Välihuomautus 169 : Tabu

Vanhemmat lukijani saattavat muistaa ohjelman nimeltä Tabu 1980-luvun puolivälistä. Siinä oli pitkälti samoja näyttelijöitä ja tekijöitä kuin legendaarisissa Velipuolikuussa, Mutapainin Ystävissä ja Hymyhuulissa. Tabu sisälsi vielä astetta kornimpaa huumoria. Moni sketsi oli sellainen, että nykypäivänä se ei todellakaan menisi läpi.

Neljänkymmenen vuoden jälkeen tämä ohjelma on joko unohdettu tai sitten tarkoituksella muistettu, sillä MTV on lanseerannut uuden sarjan samalla nimellä. Sarjaa mainostetaan sillä, että ”siinä nauretaan yhdessä asioille joille ei saisi nauraa”. Ensimmäisessä jaksossa kohteena olivat lyhytkasvuiset. Joita muuten ennen sanottiin kääpiöiksi, kunnes sanasta tuli tabu. En ole ohjelmaa katsonut, mutta formaatissa stand up -koomikko pistää halvalla aihetta kohdeyleisön koostuessa kyseisistä henkilöistä, jaksossa yksi siis pituuskasvurajoitteisista. Ainakin mediatietojen mukaan ensimmäisessä jaksossa kaikilla oli hauskaa.

Ohjelman idea on loistava. Ei sinänsä huumorin kannalta – joka saattaa toki toimiakin – vaan siksi, että se paljastaa yhteiskuntamme tabuja. Löytämieni tietojen mukaan ohjelman kuudesta jaksosta seuraavissa nauretaan ainakin näkövammaisille (ent. sokeat), tahattomasti lapsettomille, Tourette-oireisille ja kuolemansairaille.

Yhteiskuntamme todelliset tabut paljastuvat siinä, että ohjelmassa tuskin on jaksoja, joissa pilkan kohteena ovat feministit, neekerit, homot, muslimit, kasvissyöjät ja maahanmuuttobisneksestä hyötyjät. Siinä olikin kuusi herkullista aihetta seuraavalle tuotantokaudelle. Tai ainakin viisi sillä voihan olla että joku noista onkin vielä listalla mutta lyön somalin sossutuen verran vetoa vegemakkaraa vastaan ettei ainakaan yhtä enempää. MTV, antaa palaa!

Välihuomautus 126: Nimeni on Bond, Transracegender Bond

Ian Fleming kuvaili romaanissaan James Bond Istanbulissa agentti 007:aa seuraavasti: "...hoikkarakenteinen; kolme tuumaa pitkä, ohut pystysuora arpi oikeassa poskessa; siniharmaat silmät; "julma" suu, lyhyet, tummat hiukset, hiuskihara otsalla. Hän on 183 cm pitkä ja painaa 76 kg."
Havainnoitsijat ovat kertoneet Bondin ulkomuotokuvausten täsmäävän Flemingin itsensä kanssa.
Fleming ei kuvannut agenttia 007 mustaksi naiseksi. No, toisaalta Bond-elokuvien faneja lohduttanee se, että ihan kaikki ei sentään muutu. Todennäköisesti agentti 007 jahtaa edelleen naisia sänkyynsä samalla innolla kuin ennenkin. Tulisipa saman tien se kolmaskin ongelma eli seksuaalinen suuntautuminen korjattua nykynormaaliksi, kun sukupuoli ja rotu on jo muutettu poliittisesti korrekteiksi.

Välihuomautuksen lisähuomautus: Lukekaapa huviksenne, millä nimellä kutsutaan sitä, kun muunrotuiset esittävät valkoisia. Verratkaa esitettyä määritelmää siihen määritelmään, joka esitetään tilanteesta jossa valkoiset esittävät muunrotuisia.

Kuurila

Tämä ei oikeastaan ole blogikirjoitus. Tämä on tositapahtumaan perustuvan elokuvan synopsis.
Sain idean tilanteen deterministisyydestä; kaikki osalliset tiesivät etukäteen katastrofin tapahtuvan, mutta eivät voineet enää tehdä mitään sen estämiseksi. Ja jokaiselle heistä tämä selvisi eri aikaan. Vieläpä siten, että mikäli he olisivat saaneet tietää tilanteen eri järjestyksessä, katastrofi olisi voitu estää. Nyt he olivat voimattomia. Millaisen elokuvan tästä saakaan aikaan!

Suomen rauhanajan suurin junaonnettomuus tapahtui 15.3.1957 Kuurilan ja Iittalan välisellä rataosuudella. Junaturmassa kuoli 26 ihmistä. Onnettomuus oli inhimillisten virheiden summa. Pohjoisesta tulossa ollut, raskaan Ukko-Pekka -höyryveturin vetämä yöpikajuna oli aikataulustaan myöhässä. Etelästä oli tulossa moottoripikajuna. Siihen aikaan kyseinen rataosuus oli yksiraiteinen, joten junien oli kohdattava jollakin kaksiraiteisella asemalla. Alkuperäisessä suunnitelmassa junakohtauksen piti tapahtua Harvialassa, yli 30 km onnettomuuspaikasta etelään. Yöjunan myöhästymisen takia kohtaus oli siirretty Kuurilaan. Viime hetkellä Riihimäen keskuksen junaohjaaja päätti kuitenkin nopeuttaa aikataulua ja siirsi kohtauksen etelämmäs Iittalaan. Vastuu junien lähettämisestä kullekin rataosuudelle oli asemien junanlähettäjillä. Tieto kohtauspaikan muutoksesta tuli Kuurilaan, mutta ei Iittalaan. (Jos olisi tapahtunut toisinpäin, mitään ongelmaa ei olisi tullut.) Niinpä Kuurilan lähettäjä ei pidätellyt yöpikajunaa asemalla, koska oli saanut uuden määräyksen. Iittalan lähettäjä taas päästi moottorijunan kohti Kuurilaa, koska ei ollut saanut uutta määräystä.
Seuraukset olivat tuhoisat. Dramaattista oli se, että lähettäjät saivat toisiinsa yhteyden ennen törmäystä ja tajusivat, mitä oli tapahtumassa. Molemmat yrittivät vielä kumpikin omaa epätoivoista keinoaan estää onnettomuus, mutta ne epäonnistuivat. Juniin ei saatu yhteyttä, koska radiopuhelimia niissä ei ollut (tämän onnettomuuden jälkeen laitteet hankittiin). Veturinkuljettajat havaitsivat vastaantulevan junan liian myöhään eivätkä radan kaarteen takia kyenneet edes jarruttamaan kuin viime hetkellä. Dramatiikkaa lisää se, että teknisistä syistä toinen kuljettajista havaitsi vastaantulevan junan luultavasti noin puoli minuuttia ennen toista.

Elokuva etenee seuraten - prologin jälkeen - tapahtumien etenemistä yhden henkilön näkökulma kerrallaan. Kunkin henkilön näkökulma alkaa hetkestä, jolloin hänen toimintansa alkaa vaikuttaa onnettomuuteen ja päättyy siihen hetkeen, jolloin hän tajuaa onnettomuuden tapahtuvan. Henkilöt esiintyvät siinä järjestyksessä, että ensimmäisenä vuorossa on ensimmäinen onnettomuuden tajunnut ja viimeisenä se, joka viimeisenä tajusi mitä tapahtuu.
Koko elokuvan ajan filmin alalaidassa juoksee vähenevä aika, jonka nollakohta on törmäyshetki. Kohtauksen vaihtuessa on aina musta tausta, jossa kerrotaan mihin ajanhetkeen siirrytään. Esimerkiksi henkilön X näkökulma alkaa hetkestä -25 minuuttia. Sitten on kohtaus, jossa kello juoksee alalaidassa reaaliajassa lukeman pienentyessä. Leikkaus seuraavaan kohtaukseen mustan taustan kautta, -6 minuuttia. Aika alkaa juosta alalaidassa kohtauksen edetessä. Kohtaus päättyy hetkeen -4.30 minuuttia, jolloin henkilö X tajuaa onnettomuuden väistämättömyyden. Taas musta tausta, aika -40 minuuttia ja henkilön Y näkökulma, pari-kolme kohtausta kunnes hän tajuaa onnettomuuden tulon.

