Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


perjantai 20. helmikuuta 2015

Stalingrad

Luin jokin aika sitten kenraalimajuri evp Jaakko Aatolaisen kirjan Stalingrad. Suosittelen. Yli vuosikymmenen Sotakorkeakoulussa opettanut Aatolainen on tutkinut Stalingradin taistelua pitkään. Lopputulos on yksi parhaista koskaan lukemistani sotahistorian kirjoista ja uskokaa huviksenne, olen lukenut niitä paljon. Myös sotahistorian grand old man Sampo Ahto kehui teosta Sotilasaikakauslehden arvostelussaan (s. 37). Neljä asiaa nostaa kirjan erinomaiseksi:
1) asiantuntemus - vuosien työ näkyy
2) sujuva kirjoitustyyli - olen aina ihmetellyt miten niin mielenkiintoisesta asiasta kuin historia osataan kirjoittaa niin tylsästi
3) täsmällisyys - tilastollisista laskelmista tuli mieleen ruotsalaisten (!) sotahistorioitsijoiden erinomainen kirja Kurskin taistelusta
4) pohdiskelu - harvempi historioitsija uskaltaa esittää "entä jos" -skenaarioita.

Tämä kirjoitus keskittyy edelliseen kohtaan (4) eli siihen, mitä olisi voinut tapahtua jos jokin yksittäinen asia olisi mennyt toisin. Yleensä Stalingradin katastrofin (siis Saksan kannalta) syynä pidetään Hitlerin jääräpäisyyttä kaupungin valtauksen suhteen ja turhaa uskomista Göringin lupaukseen huoltaa motti ilmateitse. Aatolainen kuitenkin osoittaa, että päätös olla vetäytymättä johtui suurelta osin aiemmista kokemuksista ja onnettomien sattumien summasta. Toisaalta tulee muistaa, että historia on tieteistä eksaktein, koska se on ainoa jolla on mahdollisuus olla jälkiviisas.

Kaikkein kauimmainen Stalingradiin johtanut syy löytyy jo vuodelta 1939, Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta. Siinä maat sopivat mm. jakavansa Puolan keskenään. Hitler oli todennäköisesti laskenut, että länsivallat eivät lähde sotaan sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan, mikä niiden olisi loogisesti pitänyt tehdä molempien maiden hyökätessä. Stalin oli kuitenkin pykälää ovelampi ja pidätteli joukkojaan kolmatta viikkoa. Siinä vaiheessa kun neuvostoarmeija marssi itärajan yli, Puola oli jo lyöty ja länsivallat sodassa Saksan kanssa. Missä muuten oli länsivaltojen logiikka? Miksi Saksa ei saanut vallata Länsi-Puolaa, mutta Neuvostoliitto sai vallata Itä-Puolan ilman sodanjulistusta? Koskiko Puolan rajojen takuu vain sen länsirajaa? Oli miten oli, Stalinin viivyttely aiheutti aikanaan Hitlerille joutumisen tuhoisaan kahden rintaman sotaan.

Loppuvuodesta 1941 Saksan joukot lyötiin takaisin Moskovan porteilta. Vastahyökkäyksen seurauksena saksalaisia joukkoja jäi saarroksiin Demjanskin ja Holmin motteihin. Ensinmainitussa oli peräti 100 000 ja jälkimmäisessä 5000 miestä. Nämä motit kyettiin huoltamaan ilmateitse ja lähes neljän kuukauden piirityksen jälkeen saksalaiset saivat niihin maayhteyden vuoden 1942 keväthyökkäyksessä. Jos mottien huolto olisi epäonnistunut, olisi syntynyt erilainen ennakkotapaus ja Stalingradia ei välttämättä olisi syntynyt. Nyt Hitler luotti siihen, että se mikä oli toiminut aiemmin toimisi jatkossakin. Ero oli kuitenkin siinä, että Stalingrad oli suurempi ja kalustoa olisi tarvittu selvästi enemmän. Ja vielä oleellisempi ero oli, että lentomatka näihin motteihin oli vain muutamia kymmeniä kilometrejä siinä missä Stalingradiin se oli satoja kilometrejä.

