Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 13. elokuuta 2016

Uusinta: Rooman legioonien manttelinperijät

Lukijalle: Joskus kirjoitan historiaa ja joskus huumoria. Tässä Italian kunniakkaan sotahistorian esittelyssä vajaa kuusi vuotta sitten yhdistyivät molemmat. Itse asiassa olisi mahdoton tehtävä kirjoittaa Italian sotahistoriasta kuivakka teksti, joka ei naurata yhtään:

Rooman legioonat olivat aikansa pelätyin sotajoukko. Valtakunnan tuhouduttua Italian niemimaa oli toistatuhatta vuotta hajaantunut lukuisiin pikkuvaltioihin tai jopa vieraiden valtojen alaisuuteen. Italian yhdistymiseen johtaneen prosessin katsotaan alkaneen Napoleonin sotien päätyttyä ja Italian armeijaa voidaan pitää roomalaisten historiallisen perinteen jatkajana. Onkin aiheellista tutustua sen kunniakkaisiin saavutuksiin.

Maan ollessa 1848 vielä jakautunut käytiin Italian ensimmäinen itsenäisyyssota, jossa Sardinia ja Toscana (lyhyen aikaa myös Kirkkovaltio ja Molempain Sisiliain kuningaskunta) taistelivat Itävalta-Unkaria vastaan. Nopean alkumenestyksen jälkeen lyhytaikaiset liittolaiset luovuttivat ja solmittiin seitsemän kuukautta kestänyt aselepo. Tämän päätyttyä itävaltalaiset murskasivat Piedmonten (Sardinia) armeijan Novaran taistelussa, jossa italialaisilla oli miesylivoima (tuhanisina 85 - 76). Tie Sardinian pääkaupunkiin Torinoon oli auki, mutta kuningas luopui kruunusta ja solmittiin rauha.

Sardinialla oli onnekseen fiksu pääministeri, Camillo Cavour. Hän totesi ettei tästä omin voimin tule lasta eikä paskaa ja liittoutui Ranskan kanssa 1859 Italian toisessa itsenäisyyssodassa. Huono onni oli että sodanjulistuksen aikaan ranskalaiset eivät vielä olleet maassa. Hyvä onni oli että sää oli niin kurja, että itävaltalaiset eivät ehtineet edetä kovin pitkälle ennen kuin ranskalaiset tulivat hätiin. Rauhansopimuksessa Itävalta luovutti Lombardian Ranskalle, joka välittömästi lahjoitti sen Sardinialle käynnistäen Italian yhdistymisprosessin toden teolla.

Italian tunnetuin vapaussankari, Giuseppe Garibaldi, kokosi 1860 tuhannen urhon sotajoukon ja lähti valloittamaan Sisiliaa. Tämä sujuikin sutjakasti, koska pahimmillaankin vastassa oli vain kahdentoista tuhannen suuruiset joukot. Asiaa avitti se, että viholliset itsekin olivat italialaisia, komentajat oli lahjottu ja Garibaldi sivumennen sanoen oli ranskalaissyntyinen. Seuraavana vuonna Sisilia liitettiin Sardiniaan ja Italian kuningaskunta julistettiin syntyneeksi.

Melkoinen osa italiankielisiä alueita kuului yhä Itävalta-Unkariin ja sekös spagetinpurijoita nyppi. Kun Preussi liittolaisineen hyökkäsi Itävaltaan 1866, Italia päätti tulla valmiiseen pöytään ja aloitti Itävaltaa vastaan Italian kolmannen itsenäisyyssodan. Italia jakoi armeijansa kahtia, joista toinen puoli otti pahasti takkiinsa Custozan taistelussa kohdatessaan ylivoimaisen (vähän yli puolet italiaanojen vahvuudesta) vihollisen ja toinen puoli näki parhaaksi pysyä lähtöasemissa. Siinä sivussa Italian laivastokin sai turpiinsa. Rauhanteko onnistui sitten paremmin, Itävalta luovutti Ranskalle (minkä hiton takia?) maitaan, jotka Ranska luovutti sitten Italialle.

