Uusinta: Erilaiset olympiasankarit

Lukijalle: Ensi viikolla pyörähtävät käyntiin talviolympialaiset. Nykypäivänä urheilijat ovat enimmäkseen ammattilaisia. Palautellaanpa mieliin, millaista touhu oli vielä pari sukupolvea sitten, jolloin urheilijat joutuivat joko ennen tai jälkeen menestyksensä kokemaan vähän erilaista kohtaloa kuin glamouria:

Noin viikon päästä pyörähtävät käyntiin Lontoon olympialaiset. Nykyaikaisen huippu-urheilun hurjassa myllyssä lähes kaikki kilpailijat ovat päätoimisia urheilijoita. Toki monet opiskelevat siinä sivussa, kuten maratoonari, lääketieteen opiskelija (ja kauppatieteen maisteri) Jussi Utriainen. Harva käy kuitenkaan kokopäivätyössä, yhtenä poikkeuksena esimerkiksi niinikään maratoonari, ruotsinopettaja Leena Puotiniemi. Amatööriaikoina oli toisin. Puhumattakaan ajasta, jolloin huippu-urheilijat tarvittiin toisenlaisille tantereille mittelemään. Näin uusien olympialaisten alla kerrottakoon nykyurheilijoille motivaatioksi kahdenlaiset tarinat. Ensinnäkin kymmenen sellaista sotia edeltäneen ajan olympiasankaria, joiden kohtalona oli sankarihauta. Toiseksi kymmenen sellaista sotia seuranneen ajan olympiasankaria, jotka nousivat rintamalta vaikeiden vaiheiden jälkeen huippu-urheilijoiksi.

Talvi- ja jatkosodassa kaatui vähän yli kolmekymmentä suomalaista olympiaurheilijaa. Tarkka lukumäärä riippuu määritelmästä. Kaatuneiden joukossa oli pari tapausta, jotka olivat olympiajoukkueessa paikan päällä varamiehinä, mutta eivät ottaneet osaa kilpailuihin. Eräs olympiaurheilija taas menehtyi kotirintamalla ilmapommituksessa, toinen puolestaan kuoli sotilaana "suoranaisesti sotaan liittymättömistä syistä", joka yleensä tarkoittaa onnettomuutta tai sairautta. Joka tapauksessa luettelo on liian pitkä tässä yhteydessä tarkasti esiteltäväksi. Siksi seuraavassa on rajoituttu niihin kymmeneen sankarivainajaan, jotka ehtivät urheilu-urallaan saavuttaa olympiamitalin. Harmillista sinänsä, joutui jättämään pois esimerkiksi kuulantyönnön Euroopan ennätysmies Kalle Järvisen, samoin kuin hänen veljensä, kymmenottelun kaksinkertaisen olympiahopeamitalisti Akilles Järvisen, joka menehtyi koelento-onnettomuudessa eikä ollut siksi varsinainen sankarivainaja (kyllä, kyseessä olivat keihäänheiton olympiavoittaja Matti Järvisen veljet). Tai Suomen ensimmäisen uinnin Euroopan mestarin Toivo Reingoldtin. Tai viisiottelun ME- ja pituushypyn SE-miehen, papin, rehtorin ja reservin luutnantin Martti Tolamon, joka haavoittui talvisodan viimeisenä päivänä ja kuoli seuraavana. Tai jopa jääkärikenraalimajuri Einar Vihman, joukkuevoimistelun varamiehen Tukholmasta 1912.

Lista tällä kertaa aakkosjärjestyksessä, koska se on kronologisen järjestyksen ohella ainoa oikeudenmukainen.

Kaatuneet suomalaiset olympiamitalistit, jokaisen sukunimi on linkki hänen tietoihinsa kaatuneiden tietokannassa ja etunimi linkki Wikipedia-artikkeliin:

1. Arantola, Kalle
Suomen hopeajoukkueessa vuoden 1936 talviolympialaisten sotilaspartiohiihdossa oli neljä miestä, joista kolme kaatui sodassa. Se neljäs mies oli Mannerheim-ristin ritari numero 137. Kalle Arantola oli siviiliammatiltaan poliisi ja palveli siksi sotilaspoliisikomppaniassa. Hän kaatui talvisodassa Kuhmon rintamalla 12.2.1940.

2. Huttunen, Olli
Myöskin sotilaspartiohiihdon olympiahopeamitalisti. Haavoittui vakavasti talvisodassa Impilahdessa ja kuoli sotasairaalassa 19.2.1940.

3. Höckert, Gunnar
Berliinin olympialaisten 5000 metrin kultamitalistin ja 3000 metrin ME-miehen urheilu-ura loppui nivelreumaan. Rintamalle reservin vänrikki ja diplomiekonomi sairaudestaan huolimatta kelpasi. Hän kaatui talvisodassa Johanneksen Kinnassaaressa päivää ennen 30-vuotispäiväänsä 11.2.1940.

