Ennen naisten EM-estefinaalia minulta kysyttiin, millä taktiikalla Sandran tulisi juosta. Vastasin, että jos joku lähtee vetämään 9.30 -vauhtia tai kovempaa, niin ei muuta kuin roikkuu mukana ja hoitaa homman lopussa. Ja jos kukaan ei lähde, niin sitten tekee itselleen sopivimman taktisen ratkaisun. Joka taas olisi seuraava: alussa keulaan, neljä ensimmäistä kierrosta siinä, riittävän kovaa, pakka hajalle. Sandra kykenee rajuun alkuvauhtiin omalla vedolla ja ylläpitämään tasonsa vielä lopussa. Esimerkiksi kauden ensimmäinen SE tuli soolona juosten ensimmäisen kilometrin väliajan ollessa 3.05. Eli siis, jos kukaan ei lähde tarpeeksi kovaa (3.10 km-vauhti), niin keulaan ja neljä kierrosta siinä. Saadaan riittävä alkuvauhti, jono syntymään ja ainakin viisi juoksijaa putoamaan. Sitten tulee kaksi Sandralle vaikeaa kierrosta. Siinä hölläys ja hengähdys juuri ennen seuraavaa estettä, jolloin muilta kuluu energiaa paikan hakemiseen ja esteen ylitykseen todennäköisesti normaalia hankalammassa ruuhkassa. Esteen jälkeen kärkeen haluavien on kierrettävä ohi ja kulutettava voimia. Pari kierrosta näin, siinä 5-6 sijan paikkeilla pysyen ja tarkkaillen. Ja koska osa on jo pudonnut, pussiin joutumisen riski on vähäinen. Sitten lopussa parinsadan metrin kiri ja katsotaan, kenellä pelut pieniä on. Eli eletään Sandran vahvuuksilla, heikkouksia välttäen: kova alkuvauhti, rauhallisempi tahti kahden kilometrin paikkeilla ja keskipitkä kiri.
Sitten ennen finaalia valmentaja Guy Storbackan haastattelu. Mies sanoo, että taktiikkaa ei ole, mutta jos vauhdinpitäjää ei löydy, Sandra menee keulaan (bra, bra!) ja vetää pari kierrosta (vad som helvete!), niin että juoksu pääsee vauhtiin. Fyi fan, ei kahden kierroksen järkevällä vedolla kukaan putoa joukosta ja koko suunnitelma perustuu siihen, että sen jälkeen löytyy joku joka jatkaa samaa tahtia. Hoppas att... Ja sitten vielä Sandra on ennen finaalia sanonut, että hän tietää olevansa Charlotta Fougbergia parempi. Niin onkin, mutta onko hän tuijottanut liikaa tämän kauden tilastoja ja unohtanut, hänen ja Fougbergin ennätykset eivät suinkaan ole porukan parhaat?
Estejuoksijat marssivat kentälle. Sandra hymyilee leveästi. Onko se itsevarmuutta, epävarmuutta vai ylimielisyyttä? Hitostako minä sitä tietäisin, olen koko ikäni yrittänyt pysyä perässä naisten mielenliikkeissä surkealla menestyksellä.
Kisa. Sandra lähtee keulaan heti, kukaan muu ei ole halukas vauhdinpitoon. Katson että vauhti on ehkä aavistuksen liian varovainen. Ensimmäinen kilometri 3.09,85, se saattaa kuitenkin olla riittävä jos jatkaa vielä samaa tahtia. Mutta toisin käy – Sandra on jo jarrutellut ja luovuttanut johtopaikan noin 900 metrin kohdalla. Ei helvetti, ei noin, ei tässä vaiheessa. Melkein odotan, että ryhmän hännillä oleva Johanna Lehtinen kiljaisisi lakinaisen koulutuksellaan jenkkityyliin: ”I object!”
Eikä vauhti nouse, vaan hidastuu. Kaikki mukana ryhmässä, mikä tarkoittaa ruuhkaa. Pari seuraavaa kierrosta Sandra on pussissa, joutuu asettelemaan askeliaan esteille, tönimistä, energiaa hukkaan. Sandra seilaa puolelta toiselle, juoksee ylimääräistä. Kolmanneksi viimeisen kierroksen alkaessa hän joutuu kuluttamaan hieman voimiaan, kun on jäänyt vesiesteellä pari metriä ja seuraavalla suoralla edellä oleva slovenialainen putoaa kärkijoukosta. Sandra joutuu kiertämään hänet kaarteessa ja kirimään eron kiinni. Toisen kilometrin aika 6.24,33, melkein viisi sekuntia enemmän kuin ensimmäinen.
