Edellisen vaiheen syndrooma

Kaksi pientä lasta komennetaan hammaspesulle periaatteella ensin ehtivää palvellaan ensin. Molemmat haluavat istua suljetun WC-pytyn kannella harjattaessa. Tällä kertaa käy niin, että vanhempi ehtii ensin ja kiipeää pytynkannelle. Nuorempi tulee hetken kuluttua ja aloittaa mekkalan.

”Minä istun kannellaaaaaaa! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että kohta on sinun vuorosi. Haluatko avata hammastahnatuubin? Samalla aikuinen antaa pienemmälle lapselle tuubin kouraan avattavaksi. ”Minä istun kannellaaaaaaa! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen puolen minuutin päästä toteaa, että et siis avaa tuubia? Okei, minä avaan. Ottaa tuubin pois, avaa sen ja annostelee tahnan harjoihin.

Tässä vaiheessa unohtuu murhe kannella istumisesta. ”Minä avaan tuubin! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että sinulla oli mahdollisuus avata tuubi. Kun et avannut, niin minä avasin. ”Minä avaan tuubin! WÄÄÄ!” Sillä aikaa aikuinen harjaa toisen lapsen hampaat ja yrittää olla zen. Vanhempi lapsi poistuu paikalta homman tultua hoidetuksi. Aikuinen kysyy nuoremmalta, kiipeätkö itse pytyn kannelle. ”Minä avaan tuubin! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen toteaa, että et siis kiipeä ja nostaa lapsen kannelle.

Jolloin unohtuu murhe tuubin avaamisesta. ”Minä kiipeän itse kannelle! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että sinulla oli mahdollisuus etkä sitä käyttänyt, nyt istut siinä etkä vänkää pois. Harjaatko itse? ”Minä kiipeän kannelle! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen toteaa että et muuten kiipeä koska olet jo siinä ja alkaa harjata hampaita. ”Minäblubblub kiipblubeän itseblubblub kanblubnelle! BLUBBLUBWÄÄÄ!” Lopulta hampaat saadaan harjattua, aikuinen ottaa harjan pois ja tarjoaa hammasmukia.

Samalla unohtuu murhe kannelle kiipeämisestä. ”Minä harjaan itse! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että nyt on jo harjattu, myöhäistä. Otatko itse kulauksen hammasmukista? ”Minä harjaan itse! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen toteaa, että harjattu jo ja antaa hammasmukista vettä. ”MinäGLUB harGLUBjaanKRÖHKRÖH itsePRUUT! WÄÄÄ!” Jolloin aikuinen ottaa hammasmukin jonkin verran aiempaa kosteammalta lapselta pois ja kysyy, menetkö itse potalle.

Nyt unohtuu murhe harjauksesta. ”Minä otan mukin itse! WÄÄÄ!” Johon aikuinen toteaa, että…

Seuraava vaihe potalla käynnin jälkeen on päivävaatteiden riisuminen, sitten vaipan laittaminen ja lopulta univaatteiden pukeminen. Ei tarvinne kertoa, mikä on reaktio minkäkin asian hoitamiseen.

Onneksi tällaisia iltoja ei osu kohdalle kovin usein. Silloin kun osuu, kutsun lapsen menettelytapaa edellisen vaiheen syndroomaksi.

Edellisen vaiheen syndroomassa kyse on siitä, että lapsi ei ole saanut tahtoaan läpi jossakin asiassa ja jää siihen jumiin. Tällöin hän ei ota vastaan informaatiota seuraavasta asiasta, vaan jää jankkaamaan vanhaa, jo ohimennyttä asiaa. Koska uusi informaatio ei mene perille, hän ei kykene toimimaan parhaillaan käsiteltävänä olevassa asiassakaan itselleen mieluisella tavalla. Vasta tämän uuden tilanteen mentyä jo ohi hän tajuaa, että hei, tämäkään homma ei mennyt kuten olisin halunnut. Silloin alkaa jankkaaminen siitä asiasta, jolloin seuraavaa asiaa koskeva informaatio ei mene jakeluun. Ja niin edelleen, kunnes kaikki työlistalla olleet asiat ovatkin tulleet hoidettua periaatteessa lapsen tahdon vastaisella tavalla.