Italia oli nyt käytännössä yhdistynyt - paitsi että keskellä maata sijaitsi paavin hallitsema Kirkkovaltio. Saksan-Ranskan sodan puhjettua 1870 Napoleon III kutsui Roomassa olleen varuskuntansa kotimaahan, joten Italia päätti taas käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vallata Rooman. Italian armeija ylitti Kirkkovaltion rajan, jolloin paavi koetti välttää verenvuodatusta ja komensi armeijansa vetäytymään Roomaan. Italialaiset piirittivät kaupungin, mutta eivät välittömästi uskaltaneet hyökätä, olihan heillä vain nelinkertainen ylivoima. Paavi päätti antautua, mutta vasta kun joukot olisivat esittäneet edes nimellistä vastarintaa. Kolmen tunnin tykistökeskityksen jälkeen Italian armeija marssi kaupunkiin, taistelussa kaatui 19 paavin miestä ja 49 italialaista. Tämän sankarillisen esityksen ansiosta käytännössä jokaisessa italialaisessa kylässä on katu nimeltä Via XX Settembre. Paavin haltuun jäi vain Vatikaani.

Pari vuosikymmentä myöhemmin italialaiset tajusivat, että kaikilla merkittävillä mailla on siirtomaa Afrikassa. Niinpä he päättivät vallata Etiopian, joka oli vielä muiden sen unohdettua napattavissa. Italialaiset olivat ottaneet oppia briteiltä ja kumppaneilta, jotka olivat havainneet modernin aseistuksen antavan sen luokan edun, että pieni eurooppalaisarmeija kykeni kukistamaan monikymmenkertaisen afrikkalaisjoukon. Valitettavasti strategit eivät ottaneet huomioon italialaiskerrointa. Adwan taistelussa 1896 italialaiset menettivät toistakymmentätuhatta miestä, yli puolet armeijastaan, etiopialaisten kärsiessä vain reilun kymmenen prosentin tappiot. Kun uutiset tästä kiirivät Italiaan, mellakat alkoivat ja sodanvastaisuus kasvoi niin suureksi että päättäjät katsoivat parhaaksi vetäytyä ja nuolla haavansa.

Vuonna 1911 Italia päätti vallata Osmanien valtakunnalta Libyan. Aluksi Italia lähetti paikalle kaksikymmentätuhatta miestä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun vihollisia oli yhtä paljon. Ei vaikka makaroonien aseistus oli ylivertainen - kyseessä oli historian ensimmäinen sota, jossa käytettiin lentokoneita ja panssariautoja. Lisää joukkoja kehiin. Tilanteen ollessa tuhansissa mitattuna 150 - 28 Italian eduksi osmanit hölmöyttään suostuivat ilman suurempia taisteluja rauhaan, jossa Italia sai Libyan.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Italia oli kolmiliitossa Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa. Italia katsoi kuitenkin parhaaksi olla vähät välittämättä sopimuksesta ja seurata tilanteen kehitystä puolueettomana. Maa pisti keskus- ja ympärysvallat tarjouskilpailuun. Keskusvallat tarjosivat vähemmän ja niinpä Italia liittyi sotaan ympärysvaltojen puolelle 1915. Alpeilla käytiin pari vuotta asemasotaa, jonka jälkeen Caporetton ratkaisutaistelussa italialaiset ottivat taas kerran selkäänsä - heillä kun oli vain 25 divisioonaa keskusvaltojen 15 vastaan. Ympärysvaltojen onneksi keskusvallat eivät älynneet vallata Italiaa ja hyökätä selustaan, joten Italia pääsi onnekseen voittajien puolelle ja sai Versaillesin rauhassa Etelä-Tirolin.

Parikymmentä vuotta myöhemmin oli vuorossa Italian sotahistorian kunniakkain luku, Italian-Abessinian toinen sota. Mussolini päätti näyttää kyntensä ja vallata Etiopian. Noin puoli miljoonaa italialaista vastaan kahdeksansataatuhatta etiopialaista - ja silti Italia voitti! Tosin rehellisyyden nimissä on huomautettava, että italialaisten määrä kaksinkertaistui sodan kestäessä ja etiopialaiset oli pääosin aseistettu keihäin tai musketein. Lisäksi Italialla oli noin 600 lentokonetta ja 800 panssarivaunua, kun etiopialaisilla oli kumpiakin kolme. Tämän epäinhimillisen rajun vastarinnan takia Italian pitikin käyttää sinappikaasua ja fosgeenia, jotta maa saatiin vallattua niinkin nopeasti kuin seitsemässä kuukaudessa.

