Tuntematon

Allekirjoittanut sitten hyppäsi Hyrysysyynsä, hurautti lähimpään kaupunkiin ja kävi katsomassa uuden Tuntemattoman Sotilaan heti ensimmäisessä mahdollisessa tilaisuudessa. Nyt on sen verran aikaa jo vierähtänyt, että kokemus on sulateltu ja arvion voi antaa.



Yritin olla mahdollisimman objektiivinen ja olla vertaamatta elokuvaa aiempiin versioihin katselun aikana ja säästää vertailun jälkipuintiin. Se oli yllättävän helppoa eikä ainoa syy ollut se, että elokuva tempaisi mukaansa siinä määrin, että kelloa en vilkaissut koko aikana eikä suuhun tullut laitettua edes varmuuden vuoksi mukaan otettuja kurkkupastilleja.
Edwin Laineen ikonisoitua vuoden 1955 versiota en ole koskaan edes pitänyt elokuvana. Se oli romaanin filmatisointi eikä mikään elokuva. Loistava se oli, mutta eihän Tuntemattomasta saa muuta kuin loistavan elokuvan jos filmaa sen sellaisenaan, jättäen pois vain sen mikä on ihan pakko jättää jotta saisi sen mahtumaan kohtuulliseen aikaan. Mollbergin versio vuodelta 1985 ei myöskään ollut elokuva Tuntemattomasta Sotilaasta. Se oli yliampuvaa sodanvastaisuuden julistamista, jossa Linnan romaani oli pelkkä käsikassara. Mollbergin Tuntemattomasta sanoi oleelliset pakinoitsija Bisquit jo tuoreeltaan pakinassaan Lapsilta sallittu:
- Eiks ollu siis ältsin sodanvastaista.
- Oli.
- Siis mikä susta oli ältseimmän sodanvastaista?
- Ai ältseimmän sodanvastaista?
...
- Oliks se susta kaikkein ältseimmän sodanvastaista?
- Eiku yks toinen oli kaikkein ältseimmän sodanvastaista.
- Ai mikä oli kaikkein ältseimmän sodanvastaista?
Jne.

Mutta sitten Aku Louhimiehen versioon vuodelta 2017. VAROITUS: Seuraava teksti sisältää juonipaljastuksia! Noinhan on tapana sanoa. Tosin jokainen suomalainen tuntee tapahtumat vuorosanoja myöten ulkoa, mutta varoitus koskeekin niitä asioita jotka elokuvassa on lisätty, niitä jotka siitä puuttuvat sekä suorituksen toteutustapaa noin yleisesti.

