Suomen cup

1. Yleisurheilun ongelmakohtia

Yleisurheilun suosiota ja menestystä on yritetty Suomessa vuosien ajan nostaa luomalla uusia kilpailujärjestelmiä, suuntaamalla valmennusmäärärahoja muutamaan huippuun ja vaatimalla urheilijoiden keskittämistä muutamaan seuraan. Tulokset tai niiden puute ovat hyvin tiedossa. Viimeisin idea olivat aluemestaruuskisat, jotka eivät kiinnostaneet sen enempää urheilijoita, mediaa kuin yleisöäkään.

Syitä kiinnostuksen puutteeseen on monia.

a) Tulosurheilu
Yleisurheilun merkittävimpiä ongelmia on se, että kyseessä on tulosurheilu. Nykyään tuntuu, että merkitystä ei ole juurikaan sillä, kuka kilpailun voittaa vaan sillä, mikä on voittotulos. Kaikenlaisia tulosrajoja korostetaan, oli sitten kyseessä MM-kisojen A- tai B-raja tai sitten vain Kalevan Kisojen tulosraja. Jos tulosta ei tule, mediaa ja sen seurauksena yleisöä ei kiinnosta.
Ratkaisu: On luotava kilpailujärjestelmä, jossa sijoitus kilpailussa on ratkaisevassa asemassa.

b) Kilpailujärjestelmä
Ennen muinoin kovia kisoja järjestettiin joka tuppukylässä. Olen itsekin nähnyt monta arvokisavoittajaa - ulkomaalaisiakin - radoilla, joihin päin he eivät nykyään sylkäisisikään. Tätä nykyä samoilla kentillä kovatasoisin kisa saattaa olla Vattenfall-cup. Jos nyt ylipäätään kisoja järjestetään. On tietysti turha toivo, että entiseen "amatööriajan" tasoon olisi mitään paluuta, mutta jotain tasonnostoa on saatava aikaan.
Ratkaisu: On saatava edes kotimaisia huippuja enemmän pikkukisoihin.

c) Vapaaehtoisorganisaatio
Vain harvalla seuralla edes suurilla paikkakunnilla on riittävän toimiva organisaatio isompien kisojen järjestämiseen. Huitsinnevadan Urheilijat kykenee pyörittämään kisoissa kerrallaan juoksua ja kahta kenttälajia. Ei semmoisella organisaatiolla kyetä järjestämään piirikunnallisia kisoja enempää ja ne taas eivät kiinnosta urheilijoita eivätkä yleisöä. Seurauksena kilpailutoiminta on ehtynyt. Mutta mikä ihmeen nerous on takana ajatuksessa, että kilpailut on luokiteltu kokonaisuutena tietyn tasoisiksi? Miksi ei saman kilpailun sisällä voisi olla muutama kova laji ja muut pikkukisoja? Kyllä paikallisseuran voimavarat riittäisivät pyörittämään 1-2 eliittikisan tasoista lajia, muut olisivat sitten täytteinä.
Ratkaisu: Sekoitetaan kilpailujen tasoa luokittelemalla ne kokonaisuuden sijaan lajikohtaisesti.

d) Yleisurheilun julkisuuskuva
Mahdollisimman monelle on saatava jatkuva yhteys yleisurheiluun. Ei riitä, että kaupungissa järjestetään yhdet yleisöä kiinnostavat kisat vuodessa. Tai että maaseudulla ei ole muutamaa poikkeuspaikkakuntaa lukuun ottamatta ainuttakaan yleisöä kiinnostavaa kisaa. Maakunnan lehtiin ja muihin medioihin on saatava näkyvyyttä.
Ratkaisu: Yksittäisiä pikkukisoja on järjestetty ennenkin, niihin on saatava pari kovatasoista lajia kisaa kohti. Tällöin yleisurheilun näkyvyyttä saadaan laajennettua pienemmille paikkakunnille ja suuremmille paikkakunnille saadaan jatkuvuutta.

e) Urheilijoiden määrä
Siirryttäessä junioritasolta aikuisurheiluun katoprosentti on järkyttävä. Seurauksena on kilpailun kuihtuminen. Jos pikkukisassa järjestetään aikuisten laji, joskus paikalle tulee pari-kolme kilpailijaa. Kuitenkin urheilijoita olisi, mikäli kilpailuorganisaatio olisi selkeämpi ja heidät saataisiin koottua osallistumaan tiettyyn aikaan tietylle paikalle.
Ratkaisu: Kun lajissa on kansallinen kilpailujärjestelmä ja sillä on tietty arvo, urheilijat löytävät tiensä paikalle kyseiseen kilpailuun.

Osan ongelmista ratkaisee mallin ottaminen hiihdosta. Siellä Suomen Cup on saanut runsaasti näkyvyyttä ja onnistunut yli odotusten. Saman toteuttaminen yleisurheiluun soveltuvalla konseptilla onnistuneesti toisi yleisurheilulle aivan uutta potkua. Edellä esitettyihin viiteen pullonkaulaongelmaan cup-mallinen järjestelmä oikein toteutettuna toisi ratkaisun.


2. Cup

Perustetaan yleisurheiluun Suomen Cup. Yleisurheilussa on (kävelyt ja viestit poislukien) 20 arvokisalajia. Koska miehillä ja naisilla on sama lajivalikoima, saadaan 40 eri lajia. Joka lajiin neljä osakilpailua. SUL:n aluejaossa on viisi suuraluetta. Jos pieni Pohjoisen alue yhdistetään Länteen, saadaan neljä aluetta, 1) Etelä, 2) Lounas, 3) Itä ja 4) Länsi + Pohjoinen. Jokaiselle yksi osakilpailu joka lajiin, ainakin noin pääsääntöisesti.

Seura voi hakea haluamiaan osakilpailuja haluamaansa ajankohtaan. Keskusliitossa sitten päätetään kilpailujen jako ja ajankohdat. Mahdolliset ylijäämäkisat, joille ei ole ollut hakijoita tai aikataulu ei ole täsmännyt hakijaseuran toiveiden kanssa, jaotellaan sitten alueille, jotka voivat jakaa ne parhaaksi näkemällään tavalla.

Kisoissa, joissa osakilpailut järjestetään, olisi tietysti normaaliin tapaan muitakin lajeja ja juniorien sarjoja. Tavallisesti yu-kisoissa on parikymmentä lajia, nyt jotkut niistä tai vaikka vain yksi olisi Suomen Cupin laji.

Jokaiseen osakilpailuun hyväksytään 16 urheilijaa. Ilmoittautuneista ensin 12 parasta tilastotuloksen (kuluvan tai edellisen kauden paras tulos kyseisessä lajissa) perusteella. Sitten järjestävä seura jakaa loput neljä paikkaa "villeinä kortteina". Kuusitoista on sopiva määrä, koska tällöin saadaan lyhyemmillä juoksumatkoilla kaksi erää ja suoran mittaisissa juoksuissa alkuerät + finaali (jos ratoja on vain kuusi, voidaan toki ottaa 18 ja kolme erää), 1500 metrillä ja pidemmillä matkoilla ei tule hirmuista tungosta ja kenttälajeissakin on vielä siedettävä määrä. Kaikkien urheilijoiden on oltava edustuskelpoisia cupissa eli Suomen kansalaisia. Poikkeus: Järjestävä seura voi myöntää kaksi villiä korttia ulkomaalaisille urheilijoille. Samoin voidaan ottaa neljää enemmän villejä kortteja joissakin lajeissa, mutta pääsääntö on selvä: 12 edustuskelpoista tilastotuloksen perusteella ja vähintään 2 edustuskelpoista villillä kortilla. Mahdolliset edustuskelvottomat osallistujat kilpailevat cupin pistelaskun ulkopuolella. Jos tällainen kilpailija sijoittuu vaikkapa kolmanneksi, kilpailussa neljänneksi sijoittunut saa pisteitä kolmannen sijan mukaan jne.

Osakilpailussa jaetaan pisteitä 10 parhaalle seuraavasti: 1/30, 2/20, 3/15, 4/10, 5/8, 6/6, 7/4, 8/3, 9/2, 10/1. Kuten jakaumasta näkyy, voittamista ja mitalisijoja painotetaan. Tuloksesta ei saa bonuksia, haetaan nimenomaan kilpailua. "Viidentenä osakilpailuna" voidaan ottaa mukaan Kalevan Kisat. Osakilpailujen jälkeen pisteet summataan ja urheilijat laitetaan järjestykseen. Normaalit "tie-breakit" tasapisteissä eli eniten voittoja, eniten kakkossijoja jne, näidenkin ollessa samat viimeisen osakilpailun sijoitus.

Kilpailusarjan päätyttyä lajissaan menestyneille urheilijoille jaetaan stipendit. Median mielenkiinnon herättämiseksi käytetään vähän "winner takes it all" -mallin tapaista systeemiä, jossa sarjan voittaja vie melkein koko potin ja muille jaetaan suolarahoja. Mikäli näin tehdään, voisi harkinnan arvoinen rajoitus olla se, että urheilija voisi voittaa kilpailun yhdessä lajissa vain kerran, jonka jälkeen hän olisi kyseisessä lajissa edustuskelvoton. Suuren stipendin voisi saada vain kerran. Esimerkiksi jos Jorma Jokamies voittaa jonakin vuonna kiekonheiton, hän ei enää ole edustuskelpoinen seuraavan vuoden kiekonheittocupissa, mutta voi ottaa kyllä osaa kuulantyöntöcupiin. Tämä sääntö toisi uusia nimiä esiin, toisaalta heikkoutena olisi aiempien voittajien puuttuminen kilpailusta (toki saisivat villillä kortilla olla mukana, mutta ilman cuppisteitä) ja mahdollinen yleisön mielenkiinnon väheneminen. Toisaalta ei Idolsinkaan suosio ole kariutunut siihen, että edellisvuosien voittajat eivät ole mukana.

