Kustaa Päässä

Naapurimaatamme Ruotsia on siunattu monilla hallitsijoilla, joita voi hyväntahtoisesti ilmaisten kutsua mielenkiintoisiksi. Tässä kärkikymmenikkö niistä, joilla on pesinyt eniten lepakoita kruunun alla.

10. Kustaa Vaasa 1523-1560
Luettelo on sopivinta aloittaa siitä miehestä, josta alkaen Ruotsin kuninkaiden (ja kuningattarien) sarja on katkeamaton. Ennen Kustaa Vaasan hallituskautta Ruotsi kuului yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa tanskalaisvetoiseen Kalmarin Unioniin 1397-1523. Tyytymättömyys unioniin oli Ruotsissa kasvanut vähitellen ja Kustaa Vaasan 1520 käynnistämä kapinaliike johti pian tuloksiin. Historiankirjoituksessa Kustaa Vaasa on nähty taitavana ja aikaansaavana hallitsijana, joka järjesteli maan asiat kuntoon ja teetätti mm. uskonpuhdistuksen. Todellisuus on vähän toista. Tuttu historiantutkija kertoi, että kun Ruotsin valtionarkistossa penkoo Kustaan lääninherroilleen lähettämiä kirjelmiä, niin niitä saa lukea posket punaisina. Kustaa Vaasa oli temperamenttinen, vainoharhainen ja sivistymätön - mutta kieltämättä tarmokas ja aikaansaapa. Ehtihän mies peräti kolmesti naimisiinkin. Kuningattarista kolmas oli toisen sisarentytär ja meni 17-vuotiaana naimisiin 56-vuotiaan kuninkaan kanssa. Suomen kannalta Kustaa Vaasan merkittävin ja samalla tuhoisin päätös oli Helsingin perustaminen 1550. Kuninkaan puolustukseksi sanottakoon, että hän ei voinut tietää, että kaupungin keskusta siirretään myöhemmin hänen valitsemaltaan Vantaanjoen suulta suunnilleen typerimmälle mahdolliselle paikalle kapeaan niemenkärkeen ja että siitä tulisi aikanaan Suomen pääkaupunki sen sijaan, että se pysyisi idyllisenä rannikkopikkukaupunkina kuten jokin Loviisa.

9. Kustaa V 1907-1950
Bernadotte-suvun tultua Ruotsin valtaistuimelle kuninkaiden valta väheni vähitellen kohti olematonta. Siinä mielessä huvittavaa, että samalla kuninkaat olivat järkevämpiä kuin aiemmin. Kustaa V nousi valtaistuimelle vasta 49-vuotiaana, mutta pysyi silti kuninkaana melkein 43 vuotta. Hän ei liiemmin piitannut vallan ulkoisista tunnusmerkeistä, sillä hän oli Ruotsin ensimmäinen kruunaamaton kuningas. "Kruunajaisissa" hallitsijanvallan tuntomerkit pysyivät kuninkaan toivomuksesta pöydällä ja käytäntöä on siitä lähtien noudatettu. Arvovaltansa kuningas silti tunsi: Tukholman olympialaisissa 1912 hän toimi palkintojenjakajana ja silloin oli ensi kertaa käytössä palkintokoroke. Kylläkin siten, että kuningas seisoi korokkeella ja mitalistit maassa. Näky oli huvittava, sillä kuningas oli muutenkin pitkä ja laiha mies. Urheilu oli kuninkaan sydäntä lähellä, sillä hän pelasi tennistä innokkaasti salanimellä Mr. G. ja jatkoi vielä melkein yhdeksänkymppisenä. Siinä sivussa häntä kiristettiin homohuhuilla, jotka hovi maksoi hiljaisiksi. Nykypäivänä ne olisivat vain plussaa, mutta tuolloin skandaali oli lähellä. Innokkaana tennispelaajana hän puuttui myös Natsi-Saksan sisäpolitiikkaan: tuolloinen tenniksen supertähti Gottfried von Cramm joutui homoseksuaalina vankilaan ja kuningas vetosi hänen vapauttamisensa puolesta.