Stalingradissa ongelma oli myös se, että Neuvostoliiton sotateollisuus tuotti jatkuvasti lisää materiaalia siinä missä saksalaiset kärsivät materiaalin hupenemisesta. Ja syy näihin molempiin löytyy saksalaisten omasta toiminnasta. Hyökätessään Neuvostoliittoon Hitler nimenomaisesti kielsi infrastruktuurin "tarpeettoman" hävittämisen. Tarkoitus oli ottaa tehtaat ja liikenneväylät mahdollisimman ehjinä haltuun. Toisaalta tämä mahdollisti operaation, jota Hitler ei uskonut mahdolliseksi eli tehtaiden siirtämisen Uralille. Kuten Hitler Immolassa Mannerheimille totesi, hän ei voinut uskoa, millaisen määrän neuvostopanssareita he saisivat vastaansa. Oma vika. Jos rautatiekuljetuksia olisi häiritty, operaatio ei olisi onnistunut. Ja sen ei olisi pitänyt olla edes vaikeaa. Ei joka metrille olisi ilmatorjuntaa riittänyt, ei muuta kuin Stuka-partio liikkeelle ja rautatie poikki rintaman takaa. Korjaus kestää ainakin vuorokauden ja sinä aikana eivät junat liiku. Tai sitten kaukopartiotoimintaa, miina rautatielle ja jytym samalla vaikutuksella. Mutta tuo jälkimmäinen kun ei kuulunut preussilaisen sodankäynnin perinteisiin, Brandenburg-divisioonasta huolimatta. Jos rautatiekuljetuksia olisi häiritty 1941, ei Neuvostoliiton sotateollisuus olisi kyennyt 1942 tuottamaan riittävästi materiaalia. Silloin liittoutuneet olisivat joutuneet tuottamaan myös varsinaisen sotamateriaalin Neuvostoliitolle. Nyt ne ainoastaan muonittivat esim. Spam-lihasäilykkeellä, lähettivät suurimman osan puna-armeijan kuorma-autoista ja lähes kaikki Neuvostoliiton uudet veturit. Lentokoneita tuli myös aimo annos, mutta miten olisi käynyt jos ne ja panssarit olisivat olleet lähes täysin tuontitavaraa? Etenkin kun huomioi, että varsinkin länsipanssarit soveltuivat itärintaman oloihin huonommin kuin T-34?

Samalla kun Neuvostoliiton junat jyskyttivät, saksalaisten oma kuljetuskapasiteetti yski. Ensinnäkin tietysti erilaisten raideleveyksien takia. Ne piti joko muuttaa tai sitten leveyden vaihtuessa lasti piti aina purkaa ja siirtää eri junaan. Aikaa ja resursseja vaativaa hommaa. Sitten piti vielä mennä rasittamaan kapasiteettia kuljettamalla neljä miljoonaa juutalaista Puolaan. Vuosina 1941-42 tähän vaadittiin arviolta 2000 junaa. Ehkä näillekin olisi ollut tärkeämpää käyttöä. Samoin - ja tätä Aatolainen ei kirjassaan korosta - ukrainalaisten parempi kohtelu olisi tuonut myötämielistä työvoimaa saksalaisille. Ukrainalaiset eivät holodomorin jäljiltä liiemmin neuvostovallasta pitäneet. Mutta saksalaiset olivat liian voitonvarmoja ja uskoivat selviävänsä omin voimin.

Neuvostoliitto reagoi sotaan välittömästi mobilisoimalla koko kansakuntansa tuottamaan sotatarvikemateriaalia. Myös siitä syystä siirto-operaatio Uralille ja hurjat tuotantolukemat olivat mahdollisia. Saksa puolestaan antoi vasta 17.1.1943 - jolloin Stalingrad oli jo käytännössä mennyttä - "Führerin asetuksen", joka mobilisoi Saksan naiset sotaa palvelevaan työhön. Tämä tarkoitti totaalista liikekannallepanoa, mutta se tapahtui aivan liian myöhään Stalingradin ja sodan lopputulosta ajatellen.

