Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Vain sydämenlyönnin päässä

Otsikon lausahdusta käytetään joskus kuvaamaan Yhdysvaltain varapresidentin asemaa. Presidentin kakkosmies tulee perustuslain mukaan presidentiksi, mikäli presidentti kuolee tai eroaa kesken virkakautensa. Erityisen paljon lausetta viljeltiin kauhunsekaisella äänensävyllä lausuttuna George Bush vanhemman - itsekin entinen varapresidentti – nelivuotisella presidenttikaudella, kun varapresidenttinä oli typeryksenä pidetty Dan Quayle. Muilta osin varapresidentillä on tasan niin paljon valtaa kuin presidentti hänelle suo eli yleensä ei yhtään. Asian ilmaisi osuvimmin kahdeksan vuotta Franklin D. Rooseveltin varapresidenttinä istunut John Nance Garner: ”Varapresidenttinä oleminen ei vastaa arvoltaan edes sangollista lämmintä kusta.
Erikoista kyllä, varapresidentin poliittista asemaa lienevät eniten vahvistaneet kaksi kiistanalaista hahmoa. William McKinleyn varapresidenttinä toiminut Garret Hobart oli presidentin läheisin työtoveri toisin kuin monet aiemmat, presidentin kanssa jäykissä väleissä olleet varapresidentit. Hobartin kausi jäi kuitenkin vain kahden ja puolen vuoden mittaiseksi hänen ennenaikaisen kuolemansa takia. Toinen varapresidentin asemaa vahvistanut mies oli Eisenhowerin varapresidentti Richard Nixon, joka kahdeksanvuotisen kautensa aikana hoiti paljon valtion asioita Eisenhowerin keskittyessä golfinpeluuseen.

Olen aiemmin kirjoittanut viikkojutut USA:n presidenttien erikoisuuksista, heidän kotitaustoistaan, lastensa kohtaloista sekä heidän vaimoistaan, joten on vähintäänkin aiheellista paneutua myös heidän kakkosmiehiinsä. Nimenomaan miehiin, sillä naisia ei vielä ole varapresidentteinä – eikä presidentteinäkään – ollut. Lähimmäs ovat päässeet Geraldine Ferraro ja
Sarah Palin, jotka olivat hävinneen pääehdokkaan vaalikumppaneita 1984 ja 2008.

Varapresidentti nimitettiin alun perin tavalla, jota pidetään Yhdysvaltojen perustuslain suurimpana virheenä; varapresidentiksi tuli presidentinvaalissa toiseksi eniten ääniä saanut henkilö. Lain laatijoiden puolustukseksi on sanottava, että tuohon maailmanaikaan ei demokratiassa väistämättä esiintyvästä vastakkainasettelusta ollut riittävästi kokemusta. Toisaalta on hauskaa kuvitella John McCainia Barack Obaman varapresidenttinä. Lakia muutettiin 1804.

Toinen porsaanreikä lakiin jäi vuoteen 1967 asti. Siihen asti voimassa olleen lain mukaan varapresidentin vakanssin jäätyä tyhjäksi ei uutta varapresidenttiä valittu ennen kuin seuraavissa vaaleissa. On kummallista, että tämä pykälä muutettiin vasta lähes 200 vuotta myöhemmin, vaikka tällaisia tapauksia oli siihen mennessä sattunut jo kuusitoista. Seitsemän kertaa varapresidentti oli kuollut kesken toimikautensa, kahdeksan kertaa noussut presidentiksi ja kerran eronnut tehtävästään. Pykälää muutettiin nimenomaan siksi, että presidentin kuoltua tälle olisi aina senkin jälkeen varamies. Ironista on, että pykälän muututtua sitä on jouduttu soveltamaan kahdesti ja kummassakaan tapauksessa presidentti ei ole kuollut. Kerran varapresidentti erosi (Spiro Agnew) ja kerran varapresidentti nousi presidentiksi, koska presidentti erosi. Richard Nixonin jouduttua Watergate-skandaalin takia jättämään tehtävänsä hänen tilalleen tuli Agnewia varapresidenttinä seurannut Gerald Ford, joka on ainoa USA:n presidentti, jota ei ole vaaleilla valittu sen paremmin presidentiksi kuin varapresidentiksikään. Ford valitsi omaksi varapresidentikseen Nelson Rockefellerin, joka on ainoa varapresidentti, jota ei ole valinnut tehtäväänsä kukaan vaaleilla valittu henkilö. Tosin tässä tapauksessa senaatin piti hyväksyä valinta, minkä se pitkin hampain teki.