Vuosittainen voittorahojen jako olisi esimerkiksi seuraava (suluissa vaihtoehtoiset, selvästi suuremmat summat, mikäli sponsorin hankinta onnistuu kuten pitäisi eikä asiaa sössitä kuten normaalisti):
Voittaja: 4000 (10 000) euroa
Hopea: 600 (1500) euroa
Pronssi: 400 (1000) euroa
Sijat 4-6: 200 (500) euroa
Sijat 7-10: 100 (250) euroa
Tästä tulee yhteensä 6000 (15 000) euroa. Koska lajeja on 40, saadaan kokonaissummaksi 240 000 (600 000) euroa. Ensin mainitun ei pitäisi olla mahdoton summa edes SUL:n budjetissa. Rahaa löytyy kyllä - pelkästään kolmen suurimman tapahtuman (HCR, HCM, Naisten kymppi) nettotuotto oli 700 000 euroa. Ja markkinoidaan homma kunnolla, niin saadaan tuo suluissa mainittu suurempi summa kasaan. Kun cupilla on näkyvyyttä ympäri Suomea, ei pitäisi olla temppu eikä mikään saada sponsorirahaa. Kuvitelkaapa: Hilavitkutin-konsernin Yleisurheilun Suomen Cup. 40 lajia, jokaisessa 4 osakilpailua. Yhteensä 160 osakilpailua. Useimmissa tapauksissa jossain pikkukisassa järjestetään 2-3 osakisaa, joissakin enemmän, mutta toisaalta joissakin vain yksi osakilpailu. Voitaneen hyvin olettaa, että osakilpailuja järjestetään 80 eri tapahtumassa. Tällainen näkyvyys ympäri maata ja taatusti jokaisessa paikallismediassa, osin myös televisiossa. Jos SUL satsaa markkinointiin vaikka sata tonnia, niin onnistuneella markkinointistrategialla Hilavitkutin-konserni sponsoroi kaikki palkintorahat, saa julkisuutta ja on tyytyväinen. Samoin SUL, koska yleisurheilu saa reilusti näkyvyyttä, kunnon kilpailuorganisaation ja urheilijat valmennusmäärärahaa.


3. Esimerkkejä

Otetaan kuviteltu esimerkki maaseudun pikkuseurasta Huitsinnevadan Urheilijat. Seuralla on yksi maajoukkuetason urheilija miesten kolmiloikassa, kalevankisatasoa oleva mailerinainen ja lupaava 16-vuotias 300 metrin juoksijatyttö. Seura anoo heinäkuussa järjestettäviin kansallisiin kisoihinsa Suomen Cupin lajeiksi miesten kolmiloikkaa, naisten 400 ja 1500 metriä saadakseen omat urheilijat mukaan. Lisäksi seura anoo mitä tahansa lajia neljänneksi. Kolmiloikka ja 400 metriä myönnetään. Koska naisten 1500 metrille sattuu olemaan samaan aikaan vahvempi hakija, sitä ei saada mutta tilalle tarjotaan naisten estejuoksua. Neljättä lajia ei myönnetä, koska seuran kisajärjestelyranking ei vielä sille tasolle yllä ja muitakin hakijoita on.
Seura järjestää siis naisten 400 metriä, johon villillä kortilla pääsee oma juniori mukaan. Naisten estejuoksuun ei maileri lähde, kun ei osaa tekniikkaa mutta paikalle tulee useita Suomen huippuja. Miesten kolmiloikassa voittokamppailussa on mukana seuran oma edustaja, lisäksi yksi oma juniori villillä kortilla. Täytelajeina on vaikka miesten 100 metriä, 1500 metriä ja keihäänheitto, naisissa pituushyppy. Lisäksi mukana on lukuisia juniorien sarjoja eri lajeissa.
Yleisöä tulee paikalle reilu viisisataa katsomaan maan parhaita näissä muutamissa lajeissa, omien urheilijoiden esityksiä ja sukulaisjunioreita. Moninkertainen määrä verrattuna normaalikisoihin. Pääsymaksua ei peritä, mutta makkarakioski jauhaa seuralle rahaa ja ihmiset saadaan liikkeelle yleisurheilun pariin, mikä poikii monta hyvää myöhemmin.

Vastaavasti nykyiset Tähtikisat järjestävä seura Maakuntakaupungin Yritys anoo ja saa muutaman Suomen Cupin lajin mukaan kisohin antamaan pientä lisäarvoa. Yleisömäärä hieman kasvaa, tuskin merkittävästi, mutta kiinnostus on eri luokkaa kun seurattavana on sarja eikä yksittäinen kisa. Eliittikisojen yhteyteen Suomen Cupia ei välttämättä tarvitsisi ottaa ollenkaan, koska siellä on mukana paljonkin ulkomaalaisia urheilijoita ja muutenkin kova taso. Toki joitakin yksittäisiä cup-lajeja voisi niissäkin olla.

Tässä esitetyt ideat ovat vapaasti yleisurheiluväen hyödynnettävissä ja muokattavissa.

Elämää painekattilassa

1. Pelinavaus
Historiasta kiinnostunut lapseni kysyi Neuvostoliiton Suomeen tekemistä ilmapommituksista - miksi Suomessa ei tapahtunut niin suuria tuhoja kuin esim. Saksassa. Täältä Huitsinnevadasta on pitkä ajomatka lähimpään huvipuistoon, josta olimme tulossa (sivumennen sanoen, arvokasta hommaa: rannekkeet, ruokailu ja jäätelöt katraalle maksoivat parisataa eikä tähän sisälly ajokuluja), joten aikaa oli. Kerroin Vuosaaren valekaupungista, ilmatorjunnasta, sodan lapsiuhrien symboliksi tulleesta Armi Metsäpellosta ja omien vanhempieni kokemuksista.
Tästä keskustelu meni sitten Saksan ja Japanin pommituksiin, mistä luonnollinen seuraus oli ihmettely siitä miksi saksalaiset pommittivat kyllä Britanniaa, mutta eivät juurikaan Neuvostoliittoa. Totesin että hyvä kysymys ja kuten yleensäkin, hyviin kysymyksiin on annettavana vain huono vastaus: en tiedä. Sanoin että arvelen sen johtuvan totaalisen sodan luonteesta: loppujen lopuksi Saksaan, Japaniin ja Britanniaan kohdistuneiden pommitusten tarkoitus oli murtaa siviiliväestön taistelutahto ja pakottaa rauhaan, kun taas Neuvostoliitto oli tarkoitus tuhota. Siihen ilmapommitukset eivät puolestaan soveltuneet.
Keskustelu ilmapommitusten raakuudesta ja tuhoisuudesta siviiliväestölle sai tietysti kummastelemaan sitä, miten tuollaisiin raakuuksiin oltiin valmiita. Selitin, että siihen aikaan elämä oli muutenkin kovempaa ja raaempaa kuin nykyään. Tästä itselleni tuli sitten mieleen täysin uusi ajatus.

2. Äärinationalistinen valtio Eurooppaan?
Jos jokin valtio Euroopassa yhtäkkiä muuttuisi Natsi-Saksan kaltaiseksi "rotupuhtautta" vaalivaksi valtioksi, mitä tapahtuisi? Tavallaan näin on jo tapahtunut ex-Jugoslaviassa. Esimerkki osoitti, että keskitysleirit ja etniset puhdistukset ovat edelleen mahdollisia. Tähän länsi kykeni reagoimaan, mutta kuten historia opettaa, ei se helppoa ollut. Aikaa meni ja ilmaiskuilla selvittiin. Entä jos sama tapahtuisi jossain etnisesti ja poliittisesti yhtenäisemmässä valtiossa? Valtiossa, joka olisi voimakkaampi kuin Jugoslavian raunioille perustettu Serbia?
Mikäli näin tapahtuisi, ilmaiskut eivät riittäisi. Olisiko muilla mailla muka samanlaista tahtoa hoitaa asia kuin 70 vuotta sitten, jos esimerkiksi voimakkaassa Saksassa nousisi kansallissosialismin kaltainen valta? Puhumattakaan siitä, että tämä tapahtuisi Venäjän kaltaisessa ydinasevaltiossa - tai no, kyllä ääriliikkeen haltuunsa ottama Saksakin todennäköisesti olisi hyvin pian de facto ydinasevalta.