8. Ulriika Eleonoora 1718-1720
Ulriika nousi Ruotsin hallitsijaksi veljensä Kaarle XII:n kuoltua lapsettomana. Hänen aviomiehensä Fredrik Hesseniläinen oli leskimies, jonka tarkoitus oli kiivetä reittä pitkin valtaan. Tämä onnistuikin erinomaisesti, mutta vaativa oli reittikin. Vaikka tuohon aikaan saikin käyttää taiteellista vapautta, kuningattaren muotokuvat paljastavat silti aivan riittävästi. Fredrik kosi Ulriikaa 1710, mutta häät pidettiin vasta 1715 sulhasen kerättyä riittävästi rohkeutta. Asiassa auttoi se, että Ulriika oli nostettu sijaishallitsijaksi 1713. Veljensä kuoltua Ulriikan hallitsijakausi kesti vain reilun vuoden, sillä hän luovutti tällöin kruunun miehelleen, josta tuli onnellinen kuin sika vatukossa, vaikka samalla kuninkaan valtaoikeuksia leikattiinkin. Vallansiirto oli vain de facto -tilanteen tunnustaminen, sillä todellisuudessa Fredrik oli koko ajan neuvonut neuvotonta kuningatarta. Uutta hallitsijasukua he eivät kuitenkaan saaneet aikaan, sillä avioliitto jäi lapsettomaksi. Ilmeisesti Fredrik ei älynnyt sammuttaa makuuhuoneesta kynttilöitä. Tai sitten hän ei tiennyt vanhaa totuutta, jonka mukaan maailmassa ei ole olemassa rumia naisia, on vain liian vähän viinaa.

7. Kaarle XVI Kustaa 1973-
Harvoin on Ruotsissa riemuittu yhtä paljon, kun kerrottiin kruununprinssin oppineen lukemaan. Vastikään varusmiespalveluksensa kapteenina päättänyt Kaarle Kustaa ei ollut erityisen akateeminen yksilö. Häntä kiinnostivat enemmän vehkeet, jotka sanoivat brumm brumm. Kuninkaaksi hän tuli 27-vuotiaana isoisänsä kuoltua. Ruotsissa odotettiin, milloin tuore kuningas menee naimisiin ja alkaa hankkia perillisiä. Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, kun kuningattareksi ilmestyi Silvia. Väitetään, että seurusteluaikana tuleva kuningaspari oli ollut soutelemassa Mälaren-järvellä, kun kuningas heittäytyi romanttiseksi:
- Silvia, rakkaani, ensimmäiseni!
Johon Silvia:
- Kaarle Kustaa, kuudestoista!
Sittemmin kuningas on vähän tasoitellut tilannetta.
Ruotsin historiaa on kirjoitettu aina sen kuninkaiden kautta. Satojen vuosien kuluttua voi olla niin, että Kaarle XVI Kustaa tunnetaan historiassa kuninkaana, jonka aikana ruotsalaisuus tuhoutui. Sinänsä epäoikeudenmukaista, koska hänellä täysin valtaa vailla olevana ei ole ollut osaa eikä arpaa Ruotsin itsemurhapolitiikkaan. Esimerkkinä häntä on kylläkin käytetty - on sanottu, että maahanmuuttajia on otettava, koska onhan kuningasperhekin maahanmuuttajien jälkeläisiä. Harmi, että näin todenneet eivät ole havainneet perustelunsa ironiaa. Seitsemän sukupolvea ja kaksisataa vuotta Jean Baptiste Bernadotten eli Kaarle XIV Juhanan jälkeen tämäkin mamusakki elää edelleen täysin veronmaksajien kustannuksella.

