Tosiasia: valtiontalous on kuralla. Samoin useimpien kuntien talous. Yhteisnimityksenä: julkinen talous on kuralla.
Tilanne: kaikki jatkuu kuten ennenkin, mutta velkarahalla.
Seuraus: velanotto ei voi jatkua loputtomiin.
Johtopäätös: menoja on karsittava.
Leikkauksia on edessä ja paljon. Kohteita suunnitellessa pitää aina esittää kaksi oleellista kysymystä:
1. Onko tämä aivan välttämättömän tarpeellista?
2. Onko meillä tähän varaa?
Edellisestä lamasta on toivon mukaan opittu se, että juustohöylä on väärä tapa. Leikkaukset on kohdistettava sinne, missä ne tehoavat ja aiheuttavat kokonaisuudelle vähiten vahinkoa. Jokaisen toimialan on leikattava, mutta mistä, se on toinen asia. Tällöin on kysyttävä toiset kaksi kysymystä:
1. Mitä vahinkoja leikkauksesta syntyy?
2. Ovatko mahdollisen leikkauksen kohteena olevat kulut sellaisia, jotka päätyisivät pois Suomen kansantaloudesta vai sellaisia, joihin käytetyt rahat jäisivät Suomeen?
Perussääntönä voi sanoa, että Suomeen päätyvien menojen karsiminen on vähän kuin jalkojen palellessa riisuisi oikeasta jalasta sukan ja laittaisi sen vasempaan jalkaan ylimääräiseksi lämmittimeksi. Sen sijaan ulkomaille päätyvien menojen karsiminen on kuin ottaisi parittoman sukan vasempaan jalkaan toiseksi sukaksi; oikea palelisi edelleen, mutta vasenta tilanne helpottaisi.
Kaksi esimerkkiä: kehitysapu päätyy ulkomaille ja on pois Suomen kansantaloutta pyörittämästä. Tienrakennukseen kuluvat menot taas päätyvät suomalaisten rakentajien taskuihin, jolloin työttömyyskorvauksia on maksettava vähemmän.
Luonnollisesti kumpikaan esimerkeistä ei ole yksikäsitteinen; kyllä kehitysyhteistyöprojekti työllistää muutaman suomalaisenkin ja tienrakennuksessa pitää joitakin raaka-aineita hankkia ulkomailta, samoin kuin duunarin palkasta liikenee enemmän rahaa ulkomailla matkustamiseen ja tuontitavaroihin kuin työttömän tienrakentajan korvauksista. Mutta karkeasti ottaen tilanne on se, että kymmenen miljoonan kehitysyhteistyöprojekti karsimalla säästetään kahdeksan milliä ulkomaille menossa olevaa rahaa ja menetetään kaksi milliä suomalaisten työntekijöiden ja yritysten tuloja. Kun taas kymmenen miljoonan tieprojekti perumalla säästetään kaksi milliä ulkomaille menossa olevaa rahaa ja menetetään kahdeksan milliä suomalaisten työntekijöiden ja yritysten tuloja.
Eikä pidä unohtaa kerrannaisvaikutuksia: jos syydämme rahaa kehitysyhteistyöhön, Suomi saa mainetta maailmalla. Siis mainetta siitä, että jossain pohjoisessa maassa on joukko tyhmiä mzunguja, joilta saa ilmaiseksi rahaa. Jos kehitysyhteistyöprojekti jää toteutumatta, voipi olla että säästyy samalla muutaman "pakolaisen" "kotouttamiseen" kuluvat rahat. Jos taas syydämme rahaa tienrakennukseen, saamme paremmat tiet ja vältymme muutaman muussa tapauksessa työttömäksi jäävän duunarin syrjäytymiseltä.
