Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Natsien ihmeaseet

Kuten tunnettua, Saksa ei hävinnyt toista maailmansotaa huonomman aseistuksen, operatiivisen johdon tai sotilaiden takia. Takkiin tuli siksi, että koko muu maailma oli Saksaa vastaan ja Italia sen puolella. Saksan sotakoneen tekninen puoli oli - no, pintalaivastoa ja raskaita pommikoneita lukuun ottamatta - yleensä paremmassa kunnossa kuin vihollisella. Erityisesti sodan loppuvaiheessa Saksalla oli mielenkiintoisia projekteja, joista enemmistö jäi piirustuspöydälle, osa pääsi prototyyppiasteelle ja jotkin operatiiviseen käyttöön asti. Ratkaisujen toimivuudesta kertoo parhaiten se, jäivätkö ne elämään ja kehittymään sodan jälkeen. Seuraavassa esitellystä tusinasta vain yksi oli vanhentunut jo valmistusvaiheessa, muutama jäi ainutkertaiseksi anomaliaksi, useimmat antoivat vaikutteita myöhemmille aseteknologisille keksinnöille ja pari muodosti esikuvan kaikille niitä seuranneille vastaavan aseryhmän tuotteille.

12. Vertikaalihävittäjä
Liittoutuneiden saavutettua ilmaherruuden Saksan taivaalla 1943 lentokentät olivat jatkuvan uhan alla. Luonnollinen idea oli kehittää kone, joka ei tarvitsisi lentokenttää. Bachem Ba 349 Natter oli tarkoitettu ratkaisuksi. Rakettimoottorinen ja puurakenteinen hävittäjä nousisi pystysuoraan ja tekisi tuhotyönsä pommittajien keskuudessa muutamassa minuutissa. Polttoaineen loputtua pilotti laukaisee järjestelmän, joka sinkoaa hänet ulos ohjaamosta. Sitten hän avaa laskuvarjonsa ja leijailee maahan sillä välin, kun kone itse laskeutuu oman laskuvarjonsa varassa. Ensimmäiset liitokokeet tehtiin vuoden 1944 lopussa. Koneen ensimmäinen ja viimeinen miehitetty testilento tehtiin 1.3.1945. Natter nousi noin 1500 metriin ja syöksyi sieltä alas. Lentäjä Lothar Sieber kuoli ja koneen jäännökset kaivettiin maasta ylös vasta 1998.

11. Lentotukialus
Saksalaisten yritys merimahdiksi käsitti myös kahden lentotukialuksen projektin. Ero saksalaisten ja muiden maiden lentotukialusten suunnitellussa käytössä oli merkittävä. Muissa maissa risteilijät ja taistelulaivat suojasivat kevyesti aseistettuja tukialuksia, kun taas saksalaisiin tukialuksiin asennettiin järeitäkin tykkejä. Ensimmäisen rakentaminen aloitettiin 1936. Se laskettiin vesille 1938 ja sai nimekseen Graf Zeppelin. Toisen rakennustyö jäi alkuvaiheessaan kesken sodan syttymisen takia. Graf Zeppelin ei sekään ollut vielä valmis ja keväällä 1940 laivaston komentaja Raeder esitti töiden keskeyttämistä. Vaikka laiva saataisiinkin valmiiksi vuoden loppuun mennessä, aseistuksen asentaminen ja testaaminen kestäisivät vielä kymmenen kuukautta senkin jälkeen, oli hänen perustelunsa. Hitler myöntyi päätökseen ja alus hinattiin kesällä 1940 Gotenhafeniin (nyk. Gdynia) ja seuraavana kesänä Stettiniin, missä se toimi varastona. Kun sotatoimet olivat osoittaneet tukialusten tarpeellisuuden, rakennustyöt aloitettiin uudelleen kesällä 1942. Tässä vaiheessa se oli kuitenkin liian myöhäistä. Saksalaisten pinta-alukset olivat jo käytännössä poissa pelistä, joten tukialus olisi jäänyt yksin. Lisäksi sille käytettäviksi suunnitellut lentokoneet (lähinnä Me 109:n ja Ju 87 Stukan laivastoversiot) alkoivat olla jo vanhentuneita. Hitlerin pettymys Saksan pintalaivastoon antoi hänelle syyn määrätä Graf Zeppelinin rakennustyöt lopetettaviksi alkuvuodesta 1943. Sodan lopussa saksalaiset upottivat aluksen matalaan veteen, josta neuvostoliittolaiset sen nostivat tarkoituksenaan viimeistellä alus oman laivastonsa käyttöön. Tästä suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin ja laivaa käytettiin harjoitusmaalina, jolloin se upposi 1947 ja löydettiin Itämeren pohjasta vasta 2006. Mielenkiintoinen ajatusleikki: entä jos Graf Zeppelin olisi saatu taistelukuntoiseksi 1941 ja purjehtinut operaatio Rheinübungissa Atlantille yhdessä Bismarckin ja Prinz Eugenin kanssa. Ark Royalin lentokoneet olisivat olleet helppoa riistaa Messerschmitteille. Mitä sille ja taistelulaivoille Rodney ja King George V olisi tapahtunut Stukien kynsissä - Rudel oli jo osoittanut Itämerellä, että Stuka kykenee upottamaan taistelulaivan