Näillä pelimerkeillä saavuttiin Stalingradiin. Ennen varsinaisen taistelun jossittelua on vielä syytä tarkastella Saksan ja Neuvostoliiton komentoketjuja. Niissä oli mielenkiintoinen ero heikossa kohdassa.

Yksikkötasolla saksalaiset olivat ylivoimaisia. Kun samansuuruiset - ja suunnilleen samoin varustetut - komppaniat ja pataljoonat iskivät vastakkain, saksalaiset olivat ylivoimaisia. Tämä johtui tietysti osin siitä, että saksalaissotilaat olivat paremmin koulutettuja. Suuri merkitys oli kuitenkin sillä, että saksalaiset johtivat mahdollisimman alhaalta ja oma-aloitteisesti. Yksikkötasolla komentoa delegoitiin niin alas kuin mahdollista, mikä sai aikaan joustavan toiminnan jäykkäliikkeiseen neuvostoyksikköön verrattuna. Tämä "edestä johtamisen periaate" aiheutti sen, että saksalaiset kykenivät yksikkötasolla voittamaan itseensä nähden ylivoimaisia neuvostojoukkoja.

Yhtymätasolla asia oli päinvastoin. Hitler ei luottanut kenraaleihinsa, kuten Ahto kirjan arvostelussakin totesi. Ilmeisesti aiheesta, kenraalit eivät liiemmin pitäneet korpraalista joka hallitsi sotahistorian ja -tekniikan heitä paremmin. Stalin puolestaan antoi Zukoville ja kumppaneille suhteellisen vapaat kädet. Toki neuvostoarmeijalla oli ongelmansa, jotka aiheutuivat johdon puutteellisesta koulutuksesta ja Stalinin ennen sotaa kenraalikunnassaan tekemästä apuharvennuksesta, jonka jäljiltä pätevät komentajat olivat harvassa. Mutta ainakin heillä oli vapaat kädet, toisin kuin saksalaisilla virkaveljillään. Hitlerillä oli tapana antaa tuhansien kilometrien päästä toimintaohjeita rykmenttitasolle - joskus alemmaksikin - asti ohittaen kaikki lähempänä olevat ja tilanteesta paremmin ymmärtävät portaat.

Jos toinen osapuolista olisi johtanut strategista tasoa neuvostotapaan ja taktista tasoa saksalaistapaan ja toinen tehnyt päinvastoin, sota olisi ollut kovin yksipuolinen kamppailu.

Näin on siis saavuttu Stalingradiin loppuvuodesta 1942. Saksan logistiikka on venytetty sietokyvyn rajoille, kuljetusmatkat ovat pitkät. Samalla itärintaman joukkoja on heikennetty Hitlerin pelätessä maihinnousua Ranskaan ja Afrikan rintaman vaatimuksista. Itärintamalta on siirretty Ranskaan kaksi Waffen-SS:n eliittipanssaridivisioonaa, kolme muuta panssaridivisioonaa ja viisi jalkaväkidivisioonaa. Stalingradin suunnan menetykset olivat yksi armeijan johtoporras, kaksi panssaridivisioonaa, yksi moottoroitu divisioona ja seitsemän jalkaväkidivisioonaa. Lisäksi muualle itärintamalle siirrettiin kuusi divisioonaa. Seurauksena koko rintaman siipi jouduttiin miehittämään toisarvoisilla joukoilla. Neuvostojoukkojen hyökkäyksen painopiste osui kehnosti varustettujen ja muutenkin taisteluhaluttomien romanialaisten joukkojen rintamaosalle. Linja romahti hetkessä ja neuvostojoukot kykenivät sulkemaan Stalingradin mottiin. Kysyä sopii, mitä olisi tapahtunut jos Stalingradin rintamalla olisivat olleet ne viisitoista saksalaisdivisioonaa, joita ei kuitenkaan tarvittu lännessä? On kuitenkin helppo jossitella jälkeenpäin - eivät saksalaiset tuolloin tienneet, että Dieppen maihinnousu oli ollut pelkkää harjoittelua ja pelottelua eikä liittoutuneilla ollut aikomustakaan nousta maihin Ranskassa vielä puoleentoista vuoteen.