Entä mistä julkishallinnon aloista ei sitten tule tinkiä? Yleisimpänä esimerkkinä käytetään koulutusta, johon kohdistuneet säästöt 90-luvun laman aikana osoittautuivat pirun kalliiksi. Osoittautuivat, koska säästöjä tehtiin suurimmaksi osaksi juustohöyläperiaatteella eikä katsottu, mitkä palaset olisi oikeasti pitänyt karsia.
Kuvitellaanpa, että jokin yritys toimisi periaatteella: sijoitamme kohteeseen A 10 euroa ja saamme siitä 100 euroa. Sijoitamme kohteeseen B 100 euroa ja saamme siitä 10 euroa. Ei hyvä systeemi. Mitä tehdään?
Luonnollinen vastaus: karsitaan A:han sijoitettavaa rahasummaa, koska se tuottaa jo voittoa. Kasvatetaan B:hen sijoitettavaa rahasummaa, jotta se saataisiin tuottamaan vähän paremmin.
Eikö?
No, tuolla tavalla koululaitos toimii. Siellä on valtaosa - ehkä 90 % koululaisia - jotka menestyvät ihan hyvin bulkkitavarana. Opettaja opettaa ja oppilas oppii minkä oppii. Lopulta hän päätyy johonkin ammattiin tuottamaan verotuloja. Kustannukset per lärvi ovat pienet. Sitten on se 10 % ongelmatapauksia. Heihin satsataan. On kuraattoria, erityisopettajaa, kouluavustajaa, sosiaalityöntekijää. Loppujen lopuksi aika harva näistä päätyy verotuloja tuottavaksi kansalaiseksi. Panos/tuotos -suhdetta ei voi kehua.
Eihän siinä sinänsä mitään pahaa ole, että kyvyttömät yrittävät takoa haluttomien päähän tarpeettomia. Ongelma on siinä, että tähän toimintaan kuluvat resurssit ovat poissa siitä toiminnasta, jossa ammattilaiset yrittävät opettaa innokkaille tarpeellisia.
Erityisopetuksen määrä on lisääntynyt jatkuvasti. Tuttu yläasteen ope kertoi, että hänen kotikaupungissaan erityisopetuksen budjetti on suurempi kuin lukiobudjetti! En tiedä, oliko kyseessä pelkkä urbaani huhu, mutta kuulosti kyllä asiantuntevalta. Lisäsi vielä, että melkoinen osa resursseista kuluu maahanmuuttajien opetukseen, mutta se on aihe jota olen käsitellyt aiemmin toisaalla. Kyseinen ope huomautti vielä, että hänen mielestään tehokkain systeemi olisi se, että joka koulussa olisi tyhjä luokkahuone, johon opiskeluun haluttomat voisivat aina koulupäivän alkaessa mennä tai sitten heidät sinne häiriköintitapauksissa siirrettäisiin. Koulupäivän päätyttyä heidät sitten päästettäisiin sieltä pois. Siellä voisi sitten viettää aikaa peukaloita tai muita ruumiinulokkeita pyöritellen vaikka koko lukuvuoden jokaisen koulupäivän ja aloittaa seuraavana syksynä saman luokan uudelleen. Eiköhän vähitellen opiskelu alkaisi kiinnostaa. Systeemin kustannukset olisivat murto-osa nykyisestä ja tulokset tuskin olisivat huonommat.
Tuo systeemi saisi tukan pystyyn kaikilta opetussuunnittelijoilta ja muilta vastaavilta. Josta päädytäänkin siihen, että nykyisin kouluja yhdistettäessä säästöä syntyy kyllä koulutuksen ruohonjuuritasolla kiistatta, mutta syntyneet säästöt kuluvat lisääntyneeseen byrokratiaan. Jos kunnan kolme lukiota yhdistyvät, säästyy kaksi rehtorinvirkaa mutta syntyy uusi vararehtorin virka, apulaiskoulutoimenjohtajan virka ja luultavasti pari erityissuunnittelijan virkaa.