10. Rakettihävittäjä
Messerschmitt Me 163 on maailmanhistorian ainoa taistelukäytössä ollut rakettia voimanlähteenään käyttänyt lentokone. Koneen huippunopeus oli huikea 960 km/h, nousunopeus käsittämätön 3600 m/min (kolminkertainen esimerkiksi Mustangiin verrattuna) ja aseistuksena kaksi 30-millistä konetykkiä joiden osumat kykenivät repimään raskaat pommikoneet hajalle. Lisäksi kone oli hämmästyttävän pienikokoinen, mikä yhdistettynä nopeuteen teki siitä käytännössä mahdottoman maalitaulun. Kuulostaa voittamattomalta aseelta, mutta miinuspuoletkin olivat melkoiset. Polttoainetta riitti alle kymmeneksi minuutiksi, joten operaatiosäde jäi noin 50 kilometriin ja konetta voitiin käyttää vain paikallispuolustukseen. Sen loputtua koneesta tuli liitokone, joka oli hyvistä liito-ominaisuuksistaan huolimatta altis vihollishävittäjille. Polttoaine itsessään koostui pääasiallisesti kahdesta erillään pidettävästä aineesta, metanolista ja hydratsiinista, joiden myrkyllisyys ja syövyttävyys aiheuttivat useita onnettomuuksia. Ohjaamo oli paineistamaton, joten pilotit joutuivat käyttämään happinaamaria, kun sopivia painepukuja ei ollut saatavana. Tästä seurasi mielenkiintoinen lisäongelma, kun paineen pienetessä nopeasti nousun aikana suolistokaasut laajenivat järkyttävää tahtia. Hapankaali ennen lentoa oli ehdottomasti nein-nein. Koneen kokonaissaldo oli pettymys. Se tuli operatiiviseen käyttöön jo toukokuussa 1944, mutta sillä ehdittiin ampua alas vain kymmenkunta viholliskonetta, mikä oli suunnilleen saman verran kuin itse rakettihävittäjien tappiot.

9. Dora ja Gustav -kanuunat
Krupp-yhtymä suunnitteli 1930-luvun lopulla superraskaan rautatietykin, jonka tarkoitus oli murskata vihollisen vahvimmatkin linnakkeet - eli siis Maginot-linja. Näitä aseita valmistettiin kaksi, Schwerer Gustav ja Dora. Painoa systeemillä oli 1350 tonnia, kaliiperi oli 800 mm, putken pituus 32,5 metriä, ammuksen paino reilut seitsemän tonnia ja kantomatka noin 40 kilometriä. Aseet eivät päässeet alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa, koska Schwerer Gustav oli operaatiovalmis vasta vuoden 1942 alussa. Se kuljetettiin itärintamalle murtamaan Sevastopolin linnoitusta. Kuljetuksessa käytetty juna oli puolentoista kilometrin pituinen. Piirityksen aikana tykki laukaistiin 48 kertaa, jonka jälkeen sen putki oli loppuun kulunut. Harjoituslaukaukset mukaan lukien sillä oli ammuttu noin 300 kertaa. Tykkiin asennettiin uusi putki, mutta sitä ei enää kertaakaan käytetty taistelutoimissa. Doran kohtalo oli vielä nolompi - ase kuljetettiin Stalingradin lähettyville loppukesästä 1942, mutta vedettiin takaisin saartorenkaan kiristyessä eikä sitä koskaan käytetty. Näiden hirviöiden rakentamisen strategista järkevyyttä voi punnita miettimällä, kuinka monta panssarivaunua niihin käytetystä teräksestä olisi voitu tehdä ja olisiko tykin operoimiseen tarvittuja kenraalimajurin komentamaa 1420 miestä voitu käyttää kustannustehokkaammin muualla?

8. Maus
Superraskaan panssarivaunun rajana pidetään 75 tonnin ylittävää painoa. Vain muutamia tällaisia on koskaan rakennettu eikä yhtäkään sarjatuotantona. Saksalaisten saavutettua menestystä noin 60-tonnisella Panzer VI Tiger-panssarillaan (ja sittemmin lähes 70-tonnisella Königtigerillä) he päättivät kokeilla vielä raskaamman panssarivaunun valmistusta. Panzer VIII Maus painoi peräti 200 tonnia. Sen monikymmensenttinen teräspanssari teki siitä käytännössä haavoittumattoman ja 128-millinen tykki olisi pystynyt tuhoamaan kaiken mihin osui. Miinuspuolet olivat luonnollisia seurauksia hyvistä puolista. Vaunun moottori ei ollut riittävän tehokas massaan nähden, joten huippunopeudeksi jäi 13 km/h. Mitkään järjellisesti soveliaat telaketjut eivät olisi olleet riittävän leveät pienentämään vaunun aiheuttaman paineen riittävän pieneksi pehmeässä maastossa - jumiutumisvaara oli suuri. Jo Tigerille piti valmistaa kahdet telaketjut, joista toisia käytettiin tositilanteessa ja toisia rautatiekuljetuksissa oikeiden ollessa liian leveät. Ratkaisun epäkäytännöllisyyden olisi pitänyt toimia varoitusmerkkinä, puhumattakaan siitä että Tigeriä kevyempi ja periaatteessa heikompi Panzer V Panther oli todellisuudessa nopeampana, ketterämpänä ja toimintasäteeltään kaksinkertaisena Tigeriä tehokkaampi. Ensimmäinen prototyyppi valmistui joulukuussa 1943, kuitenkin vielä ilman tykkitornia. Toiseen prototyyppiin asennettiin tykkitorni vuoden 1944 puolivälissä, mutta ensimmäinen jäi kokonaan ilman projektin keskeytymisen takia. Kumpikaan prototyypeistä ei päätynyt taistelutoimiin. Mikä ihmeen into saksalaisilla mahtaa olla jättitankkeihin, ensimmäisessäkin maailmansodassa he rakensivat suurimman panssarivaunun. A7V:ssä oli peräti 18 hengen miehistö, Maus sentään selvisi kuudella.

