Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Jaskan sairaalareissu

- Kyllä tämä selvä tapaus on, lääkäri totesi tutkimuksen päätteeksi.
- Kirjoitan lähetteen kirurgian polille ja siellä hoidetaan asia kuntoon, hän jatkoi.
Pureskelin uutista vähän aikaa.
- Kuinkas kauan menee että leikkaukseen pääsee, kysyin.
- Tämähän ei ole kiireellinen. En tiedä keskussairaalan systeemejä, mutta luulen että muutaman kuukauden saat odotella, lääkäri vastasi.

Poppamiehen ennustus osoittautui luvalla sanoen optimistiseksi. Ei riittänyt muutama kuukausi eikä edes kokonainen vuosi. Koko prosessin aloittamisesta kului yli kaksi vuotta ja lopullisen diagnoosin saamisesta vuosi ja yhdeksän kuukautta leikkauspäivään. Keskussairaalassa oli muita kiireitä ja niiden syyt kyllä kävivät ilmi. Jouduin näet odotusaikana muutaman kerran käyttämään lapsia sairaalassa. Yhtä poikkeuskertaa lukuun ottamatta totesin saapuneeni monikulttuuriseen ympäristöön. Odotushuoneissa etninen monimuotoisuus oli rajusti yliedustettuna. En voi tietenkään varma asiastani olla, mutta etnisestä koostumuksesta ja tulkeista päätellen sairaalakaupungin VOK teetätti kelpo määrän töitä. Kansantalous kiittää, kun yhtä sairaalareissua kohti saadaan työllistettyä paitsi sairaalahenkilökuntaa, myös tulkkeja ja takseja.

Vuoden odotuslistalla olon jälkeen pokka petti. Soitin ja kysyin, koska vaiva olisi ollut mukava saada hoidettua. Ei se pahentunut eikä parantunut, siksi se ei kiireellinen ollutkaan, mutta keskeneräiset asiat rassaavat. Ystävällinen virkailija kertoi, että ei osaa sanoa kauanko menee. Riippuu siitä milloin saadaan aikaa hoitaa näitä ei-niin-kiireellisiä leikkauksia. Sain hillittyä itseni ja jätin sanomatta että heti kun keskitätte resurssinne niihin jotka tämän homman kustantavat. Eihän se hoitohenkilökunnan vika ole että poliitikot tekevät typeryyksiä.
Virkailija neuvoi että voin aina mennä yksityiselle puolelle. Tuumasin mielessäni että pitäkööt tunkkinsa. Periaatteesta en rupea maksamaan kymmenkertaista hintaa siitä, mikä minulle kuuluisi maksettujen verojen perusteella. Ymmärtäisin asian nikottelematta, jos Suomessa ei olisi julkista terveydenhuoltoa. Mutta en ymmärrä sitä, että veronmaksaja joutuu ensin kustantamaan muiden, jopa ei-suomalaisten hoidot julkisella sektorilla ja sen jälkeen omansa yksityisellä.
En tiedä, kuinka kauan olisi hermo pitänyt, mutta onneksi kutsu leikkaukseen tuli ennen sen pettämistä. Suhteellisen lyhyellä varoitusajalla kuitenkin, taisi olla päivälleen kuukausi H-hetkeen sen tipahdettua postilaatikkoon.

Jos prosessin alkuvaihe oli sujunut kankeasti ja epäonnekkaasti (jätän tietyistä syistä kertomatta muutamia asioita, mutta sanottakoon että piti käydä kahdessa eri paikassa lääkärillä ja asioida kolmen eri instanssin kanssa), niin tästä eteenpäin kaikki alkoi sujua mitä mallikkaimmin ja onnekkaimmin. Alkaen leikkausajankohdan määräytymisestä: hämmästyttävää kyllä, ei tarvinnut kuin yksi pikku siirto tehdä töiden järjestelemiseksi.

Lopulta koitti suuri päivä. Marssin sairaalan aulaan ja ilmoittauduin automaatilla. Se käski siirtyä N-kerrokseen X-osastolle. Pahaksi onneksi N-kerroksessa ei ollut opastetta X-osastolle, joten kysäisin henkilökunnalta, joka ystävällisesti neuvoi minut sinne minne olisin omalla arvauksellani mennytkin. Päädyin odotussaliin, jossa oli pari muuta potilasta penkeillä istuskelemassa. Ilmoitin viestillä Sallille, että täällä ollaan.

