapuomilla: Suomi julistautuu itsenäiseksi.
31.12.1917, vajaa kilometri rajalta: Neuvosto-Venäjä tunnustaa Suomen itsenäisyyden.
27.1.1918, lähellä Nuorgamin kylää: Vapaussota syttyy.
14.5.1918, kilometri Nuorgamin jälkeen: Tampereen taistelu on käyty kylän kohdalla, vapaussota päättyy.
25.7.1919, tiellä 970 Nuorgamin ja Utsjoen puolivälissä: Suomi saa ensimmäisen presidenttinsä Ståhlbergin astuessa virkaan.
14.10.1920, hieman Vetsikon jälkeen ennen Utsjokea: Tarton rauhansopimus allekirjoitetaan.
2.3.1925, Mierasjärvi Kevon luonnonpuiston kohdilla: Relanderista tulee presidentti.
2.3.1931, Inarin kirkonkylä: Svinhufvudista tulee presidentti.
27.3.1932, Inarista toistakymmentä kilometriä etelään: Mäntsälän kapina.
1.3.1937, Saariselän lomakeskuksesta muutama kilometri etelään: Kalliosta tulee presidentti.
30.11.1939, Vuotson kylässä: Talvisota syttyy.
13.3.1940, neljä kilometriä Vuotson eteläpuolella: Moskovan rauha solmitaan, karjalaisten toistaiseksi 80 vuotta kestänyt evakkotie alkaa.
19.12.1940, vähän ennen Porttipahdan tekojärveä: Kallio eroaa presidentin virasta ja kuolee samana päivänä, Rytistä tulee presidentti.
25.6.1941, Porttipahdan tekojärven pengertien jälkeen: Jatkosota syttyy.
4.8.1944, Petkulan ja Sattasen välillä: Ryti eroaa tehtävästään ja Mannerheimistä tulee presidentti.
4.9.1944, kilometriä myöhemmin: Jatkosota päättyy aselepoon.
27.4.1945, muutama kilometri ennen Sattasen kylää: Lapin sota päättyy.
11.3.1946, Sattasen ja Sodankylän puolivälissä: Paasikivestä tulee presidentti Mannerheimin erottua.
10.2.1947, pari kilometriä Sodankylän jälkeen lentokentän kohdalla: Pariisin rauhansopimus allekirjoitetaan.
6.4.1948, vähän Luoston risteyksen jälkeen: YYA-sopimus allekirjoitetaan.
19.7.1952, ennen Nampajärveä suunnilleen Sodankylän ja Rovaniemen puolivälissä: Helsingin olympialaisten avajaiset.
1.3.1956, Rovaniemen lentokentän risteyksen kohdalla napapiirillä: Kekkosesta tulee presidentti ja samana päivänä alkaa yleislakko.
30.10.1961, vähän ennen Tervolaa: Neuvostoliitto lähettää Suomelle nootin. Kriisi ratkeaa seuraavan kilometrin aikana.
1.1.1963, kymmenisen kilometriä Tervolan jälkeen: Markan arvosta pudotetaan kaksi nollaa pois rahauudistuksessa.
1.8.1975, Limingalla nelostien ja kasitien risteyksessä: ETYKin päätösasiakirja allekirjoitetaan Helsingissä.
27.10.1981, tarkalleen Suomen keskipiste -muistomerkin kohdalla: Kekkonen ilmoittaa eroavansa presidentin tehtävistä.
27.1.1982, edelleen nykyisessä Siikalatvan kunnassa: Koivistosta tulee presidentti.
14.11.1991, Viitasaarella vähän ennen keskustaa: Pankkikriisi pahimmillaan, markka devalvoidaan.
1.3.1994, Konginkankaalta pohjoiseen: Ahtisaaresta tulee presidentti.
16.10.1994, muutama kilometri Konginkankaalta pohjoiseen: Kansanäänestys jossa EU voittaa ja Suomi häviää.
1.3.2000, Jyväskylä: Halosesta tulee presidentti.
1.1.2002, Toivakan kunnan puolella: Suomi siirtyy käyttämään rahayksikkönä euroa.
1.3.2012, hieman ennen Lahtea: Niinistöstä tulee presidentti.
13.9.2015, Hyvinkään tasalla: Haittamaahanmuuttokriisin synkin päivä, 500 lähi-itäläistä ylittää rajan Haaparannassa.
17.3.2020, Kehä ykkösen liittymässä: Maassa julistetaan valmiuslaki voimaan koronaepidemian takia.
22.12.2020, Oopperatalon kohdalla: Tänään.
31.12.2020, Eduskuntatalo. Perillä.


