Suomalaisen yleisurheilun taso 2019

Kalevan Kisat järjestettiin tänä vuonna Lappeenrannassa. Muualta matkustaneen kisayleisön verenpaine nousi viikonvaihteen aikana arviolta kymmenen pykälää, koska sillä paikkakunnalla eletään vety- ja atomidieetillä. Olisi kiva tietää, kuinka monta päivää ihminen voisi syödä lämpimänä ruokana pelkkää vetyä, joka on maailman paras eväs. Kumpi tulisi ensin, kyllästyminen vai sydäninfarkti? En tiedä, mutta olisin vapaaehtoinen koekaniini jos joku maksaisi sekä ruuat että terveyskuurin kokeen jälkeen.

Vuonna 2011 tein tutkimuksen, jossa vertailin Kalevan Kisojen tasoa kautta aikojen. Perinteiseen tapaan päivitän tilanteen lisäämällä mukaan tämänvuotiset kisat.

Vertailussa suoritetaan laskennalliset "maaottelut" kolmihenkisin joukkuein. Jokaisista Kalevan Kisoista on otettu jokaisesta normaaliin Ruotsi-maaottelun ohjelmaan kuuluvasta lajista (eli kaikki muut paitsi kävelyt ja moniottelut) kolme parasta suomalaista joukkueeseen. Sitten käydään läpi yksitellen ottelut kaikkien muiden vuosien Kalevan Kisojen vastaavaa joukkuetta vastaan. Jokainen laji, niin miehissä kuin naisissakin otetaan mukaan ja lasketaan pisteet Ruotsi-ottelun kaavalla eli 7-5-4-3-2-1 kaikissa niissä lajeissa, jotka ovat olleet molempien verrattavien vuosien KK-ohjelmassa. Tarkemman selvityksen käytetystä metodista ja laskentaohjelmasta voi käydä lukemassa alkuperäisestä tutkimuksesta.

Koska tänä vuonna kyseessä olivat 112. Kalevan Kisat, se tuottaa 111 ottelua jokaiselle "joukkueelle". Tämänvuotiset kisat voittavat näistä otteluista 76 ja häviävät 35. Kaiken kaikkiaan kyseessä olivat historian 36. kovatasoisimmat kisat. 2010-luvulla taso on ollut pääsääntöisesti nousussa, mutta tänä vuonna koettiin vuoden 2017 tapaan notkahdus. Olisivatko urheilijatkin langenneet vetyjen ja atomien pauloihin? No, totta puhuen säätila ei ollut kovin suosiollinen lämpötilojen puolesta muille kuin kestävyyslajeille ja osin navakan tuulen puolesta ei edes niille. Laskenut tulostaso selittyy enimmäkseen tällä, sillä todellisuudessa taso lienee vähintään sama kuin viime vuonna.

2010-luvun kisoista kovatasoisimmat olivat vuoden 2016 kisat yhtä monella voitolla kuin vuoden 2018 kisat, mutta paremmalla pistesaldolla. Tämänvuotiset olivat vuosikymmenen kuudenneksi parhaat.

Kovimmillaan taso on ollut 80- ja 90-luvuilla. Kaikkien aikojen kovimmat kisat ovat olleet 1988 ja 1998, jotka molemmat ottavat 109 voittoa eli häviävät kaksille kisoille. "Ristiinpelaamisen" takia ne ovat kuitenkin taulukon kärjessä, 1988 ensin sijoitettuna koska sen kokonaispiste-ero on parempi. Se myös voittaa näiden vuosien keskinäisen ottelun pistein 348-334.

Tämänvuotiset kisat voittavat kaikki menneet kisat keskinäisissä otteluissa vuoteen 1976 asti, joille ne häviävät. Sen jälkeen tulee muutama voitto ja vuodesta 1980 alkaen pelkkiä tappioita mukaanlukien vuosi 2008. Vuosi 2009 kärsii tappion ja sen jälkeen voitot ja tappiot ovat suunnilleen yhtä yleisiä.

