Kasvatusta vastamäessä

Lastenkasvatuksen tavoitteisiin kuuluvat lähtemättömästi mm. seuraavat periaatteet, jotka lapsen olisi aiheellista omaksua:
1. Kun tekee valintoja, on vastattava niiden seurauksista.
2. Kun päätös on tehty, siitä pidetään kiinni. (Ellei ilmene hyvin perusteltuja syitä sen muuttamiseen.)
3. Asiat on hoidettava luvatulla tavalla.
4. Saadakseen jotakin mukavaa sen eteen on oltava valmis työskentelemään.

Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi kasvattajan on työskenneltävä järkähtämättä. Joskus niiden opettamiseksi voi jopa luoda suunnitellun tilanteen.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa mäen päällä olevan kotipihan lähellä on polku alas. Alhaalla on taas jotakin lasta kiinnostavaa, vaikkapa leikkikenttä. Tällöin lapsi vonkuu sinne menoa.

Tällaisen – tai jollain lailla vastaavan – tilanteen voi hyödyntää kasvatuksessa tehokkaasti. Lapsen kanssa käydään vuoropuhelu.

- Itä, mennään tonne.
- Sinne on pitkä matka. Jaksatko kävellä?
- Joo.
- Ihan varmasti? Sitten sinun pitää kävellä mäki takaisin ylös.
- Joo.
- No sitten mennään. Muistat sitten että itse pitää kävellä, isä ei kanna.

Tässä lapsi on tehnyt valinnan. Hän haluaa mennä alas ja hänelle on tehty selväksi valinnan seuraukset. On käveltävä itse.
Toki jokainen vanhempi tietää, miten lapsi todellisuudessa tulee asiaan suhtautumaan. Se ei ole tärkeää. Tärkeää on se, miten vanhempi suhtautuu.

Sitten kävellään mäki alas - joka on helppoa - ja touhutaan leikkipuistossa jonkin aikaa. Lounasaika ja päiväunet lähestyvät. Leikkiminen on ollut hauskaa, mutta kun vihjaisee ruuasta, alkaa tulla kotia ikävä (kuten kaikki tietävät, päiväunista ei kannata muistuttaa). Lähdetään kotia kohti. Pienen tasaisen pätkän jälkeen vastassa on jyrkkä ylämäki. Seuraa viisivaiheinen episodi:

Vaihe 1
- Itä kantaa.
- Ei isä kanna. Muistatko, mehän sovittiin että kävelet itse.
- Itä kantaa.
- Ei isä kanna. Pääsit leikkipuistoon, kun lupasit itse kävellä takaisin. Olet jo niin iso, että jaksat.
- Itä kantaa.
- Ei isä kanna. No tule nyt.

Vaihe 2
Isä menee muutaman askeleen eteenpäin ja lapsi jää polulle seisomaan.
- ITÄ KANTAA!
- Ei isä kanna. Itse pitää kävellä, olet jo niin iso.
- ITÄ KANTAAAAAAA!!!! BYÄÄÄÄ!
Isä palaa takaisin lapsen luo.
- No niin, kävele nyt.
- EI KÄVELE!
- Jaaha. Käveletkö itse vai talutetaanko?

Vaihe 3
- EI KÄVELE!
- No sitten talutetaan.
Isä ottaa lasta kädestä kiinni ja alkaa kävellä. Ote kannattaa napata ranteesta, se on tukevin. Tällöin lapsi kulkee mukana, jostain syystä vieressä kävelevän ihmisen rytmi nappaa mukaansa. Periaatteessa lapsi voisi heittäytyä hervottomaksi, mutta näin ei yleensä tapahdu. Jos tapahtuu, niin itkupotkuraivarinenkin lapsi kulkee kyllä mukana talutettaessa.
- BYÄÄÄ! KÄVELEE ITE!
- No kävele ite.
Isä irrottaa otteensa.

Vaihe 4
Lapsi pysähtyy. Saattaa pitää mekkalaa tai sitten olla hiljaa.
- No tule nyt.
- En tule.
- No sitten talutetaan.
Isä ottaa taas kädestä kiinni. Muutama metri etenemistä.
- BYÄÄÄ! EI OTA KIINNI!
- No sitten kävelet itse.
Isä irrottaa otteensa.