Seuraavassa synopsiksessa on tapahtumien kulussa noudatettu pääosin koostetta ajan tiedotusvälineistä, VR:n historiikkia, Veturimies -lehden artikkelia sekä hieman dramatisointia. Apuna on käytetty myös vanhaa uutisfilmiä aiheesta:


Prologit: lähdöt asemilta
Ilta Torniossa. Yöpikajuna mahtavan yli satatonnisen Ukko-Pekka -höyryveturin vetämänä on lähdössä. Muutama kokenut junamatkustaja keskustelee. He arvioivat kovan pakkasen hidastavan vauhtia, mahdollisesti radalla on myös lunta, joten saatetaan myöhästyä aikataulusta.
Varhainen aamu Helsingissä. Moottoripikajuna Poriin on lähdössä. Ihmiset kiirehtivät junaan,

1. Riihimäen junaohjaaja
1950-luvulla junaohjaajan työ oli jopa nykypäivän mittapuulla hektistä. Työvuoron aikana hän soitti ja vastaanotti satoja puheluja. Edessään olevalle karttataululle hän merkitsi junien sijainnin ja suunnitellut kohtauspaikat. Tätä hektisyyttä kuvataan aluksi, jotta katsojalle välittyy tehtävän kiire ja sen vaatima tarkkuus. Aika: -3 tuntia. Vähitellen kohtauksissa käy ilmi, kuinka Torniosta lähtenyt pikajuna jää lumen ja pakkasen vuoksi jatkuvasti jälkeen aikataulusta. Junaohjaajat käyvät dialogia, jossa pohditaan keinoja lisämyöhästymisen estämiseksi. Selviää, että pohjoisesta tuleva Ukko-Pekka on pystynyt kuromaan aikataulua kiinni. Junaohjaaja tekee viime hetken päätöksen: junakohtaus siirretään Kuurilasta etelämmäs, Iittalaan. Aika: -20 minuuttia. Ohjaaja soittaa Kuurilaan ja ilmoittaa muutoksesta junanlähettäjälle. Sitten hän soittaa Iittalaan, mutta ei saa junanlähettäjää kiinni. Tässä vaiheessa hän ei ole vielä hermostunut; aikaa on vielä. Uusi soitto Iittalaan: aika -7 minuuttia. Iittalan junanlähettäjä ei vieläkään vastaa. Junaohjaaja jähmettyy tajutessaan, että yöpikajuna on luultavasti saanut lähtöluvan Kuurilasta. Aika: -6 minuuttia.

2. Kuurilan junanlähettäjä
Kuva siirtyy Kuurilan asemalle. Aika: -25 minuuttia. Junanlähettäjällä on yllättävä ongelma ja kiire, asemalla olevasta veturista on vesi lopussa ja se pitää hoitaa. Kesken kaiken tulee puhelu Riihimäeltä: yöpikajunan ja moottorijunan kohtaus on siirretty Iittalaan. Junaohjaaja sanoo soittavansa seuraavaksi Iittalaan. Yöpikajuna on saapumassa Kuurilaan muutaman minuutin kuluttua. Lähettäjä kirjoittaa kiireessä viestilapun saapuvalle junalle. Sitten hän yrittää soittaa Iittalaan, mutta ei saa vastausta. Hän olettaa Iittalan lähettäjän poistuneen ulos ilmoittamaan tilanteesta odottavalle moottorijunalle. Lähettäjä tulee ulos asemarakennuksesta, yöpikajuna saapuu samalla hidastaen kävelyvauhtiin. Lähettäjä ojentaa viestilapun veturiin. Kuljettaja ottaa sen, lukee, heilauttaa kättään ja lisää vauhtia. Lähettäjä palaa asemalle ja vastaa soivaan puhelimeen. Soittaja on Iittalan lähettäjä, joka ilmoittaa moottorijunan lähteneen kohti Kuurilaa. Kuurilan lähettäjä huutaa puhelimeen yöjunan lähteneen kohti Iittalaa ja ryntää ulos. Hän yrittää antaa merkkejä loittonevalle junalle, mutta kuljettaja ei niitä huomaa. Aika: -4 minuuttia.

3. Iittalan junanlähettäjä
Aika: -18 minuuttia. Iittalan lähettäjä on ulkona odottamassa moottorijunan saapumista. Kuva leikkaa sisällä tyhjässä rakennuksessa soivaan puhelimeen ja uudelleen lähettäjään muutamia kertoja. Jonkin ajan kuluttua moottorijuna saapuu asemalle ja saa lähettäjältä lähtöluvan viimeisimmän tiedossa olevan suunnitelman - kohtaus Kuurilassa - mukaan. Lähettäjä menee rakennukseen ja soittaa Kuurilaan. Aika: -6 minuuttia. Kuurilan lähettäjä huutaa kauhuissaan tilanteen. Iittalan lähettäjä lyö luurin kiinni ja soittaa viimeisenä epätoivoisena tekona radan varrelle olevaan taloon. Hän kuuntelee puhelimen hälytystä pitkään, lopulta tulee vastaus. Kiireiset ohjeet ja rukous. Vilkaisu karttaan, nopea laskutoimitus. Paljonko on aikaa junan lähdöstä, paljonko kului kunnes emäntä vastasi, kauanko emännältä kestää rynnätä ulos. Ei riitä, hän tajuaa. Aika: -3 minuuttia.

4. Talon emäntä
Aika: - 6 minuuttia. Emäntä on hellan ääressä valmistamassa ruokaa, kun puhelin soi. Hän pyyhkäisee kätensä esiliinaan ja kävelee vastaamaan. Iittalan junanlähettäjä huutaa kauhuissaan, että radalla on kaksi toisiaan kohti kulkevaa junaa, äkkiä huitomaan ulos hälytystä - vaikka törmäys on väistämätön, saadaan edes toinen juna pysähtymään, mikä vähentää törmäysvoimaa ja pelastaa ihmishenkiä. Emäntä kuulee junan jyskytyksen, kiirehtii ulos, rata on aivan vieressä. Veturi on jo ohittanut talon, viimeiset vaunut juuri kohdalla. Ehkä matkustajat huomaavat emännän villin huitomisen, kuljettaja ei sitä näe. Juna katoaa mutkan taa jarruttamatta. Aika: -2 minuuttia.

5. Moottorijunan kuljettaja
Aika: -8 minuuttia. Juna on pysähtyneenä Iittalan asemalla. Lähettäjä vahvistaa junakohtauksen Kuurilaan. Veturinkuljettaja tervehtii ja juna nytkähtää liikkelle. Kamera seuraa nopeusmittaria, jonka lukemat kasvavat tasaisesti. Ohjaamossa kuljettajat vaihtavat muutaman sanan. Parin minuutin hiljaisuuden jälkeen kuvassa näkyy ohjaamosta katsoen metsäisen mutkan taakse katoava rata. Mutkan takaa kohoaa sankka savu. Kamera leikkaa kuljettajan kasvoihin, jotka rypistyvät hetkeksi pohtimaan. Sitten silmät rävähtävät selälleen hänen tajutessaan, että mutkan takaa on tulossa höyryveturi - sitä ei vielä näy, mutta tuollainen savu voi tarkoittaa vain sitä. Käsi singahtaa hätäjarrun kahvalle. Aika: -30 sekuntia.

6. Höyryveturin kuljettaja
Aika: -15 minuuttia. Junan jyskytyksen yli kuljettaja ja lämmittäjä keskustelevat. Molemmat ovat ammattimiehiä ja heitä harmittaa myöhässä oleminen. Kuurilan aseman lähestyessä kuljettaja hidastaa kävelyvauhtiin toivoen, että ei tarvitsisi pysähtyä. Junanlähettäjä ojentaa veturiin viestilapun ja kuljettaja lukee sen ilahtuen: kohtaus on siirretty Iittalaan, mikä pelastaa muutaman minuutin aikataulussa. Hän kääntää höyryn täysille ja vauhti alkaa kiihtyä. Nopeus kohoaa lähes sataan kilometriin tunnissa. Höyryveturin ohjaamosta on huono näkyvyys eteenpäin ja mutkassa vielä huonompi. Mutkan auetessa kapeasta ikkunasta näkyy vastaantuleva moottorijuna. Kuljettaja vetää hätäjarrusta. Aika: -5 sekuntia.