Kaikkiaan varapresidenttejä on ollut 47. Yksikään henkilö ei ole tehtävästä poistuttuaan siihen enää toistamiseen palannut, joten presidenttien tapaista järjestysnumerosekaannusta ei ole syntynyt. Grover Cleveland oli järjestysnumeroltaan sekä 22. että 24. presidentti.

Nykyään varapresidenteistä on elossa kuusi viimeisintä eli Walter Mondale, George Bush, Dan Quayle, Al Gore, Dick Cheney ja tietysti istuva varapresidentti Joe Biden. Tämä on poikkeuksellisen paljon. Tosin ennätys on yhtä enemmän, Al Goren astuessa virkaansa 1993 elossa oli kuusi entistä varapresidenttiä. Aina siitä lähtien kun toisena varapresidenttinä virkaan astui Thomas Jefferson, on ainakin yksi entinen varapresidentti ollut elossa uuden astuessa virkaan. Edellisen kerran varapresidentit ovat menneet näin vähiin 1921, jolloin Calvin Coolidgen tullessa tehtävään elossa oli vain hänen edeltäjänsä Thomas R. Marshall. Tehokkain edeltäjiensa hautaaja on ollut edellä mainittu Marshall, jonka kahdeksanvuotisen toimikauden aikana kuoli neljä entistä varapresidenttiä.

Jo menehtyneet 41 entistä varapresidenttiä ovat olleet kuollessaan yllättävän nuoria, keskimäärin 71-vuotiaita. Nuorimpana on kuollut Daniel D. Tompkins, joka eli vain 50-vuotiaaksi. Ikäennätys on John Nance Garnerilla, 98 vuotta ja seuraava syntymäpäivä oli vain parin viikon päässä. Lempinimi ”Kaktus-Jack” oli varsin aiheellinen.

Varapresidentit ovat virkaan astuessaan olleet keskimäärin 54-vuotiaita. Nuorin on ollut vasta 36-vuotias John C. Breckinridge. Tämä on niukasti yli karsintarajan, sillä varapresidentin on täytettävä presidenttiyden ehdot, joista yksi on vähintään 35 vuoden ikä. Vanhimpana työt on aloittanut 71-vuotias Alben W. Barkley. Barkley pitää hallussaan myös vanhimman istuvan varapresidentin ennätystä 75 ikävuodella. Virasta poistuessaan varapresidentit ovat olleet keskimäärin 58-vuotiaita, mikä onkin sopivasti 54 + 4. Tosin osa on tietysti ollut lyhyemmän ajan tehtävässään ja jotkut ovat palvelleet kaksikin kautta eli kahdeksan vuotta. Nuorimpana toisiin tehtäviin on siirtynyt niin ikään edellä mainittu Breckinridge, yhden kauden istuttuaan 40-vuotiaana.

Presidentin toimikaudet on rajattu F.D. Rooseveltin jäljiltä kahteen, mutta varapresidenttiyttä ei ole mitenkään rajoitettu. Kuitenkin pisin aika kakkosmiehen tehtävässä on ollut kahdeksan vuotta, johon on yltänyt yhdeksän varapresidenttiä. Tempun teki jo ensimmäinen varapresidentti John Adams. Tarkka virkakauden pituus on vaihdellut, koska virkakauden alku oli 1940-luvulle asti 4.3 ja siitä eteenpäin 20.1. Tämän takia juuri muutoksen aikana varapresidenttinä kaksi kautta olleen John Nance Garnerin virkakausi oli reilua kuukautta lyhyempi, samoin Adamsin virkakausi, koska ensimmäinen varapresidentti astui virkaansa vasta 21.4. Yksi täysi virkakausi kestää neljä vuotta eli 1461 päivää. Tasan yhden kauden ajan on istunut 15 varapresidenttiä. Heistä tosin Thomas Jeffersonin virkakausi oli päivää lyhyempi, koska vuonna 1800 ei ollut karkauspäivää. Ei ollut myöskään vuonna 1900, mutta tuolloin ei ollut myöskään varapresidenttiä Hobartin kuoltua.