Kun vertaa tämänvuotisia kisoja aiempiin Lappeenrannassa järjestettyihin kisoihin, saldo on seuraava:
1962 kaatuu murskaluvuin 380-214.
1980 tulee tappio 317,5-342,5
1997 taso oli kova, mutta silti tappiolukemat vain 362,5-407,5
2007 tappio on niukka, 382,5-409,5

Viimevuotisten kisojen suhteen tappio on yllättävän selvä, 365,5-426,5. Tarkemmin katsoen tämä johtuu suurelta osin sattumasta. Hyvin monessa lajissa tuloset häviävät vain todella niukasti viimevuotisille, kun taas niukkoja voittoja on todella vähän. Tätä kuvastaa hyvin se, että vuoden 1997 kisat ovat kaikkien aikojen vertailussa sijalla 9 ja vuoden 2007 kisat sijalla 22, silti tappio niille on niukempi kuin vasta sijalla 27 oleville viime vuoden kisoille. Vähän toisenlainen tuuri ja piste-ero olisi ollut niukempi.

"Kehnoa" tasoa moitittaessa on osattava suhteuttaa, että suomalaisen yleisurheilun taso on maailman mittakaavassa kovempi kuin millään muulla edes jollain lailla vakavasti otettavalla lajilla. Hiihto ja jääkiekkoa harjoitetaan vain muutamassa maassa. Minkään globaalin yksilölajin Suomen taso ei yllä edes lähelle yleisurheilua. Globaaleista joukkuelajeista yleisurheilu on tasossa edellä kovasti hehkutettuja lentopalloa ja koripalloa - Suomen yleisurheilumaajoukkue on maailmanlistalla korkeammalla kuin kumpikaan näistä. Jalkapallon tasosta ei kannata puhua edes samana päivänä. Suomen jalkapallomaajoukkue ei edes parhaimmillaan ole ollut yhtä korkealla sijalla Euroopan rankingissa kuin yleisurheilumaajoukkue huonoimmillaan. Yleisurheilussa ainoa asukasluvultaan Suomea pienempi maa, jolle luultavasti häviäisimme maaottelussa, on Jamaika - tosin Norja hengittää jo niskaan. Kun suhteuttaa väkilukuun (suomalaisia on vähemmän kuin yksi tuhannesta ihmisestä), meidän pitäisi saada MM- tai olympiamitali keskimäärin joka kahdeksansista kisoista. EM-tasolle suhteutettuna lukema on hieman alle yksi mitali per kisat.


Tällä kertaa en valitettavasti ehtinyt tehdä ennakkokatsausta kisojen kestävyysjuoksuihin. Piti tehdä, mutta force majeure iski päälle enkä viitsinyt sitten tehdä hätäistä hutaisua. Jos jotain tekee, niin tekee sitten kunnolla. Pientä analyysinpoikasta kuitenkin heittelen.

Miesten kasisatasen uskoin olevan Joonas Rinteen heiniä. Loppusuoran alkuun asti niin näyttikin, mutta leuka loksahti Markus Teijulan kiriessä voittoon. Tämä siitä huolimatta, että edellisen vuoden tuplamestari oli sössinyt itsensä ulos finaalista 400 metrin alkuerissä. Samalla uskoni häneen romahti, sillä lajin taso on tunnetusti umpisurkea ja mies jää silti finaalista! Lopulta Rinne joutui taipumaan peräti pronssille.

1500 metriä oli ilmeisesti väsyttänyt Rinteen, vaikka ei olisi pitänyt. Ennen kisaa totesin, että ainoa mahdollisuus siihen että Rinne ei voita, on riittävän hidas juoksu, mies pussissa viimeisen kierroksen alkaessa ja jonkun hirmuinen spurtti riittävän pitkään keulaan siinä vaiheessa. Kaksi kolmesta toteutui mutta se ei riittänyt.

Vitosella mentiin tasaisesti seitsemän miehen voimin lähes loppuun asti. Vasta pari kilometriä ennen maalia totesin, että Siikaluoma vie tämän, koska hän näytti tuoreimmalta koko porukasta.