Tästä eteenpäin kyse on elokuvan budjetista. Yksi vaihtoehto on jättää tähän eli halpabudjetti. Tällöin elokuvan voi päättää dokumenttikuvaan onnettomuuspaikalta ja lopputeksteihin, jotka kertovat mitä tapahtui. Toinen vaihtoehto on ison budjetin elokuva. Kuinka paljon mahtaisi maksaa aidon kokoisten replikajunien rakentaminen ja törmäyttäminen kauko-ohjauksella? Kameroita molempiin juniin ja maastoon. Josta elokuva voisi jatkua sankaritarinoina. Veturinkuljettajat yrittivät hätäjarrutuksin lieventää törmäyksen voimaa eivätkä hypänneet veturista, jolloin heillä olisi ollut edes pieni mahdollisuus selviytyä. Junissa oli matkustajina mm. kaksi lääkäriä ja kaksi sairaanhoitajaa, jotka selvisivät vähäisin vammoin ja aloittivat heti pelastustyöt. Lähitaloista tultiin pikavauhtia paikalle kuljettamaan loukkantuneita hevoskyydillä - onnettomuuspaikka oli muutaman sadan metrin päässä lähimmästä tiestä. Molemmat junanlähettäjät olivat jo ennen törmäystä soittaneet hälytyspuhelut, joten ambulanssit tulivat nopeasti ja sairaalat ehtivät valmistautua. Edes onnettomuuspaikalla ei syntynyt yleistä paniikkia, vaan matkustajat auttoivat toisiaan.

Ryminää ja ryskettä

Kirjoitin pari kuukautta sitten elokuva-arvostelun uudesta Tuntemattomasta. Siitä inspiroiduin miettimään suomalaisia sotaelokuvia. Päätin tehdä listauksen kymmenestä parhaasta näkemästäni. Eli täysin subjektiivinen, omiin mieltymyksiin perustuva ja siinä mielessä puutteellinen että en ole nähnyt kaikkia suomalaisia sotaelokuvia. Tosin suurimman osan kyllä, mutta voi olla että jokin näkemättä jäänyt saattaisi tälle listalle yltää.

Jostain syystä suomalaiset sotaelokuvat käsittelevät lähes pelkästään talvi- ja jatkosotia. Tai no, onhan tämä toki ymmärrettävää, mutta luulisi että edes vähän enemmän olisi tehty muutakin. Esimerkiksi vapaussodasta ei ole vielä tehty suurelokuvaa. Käsky oli ihan kelvollinen, mutta ansiot eivät aivan riittäneet tälle listalle.
Kyseenalaista on myös se, mikä lasketaan sotaelokuvaksi ja mikä ei. Esimerkiksi Ystävät, toverit on hyvä elokuva, saattaisi mahtua tälle listalle ja sijoittuu sota-aikaan, mutta onko se kuitenkaan sotaelokuva? Vähän samankaltainen on scifi-parodia Iron Sky, jossa on kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta joka ei kuitenkaan ole sotaelokuva sanan varsinaisessa mielessä.


10. Sissit (1963)
Paavo Rintalan romaaniin Sissiluutnantti perustuva elokuva. Rintalan appiukko Tahko Pihkala ei liiemmin pitänyt tavasta, jolla Rintala esitti lotat romaanissaan. Pihkala totesi, että vävypoika ei ole kirjailija, vaan alkemisti - tekee paskasta kultaa. Itse elokuva on Mikko Niskasen ammattitaitoisesti toteuttama perustyö. Parasta antia ovat hyvin toteutettujen taistelukohtausten ohella elokuvan alku ja loppu. Veteraanit ovat kokoontuneet muistelemaan sota-aikaa kosteaan illanviettoon, josta siirrytään takaumana taisteluihin. Elokuva päättyy paluuseen nykyhetkeen, kun laitamyötäisessä olevat miehet poistuvat kabinetista saamelaisalikersantin houkutellessa päähenkilöä, luutnantti Erkki Takalaa Tenolle kalaan.

9. Täällä Pohjantähden alla (1968)
Eihän tämä ole varsinaisesti sotaelokuva, sillä vuosi 1918 on vain osa elokuvaa. Eivätkä taistelukohtaukset ole mitenkään massiivisesti kuvattuja isoilla räjähdyksillä ja suurilla joukoilla. Elokuvan ansiot ovat kuitenkin sodan psykologisten vaikutusten esittämisessä, minkä se tekee hyvin. Itse asiassa jatko-osan Akseli ja Elina vastaavat kohtaukset talvisodasta ovat vielä paremmat, mutta ne muodostavat kovin pienen osan elokuvasta. Toinen miinus jatko-osalle ovat aneemiset jatkosotapätkät.

8. Hopeaa rajan takaa (1963)
Elokuva alkaa talvisodan päättyessä. Juoksuhaudassa Uudenkirkon kultasepän poika Eugen Wist kiroaa, kun hänen isänsä talon alle sodan alussa kätkemät hopeat ovat jääneet rajan taakse. Seuraavana vuonna kolme nuorta miestä lähtee hakemaan aarretta uuden rajalinjan takaa. Tarina ei ole edes fiktiota, sillä kirjan, johon elokuva perustuu, kirjoitti Esa Anttala. Oikealta nimeltään Urpo Lempiäinen ja yksi partiomiehistä. Retki onnistuu ja osa hopeista - kaikkea eivät miehet jaksaneet kantaa - saadaan takaisin. Historian ironiaa on, että vain muutamaa kuukautta myöhemmin Uusikirkko vallattiin jatkosodassa takaisin ja loput hopeat löytyivät koskemattomina. Elokuva kuvattiin näyttelijälakon aikana, joten kaikki tekijät olivat liittoon kuulumattomia. Yhtenä kolmesta päähenkilöstä nähtiin Spede Pasanen, joka suoriutui vakavasta roolista enemmän kuin kunnialla.

7. Sven Tuuva (1958)
Tuntemattoman sotilaan menestyksen jälkeen Edwin Laine sai idean Vänrikki Stoolin tarinoista tutun Sven Dufvan tuomisesta valkokankaalle. Hän pyysi Väinö Linnaa laatimaan käsikirjoituksen. Linna työskenteli parhaillaan Pohjantähden ensimmäisen osan parissa ja sanoi, että voisi olla hyvä rentoutuakin tämän suurtyön lomassa. Laine kertoo muistelmissaan, kuinka Linna oli miettinyt asiaa yön yli ja sanoi sen jälkeen puhelimessa suostuvansa, mutta yhdellä ehdolla: "Kyllä minä teen sen, Sven Tuuvan ja se on Tuuva eikä Dufva". Ja niin sitten olikin. Kriitikot lyttäsivät elokuvan, vaikka Laine piti sitä yhtenä parhaistaan. Eihän se mikään suurteos ole, mutta selvästi mainettaan parempi.

6. Päämaja (1970)
Sodan aikana Päämajassa palvellut kirjailija-toimittaja Ilmari Turja kirjoitti Päämajan näytelmäksi 1966. Näytelmästä tuli suurmenestys ja sitä esitetään edelleen satunnaisesti. Sen menestys päätettiin hyödyntää filmatisoinnilla. Roolitus oli osin Kansallisteatterin näytelmän mukainen. Elokuvalla ei ollut erityisen suuria taiteellisia ansioita, mutta erinomainen käsikirjoitus kantoi sen listalla tänne asti.

5. Tuntematon sotilas (1955)
Nyt alkaa raskas sarja. Listan viisi alinta sijoitusta ovat selvästi alemmassa kastissa kuin viisi korkeinta. Tuntematon sotilas on ikoni. Silti se on tällä listalla vasta viides. Jopa selvästi. Listan sijat 2-4 olisivat voineet olla oikeastaan missä järjestyksessä tahansa, listaykkönen on niitä niukasti edellä, mutta listaviitonen on omassa yksinäisyydessään näistä jäljessä mutta toisaalta aivan selvästi kaikkia muita edellä.
Syy näinkin heikkoon sijoitukseen on yksinkertaisesti se, että Laineen versio ei ole elokuva. Se on romaanin filmatisointi. Jos se jossain kohtaa poikkeaa romaanista, se ei yleensä ole tietoinen vaan käytännön pakon sanelema valinta. Ainoat ja vähäiset poikkeukset ovat lottien puuttuminen kokonaan ja Viirilän jättäminen pois.