Lyhimmän ajan varapresidenttinä on ollut John Tyler, jonka virka-aika jäi vain 31 päivään presidentti William H. Harrisonin kuoltua. Varapresidentin keskimääräinen virka-aika on ollut hieman yli neljä vuotta. Alle vuodella on selvinnyt kahdeksan. Heistä viisi siksi, että presidentti on kuollut, yksi siksi että presidentti erosi ja kaksi kuoli itse. Näistä kahdesta William R. King kuoli vain 45 päivää varapresidentiksi tulonsa jälkeen. Hänen lyhyeksi jäänyt toimikautensa alkoi erikoisissa merkeissä, hän näet vannoi virkavalansa Kuubassa, jossa oli hoitamassa kohtalokkaaksi käynyttä tuberkuloosiaan. Tähän vaadittiin kongressin laatima erikoislaki.

Virassa ollessaan on kuollut seitsemän varapresidenttiä. Heistä yhtäkään ei ole murhattu, joten voidaan päätellä työturvallisuuden olevan huomattavasti paremmassa jamassa kuin presidenteillä, joita on murhattu neljä. Kesken kautensa kuolleista varapresidenteistä George Clinton ja Henry Wilson saivat sydäninfarktin, Elbridge Gerry sairastui tuntemattomaksi jääneeseen tautiin, William R. Kingin kohtaloksi koitui tuberkuloosi, Thomas A. Hendricks kuoli nukkuessaan valiteltuaan sitä ennen huonovointisuutta, Garret Hobart menehtyi sydänsairauteen ja James S. Sherman munuaisvikaan. Toisaalta ne varapresidentit jotka sittemmin pääsivät presidenteiksi, ovat olleet onnekkaita - heistä yksikään ei ole kuollut kesken presidenttikautta. Ainoastaan Richard Nixonin kausi jäi kesken, eikä hänkään päässyt presidentiksi suoraan varapresidentistä, kuten kaikki muut molemmissa tehtävissä palvelleet.

Toimikautensa päätyttyä varapresidentit ovat eläneet keskimäärin reilut 13 vuotta (mukana luvussa ovat myös sekä kesken toimikauden kuolleet että nykyään elävät). Pestistä elossa selvinneistä lyhimmän aikaa sen jälkeen eli Daniel D. Tompkins, vain 99 päivää. Pisimpään on sinnitellyt Walter Mondale, jolla on jo 34 vuotta täynnä. Richard Nixonin nimissä ollut reilu 33 vuotta tuli täyteen viime vuonna. Erikoisin kuolintapa oli Alben W. Barkleylla. 76 vuoden iästään huolimatta hän oli palannut politiikkaan ja tullut valituksi senaattiin. Pitäessään puhetta senaatissa hän sai sydänkohtauksen ja menehtyi.

Varapresidenttiys on ollut kohtuullisen hyvä tapa nousta arvoasteikossa vielä ylemmäs: neljätoista varapresidenttiä on päätynyt presidentiksi. Heistä tosin yhdeksän ilman suoranaista omaa ansiota eli Ford Nixonin erottua ja kahdeksan muuta presidentin kuoltua. Vaalien kautta presidentiksi on päässyt viisi. Istuva varapresidentti on ollut vaaleissa ehdokkaana yhdeksän kertaa ja voittanut neljästi. Viimeisin ehdokas on ollut Al Gore ja viimeisin voittaja George Bush vanhempi. Richard Nixon on ainoa entisen varapresidentin asemasta presidentiksi noussut, hän voitti vaalit kaksi presidenttikautta varapresidenttiyden päättymisen jälkeen. Vaaleissa entiset varapresidentit ovat menestyneet yllättävän heikosti. Niistä yhdeksästä, jotka nousivat presidentiksi edellisen presidentin kuoltua tai erottua, vain neljä voitti seuraavat vaalit eikä yksikään heistä päässyt enää jatkokaudelle. Viidestä muusta vain kaksi valittiin toiselle kaudelle ja heistäkin Nixon erosi. Ainoana entisenä varapresidenttinä kaksi täyttä kautta presidenttinä on istunut Thomas Jefferson. Dramaattisin nousu presidentiksi oli ehkä Lyndon B. Johnsonilla, joka vannoi virkavalansa lentokoneessa uutisen John F. Kennedyn kuolemasta saavuttua. Lähelle presidenttiyttä pääsi myös Thomas R. Marshall. Presidentti Wilson oli vakavasti sairas. Erään sunnuntain jumalanpalvelukseen kuriiri toi Marshallille tiedon Wilsonin kuolemasta. Järkyttynyt Marshall nousi ylös ja ilmoitti uutisen seurakunnalle. Pappi luki rukouksen Wilsonin sielun puolesta ja Marshall vaimoineen poistui kiireen vilkkaa soittaakseen Valkoiseen Taloon - vain huomatakseen, että oli tullut huijatuksi.