3. EU rauhan takeena
Euroopan Unioni sai äskettäin Nobelin rauhanpalkinnon eikä sinänsä aiheetta; onhan sen alueella vallinnut historiasta poiketen rauha jo yli 60 vuotta. Kuten turhaa byrokratiaa on puolustettu: on parempi, halvempi ja vähemmän tuhoisa vaihtoehto, että Euroopan parlamentti ramppaa 200 miljoonan euron vuosikustannuksin Brysselin ja Strasbourgin väliä kuin että samaa väliä jyräisivät mekanisoidut divisioonat.
Jäsenvaltiot ovat jatkuvasti siirtäneet päätösvaltaansa itseltään EU:lle ja tämä on osaltaan taannut rauhan Euroopassa. Viime aikoina tämä kehitys on vauhdittunut entisestään. Oleellinen kysymys on: miksi näin on tapahtunut. Miksi voimistaa jatkuvasti keskusvaltaa, kun sen ongelmat talouspolitiikassa, mielettömissä direktiiveissä ja byrokratiassa tulevat yhä suuremmiksi?

4. Paine kasvaa
Muistan jo kouluaikoina saksaa opiskellessani lukeneeni jostain saksankielisestä aikakauslehdestä Saksassa seinään ilmestyneen graffitin: Mitä eroa on turkkilaisilla ja juutalaisilla? Juutalaisilla on se jo takanaan, turkkilaisilla vielä edessä.
Melkoinen osa eurooppalaisista on jo korviaan myöten täynnä monikulttuurisuutta ja ennen kaikkea islamia. He eivät halua karkoituksia, vainoja tai polttouuneja. He haluavat yksinkertaisesti rauhaa ja järjestystä. Ja miten heille vastataan? Leimaamalla natseiksi, rasisteiksi ja suvaitsemattomiksi. Ei puhettakaan siitä, että ongelmia otettaisiin vakavasti tai niiden olemassaoloa edes tunnustettaisiin. Tuntuu kuin eurooppalaiset vallanpitäjät yrittäisivät tukkia painekattilan venttiiliä saadakseen aikaan monikulttuurisen yhteiskunnan entistä nopeammin valmiiksi.

5. Seuraako räjähdys?
Tähän asti mamukriittisissä piireissä on puisteltu päätä väitteille rasistisuudesta ja äärioikeistolaisuudesta. Tukitun paineventtiilin maailmassa tämä saattaa kuitenkin olla uskottava skenaario: tulevaisuus voi olla fasismin. Kuka olisi voinut ennustaa 1925, että höyrypäisen kirjan tekaisseen, vankilassa istuneen paikallisen pikkupoliitikon puolueesta tulisi vajaassa kymmenessä vuodessa Saksan kiistaton valtias? Yksikään tämän laidan nykypoliitikko ei ole ollut ollenkaan karismaattinen hahmo. Tällaisen henkilön ilmestyminen jonkin maan kansallisen liikkeen johtoon voi tapahtua hyvinkin pikaisella aikataululla ja hän voi saada taakseen riittävän suuren osan kansasta noustakseen valtaan.
Vainoharhaiselta kuulostaneet varoitukset uusnationalismin noususta saattavat olla todempia kuin edes niiden kaheleimmat esittäjät ovat uskoneet. Tästä nykyiset johtajat voivat syyttää vain itseään: kansasta vieraantuminen, ongelmien kiistäminen, eriävien näkemysten esittäjien demonisointi... lista on loputon. Kaikki tämä on vain lisännyt painetta tukittuun kattilaan.

6. Entä jos?
Kuvitellaan, että jossakin Euroopan maassa vallan todella saisi itselleen nationalistinen liike. Helpointa on tarkastella esimerkkinä Saksaa, kahdesta syystä. Toinen on kansanluonne; saksalaiset osaavat organisoida ja se on tapahtunut jo kerran. Toinen on se, että EU:n pakotteet ja talousvalta saattaisivat kyetä estämään tai ainakin kaatamaan nopeasti nationalismin jossain pienemmässä maassa, mutta Saksassa se olisi vaikeampaa.
Eli siis: nationalistinen liike valtaan Saksassa, 80 vuotta edellisestä kerrasta. Yhtäläisyyksiä olisi, mutta erot olisivat merkittävämmät. Nuivinnan kohteena eivät olisi juutalaiset, vaan muslimit ja afrikkalaistaustaiset. Tämä tekisi asiasta helpompaa, koska kulttuuriero olisi suurempi ja toisin kuin juutalaiset, nämä ryhmät eivät ole asuneet Saksassa satoja vuosia. Eivätkä juutalaiset pyrkineet sopeuttamaan muita toimimaan omien sääntöjensä mukaan, vaan elivät omissa piireissään rauhassa tai jopa integroituivat muuhun yhteiskuntaan. Mutta älkää odottako polttouuneja. Ei sellaisia tulisi. Eivät natsitkaan halunneet toimittaa juutalaisia polttouuneihin, vaan siirtää heidät Madagaskarille. Tämä suunnitelma kariutui sotaan ja huonoihin kuljetusyhteyksiin. Nyt ei kariutuisi. Helpompaakin olisi, koska karkoitettavilla olisi siteet olemassa uusiin kohteisiin, toisin kuin juutalaisilla Madagaskarille.
Entä mitä muu Europpa sanoisi? Sota Saksaa vastaan, kuten viimeksi? Ei. Ei Saksa pyrkisi aluelaajennuksiin, jotka viimeksi olivat casus belli. Juutalaisten puolesta ei sotaan lähdetty silloinkaan, nyt vielä vähemmän muslimien puolesta. Etenkään kun, toisin kuin edellisellä kerralla, jokaisessa maassa olisi vähintään 20 % aktiivinen oppositio kannattamassa Saksan toimia ja vaatimassa vastaavaa omaan kotimaahansa. Passiivisesta oppositiosta nyt puhumattakaan; sotaan on vaikea löytää halukkaita lähtijöitä jos oma maha on täynnä. Todennäköisesti muu Europpa ja Amerikka saisi aikaan vain huonosti toimivaa kauppaboikottia, nenännyrpistelyä, tuomiolauselmia ja muuta kitarisojen tuuletusta, joille Saksa nauraisi makeasti.
Temppu todennäköisesti onnistuisi: Saksa saisi ei-toivotut vieraat karkoitettua ilman suurempia ihmishenkien menetyksiä ja kukoistaisi entistä uhkeammin. Mikä taas saattaisi hyvinkin aiheuttaa dominoefektin no go -zoneihinsa kyllästyneissä muissa Euroopan maissa.

7. Skenaarion todennäköisyys
Mahdollisuudet vaikuttavat äkkiseltään vilkaisten erittäin epätodennäköisiltä. Vain muutama hörhö on oikeasti vaatimassa joukkokarkoituksia. Uhka on merkittävä vain hallitsevan eliitin propagandassa, jossa "äärioikeistolaisuuden" noususta huudetaan suu niin ammollaan että ohutsuoleen asti näkyy.
Mieleen tulee kuitenkin jotain samankaltaista vajaan kolmenkymmenen vuoden takaa. Kommunistimaissa pelättiin vastavallankumouksellisuutta kuin ruttoa, vaikka todellisuudessa näitä ryhmiä ei käytännössä ollut lainkaan. Mutta ehkä siellä johto tajusi kansan syvissä riveissä kytevän tyytymättömyyden ja aavisti, että pieni kipinä saattaisi saada aikaan dominoefektin, joka kaataisi hallituksen ja leviäisi muihin saman blokin maihin. Kuten tapahtuikin.
Mikäli Saksa (tai muu vastaava maa) muuttuisi edellä esitetyllä tavalla, hyvin todennäköistä olisi ettei muu Eurooppa kykenisi sitä estämään, varsin todennäköistä että melkoinen osa muista maista seuraisi mallia.
Euroopan Unionilla on vielä mahdollisuus torjua skenaario. Se tapahtuisi kesyttämällä oppositio, antamalla sille pikkuisen valtaa, sen verran ettei todellisia muutoksia saa aikaan mutta kuitenkin riittävästi korruptoimaan oppositiojohtajien mielet ja aiheuttamaan kannattajissa pettymyksen muutoksien puutteessa. Jos nykyinen meno jatkuu, painekattilan räjähdys vaikuttaa tasan yhtä todennäköiseltä kuin Berliinin muurin murtuminen vaikutti vuonna 1985.
Onhan tosin olemassa se etäinen mahdollisuus, että koko Euroopan islamisoiminen on osa maanosan johtajien ovelaa suunnitelmaa, jonka tarkoitus on pelastaa maapallon kantokyky ylittämällä ensin länsimaiden asukkaiden sietoraja siinä määrin, että seurauksena on globaali puhdistus.

Sivallus CCLXVIII

Helsingin kauppatorilla häiriköiviä, aggressiivisesti ryösteleviä lokkeja on alettu karkoittaa paikalta haukkaleijalla. Mikäli strategia osoittautuu menestyksekkäästi, sitä aiotaan laajentaa romanialaisiin kerjäläisrikollisiin lähettämällä heidän reviirilleen joku työpaikkarekrytoijaksi naamioitunut.

Kovat jätkät

Pohdiskelin kerran, ketkä ovat ne eniten kunniottamani suomalaisurheilijat. En tarkoita parhaita tai menestyneimpiä, vaan niitä, jotka ansaitsevat kunnoituksen joistain muista syistä. Totesin listasta tulevan ymmärrettävistä syistä melkoisen kestävyysjuoksu- ja yleisurheilupainotteisen. Päätin jäävätä yleisurheilijat ulkopuolelle ja tarkastella vain muita lajeja. Tässä kymmenen kovaa jätkää.