Abessinian menestyksestä innostuneena Mussolini päätti vallata myös Albanian. Toisen maailmansodan esinäytöksessä huhtikuussa 1939 italialaiset joukot miehittivät maihinnousun jälkeen maan vajaassa viikossa vain muutaman sadan miehen tappioin. Miesylivoima oli kahdeksankertainen ja asiaa auttoi se, että Albanian armeijan italialaiset neuvonantajat olivat tehneet vastarinnan lähes mahdottomaksi. Siis hetkinen. Maa joka palkkaa italialaisia neuvomaan sotilasasioissa? Sama kuin hankkisi lätkäkoutsit Ugandasta.

Saksan salamasotamenestyksestä innostuneena Mussolini halusi myös palan Ranskaa. Hitlerin panssarien vyöryessä hän julisti sodan Ranskalle 10.6.1940. Ranska oli jo romahtamassa saksalaishyökkäyksen alla eikä ehtinyt reagoida. Täysin valmistautumaton Italian armeija puolestaan pääsi liikkeelle vasta kymmenen päivää myöhemmin. Eteneminen jatkui aina ensimmäiseen vastarintapesäkkeeseen asti, esimerkiksi Cote d’Azurissa Italian armeijan hyökkäys pysähtyi törmättyään ylivoimaiseen aliupseerin ja seitsemän miehen muodostamaan puolustuslinjaan. Lopulta saksalaiset painostivat ranskalaisia takaapäin sen verran, että italialaisetkin uskalsivat edetä. Lopputuloksena oli 631 kaatunutta italialaista ja 40 ranskalaista. Italia sai miehittääkseen 832 neliökilometrin alueen Ranskasta.

Julistaessaan sodan Ranskalle ja Englannille mafiosoilta jäi ilmeisesti huomaamatta, että Libya oli Englannin hallitseman Egyptin rajanaapuri. Aluksi italialaiset etenivät, mutta kohdattuaan vastarintaa perääntyivät. Tältä ajalta väitetään olevan peräisin italialaisten panssarivaunujen innovaatio: vaihdelaatikko, jossa on neljä vaihdetta taakse ja yksi eteen - viimeisin siltä varalta, että vihollinen koukkaa selustaan. Koko Libyaa britit eivät sentään ehtineet miehittää ennen saksalaisten tuloa hätiin, heillä kun oli käytettävissään vain 36 tuhatta miestä neljännesmiljoonaa italialaista vastaan.

Samaan aikaan italialaisten viisi vuotta aiemmin valtaamassa Etiopiassa molemmat osapuolet kävivät rajoilla asemasotaa vain vähäisin tiedusteluhyökkäyksin. Liittoutuneet keräsivät alueelle lisäjoukkoja ja saatuaan selvän ylivoiman (eli joukkojen määrä oli vähän alle puolet italialaisista) he vihdoin siirtyivät hyökkäykseen tammikuussa 1941. Pari kuukautta myöhemmin alkoi päähyökkäys ja Addis Abeba vallattiin 6.4 brittijoukkojen edettyä noin 20 km päivämarssitahtia Kenian rajalta.

Kärsityt nöyryytykset ottivat sen verran pahasti Mussolinin itsetunnolle, että hän päätti vallata Kreikan omin avuin. No, läheltä piti ettei menettänyt saman tien Albaniaa. Kaksinkertainen miesylivoima, kuusinkertainen määrä lentokoneita ja panssarivaunutilanne 163 - 0 ei riittänyt ja kreikkalaiset olivat kohta melkein puolivälissä Albaniaa. Saksalaiset tulivat taas hätiin ja valtasivat ohi mennessään Jugoslavian.

Samaan aikaan taisteltiin luonnollisesti myös Välimerellä. Italian laivasto oli melkoinen voimatekijä, siihen kuului viisi taistelulaivaa ja toistakymmentä risteilijää lukuisista pienemmistä aluksista puhumattakaan. Ikävä puoli pizzanpaistajien kannalta oli, että Mussolinin mielestä lentotukialukset olivat tarpeettomia. Taranton taistelussa brittiläiset torpedopommittajat muuttivat kolme taistelulaivaa frutti di mareksi.