6. Kaarle XIII 1809-1818
Kustaa III:n pikkuveli päätyi kuninkaaksi, kun hänen hulluksi tulleelta veljenpojaltaan riistettiin kruunu ja veljenpojan poikaa pidettiin liian kahjona jopa Ruotsin kuninkaaksi. Toisin kuin monet edeltäjänsä, Kaarle oli panomies. Hänellä oli avioliittonsa lisäksi useita rakastajattaria. Lapsia hän ei kuitenkaan saanut aikaan, mitä voidaan suvun hulluusgeenit huomioiden pitää ruotsalaisten onnena. Kaarle itse oli sukunsa täysjärkisimpiä, mitä nyt uskoi okkultismiin ja muihin yliluonnollisuuksiin. Kruununperimys oli kuitenkin ongelma. Ruotsin aatelisto päätti tuulettaa kunnolla ristiinnaineita Euroopan kuningashuoneita ja kutsui kruununprinssiksi aatelittoman Ranskan marsalkan Jean-Baptiste Bernadotten. Kuningas itse ei aitona snobina ollut asiasta liiemmin innostunut, mutta Bernadotte sai taitavana diplomaattina voitettua raihnaisen adoptioisänsä puolelleen. Ottipa hän uskollisuuden osoituksena omaksi rakastajattarekseen Mariana Koskullin, kuninkaan entisen.

5. Kristiina 1632-1654
Kristiinasta tuli Ruotsin hallitsija hieman alle kuusivuotiaana hänen isänsä, Kustaa II Aadolfin kaaduttua kolmikymmenvuotisessa sodassa Lützenin taistelussa. Nuori kuningatar osoittautui älykkääksi ja poikamaiseksi tytöksi. Tiettyjä ongelmia alkoi ilmetä aikuistumisen myötä. Taidemaalareilla oli kova haaste muotokuvia maalatessa; kuinka saada - hmmm - haasteellisen näköisestä kuningattaresta onnistunut muotokuva? Onneksi valokuvausta ei vielä oltu keksitty, joten taiteellista vapautta käytettiin rankalla kädellä. Kristiina pukeutui ja käyttäytyi kuin miehet ja on myönnettävä, että hänessä oli enemmän munaa kuin useimmilla Ruotsin kuninkailla. Paineet naimisiinmenon ja kruununperillisen hankkimisen suhteen olivat kovat, mutta Kristiina ilmoitti 23-vuotiaana, ettei koskaan mene naimisiin ja nimesi kruununperijäksi serkkunsa. Alle kolmikymppisenä Kristiina aiheutti skandaalin luopumalla yllättäen kruunustaan. Seuraavana vuonna tuli vielä isompi kohahdus, kun Kristiina kääntyi katolilaiseksi matkallaan Roomaan. Tuossa vaiheessa protestanttien ja katolisten käymästä verisestä sodasta - jossa Kristiinan isä oli siis kaatunut - oli kulunut vielä alle kymmenen vuotta. Muutamaa vuotta myöhemmin hänen seuraajansa Kaarle X Kustaa kuoli. Hänen poikansa oli vasta viisivuotias. Kristiina huomautti, että oli jättänyt kruununsa serkulleen, ei tämän pojalle ja matkusti takaisin Ruotsiin. Ilmeisesti tarkoitus oli noussa uudelleen valtaistuimelle, mikä osoitti melkoista poliittisten realiteettien tajun puutetta. Katolinen protestanttisen maan hallitsijana tuohon maailmanaikaan, jolloin periaatteena oli Cuius regio, eius religio? Ei onnistu. Pappien kiellon takia Kristiina ei saanut edes järjestää katolista messua itselleen maassa ollessaan, saati sitten ryhtyä hallitsijaksi. Ei muuta kuin takaisin Roomaan. Kristiina yritti palata maahan vielä kerran, 1667, mutta silloin matka tyssäsi Hampuriin.