Stalingrad oli siis motissa. Ja sitten alkoi "onnettomien sattumusten summa". Saarroksiin jääneessä Paulusin 6. armeijassa oli noin 285 000 miestä ja valtava määrä materiaalia. Tämän materiaalin huoltamiseen sekä 6. armeija tuolloin että Aatolainen nykypäivänä ovat laskeneet tarvittavan 1 200 tonnia materiaalia päivää kohti. Junkers 52 -kuljetuskoneiden kapasiteettina tämä edellytti 800 lentoa päivässä, olettaen että ne toimisivat 100 % kapasiteetilla ja onnistumisprosentilla. 6. armeijan esikunta tiesi tämän olevan mahdotonta. Niinpä he tinkivät tämän lähes puoleen ilmoittaen "väliaikaisen hätätilaminimin" olevan 650 tonnia päivässä. Ensimmäinen virhe. Tästä väliporras eli armeijaryhmä B totuttuun tapaan totesi, että alaiset vaativat aina liikaa ja pudottivat vaatimustason 500 tonniin päivässä. Toinen virhe. Lopullinen virhe oli toimittaa tieto Göringille. Tämä takasi, että Luftwaffe hoitaa homman kotiin. Kolmas virhe.

Todellisuudessa koko Saksalla oli vain noin 350 lentokelpoista Junkersia. Vähän yli 500 oli korjattavina tai romutuskunnossa. Kaikista koneista osa tarvittiin muilla rintamilla. Toisaalta muilla koneilla voitiin Junkerseja osin korvata. Göringin ja hänen esikuntapäällikkönsä Jeschonnekin laskelmat - jotka Jeschonnek tajusi virheellisiksi, Göring ei välittänyt - osoittivat, että homma hoituu silti. (Jeschonnek ampui myöhemmin itsensä syyllisyydentunnossaan.) Laskelmien mukaan 250 Junkersia olisi vienyt päivittäin 2 tonnia tarvikkeita kukin, mikä olisi tuonut yhteensä 500 tonnia eli vaadittava, joskin liian pieni minimimäärä. Todellisuudessa kaikki kaatui jo yksittäisen koneen kapasiteettiin, joka oli Venäjän talvessa 1,5 tonnia, ei ihanneolojen 2 tonnia. Lisäksi laskelma ei ottanut huomioon koneiden vaatimaa huoltoa eikä myöskään sellaista pikkuseikkaa, että lento yli vihollisalueen tuo väistämättä menetyksiä. Kuka tahansa mihin tahansa logistiikkaan edes pintapuolisesti perehtynyt olisi voinut laskea käyttöasteen olevan maksimissaan 50 %, joka 1,5 tonnin kuormalla olisi tarkoittanut alle 200 tonnia. Mikä oli alle puolet esitetystä vaatimuksesta ja alle kuudesosa motin todellisesta tarpeesta!

Todellisuus oli vielä kammottavampi. Motin supistuessa ja neuvostojoukkojen edetessä myös lännempänä lentomatkat pitenivät ja vaikeutuivat entisestään. Stalingradiin saatiin päivittäin keskimäärin 86 tonnia tarvikkeita. Tämä oli siis noin kuudesosa siitä, mitä Göring oli luvannut! Todellisesta tarpeesta se oli noin seitsemän prosenttia!

Yksi toisen maailmansodan suurimmista arvoituksista on, miksi Hitler ei ammuttanut Göringiä viimeistään tämän fiaskon jälkeen. Göringillä on täytynyt olla henkivakuutuksena valokuva Hitleristä omassa bar mitzvahissaan.

Kuudes armeija siis oli motissa ja pysyi siellä. Pysyi, koska Paulusin vaatimaa ulosmurtautumislupaa ei tullut. Ja kyseenalaista on se, olisiko koko murtautuminen edes onnistunut. Homma ei ole niin helppoa, että "siitä vaan, antaa mennä". Se vaatii useiden päivien valmistelun ja tänä aikana neuvostojoukot olisivat todennäköisesti valmistelut havainneet ja valmistautuneet puolestaan murtautumisen torjuntaan. Tällöin 6. armeija olisi luultavasti teurastettu Venäjän arolle. Eihän saksalaisten yritys saartorenkaan murtamiseksi ulkopuoleltakaan onnistunut, vaikka heillä oli takanaan huollon tuki eikä neuvostojoukot, kuten Stalingradista ulos murtautuvalla, nääntyneellä 6. armeijalla olisi ollut. Toki voidaan jossitella sillä, miten murtoyritykselle olisi käynyt jos samaan aikaan olisi ulkopuolelta hyökätty pikaisesti takaisin Ranskasta siirrettyjen eliittipanssaridivisioonien voimin.