Jos varapresidenttinä ja presidenttinä vietetty aika lasketaan yhteen, niin pisimmän yhteisajan näissä töissä on viettänyt Richard Nixon. Ensin kaksi kautta varapresidenttinä, sitten vajaat kuusi vuotta presidenttinä. Kahteentoista vuoteen eli kolmeen kauteen ylsivät myös John Adams, Thomas Jefferson ja George Bush. Heistä Jefferson oli yhden kauden varapresidentti ja kaksi kautta presidentti, muut toisinpäin.

Mikäli varapresidentti ei ole päässyt presidentiksi, poliittinen ura on yleensä päättynyt. Ainoina varapresidenttikautensa jälkeen ministerinä palvelleet ovat ulkoministeri John C. Calhoun ja kauppaministeri Henry A. Wallace. Tosin John C. Breckinridge toimi Konfederaation sotaministerinä lyhyen aikaa sisällissodan loppuvaiheessa. Tämän takia hänellä olikin varapresidenteistä ainutlaatuinen kohtalo: maanpako. Sitä kesti vajaat neljä vuotta, kunnes vuoden 1868 joulukuussa annettu yleisarmahdus vapautti kaikki konfederaation johtajat ja Breckinridge palasi muutamaa kuukautta myöhemmin kotimaahansa. John C. Calhounilla oli myös oma tapansa ilmaista arvostusta varapresidentin virkaa kohtaan; hän irtisanoutui tehtävästä päästäkseen senaattoriksi. Agnewin ohella hän on ainoa tehtävästä eronnut varapresidentti.

Kaksi varapresidenttiä on ollut kahden eri presidentin alaisena. George Clinton oli sekä Jeffersonin että Madisonin varapresidentti, John C. Calhoun puolestaan J. Q. Adamsin ja Jacksonin varapresidentti. Näin ollen presidentti-varapresidentti -parivaljakoita on ollut 49, vaikka varapresidenttejä on ollut vain 47.

Eniten varapresidenttejä oli tietenkin F.D. Rooseveltilla, kolme. Kahden ensimmäisen kauden ajan varalla oli John Nance Garner, joka yritti päästä demokraattien ehdokkaaksi seuraavalle kaudelle. Siinä vaiheessa Roosevelt ei vielä ollut ilmoittanut aikovansa rikkoa Washingtonin kirjoittamatonta sääntöä, jonka mukaan presidentti saisi olla virassaan vain kaksi kautta. Kun hän sitten näin teki, Garner hävisi demokraattien esivaalissa selvästi. Enää Roosevelt ei myös poliittisesti häntä vastustamaan asettunutta Garneria varapresidentiksi kelpuuttanut, vaan valitsi tilalle Henry A. Wallacen. Roosevelt ajautui tämänkin kanssa törmäyskurssille ja valitsi seuraaviin vaaleihin varapresidenttiehdokkaakseen Harry S. Trumanin. Roosevelt kuoli neljännen kautensa kestettyä vain vajaat kolme kuukautta ja Truman nousi presidentiksi. Jos hän olisi kuollut vähän aiemmin, presidentiksi olisi tullut nykyään historian unohtama Wallace. Mielenkiintoinen tilanne olisi syntynyt, jos Roosevelt olisi kuollut vaalien jälkeen, mutta ennen uuden virkakauden alkua. Olisiko silloin presidentiksi tullut varapresidentti Wallace, ehkä vain muutamaksi päiväksi, jonka jälkeen virkaanastujaispäivänä 20. tammikuuta tilalle olisi tullut varapresidentiksi valittu Truman? Vai olisiko Truman noussut suoraan presidentiksi? Vai olisiko jopa pitänyt järjestää uudet vaalit? Ilmeisesti viimeisin vaihtoehto olisi lain nojalla mahdoton, vaikka kuulostaakin järkevimmältä. Jos edellisessä linkissä ollutta tekstiä on uskominen, niin Wallace olisi ollut presidentti virkaanastujaispäivään asti, jolloin olisi ollut Trumanin vuoro.