Siinä sivussa italialaiset lähettivät parisataatuhatta miestä taistelemaan itärintamalla. Eihän siitä hyvä seurannut, kun mozzarella jäätyi korpuksi. Hyökkäysvaiheessa italiaanot eivät ehtineet saksalaisten kyytiin, joten vetäytymisvaiheessa saksalaiskenraalit viisaasti noudattivat usein taktiikkaa, jossa italialaiset jätettiin taas jälkeen suojaamaan vetäytymistä. Tämä olikin kätevää, koska venäläisten eteneminen hidastui jonkin verran heidän kompuroidessaan molemmat kädet pystyssä vastaan tuleviin italialaisiin. Stalingradin jälkeen Mussolini katsoi parhaaksi kutsua jäljelle jääneet joukot kotiin. Samoihin aikoihin Italian laivasto veti kotiin Suomen rintamalla - Laatokalla - olleen neljän torpedoveneen osastonsa. Osaston merkittävin panos Suomen sodankäyntiin oli se, että vetäytyessään se ei viitsinyt ottaa veneitään mukaan, jolloin Suomi sai ostaa ne halvalla.

Vallattuaan Pohjois-Afrikan liittoutuneet tekivät maihinnousun Italiaan heinäkuussa 1943. Parissa kuukaudessa saksalais-italialaiset joukot joutuivat peräytymään melkein Roomaan asti. Tässä vaiheessa Italia noudatti ensimmäisessä maailmansodassa hyväksi osoittautunutta strategiaa voittajan puolelle menemisestä (samaa se oli yrittänyt toisessakin, mutta Mussolini oli veikannut väärää hevosta), antautui ja vaihtoi puolta. Saatuaan italialaisia joukkoja riveihinsä liittoutuneiden hyökkäys luonnollisesti hidastui, etenkin kun vastapuolella olleet saksalaiset pääsivät italialaisista eroon. Liittoutuneilta oli mennyt vajaat kaksi kuukautta edetä peräti 400 kilometriä Italian eteläkärjestä, kun italialaiset taistelivat heitä vastaan. Kun italialaiset taistelivat heidän puolellaan, liittoutuneet pystyivät seuraavan puolentoista vuoden aikana etenemään vain 300 kilometriä.

Historiasta kannattaa ottaa opikseen. Siksi on hämmästyttävää, ettei yksikään maa ole ainakaan virallisesti ottanut sotilasdoktriiniinsa sääntöä: jos joudumme hyökkäyksen kohteeksi, julistamme sodan Italialle. Sen liittyminen vastustajan riveihin parantaa mahdollisuuksia huomattavasti. Kun italiaanot vetävät herneet nokkiinsa, näemme taas uljaasti liehuvan Italian sotalipun, tuon ylvään valkoisen ristin puhtaanvalkoisella taustalla!

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Vanhemman kirjoituksen kommentissa mainitun Diego Manzocchin hautakivi Helsingin Hietaniemen sankarihautausmaalla on valitettavasti väärin kirjoitettu.

Diego Manzocchi oli jäyhempien suomalaissoturien rinnalla iloinen ja kohtelias seuramies. Hän oli hyvin pidetty niin laivueensa lentäjien kuin mekaanikkojenkin keskuudessa. Päivystysvuorojen välillä hän oli huolettoman oloinen veikko ollen aina valmis saunakaveriksi. Sotien jälkeen Lentolaivue 26:n perinnejuhlissa muisteltiin aina Manzocchin heille opettamaa laulua ”El`aeronautica el ́ árma elegante”

Suomessa Manzocchia on pidetty arvossa niin talvisodan aikana kuin sen jälkeenkin. Olivatpa hänen alkuperäiset motiivinsa kotimaansa jättämiseen mitkä tahansa, Suomen Ilmavoimia hän palveli lyhyen aikansa moitteitta ja kunnialla. Hän sai merkittävän kunnianosoituksen Suomen valtiolta, kun hänelle myönnettiin Suomen Lentomerkki k 62 Honoris Causa (’kunnian vuoksi’).

Italialaisten muuttuneesta arvostuksesta kiistämättömänä todistuksena on kolmen viimeaikojen Italian presidenttien valtiovierailujen yhteydessä laskemat kukkalaitteet Diego Manzocchin haudalle Hietaniemessä.

[url]http://ilmakilta.info/diego.php[/url]

Becker kirjoitti...

