Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 24. helmikuuta 2018

Uusinta: Kovat jätkät

Lukijalle: Talviolympialaiset on sitten kohta taputeltu. Sen kunniaksi uusitaan juttu, jossa listasin kymmenen eniten arvostamaani suomalaisurheilijaa. Saa nähdä, nouseeko joku nykynimistä vielä joskus samaan kategoriaan:

Pohdiskelin kerran, ketkä ovat ne eniten kunniottamani suomalaisurheilijat. En tarkoita parhaita tai menestyneimpiä, vaan niitä, jotka ansaitsevat kunnoituksen joistain muista syistä. Totesin listasta tulevan ymmärrettävistä syistä melkoisen kestävyysjuoksu- ja yleisurheilupainotteisen. Päätin jäävätä yleisurheilijat ulkopuolelle ja tarkastella vain muita lajeja. Tässä kymmenen kovaa jätkää.

10. Juha Mieto
Miedon sisu on legenda; hiihtää nyt käyttökelvottomilla puusuksilla MM-hopealle 1974. Tai monipuolisuus; Jukolan viestissä hän oli Kurikan Ryhdin perinteinen aloittaja ja tuli kerran vaihtoon ensimmäisenä. Harvemmat ovat myöskään myöhästyneet moukarinheitossa ensimmäiseltä kierrokselta siksi, että sitä ennen piti kilpailla 3000 metrillä. Silloin kun Mietaa harjoitteli, siitä oli oksat pois. Eräs kesäinen viikonloppu 70-luvulla: perjantaina 10 km juoksulenkki, sitten suvijuhlille lentopalloturnaukseen. Lauantaina kolme ottelua turnauksen jatkuessa, sieltä toiselle paikkakunnalle piirin pm-viesteihin juoksemaan 4 x 800 metriä, josta kolmannelle paikkakunnalle suunnistuskilpailuun. Sunnuntai-aamuna lentopalloturnauksen loppuottelu, sieltä taas pm-viesteihin 4 x 1500 metrille. Mutta uran kovin temppu oli ehdottomasti Lake Placidin 15 km. Ei se sadasosan tappio, vaan se miten heti Wassbergin tultua maaliin Mietaa meni paikalle ja onnitteli reilusti voittajaa - samoin kuin oli tehnyt jo kuusi vuotta aiemmin hävittyään muovisuksilla hiihtäneelle Thomas Magnussonille. Ihan kaikkia sanojaan ei sentään Mietaakaan ole pystynyt pitämään. Olin kerran paikalla, kun hän kertoi: "Nuorena aattelin, ettei tästä maailmasta ole kovin moni erkaantunut ilman että olis viinaan tai naisiin koskenu, ja tuumasin jotta minä sen vielä teen. Vaan eipähän tuo sentään ihan täysin onnistunut...

9. Aarne Honkavaara
18-vuotiaana rintamalle jatkosotaan. Sieltä lomalla debyytti jääkiekon SM-sarjassa. Sodan jälkeen moninkertainen pistepörssin voittaja, keskiarvo koko uran ajalta 2,51 maalia/ottelu! Moninkertainen arvokisaedustaja, vaikka ura käytännössä loppuikin loukkaantumiseen Puolassa alle 30-vuotiaana. Sääriluut murskaksi, epäonnistunut leikkaus joka korjattiin vasta lähes 30 vuotta myöhemmin. Siitä huolimatta palasi vielä muutamaksi vuodeksi kentille. Ennen jääkiekkouraa mies ehti voittaa nuorten SM-kultaa seiväshypyssä. Sen jälkeen vuosikausia maajoukkueen valmentajana. Ja päälle päätteeksi valtava määrä lajihistorian parissa työskentelyä, tärkeimpänä kolmekymmentä vuotta yhtäjaksoisesti vuotuisen Jääkiekkokirjan toimittamista - teos oli maailman mittakaavassakin ainutlaatuista jälkeä. Tuulahdus ajalta, jolloin jääkiekkoa saattoi vielä kunnioittaa.