7. Helikopteri
Saksalaisten helikopteriteollisuus oli 30-luvun loppupuolella edennyt pidemmälle kuin muualla. Suurta julkisuutta sai Hanna Reitschin lento Deutschlandhallen sisällä 1938. Eri helikopterityypeistä merkittävin oli Flettner Fl 282 Kolibri. Se oli alun perin suunniteltu laivojen väliseksi kuljetusvälineeksi ja meritähystykseen. Siihen rooliin 1942 palveluskäyttöön tullut kopteri ei kuitenkaan ehtinyt. Saksan pintalaivaston tultua osin tuhotuksi ja osin vetäydyttyä satamiin Fl 282 palveli pääosin tykistön tähystystehtävissä, joissa se osoittautui oivalliseksi, kunhan ei joutunut alttiiksi vihollishävittäjille tai it-tulelle. Helikopterien käyttöä rajoitti BMW:n tehtaan tuhoutuminen pommituksissa 1944 ja vain 24 kopteria ehti valmistua. Meripalveluksessa sukellusveneillä oli liitokopteri Focke-Achgelis Fa 330. Moottoriton, kokoontaitettava vekotin oli tarkoitettu sukellusveneen perässä hinattavaksi. Liittoutuneiden ilmaylivoiman takia sitä käytettiin kuitenkin vain rajoitetuilla alueilla eivätkä tähystyksellä saavutetut tulokset vastanneet odotuksia. Helikopterien sotatoimikäyttö alkoi toden teolla viisi vuotta myöhemmin Korean sodassa.

6. Elektroboot
Saksan laivaston merkittävin ase molemmissa maailmansodissa oli sukellusvene. Oikeastaan kyseessä oli tuohon aikaan vielä pinta-alus, joka kykeni sukeltamaan jonkin aikaa. Esimerkiksi ylivoimaisesti eniten käytetty Tyyppi VII kykeni etenemään sukelluksissa noin 150 km, kunnes sähkömoottorien akut olivat loppu ja oli pakko nousta pintaan lataamaan ne dieselmoottoreilla. Tyyppi XXI ratkaisi tämän ongelman. Sen sähkömoottorien teho ja akkujen kapasiteetti oli moninkertainen, lisäksi veneen sukellusominaisuudet paranivat huomattavasti. Sukelluksissa kuljettava matka nelinkertaistui ja huippunopeus sukelluksissa kaksinkertaistui, vaikka energiataloudellisesti tehokkain sukellusnopeus ei paljon kasvanutkaan. Oleellisen tärkeää oli sukelluksissa saavutettava huippunopeus; se oli niin suuri, että vene pystyi sukelluksissa ajamaan kiinni useat pinta-alukset sekä pakenemaan hyökkäyksen kohteeksi jouduttuaan. Lisäksi se oli paljon edeltäjäänsä äänettömämpi sukelluksissa, mikä teki havaitsemisen vaikeammaksi. Kaikkiaan 118 tämän tyypin sukellusvenettä ehdittiin rakentaa, mutta laatuongelmat ja keskeneräisyys aiheuttivat sen, että vain neljä ehti mukaan sotatoimiin - eikä niistäkään yksikään ehtinyt upottaa ainuttakaan vihollisalusta. Tyyppi XXI:ssä käytetyt ratkaisut vaikuttivat suuresti sekä lännen että idän sodanjälkeisiin sukellusveneisiin. Esimerkiksi 1981 Ruotsin aluevesillä karille rysähtänyt Whiskey-luokan vene oli tyypin suora jälkeläinen.

5. Rynnäkkökivääri
Toisessa maailmansodassa jalkaväkitaistelijalla oli periaatteessa kaksi vaihtoehtoa henkilökohtaiseksi aseeksi. Kiväärin tarkkuus ja kantomatka olivat suuret, kun taas konepistoolin tulivoima oli ylivertainen. Miinuspuolet kääntäen. Sturmgewehr 44 yhdisti molempien aseiden hyvät puolet olematta silti tyypillinen kompromissi, jossa kärsitään molempien alkuperäisversioiden haitoista. Toisin kuin ensimmäisessä maailmansodassa, maalit olivat etäisyyksillä joissa ei tarvittu kiväärin puoleen kilometriin yltävää tarkkuutta. Toisaalta konepistooleissa yleensä käytetty 9 mm Para -kaliiperin patruuna ei antanut riittävää läpäisyvoimaa peitteisessä maastossa. Sturmgewehr 44:ssä käytetty patruuna oli kaliiperiltaan 7,92x33 eli tavallista kiväärinpatruunaa selvästi lyhyempi ja siksi kevyempi, mikä olikin suuren tulivoiman eli kulutuksen takia välttämätöntä. Ase kehitettiin valmiiksi 1943 ja nimettiin aluksi Maschinenpistol 43:ksi eli Konepistooli 43:ksi. Hitler ei kuitenkaan vakuuttunut keksinnöstä uuden kaliiperin takia ja määräsi projektin lopetettavaksi. Kehitystyötä jatkettiin salaa ja aseita toimitettiin rintamalle. Totuus paljastui, kun itärintaman kenraalit vaativat Hitleriltä "lisää näitä uusia kiväärejä". Hitlerin testattua asetta henkilökohtaisesti hän ihastui sen ominaisuuksiin, antoi sille uudeksi nimeksi Sturmgewehr 44 ja määräsi massatuotannon aloitettavaksi. Aseita ei kuitenkaan ehditty saada riittävästi kaikille taistelujoukoille sodan loppuun mennessä. Sodan jälkeen ase oli palveluskäytössä pääasiallisesti DDR:ssä ja sitä on löydetty näinä päivinäkin Irakista USA:n vastaisilta taistelijoilta. Aseen merkittävin vaikutus on kuitenkin siinä, että se on kaikkien modernien rynnäkkökiväärien esikuva. Pelkästään ulkonäkö paljastaa, että AK-47 Kalashnikov, suomalainen Rk 62 ja ironisesti israelilainen Galil ovat paljon velkaa Sturmgewehr 44:lle. Rynnäkkökiväärin ylivertaisuuden huomaa helposti pelkästään pitelemällä käsissään Rk 62:ta, Ukko-Pekka -kivääriä ja Suomi-konepistoolia (tai oikeastaan vaikka Peltiheikki- tai Sten-konepistooli on parempi vertailukohde), puhumattakaan siitä kun mennään ampumaradalle tai maastoon. Amerikkalaiset ottivat myös mallia Sturmgewehr 44:stä, mutta halusivat silti säilyttää rynnäkkökivääreissään kiväärimäisen tarkkuuden suurillakin ampumamatkoilla. Tämä vaati osilta pieniä toleransseja, jolloin toimintavarmuus kärsi. Vietnamin viidakoissa suora Sturmgewehr 44:n perillinen Kalashnikov osoittautuikin M16:sta verrattuna ylivoimaiseksi. Vaikka Sturmgewehr 44 onkin käytännössä kaikkien modernien rynnäkkökiväärien esi-isä, ei sen erikoisin variantti osoittautunut pitkäikäiseksi. Ikuisuuskysymys taistelussa on: kuinka tulittaa joutumatta itse tulitetuksi. Saksalaiset yrittivät ratkaista ongelman kehittämällä Sturmgewehr 44:n käyräpiippuisen version, Krummlaufin. Kuten odottaa sopi, aseen ongelmana olivat tarkkuus ja piipun nopea kuluminen.