Lopulta oli jäljellä vain kammottava kohtalo. Paulus antautui 31. tammikuuta. Viimeisinä sanoinaan antautumisen yhteydessä hän pyysi voittajia huolehtimaan miehistään. Toisin kävi. Stalingradin viimeinen merkittävä vastarinta murrettiin 2.2, jolloin traktoritehtaasta lähetettiin viimeinen viesti venäläisten murtautumisesta tehtaaseen. Venäläisten lähteiden mukaan hajanainen vastarinta jatkui vielä kuukauden ajan. Ilmeisesti oikeana valintana, kun katsoo mitä tapahtui vangeille. Vankeja saatiin noin 110 000. Kaikki haavoittuneet, jotka eivät kyenneet kävelemään, tapettiin heti tai jätettiin pakkaseen jäätymään kuoliaiksi. Muut marssitettiin vankileireille. Matkalla tai heti perille saavuttua seuraavan kolmen kuukauden sisällä kuoli 75 000. Loppujen lopuksi leireiltä palasi takaisin Saksaan 5000, suurin osa vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin.

15 kommenttia:

Kumitonttu kirjoitti...

Hyvä kirjoitus, aika paljon uutta tietoa minullekin. Mutta tähän pitää puuttua:

Neuvostoliiton sotateollisuus tuotti jatkuvasti lisää materiaalia

Tuotti tietenkin, mutta Puna-armeija ajoi, lensi ja söi amerikkalaisten avustuksella. Amerikkalaiset tuottivat sotatarvikkeita yhtä paljon kuin kaikki muut maat yhteensa. Tässä Wikipediasta pieni lainaus::

The USSR was highly dependent on rail transportation, but the war practically shut down rail equipment production: only about 92 locomotives were produced. 2,000 locomotives and 11,000 railcars were supplied under Lend-Lease.

Pekka kirjoitti...

Puna-armeija myös ammuskeli amerikkalaisten avustuksella. En nyt muista, mistä kirjasta luin, mutta sen mukaan 80 % neukkujen käyttämistä luodeista oltiin rahdattu Amerikasta.

Mutta joo. Lähinnä kommentoin tarjotakseni asianmukaista taustamusiikkia:

https://www.youtube.com/watch?v=ht10zY6jKZ4

Ironmistress kirjoitti...

On myös muistettava, että Stalingrad eli operaatio Uranus oli ainoa Puna-armeijan talven 1942/3 offensiiveistä, joka todella onnistui.

Stalin määräsi neljä suurta "planetaarista" offensiiviä: Mars, Jupiter, Saturnus ja Uranus. Vain Uranus onnistui: Mars ja Jupiter olivat katastrofeja, joissa Neuvostoliitto menetti läjäpäin miehiiä ja kalustoa.

Uranus oli vain sivunäyttämö: Rzhev-Volhov -lohko (Mars) oli Stalinin päänäyttämö. Sattumoisin siellä oli komentajana Walther Model, joka teki puolustussodasta todellista taidetta. Operaatio sai neuvostojoukkojen keskuudessa nimen "Rzhevin lihamylly" hirveiden tappioiden vuoksi.

Stalingrad ei ollut loppu eikä edes lopun alku. Ainakin se oli alun loppu.

Vuonna 1943 Neuvostoliiton tappiot olivat niin hirvittävät, että Stalinin oli pakko lopettaa silmitön hyökkääminen ja vetäytyä puolustuskannalle. Koko alkuvuoden 1943 Puna-armeija puolusti. Neuvostoliiton pelasti toisen rintaman avaaminen Italiaan - Hitler joutui vetämään sinne kokonaisen armeijaryhmän, joka oli poissa Kurskin sluggeriottelusta.