4. Talvisota (1989)
Mitalisijoja on valitettavasti jaossa vain kolme. Neljäs sija on se vihonviimeisin, mutta valitettavasti jollekin se täytyy antaa. Erityisen traagista se on silloin, kun neljänneksi sijoittunut oikeasti ansaitsisi mitalin. Kuten tällä kertaa.
Talvisota oli ensimmäinen nykyaikainen ison budjetin sotaelokuva ja se näkyi. Jos suomalaisilla olisi ollut enemmän kokemusta alalla, tästä olisi tullut vielä parempi. Nyt elokuvasta jäi sellainen vaikutelma, että joka kohdassa olisi voitu tehdä pikkuisen paremmin ja vika oli kokemuksen puutteessa. Käsikirjoitus, ohjaus, leikkaus, näyttelijätyö olivat kaikki hyviä, mutta eivät aivan niin hyviä. Sanotaan nyt vaikka niin, että jos tämä elokuva olisi tekoajankohdaltaan vaihtanut paikkaa listakakkosen tai -kolmosen kanssa, se olisi luultavasti ohittanut ne molemmat. Ehkä talvisota on liian iso mahtuakseen yhteen elokuvaan, siitä leikattu yli tuntia pidempi TV-sarja on vielä elokuvaakin parempi.

3. Tuntematon sotilas (2017)
Tästä olen jo sanani sanonut.

2. Rukajärven tie (1999)
Täydellinen kuvaus, loistavat näyttelijäsuoritukset, hyvä käsikirjoitus. Päälle päätteeksi perustuu tositapahtumiin eli vajaa vuosi sitten 101-vuotiaana kuolleen silloisen luutnantti Pentti Perttulin johtamaan tiedusteluretkeen Lieksajärven ympäri. Elokuvan ainoa miinus oli se, että se jouduttiin kuvaamaan suomalaisen elokuvan rajoitetulla budjetilla. Olihan metsänomistajan luvalla tehty lopun kulokohtaus komeaa nähtävää, mutta silti mietityttää mitä olisi saatu aikaan Hollywood-tason rahoituksella.

1. Tali-Ihantala 1944 (2007)
Tällä kertaa kirjoittaja joutuu puolustuskannalle aivan kuten suomalaiset tässä elokuvassa. Minkä helvetin takia tämä, puisevaksi ja käsikirjoittamattomaksi haukuttu filmi on listaykkösenä, ohittaen molemmat Tuntemattomat, Rukajärven ja Talvisodan? Melkoinen osa vastaavaa listaa kirjoittavista ei välttämättä päästäisi tätä edes kymmenen parhaan joukkoon.
Tämä listaus on subjektiivinen. Tali-Ihantala on ykkösenä siksi, että se on totta. Kaikki henkilöt ovat olleet oikeasti olemassa, jotkin vuorosanat tiedetään varmasti oikeiksi ja lähes kaikki muutkin voisivat olla totta. Ainoa merkittävä myönnytys draaman nimissä on tehty kenraali Vihman kaatumisessa, jonka ajankohta on siirretty aiemmaksi ja tapahtumien kulkua hieman muutettu. Elokuvaa on moitittu päähenkilön puutteesta ja heikosta dramatisoinnista, mutta se on tarkoituksellista. Elokuva pyrkii asettumaan lokeroon draamadokumentin ja näytelmäelokuvan väliin. Jos katsoja ei tätä lokeroa löydä, se ei ole elokuvan syy. Elokuva toimii loistavasti kontekstissa, mihin se asettuu - tosin muutamia näyttelijäsuorituksia voi aiheestakin moittia jäykiksi. On se kumma, että osataan esittää fiktiota mutta silloin kun ei tarvitsisi varsinaisesti näytellä, niin menee ylinäyttelemiseksi.
Tali-Ihantalan voima on juuri totuudellisuudessa, siinä että tietää ihmisten todella tehneen noin ja esiintyvän oikeilla nimillään. Äkkiseltään laskien mieleen tuli neljä sukulaismiestä, jotka olisivat voineet olla tietyissä kohtauksissa esiintyneitä henkilöitä - taustalla tai sanomassa jonkin repliikin, sillä he olivat juuri niissä paikoissa joita kuvattiin. Tali-Ihantala oli sellainen paikka, että käytännössä jokaisella suomalaisella on suvussaan ainakin yksi henkilö, jonka tarinan kautta elokuva tulee todeksi. Siksi se on listaykkönen. Ja jos tämä ei riitä torjuntavoittoon puolustettaessa ykkösvalintaa, niin sitten näin savolaisittain sanoen vika on lukijassa.

Tuntematon

Allekirjoittanut sitten hyppäsi Hyrysysyynsä, hurautti lähimpään kaupunkiin ja kävi katsomassa uuden Tuntemattoman Sotilaan heti ensimmäisessä mahdollisessa tilaisuudessa. Nyt on sen verran aikaa jo vierähtänyt, että kokemus on sulateltu ja arvion voi antaa.



Yritin olla mahdollisimman objektiivinen ja olla vertaamatta elokuvaa aiempiin versioihin katselun aikana ja säästää vertailun jälkipuintiin. Se oli yllättävän helppoa eikä ainoa syy ollut se, että elokuva tempaisi mukaansa siinä määrin, että kelloa en vilkaissut koko aikana eikä suuhun tullut laitettua edes varmuuden vuoksi mukaan otettuja kurkkupastilleja.
Edwin Laineen ikonisoitua vuoden 1955 versiota en ole koskaan edes pitänyt elokuvana. Se oli romaanin filmatisointi eikä mikään elokuva. Loistava se oli, mutta eihän Tuntemattomasta saa muuta kuin loistavan elokuvan jos filmaa sen sellaisenaan, jättäen pois vain sen mikä on ihan pakko jättää jotta saisi sen mahtumaan kohtuulliseen aikaan. Mollbergin versio vuodelta 1985 ei myöskään ollut elokuva Tuntemattomasta Sotilaasta. Se oli yliampuvaa sodanvastaisuuden julistamista, jossa Linnan romaani oli pelkkä käsikassara. Mollbergin Tuntemattomasta sanoi oleelliset pakinoitsija Bisquit jo tuoreeltaan pakinassaan Lapsilta sallittu:
- Eiks ollu siis ältsin sodanvastaista.
- Oli.
- Siis mikä susta oli ältseimmän sodanvastaista?
- Ai ältseimmän sodanvastaista?
...
- Oliks se susta kaikkein ältseimmän sodanvastaista?
- Eiku yks toinen oli kaikkein ältseimmän sodanvastaista.
- Ai mikä oli kaikkein ältseimmän sodanvastaista?
Jne.

Mutta sitten Aku Louhimiehen versioon vuodelta 2017. VAROITUS: Seuraava teksti sisältää juonipaljastuksia! Noinhan on tapana sanoa. Tosin jokainen suomalainen tuntee tapahtumat vuorosanoja myöten ulkoa, mutta varoitus koskeekin niitä asioita jotka elokuvassa on lisätty, niitä jotka siitä puuttuvat sekä suorituksen toteutustapaa noin yleisesti.

Yrjö Varpion Väinö Linnan tuotantoa käsittelevässä kirjassa Pentinkulma ja maailma kerrotaan Tuntemattoman ruotsintajan työstä otsikolla ”Att syssla med det omöjliga”, eli ”Puuhastella mahdottoman parissa”. Tämä tarkoitti murteiden, sanontojen ja joidenkin termien (esim. konekivääri – ruotsalaisittain kulspruta vai suomenruotsalaisittain maskingevär) kääntämistä ruotsin kielelle, mikä oli lähes mahdotonta.
Mahdottoman parissa puuhasteli myös ohjaaja Aku Louhimies. Hänellä oli kohdattavanaan neljä ilmiselvää haastetta, joiden kanssa joutui väistämättä tekemään kompromisseja. Näistä seuraavassa lyhyt tiivistelmä ja joitakin yksityiskohtia tarkemmin myöhemmin:
1) Ei Tuntemattomasta saa kolmen tunnin elokuvaa, ellei jätä jotakin pois ja siitähän aina joku mielensä pahoittaa, kun oma suosikkikohtaus puuttuu. Nyt kaksi merkittävintä poisjääntiä olivat kovennetun seisominen ilmahyökkäyksen aikana ja Lahtisen monologi konekivääriahkiota vetäessä. Nämä poisjäännit oli kuitenkin yleensä hyvin valittu ja käytännön sanelemia pakkoja. Tästä haasteesta selviämisestä arvosana 8½.
2) Jotta elokuva olisi saatu elokuvaksi eikä filmatisoinniksi, siihen oli lisättävä syvyyttä uusilla kohtauksilla eli käsikirjoitettava se, mitä Linna jätti kertomatta. Tässä merkittävimmät lisäykset olivat Rokan ja Kariluodon siviilielämän kuvaukset. Nämä onnistuivat erittäin hyvin, arvosana 10-.
3) Joitakin asioita elokuvassa on jo ihan periaatteen takia kerrottava ristiriitaisesti kirjan kanssa. Näistä merkittävimpiä – joista toinen meni luultavasti suurimmalta osalta katsojia ohi – olivat Hietasen suhde Veran kanssa ja Riitaojan kohtalo. Jotkut näistä olivat onnistuneita, jotkut yhdentekeviä ja ainakin yksi oli turha. Arvosana 7+.
4) Romaanissa oli tilanteita, joissa viitattiin asioihin jotka nykyihmiselle ovat käsittämättömiä. Sanojen merkitys on muuttunut ja joitain asioita ei vain ymmärretä. Nämä oli enimmäkseen onnistuttu elokuvassa sivuuttamaan tyylikkäästi tai muuttamaan asianmukaisesti. Esimerkiksi murteita oli selvästi laimennettu, jotta repliikit olisivat yleiskielistyneessä suomessa ymmärrettävämpiä. Näiden ongelmien selvittämisestä elokuvalle arvosana 9+.