Heh, mainio tarina ja Italialaisten uroteot sodan aikana ovat vähissä, mutta sen sijaan rauhan aikana ovat kovasti kunnostautuneet mafiosoineen aseettomia siviilejä vastaan.
50-luvulla eräs tunnettu kilpa-autoilija, olisiko ollut Phil Hill, jollen väärin muista, matkusti Sisiliaan osallistuakseen Targa Florion autokilpailuun. Lentoasemlta hänet haki kuski jollain pikku Fiatilla. Siinä matkanteon ohella kuljettaja esitteli
maisemia ja mainitsi mm."tuolla on saksalaisten hautausmaa" ja hetkisen kuluttua, "tuolla on amerikkalaisten hautausmaa" ja taas köröteltiin kotva, niin "tuolla on englantilaisten hautausmaa." Jonkin aikaa ajeltuaan ei kyytiläinen voinut pidätellä uteliaisuuttaan vaan kysyi että missä on Italialaisten hautausmaa. Ei sellaista ole vastasi kuski he olivat koko ajan "La Casa" himassa.

Jaska Brown kirjoitti...

Anonyymi: Mielenkiintoinen linkki. Manzocchi tuntuu olleen melkoinen veijari.

Becker: Ruotsalaisten uroteot ovat melkein yhtä vähissä, mutta heidän kunniakseen on sanottava että sillä kansakunnalla on ollut sen verran tolkkua, ettei ole yrittänytkään sotia sen jälkeen kun menetti suomalaiset.

Anonyymi kirjoitti...

Howdy Yhdysvalloista!
Täällä muuten myydään ylijäämäkaupoissa italialaisia Ternikivääreitä.
Hyllyn päässä mainoslappu: Excellent condition, never fired, only dropped once!

Anonyymi kirjoitti...

Eikö Hitler yrittänyt saada myös Espanjaa sotaan mukaan, mutta jostain syystä Franco ei ruvennut, miten mussoliinin olisi käyynt ja miten Italina historia olisi muuttunut, jos Mussoliini ei oli liittynytkään Saksan mukaan sotaan,..

-jpt-

Jaska Brown kirjoitti...

Ano: Aika ilkeä mainos, mutta ah niin realistinen. Noita Terni-kiväärejähän saatiin Suomeenkin, mutta kaikki heittivät senkin menemään välittömästi saatuaan sotasaalisaseen. Vekottimen tähtäin oli pysyvästi säädetty 300 metriin, koska arveltiin että yksikään italialainen ei uskaltautuisi tuota lähemmäs vihollista. Aseella on todistettavasti saatu hengiltä yksi ainoa ihminen ja kyseisestäkin tapauksesta on kymmeniä vaihtoehtoisia teorioita.

jpt: Sitä on aika vaikea arvioida, miten Espanjan mukaantulo olisi muuttanut toista maailmansotaa. Ehkä se olisi ainakin pitkittynyt, koska Gibraltarin herruus olisi ollut mennyttä ja sen myötä britit olisivat menettäneet Välimeren. Sen sijaan Italian jääminen puolueettomaksi olisi tarkoittanut, että Saksan ei olisi tarvinnut hyökätä keväällä 1941 Balkanille, jolloin operaatio Barbarossa olisi voitu aloittaa suunniteltuna ajankohtana. Tällöin loppuvuoden pakkasten tullessa saksalaiset olisivat ehtineet edetä paljon pidemmälle. Mitä tämä olisi sitten merkinnyt, on mahdotonta sanoa. Ehkä sitä, että nykyään Moskova olisi pikkukaupunki Saksan länsiosissa...

Tom Kärnä kirjoitti...

Italian huonot sotamenestykset ovat osaltaan johtuneet upseeriston ja miehistön välillä vallinneesta luottamuksen ja kunnioituksen kuilusta. Luulisi, että nykyään Italian asevoimat olisi tässä suhteessa vähän paremmassa kunnossa.

Ironmistress kirjoitti...

Paras, mitä italialaisista voidaan sanoa on, että he olivat aasien johtamia leijonia.

Italian asevoimat ovat, samalla tavoin kuin Neuvostoliiton, olleet perimmiltään käytännön sovellus Sunzin maksiimista Kun upseerit ovat vahvoja ja miehet heikkoja, tulos on luhistuminen. Kuten Tom totesi, Italian asevoimissa oli valtava kuilu upseeriston ja miehistön välillä. Ne olivat kaksi aivan eri kastia. Tilanteen olisi voinut parantaa voimakas aliupseeristo kuten USA:n asevoimissa, mutta aliupseerit olivat yhtä alisteisessa asemassa kuin miehistökin. Jos upseerit ovat aivot ja miehistö lihakset, aliupseeristo on luuranko. Italian armeijalta puuttui luuranko lähes täysin. Lopputulos oli yläpainoinen armeija joka luhistui.