4. Jalkanen, Kalle
Suomen legendaarisen Garmisch-Partenkirchenin viestihiihtokultajoukkueen ankkuri. Ajoi Norjan etumatkan kiinni, meni johtoon, sylkäisi vahingossa tekohampaansa hankeen, kääntyi hakemaan, jäi toiseksi, ajoi uudestaan Norjan kiinni, paineli ohi ja kultaan. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Kirjasalossa 5.9.1941 Jalkanen astui partioretkellä miinaan silpoen jalkansa, jolloin räjähdyspaine heitti miehen selälleen toisen miinan päälle kohtalokkain seurauksin.

5. Koskela, Lauri
Kaksinkertainen olympiamitalisti kreikkalais-roomalaisessa painissa. Pronssia Los Angelesissa 62-kiloisissa ja kultaa Berliinissä 66-kiloisissa. Kaatui Vuosalmen Äyräpäässä Adolf Ehrnroothin komentaman JR 7:n riveissä 3.8.1944.

6. Marttelin, Martti
Amsterdamin olympialaisten 1928 maratonin pronssimitalisti ja 25 000 metrin kaksinkertainen ME-mies. Jo 42-vuotias ikämies taisteli talvisodan legendaarisella Taipaleenjoella. Helmikuun viimeisenä päivänä komppanianpäällikkö Yrjö Jylhä kumartui vaikeasti haavoittuneen soturin puoleen ja kysyi nimeä. "Marttelin." "Oletteko se olympiajuoksija?" "Kyllä." Siirto JSP:lle onnistui ankaran tykkitulen takia vasta illalla, liian myöhään. Veteraanin elämänlanka katkesi seuraavana päivänä.

7. Noroma, Mauri
Voimistelija sai Los Angelesissa joukkuepronssia, henkilökohtaisessa kilpailussa hän oli parhaimmillaan nojapuilla, neljäs. Samat sijoitukset samoissa lajeissa uusiutuivat neljä vuotta myöhemmin. Noroma oli Karjalan Kannaksella Punnusjoen rintamalla lepovuorossa ja päässyt saunaan, jolloin ilmahyökkäys yllätti. Hän oli ensimmäinen kaatunut suomalainen olympiaedustaja, kaatumispäivä oli 20.12.1939.

8. Remes, Olli
Hopeaa sotilaspartiohiihdossa 1936. MM-kisoissa pronssia 50 km:llä 1934. Rajavartiolaitoksen upseeri nimitettiin luutnanttina Mannerheim-ristin ritariksi numero 10 jo 12.9.1941. Tähän mennessä hän oli ehtinyt haavoittua jatkosodassa jo kolmesti. Vielä kahteen kertaan haavoittunut komppanianpäällikkö kaatui kapteenina vuoden 1942 viimeisenä päivänä tarkka-ampujan luodista.

9. Uosikkinen, Martti
Kaksinkertainen joukkuevoimistelun olympiapronssimitalisti. Yksilölajeissa paras sijoitus neljäs sija hevosella Berliinissä 1936. Voimistelunopettaja, reservin luutnantti Uosikkinen kaatui Kollaalla 9.3.1940. Kun pahoin haavoittunutta miestä lähdettiin viemään ahkiolla JSP:lle, hän huikkasi viimeisiksi sanoikseen sittemmin kuuluisuutta saaneen evästyksen: "Muistakaa, että Kollaa kestää!". Ja rintama kesti sodan loppuun asti, vielä neljä päivää.

10. Wasenius, Birger
Garmisch-Partenkirchenin talvikisoissa pikaluistelija Wasenius saavutti hopeaa 5000 ja 10 000 metrillä sekä pronssia 1500 metrillä. Viimeisissä MM-kisoissa ennen sotaa 1939 hän saavutti luistelijoiden titteleistä arvostetuimman, yhteispisteiden mestaruuden. Vänrikki Wasenius, ammatiltaan ekonomi, kaatui Laatokan Lunkulansaaressa 2.1.1940 suojatessaan joukkueensa vetäytymistä.