Elokuvan parasta antia oli kuvaus. Se oli todella fantastista. Selkeää ja osuvaa. Antaisin arvosanan 10+, ellei olisi kuvattu liikaa näyttelijöiden päällä ryömiviä ötököitä. Pari kertaa tehokeinona hyvä, mutta liika on liikaa.

Kuvauksen onnistumiseen vaikuttivat suuresti näyttelijäsuoritukset. Onnistunutta lähikuvaa on vaikea saada, ellei näyttelijä tiedä mitä tekee. Tässä suhteessa voi lähes poikkeuksetta antaa krediittiä erinomaiselle näyttelijäkunnalle. Joitakin rooleja yksi kerrallaan, ensin kolme pääroolia:
1) Rokka – Eero Aho. Kun kuulin Eero Ahon valinnasta Rokaksi, olin pettynyt. Liian vanha mies rooliin, kuvausten aikana jo 48 vuotta. Rokan esikuva Viljam Pylkäs oli jatkosodan alkaessa 29-vuotias. Ahon varsinainen ensiesiintyminen elokuvassa – alun jokikohtauksen jälkeen – oli vaisuhko, mutta sen jälkeen mies otti roolin haltuunsa aivan huikealla tavalla. Ikäkään ei haitannut, sillä Rokan rooliin kuuluikin ennen aikojaan vanheneminen kovaa ruumiillista työtä tehneenä miehenä. Reino Tolvanen oli jättänyt jälkeensä suuret saappaat, jotka olisivat hölskyneet kenen tahansa muun Rokan jaloissa. Ahon jalat eivät mahtuneet koko saappaisiin ja se oli temppu se. Tämän suorituksen edes jonkinlainen haastaja kilpailussa Jussi-patsaasta voi olla ainoastaan Jussi itse, eli:
2) Koskela – Jussi Vatanen. Linna luonnehti Koskelaa ”luonnon täysosumaksi”. Samoin voi luonnehtia Vatasen suoritusta Koskelana. Vatanen oli eleetön kuin Koskela itse. Kosti Klemelä oli aikoinaan hieno Koskela, mutta hänen suorituksensa eleettömyys oli korostettua. Vatanen oli eleetön luonnostaan silloin kun piti mutta silmissä välähti silloin kun oli sen paikka.
3) Hietanen – Aku Hirviniemi. Hirviniemi oli kolmannessa pääroolissa hyvä. Todella hyvä. Mutta ei niin loistava kuin kaksi edellistä, etenkin kun hänen esikuvanaan oli alkuperäisfilmin Heikki Savolainen, joka teki sen elokuvan parhaan suorituksen. Hirviniemen kunniaksi on sanottava, että suoritus oli samanveroinen. Hietasen kohtalossa nähtiin myös hienonjärkyttävä tribuutti Laineen elokuvalle, kun silmänsä menettäneen Hietasen veri valuu täydennysmiehen kasvoille kuten Laineenkin versiossa.
Sitten tärkeimmät sivuroolit:
4) Vanhala – Hannes Suominen. Onnistunut suoritus, juuri tällainen Vanhalan kuuluikin olla. Alussa lievää yliyrittämistä, mutta etenkin lopun vyörytyskohtauksessa napakymppi.
5) Lammio – Samuel Vauramo. Kelvollinen roolityö, täytti miehen paikan.
6) Kariluoto – Johannes Holopainen. Kariluodon rooli oli kehitystarinana ja laajennettuna haasteellinen, mutta Holopainen selviytyi siitä hienosti.
7) Lahtinen – Joonas Saartamo. Rooli oli kirjan versiota vähäisempi, mm. kuuluisa ahkiomonologi puuttui, mutta Saartamo teki hyvää työtä.
8) Lehto – Severi Saarinen. Tämä oli elokuvan merkittävin epäonnistuminen. Saarinen teki sen minkä pystyi, mutta oli rooliin epäuskottava. Lehto oli oikeasti kova kaveri, mutta Saarisen habituksesta tulee mieleen lähinnä yläasteen vetelä koulukiusaaja, joka murtuu heti joutuessaan tiukkaan paikkaan. Rooliin olisi pitänyt saada joku kovaluinen urheilija Åke Lindmanin tapaan.
9) Honkajoki – Juho Milonoff. Meni alussa ylinäyttelemiseksi, mutta loppu sujui hienosti.
10) Rahikainen – Andrei Alen. Rahikaisen rooli oli hämmentävän pieni, mutta Alenia oikeampaa valintaa olisi vaikea kuvitella.
11) Määttä – Max Ovaska. Toinen, joka meni lähes huomaamatta roolin ollessa alle romaanin mittojen.
12) Susi – Arttu Kapulainen. Kapulainen teki hienon roolityön änkyttävänä ja aralta vaikuttavana, mutta tiukan paikan tullen luotettavana Rokan kaverina.
Aikoinaan Laineen Tuntematonta kritisoitiin kovasti siitä, että näyttelijät olivat liian vanhoja esittämään varusmiesiässä olleita sotilaita. Kuitenkin noin puolet varusmiehiä esittäneistä oli alle kolmikymppisiä. Nyt vastaavissa tärkeimmissä rooleissa olleista vain Holopainen ja Ovaska alittivat niukasti kolmekymmentä. Ikä ei silti ollut sen kummempi ongelma kuin Laineenkaan versiossa eli todellisuudessa ei minkäänlainen. Ainakin jakauma oli tasaisempi kuin Laineen versiossa, sillä nyt kaikki varusmiesikäiset olivat alle nelikymppisiä siinä missä Laineella Vanhala ja Rahikainen olivat yli nelikymppisiä.

Lyhyistä sivurooleista on nostettava esiin kolme.
Pirkka-Pekka Petelius teki tuttuun tapaansa luotettavan suorituksen Kaarnana ja toi samalla viestin vanhasta: hän oli Mollbergin elokuvassa Hietanen. Laineen Tuntemattomasta ei tainnut valitettavasti olla yhtään näyttelijää mukana - olisi nyt joku sivuroolin esittäjä (kaikki tärkeiden roolien esittäjät ovat jo kuolleet) voinut tehdä cameon vaikka karjalaisena starikkana.
Hauhiaa esitti teinitähti Robin, joka on allekirjoittaneen papereissa hyvin arvostettu. Nuorella miehellä tuntuu olevan arvot kunnossa ja jalat maassa. Nyt tuli vähän esimakua armeijasta, jonka riveihin mies astuu pikapuoliin kuten suomalaisen miehen kuuluukin. Näyttelijäsuoritusta on vaikea arvioida - Hauhia näytti jäykältä ja jännittyneeltä, mutta niin toisaalta pitikin. Huvitti kun Rokka kuljetti Hauhiaa juoksuhautaa pitkin vartioon. Veikkaan että Louhimies oli suunnitellut kohtauksen siten, että Robinia ei oltu harjoitettu kertaakaan aiemmin siihen, opetettu vain vuorosanat. Niinpä hämmennys kasvoilla oli aitoa. Tosin katsomoseurana ollut teini-ikäisosasto valisti jälkeenpäin, että Robinilla on aina sellainen ilme naamalla paitsi laulaessa. Eikä siinä mitään, pärjäähän Clint Eastwoodkin kahdella ilmeellä - hattu päässä ja ilman hattua.
Everstiluutnantti Karjulan roolin veti Janne Virtanen, joka teki Karjulasta psykopaattisen huutajan. Toisaalta sellainen hän oli romaanissakin. Linnan ongelma kirjailijana oli se, että vaikka hän osasikin tehdä loistavia kansantyyppejä, hänen yläluokkalaisensa olivat stereotyyppisiä karikatyyreja. Karjulan kohtalo oli elokuvassa romaanista poikkeava. Kirjassa Rokka pelastaa pahoin haavoittuneen Karjulan lääkintämiesten auttamaksi ja ainakin itselläni on aina ollut se käsitys, että hänen täytyy kuolla haavoihinsa. Elokuvassa hän jää pahoin haavoittuneena lojumaan keskelle tietä tankkien tullessa ja annetaan ymmärtää tankkien ajavan hänen ylitseen.
Sivurooleista jää kokonaan puuttumaan mehukas - vai pitäisikö sanoa saita - talousalikersantti Mäkilä, vaikka hän trailerissa vilahtaakin. Voi olla että näkyy elokuvassakin jossain taustalla, mutta hänen parhaat kohtauksensa on leikattu pois. Samoin lähes kokonaan puuttuu Salo, jolla taisi olla vain yksi repliikki kiljunjuontikohtauksessa. Hänen kohtalonsa ilmahyökkäyksessä kuitataan lyhyesti, taustalta kuuluu vain ääni "Salo haavoittui" tai jotain sinnepäin.