10. Juha Mieto
Miedon sisu on legenda; hiihtää nyt käyttökelvottomilla puusuksilla MM-hopealle 1974. Tai monipuolisuus; Jukolan viestissä hän oli Kurikan Ryhdin perinteinen aloittaja ja tuli kerran vaihtoon ensimmäisenä. Harvemmat ovat myöskään myöhästyneet moukarinheitossa ensimmäiseltä kierrokselta siksi, että sitä ennen piti kilpailla 3000 metrillä. Silloin kun Mietaa harjoitteli, siitä oli oksat pois. Eräs kesäinen viikonloppu 70-luvulla: perjantaina 10 km juoksulenkki, sitten suvijuhlille lentopalloturnaukseen. Lauantaina kolme ottelua turnauksen jatkuessa, sieltä toiselle paikkakunnalle piirin pm-viesteihin juoksemaan 4 x 800 metriä, josta kolmannelle paikkakunnalle suunnistuskilpailuun. Sunnuntai-aamuna lentopalloturnauksen loppuottelu, sieltä taas pm-viesteihin 4 x 1500 metrille. Mutta uran kovin temppu oli ehdottomasti Lake Placidin 15 km. Ei se sadasosan tappio, vaan se miten heti Wassbergin tultua maaliin Mietaa meni paikalle ja onnitteli reilusti voittajaa - samoin kuin oli tehnyt jo kuusi vuotta aiemmin hävittyään muovisuksilla hiihtäneelle Thomas Magnussonille. Ihan kaikkia sanojaan ei sentään Mietaakaan ole pystynyt pitämään. Olin kerran paikalla, kun hän kertoi: "Nuorena aattelin, ettei tästä maailmasta ole kovin moni erkaantunut ilman että olis viinaan tai naisiin koskenu, ja tuumasin jotta minä sen vielä teen. Vaan eipähän tuo sentään ihan täysin onnistunut...

9. Aarne Honkavaara
18-vuotiaana rintamalle jatkosotaan. Sieltä lomalla debyytti jääkiekon SM-sarjassa. Sodan jälkeen moninkertainen pistepörssin voittaja, keskiarvo koko uran ajalta 2,51 maalia/ottelu! Moninkertainen arvokisaedustaja, vaikka ura käytännössä loppuikin loukkaantumiseen Puolassa alle 30-vuotiaana. Sääriluut murskaksi, epäonnistunut leikkaus joka korjattiin vasta lähes 30 vuotta myöhemmin. Siitä huolimatta palasi vielä muutamaksi vuodeksi kentille. Ennen jääkiekkouraa mies ehti voittaa nuorten SM-kultaa seiväshypyssä. Sen jälkeen vuosikausia maajoukkueen valmentajana. Ja päälle päätteeksi valtava määrä lajihistorian parissa työskentelyä, tärkeimpänä kolmekymmentä vuotta yhtäjaksoisesti vuotuisen Jääkiekkokirjan toimittamista - teos oli maailman mittakaavassakin ainutlaatuista jälkeä. Tuulahdus ajalta, jolloin jääkiekkoa saattoi vielä kunnioittaa.

8. Kalevi Häkkinen
Normimies viettää 60-vuotispäiviään saamalla lahjaksi kiikkustuolin ja kävelykepin. Häkä Häkkinen laski vuoren rinnettä alas sukset jalassa 205,011 kilometriä tunnissa. Vuonna 1988 tehty tulos jäi miehen henkilökohtaiseksi ennätykseksi. Maailmanennätystä hän oli parannellut 60- ja 70-luvuilla, mutta ne jäivät lyhytaikaisiksi, koska rikottiin jo samassa kilpailussa. Tuohon aikaan tulokset olivat luokkaa 180 km/h, koska rinteet ja välineet eivät vielä olleet samalla tasolla kuin nykyään. Huimaavinta asiassa oli se, että syöksylaskun Häkkinen oli aloittanut 22-vuotiaana, edustanut Suomea Cortinan olympialaisissa 1956 (23.) ja siirtynyt nopeuslaskijaksi vasta veteraani-iässä, 35-vuotiaana. Uraa kesti 40 vuotta - viimeinen kilpalasku oli Sallan rinteessä 75-vuotiaana. Laskut päättyivät metsätöissä saatuun nilkkavammaan. Häkkisellä on CV:ssään myös yllättävä ansio Suomen maastohiihtomenestyksessä: hän opetti suomalaishiihtäjille oikean laskuasennon ja mittaukset osoittivat heidän voittaneen sen ansiosta joissakin laskuissa sekuntikaupalla muita. Ratkaiseva etu monen arvokisamitalin kohdalla.

7. Jari Litmanen
Kuningas ei ole tällä listalla siksi että saavutti enemmän ja pääsi pidemmälle kuin yksikään suomalaisjalkapalloilija koskaan. Ei myöskään siksi, että harjoitteli nuoresta lähtien kuin urheilija eikä palloilija. Tai samasta monipuolisuussyystä kuin jotkut toiset - Litti kävi Hollannissa kerran luistimilla ja hänelle tarjottiin saman tien sopimusta paikalliseen jääkiekkoliigaan. Eikä myöskään siksi, että hän useista loukkaantumisistaan huolimatta on aina palannut ja jatkanut uraansa käsittämättömän pitkään rakkaudesta lajiin. Litmanen on listalla siksi, että hän on esimerkillään osoittanut ettei yksityiselämäänsä tarvitse myydä julkisuudelle. Pitää olla melkoinen fani muistaakseen Litmasen vaimon nimen - vaatekaappia ei ole esitelty naistenlehdissä. Litiltä ei pokka pettänyt edes silloin, kun Hollannin vuosina tyttöystäväjulkisuuden puutteessa vihjailtiin hänen olevan B-rapun miehiä.

6. Siiri Rantanen
Vielä kultaisella 60-luvulla suomalainen nainen ei ollut humanismifeminismin pilaama ja tiesi paikkansa hellan ja pesukoneen välissä. Urheilua sopi harrastaa neitivuosina, mutta avioliitto ja viimeistään lasten hankinta päättivät uran. "Äitee" Rantanen oli toista maata. Kahden pojan äiti vasta aloitti tosissaan vähän alle kolmikymppisenä naisten hiihdon tultua olympiaohjelmaan. Ehti käydä mm. kolmet olympiakisat, parhaina tuloksina viestikulta ja henkilökohtainen hopea. Hiihtämisen ohessa hän voitti kultaa SM-maastojuoksussa ja maantiepyöräilyssä. Äiteen räväkät lausunnot Pekka Tiilikaisen radiohaastatteluissa ovat legenda sinänsä. Kerran hän lähetti terveisiä miehelle kotiin: "Laita pyykit valmiiksi likoamaan!" Toisen kerran taas kovan pakkaskilpailun jälkeen hän totesi, että "on se vaan hyvä etten ole mies." "Kuinka niin?" "No, kyllä ne olisivat jäätyneet." Legendoja Äiteen kisatempauksista kerrotaan eri paikkakunnilla edelleen, täällä Huitsinnevadassakin on alle kilometrin päässä mäki, jossa hän eräässä kisassa... no jaa, jääköön kertomatta koska suulliseen perinteeseen on tullut reilun viidenkymmenen vuoden aikana taatusti värityslisää. Äitee piti kuntoa yllä myöhemminkin - voitti Finlandia-hiihdon naisten sarjan kahdesti vielä yli viisikymppisenä.

5. Pertti Karppinen
Katsokaa sanakirjasta vaatimattomuus ja siinä on Karppisen kuva. Ura alkoi toden teolla EM-kisojen B-finaalin voitolla (eli kokonaiskilpailun seitsemäs) 1973. Päättäväinen ja systemaattinen harjoittelu tuotti yllättävän olympiakullan 1976, odotetun olympiakullan 1980 ja toivotun olympiakullan 1984. Siinä välissä mies ehti vaihtaa pariairokaksikkoon yhdessä pikkuveljensä Reiman kanssa, mutta menestys jäi MM-hopeaan 1981. Neljäs olympiakulta oli tähtäimessä 1988, mutta vieläkin on epäselvää mitä Karppisen veneelle tapahtui ennen välierää - sabotaasi vai onnettomuus, mutta paatti ei kulkenut vaurioituneena riittävän kovaa. B-finaaliin se saatiin kuntoon ja siellä tuli voitto. Ura jatkui yhä, vielä kerran tuli olympiaedustus 1992 ja kymmenes sija. Tärkein saavutus Barcelonan kisoissa oli kuitenkin toisella rintamalla. Mikko Kolehmaisen voitettua melonnan olympiakultaa samalla stadionilla kilpaillut Karppinen nappasi miehen puhutteluun ennen kuin media ehti ja antoi oppitunnin julkisuudesta. Vaatimaton ja vähäsanainen soutaja oli aina osannut hallita tämän puolen urheilu-uraa suvereenilla tavalla. Ja meno jatkuu: 56-vuotiaana hän sai SM-pronssia kaksikossa yhdessä poikansa kanssa.