Asettuessaan ehdokkaaksi seuraavalle kaudelle presidentillä on ollut 20 kertaa mahdollisuus jatkaa saman varapresidentin kanssa. Kymmenen kertaa presidentti on kuitenkin vaihtanut varapresidenttiehdokastaan. Näillä kymmenellä kerralla kahdeksan kertaa hän on voittanut vaalit ja kahdesti hävinnyt. Niillä kymmenellä kerralla, kun presidentti on yrittänyt jatkaa saman varapresidentin kanssa, on käynyt täsmälleen samoin: kahdeksan kertaa on tullut voitto ja kahdesti tappio. Ilmeisesti poliittinen vaisto on ollut yleensä oikeassa siinä, milloin on kannattanut miestä vaihtaa ja milloin pitää. Erikoisin tapahtuma oli vuoden 1824 vaaleissa, jolloin istuvan presidentin J.Q. Adamsin varapresidentti John C. Calhoun loikkasi hänen vastustajansa Andrew Jacksonin varapresidenttiehdokkaaksi – voittoisin seurauksin. Vuoden 1912 vaaleissa Taft yritti jatkaa varapresidenttinsä James S. Shermanin kanssa, mutta Sherman kuoli kesken vaalikamppailun. Taft joutui turvautumaan varamieheen ja hävisi vaalit.

Varapresidentit ovat olleet melko samanikäisiä presidenttiensä kanssa. 49 parivaljakosta 24 on ollut sellaisia, joissa varapresidentti on ollut presidenttiä vanhempi. Eniten presidenttiään vanhempi varapresidentti on ollut nykyinen eli Joe Biden, joka on yli 18 vuotta Barack Obamaa vanhempi. Suurin ikäero on silti ollut toiseen suuntaan, John C. Breckinridge oli yli 29 vuotta James Buchanania nuorempi. Vähiten ikäeroa oli presidentti Lincolnilla varapresidentti Andrew Johnsoniin, Johnson oli 45 päivää vanhempi.

Uuden varapresidentin astuessa virkaansa luulisi, että hän on lähes aina nuorempi kuin edeltäjänsä. Kuitenkin 46 vaihdoksesta 18 kertaa on käynyt siten, että varapresidentti on edeltäjäänsä vanhempi. Suurin harppaus taaksepäin tapahtui jo alkuvuosina, kun Aaron Burr vaihtui yli 16 vuotta vanhempaan George Clintoniin. Toiseen suuntaan suurin ero oli 1953, jolloin kaikkien aikojen vanhin varapresidentti Alben W. Barkley korvautui 35 vuotta nuoremmalla Richard Nixonilla.

Ylivoimaisesti eniten varapresidenttejä on syntynyt New Yorkin osavaltiossa, peräti seitsemän. Tosin viimeisimmästäkin eli Theodore Rooseveltista on kulunut toistasataa vuotta. Ainoana läntisistä osavaltioista on lähtenyt kalifornialainen Richard Nixon.

Yhdysvaltain perustuslain mukaan presidentti on myös asevoimien ylipäällikkö. Siksi olisi hyödyllistä, että myös varamiehellä olisi armeijakokemusta. Kuitenkin siinä missä yli puolet presidenteistä on ollut armeijan palveluksessa ennen presidenttikauttaan, varapresidenttien kohdalla luku jää selvästi pienemmäksi. Lisäksi melkoinen osa niistä varapresidenteistä, jotka olivat armeijassa olleet, on päätynyt myöhemmin presidentiksi. Varapresidenttikautensa (ja presidenttikautensa) jälkeen armeijan palveluksessa on ollut Millard Fillmore, joka sisällissodan aikana komensi kansalliskaartin osastoa selustassa.
Kahden eri armeijan palveluksessa on ollut kaksi varapresidenttiä. George Clinton oli ennen itsenäistymistä brittiarmeijan luutnantti seitsenvuotisessa sodassa ja itsenäisyyssodassa hän sitten taisteli entistä työnantajaansa vastaan. John C. Breckinridge oli liittovaltion armeijan majuri Meksikon sodassa ja sisällissodassa konfederaation kenraalimajuri.
Varsinaista sotakokemusta rintamalta lienee kolmellatoista varapresidentillä. Eniten heitä taisteli toisessa maailmansodassa, neljä. Erikoinen sattuma on, että kolme heistä (Richard Nixon,
Lyndon B. Johnson ja Gerald Ford) olivat sotilasarvoltaan laivaston komentajakapteeneita. Se neljäs toisen maailmansodan kokenut varapresidentti oli Spiro Agnew. Näiden neljän varapresidentin keskellä varapresidenttinä oli Hubert Humphrey, jota joskus syytettiin sodan välttelystä. Syytös oli aiheeton, hän yritti värväytyä toisen maailmansodan aikana laivastoon kahdesti, mutta hylättiin molemmilla kerroilla värisokeuden takia. Seuraavaksi hän yritti armeijaan, mutta siellä havaittiin värisokeuden lisäksi tyrä ja keuhkokalkkeuma.
Sotilasarvoltaan varapresidentit ovat olleet aiemmin järjestään upseereita. Luokkayhteiskunta toimi jopa demokraattisessa maassa. Vasta viime vuosisadalla asiat muuttuivat ja kolmesta viimeisimmästä armeijan palveluksessa olleesta varapresidentistä yksikään ei ole ollut upseeri. Walter Mondale oli alikersantti, Dan Quayle kansalliskaartin kersantti ja Al Gore sotamies. Gore on viimeisin varapresidentti, jolla on sotakokemusta. Hän oli mukana Vietnamin sodassa.