Käsikirjoituksessa oli tehty Linnan tekstiin joitakin muutoksia ja lisäyksiä. Osaksi nämä olivat tilanteen pakottamia, kuten murteiden lieventäminen. Joissakin tapauksissa on varmasti mietitty, pitääkö ikonista kohtausta muuttaa nykyajan vaatimusten takia vai jättää ennalleen. Rokan ollessa majuri Sarastien puhuttelussa mielessä välähti Sarastien vuorosanojen jälkeen, että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Tulee se hetki, jossa Rokan repliikki oli 1950-luvulla ehkä kirjan huvittavin kohtaus. Mutta 2010-luvun ihmiseltä se menee täysin ohi. Onko se muutettu? No, ei ollut. Eli Rokka vastaa Sarastien kysymykseen mitä hän oikein on miehiään: ”Entinen maanviljelijä Kannakselt. Nykyinen Tikkakosken mannekiini.” Täpötäysi elokuvateatteri ei hörähtänytkään, mitä kyllä kummastelin. En sitä, että ”Tikkakosken mannekiini” meni nykynuorisolta ja kolmikymppisiltä ohi. Eivät he tiedä välttämättä edes ”mannekiini” sanan merkitystä, tietävät vain supermallit. Saati sitten että tietäisivät Tikkakosken olleen asetehdas. Mutta kummastelin sitä, että edes vanhempi väki ei nauranut. Jälkeenpäin arvelin, että tämä johtui siitä ettei kuluneille vitseille naureta ja kaikki tiesivät, mitä Rokka sanoo seuraavaksi. Toisaalta voi kyllä herkutella ajatuksella, että Rokan repliikki olisi muutettu muotoon: ”Entinen maanviljelijä Kannakselt. Nykyinen konepistoolitehtaan konsultti.” Vitsi olisi varmasti mennyt perille, mutta olisiko muutos ollut liian radikaali?

Kirjan kanssa ristiriidassa olevista kohtauksista onnistunein on Sarastien komentopaikan takaisinvaltaus. Kirjassa sen tekevät Rokka ja Viirilä, mutta elokuvassa Viirilän osuus jää vähemmälle. Rokka määrää Asumaniemen mukaansa, kun kirjassa tätä ei mainita kyseisessä kohdassa lainkaan. Tämä on dramaturgian kannalta oikea ratkaisu, sillä muuten Asumaniemen kehitys "nuoremmaksi Rokaksi" olisi jäänyt auki.
Kelpo lisäys on myös Hietasen ja Veran seksiin asti edennyt suhde. Kirjassa tosin todetaan, että "tytöt eivät päästäneet alkuunkaan mitään lähentely-yrityksiä käyntiin". Tämä versio on toisenlainen ja aivan yhtä hyvä kuin kirjan tarina.
Negatiivinen muutos oli Lehdon kaatumiskohtaus ja Riitaojan osuus siinä. Kirjassa tehdään selväksi, että toiset luulivat Lehdon kaatuneen eivätkä kuulleet kutsuistaan huolimatta mitään. Eivät voineetkaan, sillä Lehto oli tajuton. Elokuvassa Lehto ei menetä tajuaan, tosin jää hieman epäselväksi kuulevatko miehet hänen huutonsa. Riitaoja puolestaan lähtee kirjan tapaan juoksemaan taaksepäin, mutta elokuvassa hän saa konekiväärisuihkun selkäänsä ja kuolee heti. Kirjassa Riitaoja jäi karkuun lähdettyään odottamaan, jolloin toiset ohittivat hänet perääntyessään. Sitten Riitaoja kuuli Lehdon huudot tämän tultua tajuihinsa ja lähti etsimään Lehtoa, jolloin sai kuolettavan osuman. Riitaoja olisi ansainnut edes tämän kunnian elokuvassakin.

Kotirintaman lisäykset puolsivat paikkaansa senkin takia, että Linnan alkuperäinen suunnitelma oli tehdä Tuntemattomasta myös sotilaiden taustoja valottava kirja, mallina Norman Mailerin Alastomat ja kuolleet. Onneksi näin ei käynyt, sillä kirjana Tuntematon on todennäköisesti parempi ilman niitä. Mutta elokuvaan lisäykset sopivat ja oikeimmat valinnat ovat juuri Kariluoto ja Rokka, sillä Koskelan taustatarina on ikonisoitu sekin.
Antti ja Lyyti Rokan avioliitto on suorastaan elokuvan parasta antia. Jo kirjasta tulee lyhyistä maininnoista käsitys siitä, kuinka paljon Rokka vaimoaan arvostaa ja vaikutelma onnellisesta avioliitosta. Paula Vesalan suoritus Lyytinä on hieno (no joo, tähän väliin on pakko todeta se mitä kaikki haluavat tietää ja mistä kohuttiin eli kyllä, saunakohtauksessa näkyvät tissit ja kyllä, ne ovat omassa ikäsarjassaan todella hyvät myös siksi, että ovat ilmeisesti luomut), hän esittää maatilan emäntää topakasti. Kun Antti on rintamalla, ei ole epäilystä etteivätkö hommat hoituisi kolmen, sittemmin neljän lapsen äidiltä. Ja kun Antti on kotona, pariskunnasta huokuu keskinäinen harmonia. Näytetään myös Lyytin tuska ja pelko rintamalla olevasta miehestä. Ja tuskainen toistamiseen evakkoon lähtö, kun lapset paimentavat muutaman lehmän matkaan. Eniten kosketti se, kun Lyyti käski tuskansa peittäen jättää kissan "odottamaan paluuta". Tämä kohtaus kirpaisi sukutaustan takia enemmän kuin mikään muu. Lähelle ylsi elokuvan päätöskohtaus, jossa lumen jo peittäessä maan haavoistaan toipunut Rokka palaa evakkokotiinsa.

Elokuvaa seuratessa alkoi puolivälin paikkeilla hiipiä mieleen ajatus. Elokuvan ainoa miinus oli kompromissien tekeminen, mikä oli tietysti välttämättömyys monestakin syystä. Paljon piti jättää pois. Kun vielä tiesi, että elokuvasta leikataan ulkomaita varten 133-minuuttinen versio eli 47 minuuttia pois, mietti millainen tynkä siitä tulee. Sitten tajusi, että elokuvasta voi helposti leikata muutamia kohtauksia, jotka eivät ulkomaalaiselle katsojalle ole välttämättömiä. Sellaisia, jotka oli kuitenkin pakko ottaa mukaan suomalaiseen versioon, mutta joitakin oli lyhennetty jättämällä repliikkejä pois. Siitä aloin ensi kerran ajatella, että ei hitto, Louhimiehen tarkoitus on tehdä tästä Talvisota-elokuvan tapaan myös TV-sarja, johon kohtaukset voidaan laittaa kokonaisina. Ja lisätä joitakin, kuten kovennetun seisominen. Tämä syventäisi elokuvaa, nyt siihen ei ole mahtunut kaikkea. Esimerkiksi Jalovaara ilmestyy näyttämölle ilman mitään esittelyjä ja selityksiä. Samoin oli selvää, että ei Koskelan torppaa oltu lavastettu niitä kahta muutaman sekunnin kohtausta varten. Materiaalia on paljon enemmän, ajattelin. Tästä saa kuusi tunnin mittaista TV-sarjan jaksoa, kun huomioi että sarjassa tarvitaan alku- ja lopputekstit joka jaksoon. Ajatusta vahvisti se, että laajakankaan reunat näyttivät olevan enimmäkseen tarpeettomat. Kuvakulmat oli suunniteltu valmiiksi siten, että otokset toimivat myös TV-ruudussa. Luulin keksineeni jotain sensaatiomaista, mutta eikö mitä. Wikipedia paljasti, että elokuvasta on todellakin tulossa TV-sarja. Kylläkin neliosainen. Osien pituutta ei kerrottu, mutta kaiken järjen mukaan niiden täytyy olla noin puolitoistatuntisia. Muuten juttu jää pahasti torsoksi. Ylipäätään Tuntematon soveltuisi selvästi paremmin ison budjetin 12-osaiseksi TV-sarjaksi. Siihen saisi koko kirjan ja paljon lisää.