4. Supertykki
Sodan lopulla Saksa kehitti sarjan "kostoaseita", Vergeltungswaffe, joilla ei ollut muuta yhteistä keskenään kuin V-alkuinen mallinimi. V1 oli automaattiohjautuva lentokone, risteilyohjusten edeltäjä. V2 oli ballistinen ohjus, jossa keksittyjä ratkaisuja käytettiin sekä USA:n että Neuvostoliiton avaruusrakettien pohjana. V3 oli tykki, jonka putki oli peräti 130 metrin pituinen. Putkeen yhdistyi säännöllisin välimatkoin lisäpanoskammioita (yhteensä 12 paria), joiden ajoitettu laukaisu kasvatti ammuksen nopeutta aiheuttamatta silti liian suurta painetta putken kestokykyyn nähden, kuten kertalaukaisu olisi tehnyt. Salaisuus oli rihlaamaton putki, jonka ansiosta palamiskaasut eivät päässeet pakenemaan ja räjäyttämään lisäpanoksia ennen aikojaan. Kääntöpuolena oli tietysti laukauksen epätarkkuus. Putken pituuden takia tykki taas ei voinut olla itsekantava, vaan se oli käytännössä pakko upottaa kallioon kiinteällä suuntauksella. Tykit oli tarkoitettu käytettäväksi Lontoota vastaan, mutta Mimoyecquesin tykkipatteri kärsi pahoja vaurioita pommituksessa eikä sitä ehditty saada kuntoon ajoissa liittoutuneiden edetessä Ranskassa. Tositoimissa V3:a käytettiin vain Luxemburgia vastaan. Kaksi tykkiä asennettiin Saksaan, josta ne ampuivat vajaa parisataa laukausta Luxemburgin kaupunkiin vuodenvaihteessa 1944-45. Mikäli V3 olisi ehtinyt ajoissa valmiiksi, sillä aikaansaadut tuhot olisivat olleet kustannustehokkuudeltaan vain murto-osa verrattuna V1:een ja V2:een. 140-kiloinen ammus olisi ollut riittävän raskas useimpiin tarkoituksiin ja 165 kilometrin kantomatka ennennäkemätön. Sodan jälkeen lisäpanoskammiolla varustettujen tykkien kehitys pysähtyi lähinnä ohjusten kehityksen takia - kiinteästi suunnatulle pitkänmatkanaseelle ei enää ollut käyttöä. Nykytekniikalla aseen rakentaminen olisi tietysti mahdollista, Frederick Forsythin menestysjännäri Jumalan nyrkki perustuu osin tositapahtumiin Saddam Husseinin Irakin yritettyä kehittää vastaavaa asetta.

3. Häivehävittäjä
Tunnetaan tyyppimerkinnällä Horten Ho IX tai Gotha Go 229, riippuen valmistajasta. Vuonna 1943 Göring antoi määräyksen "3x1000" -projektista. Sen tarkoitus oli tuottaa lentokone, joka kykenisi kuljettamaan 1000 kg pommikuorman 1000 km päähän 1000 km/h nopeudella. Gotha kykeni tähän kaikkeen ja omasi lisäksi stealth-ominaisuudet eli sen havaitseminen tutkalla oli huomattavasti vaikeampaa kuin perinteisen lentokoneen. Yhtenä kysymysmerkkinä oli tietysti se, että kone käytti samoja Junkersin suihkumoottoreita kuin Me 262. Varhaisten suihkumoottorien kestoikä oli heikkolaatuisten materiaalien takia noin 10-25 tuntia. Natsien kannalta epäonnista oli se, että ensilentonsa kone teki vasta 2.2.1945. Koelennot olivat todella lupaavia, mutta aika loppui kesken eivätkä kolme valmistunutta prototyyppiä ehtineet sotatoimiin. Ensimmäinen vastaava konetyyppi lensi seuraavan kerran vasta 1981, kun Yhdysvaltain F-117 kehitettiin. Sittemmin luotu B-2 -häivepommittaja on ulkonäöltään kuin ylöspäin skaalattu Gotha. Natsien prototyyppiasteelle jääneet lentokoneet antoivat vaikutteita aiemminkin, esimerkiksi Focke-Wulf Ta 183 on häiritsevän paljon MiG-15:a ja F-86 Sabren näköinen…