Kahta poikkeusta lukuun ottamatta varapresidentit ovat olleet ainakin kerran naimisissa. Ainoina naimattomina pysyneet ovat toisaalta herättäneet valinnallaan tiettyä huomiota.
Richard Mentor Johnson oli poikamies, mutta herätti pahennusta suhteellaan orjaan. Tosin sehän oli enemmän tai vähemmän maan tapa tuohon aikaan, mutta Johnson kohteli rakastajatartaan Julia Chinniä - joka oli 7/8 -osaa valkoinen - avovaimonaan ja antoi heidän kahdelle lapselleen oman sukunimensä. Avioliitto oli mahdoton, koska rakastajatar oli orja ja laki kielsi tällaisen avioliiton. Chinn kuoli koleraan 1833, neljä vuotta ennen kuin Johnsonista tuli varapresidentti.
William R. King pysyi koko ikänsä naimattomana ja hänen on jälkeenpäin väitetty olleen homoseksuaali. Hurjimmat huhut väittävät, että hänellä oli suhde presidentti James Buchananiin, joka on ainoa poikamiespresidentti. Miehet jakoivat yhteisen asunnon kymmenen vuoden ajan ollessaan nousevia poliitikkoja Washingtonissa.

Kahta vaimoa enempää ei ole ollut yhdelläkään varapresidentillä. Kymmenen on ollut kahdesti naimisissa. Muut yhdeksän olivat leskimiehiä, mutta Nelson Rockefeller erosi ensimmäisestä vaimostaan 32 vuoden avioliiton jälkeen 1962. Vuotta myöhemmin hän meni toistamiseen naimisiin. Uusi vaimo oli niin ikään eronnut ensimmäisestä puolisostaan. Avioeron on kokenut myös Al Gore, joka erosi vaimostaan kymmenisen vuotta varapresidenttikautensa päätyttyä.
Eronneen naisen kanssa on mennyt naimisiin Gerald Ford. Lesken on ottanut ensimmäiseksi puolisokseen Aaron Burr, jonka ensimmäinen vaimo oli miestään kymmenen vuotta vanhempi viiden lapsen leskiäiti. Toisen vaimon kohdalla Burr otti sitten 19 vuotta itseään nuoremman, tosin sulhasmiehellä oli tuolloin ikää jo 77 vuotta ja myös toinen vaimo oli leski. Myös Thomas Jeffersonin vaimo oli leski, jonka ainoa lapsi ensimmäisestä avioliitosta oli kuollut hieman ennen toista avioliittoa. Leskellä oli tosin ikää vain 23 vuotta. Toisessa avioliitossa lesken kanssa menivät naimisiin Millard Fillmore ja Albert W. Barkley.

Ensimmäiseen avioliittoonsa varapresidentit ovat astuneet keskimäärin 26-vuotiaina ja ensimmäiset vaimot ovat olleet keskimäärin 22-vuotiaita. Toiset avioliitot huomioiden miehet ovat olleet keskimäärin 6,5 vuotta vaimojaan vanhempia. Nuorimpana on naimisiin mennyt 18-vuotias Andrew Johnson. Vanhimpana ensimmäisen avioliiton satamaan on purjehtinut tuolloin 41-vuotias Thomas Marshall voittaen kuukaudella Elbridge Gerryn. Aaron Burr solmi toisen avioliittonsa 77-vuotiaana.
Nuorin puoliso oli Andrew Johnsonilla, jonka vaimo Eliza oli naimisiin mennessään vasta 16-vuotias. Vanhin ensimmäinen puoliso on ollut Aaron Burrilla, 36 vuotta. Ensimmäiseen avioliittoonsa menneistä vanhin on ollut Betty Truman, 34 vuotta. Toisista puolisoista iäkkäin on ollut Aaron Burrin tuolloin 58-vuotias vaimo.