(Vaihe 4 toistetaan n kertaa. Luvun n arvo on riippuvainen ylämäen pituudesta, lapsen iästä, aiemmin tehtyjen harjoitustoistojen määrästä ja luonteen (siis lapsen luonteen) jääräpäisyystekijästä.)

Vaihe 5
Lapsi lopettaa huutamisen. Kävely jatkuu. Voi olla, että ojentaa kätensä isälle vapaaehtoisesti. Tällöin ei tarvitse enää tarttua ranteesta, vaan voi pitää normaaliotteella. Kävellään kotipihaan.
- Oliko kivaa leikkipuistossa?
- Joo.
- Hyvä homma. Sitten mennään sisälle syömään.

(Voi olla ettei vaihetta 5 tule koskaan. Näin käy, mikäli mäki loppuu kesken ennen kuin n tulisi täyteen.)

Ensimmäisellä harjoituskerralla todennäköistä on, että vaihetta 4 joutuu toistamaan niin usein, että kotipiha tulee ennen kuin vaiheeseen 5 päästään. Sitä seuraavilla harjoituskerroilla vaiheeseen 5 päästään aina vain harvemmilla vaiheen 4 toistoilla. Jonakin kauniina päivänä ei tarvitse mennä vaiheeseen 4 ollenkaan – lapsi kävelee itse heti ensimmäisen pakkotalutuksen jälkeen. Mahdollisesti jo sitä seuraavalla kerralla lapsi tekee vaiheessa 2 valinnan: joko kävelee itse tai ojentaa kätensä talutettavaksi. Sitten riittää jo vaihe 1, muistutus siitä että on luvattu kävellä. Ja lopulta harjoitus on saavuttanut konkreettisen tavoitteensa: lapsi kävelee itse ilman mitään huomauttamista.

Aikuisen rooli tässä harjoituksessa on olla johdonmukainen ja turvallinen. Lapsen räyhäämiseen on suhtauduttava zen-tyyliin. Omaa ääntä ei saa korottaa eikä myöskään antaa periksi. Ei pidä uhata, että jäätkö tänne yksin, isä lähtee. Lapsi ei saa kokea hylätyksi tulemisen pelkoa. Aikuisen on vain sanottava, miten asiat hoidetaan. Vaikka lapsi kiljuisi kurkku suorana, on oltava viileän rauhallinen. Tietysti normaalia on, että säälittää – lapsi on pieni ja ylämäki on rankka kävellä. Sitä ajattelee, että annan periksi, otan syliin ja kannan. Mutta niin ei saa tehdä, siitä lapsi oppii väärän viestin: annettua lupausta ei tarvitse pitää ja kiukutellen saa mitä haluaa.
On tietysti tilanteita, jossa lapsi on yksinkertaisesti liian väsynyt ja/tai nälkäinen jaksaakseen. On kuitenkin muistettava nyrkkisääntö: jos jaksaa huutaa, jaksaa kävellä. Vasta sitten, kun huuto lakkaa eikä liikettä ole, niin voi uskoa että nyt on tingittävä lupauksesta pakkotilanteen edessä.