2. Avaruuspommittaja
Itävaltalainen insinööri Eugen Sänger ja hänen myöhempi matemaatikkovaimonsa Irene Bredt kehittivät jo 30-luvulla ajatuksen rakettiliitokoneesta. Toisen maailmansodan aikana projektille annettiin nimi Silbervogel, Hopealintu. Suunnitelman mukaan kone olisi noussut ilmaan kolmikilometriseltä kiskolta erillisten rakettimoottorien voimalla. Lähtönopeus olisi ollut 1800 km/h. Ilmaan noustuaan lentäjä olisi käynnistänyt koneen omat rakettimoottorit, jotka olisivat kiihdyttäneet sen kymmenkertaiseen äänennopeuteen ja noin 150 kilometrin korkeuteen. Sieltä kone olisi liitänyt stratosfääriin 40 kilometrin korkeuteen, josta siipiin kohdistunut noste ja lisääntynyt liike-energia olisi nostanut sen jälleen avaruuteen. Tätä heiluriliikettä oli tarkoitus jatkaa koko lennon ajan jokaisen loikan ollessa kitkan takia edellistä matalampi ja lyhyempi. Laskujen mukaan Silbervogel olisi kyennyt pudottamaan noin neljän tonnin pommikuorman USA:han ja laskeutumaan jonnekin japanilaisten hallussaan pitämälle Tyynenmeren alueelle paluumatkaa varten. Kuten pommikuormasta voi päätellä, sillä ei olisi suuria tuhoja tehty (paitsi jos saksalaiset olisivat jollain konstilla onnistuneet kehittämään amerikkalaisten atomipommia kevyemmän vastinkappaleen) vaan tarkoitus oli lähinnä propagandistinen. Projekti ei edennyt tuulitunnelimallia pidemmälle, mutta lähes kaikki nykyiset rakettimoottorit käyttävät joitakin Silbervogeliin suunniteltuja ratkaisuja.

1. Landkreuzer
Landkreuzer oli oikeastaan kahden projektin risteytys. Saksalaisilla oli kokemusta superraskaista tankeista ja superraskaista kanuunoista. Jälkimmäisten ongelma oli rautatiesidonnaisuus. Entäpä jos Venäjän laajoilla aroilla voitaisiin kanuunaa kuljettaa eräänlaisella maataistelulaivalla? Projektin nimeksi annettiin Landkreuzer P. 1000 Ratte, mikä on harvinainen esimerkki saksalaisesta huumorintajusta. Kun kaikkien aikojen raskaimman panssarivaunun nimeksi annettiin Maus eli Hiiri, viisi kertaa niin raskaasta maaristeilijästä tehtiin sitten Ratte eli Rotta. Pääaseistukseksi oli suunniteltu kaksi 280 millin kanuunaa ja siihen oheen yksi 128-millinen panssareiden tuhoamiseen, kahdeksan 20-millistä it-kanuunaa lentokoneiden varalta ja pari 15-millistä lisämausteeksi. Miehistöä laskettiin tarvittavan 20-40, panssarin paksuudeksi oli suunniteltu 150-360 mm ja huippunopeudeksi 40 km/h. Pituutta laitoksella oli tarkoitus olla 35 metriä, leveyttä 14 ja korkeutta 11. Moottoreiksi piti asentaa kaksi sukellusvenedieseliä. Hitler oli kovasti ihastunut projektiin, mutta varusteluministeri Speer pysäytti sen piirustuspöytävaiheeseen 1943. Ei kuitenkaan ennen kuin Kruppin tehtaat olivat ehtineet suunnitella vielä isomman version, 800-millisellä tykillä varustellun Landkreuzer P. 1500 Monsterin. Firmalla taitaa olla jonkinlainen fiksaatio jättimäisiin itsekseen liikkuviin vekottimiin, koska kaikkien aikojen suurin koskaan toteutettu on myös Kruppin tuotantoa - pyöräkauhakaivinkone Bagger 288 valmistui 1978 ja painaa 13 500 tonnia.

18 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ja aatu ja kumppanit eivät olleet vissiin paljon historiaa lukeneet, kun eivät muistaneet napolenonin reissua moskovaan 1800-luvun alusssa, pieni ja tähdellinen varuste olis ollut wehrmahtilla kunnolliset talvikamppeet...

Äijä kirjoitti...

Hyviä ovat olleet keksimään laitteita, joilla saa laskettua ilman lajitoverista ulos. Oikein ihailla täytyy. Saakeli, siinä ryssä, liittoutuneiden harhaanjohdetut ja juutalaiset käpertyi, kun maailman parhaat pojat ja tytöt keksintöjään laittelivat.

Tietenkin ylivertainen keksintö oli kaasukammio, siistikin. Zyklon-B on nerokas keksintö. Mitä nyt ehkä vähän eritteitä valui, kun kärrättiin raatoja poltettavaksi.

Toinen suuri toimitusjohtaja laski ilmoja pihalle lajitovereistaan siellä idempänä vähän vanhanaikaisemmalla, mutta silti tappavan tehokkaalla aseella: nälällä.

Varmaan ihastelisivat nykyisiä, herkeämättömien ja hyödyllisten ponnistelujen saavutuksia. Jo reilut kuusikymmentä vuotta on ollut pelit ja vehkeet, että saadaan vaikka koko Tellus tasaiseki. On kyllä hyödyllisiä vehkeitä tuommoiset.

Niitä vähätehoisempia on saaneet käyttää kaikki maailman vasemmistolaiset ja oikeistolaiset voimasuhteista riippuen, ja aina on vissiin maailma tullut vähän paremmaksi paikaksi. On saakeli hyödyllisiä keksintöjä pojat tehneet.

Ironmistress kirjoitti...

