Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Lintu vai kala

Akvaarioissa pidetään tavallisten miljoona- ja kultakalojen lisäksi satoja muitakin lajeja, joista joillakin on hyvin erikoisia ominaisuuksia. Tässä erikoinen tusina.

12. Perhoskala. Yksi harvoista afrikkalaisista akvaariokaloista, jos Malawi- tai Tanganjikajärven kirjoahvenia ei lasketa - nehän koskettavat vain näiden emäksisten järvien faunaan hurahtaneita harrastajia. Pinnassa viihtyvillä kaloilla on erikoinen ominaisuus: ne osaavat lentää. Tosin vain lyhyitä matkoja paetessaan saalistajia tai pyydystäessään hyönteisiä, mutta kuitenkin. Lento on enimmäkseen liitoa, mutta kala räpyttelee rintaeviään lisäten näin lennon pituutta. Varmin tapa hankkiutua eroon perhoskaloistaan on jättää akvaario vähäksi aikaa vartioimatta ilman päällyslaseja.

11. Helmirihmakala. Kala edustaa tässä rihmakalojen heimoa, jonka lajeista useimmilla on erikoinen lisääntymistapa. Kutuajan lähestyessä koiras rakentaa kuplapesän omasta syljestään. Otus puhaltelee suustaan pari milliä halkaisijaltaan olevia kuplia, joista se kokoaa noin 10 x 10 cm kokoisen, paksuimmalta kohdaltaan parisenttisen pesän. Touhu näyttää sellaiselta, että suuta kuivaa. Tänä aikana keskikohdaltaan kaksinkertaiseksi paisunut, mätiä täynnä oleva naaras kyhjöttää akvaarion nurkassa odottamassa. Pesän valmistuttua koiras käy tökkimässä kuonollaan vastahakoista teeskentelevää naarasta tyyliin an ny, mä tiedän että sulla on. Naaras ei ole kovin innostunut ja sen ymmärtää. Yrittäkääpä itse puhaltaa sänky täyteen sylkikuplia ja ruvetkaa sitten vonkaamaan vaimolta. Lopulta sitten lohkeaa ja kudun jälkeen koiras kerää mätimunat pesään, jossa ne aikanaan kuoriutuvat. Koiras jää yksinhuoltajaksi, pitää huolta mädistä ja puhaltelee sittemmin pakoon yrittävät poikaset takaisin pesään, jonka läheisyydessä ne pysyttelevät joitakin päiviä kuoriuduttuaan.

10. Piikkisilmä. Vajaa kymmensenttinen pohjakala näyttää enemmän madolta kuin madot itse. Vasta tarkemmin katsoen huomaa evät, jotka muuten tummassa ruumiissa ovat täysin läpinäkyvät. Kaakkoisaasialaiseen sukuun kuuluu 25 suuresti toisiaan muistuttavaa lajia, joista edellä mainittu on akvaarioissa yleisin. Aikoinaan piikkisilmän viljelyä akvaariossa pidettiin mahdottomana, vaikka joitakin satunnaisia tapauksia oli havaittu. Itä-Euroopassa kutuhalut hoidettiin hormoniruiskein, mutta nykyään tiedetään periaatteessa rehellisetkin konstit. Kömpelön näköisen kalan luulisi olevan helppo haaviin napattava akvaariota vaihdettaessa, mutta kaikista akvaariokaloista se on varmaan vaikein pyydystettävä. Vaistoaa vaaran ja katoaa näkymättömiin. Pystyy piiloutumaan puolikkaan piikkisilmän kokoisiin koloihin. Kun sen ajaa liikkeelle, on niin nopea että sijaitsee kahdessa paikassa yhtä aikaa.