Yrjö Varpion Väinö Linnan tuotantoa käsittelevässä kirjassa Pentinkulma ja maailma kerrotaan Tuntemattoman ruotsintajan työstä otsikolla ”Att syssla med det omöjliga”, eli ”Puuhastella mahdottoman parissa”. Tämä tarkoitti murteiden, sanontojen ja joidenkin termien (esim. konekivääri – ruotsalaisittain kulspruta vai suomenruotsalaisittain maskingevär) kääntämistä ruotsin kielelle, mikä oli lähes mahdotonta.
Mahdottoman parissa puuhasteli myös ohjaaja Aku Louhimies. Hänellä oli kohdattavanaan neljä ilmiselvää haastetta, joiden kanssa joutui väistämättä tekemään kompromisseja. Näistä seuraavassa lyhyt tiivistelmä ja joitakin yksityiskohtia tarkemmin myöhemmin:
1) Ei Tuntemattomasta saa kolmen tunnin elokuvaa, ellei jätä jotakin pois ja siitähän aina joku mielensä pahoittaa, kun oma suosikkikohtaus puuttuu. Nyt kaksi merkittävintä poisjääntiä olivat kovennetun seisominen ilmahyökkäyksen aikana ja Lahtisen monologi konekivääriahkiota vetäessä. Nämä poisjäännit oli kuitenkin yleensä hyvin valittu ja käytännön sanelemia pakkoja. Tästä haasteesta selviämisestä arvosana 8½.
2) Jotta elokuva olisi saatu elokuvaksi eikä filmatisoinniksi, siihen oli lisättävä syvyyttä uusilla kohtauksilla eli käsikirjoitettava se, mitä Linna jätti kertomatta. Tässä merkittävimmät lisäykset olivat Rokan ja Kariluodon siviilielämän kuvaukset. Nämä onnistuivat erittäin hyvin, arvosana 10-.
3) Joitakin asioita elokuvassa on jo ihan periaatteen takia kerrottava ristiriitaisesti kirjan kanssa. Näistä merkittävimpiä – joista toinen meni luultavasti suurimmalta osalta katsojia ohi – olivat Hietasen suhde Veran kanssa ja Riitaojan kohtalo. Jotkut näistä olivat onnistuneita, jotkut yhdentekeviä ja ainakin yksi oli turha. Arvosana 7+.
4) Romaanissa oli tilanteita, joissa viitattiin asioihin jotka nykyihmiselle ovat käsittämättömiä. Sanojen merkitys on muuttunut ja joitain asioita ei vain ymmärretä. Nämä oli enimmäkseen onnistuttu elokuvassa sivuuttamaan tyylikkäästi tai muuttamaan asianmukaisesti. Esimerkiksi murteita oli selvästi laimennettu, jotta repliikit olisivat yleiskielistyneessä suomessa ymmärrettävämpiä. Näiden ongelmien selvittämisestä elokuvalle arvosana 9+.

Elokuvan parasta antia oli kuvaus. Se oli todella fantastista. Selkeää ja osuvaa. Antaisin arvosanan 10+, ellei olisi kuvattu liikaa näyttelijöiden päällä ryömiviä ötököitä. Pari kertaa tehokeinona hyvä, mutta liika on liikaa.