Kaikkee se saksmanni keksii...

No, briteillä oli aina HMS Habakkuk - joka muuten on mahdollista rakentaa eräässä strategiapelissä...

Saksalaisten yleinen ongelma oli Madin maksiimi. Lyhykäisyydessään Madin maksiimi tarkoittaa että insinöörit pyrkivät kehittämään laitteet kohti täydellisyyttä niin, että ne ovat lopulta täydellisen käyttökelvottomia. Saksalaisten mammuttitauti tuotti vekottimia, jotka olivat joko täysin toimimattomia (Natter), täysin epäkäytännöllisiä (Maus), hirvittävän kalliita (Schwerer Gustav), logistisia painajaisia (Tiger II), hengenvaarallisia käyttää (Me 163 Komet) tai ylisofistikoituneita (V-3). Ja kuinka helposti Ratte tai Monster olisi voitu tuhota ilmasta?

Ironmistress kirjoitti...

Siis HMS Habakkuk täällä.

Jos operaatio Rheinübungissa olisi ollut Graf Zeppelin mukana? [Herr Kaleu, das ist ein englisches U-boot!]

Rheinübungin tarkoituksena oli jahdata kauppalaivoja ja pyrkiä välttämään kontaktia White Ensignin kanssa. Ernst Lindemann olisi halunnut HMS Hoodin upotuksen jälkeen palata välittömästi kotiin - operaatio oli jo siinä vaiheessa mennyt pieleen, koska he olivat jo joutuneet taisteluun brittien sotalaivojen kanssa. Ongelma oli siinä, että briteillä oli niin valtava laivastoylivoima, että Graf Zeppelin olisi upotettu joka tapauksessa.

Messerschmitt Bf 109T:n ongelma oli sama kuin Seafiren: hyvin lyhyt toimintamatka ja tukialuksille soveltumaton laskuteline. Brittien standarditukialushävittäjällä, Fairey Fulmarilla, oli liki nelinkertainen kantama. Vaikkei Fulmar ollut yhtä suorituskykyinen kuin Bf 109T, siinä oli parempi aseistus ja se oli paremmin tukialuskelpoinen.

Graf Zeppelinin lento-osastoon olisi kuulunut 12 kpl Bf 109T:tä ja 18 kpl Fieseler-torpedokoneita sekä 12 Ju 87 Stukaa. Kun tiedetään, että ne raivoisat viisikymppiset löytyvät myös pohjoiselta pallonpuoliskolta ja että toukokuussa pohjois-Atlantti on varsin myrskyinen paikka, on oletettavaa että noin puolet Mersuista olisi menetetty pelkästään laskeutumisonnettomuuksissa. Tästä samasta syystä britit eivät käyttäneet Seafire-hävittäjiä Atlantilla, vaan ne varattiin Välimeren ja Tyynenmeren tukialuksille.

Ark Royalin konekapasiteetti 1941 oli 72 konetta. Vuonna 1941 aluksella oli 36 Swordfishia ja 36 Fulmaria. Ark Royalin ohella briteillä oli jahdissa mukana myös HMS Victorious ja HMS Furious oli valmiina lähtöön. Saksalaisilta olisi yksinkertaisesti loppuneet koneet. Kaupan päälle britit osasivat lentää ja hyökätä yöllä, mitä yhdenkään toisen laivaston ilmavoimat eivät osanneet.

Entäpä sitten taistelulaivojen ilmatorjunta? Brittien HACS ei ollutkaan niin huono systeemi kun on väitetty. Syy, miksi se epäonnistui myöhemmin Tyynellämerellä niin surkeasti on, että vekottimet kertakaikkiaan menivät rikki tropiikin ilmastossa. Sensijaan pohjoisen pallonpuoliskon kylmässä ilmassa ne toimivat mainiosti, ja on todennäköistä, että taistelulaivat olisivat kyenneet pumppaamaan niin paljon metallia ilmaan, etteivät Graf Zeppelinin Stukat olisi saaneet mitään aikaan.

Kaksi laivaa on aina helpompi luiskauttaa merelle kuin kolme vihollisen huomaamatta. Saksalaiset tekivät sen virheen, että lähettivät Bismarckin ja Prinz Eugenin yhdessä. Ne olisi pitänyt lähettää erikseen, lyhyellä väliajalla. Operaatio Rheinübung kuitenkin oli kauppalaivajahti, ei sotalaivajahti.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Mielenkiintoisesta listastasi puuttuu yksi salainen ase eli ummenajokas. Tästähän harva tietää, mutta Veikko Huovinen selvitti salaisuuden historian hämäristä kirjassaan Veitikka. Ja ummenajokashan näytti tommoselta:

http://www.urhoklubi.net/images/Vanhan_kansan_suusta/Ummenajokas.jpg

Jaska Brown kirjoitti...

Ano: Aatu ei epäonnekseen oivaltanut yhtä Montgomeryn sodankäynnin säännöistä: Älä marssi Moskovaan.

Äijä: Näinhän se menee. Kommunismin ja fasismin oleellinen ero onkin siinä, että kommunismin raunioille ei jäänyt mitään jälkimaailmaa hyödyttävää teknologiaa.