4. Verner Weckman
Kaikista suomalaisten olympiavoittajien elämäntarinoista uskomattomin on maan ensimmäisen kultamitalistin Verner Weckmanin tarina. Vuonna 1882 syntynyt maanviljelijän poika pääsi opintielle lyseoon Helsinkiin - harvinaisuus jo tuokin ajankohdan huomioiden. Kouluaikoinaan hän tutustui painiin ja osoittautui melkoiseksi lahjakkuudeksi. Tsaarin määrättyä Suomeen kutsunnat suurin osa ylioppilaista osallistui kutsuntalakkoon, niin myös Weckman. Vaikeuksien varalta hän päätti turvata opintiensä muualla ja siirtyi Saksaan Karlsruhen teknilliseen korkeakouluun. Siellä hän harjoitteli todella kovaa ja opiskeli siinä sivussa. Suomen ensimmäisen olympiajoukkueen matkatessa Ateenan välikisoihin kielitaitoinen Weckman oli itseoikeutettu joukkueenjohtaja ja voitti siinä sivussa kultaa raskaassa keskisarjassa, kun onnistui puristamaan painonsa alle 85 kilon rajan painimalla ilman tossuja. Weckman oli tuohon aikaan ruumiinrakenteeltaan poikkeus, vain 178-senttinen kuiviin treenattu kroppa painoi 87 kiloa, mikä kertoi melkoisesta lihasmassasta. Oman väitteensä mukaan hän oppi ruumiinsa hallinnan hengitysharjoituksin niin hyvin, että kykeni hallitsemaan jopa sydämensä syketiheyttä rintalihaksillaan. Valmistuttuaan diplomi-insinööriksi hän kävi vielä voittamassa Suomen ensimmäisen varsinaisen olympiakullan Lontoon kisoissa 1908 ja päätti paininsa siihen. Mutta siitä alkoi toinen, kenties vielä kiehtovampi ura. Liike-elämässä hän siirtyi 1909 asbestikaivoksen tekniseksi johtajaksi Uralille. Siellä hän vietti seuraavat 12 vuotta, kunnes hänet evakuoitiin bolsevikkivallankumouksen jälkeen 1921. Siinä hötäkässä katosivat lähes kaikki palkinnot, ainoastaan olympiakullat säästyivät. Suomessa hänestä tuli Kaapelitehtaan johtaja ja vuonna 1953 vuorineuvos - edelleen ainoa suomalainen olympiavoittaja kyseisellä arvonimellä.

3. Heikki Savolainen
20-vuotias Savolainen voitti Amsterdamin olympialaisissa 1928 Suomen ensimmäisen telinevoimistelumitalin - pronssia hevosella. Siitä syttyi kipinä, joka kantoi viisiin olympialaisiin, joissa kaikissa tuli mitaleja. Tiukimman tähtäimen Savolainen asetti omiin kotikisoihin - mitaleja oli jo, mutta kulta puuttui. Toisin kävi, vuoden 1940 kisat kariutuivat sodan tuuliin. Kajaanin kaupunginlääkäriksi ja sodassa lääkintämajuriksi päätynyt Savolainen ehti jo lopettaa, mutta Lontoon olympialaisten 1948 lähestyessä kävi kutsu. Liian moni huippuvoimistelija oli kaatunut sodassa, 40-vuotiasta Savolaista tarvittiin yhä. Harjoitusolot Kajaanissa olivat surkeat, ainoalla kaupunginlääkärillä kädet täynnä töitä, mutta palavaa tahtoa riitti. Toukokuussa 1948 Kajaanissa puhkesi lavantautiepidemia. Seuraavaan kahteen kuukauteen kaupunginlääkäri ei ehtinyt nukkua yhtään yötä kunnolla ja pyörtyi viimeisissä olympiakatsastuksissa kesken rekkiliikkeen. Lontoossa harjoituksissa hän vielä mursi isovarpaansa. Jalka kipsiin ja salille. Tuloksena vihdoin olympiakulta, jopa kaksin kappalein: joukkuekilpailussa ja hevosella. Hevosella tehtiin ainutlaatuista urheiluhistoriaa, kun voitto jaettiin kolmen suomalaisen kesken. Vielä kerran Savolainen oli mukana olympialaisissa, omissa kotikisoissa Helsingissä hän vannoi olympiavalan ja otti joukkuekilvan pronssia. Siihen päättyi huippu-ura, mutta voimistelu jatkui. Vuonna 1978 voimistelupäivillä ylin veteraanisarja oli 45-vuotiaat ja kolmanneksi tuli jo 71-vuotias Heikki Savolainen. Neljännen sijan otti hänen poikansa... Suomen perinteikäs voimistelu ehti jo painua pahasti permannon rakoon, kunnes Jani Tanskanen räväytti rekin maailmanmestaruudella 1997. Tuore maailmanmestari kävi tervehdyskäynnillä tuolloin 90-vuotiaan Savolaisen luona, joka ehti ilokseen vielä nähdä suomalaisen voimistelun uuden nousun pari kuukautta ennen kuolemaansa.

2. Veikko Hakulinen
Urheilutietokilpailukysymysten klassikko: missä lajissa Veikko Hakulinen otti ensimmäisen aikuisten SM-mitalinsa? Vastaus: hopeaa soudun sisähankanelosessa 1951. Karjalaisen evakkopojan huippu-ura alkoi vasta lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä, mutta kolminkertainen hiihdon olympiavoittaja ehti silti paljon ja oli monipuolisuudessaan vertaansa vailla. Hiihto-uran jälkeen hän pääsi olympialaisiin vielä ampumahiihtäjänä ja voitti lajissa SM-kultaa. Suunnistuksessa tuli SM-hopeaa, uudessa lajissa hiihtosuunnistuksessa jo yli 40-vuotias Hakulinen ehti viestipronssille. Maastojuoksussakin tuli kilpailtua SM-tasolla. Veteraanisarjoissa kilpailu jatkui koko iän. Mies lähti tästä maailmasta kuten oli elänytkin, jäi 78-vuotiaana pimeässä auton alle harjoituslenkillään.

1. Pertti Ukkola
Harvassa ovat ne suomalaiset, joilla on palkintokaapissaan kultamitali sekä olympialaisista, MM-kisoista että EM-kisoista. Luja luonto tuli tutuksi jo kasvuympäristöstä - synnyinkoti Kitisen latvoilla jäi Porttipahdan tekoaltaan alle. Juuri ennen altaan täyttämistä painijanalku oli ehtinyt muuttaa Tampereelle opettelemaan menestyslajissaan mestariksi. Tahto oli kova; kun hän mainitsi entiselle Suomen mestarille, että omat tavoitteet ovat MM-tasolla, vastauksena oli räkäinen nauru. Sen tauottua entinen suuruus totesi, että on helpompaa kiivetä perse edellä pylvääseen kuin voittaa maailmanmestaruus. Nuori Ukkola pyysi miehen pihalle, nousi käsinseisontaan, otti jaloilla tukevan otteen puhelinpylväästä ja hiissasi itsensä kärkeen asti. Muutaman vuoden kuluttua mies oli kärjessä myös painimaailmassa. Painijanlahjat eivät välttämättä olleet yhtä hyvät kuin muutamilla muilla huipuilla, mutta kanttia ei mitata härveleillä. Kun äijä juoksee Cooperin testissä yli neljä tonnia ja repii reilut 70 leukaa, ei muitten lahjakkuus enää riitä. Lahjakkuutta riitti muillakin alueilla - runouden harrastus oli julkisesti tunnettu. Vähemmän tunnettu oli sitten eräs toinen harrastus, johon kerran tahattomasti viitattiin lääketieteellisestikin. Lääkäri oli kirjoittanut Ukkolalle lähetteen röntgeniin, missä taustoja kertoakseen mainitsi myös urheilusta. Valitettavan kirjoitusvirheen takia lähetteessä kuitenkin luki: Potilas on yksi Suomen parhaista panijoista. Totta sinänsä tämäkin, Ukkolan menestysvuosina poikamieskämpän ovi kävi kuin käkikellon luukku ja naimisiin mies ehti vasta vanhemmalla iällä 28 vuotta itseään nuoremman naisen kanssa - tosin liitto päättyi eroon. Kotiseutuaan Lapissa mestari ei ole unohtanut: veljen perustama kalakauppa-kahvio-majoitusyritys on komistettu painijan kuvilla ja myy sivumennen sanoen erinomaisen hyvää vedenelävää. Ja täyttä asiaa olevia lausuntoja irtoaa edelleen.

Kyllä nimi kaupungin pahentaa

Kuuluisat ihmiset saavat monia kunnianosoituksia, joista suurimpia ovat heidän mukaansa nimetyt paikkakunnat. Näitä löytyy mitä yllättävimmistäkin paikoista, esimerkiksi Ghanassa on Tanskan kuninkaan mukaan nimetty linnake. Sillä tosin on ollut sama kohtalo kuin monella muullakin kaupungilla: kun poliittiset suhdanteet ovat muuttuneet, nimi on vaihdettu. Paikkakuntien kohdalla tämä onkin suhteellisen yksinkertaista, toisin on esimerkiksi eliöiden tieteellisten nimien kanssa. Sääntö on tiukka - kun lajinimi on kerran hyväksytty, sen voi muuttaa vain jos löydetään jostakin aikaisempi kuvaus kyseisestä lajista eri nimellä. Sukunimi voi toki muuttua, mikäli laji ryhmitetään johonkin toiseen sukuun uudelleenjärjestelyissä, mutta lajinimi on ja pysyy. Tästä on joskus noloja seurauksia, kuten Anophthalmus hitleri. Tosin jotain symboliikkaa voi nähdä siinäkin, että Hitlerin mukaan nimetty otus on sokea kovakuoriainen, joka elää vain muutamassa syvässä luolassa. Moni muukin otus on saanut nimensä yllättävien henkilöiden mukaan.