4. Kustaa III 1771-1792
Kustaa tuli kuninkaaksi 25-vuotiaana. Seuraavana vuonna hän teki vallankaappauksen, mikä onkin aika lystikäs temppu kuninkaan tekemäksi. Kyse oli siitä, että valta siirrettiin säädyiltä kuninkaalle. Sinänsä Kustaan hallituskausi oli varsin onnistunut, monia uudistuksia toteutettiin ja valtakunta kehittyi kovasti. Kelpo saavutukseksi voidaan laskea myös Venäjää vastaan 1788-1790 käyty Kustavin sota, joka onkin viimeinen kerta melkein 400 vuoteen, kun Ruotsi on yltänyt sodassa edes tasapeliin. Rajat eivät muuttuneet ja sen seurauksena kovin moni tuskin muistaa sodan päättäneen rauhan nimeä - Värälän rauha. Monien hyvien puoliensa vastapainoksi Kustaa oli Ruotsin kuninkaille tyypilliseen tapaan tunteellinen, oikutteleva ja äkkipikainen. Hänen ympärilleen kehittyi jees-miesten verkosto, jolloin päättäviin asemiin pääsi kyvyttömiä henkilöitä. Naisten päällekään Kustaa ei liiemmin ymmärtänyt. Tosin eihän naisia kukaan muukaan mies ymmärrä, mutta Kustaata ei tuntunut kiinnostavan edes se mikä naisissa nyt yleensä kiinnostaa. Niinpä epäillään yleisesti, että rantasalmelaissyntyinen tallimestari Adolf Fredrik Munck kävi sutimassa kuningattaren paksuksi. (Kuninkaallisten tallimestariperinteitä on sittemmin myöhempinä vuosisatoina kunniakkaasti ylläpitänyt mm. prinsessa Diana.) Todellisuudessa Munck ei ilmeisesti kuningasta avustanut muuten kuin auttamalla vehkeen kenkälusikalla sisään, kuten aikalaispilakuva osoittaa. Kustaan loppu oli kylläkin onneton, sillä aatelisto murhasi hänet 1792. Valtaan aateli ei kuitenkaan tavoitteidensa mukaisesti uudelleen päässyt.

3. Eerik XIV 1560-1568
Kustaa Vaasan ensimmäisen avioliiton ainut lapsi oli perinyt isältään äkkipikaisuuden ja äidiltään synkkämielisyyden. Kun tähän sitten vielä lisätään taiteellinen lahjakkuus, soppa on valmis. Eerik oli kaheli kuin käkikello. Tästä huolimatta hän kykeni kuitenkin hallitsemaan valtakuntaa tarmokkaasti, mutta viimeinen pisara oli avioliitto talonpoikaistaustaisen Kaarina Maununtyttären kanssa. Kuninkaan velipuolet ja aatelisto nousivat kapinaan häntä vastaan, jolloin Eerik kukistui. Hän sai kuitenkin pitää päänsä harteillaan, mutta muilta osin pää keikahti lopullisesti paikaltaan. Kuolemaansa edeltäneet seuraavat yhdeksän vuotta hän eli mukavaa elämää vankina eri linnoissa, mm. Turussa, mitä voi pitää rangaistuksena sinänsä. Lopulta hänet ilmeisesti surmattiin syöttämällä myrkytettyä papusoppaa, tosin tätä ei ole koskaan vahvistettu varmaksi. Vuonna 1590 säädettiin vielä varmuuden vuoksi uusi kruununperimysjärjestys, jossa kiistettiin Eerikin lasten ja heidän jälkeläistensä kruununperimysmahdollisuus.