Kymppi järjestettiin ainoana finaalina torstaina, jolloin yleisöllä oli vapaa pääsy. Erinomainen ratkaisu, sillä kyseessä oli varmaan viihdyttävin SM-kymppi vuosikymmeniin. Tulostaso ei päätä huimannut, mutta irtiottoa yritti vuoroin yksi sun toinenkin ja kärkipaikka vaihtui muutenkin. Odotetusti Saleva korjasi kuitenkin lopussa potin.

Esteissä Raitanen tyytyi ottamaan mestaruuden. Tämä onnistui yllättävänkin helposti, sillä periaatteessa alle yhdeksän minuutin miehet jäivät nyt sen päälle. En kellottanut, mutta vaikutti siltä että viimeisellä kilometrillä Raitanen kokeili vähän miltä vauhdinlisäys tuntuu, mutta löysäsi sitten lopussa tahallaan.

Naisten kasilla Sara Kuivisto otti omansa. Kaikki toimittajat tuntuvat hehkuttavan sitä, että on vain ajan kysymys milloin SE kaatuu. Ei muuten ole. Nopeus ei yksinkertaisesti riitä. Melkein kymmenen vuotta sitten tekemieni laskelmien mukaan Suomen tasolla vaadittava kerroin on 0,4493 ja maailmantasolla vastaava kerroin on 0,4617. Ensimmäinen antaa 800 metrin SE-aikaan vaadittavaksi 400 metrin tulokseksi 54,18 ja jälkimmäinen 55,67. Sara Kuiviston 400 metrin ennätys on 55,26. Periaatteessa siinä ja siinä, mutta en usko sen riittävän. Noin keskimäärin 800 metrin SE-aikaan yltävän urheilijan 400 metrin ennätyksen pitäisi Suomen tilastoista laskien olla 53,75 ja maailman tilastoista laskien 54,59. Kuiviston nopeusominaisuudet ovat melko varmasti riittämättömät SE:n rikkomiseen.

Naisten tonnivitosta katselin monttu auki. Sara Kuivisto oli koko kesän juossut syvältä vääntäen. Nyt oli ensi kerran juoksemisen makua. Silti en uskonut silmiäni, kun viimeisellä parillasadalla metrillä Kristiina Mäellä ei ollut mitään millä vastata Saran kiriin.

Vitosella oli varsinainen poisjääntien kavalkadi. Olisi kiva tietää, kuinka moni olisi jättänyt perumisen tekemättä jos olisi tiennyt muidenkin jäävän pois. Mestaruus, mitalit ja pistesijat olivat alennusmyynnissä. Kupletin juoni oli varsin selvä: Skräddar vetää ja katsotaan, pysyykö Moona Korkealaakso kyydissä. Jos on mukana vielä 500 m ennen maalia, Skräddarilla ei ole mitään mahdollisuuksia. Oli mukana ja se siitä. Pronssin otti uusi tulokas Jenni Moskari, josta saattaa vielä tulla maaottelutason juoksija, ehkä enemmänkin. Korkealaaksolla puolestaan on tulevaisuutta, kunhan saa lisää pohjaa ja ylläpitää nopeuttaan.