Sodan jälkeen palattiin vähitellen urheilukentille. Suomi kokosi menestyksekkäät olympiajoukkueet jo vuosien 1948 ja 1952 kisohin, joskin moni vuosina 1916-1926 syntynyt potentiaalinen menestyjä oli jäänyt kuoleman kentille tai invalidisoitunut. Jotkut jatkoivat vammoistaan huolimatta. Berliinin olympialaisten nyrkkeilyn kultamitalisti Sten Suvio oli menettänyt sodassa vasemman peukalonsa, mutta otteli edelleen ammattilaisena. Moni uuden urheilijasukupolven edustaja ponnisti eteenpäin uskomattoman vaikeista lähtökohdista. Ainakin seitsemän miestä ylsi olympiamitalille, vaikka oli haavoittunut sodassa. Tässä kymmenen sotaveteraanina olympiaedustajaksi päässyttä - tarinoiden erikoisuudesta kertoo jotain se, että edellä mainituista seitsemästä haavoittuneena olympiamitalille yltäneestä tälle listalle on valittu vain kolme.

10. Tauno Kovanen
Syksyllä 1938 armeijan harmaisiin astui ajan mittapuilla iso, yli 180-senttinen ja reilusti 80-kiloinen nuorukainen. Varusmiespalvelus jatkui suoraan YH:lla ja talvisodalla. Välirauhan aikana nuorimies hakeutui poliisin leipiin ja joutui siksi jatkosodassa sotapoliisiksi. Käpykaartilaisten ja partisaanien selustajahdissa oli omat riskinsä ja kerran sotapoliisipartio joutui rajuun tulitaisteluun partisaanien kanssa. Kovasen vieressä räjähti käsikranaatti ja hän sai kehoonsa useita sirpaleita. Osa koteloitui pysyvästi, mutta ne eivät miehen vasta 30-vuotiaana aloittamaa painiuraa haitanneet. Jo 35-vuotiaana ikämiehenä hänet valittiin Helsingin olympialaisiin, joissa palkintona oli pronssimitali raskaassa sarjassa.

9. Urpo Korhonen
Sodan aikana legendaariseen maineeseen nousivat kaukopartiot. 1923 syntynyt Urpo Korhonen oli nuorimpia näihin eliittiryhmiin valittuja. Kovakuntoinen nuori mies hiihti ja marssi vihollisen selustassa kerran jos toisenkin selviten ihmeen kaupalla ilman haavoittumista. Sodan jälkeen hiihtoura käynnistyi hiljakseen ja huipentui Oslon olympialaisten 4 x 10 km viestin kultamitaliin. Myös juoksijana Korhonen oli kansallista kärkeä, vitosen aika 14.42,0 toisi nykypäivänäkin paikan Kalevan Kisoihin. Myöhemmällä iällä hän seurasi kirjailija-isänsä jalanjälkiä ja julkaisi kaukopartioajoiltaan muistemateoksia.

8. Nils Nicklén
Lontoon olympialaisissa Suomea edusti korkeushypyssä Nils Nicklén, joka oli kaksi vuotta aiemmin yltänyt EM-pronssille. Lontoossa tuli epäonnistuminen ja mies jäi ilman tulosta. Sota-aikana Nicklénin tehtävä oli erikoinen; hän toimi marsalkka Mannerheimin sotilaspalvelijana. Toki mies ehti välillä rintamapalvelukseenkin.

7. Teuvo Laukkanen
Sankt Moritzin olympialaisissa 1948 Suomen 4 x 10 km viestihiihtojoukkue ylsi hopealle. Toisen osuuden viestinviejänä oli Teuvo Laukkanen, joka käytännössä varmisti Suomen hopean; Ruotsi karkasi toivottoman kauas, mutta kolmantena ollut Norja jäi entisestään. Henkilökohtaisella 18 km pikamatkalla hän oli kahdeksas. Tämä siitä huolimatta, että talvisodassa silloin 20-vuotias Laukkanen oli haavoittunut jalkaan niin pahasti, että vamma kiusasi koko loppuiän.

6. August Kiuru
Jos oli Suomen toisen osuuden viestinviejänä Sankt Moritzissa talvisodassa jalkaan haavoittunut mies, niin ankkurina oli vastaavasti jatkosodassa kaksi luotia vasemman kätensä läpi saanut August Kiuru, 18 km:n seitsemäs mies. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän oli taas olympiajoukkueessa ja tuloksena oli jälleen viestihopea. MM-kisoissa 1950 viestissä oli tullut kultaa.

5. Adolf Ehrnrooth
Jatkosodan alussa majuri Adolf Ehrnrooth haavoittui vaikeasti ja hänet leikannut nuori lääkäri, tänä kesänä 95-vuotiaana kuollut Rainer Nuutinen kirjoitti leikkauksen jälkeen majurin selviytymisen olevan epätodennäköistä. Toisin kävi, mutta 65 prosentin invaliditeetti oli seurauksena. Sodan myöhemmät vaiheet Ehrnroothin kohdalta ovatkin hyvin tunnettuja: JR 7:n komentaja Siiranmäessä ja Vuosalmella, ylennys everstiksi ja Mannerheim-risti. Sodan jälkeen hän jatkoi ratsastusharrastustaan ja edusti Suomea Lontoon olympialaisten esteratsastuksessa sijoittuen 20:ksi.