IM: Häpeäkseni tunnustan, että unohdin Mersun taipumuksen muuttua laskeutumisessa kyntötraktoriksi. Mutta Graf Zeppelinin alkuperäissuunnitelman 20 tiedustelukonetta oli muutettu 20 lisämersuksi, eli yhteensä 30. Jos nämä olisi saatu ilmaan, ei Swordfisheillä olisi ollut mitään saumoja päästä pommitusetäisyydelle. Jos Graf Zeppelinin lentokoneita olisi käytetty vain suojaustehtävään, osasto olisi ollut aika hankalasti tuhottavissa. On muistettava, että Bismarckia ei upottanut torpedon osuma, vaan oma miehistö onnekkaan potkuriosuman jumiutettua ohjauksen toivottomasti. Mutta on kiistatta totta, että saksalaisten pintalaivasto olisi hävinnyt "all out" -taistelun lopulta - tosin englantilaiset olisivat joutuneet maksamaan siitä hirmuisen hinnan. Joka tapauksessa kotiinpaluu Hoodin upotuksen jälkeen olisi varmaan ollut viisain vaihtoehto, mutta saksalaiset tunnetusti ovat enemmän älykkäitä kuin viisaita.

Ykä: Kuten hyvin muistamme, Huovinen paljastaa Ummenajokkaan näkemisen olleen todellinen syy Jeschonnekin itsemurhaan... mutta keksintö itse oli suomalaisen mongoliali-ihmisen tekemä...

Anonyymi kirjoitti...

elä nyt, kyllä jotain kommunismistakin jäi, helkutin hyvät ladat ja belarus :P ,mutta oikeesti lada on yllättävän hyvä auto, se on niin huonosti tehty että lähti aina -25 asteen pakkasessa ja ei haitannut vaikka ajoi pottupeltoa poikittain, kun ei sen enempää osia tippunut kun maantiellä ajaessa, ja belarus on nyt rattorina ihan omaa luokkaansa (nim.merkillä eräänki tunnin pellolla ajanut) ..

Kumitonttu kirjoitti...

Niin ja se legendaarinen venäläinen perseenpäristin...

Ironmistress kirjoitti...

Todettakoon vielä, että operaatio Rheinübungin tapahtumat tapahtuivat kokonaisuudessaan 70. ja 48. leveysasteiden välillä Pohjois-Atlantilla. Nuo merialueet tunnetaan nimillä "Furious Fifties" sekä "Shrieking Sixties". Merenkäynti siellä on hyvin rajua, ja säät vaarallisia. Alueella vallitsevat tuulet ovat länsituulia, joiden nopeus voi olla jopa 20 m/s. [Sanotaan, että jos Itämerellä oppii purjehtimaan, osaa ihan missä tahansa.]

Vaikka alue ei olekaan merenkuluksellisesti yhtä vihamielinen kuin klipperireitti, toukokuun säät ovat siellä usein pahoja.

Kun tutkitaan Fleet Air Armin edesottamuksia, huomaamme että FAA toimi operaatio Rheinübungin aikana hyvin pieninä yksiköinä - lentue kerrallaan. Syy oli ilmeinen. Kun säät ovat pahat, ne ovat isompi uhka lentotoiminnalle kuin vihollinen.

Historiallisesti operaatio Rheinübungin aikana säät olivat rajut. Aallonkorkeudeksi kaikkina päivinä raportoitiin 3-5 m. Tuollainen aallokko höykyttää laivoja, ja tekee ilmatoiminnasta hyvin hankalaa. Plus sitten torpedojen käyttö tuossa säässä; HMS Sheffieldin pelasti se, että erehdyksessä sitä kohti laukaistut yhdeksän torpedoa joko räjähtivät jo osuessaan aallokkoon tai ne ohjautuivat kohti merenpohjaa muutaman kilometrin syvyyteen.

Kun tutkimme Tyynenmeren sotatapahtumia, joissa lentotukialus oli kuningas, huomaamme että ne kaikki tapahtuivat tropiikissa - jossa Tyyni valtameri on todella nimensä veroinen. Pohjoisin tukialustaistelu käytiin Midwaylla, joka on Havaijin leveysasteilla - siis koillispasaatin alueella. Pasaatituulet ovat hyvin leppeitä tuulia, noin 5 m/s, ja rajumpaa keliä on oikeastaan taifuunikaudella.

Entäpä jos Graf Zeppelin olisi ollut historiallisena ajankohtana ja historiallisessa säässä mukana? Valtava määrä Mersuja olisi menetetty laskeutumisonnettomuuksissa - kun lentokansi nousee ja laskee ja kieppuu pari metriä suuntaansa, sekä laskeutuminen että lentoonlähtö on hankalaa. Britit olisivat joko yrittäneet torpedointia yöllä - he osasivat sen taidon, kukaan muu ei osannut - tai sitten sinne olisi lähetetty saattohävittäjiksi laivueellinen Fulmareita.

Oma kysymyksensä toki on, että olisiko FAA voinut pärjätä niissä olosuhteissa yhtään paremmin tai huonommin. Säät olivat kamalat, ja noilla leveysasteilla ja siinä kelissä taistelulaivalla oli sääetu puolellaan. HMS Prince of Walesin saama osuma Bismarckin polttoainetankkiin kuitenkin merkitsi, että polttoainetta valui hukkaan koko ajan, ja oli palattava pian kotiin. RN olisi tavalla tai toisella lähettänyt vastaanottokomitean, vaikkei tuota onnekasta Swordfishin torpedo-osumaa olisikaan tullut.

Bismarckin tosiasiallisesti tuhosivat HMS Rodney ja HMS King George V tykistötulella. HMS Rodneyn ensimmäinen osuma tuhosi Bismarckin tulenjohdon, jonka jälkeen seuraavat 10 min olivat yksipuolista ampumaharjoittelua. Sen jälkeen Lindemann käski avata kingstonit. Laiva oli kelluva romuläjä. Jos Lindemann ei olisi käskenyt upottaa laivaa, HMS Dorsetshiren torpedo olisi sen tehnyt - se repäisi aluksen perän irti.

Mitä taas Rudeliin tulee, niin taistelulaiva on paljon helpompi tuhota laituriin satamassa kuin liikkeessä avomerellä. Varsinkin, jos se ampuu koko ajan takaisin. Yhtään amerikkalaista taistelulaivaa ei koskaan ole menetetty avomerellä.