Kymppi oli tuskallista katsottavaa. Totesin että jos kärkikolmikosta kukaan ymmärtäisi taktisesta juoksemisesta edes hitusen, voittaja olisi selvillä - no, Skräddarin kohdalla ehkä pienellä varauksella sillä hänen suorituskykynsä ei välttämättä olisi kuitenkaan riittänyt. Mutta Johanna Peiponen ja Alisa Vainio juoksivat kuin mitkäkin Duracell-puput niin kauan kuin paristot riittivät uhraamatta ajatustakaan taktiikalle. Vainio olisi voittanut kisan, jos olisi roikkunut Peiposen peesissä tai ymmärtänyt kaksi kierrosta ennen maalia ajaa tämän kiinni ja katkaista henkisen selkärangan. Peiponen puolestaan olisi voinut tämän - mitä ei sitten kuitenkaan tapahtunut - estää ottamalla vähän räväkämmän kierroksen pari kilometriä ennen maalia ja kasvattamalla etumatkan riittävän suureksi. Tai sitten löysäämällä, päästämällä Alisan hetkeksi kantaan ja nitistämällä sitten pitkällä kirillä. Toisaalta jos hän tunsi Vainion, niin tiesi nämä konstit tarpeettomiksi. Uskon kuitenkin kyseessä olleen sattuman eikä suunnitellun taktiikan. Skräddar puolestaan jäi jo monta kierrosta ennen loppua kärkikaksikosta - mutta pysyi kolmenkymmenen metrin päässä kuin liimattuna. Olisiko peesi ollut mitään?
Media puolestaan hehkutti Annemari Kiekaran (ex-Sandell) paluuta. Naisen SE, josta Johanna Peiponen pääsi vain parin sekunnin päähän muutama vuosi sitten, on sentään jo 23 vuoden takaa ja nyt comeback 42-vuotiaana kuudennella sijalla. Huvittavaa asiassa on se, että mediassa ei kiinnitetty mitään huomiota siihen, että neljänneksi tullut Laura Manninen on jo 46-vuotias. Mutta eipähän naisen ikään tarvitse kiinnittääkään huomiota. Ja ennen kuin motkotetaan että surkea taso kun noin vanhat pärjäävät, muistutetaan että kestävyysjuoksussa saattaa pärjätä iäkkäämpänäkin. Ääriesimerkki on 47-vuotiaana maratonin EM-hopeaa 1946 ottanut Väinö Muinonen. Ja ennen kuin motkotetaan että kyllähän sitä ennen urheilun tason nousua, niin muistutetaan että Jekaterina Podkopajeva voitti 1500 metrin MM-kultaa sisäradalla 44-vuotiaana 1997 ja Jo Pavey 10000 metrin EM-kultaa 40-vuotiaana 2014.

Jos ihminen on masokisti, hän menee katsomaan naisten kolmentonnin esteitä vesihaudan kohdalle. Ainoastaan Camilla Richardsson ja Janica Rauma osaavat ottaa sen oikein, muut käyttävät sitä kahluualtaana. Ja Camilla itse oli tyytymätön tekniikkaansa, ihan aiheesta sinänsä. Eihän se hyvä ollut, mutta ynnä muut -sakkiin nähden silti ylivertainen. Viimevuotisen loukkaantumisen takia hän ei ole kyennyt kunnolla treenaamaan esteitä vielä kovin kauan ja se näkyy. Camilla kykenee hyvässä seurassa juoksemaan 9.30 -tyylisen ajan, kunhan saa tekniikkansa taas kohdilleen. Samaan aikaan ja selvästi parempaankin pitäsi pystyä Oona Kettusen, joka oli tällä kertaa kuudes niukasti alle 11 minuutin ajalla. Mutta kun hän on halunnut leikkiä hiihtäjää muutaman viimeisen vuoden ajan. Onhan se tietysti periaatteessa helpompaa yrittää maailman huipulle lajissa, jota harrastetaan vain muutamassa maassa. Kysykää vaikka Therese Johaugilta, joka olisi saattanut päästä maailman huipun tuntumaan juoksijanakin. Mutta huipun tuntuma juoksussa on toki eri asia kuin olla täysin ylivertainen hiihtäjänä.

Loppukevennys: Tuttuun tapaan eri yritykset tai yhteisöt "tarjosivat" tietyn lajin. Esimerkiksi Savitaipaleen kunta sponsoroi osuvasti miesten korkeushyppyä, kun mukana oli paikkakunnan edustajana parin vuoden takainen Suomen mestari Jesse Huttunen. Ihan kohdilleen sponsorointi ei kuitenkaan osunut. Paikallinen kauppakeskus Iso Kristiina sponsoroi jotakin lajia, en muista mitä. Paremmin sponsorirahat olisivat osuneet kohdalleen naisten kolmiloikkaan, olihan siellä voittajana todellinen Iso Kristiina eli Mäkelä, 185 cm!