Marssi 2: Kheopsin pyramidin valmistumisesta 2560 ennen ajanlaskun alkua alkaen 31.12.2020 asti:

-2560, rajapuomilla: Kheopsin pyramidi on valmis.
-2200, Utsjoen ja Inarin rajalla Petsikossa: Stonehenge valmistuu.
-1600, vähän ennen Vuotsoa: Minolainen sivilisaatio Kreetalla tuhoutuu tulivuorenpurkauksessa.
-776, Rovaniemen eteläpuolella ennen Tervolaa: Ensimmäiset antiikin olympialaiset, joista on varmaa tietoa.
-490, Keminmaa: Marathonin taistelu.
-322, Lapin läänin rajalla: Aleksanteri Suuri kuolee ja hänen valtakuntansa hajoaa.
-44, Oulun ja Kempeleen rajalla: Julius Caesar murhataan.
117, ennen Rantsilaa: Rooman valtakunta on laajimmillaan Trajanuksen hallitessa.
325, ennen Kärsämäkeä: Nikean kirkolliskokous.
476, Pyhäjärvi: Rooman keisarikunta lakkaa olemasta.
732, Viitasaari: Islamin Euroopan-valloitus pysäytetään Poitiersin taistelussa.
1066, Jyväskylä: Vilhelm Valloittaja hyökkää Englantiin ja valtaa maan.
1215, Toivakka: Magna Carta allekirjoitetaan.
1337, Joutsa: Satavuotinen sota alkaa.
1453, Hartolan jälkeen: Satavuotinen sota päättyy ja samaan aikaan Konstantinnapoli kukistuu.
1492, vähän ennen Lusin risteystä: Kolumbus purjehtii Amerikkaan.
1517, Lusin risteyksessä: Martti Luther esittää teesinsä ja aloittaa uskonpuhdistuksen.
1588, Vierumäki: Voittamaton armada osoittautuu voitettavaksi.
1776, Pukkilan paikkeilla: Yhdysvallat julistautuu itsenäiseksi.
1789, muutama kilometri edellisen jälkeen: Ranskan suuri vallankumous alkaa.
1815, Hyvinkään risteyksen kohdalla: Napoleon kärsii tappion Waterloossa.
1861, Järvenpään pohjoispuolella: USA:n sisällissota alkaa.
1914, Kerava: Ensimmäinen maailmansota alkaa.
1918, Kerava, reilua kilometriä myöhemmin: Ensimmäinen maailmansota päättyy.
1933, Leppäkorven kohdalla: Hitler perustaa ”tuhatvuotisen valtakunnan”.
1939, Korson liittymä: Toinen maailmansota alkaa.
1945, Peijaksen sairaalan kohdalla: Toinen maailmansota päättyy, kuten myös ”tuhatvuotinen valtakunta”.
1957, Vantaan pohjoinen liittymä: Sputnik avaruuteen, avaruusaika alkaa.
1969, Kehä kolmosen liittymä: Ensimmäinen ihminen Kuussa.
1991, Malmi: Neuvostoliitto hajoaa.
2001, Vanhankaupunginlahti: WTC-iskut.
Loppuvuodesta 2019, Kansallismuseo: COVID-19 -virus löydetään.
22.12.2020, Eduskunnan rappusilla, 30 m pylväistä: Tänään.
31.12.2020, Eduskuntatalo. Perillä.


Marssi 3: Dinosaurusten tuhosta 66 miljoonaa vuotta sitten alkaen 31.12.2020 asti:

