Uusinta: Oikea-vasen-vasen-vasen...

Lukijalle: Tämä viikkojuttu viiden vuoden takaa oli minulle eräänlainen nopeasti kirjoitettu välityö. Yllättävää kyllä, taisi osua arkaan paikkaan. Tuolloin käsite Curley-ilmiö oli minulle vielä tuntematon, mutta tämä tarina täsmäsi siihen kuin suutarin sormi sian perseeseen. Eli vähät siitä mikä on oikein, järjestetään omille äänestäjille etuja vallassa pysymiseksi:

Huomautus: Seuraavassa esitetyille ajatuksille en ole kaivanut tilastofaktoja perusteluiksi. Osa tiedoista olisi helposti löydettävissä ja osa taas lienee mahdotonta selvittää. Suurin osa sijoittuu sille välille, josta joudun valitettavasti toteamaan että en ole alan asiantuntija enkä siksi kykenisi tarvittavia faktoja löytämään helposti ja kenties en ollenkaan. Tämä teksti onkin tarkoitettu ajatusten herättämiseksi, halukkaat voivat hyödyntää vapaasti ja etsiä tietoja asian todisteeksi tai sitä vastaan. Haluan korostaa, että en ole salaliittoteoreetikko. Kyse on siitä, että tietyt voimat sattuvat toisistaan riippumatta vaikuttamaan samaan suuntaan ja tulos on mitä on.

Monet kommentaattorit ovat ihmetelleet entisen oikeistopuolue kokoomuksen linjaa. Pahimman suomettumisen ajan kokoomusveteraanit aikakoneella nykypäivään tuotuna eivät tunnistaisi puoluetta omakseen, vaan pitäisivät sitä sosialistisena. Mitä ihmettä politiikalle on tapahtunut? Miksi puoluekentässä tuntuu olevan pelkkiä 70-lukulaista sosiaalidemokratiaa vastaavaa linjaa ajavia toimijoita?

Historiallisesti jokainen puolue on perustettu ajamaan peruskannattajakuntansa asioita. Suuria puolueita tarkastellaksemme: kokoomus yrittäjien, maalaisliitto maanviljelijäväestön ja sosialidemokraatit palkkatyöläisen asiaa. Toki kyseisiä puolueita ovat kannattaneet muutkin väestöryhmät, esimerkiksi kokoomuksen tapauksessa isänmaallisia arvoja kannattava, palkkatyötä tekevä ylempi keskiluokka.

Ajan myötä yhteiskunta on muuttunut ja puolueiden entinen kannatuspohja sen mukana. Pahiten on kärsinyt maalaisliitto, joka maanviljelijäväestön kuihtuessa vaihtoikin nimensä keskustapuolueeksi ja alkoi houkutella kannattajia muista puolueista. Myös demarien kannattajakunta on kokenut kolhuja työn automatisoitumisen myötä. Kokoomuksen taustajoukko on kolmesta suuresta pysynyt eniten entisellään.

Luonnollisena seurauksena muutoksesta on ollut tietysti linjamuutos. Jos se väestönosa, jolle puolueen viesti on suunnattu, pienenee, on puolueen kannatuskin mennyttä. Siksi keskustapuolueen oli pakko tehdä se minkä se teki, jopa varsin onnistuneesti kun vertaa muihin Euroopan entisiin agraaripuolueisiin. Samoin demareiden oli pakko muuttaa kovan linjan työväestön tuesta yleishumanistiseksi puolueeksi.

Kokoomuksen peruskannattajakunta ei kuitenkaan ole muuttunut. Oleellinen kysymys onkin siksi, miksi ihmeessä kokoomuksen linja on muuttunut sosialistiseksi. Vastaus on yllättävä. Sosialistinen linja on kokoomuksen taloudellisesti tärkeimmän kannattajaryhmän eli kapitalistien etu.