4. Viljo Heino
Talvisodassa luoti oli lävistänyt Viljo Heinon vasemman jalan nilkasta lähes puolisääreen asti. Vammasta toivuttuaan pst-kersantti alkoi jatkosodan asemasotavaiheen aikana harjoitella kestävyysjuoksua tosissaan. Vuoden 1943 Kalevan Kisohin hän sai neljän päivän loman rintamalta ja juoksi 10 000 metrin voittoon ajalla 30.17,8 - vajaan puolen minuutin päähän ME-tuloksesta. Suoritusten propaganda-arvo tajuttiin ja Heino sai komennuksen selustaan harjoittelemaan. Kesällä 1944 hän alitti toisena juoksijana kautta aikojen puolen tunnin haamurajan, mutta jäi ME:stä vielä reilut kolme sekuntia. Rajuimpien torjuntataistelujen jo päätyttyä mutta sodan yhä jatkuessa toinen yritys onnistui, tulos 29.35,4 lohkaisi ME:stä peräti 17 sekuntia. Vuoden 1946 10 000 metrin Euroopan mestari oli Lontoon olympialaisissa sairauden heikentämä ja joutui keskeyttämään paraatimatkallaan. Maratonille hän toipui sen verran, että jaksoi maaliin asti yhdentenätoista. Seuraavana vuonna jo 35-vuotias veteraani väläytti vielä kerran ja palautti Tsekkoslovakian nousevan tähden Emil Zatopekin välillä nappaaman 10 000 metrin maailmanennätyksen kuukaudeksi itselleen ennen tsekin vastaiskua. Tämä siitä huolimatta, että Heino oli jäänyt edellisenä talvena leskeksi ja lapsiperheen yksinhuoltajaksi.

3. Keijo Kuusela
Oslon talvikisoissa Keijo Kuusela kipparoi ensi kertaa olympialaisiin osallistuneen Suomen jääkiekkomaajoukkueen kuudenneksi ja samana vuonna Helsingin olympialaisissa hän oli mukana lähinnä jääkiekkoilijoista ja -palloilijoista kootussa Suomen maahockeyjoukkueessa. Keijo Kuusela on yksi niistä harvoista urheilijoista koko maailmassa, jotka ovat osallistuneet olympialaisissa sekä kesä- että talvikisoihin. Tässä joukossa hän lienee ainutlaatuinen, koska kellään muulla tuskin lienee takana sotavankeutta. Kuusela oli hävittäjälentäjä, koneenaan Morane-Saulnier. Hänet ammuttiin alas vihollislinjojen takana. Laskuvarjolla pelastautunut mies piileskeli päiväkausia metsissä ja yritti paeta omille linjoille, mutta sotakoirat vainusivat jäljet ja tie vei vankileirille.

2. Lauri Tamminen
Lauri Tammisen tähtäimenä olivat Helsingin olympialaiset. Laji oli vain epävarma; hän oli kova tekijä sekä nyrkkeilyssä että moukarinheitossa. Toisin kävi, Helsingin kisat 1940 jäivät sattuneista syistä pitämättä ja Tamminen oli talvisodassa joukkueenjohtajana. Jatkosodassa komppanianpäällikkönä ollut mies sai tarkka-ampujan luodin poskipäästä sisään ja takaraivosta ulos. Nyrkkeily loppui ymmärrettävistä syistä siihen, mutta moukarinheitto jatkui. Samoin opiskelu, sittemmin voimistelunopettajaksi valmistuneen miehen metodit olivat rajuja mutta oikeudenmukaisen miehekkäitä, kertoi hänen entinen oppilaansa minulle. Lontoon olympialaisissa Tamminen sijoittui moukarinheitossa viidenneksi, jääden pronssista vain 65 senttiä.

1. Kurt Wires
Ennen sotia Kurt Wires oli nuori, lupaava meloja-suunnistaja. Talvisodassa nuorukainen ei vielä ennättänyt sotatoimiin, koska rauha tuli juuri vastakoulutetun osaston ollessa matkalla rintamalle. Jatkosodassa hän oli aluksi tulenjohtajana ja sitten - kiitos suunnistustaustansa - sissinä. Vihollisen selustassa 11.4.1942 hän sai luodin silmästä sisään ja korvasta ulos. Ensiavun jälkeen hän palasi omin voimin omille linjoille. Sodan jälkeen yksisilmäinen Wires invaliditeetistaan huolimatta ylsi Lontoon olympialaisissa kajakkiyksiköissä hopealle ja Helsingin kisoissa yhdessä Yrjö Hietasen kanssa kahteen kultaan kajakkikaksikoissa.