Kuvauksen onnistumiseen vaikuttivat suuresti näyttelijäsuoritukset. Onnistunutta lähikuvaa on vaikea saada, ellei näyttelijä tiedä mitä tekee. Tässä suhteessa voi lähes poikkeuksetta antaa krediittiä erinomaiselle näyttelijäkunnalle. Joitakin rooleja yksi kerrallaan, ensin kolme pääroolia:
1) Rokka – Eero Aho. Kun kuulin Eero Ahon valinnasta Rokaksi, olin pettynyt. Liian vanha mies rooliin, kuvausten aikana jo 48 vuotta. Rokan esikuva Viljam Pylkäs oli jatkosodan alkaessa 29-vuotias. Ahon varsinainen ensiesiintyminen elokuvassa – alun jokikohtauksen jälkeen – oli vaisuhko, mutta sen jälkeen mies otti roolin haltuunsa aivan huikealla tavalla. Ikäkään ei haitannut, sillä Rokan rooliin kuuluikin ennen aikojaan vanheneminen kovaa ruumiillista työtä tehneenä miehenä. Reino Tolvanen oli jättänyt jälkeensä suuret saappaat, jotka olisivat hölskyneet kenen tahansa muun Rokan jaloissa. Ahon jalat eivät mahtuneet koko saappaisiin ja se oli temppu se. Tämän suorituksen edes jonkinlainen haastaja kilpailussa Jussi-patsaasta voi olla ainoastaan Jussi itse, eli:
2) Koskela – Jussi Vatanen. Linna luonnehti Koskelaa ”luonnon täysosumaksi”. Samoin voi luonnehtia Vatasen suoritusta Koskelana. Vatanen oli eleetön kuin Koskela itse. Kosti Klemelä oli aikoinaan hieno Koskela, mutta hänen suorituksensa eleettömyys oli korostettua. Vatanen oli eleetön luonnostaan silloin kun piti mutta silmissä välähti silloin kun oli sen paikka.
3) Hietanen – Aku Hirviniemi. Hirviniemi oli kolmannessa pääroolissa hyvä. Todella hyvä. Mutta ei niin loistava kuin kaksi edellistä, etenkin kun hänen esikuvanaan oli alkuperäisfilmin Heikki Savolainen, joka teki sen elokuvan parhaan suorituksen. Hirviniemen kunniaksi on sanottava, että suoritus oli samanveroinen. Hietasen kohtalossa nähtiin myös hienonjärkyttävä tribuutti Laineen elokuvalle, kun silmänsä menettäneen Hietasen veri valuu täydennysmiehen kasvoille kuten Laineenkin versiossa.
Sitten tärkeimmät sivuroolit:
4) Vanhala – Hannes Suominen. Onnistunut suoritus, juuri tällainen Vanhalan kuuluikin olla. Alussa lievää yliyrittämistä, mutta etenkin lopun vyörytyskohtauksessa napakymppi.
5) Lammio – Samuel Vauramo. Kelvollinen roolityö, täytti miehen paikan.
6) Kariluoto – Johannes Holopainen. Kariluodon rooli oli kehitystarinana ja laajennettuna haasteellinen, mutta Holopainen selviytyi siitä hienosti.
7) Lahtinen – Joonas Saartamo. Rooli oli kirjan versiota vähäisempi, mm. kuuluisa ahkiomonologi puuttui, mutta Saartamo teki hyvää työtä.
8) Lehto – Severi Saarinen. Tämä oli elokuvan merkittävin epäonnistuminen. Saarinen teki sen minkä pystyi, mutta oli rooliin epäuskottava. Lehto oli oikeasti kova kaveri, mutta Saarisen habituksesta tulee mieleen lähinnä yläasteen vetelä koulukiusaaja, joka murtuu heti joutuessaan tiukkaan paikkaan. Rooliin olisi pitänyt saada joku kovaluinen urheilija Åke Lindmanin tapaan.
9) Honkajoki – Juho Milonoff. Meni alussa ylinäyttelemiseksi, mutta loppu sujui hienosti.
10) Rahikainen – Andrei Alen. Rahikaisen rooli oli hämmentävän pieni, mutta Alenia oikeampaa valintaa olisi vaikea kuvitella.
11) Määttä – Max Ovaska. Toinen, joka meni lähes huomaamatta roolin ollessa alle romaanin mittojen.
12) Susi – Arttu Kapulainen. Kapulainen teki hienon roolityön änkyttävänä ja aralta vaikuttavana, mutta tiukan paikan tullen luotettavana Rokan kaverina.
Aikoinaan Laineen Tuntematonta kritisoitiin kovasti siitä, että näyttelijät olivat liian vanhoja esittämään varusmiesiässä olleita sotilaita. Kuitenkin noin puolet varusmiehiä esittäneistä oli alle kolmikymppisiä. Nyt vastaavissa tärkeimmissä rooleissa olleista vain Holopainen ja Ovaska alittivat niukasti kolmekymmentä. Ikä ei silti ollut sen kummempi ongelma kuin Laineenkaan versiossa eli todellisuudessa ei minkäänlainen. Ainakin jakauma oli tasaisempi kuin Laineen versiossa, sillä nyt kaikki varusmiesikäiset olivat alle nelikymppisiä siinä missä Laineella Vanhala ja Rahikainen olivat yli nelikymppisiä.