Muutama on pudonnut joukosta.Vielä on kaikki mahdollista... mutta sitten tulee kriittinen vesieste. Sandra jää kahluualtaaseen leikkimään. Hän on seitsemän naisen kärkiryhmän viimeisenä, varoo, epäonnistuu, ottaa ylimääräisen askeleen veden alla ja samalla hetkellä edellä oleva ryhmä kiihdyttää. Sandra jää muutaman metrin. Vielä hän yrittää kiskoa rakoa kiinni, mutta tekniikka on ponnetonta. Näkee, että selkäranka on poikki. Askel ei osu hyvin ensimmäiselle kuivaesteelle ja sitten tulee lievä paniikki. Äkkiä rako kiinni, onnistuneesti, mutta vauhtia on liikaa. Sandra ajautuu seuraavalla esteellä liian kovassa vauhdissa kakkosradalle eikä askel taaskaan sovi. Se on viimeinen naula arkkuun, hän jää pari metriä ja on kuluttanut voimansa spurttiin. Tämä oli tässä, ei tule tänään mitalia, sanon.
Eikä tule. Sandra jää vielä pari sijaa ja on maalissa yhdeksäs loppuajalla 9.47,95. EM-kultaa tulee ajalla 9.29,43, viisi sekuntia hitaammin kuin Sandra on tällä kaudella juossut.
Olisiko hän taktisesti onnistuneessakaan juoksussa siltikään pärjännyt Fougbergin kirissä selkeästi kukistaneelle Saksan Möldner-Schmidtille, on sitten kokonaan toinen asia. Ei todennäköisesti tämän päivän terävyydellä. Mutta normaalisandralle juoksu olisi kuin tehty. Jos minut olisi pidetty uutispimennossa ja näytetty kisan jälkeen viimeinen kierros siten, että juoksijat olisi pikselöity tunnistamattomiksi, olisin ollut satavarma siitä, että Sandra voitti kisan. Möldner-Schmidt toimi täsmälleen Sandran tyylillä. Viimeisessä kaarteessa vähän ulommas ennen vesiestettä, varma ylitys, sitten kiihdytys johtajan rinnalle, viimeisen esteen jälkeen urku auki ja voittoon.
Maalissa Sandra oli pettynyt, tietysti. Sanoi, että edellisenä päivänä olikin ollut vähän väsymystä, mutta itse juoksussa ei tuntenut oloaan väsyneeksi eikä tiennyt mikä meni pieleen. Hyvin tyypillistä silloin, kun kyseessä on henkinen murtuminen. Vastoin odotustani Sandra ei vielä ollut valmis. Mutta nyt hänestä voidaan kysyä samoin kuin eräällä suomenruotsalaisella yritysjohtajalla oli aina tapana alempia johtajia päätettäessä: ”Har han (eller nu hon...) ätit skit?” Ja vastata, että ”ja, det har hon gjort”.
Kyse on siitä, kykeneekö Sandra kohtaamaan epäonnistumisensa syyt ja kasvamaan niiden yli voittajaksi. Kun ottaa huomioon hänen henkisen voimansa kehityksen viimeisen parin vuoden aikana, olen valmis vastaamaan että kyllä on. Nyt on syöty paskaa ja siitä on aika oppia. Sandra itse sanoi haastattelussa, että vain kultamitalilla oli hänelle merkitystä. Asenne ainakin on kohdallaan.
Odottamaton pelko
9 tuntia sitten
20 kommenttia:
Kiitos hyvästä analyysistä. Uskon sen olevan lähellä totuutta.
En nähnyt juoksua, joten nyt tiedän miksi ja miten. Hyvä analyysi.
Mitä mieltä olet muuten härmäläisten saavutuksista? Oliko kaksi mitalia tavoitteena realistinen vai vedettiinkö alakanttiin, jotta urheilujohtajat saavat paukutella henkseleitään ja kehua että hyvä joukkue, tavoitteet saavutettiin.
Itse olisin odottanut vähän parempaa saldoa.
Sandran vaisuuteen on varmasti useampia syitä. Taktiikka ei tainnut olla loppuun asti mietitty ja ehkä kesän kuntohuipun ajoituskaan ei osunut kohdalleen. Penkkiurheilijan näkökulmasta Sandralla on ihan huipulle päästäkseen vielä tekemistä estetekniikassaan. Vesiesteessä puljaaminen on noloa katsottavaa.
Becker, Erikssonin ja keihäsmiehiä lukuun ottamatta mitali olisi ollut megalomaaninen yllätys.
Joten mitalitavoite oli realistinen. Toki suomella oli realistiset mahdollisuudet kolmeen mitaliin (Pitkämäki, Ruuskanen ja Eriksson) ennen kisoja. Kun kolmesta mahdollisuudesta normaalisti pitää vain yksi, niin tavoite oli jopa yläkanttiin.