Korkeimpia kunnianosoituksia on tietysti saada kokonainen kaupunki nimettyä itsensä mukaan. Näissä on useita ikäviä tapauksia, tässä likainen tusina:

12. Przevalsk
Kirgisiassa on kaupunki, joka ei oikein osaa päättää mikä olla nimeltään. Se perustettiin 1869 nimellä Karakol. Vuonna 1888 tunnettu venäläinen tutkimusmatkailija Nikolai Przevalsk (tunnettu lähinnä viimeisestä villihevoslajista) sattui ohikulkumatkalla kuolemaan siellä lavantautiin, jolloin tsaari nimesi kaupungin hänen mukaansa. Lokakuun vallankeikauksen jälkeen tsaarin päätökset eivät liiemmin olleet muodissa, joten kaupungista tuli 1921 jälleen Karakol. Stalin puolestaan totesi 1939, ettei tutkimusmatkailijalla ollut tsaarin kanssa liiemmin tekemistä, joten kaupungin nimeksi tuli taas Przevalsk. Kirgisian itsenäistyttyä Neuvostoliiton hajottua venäläisnimi muutettiin takaisin Karakoliksi 1991.

11. Karl-Marx-Stadt
Saksalaiset eivät jostain syystä olleet kovin innostuneita nimeämään kaupunkeja uudestaan. Natsivallan aikana yhtään kaupunkia ei uudelleennimetty Hitlerin tai kenenkään muun mukaan, ainoastaan yksi Berliinin lähiö sai nimen Horst-Wessel-Stadt. Kommunistivallan aikanakin Harppi-Saksassa tehtiin vain muutama muutos, joista ylivoimaisesti tärkein oli Chemnitzin nimeäminen Karl Marxin mukaan vuosiksi 1953-1990. Minkäänlaisia siteitä Marxilla ei ilmeisesti Chemnitziin ollut, liekö Reinin varrella kasvanut ja opiskellut sekä Pariisissa ja Lontoossa työskennellyt Marx koskaan edes käynyt missään osassa Itä-Saksan aluetta. Joku kaupunki piti kuitenkin Marxille omistaa ja Chemnitz ilmeisesti hävisi arpajaiset.

10. Dzerzhinsk
Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n (omaa sukua Tseka, ent. GPU, ent. NKVD, ent. MVD) perustaja "Rauta-Feliks" Dzerzinski sai tietysti aikanaan oman nimikkokaupunkinsa. Nolon asiasta tekee se, että kaupunki on edelleen samanniminen. Tosin siinä mielessä sopivaa, että sitä on pidetty maailman saastuneimpana kaupunkina - Neuvostoliiton kemian teollisuuden keskuksessa jätteet dumpattiin suoraan maaperään. Miesten keskimääräinen elinikä on 42 vuotta ja naisten viisi vuotta enemmän. Osuva muistomerkki KGB:n aikaansaannoksille. Tiettävästi ainoa hyvä asia, mikä kaupungista on tullut, on Playboyn keskiaukeamatyttö Irina Voronina.

9. Verwoerdburg
Etelä-Afrikan apartheidin arkkitehti oli Hendrik Verwoerd ensin bantuasiain ministerinä 1950-58 ja sitten pääministerinä 1958-66 aina murhaansa asti. Vuosi sen jälkeen Lytteltonin pikkukaupunki nimettiin hänen muistokseen Verwoerdburgiksi. Apartheidin päätyttyä se vaihtoi nimensä Centurioniksi 1995.

8. Tolbuhin
Bulgarian koillisosassa, vähän matkan päässä Mustanmeren rannikosta sijaitsee Dobrudzan alue, joka on vaihtanut omistajaa Bulgarian ja Romanian välillä useampaan kertaan, viimeksi 1940. Alueen tärkein keskus on sadantuhannen asukkaan Dobrichin kaupunki. Vuonna 1949 se sai uudeksi nimekseen Tolbuhin Neuvostoliiton marsalkan Fedor Tolbuhinin mukaan. Tolbuhin oli yksi harvoja neuvostomarsalkoita, jotka olivat saaneet upseerinarvon jo tsaarin aikana; hän oli ylennyt ensimmäisessä maailmansodassa sotamiehestä kapteeniksi ennen puna-armeijaan liittymistään. Toisessa maailmansodassa Bulgaria liittyi akselivaltoihin, mutta ei kuitenkaan julistanut sotaa Neuvostoliitolle, koska piti venäläisiä perinteisesti itselleen läheisinä. Jopa diplomaattisuhteet säilyivät, vaikka Mustallamerellä käytiin joitakin laivastokahinoita. Sodan loppuvaiheessa Neuvostoliito julisti sodan, miehitti Tolbuhinin johdolla Bulgarian muutamassa päivässä ja liitti nukkehallituksen avulla Bulgarian Saksan vastaiseen sotaan. Kiitokseksi miehityksestä Dobrich sai sitten ”vapauttajansa” nimen, mikä muutettiin pikaisesti entiselleen 1990 kommunistivallan kaaduttua.

7. Gheorge Gheorghiu-Dej
Nykyään noin 50 000 asukkaan Onesti oli pikkukaupunki Romaniassa 1458-1965 ja uudelleen vuodesta 1996 alkaen. Siinä välissä se oli nimetty vuonna 1965 kuolleen Romanian kommunistijohtajan mukaan. Voi vain kuvitella sitä potutuksen määrää kaupungin asukkaiden keskuudessa heidän täyttäessään virallisia lomakkeita. Ennen tarvitsi kirjoittaa kotipaikaksi yksinkertaisesti Onesti, nyt taas Gheorge... eikun Gheorghe Gheoer... eikun Gheorghe Gheorgiu... eikun Gheorghe Gheorghiudej... eikun... ja hitot, minä muutan Bukarestiin. Ei helvetti, siellä ne kysyvät mistä minä olen kotoisin ja joudun vastaamaan olevani gheorghegheorghiudejläinen.

6. Andropov
Neuvostojohtajan kuoltua - joskus jo eläessä - oli tapana kunnioittaa häntä uudella kaupungilla. Epäsuosioon jouduttua nimi oli sitten tapana muuttaa jo neuvostoaikana takaisin entiseksi, kuten esimerkiksi Permillä (1940-57 Molotov). Kristinuskossa tulee kuoleman jälkeen ylösnousemus, kommunismissa rehabiliointi, mikä saattaa aiheuttaa hauskoja tapahtumia, kuten kaupungeista Vladikavkaz (1931-44 Ordzonikidze ja uudelleen Ordzonikidze 1954-90) osoittaa. Lyhytaikaisimpia kokeiluja oli Andropov, joka ehti olla voimassa vain 1984-89. Brezhnev kesti sentään vuoden kauemmin, 1982-88. Tsernenkon mukaan ei ehditty mitään nimetäkään, kuten ei myöskään vallasta syöstyn Hrustsovin. Lyhytaikaisin suoritus taisi silti olla ex-puolustusministeri Ustinovilla, 1984-87. Tämä siitä huolimatta, että kaupunki oli sopivasti valittu aseteollisuuden keskuksena ja AK-47:n (sinkkiämpärin ohella harvoja onnistuneita neuvostotuotteita) kotikaupunkina.

5. Monrovia
1800-luvun alussa Yhdysvalloissa oli jo runsaasti vapautettuja orjia eli ongelma. Tällöin sai alkunsa liike, joka tuki heidän paluutaan Afrikkaan. Asiaa tuki myös silloinen presidentti James Monroe, jonka mukaan paikalle perustettu kaupunki nimettiin. Vuonna 1847 alue julistautui itsenäiseksi nimellä Liberia. Pääkaupunki on edelleenkin nimeltään Monrovia, vaikka luulisi kaikkien valtion asukkaiden kiroavan Monroen alimpaan helvettiin. Alkuperäisasukkaiden siksi, että ensi töikseen vapautetut mustat orjuuttivat heidät ja pitivät maassa valtaa pitkälti toistasataa vuotta. Vapautettujen orjien jälkeläisten puolestaan siksi, että elintaso Yhdysvaltoihin jääneiden jälkeläisillä on moninkertaisesti parempi kuin Afrikkaan palanneilla - kiitti vain Monroe hyvästä ideasta. Afrikan vaikeuksia pidetään usein kolonialismin syynä, mutta pitäisi muistaa että Afrikassa on tasan kaksi maata, jotka eivät ole koskaan olleet siirtomaita - Liberia ja Etiopia. Niistähän ei ole koskaan kuultu sisällissotien, julmuuksien, korruption ja nälänhätien merkeissä, eihän?

4. Kristiania
Aika harva suomalainen tietää Oslon nimen olleen vuosina 1624-1925 Kristiania (tai tarkalleen ottaen vuoteen 1877 asti Christiania). Mikäpä sen parempi tapa juhlistaa tanskalaisten valtaa maassa kuin antaa suurimmalle kaupungille nimi Tanskan kuninkaan mukaan. Vaikka Norja siirtyi Ruotsille Napoleonin sotien uudelleenjärjestelyjen yhteydessä, nimi pysyi. Se kesti jopa kaksikymmentä vuotta itsenäistä Norjaa, kunnes vuonna 1925 pääkaupungista tehtiin Oslo kolmensadan vuoden tauon jälkeen.