8. Kalevi Häkkinen
Normimies viettää 60-vuotispäiviään saamalla lahjaksi kiikkustuolin ja kävelykepin. Häkä Häkkinen laski vuoren rinnettä alas sukset jalassa 205,011 kilometriä tunnissa. Vuonna 1988 tehty tulos jäi miehen henkilökohtaiseksi ennätykseksi. Maailmanennätystä hän oli parannellut 60- ja 70-luvuilla, mutta ne jäivät lyhytaikaisiksi, koska rikottiin jo samassa kilpailussa. Tuohon aikaan tulokset olivat luokkaa 180 km/h, koska rinteet ja välineet eivät vielä olleet samalla tasolla kuin nykyään. Huimaavinta asiassa oli se, että syöksylaskun Häkkinen oli aloittanut 22-vuotiaana, edustanut Suomea Cortinan olympialaisissa 1956 (23.) ja siirtynyt nopeuslaskijaksi vasta veteraani-iässä, 35-vuotiaana. Uraa kesti 40 vuotta - viimeinen kilpalasku oli Sallan rinteessä 75-vuotiaana. Laskut päättyivät metsätöissä saatuun nilkkavammaan. Häkkisellä on CV:ssään myös yllättävä ansio Suomen maastohiihtomenestyksessä: hän opetti suomalaishiihtäjille oikean laskuasennon ja mittaukset osoittivat heidän voittaneen sen ansiosta joissakin laskuissa sekuntikaupalla muita. Ratkaiseva etu monen arvokisamitalin kohdalla.

7. Jari Litmanen
Kuningas ei ole tällä listalla siksi että saavutti enemmän ja pääsi pidemmälle kuin yksikään suomalaisjalkapalloilija koskaan. Ei myöskään siksi, että harjoitteli nuoresta lähtien kuin urheilija eikä palloilija. Tai samasta monipuolisuussyystä kuin jotkut toiset - Litti kävi Hollannissa kerran luistimilla ja hänelle tarjottiin saman tien sopimusta paikalliseen jääkiekkoliigaan. Eikä myöskään siksi, että hän useista loukkaantumisistaan huolimatta on aina palannut ja jatkanut uraansa käsittämättömän pitkään rakkaudesta lajiin. Litmanen on listalla siksi, että hän on esimerkillään osoittanut ettei yksityiselämäänsä tarvitse myydä julkisuudelle. Pitää olla melkoinen fani muistaakseen Litmasen vaimon nimen - vaatekaappia ei ole esitelty naistenlehdissä. Litiltä ei pokka pettänyt edes silloin, kun Hollannin vuosina tyttöystäväjulkisuuden puutteessa vihjailtiin hänen olevan B-rapun miehiä.

6. Siiri Rantanen
Vielä kultaisella 60-luvulla suomalainen nainen ei ollut humanismifeminismin pilaama ja tiesi paikkansa hellan ja pesukoneen välissä. Urheilua sopi harrastaa neitivuosina, mutta avioliitto ja viimeistään lasten hankinta päättivät uran. "Äitee" Rantanen oli toista maata. Kahden pojan äiti vasta aloitti tosissaan vähän alle kolmikymppisenä naisten hiihdon tultua olympiaohjelmaan. Ehti käydä mm. kolmet olympiakisat, parhaina tuloksina viestikulta ja henkilökohtainen hopea. Hiihtämisen ohessa hän voitti kultaa SM-maastojuoksussa ja maantiepyöräilyssä. Äiteen räväkät lausunnot Pekka Tiilikaisen radiohaastatteluissa ovat legenda sinänsä. Kerran hän lähetti terveisiä miehelle kotiin: "Laita pyykit valmiiksi likoamaan!" Toisen kerran taas kovan pakkaskilpailun jälkeen hän totesi, että "on se vaan hyvä etten ole mies." "Kuinka niin?" "No, kyllä ne olisivat jäätyneet." Legendoja Äiteen kisatempauksista kerrotaan eri paikkakunnilla edelleen, täällä Huitsinnevadassakin on alle kilometrin päässä mäki, jossa hän eräässä kisassa... no jaa, jääköön kertomatta koska suulliseen perinteeseen on tullut reilun viidenkymmenen vuoden aikana taatusti värityslisää. Äitee piti kuntoa yllä myöhemminkin - voitti Finlandia-hiihdon naisten sarjan kahdesti vielä yli viisikymppisenä.

5. Pertti Karppinen
Katsokaa sanakirjasta vaatimattomuus ja siinä on Karppisen kuva. Ura alkoi toden teolla EM-kisojen B-finaalin voitolla (eli kokonaiskilpailun seitsemäs) 1973. Päättäväinen ja systemaattinen harjoittelu tuotti yllättävän olympiakullan 1976, odotetun olympiakullan 1980 ja toivotun olympiakullan 1984. Siinä välissä mies ehti vaihtaa pariairokaksikkoon yhdessä pikkuveljensä Reiman kanssa, mutta menestys jäi MM-hopeaan 1981. Neljäs olympiakulta oli tähtäimessä 1988, mutta vieläkin on epäselvää mitä Karppisen veneelle tapahtui ennen välierää - sabotaasi vai onnettomuus, mutta paatti ei kulkenut vaurioituneena riittävän kovaa. B-finaaliin se saatiin kuntoon ja siellä tuli voitto. Ura jatkui yhä, vielä kerran tuli olympiaedustus 1992 ja kymmenes sija. Tärkein saavutus Barcelonan kisoissa oli kuitenkin toisella rintamalla. Mikko Kolehmaisen voitettua melonnan olympiakultaa samalla stadionilla kilpaillut Karppinen nappasi miehen puhutteluun ennen kuin media ehti ja antoi oppitunnin julkisuudesta. Vaatimaton ja vähäsanainen soutaja oli aina osannut hallita tämän puolen urheilu-uraa suvereenilla tavalla. Ja meno jatkuu: 56-vuotiaana hän sai SM-pronssia kaksikossa yhdessä poikansa kanssa.

4. Verner Weckman
Kaikista suomalaisten olympiavoittajien elämäntarinoista uskomattomin on maan ensimmäisen kultamitalistin Verner Weckmanin tarina. Vuonna 1882 syntynyt maanviljelijän poika pääsi opintielle lyseoon Helsinkiin - harvinaisuus jo tuokin ajankohdan huomioiden. Kouluaikoinaan hän tutustui painiin ja osoittautui melkoiseksi lahjakkuudeksi. Tsaarin määrättyä Suomeen kutsunnat suurin osa ylioppilaista osallistui kutsuntalakkoon, niin myös Weckman. Vaikeuksien varalta hän päätti turvata opintiensä muualla ja siirtyi Saksaan Karlsruhen teknilliseen korkeakouluun. Siellä hän harjoitteli todella kovaa ja opiskeli siinä sivussa. Suomen ensimmäisen olympiajoukkueen matkatessa Ateenan välikisoihin kielitaitoinen Weckman oli itseoikeutettu joukkueenjohtaja ja voitti siinä sivussa kultaa raskaassa keskisarjassa, kun onnistui puristamaan painonsa alle 85 kilon rajan painimalla ilman tossuja. Weckman oli tuohon aikaan ruumiinrakenteeltaan poikkeus, vain 178-senttinen kuiviin treenattu kroppa painoi 87 kiloa, mikä kertoi melkoisesta lihasmassasta. Oman väitteensä mukaan hän oppi ruumiinsa hallinnan hengitysharjoituksin niin hyvin, että kykeni hallitsemaan jopa sydämensä syketiheyttä rintalihaksillaan. Valmistuttuaan diplomi-insinööriksi hän kävi vielä voittamassa Suomen ensimmäisen varsinaisen olympiakullan Lontoon kisoissa 1908 ja päätti paininsa siihen. Mutta siitä alkoi toinen, kenties vielä kiehtovampi ura. Liike-elämässä hän siirtyi 1909 asbestikaivoksen tekniseksi johtajaksi Uralille. Siellä hän vietti seuraavat 12 vuotta, kunnes hänet evakuoitiin bolsevikkivallankumouksen jälkeen 1921. Siinä hötäkässä katosivat lähes kaikki palkinnot, ainoastaan olympiakullat säästyivät. Suomessa hänestä tuli Kaapelitehtaan johtaja ja vuonna 1953 vuorineuvos - edelleen ainoa suomalainen olympiavoittaja kyseisellä arvonimellä.

3. Heikki Savolainen
20-vuotias Savolainen voitti Amsterdamin olympialaisissa 1928 Suomen ensimmäisen telinevoimistelumitalin - pronssia hevosella. Siitä syttyi kipinä, joka kantoi viisiin olympialaisiin, joissa kaikissa tuli mitaleja. Tiukimman tähtäimen Savolainen asetti omiin kotikisoihin - mitaleja oli jo, mutta kulta puuttui. Toisin kävi, vuoden 1940 kisat kariutuivat sodan tuuliin. Kajaanin kaupunginlääkäriksi ja sodassa lääkintämajuriksi päätynyt Savolainen ehti jo lopettaa, mutta Lontoon olympialaisten 1948 lähestyessä kävi kutsu. Liian moni huippuvoimistelija oli kaatunut sodassa, 40-vuotiasta Savolaista tarvittiin yhä. Harjoitusolot Kajaanissa olivat surkeat, ainoalla kaupunginlääkärillä kädet täynnä töitä, mutta palavaa tahtoa riitti. Toukokuussa 1948 Kajaanissa puhkesi lavantautiepidemia. Seuraavaan kahteen kuukauteen kaupunginlääkäri ei ehtinyt nukkua yhtään yötä kunnolla ja pyörtyi viimeisissä olympiakatsastuksissa kesken rekkiliikkeen. Lontoossa harjoituksissa hän vielä mursi isovarpaansa. Jalka kipsiin ja salille. Tuloksena vihdoin olympiakulta, jopa kaksin kappalein: joukkuekilpailussa ja hevosella. Hevosella tehtiin ainutlaatuista urheiluhistoriaa, kun voitto jaettiin kolmen suomalaisen kesken. Vielä kerran Savolainen oli mukana olympialaisissa, omissa kotikisoissa Helsingissä hän vannoi olympiavalan ja otti joukkuekilvan pronssia. Siihen päättyi huippu-ura, mutta voimistelu jatkui. Vuonna 1978 voimistelupäivillä ylin veteraanisarja oli 45-vuotiaat ja kolmanneksi tuli jo 71-vuotias Heikki Savolainen. Neljännen sijan otti hänen poikansa... Suomen perinteikäs voimistelu ehti jo painua pahasti permannon rakoon, kunnes Jani Tanskanen räväytti rekin maailmanmestaruudella 1997. Tuore maailmanmestari kävi tervehdyskäynnillä tuolloin 90-vuotiaan Savolaisen luona, joka ehti ilokseen vielä nähdä suomalaisen voimistelun uuden nousun pari kuukautta ennen kuolemaansa.

2. Veikko Hakulinen
Urheilutietokilpailukysymysten klassikko: missä lajissa Veikko Hakulinen otti ensimmäisen aikuisten SM-mitalinsa? Vastaus: hopeaa soudun sisähankanelosessa 1951. Karjalaisen evakkopojan huippu-ura alkoi vasta lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä, mutta kolminkertainen hiihdon olympiavoittaja ehti silti paljon ja oli monipuolisuudessaan vertaansa vailla. Hiihto-uran jälkeen hän pääsi olympialaisiin vielä ampumahiihtäjänä ja voitti lajissa SM-kultaa. Suunnistuksessa tuli SM-hopeaa, uudessa lajissa hiihtosuunnistuksessa jo yli 40-vuotias Hakulinen ehti viestipronssille. Maastojuoksussakin tuli kilpailtua SM-tasolla. Veteraanisarjoissa kilpailu jatkui koko iän. Mies lähti tästä maailmasta kuten oli elänytkin, jäi 78-vuotiaana pimeässä auton alle harjoituslenkillään.

1. Pertti Ukkola
Harvassa ovat ne suomalaiset, joilla on palkintokaapissaan kultamitali sekä olympialaisista, MM-kisoista että EM-kisoista. Luja luonto tuli tutuksi jo kasvuympäristöstä - synnyinkoti Kitisen latvoilla jäi Porttipahdan tekoaltaan alle. Juuri ennen altaan täyttämistä painijanalku oli ehtinyt muuttaa Tampereelle opettelemaan menestyslajissaan mestariksi. Tahto oli kova; kun hän mainitsi entiselle Suomen mestarille, että omat tavoitteet ovat MM-tasolla, vastauksena oli räkäinen nauru. Sen tauottua entinen suuruus totesi, että on helpompaa kiivetä perse edellä pylvääseen kuin voittaa maailmanmestaruus. Nuori Ukkola pyysi miehen pihalle, nousi käsinseisontaan, otti jaloilla tukevan otteen puhelinpylväästä ja hiissasi itsensä kärkeen asti. Muutaman vuoden kuluttua mies oli kärjessä myös painimaailmassa. Painijanlahjat eivät välttämättä olleet yhtä hyvät kuin muutamilla muilla huipuilla, mutta kanttia ei mitata härveleillä. Kun äijä juoksee Cooperin testissä yli neljä tonnia ja repii reilut 70 leukaa, ei muitten lahjakkuus enää riitä. Lahjakkuutta riitti muillakin alueilla - runouden harrastus oli julkisesti tunnettu. Vähemmän tunnettu oli sitten eräs toinen harrastus, johon kerran tahattomasti viitattiin lääketieteellisestikin. Lääkäri oli kirjoittanut Ukkolalle lähetteen röntgeniin, missä taustoja kertoakseen mainitsi myös urheilusta. Valitettavan kirjoitusvirheen takia lähetteessä kuitenkin luki: Potilas on yksi Suomen parhaista panijoista. Totta sinänsä tämäkin, Ukkolan menestysvuosina poikamieskämpän ovi kävi kuin käkikellon luukku ja naimisiin mies ehti vasta vanhemmalla iällä 28 vuotta itseään nuoremman naisen kanssa - tosin liitto päättyi eroon. Kotiseutuaan Lapissa mestari ei ole unohtanut: veljen perustama kalakauppa-kahvio-majoitusyritys on komistettu painijan kuvilla ja myy sivumennen sanoen erinomaisen hyvää vedenelävää. Ja täyttä asiaa olevia lausuntoja irtoaa edelleen.

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ukkola kyllä tyhjensi pajatson:

– Minulla oli itseluottamusta ja hirveä hinku pärjätä. Häviämisen pitää hävettää.

Tuota sapluunaa kun käyttää elämässään, niin pääsee helvetin pitkälle ihan missä vaan. Voisiko oikean asenteen omaksumisesta laatia jonkinlaisen opetussuunnitelman peruskouluun? Opettajat tosin pitäisi vaihtaa ensin, paha opettaa sellaista mitä itse ei osaa...

– Käytettiin 1970-luvulla mitä käytettiin, mutta ainakin järkeä.

Mitäpä tuohon enää lisäämään :D

Anonyymi kirjoitti...

Mietaa on ja oli kyllä kova äijä! Isoisävainaa sitä kiroili aikoinaan miksei mies alkanut keihäänheittäjäksi, raameja olisi kyl ainakin riittänyt jopa muille jakaa. Ja hiihdossa toi ilmanvastus on hiukan huonompi homma, hänen peesissä olisi ainakin ollut helppoa hiihtää.

Siis heille, jotka olisivat pystyneet roikkumaan miehen kannoilla.

Mies taisi menettää osan legendasta kun hän meni leikkaamaan sen parran.

Ironista et J. Litmanen olisi ollut kelpo pelimies sekä Saksan ja miksei vaikkapa Englannin miehistöön, puhumattakaan muista jalkapallon suurmaista. Hän taisi syntyä väärään maahan kuten George Weah.

Ylelle sen verran plussaa et se näytti mielenkiintoisen dokkarin korealaisesta maratoonarista 30-luvulta ennen toista kansainvälistä kovapanosammuntaa. Mies kun laittoi päihin japanilaisille ja he miettivät jotta viitsiikö/uskaltaako tuota kaveria laittaa "Aatun kisoihin"?

Ja loppu onkin sitten yleisurheiluhistoriaa, jos ohjelma on poistunut Areenan valikoimasta niin dokkari "The Run". Muuan Leni Riefenstahl teki tästä korealaisesta hyvän reportaasin, josta näytetään osia tässä ohjelmassa.

Taisi olla kiusallista japanilaisille et korealainen lyö heidät maratoonilla.....?


- Soomepois Eestist -

Jaska Brown kirjoitti...

ohnonkeisari: Asiaa koulutukseta. Nykyään tuo suomalaiskansallisuus ja terve itseluottamus kun tuntuu olevan kirosana.

Soomepois Eestist: Tuhannet kiitokset dokkarilinkistä. En ollut tuosta tietoinen. Katsoin koko dokkarin heti kommenttisi luettuani, lopetin juuri. Luulin tietäväni Kee-Chung Sohnista aika paljon, mutta siitä paljastui uutta asiaa.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä naiset ovat pörränneet Mietaankin ympärillä eikä kaikkia ole pidetty häiritsijöinä.

QroquiusKad kirjoitti...

Ellen vallan väärin ymmärtänyt, eihän tuo Mietaa enää alkoholin ja naisten suomia iloja kerran maistettuaan enää mainittujen läsnäoloa elämässään pahoitellutkaan?

Jaska Brown kirjoitti...

Ano: Vaan Mietaa on tainnut vanhemmiten tulla immuuniksi, ainakin puheista päätellen...

Qroquius Kad: Joo, ainakaan vaimon suhteen. Vaan oli mies tosiaan kovassa paikassa jäädessään suhteellisen nuoressa iässä leskeksi.

Hemuli kirjoitti...

Tuolle listalle mahtuisi kolmaskin painija...

Kalle Anttila voitti ensimmäisenä painijana maailmassa olympiakultaa kahdessa eri painimuodossa.

Antwerpenin olympiakisoissa 1920 Anttilasta tuli vapaapainin olympiavoittaja sarjassa 67,5 kg. Neljä vuotta myöhemmin Pariisissa hän saavutti toisen olympiakultansa kreikkalais-roomalaisessa painissa alle 62-kiloisten sarjassa.

Anttila ei urallaan hävinnyt koskaan ulkomaalaiselle vastustajalle. Suomessa, 1920-luvun maailman parhaassa painimaassa, kovia kilpakumppaneita sen sijaan riitti. Vapaapainin olympiakultakin selittyi sillä, että Anttila ei selviytynyt Suomen edustajaksi sarjaansa kreikkalais-roomalaisessa painissa. Urheilijauransa jälkeen Anttila keskittyi vaatturiliikkeensä laajentamiseen. Työn tuloksena syntynyt tavarataloketju kantaa yhä mestaripainijan nimeä.... tai kantoi vuoteen 2016 asti

Anonyymi kirjoitti...

Litmasesta pitää mainita myös se, että opetteli hollannin kielen niin että puhuu sitä aika sujuvasti. Kaikki eivät sellaiseen pysty, pitää olla kohtuullisen fiksu.

Hänen mukaansahan nimettiin myös satamäärin sikäläisiä poikavauvoja Jareiksi, mikä kertoo suosiosta jota nautti ja kai vieläkin nauttii siinä maassa. Kaikin puolin ammattimies.

Jaska Brown kirjoitti...

Joo, totta tuokin.