9. Isopurjepleko. Edustaa heimonsa kenties yleisimpänä akvaariokalana kaikkia imumonneja. Imumonnit ovat erikoistuneet syömään levää ja ovat siksi suosittuja akvaristien keskuudessa. Hämmästyttävintä heimossa on sen lajirunsaus. Eteläamerikkalaisen heimon kaikki lajit ovat elinympäristövaatimuksiltaan suunnilleen samanlaisia, joten luulisi että yksi ainoa laji riittäisi. Eikö mitä, imumonneja tunnetaan noin 700 eri lajia ja koko ajan löytyy lisää. Ei riitä järki käsittämään, miksi sivujoki X:ssä elää yksi monnilaji ja toiselta puolelta pääuomaa erkanevassa muuten samanlaisessa sivujoki Y:ssä eri monnilaji. Lajeja on niin paljon, että taksonomia on pelkkää sekamelskaa, jossa suuri osa monneista on yhä nimeämättä. Useimmat tunnetaan väliaikaisesti saksalaisen DATZ-akvaariolehden lanseeraamalla L-numerolla. Jotkut imumonneista ovat vain muutaman sentin mittaisia, suurimmat lähes metrin, mutta valtaosa on pituudeltaan noin 10-30 cm. Isopurjepleko kasvaa luonnossa 60-senttiseksi, mutta jää normaalisti akvaariossa selvästi pienemmäksi tilanpuutteen takia. Siitä huolimatta moni akvaristi hermostuu liian suureksi kasvavaan monniinsa, joka suurena paskoo valtavat määrät huonontaen vedenlaatua. Monnilla onkin hauska tapa ulostaa, sen ohut pökäle saattaa ennen irtoamistaan kasvaa jopa kalaa itseään pidemmäksi. Särkänniemen yleisöakvaario on hukkua (anteeksi sananvalinta) ihmisiin, jotka tarjoavat liian suureksi kasvanutta isopurjeplekoaan sinne ilmaiseksi.

8. Konnamonni. Englanniksi walking catfish eli kävelevä monni. Kun elinympäristö käy ahtaaksi tai ravinto loppuu, konnamonni kömpii ylös vedestä ja vaeltaa parhaimmillaan jopa satoja metrejä seuraavaan lammikkoon. Tästä onkin syntynyt melkoinen riesa USA:n etelävaltioissa, jossa vieraslaji on aiheuttanut tuhoja alkuperäislajiston keskuudessa. Vastuuttomat omistajat ovat joko pitäneet konnamonneja puutarhalammikoissa tai vapauttaneet ne suoraan luontoon. Toisaalta pitää ihmetellä, miksi koko otus saavutti suosiota akvaariokalana. Ulkonäöltään se muistuttaa Hjallis Harkimon ja Friedrich Nietschen risteytystä, tonkii akvaariosta kasvit irti sekä pohjan sekaisin niin että vesi sumenee ja ruokatapoihin kuuluu syödä akvaariosta kaikki sitä itseään pienemmät kalat ja osa suuremmistakin.

7. Aasianmutakala. Tunnetaan vanhan liiton miesten keskuudessa paremmin virheellisellä nimellään kiinanmonni, mikä kertoo esiintymisalueen oikein ja sukulaisuuden väärin. Kotiseudullaan otusta käytetään paitsi ruokana, myös sääennustajana - englanninkielinen nimi on weather loach. Väitetään, että matalapaineen lähestyessä kala muuttuu "hermostuneemmaksi", liikkuen normaalin pohjalla lojumisensa sijaan enemmän pinta- ja keskikerroksessa. Suomen oloissa tämä näyttää toimivan kesäaikaan luotettavasti, talvella ei niinkään. Aasianmutakala on hyvin kestävä, sietää epäpuhtauksia ja suuriakin lämpötilanvaihteluja. Se myös elää vanhaksi, jopa 20-vuotiaaksi hyvällä onnella. Akvaario-oloissa yleisin kuolinsyy onkin uteliaisuus eli pienen kolon löytäminen päällyslasista. Edes tällöin aasianmutakala ei välttämättä menehdy, koska se kykenee suolihengittämään ilmaa ja kuolee vasta kuivumiseen.

6. Lasimonni. Kala on kuin pikkuhousujen kangas: niin ohut, että läpi näkyy. Lasimonniparvea on hauska katsella, kun tausta erottuu ongelmitta. Vain hieman vedestä poikkeava taitekerroin paljastaa monnin ruumiin rajat, tosin silmä, kallo, selkäruoto ja sisäelimet luonnollisesti näkyvät. Erikoinen piirre on se, että kuoltuaan monni muuttuu maidonvalkeaksi.