Korppi on oikeus kirjoitti...

Kiintoisaa infoa ja minulle uutta juttua. Meikäläisenkin hyllystä löytyy sattumoisin sama Kursk-aiheinen kirja, jossa sivutaan myös Stalingradia. On siitä useampi vuosi kun olen sen lukenut, mutta pedantit tilastoinnit jäivät sangen hyvin mieleen.

Göringillä on täytynyt olla henkivakuutuksena valokuva Hitleristä omassa bar mitzvahissaan.

Siinäpä veikeä skenaario :D

Jaska Brown kirjoitti...

Kumitonttu ja Pekka: Joo, näin oli, ja Aatolainen mainitsee asian. Minulla olikin betaversiossa jonkinmoinen aihio tästä, mutta siinä olisi tullut liian paljon tekstiä, joten jätin sen kirjoittamatta loppuun ja poistin kokonaan. Se kun ei istunut "entä jos" -ajatukseen, koska siinä ei ollut kauheasti jossittelemista. Tarkoitus oli kyllä mainita aiheesta Kumitontun mainitsemassa yhteydessä, mutta unohtui. Lisään tekstiin, kiitos muistutuksesta.

Ironmistress: Aatolaisen kirjassa nuo käsiteltiin. Kuitenkaan se ei tarjonnut suoranaisesti jossittelua, joten en siitä kirjoittanut.

Korppi on oikeus: Suoraan sanottuna, minä en todellakaan käsitä miksi Göring ei joutunut teloitusryhmän eteen. Mies teki liittoutuneiden voiton eteen enemmän kuin Montgomery, Eisenhower ja Zukov yhteensä. Tuo on paras keksimäni selitys...

Jaska Brown kirjoitti...

Lisäsin sotateollisuus-kappaleen loppuun seuraavan tekstin:
Silloin liittoutuneet olisivat joutuneet tuottamaan myös varsinaisen sotamateriaalin Neuvostoliitolle. Nyt ne ainoastaan muonittivat esim. Spam-lihasäilykkeellä, lähettivät suurimman osan puna-armeijan kuorma-autoista ja lähes kaikki Neuvostoliiton uudet veturit. Lentokoneita tuli myös aimo annos, mutta miten olisi käynyt jos ne ja panssarit olisivat olleet lähes täysin tuontitavaraa? Etenkin kun huomioi, että varsinkin länsipanssarit soveltuivat itärintaman oloihin huonommin kuin T-34?

Yrjöperskeles kirjoitti...

Kiitokset mielenkiintoisesta postauksesta. Historian tuumailu on tommosta mukavaa ottiatuotaa. Mutta off-topicina voisi kertoa sen, että Suomen Sotilas-lehti kertoi hiljattain Saksan armeijan nykytilasta. Pulaaki on sen mukaan liki lunastuskunnossa. Kaluston ja miehistön määrä on laskenut tietysti muutenkin, mutta olemassa olevastakin kalustosta alle puolet on käyttökuntoista huollon puutteen vuoksi. Ei kuulosta sinänsä millään muotoa hyvältä ajatellen näitä itänaapurin touhuja. Kuinka paljon nykyinen Saksan armeija pystyisi pistämään hanttiin, jos siltä apua pyydettäisin?

Anonyymi kirjoitti...

Jolleivät jenkit ja britit olisivat tukeneet silloista Neuvostoliittoa Murmanskin kautta, voisi rajaveto olla Kolmen Kannaksen mukainen?

Tähän päivään peilaten Suomen mahdollinen EU-asetelma voisi olla perin toisenlainen...tai sitten ei.

jos..jos...jo...j

t.heppa

Anonyymi kirjoitti...

Rautatieleveyksiin liittyen muistan jostain lukeneeni että Barbarossan alettua työhön määrätyt saksalaiset tekivät sitä alkuvaiheessa normaaliin rauhanajan työtahtiin. Eli paljon leppoisampaan kuin olisi logistiikan nopean käyttöönsaamisen kannalta vaadittu. Tietääkö joku muu asiasta tarkemmin?

Anonyymi kirjoitti...