-66 000 000, rajapuomilla: Asteroidi törmää Maahan ja tuhoaa dinosaurukset.
-50 000 000, Peurasuvanto, Porttipahdan ja Sodankylän puolivälissä: Intia törmää Aasiaan ja alkaa hivuttaa Himalajaa merenpinnan tasosta ylemmäs.
-30 000 000, Oulu: Etelä-Amerikka irtautuu Antarktiksesta.
-16 000 000, Äänekoski: Afrikka törmää Euraasiaan.
-14 000 000, Tikkakoski: Ensimmäiset hominidit ilmaantuvat.
-4 500 000, vähän Lahdesta etelään: Australopithecus nousee kahdelle jalalle.
-2 000 000, Järvenpää: Homo habilis ilmaantuu.
-350 000, Viikki: Neanderthalilaiset kehittyvät.
-50 000, Töölönlahden reunalla: Nykyihmiset ymmärtävät poistua Afrikasta.
-30 000, Hesperianpuisto: Neanderthalilaiset kuolevat vähitellen sukupuuttoon.
-11 000, Kansallismuseo: Viimeisin jääkausi lopussa.
-3500, Musiikkitalo: Kirjoitustaito keksitään, historiallinen aika alkaa.
-2560, Mannerheimintiellä, eduskunnan kulmalla: Kheopsin pyramidi on rakennettu.
-776, Eduskuntatalon edustalla: Ensimmäiset antiikin olympialaiset, joista on varmaa tietoa.
-44, nurmikolla Eduskuntatalon edustalla: Julius Caesar murhataan.
(Tässä välissä pitää vähän selittää. Sovitaan että matka päättyy eduskuntatalon rappusten yläpäässä siten, että seisotaan 30 cm viimeisen rappusen päättymisestä pylväisiin päin. En todellakaan halunnut lähteä sinne Helsingin monikulttuuriseen persläpeen mittailemaan rappusten mittasuhteita, kun en ole melkein kymmeneen vuoteen käynyt enkä aio aloittaa nyt. Googlaamalla selvisi, että rappusia on 46. Satelliittikuvista pystyi mittaamaan rappusten pituuden ja päättelemään suunnillen, missä kohdassa on välitasanne ja minkä levyinen se on. Menemättä yksityiskohtiin menettelytavoissa päädyin seuraavaan approksimaatioon: normaalin rappusen leveys on 30 cm. Ennen välitasannetta on 15 tämän levyistä rappusta, välitasanne on 2 m levyinen ja lasketaan yhdeksi rappuseksi, välitasanteen jälkeen on 30 rappusta.)
1215, aivan rappusten alapäässä: Magna Charta allekirjoitetaan.
1337, kuudennella rappusella: Satavuotinen sota alkaa.
1492, välitasanteella: Kolumbus purjehtii Amerikkaan.
1789, puolivälissä jälkimmäisiä rappusia: Ranskan suuri vallankumous alkaa.
1918, kuusi rappusta ennen tasannetta: Ensimmäinen maailmansota päättyy.
1945, viisi rappusta ennen tasannetta: Toinen maailmansota päättyy.
1969, kolme rappusta ennen tasannetta: Ensimmäinen ihminen Kuussa.
1991, viimeiselle rappuselle astumassa: Neuvostoliitto hajoaa.
2001, ponnistamassa viimeiseltä rappuselta: WTC-iskut.
Loppuvuodesta 2019, jalka kaksi senttimetriä tasanteen yläpuolella ennen viimeisen askeleen päättymistä: COVID-19 -virus löydetään.
22.12.2020, jalka puoli millimetriä tasanteen yläpuolella: Tänään.
31.12.2020, Eduskuntatalo. Perillä.


Marssi 4: Alkuräjähdyksestä 13,8 miljardia vuotta sitten alkaen 31.12.2020 asti:

-13 800 000 000, rajapuomilla: Alkuräjähdys.
-13 550 000 000, tiellä 970 Nuorgamin ja Utsjoen puolivälissä: ensimmäiset tähdet alkavat muotoutua.
-4 600 000 000, Pyhäjärvi: Aurinkokuntamme ja maapallo syntyvät.
-2 200 000 000, Leivonmäen ja Joutsan välillä: Maapallon happipitoisuus kasvaa voimakkaasti.
-1 500 000 000, Lusin risteys: Ensimmäiset sienet kehittyvät.
-850 000 000, Orimattilassa juuri ennen Uudenmaan rajaa: Ensimmäiset kasvit kehittyvät.
-600 000 000, Hyvinkään liittymä: Ensimmäiset eläimet.
-240 000 000, Keravan ja Vantaan rajalla: Dinosaurusten valtakausi alkaa.
-66 000 000, Vanhankaupunginlahti, Vantaanjoen sillalla: Asteroidi törmää Maahan ja tuhoaa dinosaurukset.
-14 000 000, Töölö: Ensimmäiset hominidit ilmaantuvat.
-4 500 000, Finlandia-talo: Australopithecus nousee kahdelle jalalle.
-2 000 000, Musiikkitalo: Homo habilis ilmaantuu.
-350 000, jalkakäytävällä Eduskuntatalon edessä: Neanderthalilaiset kehittyvät.
-50 000, puolivälissä jälkimmäistä rappusosuutta: Nykyihmiset ymmärtävät poistua Afrikasta.
-11 000, neljänneksi viimeisellä rappusella: Viimeisin jääkausi lopussa.
-3500, viimeisellä rappusella: Kirjoitustaito keksitään, historiallinen aika alkaa.
-776, takimmainen jalka viimeisellä rappusella, etummainen heilahtamassa sen ohi: Ensimmäiset antiikin olympialaiset, joista on varmaa tietoa.
-44, etummainen jalka heilahtanut tasanteen yläpuolelle: Julius Caesar murhataan.
1492, viimeinen askel viisi senttiä tasanteen yläpuolella: Kolumbus purjehtii Amerikkaan.
1789, viimeinen askel kaksi senttiä tasanteen yläpuolella: Ranskan suuri vallankumous alkaa.
1918, viimeinen askel sentin tasanteen yläpuolella: Ensimmäinen maailmansota päättyy.
1969, viimeinen askel viisi milliä tasanteen yläpuolella: Ensimmäinen ihminen Kuussa.
2001, viimeinen askel vajaat kaksi milliä tasanteen yläpuolella: WTC-iskut.
Loppuvuodesta 2019, viimeinen askel kymmenen mikrometriä tasanteen yläpuolella, vähemmän kuin ihmissilmä voi havaita: COVID-19 -virus löydetään.
22.12.2020, 0,2 mikrometriä ennen maanpintaa: Tänään.
31.12.2020, Eduskuntatalo. Perillä.