Vaimoaan myöhempi syntymävuosi on ollut neljällä varapresidentillä. Kahdeksalla on ollut sama syntymävuosi. Muissa 45 avioliitossa miehen syntymävuosi on ollut varhaisempi kuin vaimolla. Tähän joukkoon kuuluvat kaikki toiset avioliitot. Eniten vaimoaan nuorempi on ollut Aaron Burr, kymmenen vuotta. Suurin ikäero ensimmäiseen vaimoon on ollut Thomas R. Marshallilla, 19 vuotta. Vuosina mitattuna saman verran ikäeroa oli myös Elbridge Kerryllä. Kaikkein suurin ikäero on ollut Alben W. Barkleylla toisessa avioliitossaan, 34 vuotta.

Leskeksi on jäänyt 18 varapresidenttiä, heistä Levi B. Morton kahdesti. Neljätoista varapresidenttiä oli jäänyt leskeksi ennen varapresidentiksi tuloaan. Yksikään ei ole jäänyt leskeksi kautensa aikana. William A. Wheelerin vaimo kuoli vain kolme kuukautta ennen varapresidenttikauden alkua. Myös hänen seuraajansa ja edeltäjänsä vaimot olivat kuolleet vain parin vuoden sisällä ennen varapresidenttiyttä. Pisimpään leskenä eli Martin Van Buren, 43 vuotta. Levi P. Morton tosin kuoli 49 vuotta vaimonsa jälkeen, mutta hän oli mennyt uusiin naimisiin. Hubert Humphreyn kuoltua hänen vaimonsa Muriel nimitettiin senaattoriksi miehensä tilalle. Joe Bidenin ensimmäinen vaimo ja vuoden ikäinen tytär menehtyivät auto-onnettomuudessa juuri 30 vuotta täyttäneen Bidenin tultua valituksi senaattiin. Heidän kaksi poikaansa loukkaantuivat vakavasti, mutta toipuivat täysin.

Varapresidenttien vaimoista nuorimpana on kuollut Theodore Rooseveltin vasta 23-vuotias ensimmäinen vaimo, vanhimmaksi on elänyt 97-vuotiaana kuollut Betty Truman. Pisin leskeys oli Garrett Hobartin vaimolla, 42 vuotta.

Edellisen kerran varapresidentti on ollut ilman vaimoa 1933, jolloin tehtävää hoiti leskimies Charles Curtis.

John C. Calhounin vaimo oli hänen serkkunsa tytär. Suvusta - tosin mutkan kautta - nai myös Hannibal Hamlin. Hän oli jäänyt leskeksi ja meni seuraavana vuonna naimisiin ensimmäisen vaimonsa 20 vuotta nuoremman sisarpuolen kanssa. Ensimmäisestä avioliitosta oli neljä ja toisesta kaksi lasta. Eri avioliittojen lapset olivat siis isänsä puolelta sisaruksia ja äitiensä puolelta serkuksia!
John Nance Garnerin vaimo Mariette Rheiner oli koulutukseltaan lakimies ja pyrki nuorena vaaleilla valituksi tuomariksi, mutta hävisi äänestyksessä viranhaltijalle (Teksasissa naisilla ei vielä tuolloin ollut äänioikeutta.) Kaksi vuotta myöhemmin hän meni naimisiin kilpakumppaninsa eli tulevan varapresidentin kanssa. Harvassa avioliitossa on vaimolle näytetty kaapin paikka yhtä tehokkaasti etukäteen.

Varapresidenteillä on ollut keskimäärin 4,06 virallista lasta. Aviottomia lapsia on ollut useita. Pisimmälle lapsista on päässyt John Adamsin poika: John Quincy Adamsista tuli presidentti kuten isästään, mutta ei varapresidenttiä.

Thomas A. Hendricks on ainoa ”pelkkä” varapresidentti, jonka kuva on ollut USA:n dollarissa.

Aaron Burr surmasi varapresidenttinä ollessaan kaksintaistelussa valtiovarainministeri Alexander Hamiltonin.