5. Selkäuimarimonni. Kun kala kääntyy selälleen, se on yleensä varma merkki piakkoin seuraavista WC-pyttyhautajaisista. Tämä Afrikassa elävä monnilaji on poikkeus. Se viettää suurimman osan aikaansa kivenkolossa möllöttäen vatsa ylöspäin. Liikkeelle lähtiessään se yleensä rapsuttelee juurakoiden ja kasvien alapintoja edelleen selällään uiden. Uskotaankin, että otuksen erikoinen asento on kehittynyt juuri tästä syystä. Evoluutio on hoitanut asian vieläpä siten, että monnin vatsa on selkää tummempi eli juuri päinvastoin kuin muilla kalalajeilla. Tiedossa ei ole, kelluisiko monni kuoltuaan selkä ylöspäin - se näet on monnien tapaan raskasluinen otus ja vajoaa pohjaan satunnaiseen asentoon.

4. Ampujakala. Hyönteiset ovat kalojen suurta herkkua. Ongelma asiassa on se, että melkoinen osa hyönteisistä lentää ilmassa. Perinteinen ja hyväksi koettu ratkaisu on loikata vedenpinnan yläpuolelle ja napata niin monta kuin ehtii. Ampujakala on kehittänyt paremman strategian. Otus sylkee kuin laama, paitsi tarkemmin. Kala nousee aivan veden pintaan, työntää suunsa ulos ja sylkee vesisuihkun, joka osuu millintarkasti jopa kolmen metrin päähän. Ei mikään turha suoritus, etenkin kun kalan silmät ovat vedenpinnan alapuolella, jolloin sen on tähtäyksessään huomioitava Snellin taittumislaki. Eräässä saksalaisessa yleisöakvaariossa ampujakalat ruokitaan lätkäisemällä kimpale jauhelihaa seinään vedenpinnan yläpuolella, josta kalat ruiskuttelevat sen alas pupellettavaksi ja yleisöllä on hauskaa.

3. Roiskuttajatetra.
Ongelma: Pitää lisääntyä.
Ratkaisu: Kutu ja mätimunat.
Ongelma: Muut kalat syövät suurimman osan mätiä, joka onkin suurta herkkua.
Ratkaisu: Lisäännytään paikassa, johon muut kalat eivät pääse. Eli poissa vedestä.
Ongelma: Olemme kaloja. Emme selviä kuivalla maalla.
Ratkaisu: Hypätään kasvin lehdelle vedenpinnan yläpuolelle, naidaan siellä ja jätetään mätimunat lehdelle.
Ongelma: Mätimunat kuivuvat.
Ratkaisu: Koiras jää päivystämään ja roiskii pyrstöllään vettä munien päälle siihen asti, kunnes poikaset kuoriutuvat ja putoavat veteen.

2. Sokkotetra. Evolutiivisessa mielessä vastikään kehittynyt meksikontetrasta. Elänyt vuosituhansia pimeissä luolissa, jolloin evoluutio on suosinut tapauksia, jotka ovat käyttäneet vähemmän energiaa silmän kehitykseen ja vähitellen surkastuttanut silmät pois kokonaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että varsinaisella meksikontetralla on myös sokea alalaji, joka niin ikään elää luolassa, mutta pystyy yhä lisääntymään päälajin kanssa eli evoluutio ei ole edennyt yhtä pitkälle kuin varsinaisella sokkotetralla. Erinomainen esimerkki siitä, että jos Yläkerran Pomo loi kaiken kerralla, niin kyllä hän näki pirusti vaivaa saadakseen meidät uskomaan evoluutioon.

1. Nelisilmäkala. Itse asiassa silmiä on vain kaksi. Tosin molemmissa silmissä on keskellä kudosjuova, jonka molemmin puolin on iiris. Iiriksiä on siis neljä, mutta silmiä vain kaksi. Kala ui siten, että silmien ylempi osa on vedenpinnan yläpuolella tarkkailemassa mahdollisia saalishyönteisiä. Eikä silmän rakenne ole edes kalan omituisin piirre. Sen lisääntymiselimet ovat näet toispuoliset, puolella kaloista ne ovat vasemmalla ja puolella oikealla. Tämän seurauksena oikeanpuoleinen uros voi paritella ainoastaan vasemmanpuoleisen naaraan kanssa ja päinvastoin. Kuvitelkaapa että ihmisillä olisi samanlainen systeemi: "Hei, minä olen Jorma. Vaikutat viehättävältä naiselta, mutta ennen kuin tutustutaan tarkemmin, niin kerron että jormani on oikeanpuoleinen." "No voi hitto, minäkin olen oikeanpuoleinen. Ja me kun olisimme olleet täydellinen pari."

Ei kommentteja: