Uusinta: Kenraaliparaati

Lukijalle: Pistetään tällä kertaa uusiksi muistelu siitä, millaisia eksentrikkoja toisessa maailmansodassa pääsi komentamaan joukkoja:

Kirjoitin taannoin viikkojutun toisen maailmansodan erikoisista saksalaiskenraaleista. Alun perin tarkoitus oli kirjoittaa ylipäätään kenraaleista, mutta saksalaisista pomppi outouksia silmille siihen tahtiin, että päätin jättää muut rauhaan toistaiseksi. Lupasin tuolloin, että saatan palata aiheeseen myöhemmin. Tässä paluu, toisen maailmansodan muut erikoiset kenraalit.


10. Espanjalaiskenraali

Enrique Líster oli kova kommunisti, ammatiltaan kivimies (siis Aarne Saarisen kollega kahdellakin tavalla). Sekaannuttuaan Espanjassa vallankumoukselliseen toimintaan hän joutui pakenemaan Kuubaan, jossa oli asunut jo aiemmin. Siellä hän osallistui vallankumousyritykseen ja epäonnistumisen jälkeen pakeni Neuvostoliittoon, jossa sai sotilaskoulutusta. Espanjan sisällissodassa hän oli tasavaltalaisten divisioonankomentaja. Francon voiton jälkeen Líster pakeni jälleen Neuvostoliittoon, jossa hän liittyi puna-armeijaan. Toisessa maailmansodassa hän oli puna-armeijan kenraalina mm. Leningradin rintamalla. Sodan jälkeen hänestä tuli myös Jugoslavian armeijan kenraali - mies oli siis kenraalina kolmen maan armeijassa. Líster palasi Espanjaan 1977 Francon ajan päätyttyä ja kuoli 87-vuotiaana 1994. Hän ei kuitenkaan ole ainoa toisessa maailmansodassa taistellut espanjalaiskenraali - saksalaisten riveissä taistellutta vapaaehtoista Sinistä divisioonaa komensi vuorollaan useampikin espanjalaiskenraali, kuuluisimpana Emilio Esteban Infantes.


9. Huonosti ajoitettu eläke

Norjassa kenraalien eläkeikä oli 65 vuotta. Puolustusvoimien komentajan kohdalla asiasta voitiin kuitenkin poiketa 68 ikävuoteen asti. Kenraalimajuri Kristian Laake oli toiminut komentajana vuodesta 1931 lähtien ja hänen odotettiin jäävän eläkkeelle pian 65 vuotta täytettyään. Laake oli syntynyt 9.4.1875. Merkkipäiväänsä hän vietti matkoilla maatilallaan Strömmenissä, 20 kilometrin päässä Oslosta. Myöhään edellisiltana hän sai tiedon vieraista aluksista Norjan aluevesillä. Seuraavana aamuna saksalaiset hyökkäsivät. Laake oli päättämätön, johtosuhteet olivat sekaisin, kukaan ei tiennyt oliko liikekannallepano määrätty ja jos oli, missä laajuudessa. Lisäksi natsimielinen ex-puolustusministeri Quisling puuhasi omaa vallankaappaustaan eikä hänen toimiinsa puututtu riittävällä pontevuudella. Kaksi päivää myöhemmin Laake erosi tehtävästään, mutta vahinko oli jo tapahtunut eikä seuraajaksi nimitetyllä Otto Rugella enää ollut paljonkaan toimintaedellytyksiä.


8. Loikkarikenraali

Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon Andrei Vlasov oli vasta 39-vuotias kenraalimajuri, jota pidettiin puna-armeijan nousevana tähtenä. Pian hyökkäyksen alettua hänen komentamansa armeijakunta valtasi Przemyslin kaupungin takaisin saksalaisilta ja onnistui pitämään sitä hallussaan vielä useita päiviä. Pian kenraaliluutnantiksi ylennetty Vlasov oli armeijankomentajana Kiovan taistelussa ja Moskovan puolustuksessa. Kesällä 1942 Vlasovin komentama armeija jäi saarroksiin ja hänelle tarjottiin mahdollisuutta paeta lentokoneella. Vlasov kuitenkin kieltäytyi ja piileskeli miehitetyllä alueella, kunnes jäi vangiksi.
Vankeudessa Vlasov kääntyi saksalaisten puolelle ja muodosti vapaaehtoisen vallankumousarmeijan sotavangeista. Venäjän vapautusarmeija paisui armeijakunnan suuruiseksi, mutta sodan päätyttyä miehiä odotti kova kohtalo. Huonotuuriset joutuivat gulagiin pariksikymmeneksi vuodeksi, parempionniset hirtettiin ja ammuttiin heti. Jälkimmäiseen joukkoon kuului myös Vlasov itse, joka päätyi kaulakiikkuun elokuussa 1946.
Neuvostoliiton historiankirjoitus vaikeni loikkareista lähes täysin. Tämä tuotti tiettyjä hankaluuksia. Esimerkiksi teossarjassa Toinen maailmansota I-VI (osa II, sivu 16) mainitaan huvittava yksityiskohta neuvostoteoksesta Suuren isänmaallisen sodan historia. Moskovan taisteluun osallistuneista 13 venäläisarmeijasta 12 komentajan nimi mainitaan, mutta 20. armeijan kohdalla puhutaan ”joukoista, joiden esikuntapäällikkönä oli kenraali Sandalov”. Vlasovin komentamaan armeijaan piti siis viitata hänen esikuntapäällikkönsä kautta. Marsalkka Zukovin muistelmissa esikuntapäällikköä ylistetään niin ikään vuolaasti, mutta Vlasov mainitaan ensimmäisen kerran vasta kirjan lopussa, jossa kerrotaan hänen jääneen kiinni ja tulleen teloitetuksi.


7. Italialainen sotarikollinen

Kenraali Mario Roattalla oli toisen maailmansodan syttyessä italialaisupseeriksi vakuuttava ansioluettelo: hän oli ollut kahdessa suuressa taistelussa komentajana ja voittanut niistä toisen. Espanjan sisällissodassa Malagan taistelu päättyi kansallisten voittoon, mutta Guadalajarassa tuli takkiin. Selityksen löytää helposti siitä, että Malagassa tasavaltalaisilla oli vähemmän joukkoja kuin kansallisten riveissä ei-italialaisia, italialaisia kansallisten riveissä oli selvästi vähemmän. Guadalajarassa taas tasavaltalaisia oli niukasti enemmän kuin ei-italialaisia, eikä siinä paljon auttanut että italialaisia oli melkein kaksi kertaa niin paljon kuin vihollisia.
Joka tapauksessa Roattan ura oli nousukiidossa ja saksalaisten miehitettyä Jugoslavian (jouduttuaan auttamaan Kreikassa turpiinsa saavia italiaanoja, kuinkas muuten) Roatta lähetettiin sinne pitämään siviiliväestö kurissa ja Mussolinin nuhteessa. Roatta ryhtyikin reippaisiin toimenpiteisiin massateloituksin, keskitysleirein, panttivangein ja kylien tuhoamisineen. Tämän jälkeen hänet lähetettiin Roomaan johtamaan kaupungin puolustusta saksalaisia vastaan Italian vaihdettua kätevästi puolta. Maansa parhaita sotilasperinteitä noudattaen Roatta ehti paeta ennen vangiksi joutumistaan.
Sodan jälkeen Roattaa vaadittiin sotarikostuomioistuimeen, lähinnä Jugoslavian halusta. Italiassa ei kuitenkaan järjestetty mitään Nürnbergin oikeudenkäynteihin vastaavaa, koska monet korkeat johtajat - lähinnä marsalkka Pietro Badoglio - olisivat joutuneet syytettyjen penkille ja heidät nähtiin kommunismin vastavoimana. Roatta katsoi kuitenkin parhaaksi viettää loppuelämänsä maanpaossa Espanjassa, koska hän oli saanut Italiassa tuomion murhista ja pelkuruudesta Rooman puolustamisessa.


6. Monty

Sotamarsalkka Bernard Montgomeryn ura tunnetaan sen verran hyvin, että sitä ei kannata kertailla. Sen sijaan luettelona muutamia erikoisia yksityiskohtia erikoisesta miehestä.
Montyn isä oli pappi, joka oli jo 40-vuotias tulevan marsalkan syntyessä.
Pikkulapsena Monty asui Australiassa, koska isä oli nimitetty Tasmanian piispaksi.
Perhe oli onneton ja Monty kielsi poikaansa olemasta missään tekemisissä isänäitinsä kanssa eikä osallistunut tämän hautajaisiin 1949.
Monty jäi lyhytkasvuiseksi. Oikea pituus tuntuu olevan suorastaan sotasalaisuus. Lukuisista kuvista on päätelty hänen olleen pituudeltaan noin 165-senttinen.
Monty oli ensimmäinen Britannian armeijan kenraali, joka käytti tavallista kenttäpukua.
Monty pysyi pitkään poikamiehenä ja meni naimisiin vasta 40-vuotiaana. Avioliitosta syntyi yksi poika.
Vaimo oli sotaleski ja kahden vanhemman pojan äiti, jonka 1915 Gallipolissa kaatunut ensimmäinen aviomies Oswald Carver oli kahdeksikkosoudun olympiapronssimitalisti.
Vaimoa pisti hyönteinen 1937. Haava tulehtui ja Montyn puoliso kuoli verenmyrkytykseen, jättäen Montyn leskeksi ja alle kymmenvuotiaan pojan yksinhuoltajaksi.
Monty eli askeettista elämää. Kun Englannissa paheksuttiin sitä, että hän nautti Afrikassa päivällisen vangiksi jääneen saksalaiskenraali von Thoman kanssa, Churchill totesi: Minäkin olen syönyt Montgomeryn luona päivällistä. Säälin von Thoma -parkaa.
Montyn askeettinen elämäntyyli ei välttämättä ollut oma valinta, vaan absolutismi ja tupakoimattomuus olivat ainakin osaksi seurausta ensimmäisessä maailmansodassa saatujen sisäisten vammojen seurausta.
Eräs lontoolainen teatteri veti yleisöä lupaamalla Montyn esittäytyvän näytösten jälkeen. Kyseessä oli hänen kaksoisolentonsa M. E. Clifton James, jonka tiedusteluosasto värväsi esittämään Montya vihollisen hämäämiseksi. Toistakymmentä vuotta myöhemmin James näytteli tapahtumiin perustuvassa elokuvassa sekä Montya että itseään.
Sodan jälkeen Montgomery istui lordina parlamentin ylähuoneessa tyylinsä säilyttäen. Kerran hän nousi paikaltaan kesken istunnon ja pyysi vierustoveriltaan tietä, koska "sain juuri sepelvaltimotukoksen". Näin todellakin tapahtui.


5. Takalinjojen kenraali

West Pointin kadettikoulu, varmin tie menestykseen Yhdysvaltain armeijassa, sai riveihinsä lahjakkaan kansasilaisopiskelijan 1911. Siellä hän menestyi sekä amerikkalaisessa jalkapallossa että opinnoissaan, jotka päättyivät 1915. Valmistumisen jälkeen hän palveli jalkaväen upseerina, mutta ryhtyi kehittämään uutta aselajia, panssarivaunuja heti niiden ilmestyttyä sotanäyttämölle. Yhdysvaltain liityttyä sotaan 1917 häntä pidettiin liian arvokkaana miehenä rintamalle tietojensa takia, joten hän jatkoi panssariaseen kehittelyä. Lopulta tuli määräys pakata tankit Eurooppaan suuntaavaan laivaan. Lähtöpäiväksi määrättiin 18.11.1918. Rauha tuli tasan viikkoa aiemmin, joten lähtö peruuntui. Sodan jälkeen USA:n armeija osallistui moniin pikkukahakoihin ympäri maailmaa, mutta miehemme pysyi mantereella toisarvoisissa tehtävissä. Ura polki paikallaan, 16 vuotta majurin arvossa. 1935 hänet lähetettiin Filippiineille, mutta kapinaliike oli siellä jo rauhoittunut eikä taistelukokemusta tullut. Ylennyksiä kylläkin, Pearl Harbourin aikaan hän oli jo prikaatikenraali. Ehti kylläkin Filippiineiltä pois jo 1939, joten japanilaisten hyökkäyksestäkään ei tullut kokemuksia. Sodan sytyttyä taitavalla miehellä oli käyttöä, etenkin kun suhdetoimintakyvyt olivat huippuluokkaa. Ylennystahti oli ennennäkemätön; everstiksi hänet oli ylennetty maaliskuussa 1941, yhden tähden kenraaliksi syyskuussa 1941, toinen tähti seurasi maaliskuussa 1942, kolmas heinäkuussa 1942 ja neljäs helmikuussa 1943. Vajaassa kahdessa vuodessa everstiluutnantista neljän tähden kenraaliksi - ilman että olisi käynyt tykinkantaman päässä rintamalta koko uran aikana. Mutta Dwight D. Eisenhowerilla oli kyky nähdä aina oleellinen ja taito nimittää oikeat alaiset oikeisiin tehtäviin, niinpä hänestä tuli Euroopan sotanäyttämön ylipäällikkö. Viidennen tähtensä Eisenhower sai joulukuussa 1944. Hän lienee merkittävin sotapäällikkö, jolta puuttuu henkilökohtainen taistelukokemus kokonaan.


4. Liian korkealle ylennyt

Japani miehitti Korean 1905. Toisessa maailmansodassa melkoinen osa korealaisista asevelvollisista pakotettiin palvelemaan Japanin armeijassa. Jossain määrin epäluotettavina heitä käytettiin pääosin toissijaisissa tehtävissä, kuten vankileirien vartijoina. Jotkut korealaiset ylenivät yllättävän korkealle keisarillisessa armeijassa, kenraalin arvoon asti pääsi kolme. Hong Sa-ik valmistui Japanin armeijan upseeriksi 1914. Painostuksesta huolimatta hän kieltäytyi japanilaistamasta nimeään ja eteni silti nopeasti kyvykkyytensä ansiosta. Hän oli mukana Kiinan taisteluissa ja yleni toisen maailmansodan alussa kenraalimajuriksi. Vuodesta 1944 alkaen Hong oli kenraaliluutnantti ja Filippiinien sotavankileirien ylin komentaja, tehtävä joka osoittautui hänelle kohtalokkaaksi. Sodan jälkeen Hong joutui syytettyjen penkille sotavankeihin kohdistuneista rikoksista, todettiin syylliseksi ja hirtettiin. Hongin epäonni oli edetä liian korkealle, sillä Etelä-Korean itsenäistyttyä lähes kaikki armeijan korkeimmat upseerit ja Korean sodan komentajat olivat Japanin armeijan kouluttamia alempia upseereita (Chung Il-kwon, edelleen elossa oleva Paik Sun-yup, jopa pitkäaikainen presidentti Park Chung-hee.


3. Kuivan maan amiraali

Itävalta ja Unkari ovat molemmat sisämaavaltioita. Kaksoismonarkian aikana Itävalta-Unkarilla oli kuitenkin pieni siivu Adrianmeren rannikkoa ja luonnollisesti myös laivasto. Unkarilainen Miklós Horthy astui maan laivastoakatemian riveihin 14-vuotiaana 1882. Upseeriuran ohella hän toimi diplomaatin tehtävissä. Ensimmäisessä maailmansodassa Horthy oli taistelulaivan kapteenina ja yleni amiraaliksi. Sodassa kävi sitten kuten kävi ja Itävalta-Unkari päätyi historian romukoppaan. Unkarista tuli sisämaavaltio, mutta levottomuuksien pyörteissä amiraali Horthy komensi sotavoimia ja päätyi kommunistien kukistuttua valtionhoitajaksi. Hän oli Unkarin de facto johtaja aina vuoteen 1944 asti - todellinen kuivan maan amiraali. Aluksi Unkari tuki Saksaa ja maan armeija taisteli itärintamalla. Sodan lopussa saksalaiset miehittivät maan ja Horthy joutui eroamaan tehtävästään, mutta säilytti henkensä. Hän kuoli maanpaossa Portugalissa 1957.


2. Tsaarin eversti

Kasakkasukuinen Boris Saposnikov liittyi keisarillisen Venäjän armeijaan 1901 ja valmistui ennen ensimmäistä maailmansotaa yleisesikuntaupseeriksi. Sodassa hän yleni everstiksi ja rykmentinkomentajaksi. Punaisen vallankumouksen melskeissä 1918 Saposnikov liittyi kommunisteihin. Yhtenä harvoista muodollisen upseerikoulutuksen saaneista puna-armeijan komentajista hän oli kullan arvoinen bolsevikeille. Sodan jälkeen Saposnikovin ura eteni nopeasti. Hän oli Stalinin luottomies, kiitos epäpoliittisuutensa ja taustansa. Stalinin ei tarvinnut pelätä hänen poliittisia intohimojaan, toisin kuin esimerkiksi ainoastaan luutnantiksi tsaarin aikana edenneen Tuhatsevskin. Saposnikov laati taistelusuunnitelman talvisotaa varten, mutta onneksi Vorosilov ammattitaidottomuuden tuomalla varmuudella piti sitä ylimitoitettuna. Saksalaisten hyökättyä Neuvostoliittoon Saposnikov palasi yleisesikunnan päälliköksi. Hänet siirrettiin syrjään merkittävistä tehtävistä heikon terveyden vuoksi sotilasakatemian johtajaksi. Entinen tsaarin armeijan eversti, Neuvostoliiton marsalkka, koulutti neuvostoarmeijan tulevaa johtoa kuolemaansa maaliskuuhun 1945 asti.


1. @£$%&#!

George S. Patton oli nuorena upseerina innokas urheilija ja sijoittui Tukholman olympialaisten nykyaikaisessa viisiottelussa viidenneksi. Noloa asiassa oli se, että pistooliammunta oli Pattonin huonoin laji. Tosin mies osoitti periaatteensa jo tuolloin, hän näet ampui 38-kaliiberisella muiden paukutellessa vain kakskakkosilla. Pattonin myöhempi ura on sen verran tunnettu ja Oscar-palkitun elokuvan veroisesti dokumentoitu, että tähän listaan pääsyksi perusteluna esitetään hänen joukoilleen ennen Normandian maihinnousua pitämänsä puhe vapaasti suomennettuna (en muista nähneeni suomennosta missään):
Miehet, kaikki tämä soopa jota kuulette siitä että Amerikka ei tahdo taistella, tahtoo pysyä poissa sodasta, on pelkkää hevonpaskaa. Amerikkalaiset rakastavat taistelua. Kaikki tosiamerikkalaiset rakastavat taistelun särmää ja yhteenottoa. Kun olitte lapsia, kaikki te ihailitte parasta ampujaa, nopeinta juoksijaa, ammattilaispalloilijoita ja kovimpia nyrkkeilijöitä. Amerikkalaiset rakastavat voittajia eivätkä siedä häviäjiä. Amerikkalaiset pelaavat aina voittaakseen. Siksi amerikkalaiset eivät ole koskaan hävinneet eivätkä koskaan häviä sotaa. Koko häviämisen ajatus on iljetys amerikkalaisille. Taistelu on merkittävimpiä kilpailuja, joihin mies voi ottaa osaa. Se tuo esiin kaiken parhaan ja poistaa kaiken turhan.
Te kaikki ette kuole. Vain kaksi prosenttia täällä olevista kuolee taistelussa. Jokainen mies pelkää tulikasteessaan. Jos hän muuta väittää, hän on kirottu valehtelija. Mutta todellinen sankari on se, joka taistelee vaikka pelkää. Jotkut miehet voivat selvitä pelosta tulen alla minuutissa, joiltakin menee tunti, joiltakin päiviä. Mutta todellinen mies ei koskaan anna kuolemanpelon ylittää kunniaansa, velvollisuuttaan isänmaalleen ja sisäistä miehuuttaan.
Koko armeijauranne ajan te miehet olette purnanneet "kananpaskaharjoittelusta". Tällä kaikella on ollut tarkoituksensa - varmistaa että tottelette välittömästi määräyksiä ja pysytte valppaina. Tämä täytyy istuttaa jokaiseen sotilaaseen. En välitä vittujakaan miehestä, joka ei ole koko ajan varpaillaan. Mutta harjoitus on tehnyt teistä kaikista veteraaneja. Te olette valmiita! Miehen täytyy olla varuillaan koko ajan, jos hän haluaa jatkaa hengittämistä. Jos ei, joku sakemanniäpärä livahtaa hänen taakseen ja pieksee hänet kuoliaaksi vaikka paskalla täytetyllä sukalla. Sisiliassa on neljäsataa siististi merkittyä hautaa, koska yksi mies nukahti työssään - mutta ne ovat saksalaisten hautoja, koska me nappasimme sen nukkuvan kusipään ennen kuin hänen upseerinsa.
Armeija on joukkue. Se elää, syö, nukkuu ja taistelee joukkueena. Yksittäissankaritarinat ovat hevonpaskaa. Ne ylimieliset paskiaiset jotka kirjoittavat lehtiin eivät tiedä todellisesta taistelusta yhtään enempää kuin tietävät nussimisesta. Ja meillä on paras joukkue - meillä on hienoin ruoka ja varustelu, paras henki ja parhaat miehet maailmassa. Luojan tähden, minä tosiaankin säälin niitä paskiasparkoja joita vastaan olemme matkalla.
Kaikki todelliset sankarit eivät ole jännityskirjojen taistelijoita. Jokaisella yksittäisellä miehellä on elintärkeä rooli. Joten älä ikinä luovuta. Älä ikinä ajattele että työsi on merkityksetön. Mitä jos jokainen kuormurikuski päättäisi että hän ei pitäisikään kranaattien vihellyksestä, muuttuisi keltaiseksi ja hyppäisi vaakasuoraksi ojaan? Ei, luojan kiitos, amerikkalaiset eivät toimi noin. Jokainen mies tekee hommansa. Jokainen mies on tärkeä. Huoltojoukkoja tarvitaan toimittamaan aseita, varusmestarin on toimitettava ruokaa ja vaatteita meille koska me olemme menossa paikkaan jossa ei ole paljon ryöstettävää. Joka mies messissä, jopa se joka keittää veden estääkseen meitä saamasta paskatautia, jokaisella on hommansa.
Jokaisen miehen on ajateltava ei ainoastaan itseään, vaan myös vieressä taistelevaa kaveriaan. Me emme halua mitään pelkureita armeijaan. Ne pitäisi tappaa kuin kärpäset. Jos ei, he palaavat kotiin sodan jälkeen, vitun pelkurit, ja siittävät lisää pelkureita. Urheat miehet siittävät lisää urheita miehiä. Tappakaa vitun pelkurit ja meillä on urheiden miesten kansakunta.