Mikä sitten on näiden kehittämisjohtajien, projektisuunnittelijoiden, strategiapäälliköiden, henkilöstöhallintasihteereiden ja koulutuskonsulttien kontribuutio riviopettajalle? Lainatakseni edellä mainittua opettajaa:
Jos kaikki opetushallituksen suunnittelijat laitettaisiin päiväntasaajalle riviin seisomaan, kuinka tihein välein heitä siellä olisi? Vastaus: En tiedä, mutta ajatus kuulostaa hyvältä.
Opetustoimessa leikattavaa siis on. Kun leikkaukset tehdään oikein, voi olla että lopputulos on jopa parempi kuin ennen leikkausta.
Sama operaatio pitää tehdä jokaisella toimialalla. Kaikissa hallinnonhaaroissa on näitä yhteiskunta- ja valtiotieteiden maistereita, joiden toimenkuva on hyvässä tapauksessa suorittavan työn tutkiminen ja huonossa tapauksessa suorittavan työn haittaaminen. Ja yhteiskuntatieteiden maisterin paperi ovat siinä mielessä kummallinen, että siihen ei kivi-paperi-sakset -leikissä oikein tahdo leikkaussakset purra.
Mitä tapahtuisi, jos heidät potkittaisiin pihalle? Ei tietenkään kaikkia, kyllä jotkut tekevät ihan hyödyllistäkin työtä. Mutta sanotaan että vaikka 80 %.
Ikävää tietysti kyseisen henkilön ja hänen perheensä kannalta. Mutta kokonaisuutena:
1) suorittavalla tasolla voitaisiin paremmin keskittyä itse työhön
2) kyseisen hallinnonhaaran säästyneitä kuluja voitaisiin käyttää suorittavalla tasolla
3) loppuosa säästöistä menisi kunnan tai valtion kassaan, josta toki osa kuluisi kasvaneisiin työttömyyskorvauksiin
4) veroja voitaisiin laskea - tai mieluummin pitää ennallaan ja lopettaa holtiton velanotto
5) oikeasti tuottavaan työhön, kuten teollisuuteen vapautuisi työvoimaa
6) kynnys uusien tuottavien yritysten perustamiseen laskisi, kun olisi sekä koulutettuja ihmisiä niitä perustamaan että työvoimaa tarjolla
7) kansantalous alkaisi em. syistä tuottaa enemmän.
Ihan kaikesta ei kuitenkaan pidä leikata. Esimerkiksi puolustusmenoista. Paha on suunnitella kansantaloutta, jos Tasavallan Turva-Poliisin panssarivaunu parkkeeraa eduskuntatalon eteen. Siinä on syytä olla matkan varrella jotain muutakin kuin Jaska rynnäkkökiväärin ja parin kylkimiinan kanssa hidasteena. Kaiken suunnittelun on aina lähdettävä siitä, että on turvattu mahdollisuus toimia. Puolustusvoimat on tämän tae.
Sosiaalimenoista on tietysti paljon karsittavaa, mutta yksi on johon ei tule puuttua - ainakaan tiettyihin osiin: vanhempainetuudet. Lapset ovat meidän sydänveremme, tie tulevaisuuteen. Vanhempainetuudet ovat itse asiassa win-win -rahaa. Pienten lasten vanhemmat käyttävät suurimman osan rahoistaan kotimaassa ja kotimaan talouden pyörittämiseen, joten heille maksettu raha palautuu Suomen kansantalouteen. Lisäksi vanhempainlomalla olevan työntekijän tilalle palkattu on poissa työttömyyskortistosta ja syrjäytymisuhka on pienempi. Puhumattakaan työkokemuksen saamisesta nuorille sijaisille.
Jos vanhempainetuuksia - lomia ja korvauksia - karsitaan, se ei vaikuta alempiin sosiaaliluokkiin merkittävästi sosiaalitukien ansiosta. Korkeasti koulutettujen, yleensä hyvätuloisten mahdollisten vanhempien elämään leikkaus tekisi usein toisen tai kolmannen lapsen hankkimisen kokoisen loven. Käsi sydämelle: kumpien haluaisit hankkivan enemmän lapsia, alkoholisoituneiden sosiaalitapausten vai korkeakoulutettujen ammattilaisten?