Lyhyellä tähtäimellä vanhemman on helppoa ottaa kiukkuava lapsi syliinsä ja kantaa mäki ylös. Ongelma on siinä, että jos näin tekee, niin lapsen edestä saa lakaista esteitä kaksikymppiseksi asti ja kauemminkin. Pitkällä tähtäimellä on viisaampaa tehdä muutaman kerran hankalasti, jotta lopussa olisi helpompaa. Matemaattisesti asian voisi mallintaa näin: lapsi kävelee itse, 1 työyksikkö. Lapsi kannetaan, 3 työyksikköä. Lapsi kiukuttelee ja kävelee itse, 10 työyksikköä. (Vastaavaa asteikkoa voidaan soveltaa mihin tahansa asiaan. Lapsi hoitaa asian vastuullisesti, 1 yksikkö. Aikuinen hoitaa asian lapsen puolesta, 3 yksikköä. Käydään läpi kiukuttelu, 10 yksikköä.)
Lyhyellä tähtäimellä asian hoitaminen lapsen puolesta voittaa siis kasvatuksen työmäärin 3 – 10.
Ajatellaan, että kiukuttelukertoja on vaikkapa viisi, kunnes lapsi oppii hoitamaan asiat vastuulliseen tapaan. Tällöin joka kerta joutuu tekemään 10 - 3 = 7 yksikköä enemmän työtä kuin tekemällä työn itse. Eli yhteensä seitsemän kertaa viisi, siis 35 työyksikköä. Nämä korvautuvat sillä, että hoitaessaan asiat vastuullisesti lapsi kuluttaa aikuisen resursseja 3 – 1 = 2 yksikköä vähemmän. 35 jaettuna kahdella tarkoittaa sitä, että kiukuttelukerrat korvautuvat 18 kerran jälkeen, jolloin saldo muuttuu positiiviseksi. Ne viisi kiukuttelukertaa eivät ole iso hinta, kun lapsesta vastaa ainakin viisitoista vuotta uhmaiän jälkeen. Varmasti tällaisia tilanteita tulee sinä aikana vastaan enemmän kuin 18 kappaletta.

Harjoituksen konkreettinen tavoite oli siis se, että lasta ei tarvitse jotain kuusivuotiaaksi asti kantaa mäkeä ylös. Todellinen harjoituksen tavoite oli opettaa asioita yleisellä tasolla elämää varten. Tässä harjoituksessa lapsi oppii monta asiaa:
- huutamalla ja kiukkuamalla ei saa tahtoaan läpi
- asiat hoidetaan tavalla, jolla on aiemmin sovittu
- hän on itse halunnut tehdä asian tällä tavalla, nyt on vastattava seurauksista
- hän on pitänyt hauskaa leikkipuistossa, mutta on joutunut työskentelemään sen eteen saamatta ilmaista hupia.

Aikanaan, jos ja kun lapselle tulee oma ymmärrys päähän, hän tajuaa että tämä menettely on kokonaisuuden kannalta paras. Kaikki eivät voi toimia hänen oikkujensa mukaan. Parhaassa tapauksessa hän jopa tajuaa, että epäitsekkyys on pitkällä tähtäimellä itsekkyyttä; ottamalla muut huomioon toisetkin ottavat yleensä hänet huomioon ja kaikilla on paremmin.

Lapset ovat moraalittomia despootteja, jos heidän pillinsä mukaan tanssitaan. Jos taas kuritetaan, lopputuloksena on luonnevikaisia kusipäitä. Kultainen keskitie on vaikea löytää, mutta jotenkin tulee mieleen tarina Stalinin kissasta:

Hitler, Churchill ja Stalin keskustelivat siitä, mikä hallintojärjestelmä on paras. Päätettiin testata kokeilemalla, mikä järjestelmä saa kissan syömään väkevää sinappia.
Churchill aloitti. Hän maanitteli kissaa demokratian parhaiden perinteiden mukaisesti. Kis kis kis, tule syömään, hyvää sinappia. Vaan eihän kissa mitään syönyt, nyrpisteli vain nenäänsä. Churchill totesi, että eipä tainnut vapaaehtoisuus toimia.
Sitten oli Hitlerin vuoro. Hitler otti kissaa niskasta kiinni ja tyrkkäsi naaman sinappikuppiin. Totesi, että sinähän syöt, donnerwetter. Eihän siitä mitään tullut, kissa nosti päänsä, sähisi ja syljeskeli. Hitler tokaisi, että jos ei toiminut vapaaehtoisuus niin ei toimi kyllä pakkokaan, joten ei kissaa saa syömään sinappia millään konstilla.
Stalin oli katsellut yrityksiä itsekseen myhäillen. Kilpakumppanien luovutettua Stalin nousi tuolistaan, käveli sinappikupin luo ja otti aimo annoksen sormeensa. Sitten hän meni kissan luo ja sipaisi sormellaan tämän takapuolta. Kissa istui välittömästi lattialle ja nuoli kirvelevän sinapin pois persuksistaan. A vot, totesi Stalin. Vapaaehtoinen pakko.