Loppuarvostelu: neljä tähteä viidestä. Se viides jää niukasti saamatta, koska yritettiin saada kolmeen tuntiin mahtumaan liikaa ja jouduttiin tyytymään kompromisseihin. Tärkeimmän haasteensa elokuva selvitti: se on parempi kuin Laineen alkuperäinen. Niin sen toisaalta täytyykin olla, koska aikaa on kulunut ja tekniikka kehittynyt. Laineen aikana jouduttiin odottamaan filmien kehittämistäkin viikkokausia, nyt tuloksen näkee hetkessä ja voi useimmiten uusia, jos on tarvetta. Mutta Louhimiehen versio on oikeasti elokuva siinä missä Laineen versio oli pelkkä romaanin filmatisointi. Ja tämä ei ole aikakausikysymys. Samanlaiseen monumenttiasemaan kuin Laineen elokuva Louhimiehen versio tuskin nousee paremmuudestaan huolimatta, sillä Laineella on kuudenkymmenen vuoden etumatka.
Ja lopulta jäytää vain yksi kysymys: mitä Edwin Laine olisi tehnyt, jos hänellä olisi ollut nykypäivän tekniikka käytettävissään? Oma veikkaukseni on, että sen mitä Louhimies teki nyt.
Sitä en tiedä oliko tämä kohteliaisuus vai ei. Ja jos on, niin Laineelle vai Louhimiehelle?

Pakko mahtua kun on vihitty

Pikku-Kalle kysyi isältään:
- Isä, pitääkö paikkansa että joissakin maissa mies ei tunne ollenkaan sitä naista, jonka kanssa hän menee naimisiin?
- Kyllä, poikaseni. Esimerkiksi Suomessa.

Tämän vitsin vei entistä realistisemmalle tasolle Avan uutuusohjelma Ensitreffit alttarilla. Alkujaan tanskalaiseen formaattiin perustuvan ohjelman idea on lyhyesti selitettynä se, että asiantuntijat valitsevat ehdokkaiden joukosta mielestään toisilleen sopivan parin, joka menee sitten ensitapaamisella suoraan naimisiin.

Asiantuntijoina ohjelmassa ovat psyko/seksuaaliterapeutti, folkloristi, psykologi ja pappi. Kuulostaa luonnolliselta, mutta itse olisin lisännyt joukkoon vielä diplomi-insinöörin, mielellään konepuolelta. Loppujen lopuksi kyseessähän on pultti ja mutteri -ongelma. No, puutteistaan huolimatta raati teki kovaa ja huolellista työtä valitessaan kolme mielestään toisilleen parhaiten sopivaa paria.

Ensimmäisessä jaksossa kuvailtiin systeemi, jolla parit valittiin ja tutustuttiin valittuihin. Nämä eivät siis vielä tavanneet toisiaan eivätkä tienneet toisistaan mitään. Ennen ohjelman lähetystä tuli tietysti normaalit ennakkopuffit ja mainoskampanjat. Ei sen takia että näitä olisi kauheasti tarvittu. Mediassa ohjelmaa kauhisteltiin ja tuomittiin, etenkin konservatiiviset tahot. Pidin tätä vähintäänkin kummallisena. Eivätkös konservatiivit nimenomaan ole olleet sitä mieltä, että avioon pitäisi astua? Ilmeisesti jonkinlaista koeaikaa ennen avioliittoa kuitenkin kovasti kannatetaan, jopa konservatiivien keskuudessa.

Toisaalta, kun asiaa ajattelee järjellä, niin ei hitto vie järjestetty avioliitto voi nykysysteemiä huonompi olla. Naiset menevät hormoniensa viemänä ja miehet taas sinne minne viisari osoittaa. Eli käytännössä ottavat sen naisen, joka sattuu huolimaan - paitsi tietysti pelimiehet, jotka hoitelevat naisia minkä ennättävät. Jonka luonnollisena seurauksena betamiehet joutuvat ottamaan sen minkä saavat. Näin ainakin Laasanen ja kumppanit väittävät. Toki teoriasta löytyy lukuisia poikkeuksia, sitä kun testataan lähinnä baaritasolla ja on kuitenkin olemassa melkoinen siivu ihmisiä, jotka eivät baareissa viihdy. Ja elävät oman, usein korkeatasoisen moraalinsa mukaisesti.

Mutta ajatellaanpa nyt sitten järjellä. Normitilanteessa sitä ottaa mitä sattuu saamaan. Nyt asiantuntijoilla on käytössään ilmeisesti kymmenien ihmisten valikoima. Kaikille on tehty isot testipatterit, joten informaatiotakin on. Sitten on kaiveltu esiin sopivimmat yhdistelmät. Toki tästä voidaan aina spekuloida, ovatko käytettävissä olleet mittarit olleet ne sopivimmat, mutta ainakin yritystä on ollut. Kaiken järjen mukaan lopputuloksen pitäisi olla parempi kuin ihmisten omalla valinnalla, koska omaa valintaa sotkevat sellaset pikkuasiat kuin tunne ja puolison pahasti rajoitettu saatavuus. Ainoa miinuspuoli järjestetyssä avioliitossa on se, että ihminen yleensä haluaa tehdä päätöksensä itse. Nyt, kun päätös on tehty hänen puolestaan, voi olla että se on häiritsevä tekijä. Käytönnöllisesti sanottuna: kun valitussa väistämättä esiintyy joitakin puutteita, on helpompaa syyttää muita kuin omaa virhettään, jolloin luovutuskynnys on tietysti matalampi.

Ensimmäisessä jaksossa parit esiteltiin katsojille, mutta ei vielä toisilleen. Katsoimme ohjelmaa yhdessä Sallin kanssa, formaatti kun kuulosti mielenkiintoiselta. Kaikki kuusi päähenkilöä vaikuttivat suhteellisen tasapainoisilta yksilöiltä. Heissä häiritsi kuitenkin se, että iältään nuorinkin oli jo 27-vuotias keski-iän ollessa vähän yli kolmekymmentä. Eikö olisi ollut järkevämpää ottaa aidosti nuoria? Nyt ilmeisesti kaikilla oli jo takana pitkiäkin suhteita, mikä osittain vesitti "kerralla naimisiin" -ideaa. Olisi ollut mukavampaa, jos ainakin yksi pareista olisi lähtenyt ainakin melkein puhtaalta pöydältä, käytännössä kun entiset suhteet tietenkin vaikuttavat aina uusiinkin.
Toinen häiritsevä asia oli valittujen parien ikäero. Se oli pareittain neljä(33 ja 37), kolme (29 ja 32) ja kaksi (27 ja 29) vuotta. Siis suht normaali - paitsi että kahdella vanhemmalla parilla nainen oli se vanhempi. Tässä vaiheessa hälytyskellot soivat. Sanoin Sallille, että tuossa on iso riski. Yksinkertainen tosiasia kun on se, että naiset vanhenevat eri tavalla kuin miehet. Jos nainen on parikin vuotta vanhempi, se kasvattaa ongelmien mahdollisuutta. Toki tunnen onnistuneita pareja, joissa ikäeroa on ollut tuohon suuntaan ja enemmänkin. Mutta tilastollisesti katsoen riskit kasvavat sitä mukaa, mitä vanhempi nainen on mieheen nähden. En tiedä, ottivatko ohjelman asiantuntijat ikäeron suuntaa huomioon pareja valitessaan vai katsoivatko vain, että ikäeroa olisi enintään muutama vuosi.
Henkilöitä tutkaillessa sanoin Sallille:
- Yhteen noista pareista minä en usko. Siihen vanhimpaan.
- Miksi et? Ikäero vai?
- Sekin, mutta se ei ole riittävä syy. Eikä mikään muukaan. Mutta kokonaisuus. Molemmat ovat liian itsellisiä ja tuntuvat hakevan vähän liikaa puolisoltaan. Ei mitään isompaa, mutta pikkuasioiden summa.
- Entäs ne kaksi muuta paria?
- Ne todennäköisesti pärjäävät. Mutta toisessa noista naisista on jotakin, mikä minua häiritsee. En tiedä mitä, mutta se saattaa olla riskitekijä.
Myöhemmin sitten selvisi, mikä oli se asia joka minua oli häirinnyt. Ilmeisesti se ei kuitenkaan vaikuttanut parisuhteeseen ainakaan ratkaisevasti. Pari päivää myöhemmin olin reissussa, kun Salli laittoi tekstarin. Oli sattumalta törmännyt netissä tietoon, ketkä pareista ovat yhä yhdessä ja kysyi, haluanko tietää vai säilyttää jännityksen. Sanoin että anna tulla vain. Kuinka ollakaan, vanhin pari oli jättänyt avioerohakemuksen.