Lyhyistä sivurooleista on nostettava esiin kolme.
Pirkka-Pekka Petelius teki tuttuun tapaansa luotettavan suorituksen Kaarnana ja toi samalla viestin vanhasta: hän oli Mollbergin elokuvassa Hietanen. Laineen Tuntemattomasta ei tainnut valitettavasti olla yhtään näyttelijää mukana - olisi nyt joku sivuroolin esittäjä (kaikki tärkeiden roolien esittäjät ovat jo kuolleet) voinut tehdä cameon vaikka karjalaisena starikkana.
Hauhiaa esitti teinitähti Robin, joka on allekirjoittaneen papereissa hyvin arvostettu. Nuorella miehellä tuntuu olevan arvot kunnossa ja jalat maassa. Nyt tuli vähän esimakua armeijasta, jonka riveihin mies astuu pikapuoliin kuten suomalaisen miehen kuuluukin. Näyttelijäsuoritusta on vaikea arvioida - Hauhia näytti jäykältä ja jännittyneeltä, mutta niin toisaalta pitikin. Huvitti kun Rokka kuljetti Hauhiaa juoksuhautaa pitkin vartioon. Veikkaan että Louhimies oli suunnitellut kohtauksen siten, että Robinia ei oltu harjoitettu kertaakaan aiemmin siihen, opetettu vain vuorosanat. Niinpä hämmennys kasvoilla oli aitoa. Tosin katsomoseurana ollut teini-ikäisosasto valisti jälkeenpäin, että Robinilla on aina sellainen ilme naamalla paitsi laulaessa. Eikä siinä mitään, pärjäähän Clint Eastwoodkin kahdella ilmeellä - hattu päässä ja ilman hattua.
Everstiluutnantti Karjulan roolin veti Janne Virtanen, joka teki Karjulasta psykopaattisen huutajan. Toisaalta sellainen hän oli romaanissakin. Linnan ongelma kirjailijana oli se, että vaikka hän osasikin tehdä loistavia kansantyyppejä, hänen yläluokkalaisensa olivat stereotyyppisiä karikatyyreja. Karjulan kohtalo oli elokuvassa romaanista poikkeava. Kirjassa Rokka pelastaa pahoin haavoittuneen Karjulan lääkintämiesten auttamaksi ja ainakin itselläni on aina ollut se käsitys, että hänen täytyy kuolla haavoihinsa. Elokuvassa hän jää pahoin haavoittuneena lojumaan keskelle tietä tankkien tullessa ja annetaan ymmärtää tankkien ajavan hänen ylitseen.
Sivurooleista jää kokonaan puuttumaan mehukas - vai pitäisikö sanoa saita - talousalikersantti Mäkilä, vaikka hän trailerissa vilahtaakin. Voi olla että näkyy elokuvassakin jossain taustalla, mutta hänen parhaat kohtauksensa on leikattu pois. Samoin lähes kokonaan puuttuu Salo, jolla taisi olla vain yksi repliikki kiljunjuontikohtauksessa. Hänen kohtalonsa ilmahyökkäyksessä kuitataan lyhyesti, taustalta kuuluu vain ääni "Salo haavoittui" tai jotain sinnepäin.

Käsikirjoituksessa oli tehty Linnan tekstiin joitakin muutoksia ja lisäyksiä. Osaksi nämä olivat tilanteen pakottamia, kuten murteiden lieventäminen. Joissakin tapauksissa on varmasti mietitty, pitääkö ikonista kohtausta muuttaa nykyajan vaatimusten takia vai jättää ennalleen. Rokan ollessa majuri Sarastien puhuttelussa mielessä välähti Sarastien vuorosanojen jälkeen, että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Tulee se hetki, jossa Rokan repliikki oli 1950-luvulla ehkä kirjan huvittavin kohtaus. Mutta 2010-luvun ihmiseltä se menee täysin ohi. Onko se muutettu? No, ei ollut. Eli Rokka vastaa Sarastien kysymykseen mitä hän oikein on miehiään: ”Entinen maanviljelijä Kannakselt. Nykyinen Tikkakosken mannekiini.” Täpötäysi elokuvateatteri ei hörähtänytkään, mitä kyllä kummastelin. En sitä, että ”Tikkakosken mannekiini” meni nykynuorisolta ja kolmikymppisiltä ohi. Eivät he tiedä välttämättä edes ”mannekiini” sanan merkitystä, tietävät vain supermallit. Saati sitten että tietäisivät Tikkakosken olleen asetehdas. Mutta kummastelin sitä, että edes vanhempi väki ei nauranut. Jälkeenpäin arvelin, että tämä johtui siitä ettei kuluneille vitseille naureta ja kaikki tiesivät, mitä Rokka sanoo seuraavaksi. Toisaalta voi kyllä herkutella ajatuksella, että Rokan repliikki olisi muutettu muotoon: ”Entinen maanviljelijä Kannakselt. Nykyinen konepistoolitehtaan konsultti.” Vitsi olisi varmasti mennyt perille, mutta olisiko muutos ollut liian radikaali?