Tilanteen edistymistä seuraavan tunnin aikana onkin helpointa seurata minun ja Sallin viestinnällä, jota olen hieman editoinut:
Jaska (12.21): Äsken kutsuttiin sisään keski-ikäinen nainen nimellä Itänen-Läntinen.
(Intimiteettisyistä nimi muutettu yhtä hauskaksi kuin se oikeasti oli. Tarkistin jälkeenpäin sukunimihausta olinko todella kuullut sen oikein ja kyllä, senniminen löytyi. Minähän olen näistä älyttömistä yhdysnimistä kirjoittanut jopa kahdesti.)
Salli (12.25): Nukuitko yöllä ok?
(Olin lähtenyt kotoa ennen seitsemää. Salli oli nukkunut edellispäivänä sairastuneen lapsen huoneessa eikä ollut herännyt ennen lähtöäni.)
En ehtinyt heti vastata, sillä välittömästi viestin tultua yksi niistä hoitajista, jotka olivat aina silloin tällöin aulan läpi kulkeneet, marssi luokseni ja kysyi, olenko Mr. Brown. Tunnustin olevani, jolloin hän kertoi että ovat valitettavasti aikataulusta hieman myöhässä, mutta hän tuo esilääkityksen aivan hetken kuluttua. Kuten toikin.
Jaska (12.37): Joo, ei jännittänyt. Nyt tuli esilääkitys. Hoitsut eivät edelleenkään ole Holby City -tasoa. Tosin tämä joka minun kanssa asioi oli luultavasti vielä viisi vuotta sitten.
Salli (12.47): Vanhojahan ne Holbyssakin alkaa olla.
Salli (13.11): Joko kohta mennään?
Jaska (13.13): Juuri kävi hoitsu kysymässä alkaako ramaista eli vaikuttaako lääke. Sanoin että ei. Tarkemmin ajatellen olisin voinut vastata että ei muuten, mutta näytät nyt nuoremmalta kuin äsken.
Salli (13.20): Ramaista? Mutta eihän siinä nukutusta pitänyt olla?
Jaska (13.21): No ei, mutta kai tässä jotain puudutusainetta vahvistavaa on.
Jaska (13.24): Eikjä tssä mitlägfn vaiöftusta ti on goji ovelan.

Sitten Sisar Hento Valkoinen saapuikin paikalle entistä nätimmän näköisenä ja kehotti saapumaan lääkärin juttusille. Ylös noustessa tunsin oloni vähän ontoksi, eli esilääkitys oli tehnyt tehtävänsä.
Lääkäri puhui huonoa suomea tai tarkemmin sanottuna hyvää suomea mutta hieman puutteellisesti. Heimoveli näkyi olevan, joten ääntäminen oli täydellistä ja muutenkin rennon ja ammattitaitoisen oloinen heppu. Muutaman minuutin byrokraattisen rupattelun jälkeen siirryimme toimenpidehuoneeseen ja matkalla toinen, ihan suomalainen lääkäri, pyysi lupaa tulla seuraamaan operaatiota. Arvostettavaa ammattietiikkaa; kun kyseessä on harvemmin suoritettava toimenpide, niin pysyy oma osaaminen yllä. Niinpä operaatiossa oli paikalla kaksi lääkäriä ja se hoitaja, joka tässä vaiheessa lääkitystä alkoi näyttää jo nuorelta Marilyn Monroelta.

Itse operaatio sujui varsin rutiininomaisesti. Poppamies iski puudutuspiikit, jotka vain pikkuisen nipistivät. Sitten odoteltiin hetki ja veistohommiin. Mitään en tuntenut koko aikana ja jutusteltiin siinä samalla neljästään rennosti niitä näitä. Sekä itse operaatiosta noin yleisesti että ammattiasioista muutenkin. Jälkeenpäin harmitti, etten älynnyt katsoa kellosta kauanko meni, mutta huono veikkaus on parikymmentä minuuttia ensimmäisestä viillosta viimeiseen ompeleeseen. Operaation päätyttyä lääkärit poistuivat paikalta pukeutuessani ja Monroen Maikin reinkarnaatio ojensi kotihoito-ohjeet. Kiitin hyvästä hoidosta ja totesin, että ammattilaisten kanssa on aina mukava asioida, vaikka itse asia olisikin hieman ikävä. Operaatio tuli hoidettua luotettavasti ja tehokkaasti, henkilökunta sai palvelustaan ja osaamisestaan täydet pisteet. Vähän eri meininki kuin aikoinaan armeijan noitatohtoreilla.

Kyllä suomalainen julkinen terveydenhuolto on aina messun arvoinen!

2 kommenttia:

Becker kirjoitti...

Suomalainen terveydenhoito on niitä harvoja asioita joihin maassa luotan. Tosin vaikuttaa siltä että SOTE on tuhoamassa senkin ajanmittaan. Käy niinkuin vahustenhoidossa joka ulkoistettiin yksityisille firmoille. Eli kilpailutettiin 10% valtion budjetista yrityksille, jotka viis veisaavat vanhuksista ja tilittävät tuotot veroparatiiseihin. Nykyisten poliitikkojen kyky hoitaa niinkin suuri muutos kuin SOTE onnistuneesti pistää kyllä pelkogeneraatorin käymään ylikierroksilla.
Suomessa on ilmeisesti sama ongelma kuin Ruotsissa, jossa tosin potenssiin kaksi. Odotushuoneet ovat täynnä maahantunkeutujia, kun taas veronsa maksanut kansalainen saa odottaa tuntikausia vuoroaan jonon hännillä.

Jaska Brown kirjoitti...

Tunnen aika monta julkisessa terveydenhuollossa työskentelevää. Heidät voidaan jakaa kahteen kastiin kahdella eri tavalla. Ensimmäinen jako on se, ketkä ovat ajatelleet ja tiedostaneet sen mistä heidän palkkansa tulee ja ketkä eivät. Toinen jako on se, kuinka he suhtautuvat haittamaahanmuuttoon ja sen terveydenhuoltoon. Itse asiassa jakoja tarvitaan vain yksi, koska molemmat jaot antavat saman lopputuloksen.