Toisessa jaksossa päädyttiin sitten alttarille. Tai oikeastaan kyseessä oli kaikkien kohdalla siviilivihkiminen Suomenlinnassa. Sulhanen odotti hääväen ympäröimänä. Sivuovi avautui ja morsian astui sisään, jolloin pariskunta näki toisensa ensi kertaa. Nimet paljastuivat vasta henkikirjoittajan kysyessä tahdotaanko sitä vai ei. Tosin ohjelma oli ovelasti leikattu siten, että sukunimi oli "nielaistu" pois ääniraidalta leikkaamalla samalla hetkellä toiseen kuvakulmaan, jolloin ratkaiseva sekunti oli poistettu. Asiaa ei edes huomannut, ellei kiinnittänyt siihen erikseen huomiota. Katsellessaan vihkimistä Salli totesi:
- Minusta on kauhean vahvaa sanoa tuossa vaiheessa "tahdon". Eihän sitä toista edes tunne, niin miten voi vastata kysymykseen noin lujasti.
- No miten sen pitäisi sitten vastata? Eihän se nyt tuossa vaiheessa voi kieltäytyäkään, kun kysytään "tahdotko sinä Maija ottaa tämän Matin aviopuolisoksesi ja rakastaa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin"?
- Eikö se voisi sanoa vaikka että "mie yritän..."
Seuraavat viisi minuuttia ohjelmasta menivätkin sitten minulta enimmäkseen sivu suun, kun purskahtelin vähän väliä nauruun.

Itse hääjuhlat menivät kaikilla ainakin ohjelman kuvauksen mukaan putkeen. Suvut tutustuivat toisiinsa, mikä usein onkin aika samanlaista - harvemmin puolisojen suvut kovin hyvin toisiaan ennen häitä tuntevatkaan. Valitettavan vähän kuvattiin kylläkin tuoreen avioparin ja appivanhempien suhdetta. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä vanhemmat ajattelevat vastaavasta pika-avioliitosta. Ja vanha totuushan on se, että akkamehtään lähtiessä kaikkein tärkein asia on tutustua anoppikokelaaseen. Yli 80 % naisista kun alkaa vanhemmiten muistuttaa äitiään sekä fyysisesti että henkisesti. Niinpä miehen tulee tutustua ehdokkaan äitiin huolella ja esittää itselleen oleellinen kysymys: "Haluanko minä 20-30 vuoden kuluttua olla naimisissa tuollaisen naisen kanssa?" En tiedä, tutkivatko ohjelman asiantuntijat tätä ennen paritusta, mutta epäilen että eivät.

Ohjelman kolmannessa jaksossa pariskunnat lähtivät häämatkalle, yksi pari Roomaan, toinen Pariisiin ja kolmas Lontooseen. Tämä jakso meni melkein täysin harakoille mitäänsanomattomuudessaan. Emme Sallin kanssa jaksaneet keskittyä juurikaan ohjelmaan, vaan meni spekuloinniksi. Analysoitiin pareja ja mietittiin, ketkä pärjäävät ja ketkä eivät.
- Mitä luulet, joko ne on ollu sillai?
- No ei kai sitä nyt ohjelmassa kerrota, hullu mies!
- Miksi ei? Sehän nyt on oleellista.
- Ei ne nyt vielä. Vastahan ne tutustuvat.
- Hei kamaan, eikös ihmisillä ole tapana hypätä sänkyyn suoraan baari-illasta. Ja nuo on sentään naimisissa!
Tätä ei ohjelmassa tosiaan kerrottu. Tosin ainakin yksi pari paljasti, että ainakaan hääyönä - vaikka samassa sängyssä nukuttiinkin - ei vielä jousien kestävyyttä testailtu. Mutta sitten Salli pääsi keskustelussamme oleellisen äärelle.
- Sitä paitsi, onhan se isompikin asia kuin että milloin ne ovat sillai. Kyllähän jotkut harjoittavat seksiä tuntemattomienkin kanssa, mutta suhde on vakava vasta kun tietty raja on ylitetty.
- Jaa mikä raja?
- No pierukynnys.
- Niin joo. Se nyt pitäisi tässä ohjelmassa ainakin kertoa, jos seksistä ei puhutakaan. "Nyt me uskallettiin eka kerran pieraista siten että toinen kuulee. Tämän täytyy olla vakavaa."

(Kirjoittajan huomautus: Tässä välissä oli omakohtainen kertomus siitä, kuinka pierukynnys murskataan kerralla tuhannen päreiksi. Vieläpä siten, että senkin jälkeen päädytään naimisiin. Tämä osio kuitenkin juuttui Ylimmäisen Johtavan Pääinkvisiittorin - joka oli samalla asianosainen - sensuuriin. Valitan tapahtunutta.)

Toistaiseksi viimeisin jakso on neljäs, jossa parit muuttivat yhteen asumaan. Minua häiritsi se, että puhuttiin "viiden viikon koeajasta". Sen jälkeen parit sitten saavat päättää, jatkavatko yhteiseloa vai hakevatko avioeroa. Ajatus tökki pahasti. Jos kerran on naimisiin menty, niin sitten ollaan tosimielellä liikkeellä. Ei siinä mitään koeaikoja enää ole. Jos homma ei kerta kaikkiaan toimi, niin sitten lyödään kantapäät vastakkain ja se siitä. Mutta kun naimisiin on kerran menty, niin sitten ollaan tosissaan. Ei siinä avioliittolupauksessa kysytä, rakastatko. Siinä kysytään, tahdotko rakastaa. Rakastaminen on helppoa silloin kun menee hyvin. Sen tahtominen on aivan eri asia. Rakkaus tulee ja menee, mutta jos avioliitossa ei ole tahtoa, ei ole kohta koko avioliittoakaan.

Ensimmäisen parin jakson jälkeen ohjelman idea on hieman vesittynyt. Uutuudenviehätys "kerralla naimisiin" -konseptista oli ja meni. Loppujen lopuksi kyseessä ei ole muuta kuin laajennettu Napakymppi. Siinähän Kari Salmelainen - hyvä jätkä potenssiin kaksi - paritti herra/neiti X:n yhdelle kolmesta ehdokkaasta ja lähetti nämä yhteiselle lomalle. Oikeastaan ainoat erot Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan ovat siinä, että tässä mennään naimisiin ja muutetaan yhteen kuvausryhmän ollessa koko ajan mukana. Muilta osin tilanne on sama: tuntemattomat yrittävät keskenään.
TosiTV-formaattina ohjelma ei siis tuota alkushokkiarvonsa lisäksi mitään uutta. Niipä sopii odottaa, että kohta keksitään jotain vielä rajumpaa. Miten olisi ohjelma, jossa valitaan sopivat pariskunnat samaan tapaan. Sitten nainen hedelmöitetään miehen lahjoittamalla spermalla. Ensitreffit synnytyssaliin, johon paikalle myös henkikirjoittaja vihkimään. Sitten katsotaan, miten tuoreen perheen arki lähtee rullaamaan. Älkää naurako. Odottakaa viisi vuotta ja ihmetelkää sitten, mitä telkkarista tulee.