Kirjan kanssa ristiriidassa olevista kohtauksista onnistunein on Sarastien komentopaikan takaisinvaltaus. Kirjassa sen tekevät Rokka ja Viirilä, mutta elokuvassa Viirilän osuus jää vähemmälle. Rokka määrää Asumaniemen mukaansa, kun kirjassa tätä ei mainita kyseisessä kohdassa lainkaan. Tämä on dramaturgian kannalta oikea ratkaisu, sillä muuten Asumaniemen kehitys "nuoremmaksi Rokaksi" olisi jäänyt auki.
Kelpo lisäys on myös Hietasen ja Veran seksiin asti edennyt suhde. Kirjassa tosin todetaan, että "tytöt eivät päästäneet alkuunkaan mitään lähentely-yrityksiä käyntiin". Tämä versio on toisenlainen ja aivan yhtä hyvä kuin kirjan tarina.
Negatiivinen muutos oli Lehdon kaatumiskohtaus ja Riitaojan osuus siinä. Kirjassa tehdään selväksi, että toiset luulivat Lehdon kaatuneen eivätkä kuulleet kutsuistaan huolimatta mitään. Eivät voineetkaan, sillä Lehto oli tajuton. Elokuvassa Lehto ei menetä tajuaan, tosin jää hieman epäselväksi kuulevatko miehet hänen huutonsa. Riitaoja puolestaan lähtee kirjan tapaan juoksemaan taaksepäin, mutta elokuvassa hän saa konekiväärisuihkun selkäänsä ja kuolee heti. Kirjassa Riitaoja jäi karkuun lähdettyään odottamaan, jolloin toiset ohittivat hänet perääntyessään. Sitten Riitaoja kuuli Lehdon huudot tämän tultua tajuihinsa ja lähti etsimään Lehtoa, jolloin sai kuolettavan osuman. Riitaoja olisi ansainnut edes tämän kunnian elokuvassakin.

Kotirintaman lisäykset puolsivat paikkaansa senkin takia, että Linnan alkuperäinen suunnitelma oli tehdä Tuntemattomasta myös sotilaiden taustoja valottava kirja, mallina Norman Mailerin Alastomat ja kuolleet. Onneksi näin ei käynyt, sillä kirjana Tuntematon on todennäköisesti parempi ilman niitä. Mutta elokuvaan lisäykset sopivat ja oikeimmat valinnat ovat juuri Kariluoto ja Rokka, sillä Koskelan taustatarina on ikonisoitu sekin.
Antti ja Lyyti Rokan avioliitto on suorastaan elokuvan parasta antia. Jo kirjasta tulee lyhyistä maininnoista käsitys siitä, kuinka paljon Rokka vaimoaan arvostaa ja vaikutelma onnellisesta avioliitosta. Paula Vesalan suoritus Lyytinä on hieno (no joo, tähän väliin on pakko todeta se mitä kaikki haluavat tietää ja mistä kohuttiin eli kyllä, saunakohtauksessa näkyvät tissit ja kyllä, ne ovat omassa ikäsarjassaan todella hyvät myös siksi, että ovat ilmeisesti luomut), hän esittää maatilan emäntää topakasti. Kun Antti on rintamalla, ei ole epäilystä etteivätkö hommat hoituisi kolmen, sittemmin neljän lapsen äidiltä. Ja kun Antti on kotona, pariskunnasta huokuu keskinäinen harmonia. Näytetään myös Lyytin tuska ja pelko rintamalla olevasta miehestä. Ja tuskainen toistamiseen evakkoon lähtö, kun lapset paimentavat muutaman lehmän matkaan. Eniten kosketti se, kun Lyyti käski tuskansa peittäen jättää kissan "odottamaan paluuta". Tämä kohtaus kirpaisi sukutaustan takia enemmän kuin mikään muu. Lähelle ylsi elokuvan päätöskohtaus, jossa lumen jo peittäessä maan haavoistaan toipunut Rokka palaa evakkokotiinsa.