Miksi kierrettä ei sitten katkaista palaamalla edelliseen vaiheeseen? Kun lapsi on nostettu pytynkannelle ja hampaiden harjaus on alkanut, miksi sitä ei keskeytetä ja nosteta lasta alas, jolloin hän saisi itse kiivetä kannelle ja tehdä kuten toivoo?

Siksi, että lapsesta pitää kasvattaa ihminen eikä omaan napaan tuijottava egosentrinen paskiainen.

Kun katsoo muutamien nykyaikuisten – vaikka julkkisten ja poliitikkojen – käytöstä joissakin asioissa, tulee mieleen onkohan tuollekaan ihmiselle koskaan pistetty lapsena kova kovaa vastaan. Katsokaa vaikka vihreiden käyttäytymistä ydinvoima-asiassa. Ensin ei voida myöntää että on oltu väärässä ja sitten motkotetaan vanhoista päätöksistä, kun pitäisi jo katsoa eteenpäin.

Jos lapsena tottuu siihen, että oman tahdon saa aina huutamalla läpi ja edelliseen vaiheeseen voi aina palata, jos se ei mennytkään juuri oman tahdon mukaan, ennuste ei ole hyvä.

Jos lapselle opettaa – joskus kovemmankin koulun kautta – että jossain on aina deadline, jonka jälkeen asia on lyöty lukkoon ja sillä siisti, lapsi oppii harkitsemaan päätöksiään. Ja jos tulee tehtyä väärä päätös, niin nielemään kiukkunsa ja suuntaamaan eteenpäin.

On kovin helppoa antaa lapselle periksi yksittäisessä tilanteessa. Selviää paljon vähemmällä. Mutta kuten aiemminkin olen kirjoittanut, kokonaistyömäärä kasvaa pitkällä tähtäimellä, vaikka lyhyellä tähtäimellä voittaa.

Toimintaperiaate on seuraava:
1. Lapselle on tehtävä selväksi, miten toimitaan.
2. Lapselle on, jos vain mahdollista, annettava vaihtoehtoja.
3. Valinnanmahdollisuus on, mutta jos sitä ei käytä, aikuinen päättää.
4. Valinta-ajalla on deadline, jonka aikuinen tekee selväksi (Kumpi? Nyt päätät, tai isä päättää).
5. Valinnan (teki sen sitten lapsi tai aikuinen) tapahduttua sitä ei enää muuteta, vaan siirrytään eteenpäin.

Jokaiselle lapselle tulee elämänsä aikana Edellisen Vaiheen Syndrooma. Ainakin kaikille omille lapsilleni on tullut. Yleensä syndrooma on pahimmillaan kaksi-kolmevuotiaana ja esiintyy etenkin pukeutumisessa. Järjestyksessä pusero – välihousut – päällyshousut – takki – hattu – rukkaset – kengät. Aina vaatekappaletta N pukiessa on kysytty, puetko itse, jolloin penska huutaa kurkku suorana, että puen vaatekappaleen N-1. Sitten sama toistuu puettaessa vaatekappaletta N+1, jolloin huudetaan että puen vaatekappaleen N itse.

Syndrooman ollessa pahimmillaan aikuisen on koetettava purra hammasta, säilyttää mielenmalttinsa ja ennen muuta olla johdonmukainen. Seuraavalla kerralla on jo helpompaa ja lopulta lapsi oppii kuuntelemaan ja toimimaan fiksusti. Tosin lapsikohtaiset erot ovat suuria. Jotkut oppivat kerrasta, toisten kanssa joutuu taistelemaan useita kertoja. Hauskinta asiassa on se, että vanhemmat lapset opastavat nuorempia tyyliin: mitä nopeammin opit niin sen helpompi sinulle. Kokemuksen syvä rintaääni.