3. Nikolainkaupunki
Suomen länsirannikolla sijaitsee paikkakunta, joka on erityisen tunnettu tämänvuotisten Kalevan Kisojen järjestämisestä. Perustamisvuonnaan 1606 se sai nimekseen Mustasaari, mutta vain viisi vuotta myöhemmin nimeksi vaihtui hallitsijasuvun kunniaksi Vaasa. Ruotsalaisten mukaan annettua nimeä ei katsottu hyvällä Venäjän vallan aikana. Keisari Nikolai I:n kuoltua kaupungin nimenä oli hänen kunniakseen 1855-1917 Nikolainkaupunki, jonka jälkeen se on tunnettu jälleen Vaasana. Kun Suomen ensimmäinen – viisihenkinen – olympiajoukkue matkasi Ateenan välikisoihin 1906, Salonikissa takavarikoitiin passit tarkistusta varten. Kreikkalaiset virkailijat eivät merkinnöistä paljon ymmärtäneet ja kiekonheittäjä Verner Järvisen nimeksi tuli heidän papereissaan August Nikolaistad – etunimeksi oli poimittu syntymäkuukausi ja sukunimeksi kotipaikka!

2. Lèopoldville
Britannia, Ranska, Saksa, Italia, Espanja ja Portugali hankkivat siirtomaita Afrikasta 1800-luvulla - Belgian kuningas hankki itselleen henkilökohtaisen maaomaisuuden, joka tunnetaan nykyisin nimellä Kongon demokraattinen tasavalta. Leopold II hallitsi Kongon vapaavaltiota tavalla, joka sai muut siirtomaavaltiot häpeämään silmät päästään, Joseph Conradin kirjoittamaan romaanin Pimeyden sydän ja lopulta vuonna 1908 Belgian parlamentin pakottamaan kuninkaan luovuttamaan alueen kontrollin valtiolle. Muiden maiden kuninkaalliset laittoivat jopa Leopoldin epäviralliseen boikottiin ja omat kansalaiset buuasivat hänen hautajaiskulkueelleen. Kuninkaan hallitessa Kongoa oli luonnollista, että pääkaupunki kantoi hänen nimeään. Hämmentävää kyllä, nimeä ei vaihdettu edes maan itsenäistyttyä 1960, vaan vasta vuodesta 1965 nykyinen yhdeksän miljoonan asukkaan kaupunki on tunnettu nimellä Kinshasa. Kaupungin historian huomattavimmat tapahtumat ovat olleet aikaisin tunnettu AIDS-tapaus vuodelta 1959 sekä Muhammad Alin paluu maailmanmestariksi tyrmäämällä George Foremanin.

1. Stalingrad
Lista ei voisi olla täydellinen ilman Volgogradia, joka muuten oli nimeltään Tsaritsyn vuoteen 1925 asti. Stalinin mukaan nimettiin monta muutakin kaupunkia niin Neuvostoliitossa kuin liittolaismaissakin, mutta Stalingrad oli niistä tunnetuin sekä suuruutensa että siellä käydyn taistelun ansiosta. Se sai pitää nimensä vuoteen 1961 asti. Kasku kertoo, että kaupungin johtajat olivat kokoontuneet juhlimaan vaihdosta Volgogradiksi, kun juhlaan saapui sähke: Onnittelut. Nimenmuutos hyväksytty. Josif Volgo.

Sivallus CCLXVI

Humen giljotiini: Siitä miten asiat ovat, ei voi päätellä miten niiden tulisi olla.

Jaskan hirsipuu: Siitä, miten asioiden pitäisi olla, ei voi päätellä miten ne todella ovat.

Tätä olisi syytä pohdiskella etenkin niiden, jotka uskovat kaikkien väestöryhmien kulttuurien samanarvoisuuteen.

Lavatanssit

(Kirjoittajan huomautus: Fiktiota taas pitkästä aikaa. Vakiolukijoiden ei tarvitse pelästyä, palaan taas ruotuun ensi viikolla...
Kuten olen aiemminkin todennut, en osaa keksiä tarinoita omasta päästäni vaan niissä on aina totuuspohja. Niin nytkin. Nimet ja yksi fakta on muutettu sekä tyhjästä nyhjäistyjä höysteitä on lisätty, mutta perustarina on tosi.
Tietääkseni tämän jutun tuntee lisäkseni enää yksi elossa oleva henkilö enkä usko hänen harrastuksiinsa kuuluvan blogien lukemisen. Pidin kuitenkin tarinaa jälkipolville säästämisen arvoisena.)


Oltiin just tultu Veikon kanssa portista sisälle ja tallattiin kaikessa rauhassa kohti tanssilavaa tyttöjä tähyillen, kun se tapahtui. Ensin mä tietysti hämmästyin, että mikä Vekalle tuli kun se toppasi kuin seinään. Vilkasin ja ehdin parahiksi näkemään miten kalvenneeseen ja hämmästyneeseen naamaan syttyi silmiin liekkeinä palava viha.
- No mikä nyt?
Veka ei sanonut vähään aikaan mitään, tuijotti vain. Minäkin katsoin mutta en tajunnut.
- Tuolla on Väänäsen Einari. Nyt mä meen ja annan sille turpiin.
Samalla katseeni edessä ollut tyttö kääntyi tieltä pois ja minäkin näin. Einarihan se, nojaili aitaan ja jutteli kylän äijien kanssa. Vanhentuneen näköinen Einari oli, mutta enpähän ollut miestä nähnyt kuuteen vuoteen. Vilkaisin Vekaa ja näin että se oli tosissaan. Meinasin sanoa, että ootko nyt ihan varma että se on Einari mutta turhaa se olisi ollut. Vaikka Veka olisi epäillytkin, niin kyllä joku muu kuin minä olisi miehen Einariksi hänelle vahvistanut. Jos ei muuten niin ilkeydestä ja vahingonilosta. Joten ei auttanut muu kuin yrittää puhua järkeä.
- Älä nyt rupea riehumaan. Tää on julkinen tilaisuus ja järkkärit vie sut niin ettei jalat maata tavota.
- No mä pyydän sen ensin sivummalle ja alan vasta sitten mäiskiä.
- Hei älä nyt.
- Eksä jumaliste tiedä mikä toi tyyppi on?
Tiesinhän minä.

Mä olin navetan portailla vuolemassa puukolla hernekeppejä kun se heppu tuli meille. Ei se meikäläistä pikkunassikkaa tainnut edes huomata taloon mennessään. Jonkun ajan päästä isä huusi mut portailta sisälle. Käski kipittää naapuriin sanomaan Martalle, että Einari on täällä ja pyytää, että Martta toisi pojan nähtäväksi. Vasta silloin tajusin, kuka se mies oli. Lähdin niin että kintut vilkkui.
Matkaa oli vain muutama sata metriä. Pihalla ei ollut ketään, oli ruoka-aika. Koputin oveen ja astuin tupaan. Olin minä ennenkin käynyt siellä asiaa toimittamassa, mutta vasta nyt oikeastaan tajusin kuinka iso ero oli meidän talolla ja Mustolalla. Meillä sentään oli tupa ja kaksi kammaria, täällä vain pelkkä hämärä tupa. Vanhaemäntä istui penkin päässä ja Martta seisoi hellan ääressä. Kolmevuotias Kaarina leikki lattialla, Veikko oli varmaan kopassa nukkumassa.
- Isä käski käydä sanomassa että Väänäsen Einari on nyt meillä ja haluaa nähdä pojan, voisiko Martta tulla lasten kanssa meille.
Vanhaemäntä ei sanonut mitään. Kyllä mä tiesin, että Martta täällä jo valtaa käytti, vaikka tupa olikin lesken. Martta jatkoi kattilan hämmentämistä. Lopulta hän nosti katseensa ja puhui ääni ylpeänä väristen.
- Sen verran pitää olla miestä, että tulee itse tänne eikä laita kymmenvuotiasta kakaraa asialle. En tule. Kaksi lasta se on mulle laittanut, mutta ei ole ollut kanttia uhmata isäänsä.
Jäin lakki kourassa seisomaan. En oikein ymmärtänyt, mitä pitäisi tehdä.
- No mitä mä sanon?
- Sano mitä sanot. Ei mulla ole sille mitään sanottavaa. Mies lähtee täältä häntä koipien välissä kaupunkiin eikä ole kahteen vuoteen näkynyt. Talollisen pojalle sopii kyllä panna piikatyttöä vaan eipä vaimoksi kelvannut, kun isäntä sanoi ei.
- Martta! Ei lasten kuullen!
Se oli vanhaemäntä.
- Sanon niin kuin asia on. No, mene sinä siitä kotiis.
Niinhän minä tein. Kerroin isälle ja Einarille sanasta sanaan, mitä Martta oli sanonut. Eikä Einari mennyt. Joi kahvit ja lähti takaisin kaupunkiin.

- Kyllä mä sen tiedän. Kaikkihan sen tietää.
- Perkele, nyt mä meen ja lyön.
Katsoin Veikkoa ihmetellen. Veka oli rauhallinen mies, mutta ei sitä ikinä tiedä. Kova kaveri kumminkin, kuka tahansa 19-vuotias rivimies ei tule sodasta kotiin vapaudenristi rintapielessä.
- Älä helvetissä. Eihän se ees tiedä kuka sä oot.
- Eipä niin, ja just siks mä lyön. Jätti äiteen elättämään yksin kahta lasta. Mistäpäs se minut tuntis, kun ei oo ikinä nähnyt.
- Onpas.
- Missä helvetissä muka?