Eräs Stalingradista kertovista dokumenteista ja elokuvista, sekä musiikkia kyseisestä elokuvasta

Oinomaos kirjoitti...

Kiitos Jaskalle mielenkiintoisesta kirjoituksesta ja kirjasuosituksesta.

Becker kirjoitti...

Kiitoksia minunkin puolestani mielenkiintoisesta postauksesta.
Aina sitä vaan saa uutta ja mielenkiintoista tietoa vaikka aihe muuten olisikin tutuhko.

Olin 60-luvun lopulla Saksassa kieltä oppimassa ja mieleeni jäivät massiiviset armeijan kolonnat ja varikot. Seinälläni oli lentokonekuvasto johon aina merkkasin kun uusi konetyyppi meni taivaalla. Niitä rukseja tuli paljon. Sen ajan sotavälineistä kiinnostuneelle suomalaiselle nuorelle maa oli varsinainen aarreaitta. Mahtaneeko olla enään?

RedEyedFrog kirjoitti...

Se, että Göring ylipäätään OLI esikunnassa, on ihan älytöntä. Kyseessä oli kuitenkin tyyppi, joka oli väkivaltainen morfiiniaddikti jopa siinä määrin, että hänet oli suljettu mielisairaalaan joksikin aikaa. Sielläkin Göring riehui niin pahasti, että henkilökunnan oli pakko käyttää pakkopaitaa.

Vaikka Göring ilmeisesti onnistuttiin vieroittamaan morfiinista, ei noilla krediiteillä pitäisi enää olla asiaa ESIKUNTAAN, herra paratkoon.

Anonyymi kirjoitti...

Aatolaisen kirja olisi ansainnut hiukan kustannustoimittajan kynää, mutta on se silti poikkeuksellisen hieno teos, paljolti alan asiantuntijan tietojen ja näkemysten vuoksi. Siinä ei helposti onnistu perushistorioitsija, jonka asiantuntemus koskee vain historiantutkimusta.

Ahto huomauttaa, että Aatolainen on käyttänyt revisionistista historiankirjoitusta. Ahto itsekin on viitannut arvostavasti aikanaan ainakin David Irvingiin. On tärkeää, että kaikki saavat ilmaista näkemyksensä, koska yhdeltä kirjoittajalta ei totuus helposti löydy jo pelkästään sen moniulotteisuuden ja monitahoisuuden vuoksi.

Koska natsit ovat pahoja, heitä voi syyttää sellaisestakin, jonka on tehnyt joku muu, kuten Katynin tapaus osoittaa. Surullisinta on, että hyviksiä ei juuri ollut II maailmansodassa. Jopa britit myöntävät nykyään, että Churchill aiheutti miljoonien nälkäkuoleman Intiassa - umpirasisti kun oli. Saksalaissiviilien pommitukset toinen esimerkki.

Noin viikko sitten kommentoin Takkirauta-blogiin "Mikvassa suhisee" omalla nimelläni uskonnon ja seksuaalisuuden yhtymäkohdista ja Jeesuksen kommentista lasten kaltoinkohteluun. Kommenttiani ei julkaistu, vaikka liittyi aiheeseen. Myöskään kysymystäni ei julkaistu. En pidä itseäni antisemitistinä enkä revisionistinä vaan niin uskonnon kuin historian kohdalla on tärkeää selvittää kaikki juurta jaksain.

Jaska Brown kirjoitti...

Kiitoksia kommenteista.

Yrjöperskeles ja Becker: Pelottavasti Saksan armeijan tila kuulostaa samalta kuin Iso-Britannian 1939.

RedEyedFrog: Aivan noin. Tosin esikuntaupseerille kokemusteni mukaan vinksahtaneisuus on jopa etu, mutta liika on liikaa.

Anonyymi: Kyllä, kustannustoimittajalla olisi ollut kirjassa kyntämistä. Ja historian kirjoittavat aina voittajat. Olisi mielenkiintoista tietää, olisiko kommunismi samanlaisessa yleispahiksen roolissa kuin natsismi nykyään, jos Saksa olisi voittanut NL:n. Ja olisiko natsismi romahtanut kuten kommunismi?