Tämän pöyristyttävän väitteen perusteet löytyvät historiasta. Kun tarkastellaan tilannetta viisikymmentä vuotta sitten, yhteiskunnan työnjako oli selvä ja käytännössä vallitsi täystyöllisyys. Maanviljelysväestöä oli enää suhteellisen vähän, merkittävin osa maaseutuväestöstä oli jo muuttanut keskuksiin tai työskenteli muissa kuin alkutuotantoon liittyvissä tehtävissä. Maanviljelyksen tehostuminen ennen muuta koneellistumisen ansiosta oli vapauttanut merkittävän osan työvoimaa teollisuustuotantoon ja kaupallisille aloille. Näiden kahden ulkopuolella oli sitten enää julkinen sektori. Siellä työskentelivät lähinnä sairaanhoidon, opetuksen ja puolustusvoimien palveluksessa olevat. Kaikkia perusaloja – alkutuotantoa, teollisuutta ja palveluja, riippumatta siitä oliko yksityisellä tai julkisella puolella – yhdisti se, että jokaisesta työstä pystyi sanomaan, mihin sitä tarvittiin. Yksityisellä puolella ei turhia työntekijöitä palkkailtu tai firma meni pian kanttuvei. Julkisella puolella taas sairaanhoitajat ja lääkärit hoitivat potilaita, opettajat opettivat oppilaitaan ja sotilaat huolehtivat maanpuolustuksesta.

Siinä missä maataloustuotannon koneellistuminen oli vapauttanut työvoiman maaseudulta, alkoi teollisuuden koneellistuminen vapauttaa työvoimaa keskuksista. Ongelma olikin siinä, että maaseututyövoimalla oli paikka mihin mennä eli kasvava teollisuus, kun taas vapautuvalla teollisuustyövoimalla ei ollut. 70-luvulla kuvioon ilmestyikin massatyöttömyys.

Työttömyys olisi ollut vielä paljon suurempi, mikäli julkiselle sektorille ei olisi syntynyt uusia työpaikkoja. Eikä siinä mitään pahaa ollut, teetettiinhän jo 1800-luvulla maahan kanavia ja rautateitä hätätöinä. Ero silloisten ja nyt syntyneiden uusien työpaikkojen välillä oli kuitenkin merkittävä. Nyt kyseessä eivät ole hätätyöt, vaan virkaura. Eikä virkatöissä käsitellä kakkosnelosta vaan aanelosta. Eikä työskennellä ruoka- ja kulukorvauspalkalla, vaan pitäähän yliopiston yhteiskuntatieteellisestä valmistuneen maisterin palkan toki olla kovempi kuin huoltokorjaamon autonasentajalla.

Aiemmin mainituista kolmesta julkisen sektorin esimerkkialasta (terveydenhuolto, koulutus ja puolustus) vain viimeksi mainittu on säästynyt lähes täysin uusilta rönsyiltä. Perusterveydenhuollossakin tilanne on suunnilleen sama kuin ennen, mutta nykyään puhutaankin sosiaali- ja terveysalasta. Ja sosiaalialalla näitä projektikoordinaattorierityistutkijaosastopäälliköitä riittää. Opetusalalla taas tilanne on kääntynyt mullin mallin siinä mielessä, että koulut ovat pullollaan erityisopettajia ja kouluavustajia. Heikkoihin oppilaisiin satsataan moninkertainen määrä resursseja hyviin verrattuna. Panos/tuotos –suhde laskien lopputulema on vielä kamalampi.

Ei pidä käsittää väärin; on erinomainen asia, että ihmisillä on töitä ja on yhteiskunnan asia huolehtia, että niille joilla yksityisellä sektorilla ei ole käyttöä, on mielekästä ja yhteiskunnan kannalta hyödyllistä tekemistä. Vika onkin siinä, että ihmisillä, joiden työ ei ole välttämätöntä, on käytännössä saman luokan palkka kuin niillä, joiden työ on välttämätöntä. Tämä taas lisää verotaakkaa ja heikentää kansakunnan kilpailuetua; mikäli palkka näillä aloilla olisi pienempi, houkuttaisi teollisuus ja yrittäjyys enemmän kyvykkäämpää väkeä.