GM kirjoitti...

Yhtään amerikkalaista taistelulaivaa ei koskaan ole menetetty avomerellä.

Ei taida olla sveitsinkään taistelulaivoja upotettu koskaan.

Ironmistress kirjoitti...

GM, sveitsiläisillä ei koskaan olekaan ollutkaan taistelulaivoja. USA:n laivastossa niitä on ollut 64 kpl, USS Missouri viimeisenä tätä lajia.

Ainoat USA:n 2MS aikana menettämät taistelulaivat olivat USS Arizona ja USS Oklahoma. Molemmat upotettiin Pearl Harborissa yllätyshyökkäyksellä satamaan heti sodan alkuminuuteilla.

Meritaisteluissa lentotukialukset yleensä hakeutuivat taistelulaivojen läheisyyteen. Syy oli siinä, että taistelulaivoilla oli massiivinen ilmatorjuntatykistö, ja ne kykenivät näin omalla it-tulellaan suojaamaan myös tukialukset.

Jaska Brown kirjoitti...

Ano: Belarusista en tiedä, kun rattoreista olen ajanut nuorena kloppina muistaakseni vain Massikkaa (jonnii verran), Valmettia ja Voorttia (näitä varsin vähän). Muistelen jonkun suomalaispoliitikon saaneen sellaisen lahjaksi Suurelta ja Mahtavalta ja ihmetelleen naapurilleen, miksi muut eivät Belarusia aja. Tähän naapuri oli todennut, että saattaisi hänkin ehkä siihen tyytyä, jos ilmaiseksi saisi.

IM: Olet merisodankäynnissä parempi asiantuntija, joten uskon lausuntoasi. Kuten alunperin toteisin, mitä olisi tapahtunut jos.... Luultavasti noin. Mutta brittilaivaston esikunnassa olisi kulunut Buranan edeltäjää huomattavasti enemmän, jos sakuilla olisi ollut liikkuva lentokenttä mukanaan.

Sveitsillä muuten on laivasto, mutta kaiken huippu on sisämaavaltio, jonka valtionpäämieheksi on noussut maan laivaston amiraali.

GM kirjoitti...

Saksalaisia moititaan siitä että lähtivät talveen valmistautumattomina kohti Moskovaa. Tiedä siitä ratkaisiko se talvi nyt oikeastaan juuri mitään, ehkä ennemminkin se ettei Japani häirinnyt ryssää lainkaan Siperiassa ja reservit sieltä ehtivät sopivasti Moskovan porttien taisteluun joka oli melkoinen all-in veikkaus Stalinilta. Ensimmäinen talvi menikin munilleen mutta seuraavaa talvea varten sakut kirjoittivat talvi-oppaan joka jaettiin joka soltulle, ja se oli täkäläiseen tyyliin täysin perusteellinen. USA:n armeija käyttää vieläkin suuria osia siitä sellaisenaan käännettynä.

Anonyymi kirjoitti...

Jaska belarus oli sellanen kapea ja korkea ja siinä istuminen oli korkeemmalla kuin muissa traktoressa, siinä kun istui ja karhtsi kynnöspeltoa, oli aina merisairas :)

Anonyymi kirjoitti...

Mitä näihin erilaisiin aseisiin tulee, inttiaikana meijän patterinpäälikkö sano IT-tykki sergeistä, että se olis yksi parhaimmista ilmatorjuntaseista, yksinkertanen, varmatoiminen ja halpa.

Äijä kirjoitti...

No jaa. Minulle sekä kommunismi että fasismi ovat jättäneet sangen hyödyllisen ja yleisestiki edullisen opetuksen:

Totalitarismi on aina syvältä perseestä, persereikien touhua. Ei ole suunnalla väliä, se on aina sieltä.

Koskaan ei saisi unohtaa niin kommunismin kuin fasisminkaan tai minkään muunkaan totalitaristisen poliittisen suunnan hirmutekoja. Tekivät tavallisista perheenisistä tappajia.

Tekniset edistysaskeleet ovat harvemmin olleet minkään aatteen ansioita. Ne ovat olleet lahjakkaiden ihmisten keksintöjä. Eri asia on, että jotkut lahjakkuudet ovat olleet näiden arvottomien poliittisten aatteiden juoksupoikia. Se on heidän häpeänsä.

P

Jaska Brown kirjoitti...

GM, noinhan se meni. Japsien sössiminen strategiapuolella oli jotain tajutonta. Miksi mennä yrittämään elintilaa USA:ta, kun Siperia olisi ollut kypsää kauraa?

Ano: Samaa minulle on kertonut läheinen it(ei informaatioteknologia)-ammattilainen.

Äijä: Näinhän se on. Fasismi vain sai aikaan enemmän edistystä tekniikassa kuin kommunismi, koska kommunismissa yksilöllisyyttä (eli innovatiivisuutta) ei suvaittu ja älyköt olivat muutenkin epäilyksenalaista leireille kuskattavaa kamaa. Fasismissa heidät valjastettiin hommiin, paitsi mikäli sattuivat olemaan juutalaisia.

Kumitonttu kirjoitti...

Japsien sössiminen strategiapuolella oli jotain tajutonta. Miksi mennä yrittämään elintilaa USA:ta

japani toi polttoaineensa muistaakseni Indonesiasta, ja kun Amerikka laittoi Japanin kauppasaartoon heidän sotaretkestään Mantsuriaan, japseilla oli gasoa enää muutaman kjuukauden tarpeisiin. Osa sotahistorioitsijoista on arvioinut, että Roosevelt pisti tarkoituksella Japanin selän seinää vasten päästäkseen auttamaan Churchilliä, mitä senaattorit vastustivat.