Se oli kesä, tai oikeastaan kevät, ennen talvisotaa. Mä olin isän kanssa tahkoamassa kirvestä, kun Einari ilmestyi siihen. Kai sillä jotain asiaa oli kotiinsa, eipä se edes joka vuosi käynyt. Isänsä oli jo kuollut ja talo jäänyt nuoremmalle veljelle, välit olivat huonot. No, äijät jutteli niitä näitä. Einari oli menossa takaisin kaupunkiin ja tienvarteen linja-autolle. Meiltä näkyy pitkälti alarinteeseen, meidän ja naapurien pellot. Jonkun sadan metrin päässä oli kyntömies hevosen kanssa. Einari oli juuri todennut minusta että niin se aika rientää, tuo Salmelan Reinokin on jo armeijan käynyt aikamies. Johon isä vastasi:
- Niin rientää. Ja tuolla se Einarin poika kyntää.
Muistan, miten Einari katsoi kaukaisuuteen. Veikko oli silloin neljätoista. Mies tuijotti pitkään ja lopulta sanoi:
- Niin kyntää.
Eikä muuta sanonut. Paitsi että nyt pitää lähteä, auto ei häntä odota.

No mä kerroin Vekalle.
- Ja tuoko siitä muka paremman tekee? Hyvä ettei tullut pellolle, olis saanut turpiinsa jo silloin.
- Niin varmaan olis. Mutta nyt sä oot vanhempi ja viisaampi.
- Joo, ja vahvempi.
Se nyt oli ainakin totta. Veka oli pieni mies, mutta roteva ja sitkeä. Ei olisi tehnyt mieli käydä koittamaan, vaikka olinkin melkein päätä pidempi. Einaria katsoessa ei voinut erehtyä, mistä ruumiinrakenne oli peräisin.
- Kuule nyt. Mee nyt sen kanssa edes nurkan taakse jutteleen. Jos sen jälkeen tekee mieli lyödä, niin lyö sitten.
Näin että ensikuohu alkoi vähitellen rauhoittua. Jännitys laukesi hartioista, mutta hän puristeli käsiään edelleenkin nyrkkiin ja takaisin.
- No kai sille pitää kertoa, keneltä se turpiinsa ottaa. Mutta paska tyyppi joka tapauksessa, ei se mikään mies ole.
- No et sä kyllä siitä kaikkea tiedä.
- Et tiedä säkään sen enempää, vaikka vähän vanhempi oletkin. Se häipyi kuvioista kun sä olit vielä penska. Pelkuri mikä pelkuri. Ikinä oo mikään mies ollut.
En sanonut mitään. On asioita, joita miehen ei parane toisesta miehestä sanoa. Ei ainakaan meilläpäin, missä ainoa ittensä kehumista huonompi asia on toisen kehuminen.

Mä olin heti talvisodan alkuvaiheessa saanut vähän siipeeni ja sairaalasta päästyä eivät laittaneetkaan heti rintamalle. Tuli komento jalkaväen koulutuskeskukseen. Ruotsista oli saatu panssarintorjuntatykkejä ja meille kerrottiin että miehistöksi olisi tulossa nelikymppisiä äijiä reservistä. Sellaisia jotka eivät olleet vielä YH:ssa kutsua saaneet. Meidän alikessujen piti sitten kouluttaa ne pst-joukkueiksi. Eihän mekään niistä kanuunoista mitään ymmärretty, mutta työ tekijäänsä opettaa. Olihan se vähän hölmöä komennella itseään parikymmentä vuotta vanhempia äijiä, mutta tuumattiin että kyllä sekin siitä lutviutuu. Meille kerrottiin, että miesten tultua meillä on kuukausi aikaa ja sitten rintamalle. Muistan hyvin, kun äijien marssiessa kasarmin portista sisään näin tutun naaman.

- No jos mä sitten meen.
- Me vaan. Mutta kyllä se sodassa miehen paikan täytti.
- Mitä helvettiä?
- No mee nyt.

Me maattiin asemissa ja katottiin aukean toisella reunalla ryhmittyviä ryssän hyökkäysvaunuja.
- Pirunko noille tekee? Eikö olis aika lähteä?
- Oota vähän, lähetti tulee, sanoin.
- Kuule nyt alikessu, ei lähetti kanna selässään ehjää tykkiä.
Ennen kuin ehdin vastata, Einari rojahti juoksuhautaan huohottaen.
- Mitä, sääkö se olitkin? Mitä Koistiselle kävi?
- Kaatui eilen. Helvetti, kaks lähettiä pitäis joukkueessa olla mutta nyt joutuu tekemään kahden työt, vanha sotamies saatana.
- Sehän menee tasaisesti. Joukkueen muistakin miehistä on puolet jäljellä. No mitä?
- Vänskä sanoi, että tässä on pysyttävä. Ryssä pääsee koukkaamaan Summasta vetäytyvien joukkojen selustaan, jos me lähdetään.
- No helvetti. Hyvähän sen on, sen puolijoukkueella on sentään ehjä tykki. Kyllä me yritettiin korjata lukkoa, mutta sirpale teki niin pahaa jälkeä ettei auta.
- Nää nyt kummiskin oli määräykset.
- Kato nyt ite. Höökivaunut tulee päälle hetkellä millä hyvänsä. Kivilläkö me niitä heitellään?
- Jos nyt vaikka näillä.
Einari otti manttelinsa sisältä kaksi polttopulloa.

Katsoin kun Veka lähti. Mies meni hartiat kyyryssä, tummanpuhuvana. Lähdin perästä, mutta pysyin reilun matkan päässä. Kun Veka lähestyi miesjoukkoa, Lehtisen aikamiespoika äkkäsi hänet ensimmäisenä ja näin, kuinka hänen puheensa katkesi kesken lauseen. Samassa muut kääntyivät katsomaan, mikä Lehtistä vaivasi. Tajuttuaan tilanteen miesjoukko hiljeni. Ainoa, joka tuntui olevan ymmällä oli Väänäsen Einari itse. Sitten hänellä välähti. Tilanteesta huolimatta minua alkoi naurattaa, kun kuvittelin mitä Einarin päässä oli liikkunut. Toiset vaikenivat, joku nuori mies lähestyy synkkä ilme naamallaan, mitä hittoa? Ja sitten, äkillisenä välähdyksenä kaiken on täytynyt selvitä. Nuorukaisen ilme, ulkomuoto… jokin.
En tiedä, mitä Veka sanoi siinä. Luultavasti esitteli itsensä, vaikka Einari olikin tajunnut kuka on kyseessä. Vasta silloin minä aloin ihmetellä, mistä hitosta Veka oli Einarin tuntenut? Oliko Martalla jokin valokuva? Näin, kuinka Veka nyökkäsi päällään liiterin suuntaan. Miehet tekivät tilaa. Isä ja poika lähtivät. Minä menin vähän matkan päähän, ihan varmuuden vuoksi.

Mä tulin tajuihini, kun lumi roiskui naamalle. Tajusin, että päästä vuoti verta ja joku kiskoi minua kauluksesta taaksepäin. Pyyhkäisin veret silmiltäni ja samassa humpsahdin taisteluhautaan. Ehdin nähdä vilaukselta kaksi liekehtivää panssarivaunua. Makasin haudan pohjalla ja samassa Einarin huohottavat kasvot ilmestyivät näkökenttään.
- Me saatiin ne, vai?
- Joo. Oo nyt hiljaa, sait osuman päähän. Lääkintämiehet on tulossa.
- Mitä kävi?
- Sä olit just heittämässä omaa pulloas, kun sinuun osui. Se putos sun päälle, mutta ei onneks särkyny.
Vasta silloin tajusin, että jalkaankin sattui. Einari huomasi, kun vein käden jalalle.
- Joo, se fosforitikku sytytti vaattees tuleen. Onneks ne sammu helposti.
- Mutta sä sait omas?
- Niin ja sun pullolla vielä sen toisenkin vaunun. Mutta sun sotas on ny ohi.

Olin odottanut puoli tuntia. Tanssit olivat jo täydessä vauhdissa. Sitten Veka käveli liiterin takaa pois. Einari jäi hetkeksi seisomaan, nyökkäsi sitten itsekseen ja lähti toiseen suuntaan. Tuumasin, että taidan mennä kohta vaihtamaan pari sanaa minäkin. Edellisestä kohtaamisesta oli kuusi vuotta.

Karjalan varhaiskevät oli kaunis. Viipuri oli vallattu takaisin edellisenä kesänä. Kävelin Punaisenlähteentorilla, kun vastaan tuli tuttu mies.
- Kato, mitä Einari? Oot saanu pari silakkaa olkapäilles.
- Terve mieheen. No joo, talvisodan jälkeen ylensivät korpiksi. Ja viime viikolla tuli toinen natsa, ilmeisesti kotiuttamislahjana. Eivät enää näin vanhaa miestä viitsi pitää edes esikunnassa, lähden parin päivän päästä siviiliin. Sä et tainnu enää harmaisiin joutuakaan.
- Joo, päähän jäi sen verran sirpaleita ja toinen silmä meni.

Veka tuli luokseni. Katsoin kysyvästi. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä ja puuskahti sitten:
- Oli se kummiskin hyvä etten lyöny.