EM-kisat menivät hieman odotettua paremmin. Mitaleja tuli odotettu määrä, pistesijoja enemmän. Kahden mitalin tavoite oli realistinen, koska keihäässä oli kaksi mitalikanditaattia, naisten esteissä yksi. Näistä 50 % onnistumistodennäköisyys plus ne pienet mahdollisuudet, että joku yllättää (etukäteen ajatellen Keskisalo lähinnä, Etelätalo oli nyt yhtä Veselyn heittoa vaille mitalisti) tarkoittaa kahden mitalin tavoitteen olleen nappiin asetettu.
Sandran estetekniikkaa on puitu iäisyys, joten ei siitä sen enempää. Kyse taktiikan valinnassa oli siitä, että Sandran vahvuudet olisi pitänyt hyödyntää ja heikkoudet kiertää. Nyt toteutuneessa taktiikassa vahvuudet jätettiin pääosin hyödyntämättä ja jokainen heikkous käytiin läpi. Storbacka tekee loistavaa työtä fysiikkavalmentajana, mutta taktisella puolella homma ei toimi sillä tasolla kuin maailman huipulla vaaditaan.
Vielä kun katsellaan kisoja suomalaisnäkökulmasta, ei pidä tuijottaa pelkkiä mitaleja.
Suurin osa Suomen joukkueen urheilijoista suoriutui hyvin. Lähes kaikki venyivät oman tasonsa yläpäähän, jotkut venyivät jopa reilusti tasoaan paremmin. Tällaisia urheilijoita olivat Oskari Mörö, Jussi Kanervo (400 m aj.), Sanna Kämäräinen (kiekko) ja Antti Ruuskanen.
Tomi on kyllä oikeassa. Minä muistelen, että jo iät ja ajat on suomalaisilla yleisurheilijoilla ollut helmasyntinä alisuorittaminen suurkisoissa, mutta nyt oli kumminkin ihan yrittämisen meininki.
Jaska, mitä mieltä olet Ruotsin Bahtasta? Hänen taustansa on vähän erilainen kuin Aregawin. Hänhän tuli pakolaisena Ruotsiin vuosia sitten. Voiko häntä pitää ruotsalaisena?
Allright, täällä minua viisaammat ovat sitä mieltä, että saldo oli hyvä, niin sitten se oli hyvä.
Tosiaan moni venyi parhaaseensa ja sitä voi silloin todella pitää erinomaisena suorituksena.
Tota Aregawin ruotsalaiseuutta käytiin jo viime vuonna läpi, ja koko puuha vaikutti vähän naurettavalta.
Jos kirikykyinen kestävyysjuoksija on oikeasti huippukunnossa, on aivan sama, millä taktiikalla mennään.
Jos sen sijaan juoksijalle sopii vain yksi vauhti tms, ym-sijoituksille jääminen on aivan oikein.
Keihäs on täysin eri laji, mutta taas nähtiin, että kun jätkä on kunnossa, ei tarvita selityksiä tuulesta, kipeästä varpaankynnestä, stadionin porttien avaamisesta etc.
So simple.
Joo, tuo pistesijojen määrä oli tosiaan positiivinen yllätys ja selvä enemmistö joukkueesta menestyi odotuksiin nähden yläkanttiin. Selvästi pettymys odotuksiin nähden olivat naisaiturit ja erityisesti median hehkuttama Neziri. Todellisuudessa hän menestyi täysin tilastojen mukaisesti eli oli kiikun-kaakun selviääkö edes välieriin, tällä kertaa ei selvinnyt. Kisatilastoissa hän oli 16., kisoissa 18.
Tomi, en tunne tapaus Bahtaa riittävästi. Mutta eivätkös kaikki maailman ihmiset ole ruotsalaisia, ainakin heidän politiikastaan päätellen? No, vakavasti puhuen jos Bahta tuntee olevansa ruotsalainen ja elää maassa maan tavalla, niin mikäs siinä.
Aika harvassa kisassa on juoksija, joka voittaisi millä taktiikalla tahansa. Kestävyysjuoksussa kyse on nimenomaan omien vahvuuksien hyödyntämisestä ja heikkouksien välttämisestä sekä vähäisemmissä määrin vastustajien heikkouksien hyödyntämisestä ja vahvuuksien välttämisestä.
Jaska ei Neziri ollut kisojen pahin suomalaispettymys. Pahin
suomalaispettymys oli Sandra Eriksson. Hän oli ainut, joka todella räikeästi alisuoritti tilastoihin nähden. Hänen tilastoaikansa oli joukon toiseksi paras, mutta hän oli lopulta 9. jääden kauden parhaastaan lähes 25 s.