Yksi rohkeimmista miehistä joita näin Afrikan sotaretken aikana oli puhelinpylväässä keskellä tulimyrskyä kun etenimme kohti Tunisia. Pysähdyin ja kysyin mitä helvettiä hän siellä ylhäällä teki. Hän vastasi 'Korjaan johtoa, sir.' 'Eikö siellä ylhäällä ole juuri nyt hieman epäterveellistä', kysyin. 'Kyllä sir, mutta tämä perkeleen johto on korjattava.' Kysyin: 'Eivätkö nuo tietä tulittavat lentokoneet häiritse?' Ja hän vastasi: 'Ei sir, mutta te totta helvetissä häiritsette.' Siinä oli tosi sotilas. Tosi mies. Mies joka oli omisti kaiken velvollisuudelleen, todennäköisyyksistä välittämättä, viis siitä kuinka merkityksettömältä velvollisuus sillä hetkellä vaikutti.
Ja teidän olisi pitänyt nähdä kuorma-autot Gabèsin tiellä. Kuskit olivat uskomattomia. Kaikki päivät ja yöt autot ryömivät pitkin noita vitun surkeita teitä, koskaan pysähtymättä, koskaan poikkeamatta reitiltään vaikka kranaatit räjähtelivät niiden ympärillä. Monet ajoivat yli 40 tuntia yhtä soittoa. Me selvisimme, kiitos vanhan kunnon amerikkalaisen sitkeyden. He eivät olleet etulinjan taistelijoita. Mutta he olivat sotilaita, joilla oli työ tehtävänä. He olivat osa joukkuetta. Ilman heitä olisimme hävinneet taistelun.
Varmasti, me kaikki haluamme mennä kotiin. Me haluamme että sota loppuu. Mutta sotaa ei voiteta lojumalla. Nopein tapa lopettaa se on napata sen aloittaneet paskiaset. Totta helvetissä me haluamme mennä ja selvittää tämän paskan, ja sitten napata nuo kusipääjapsit. Mitä nopeammin ne piiskataan, sitä nopeammin me menemme kotiin. Lyhin tie kotiin kulkee Berliinin ja Tokion kautta. Joten pitäkää liikettä yllä. Ja kun pääsemme Berliiniin, aion henkilökohtaisesti ampua sen Hitlerin huoranpenikan.
Kun mies lojuu kranaattikuopassa, jos hän vain pysyy siellä kaiken päivää, sakemanni nappaa hänet lopulta. Paskat siitä. Minun mieheni eivät kaiva poteroita. Poterot vain hidastavat hyökkäystä. Pysykää liikkeessä. Me voitamme tämän sodan, mutta me voitamme sen vain taistelemalla ja näyttämällä sakemanneille, että meillä on enemmän sitkeyttä kuin heillä on tai heillä ikinä tulee olemaan. Me emme ainoastaan ammu niitä paskiaisia, me revimme niiltä suolet pihalle ja rasvaamme niillä tankkiemme telaketjut. Me murhaamme ne surkeat kyrvänimijähunnit litran-vitun-mitalla.
Jotkut teistä miehistä miettii jänistättekö te tulen alla vai ette. Älkää huolehtiko. Voin vakuuttaa että te kaikki teette velvollisuutenne. Sota on veristä bisnestä, tappamisen bisnestä. Natsit ovat vihollisia. Hyökätkää heidän kimppunsa, vuodattakaa heidän verensä tai he vuodattavat teidän. Ampukaa niitä suolille. Repikää vatsat auki. Kun kranaatit iskevät ympärillenne ja pyyhitte mullan naamaltanne vain tajutaksenne, että se ei ollut multaa vaan entisen parhaan kaverinne verta ja suolia, tiedätte mitä teidän täytyy tehdä.
Tulee esiintymään valituksia, että me puristamme teistä liikaa. En välitä niistä paskaakaan. Uskon että unssi hikeä säästää gallonan verta. Mitä kovempaa painamme, sitä enemmän sakuja tapamme. Kovempi paine tarkoittaa vähemmän uhreja. Haluan teidän kaikkien muistavan sen. Minun mieheni eivät antaudu. En tahdo kuulla ainoankaan komennossani olevan sotilaan jääneen vangiksi ellei hän ole haavoittunut. Vaikka olisi haavoittunut, voi yhä taistella. Tämä ei ole hevonpaskaa. Haluan samanlaisia miehiä kuin se eräs luutnantti Libyassa, Luger rintaansa vasten painettuna, sivalsi aseen syrjään kädellään, irroitti kypäränsä toisellaan ja hakkasi sillä paskat pihalle sakemannista. Sitten hän nappasi aseen ja tappoi toisen saksalaisen. Kaikki tämä vaikka hänellä oli luoti keuhkoissaan. Siinä vasta tosi mies!
Älkää unohtako että ette tiedä että minä olen täällä. Tästä ei saa sanoa sanaakaan kirjeissä. Maailman ei pidä tietää mitä helvettiä minulle on tehty. Minun ei pitäisi olla tämän armeijan komentaja. Minun ei pitäisi olla edes olla Englannissa. Antakaa ensimmäisten tästä tietävien paskiasten olla saksalaisia. Jonain päivänä, haluan heidän nousevan ylös kusesta märille jaloilleen ja huutavan 'Ach! Se on kirottu Kolmas Armeija ja se perkeleen Patton taas!
Sitten on olemassa yksi asia jonka te miehet pystytte sanomaan kunhan tämä sota on ohi ja palaatte kotiin. Kolmekymmentä vuotta tästä hetkestä alkaen kun te istutte takan ääressä pojanpoikanne polvellanne ja hän kysyy: 'Mitä sinä teit siinä suuressa Toisessa Maailmansodassa?' Teidän ei tarvitse yskäistä ja sanoa 'No, isoisäsi lapioi paskaa Louisianassa.' Ei, te voitte katsoa häntä suoraan silmiin ja sanoa: 'Poika, isoisäsi ratsasti mahtavassa Kolmannessa Armeijassa yhdessä George Patton-pirulaisen kanssa!