Kansanterveydestä ei myöskään saa leikata; on päinvastoin satsattava enemmän rahaa kansalaisten liikuntakannustimiksi, koska jokainen liikuntaan sijoitettu euro maksaa itsensä moninkertaisena takaisin säästyneinä terveydenhoito- ja sosiaalikuluina.
Valitettavasti on todettava, että tässä esitettyjen esimerkkien tai vastaavien toteutuminen on epätodennäköistä. Syynä on ihmisluonto. Miksi leikkaukset kohdistuvat aina enemmän suorittavaan tasoon kuin hallintojohtajiin, projektikoordinaattoreihin, henkilöstöpäällikköihin ja johtaviin tutkimussosiaalisuunnittelijoihin? Leikkausten tekemisestä päättää Iso Pomo. Eli kaupunginjohtaja tai joku toimialajohtaja. Ketkä hän tuntee? Ne, jotka työskentelevät samassa talossa hänen kanssaan. Eli nämä hallintojohtajat ym. Ei hän tunne suorittavan tason työntekijöitä kuin pintapuolisesti. On paljon helpompaa sanoa teknisen viraston päällikölle, että "anna kenkää 23 %:lle alaisistasi ja leikkaa jäljelle jäävien kuluja 11 %" kuin kutsua suoraan itsensä alainen hallintopalvelupäällikkö huoneeseen ja sanoa, että "se on moro sitten, hyvät jatkot". Huonoina aikoina leikkaukset ulkoistetaan suorittavalle tasolle ja hyvinä aikoina paisutetaan byrokratiaa räätälöimällä palkkiovirkoja yhteiskuntatieteiden maistereille.
Yhteiskunta- tai valtiotieteiden maisterin tutkinto on muuten ihme paperi muuten kuin siinäkin, että se voittaa leikkaussakset: vaikkei mitään oikeasti opikaan, saa pätevyyden kaikkiin mahdollisiin tehtäviin. Kun haetaan jotain ryhmävisioneuvontasuunnittelijaa, ainoa pätevyysvaatimus on ylempi korkeakoulututkinto. Silti diplomi-insinöörin on vaikea päästä edes haastatteluun ja jos pääsee, siellä lähinnä ihmetellään miksi tällaiseen tehtävään haluaisi joku semmoinen, joka osaisi tehdä muutakin. Sitten hylätään perusteella, että "tähän tehtävään ei tarvita kapea-alaista ammattitaitoa". Jonkinlainen ammattitaito on siis vakava handicappi, mikä on kyllä tällaisella kulmikkaalla järjellä vaikea ymmärtää.
Onko Ylen toimittaja narsisti?
11 tuntia sitten
3 kommenttia:
Asiaa kerta kaikkiaan, ja tään nyt luulis ymmärtävän ihan kansakoulupohjalta. Mikä vaan on, ettei ylemmissä kerroksissa mene läpi?
Toi "kyvyttömät yrittävät takoa haluttomien päähän tarpeettomia" oli sen verran hyvä erillisläppä, että tohon varmaan tullaan jatkossa törmäämään muuallakin.
Ykä sen sanoi, mutta sanon uudestaan: kirjoitus on erinomainen ja varsinkin sen koulutusta käsittelevä osio niin totta. On se vaan älytöntä että rahaa syydetään niihin, jotka eivät siitä mitään hyödy. Ikään kuin oman tunnon puhdistamiseksi osoitetaan moninkertainen määrä mulkvisteille varoja ja samaan aikaan enemmistö ei saa mennä edes luokkaretkelle, kun se on laitonta jos siitä pitää maksaa. Voe taevas sentään...
Jaskalle vielä: kiitos mainiosta sähköpostiviestistäsi.
Lähetä kommentti