Daniel D. Tompkins oli alkoholisti, joka joskus esiintyi senaatissakin räkäkännissä. Myös Thomas R. Marshall ryyppäsi rajusti nuoruudenkihlattunsa kuoltua, mutta raitistui ennen varapresidenttiyttään.

John C. Calhoun lienee ensimmäinen varapresidentti, josta on olemassa valokuva.

Henry Wilson oli alkuperäiseltä nimeltään Jeremiah Jones Colbath. Hän inhosi tätä nimeä ja vaihtoi sen tultuaan aikuiseksi.

John Morton eli 96-vuotiaaksi ja ennen häntä ehti kuolla viisi häntä seurannutta varapresidenttiä.

Adlai Stevensonin samanniminen pojanpoika oli presidenttiehdokkaana 1952 ja 1956 häviten molemmilla kerroilla Eisenhowerille.

Charles G. Dawes oli itseoppinut pianisti ja säveltäjä, jonka tunnetuin teos oli Melody in A major, joka sovitettiin kauan myöhemmin popkappaleeksi All in the Game. Kappale oli listaykkönen 1958 Tommy Edwardsin laulamana ja siitä on sittemmin tehty useita cover-versioita. Se on myös ainoa listaykkönen, jonka on säveltänyt nobelisti - Dawes sai Nobelin rauhanpalkinnon 1925.

Elbridge Gerry on saanut nimensä historiaan järjesteltyään Massachusettsin kuvernöörinä ollessaan vaalipiirejä uudelleen oman puolueensa edun mukaisesti. Gerrymandering tarkoittaa vaalipiirien rajojen muokkaamista vaaliteknisesti haluttuun tulokseen pääsemiseksi.

Varapresidentit ovat joskus painuneet pahasti unohduksiin. Esimerkiksi varhaista varapresidenttiä George M. Dallasia tuskin nykypäivänä enää muistettaisiin, ellei hänen mukaansa olisi nimetty Dallasin kaupunkia. Samanlainen mutta vähemmän hyvä syy on muistaa Charles W. Fairbanks, hänen mukaansa on nimetty Alaskan pääkaupunki. Yhtenä vähäpätöisimmistä varapresidenteistä pidettiin Chester A. Arthuria - mutta presidentti Garfield murhattiin ja Arthurista tuli yllätyspresidentti vain muutaman kuukauden varapresidenttiyden jälkeen. Tämän kauden päätyttyä edes hänen oma puolueensa ei asettanut häntä ehdokkaaksi jatkokaudelle. Ainoa varapresidentti, jota tässä kirjoituksessa ei ole vielä mainittu, on Schuyler Colfax. Hänen ainoa mainittava erikoisuutensa on se, että hän on toiminut sekä edustajainhuoneen puhemiehenä että varapresidenttinä - mutta niin on sittemmin myös John Nance Gardner.

3 kommenttia:

Vasarahammer kirjoitti...

Varapresidentti Spiro Agnewista kerrottiin aikanaan vitsiä, kuinka Agnewin kirjasto paloi ja toinen kirjoista oli vielä värittämättä.

Samaa vitsiä käytettiin myöhemmin Dan Quaylen pilkkaamiseen. Quaylea pilkattiin varsinaisen internetin edeltäjässä eli Usenetin news-palvelussa hyvinkin taajaan.

Huhutaan myös, että yksi syy, miksi kongressin republikaanit eivät ole haastaneet Barack Obamaa oikeuteen, on varapresidentti Joe Biden, joka ei hänkään ole tullut tunnetuksi älyn jättiläisenä.

Jaska Brown kirjoitti...

Quaylen sammakoista julkaistiin neljännesvuosittain jopa erillistä lehteä nimeltään Quayle Quarterly. Lehti lakkasi ilmestymästä, kun Bush-Quayle -tandem hävisi Clinton-Gorelle. Päätoimittaja totesi tuolloin: "Se, mikä on hyväksi kansakunnalle, ei välttämättä ole hyväksi satiirikoille."

Vasarahammer kirjoitti...

Varapresidenttikauden jälkeen Al Gore on kunnostautunut ilmastonmuutoksesta varoittajana.

Tätäkin on parodioitu South Park -televisiosarjassa:

http://en.wikipedia.org/wiki/ManBearPig

Eli kyllä vähän jäykästi esiintyvästä Gorestakin saa parodiaa aikaiseksi.