Elokuvaa seuratessa alkoi puolivälin paikkeilla hiipiä mieleen ajatus. Elokuvan ainoa miinus oli kompromissien tekeminen, mikä oli tietysti välttämättömyys monestakin syystä. Paljon piti jättää pois. Kun vielä tiesi, että elokuvasta leikataan ulkomaita varten 133-minuuttinen versio eli 47 minuuttia pois, mietti millainen tynkä siitä tulee. Sitten tajusi, että elokuvasta voi helposti leikata muutamia kohtauksia, jotka eivät ulkomaalaiselle katsojalle ole välttämättömiä. Sellaisia, jotka oli kuitenkin pakko ottaa mukaan suomalaiseen versioon, mutta joitakin oli lyhennetty jättämällä repliikkejä pois. Siitä aloin ensi kerran ajatella, että ei hitto, Louhimiehen tarkoitus on tehdä tästä Talvisota-elokuvan tapaan myös TV-sarja, johon kohtaukset voidaan laittaa kokonaisina. Ja lisätä joitakin, kuten kovennetun seisominen. Tämä syventäisi elokuvaa, nyt siihen ei ole mahtunut kaikkea. Esimerkiksi Jalovaara ilmestyy näyttämölle ilman mitään esittelyjä ja selityksiä. Samoin oli selvää, että ei Koskelan torppaa oltu lavastettu niitä kahta muutaman sekunnin kohtausta varten. Materiaalia on paljon enemmän, ajattelin. Tästä saa kuusi tunnin mittaista TV-sarjan jaksoa, kun huomioi että sarjassa tarvitaan alku- ja lopputekstit joka jaksoon. Ajatusta vahvisti se, että laajakankaan reunat näyttivät olevan enimmäkseen tarpeettomat. Kuvakulmat oli suunniteltu valmiiksi siten, että otokset toimivat myös TV-ruudussa. Luulin keksineeni jotain sensaatiomaista, mutta eikö mitä. Wikipedia paljasti, että elokuvasta on todellakin tulossa TV-sarja. Kylläkin neliosainen. Osien pituutta ei kerrottu, mutta kaiken järjen mukaan niiden täytyy olla noin puolitoistatuntisia. Muuten juttu jää pahasti torsoksi. Ylipäätään Tuntematon soveltuisi selvästi paremmin ison budjetin 12-osaiseksi TV-sarjaksi. Siihen saisi koko kirjan ja paljon lisää.

Loppuarvostelu: neljä tähteä viidestä. Se viides jää niukasti saamatta, koska yritettiin saada kolmeen tuntiin mahtumaan liikaa ja jouduttiin tyytymään kompromisseihin. Tärkeimmän haasteensa elokuva selvitti: se on parempi kuin Laineen alkuperäinen. Niin sen toisaalta täytyykin olla, koska aikaa on kulunut ja tekniikka kehittynyt. Laineen aikana jouduttiin odottamaan filmien kehittämistäkin viikkokausia, nyt tuloksen näkee hetkessä ja voi useimmiten uusia, jos on tarvetta. Mutta Louhimiehen versio on oikeasti elokuva siinä missä Laineen versio oli pelkkä romaanin filmatisointi. Ja tämä ei ole aikakausikysymys. Samanlaiseen monumenttiasemaan kuin Laineen elokuva Louhimiehen versio tuskin nousee paremmuudestaan huolimatta, sillä Laineella on kuudenkymmenen vuoden etumatka.
Ja lopulta jäytää vain yksi kysymys: mitä Edwin Laine olisi tehnyt, jos hänellä olisi ollut nykypäivän tekniikka käytettävissään? Oma veikkaukseni on, että sen mitä Louhimies teki nyt.
Sitä en tiedä oliko tämä kohteliaisuus vai ei. Ja jos on, niin Laineelle vai Louhimiehelle?