2. Kaarle XII 1697-1718
Kaarle XII nousi kuninkaaksi vasta 14-vuotiaana ja muutamaa vuotta myöhemmin Tanska, Venäjä ja Puola päättivät käyttää tilaisuutta hyväkseen. Ne uskoivat ruotsalaisen teinikuninkaan olevan helposti lyötävissä ja julistivat yhtä aikaa sodan Ruotsille. Näin sai alkunsa Suuri Pohjan sota. Laskelma oli kuitenkin virheellinen, sillä kuninkaan edeltäjien jäljiltä Ruotsin valtio ja sen armeija olivat hyvässä kunnossa, jos nyt 1700-luvun onnettomia sodankäyntistrategioita voi hyviksi sanoa. Tarkemmin sanoen Ruotsin armeija oli vähemmän huono kuin muut. Kaarlella itsellään tähän ei ollut ansioita, paitsi henkilökohtainen yltiöpäinen hyökkäyshenkisyys. Sivistys ei Kaarlea kiinnostanut, häntä inspiroi ainoastaan metsästys ja muut senkaltaiset aktiviteetit. Edes tavaran päälle Kaarle ei ymmärtänyt, vaan juoksi melkeinpä karkuun aina naisen tullessa vastaan. Poikamiehenä hän pysyikin koko ikänsä. Kaarlen huimapäisyys toi aluksi useita voittoja taisteluissa, mutta kohtalonhetki koitti Pultavassa 1709. Ruotsin armeija tuhoutui lähes täysin ja Kaarle itse pakeni Osmanien valtakuntaan sulttaanin vieraaksi. Siellä hän pysyikin seuraavat viisi vuotta, Ruotsin onneksi. Sillä välin hallintokoneisto oli kutakuinkin saanut asiat järjestykseen, mitä nyt Venäjä miehitti Suomea. Yhtäkkiä Kaarle kuitenkin ratsasti pikavauhtia halki Euroopan ja ilmestyi kolkuttelemaan Ruotsille kuuluneen Stralsundin linnoituksen ovea. Hämmästys oli suuri, kun tulokas ilmoitti olevansa Ruotsin kuningas. Normaalisti näin väittävää tuntematonta pidettäisiin hulluna, mutta nyt ilmeisesti havaittiin oikeasti, että hullu mikä hullu, joten tuntomerkit täsmäsivät. Kaarle palasi emämaahan ja tarmokkaana poikana päätti valloittaa Norjan. Sotaretkellä hän sai kuulan kalloonsa 1718 ja kuoli. Jälkeenpäin on kiistelty kovasti, tuliko laukaus omien puolelta vai ei. Kuninkaan hauta on sittemmin avattu tutkimuksia varten kolmesti, viimeksi 1917, mutta selvyyttä ei ole saatu. Olisi vähitellen aika päästä tässäkin lopputulokseen, niin ruotsalaiset voisivat sen jälkeen keskittää kaiken tarmonsa Olof Palmen murhatutkimuksiin. Ehkä siihenkin saataisiin selvyys jo noin 300 vuoden kuluttua.

1. Kustaa IV Aadolf 1792-1809
13-vuotiaana kuninkaaksi päätynyt Kustaa IV Aadolf joutui luotsaamaan Ruotsia Napoleonin sotien aikana. Tai tarkemmin sanoen hänen olisi pitänyt näin tehdä. Tai vielä tarkemmin ajatellen oli hyvä, ettei hän näin tehnyt. Kuningas oli näet itsevaltainen, mutta luvalla sanoen tyhmä. Häntä ei liiemmin kiinnostanut, joten aatelisto sai hallita. Tosin he eivät oikeastaan uskaltaneet näin tehdä, koska kuningas halusi pitää vallan itsellään. Lyhyesti sanoen hallinto ei toiminut lainkaan silloin kun kuningas ei tehnyt mitään ja se toimi huonosti silloin kun kuningas teki jotakin. Huippusuoritus alalla oli Kustaan kannanotto Suomen sotaan. Kun sodanjohto Suomessa valitti suuria ongelmia venäläisten edetessä, Kustaa ilmoitti huojennuksesta: olosuhteiden vaikeuden takia upseereiden ei toistaiseksi tarvitse puuteroida peruukkejaan. Tämä olikin ensimmäinen selkeä merkki siitä, että kuningas alkoi seota lopullisesti. Aatelisto kyllästyi ja vangitsi kuninkaan pakottaen tämän luopumaan kruunustaan. Kuningas suostui tähän suosiolla, mutta veti herneen nenäänsä kuultuaan ettei kruunu siirrykään hänen pojalleen. Niinpä hänet karkoitettiin maasta. Elämänsä viimeiset 28 vuotta hän kierteli ympäri Eurooppaa ja yritti saada tukea paluulleen Ruotsiin. Kukaan ei kuitenkaan ottanut häntä vakavasti. Ex-kuningas pelkäsi koko ajan ruotsalaisten agenttien yrittävän tappaa hänet, mikä osoittaakin hänen seonneen. Miksi kukaan olisi halunnut ja sitä paitsi, ruotsalaisetko olisivat tähän kyenneet?

Loppukaneetti: Axel Oxenstierna (1583-1654) oli Ruotsin merkittävimpiä valtiomiehiä. Kolmikymmenvuotisen sodan rauhanneuvotteluihin lähtevää, omia kykyjään epäilevää poikaansa hän evästi sanoin: Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.