Tomi, en kirjoittanut Nezirin olleen minkäänlainen pettymys vaan menestyneen odotetusti. Media vain kohdisti häneen - ja osin myös muihin naisaitureihin - asiantuntemattomuudessaan ylisuuret odotukset. Ja kyllä, Sandran suoritus oli suurin pettymys varmasti kaikille objektiivisesti asiaan suhtautuville. Mutta kasvun paikka hänelle, Sandran päivä tulee vielä.
Joo, usko Sandran ottavan vielä useampiakin arvokisamitaleja. Kaiken mennessä nappiin hän ottaa niitä jopa MM- tai olympiatasolta.
Joo, totta tietysti on, että aika harvoin juoksija voittaa AINA. Sen sijaan MM- ja Olympia-tilastot kertovat, että jostakin kumman syystä tunnetaan lukuisia vuodesta ja olympiadista toiseen menestyviä (mitaleille sijoittuvia) kestävyysurheilijoita. Ajoista päätellen heille sopii millainen vauhti ja taktiikka tahansa. Osa heistä tuntuu jopa voittavan arvokisoissa kohtalaisen usein...
Eriksson ei kuulu tähän joukkoon, eikä tule kuulumaan, jos hänelle sopii vain yksi taktiikka ja vauhdinpito.
Jep, Ano. Tällaisia urheilijoita on mm. Lasse Viren, Mo Farah, Kenenisa Bekele, Haile Gerbselassie ja Mseret Defar.
Yhteistä heille on erityisen kova vauhtikestävyys ja kirikyky verrattuna kilpailijoihin. He ovat varmasti myös henkisesti vahvoja.
Tällä hetkellä (tai lähinnä viime vuonna) Mo Farah oli harvinaislaatuinen esimerkki urheilijasta, jota vastaan kaikki olivat aseettomia millä tahansa taktiikalla. Paha voittaa kirillä 1500 metrin Europpan ennätysmiestä. Tosin etiopialaiset eivät koskaan testanneet Farahia rajulla vauhdinpidolla, mitä jaksan hämmästellä. Epäilen kyllä että tämäkään ei olisi tehonnut, mutta se olisi kuitenkin käsitykseni mukaan ollut aseista tehokkain.
Lasse Virén on päinvastainen esimerkki. Hän voitti jokaisen neljästä olympiakullastaan täysin poikkeavalla taktiikalla. Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että Virén oli voittamaton millä tahansa taktiikalla, vaan sitä, että jokaisessa juoksussa taktiikka oli juuri oikea kulloisellekin vastukselle. Huonolla taktisella osaamisella Virén olisi arvioni mukaan voittanut "vain" yhden kultamitalin, Montrealin kympin.
Jos juoksee olympiafinaalissa ME:n (Viren Munchenissä), niin melkeinpä väittäisin, että tuollaista jannua on liki mahdoton voittaa, olipa toisten taktiikka mikä hyvänsä.
Vauhtikestävyys ja kirikyky on kyllä aika pettämätön yhdistelmä pitkillä matkoilla. Nämä yleensä yhdistyvät todellisilla huippujuoksijoilla.
Anonyymi, pointti onkin juuri siinä että Virén juoksi Münchenin kympillä ME:n. Jos ei olisi juossut, niin huomautettakoon että pronssia sai muuan Miruts Yifter. Tarkempia tietoja miehen kiristä voi kysellä vaikkapa Kaarlo Maaningalta. Tai miksei myös Viréniltä itseltään, olihan hänkin Moskovan kympillä aitiopaikalla ihmettelemässä Yifterin spurttia. Vastaavasti Virén ei juossut Montrealin vitosella ME:tä, vaikka matkalla oli mukana lajin tuleva ME-mies Dick Quax. Joka muuten oli juuri ennen kisoja juossut 1500 metriä yli viisi sekuntia kovempaa kuin Virén ikinä. Mutta jäi hopealle. Koska kiihtyvä viimeinen tuhat metriä - Virénin valintana. Virén olisi hävinnyt kirikisan varmasti ja todennäköisesti myös vauhtikisan.
Minusta lähdetään melkoiselle jossittelun tielle, jos suoritusta arvioidaan kriteerillä: entäs jos ei olisikaan juossut ME:tä (lätkässä on sanonta "seitsemäs maali oli paitsio").
Pointtini on edelleen se, että on olemassa joukko juoksijoita, jotka pärjäävät (ovat mitaleilla - eivät välttämättä aina voita)isoissa kisoissa vauhdista riippumatta. Ja he ovat kovia jätkiä/mimmejä.
Lähetä kommentti