Meillä on siis julkisen sektorin suojatyöpaikkoja ihmisille, joiden työnteon vaikutus kansantalouteen on olematon. Julkisella sektorilla työskentelee sairaanhoitajia, luokanopettajia ja upseereita, joita tarvitaan. Jokaista tällaista kohti alkaa olla kehitysjohtaja, yritysneuvoja ja monikulttuurisuuskoordinaattori.

Viimeisenä parinakymmenenä vuotena kehitys on saanut vielä uuden suunnan. Työttömyyskorvaus ei ole kummoinen, mutta siihen on päälle rakennettu sosiaalituet siten, että työnteon ja tekemättömyyden välinen taloudellinen ero on kaventunut. Eroa supistaa vielä se, että veronmaksajille on järjestelmään sisäänrakennettu vielä lisäveroja, joista esimerkkinä lasten korkeampi päivähoitomaksu. Ei vielä parikymmentä vuotta sitten olisi tullut kuuloonkaan, että 18-vuotias voi muuttaa omaan kämppään ja odottaa yhteiskunnan maksavan leijonanosan kustannuksista, jos vanhemmat asuvat samalla paikkakunnalla.

Koko tämän ruljanssin maksaa keskiluokka. Se keskiluokka, joka viljelee maata, hitsaa saumaa ja tökkii influenssarokotteita olkavarsiin. Suurituloisia johtajia ja yrittäjiä on loppujen lopuksi niin vähän, että heidän verokertymänsä ei kummoista osaa tee.

Tulonsiirtojen, suojatyöpaikkojen ja hyödyllistä työtä tekevän keskiluokan kuppaamisen seuraus on se, että käytännössä kaikki ovat keskiluokkaa ja kykenevät käyttämään samansuuruisia summia kulutukseensa.

Melkoinen osa tätä vyyhteä on maahanmuuttoteollinen klusteri. Siellä työskentelevät ovat lähes poikkeuksetta henkilöitä, joiden koulutuksella ja ammattitaidolla ei ole mitään käyttöä yksityisellä sektorilla eikä kyvyillä myöskään käyttöä julkisen sektorin hyödyllisissä töissä. Heidän ja humanitaaristen maahanmuuttajien kautta kapitalismin rattaita pyörittämään sellaisetkin rahat, jotka muutoin jäisivät oikeita töitä tekevien sukanvarteen.

Mikäli yhteiskunta olisi hoidettu siten, että yksityisellä sektorilla palkat maksettaisiin markkinatalouden ja ay-liikkeen määräämissä puitteissa, julkisen sektorin välttämättömät työntekijät saisivat kunnollista palkkaa ja vähemmän hyödylliset työttömyyskorvauksen ylittävää palkkaa, yhteiskunta olisi varsin toisenlainen. Rikkaat tuskin olisivat sen rikkaampia ja köyhät sen köyhempiä kuin nykyään. Ero olisi keskiluokassa - ylemmän ja alemman keskiluokan ero olisi nykyisen olemattoman sijaan jonkinmoinen. Tämä taas olisi kapitalismin kannalta huono asia. Nyt kaikilla on saman verran rahaa käytettävissään - näin ollen kaikille voidaan myydä samaa bulkkia. Eri tuloluokat tarkoittavat liikkeiden erikoistumista, mikä taas maksaa ja on työläämpää. Lisäksi työtä tekemätön luokka kykenee kuluttamaan melkein saman verran kuin työtä tekevä luokka - enemmän voittoja kapitalistille.

Kapitalismin näkökulmasta katsoen helpointa ja tehokkainta on se, että 90 % talouksista kuuluu tuloluokkaan, jossa kulutukseen käytettävissä oleva rahasumma on suunnilleen sama. Sillä köyhimmällä 5 % ei ole juuri merkitystä ja rikkaimman 5 % vaurauden takeena on 90 % samatuloisuus.