Toinen painajainen oli logistiikka. Sanotaanhan, että amatöörit puhuvat strategiasta mutta ammattilaiset logistiikasta. Italialaiset aseet ja järjestelmät ovat yleensä toimivia, mutta logistisia painajaisia. [Jokainen Alfa Romeon omistaja tietää, mistä on kyse.] Tyyppikirjavuus, polttoaine- ja voiteluainekirjavuus ja logistiikan jääminen lapsipuolen asemaan aikaansai täyden logistisen kaaoksen, joka ei ainakaan helpottanut tilannetta missään.

Kolmas oli väärä sota väärässä paikassa väärään aikaan. Italian asevoimat oli optimoitu sotaan Ranskaa vastaan. Regia Marinan taistelulaivat, risteilijät ja hävittäjät oli suunniteltu käymään Ranskaa vastaan sotaa. Vastassa olikin Royal Navy, jota vastaan Regia Marina oli täysin alakynnessä.

Lopputulos oli, että ainoa, mitä italialaisilla oli enää jäljellä, oli yksilösotilaiden urheus. Siinä heillä ei ole ikinä ollut mitään moitittavaa. Mutta kun vastassa on kaksi maailman johtavaa teknokraattista ja taloudellista sotilasmahtia, ja omalla puolella on täydellinen kaaos, lopputulos voi olla vain urheimpienkin lopullinen demoralisaatio ja täydellinen tuho.

Jaska Brown kirjoitti...

Tom Kärnä: Näin olen kuullut väitettävän. Lisäksi Italialta on aina puuttunut yhtenäinen kansallistunne - kielikin on erilainen eri puolilla maata.

IM: Muistelisin, että italialaiset päätyivät pitämään lentotukialuksia turhana painolastina ja se kostautui. Toisaalta amerikkalaiset tekivät saman ja sodan sytyttyä peruivat ensikokemusten jälkeen taistelulaivatilaukset ja muuttivat ne kiireen vilkkaa lentotukialuksiksi. Amerikkalaisten moka oli sikäli vielä pahempi, että Välimerellä rannikon lentokentät sentään eivät ole kovin kaukana.
Alfa Romeo on juuri maineensa veroinen. Kuulemma Alfojen kuskit tervehtivät vastaan tullessaan toisiaan nostamalla sormia pystyyn. Sormien lukumäärä ilmaisee, kuinka mones vaihtomoottori on menossa.

Ironmistress kirjoitti...

"Italia on uppoamaton lentotukialus", totesi Mussolini. Niinhän se olikin, ja italialaisilla lentokoneilla oli pääsääntöisesti hyvä kantama. Mitä Mussolini ei ymmärtänyt oli, että lentotukialuksilla saataisiin täsmäiskuja: eli niillä saataisiin nopeasti lentokoneet oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ilman useamman tunnin lentoaikaa mantereelta. Kun sitten Italia ymmärsi asian ja tukialukset Aquila ja Sparviero tilattiin, oli jo myöhäistä.

USA itse asiassa vei taistelulaivatilauksensa loppuun. Ainoastaan vuoden 1945 Montana-luokka peruutettiin. Sensijaan kuusi Cleveland-luokan kevyttä risteilijää konvertoitiin tukialuksiksi kiireellä. Syy oli siinä, että taistelulaiva ja risteilijä vaativat suunnilleen yhtä suuren miehistön, mutta taistelulaivan tulivoima on verrattomasti isompi, ja pitemmän vesilinjansa ansiosta yleensä myös nopeampi.

Aquilan ja Sparvieron lentokoneiksi oli kaavailtu Reggiane 2001-kalustoa. Siinä oli riittävän leveä laskuteline kestämään tukialuslaskeutumiset (toisin kuin Me 109 ja Seafire) ja riittävän voimakas moottori että se kykeni kuljettamaan torpedon. Sen suurin ongelma oli rivimoottori: yleensä tukialuskoneissa oli tähtimoottori paremman luotettavuutensa vuoksi.

Anonyymi kirjoitti...

Ihan linjassa mennään...
Vuonna 1943 Brittipilotti tekee pakkolaskun Lambedusan saarelle jolloin koko italialainen varuskunta antautuu ja luovuttaa saaren ampumatta
laukaustakaan.

http://m.warhistoryonline.com/world-war-ii/british-pilot-landing-lampedusa-surrender.html

- Ink Visitor

Jaska Brown kirjoitti...

Hähhää, tuota en tiennytkään! Ja vielä juutalainen pilotti!