Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Suomalaisen yleisurheilun taso III

Kirjoitin kuukausi sitten osan II, jossa tilastollisin menetelmin osoitettiin suomalaisen yleisurheilun tason laskeneen tasaisesti viimeisen parinkymmenen vuoden ajan.

Kaksi oleellista kysymystä kuuluvat:
(1) Miksi taso on laskenut?
(2) Mitä on tehtävä?

Ensimmäiseen kysymykseen on helppo antaa näennäinen vastaus. Taso on laskenut siksi, että harrastajien määrä on laskenut. Vuosittain yleisurheilukilpailuja järjestetään enää murto-osa siitä, mitä 30 vuotta sitten. Tämä selitys ei kuitenkaan anna mitään apua, kun etsitään vastausta kysymykseen (2). Siksi onkin kysyttävä miksi harrastajien määrä on laskenut.

Yleisurheilu oli vielä 1960-luvulla selvästi maan suosituin urheilulaji. Maassa järjestettiin kymmenittäin kilpailuja, jotka vetivät monituhatpäisiä maksavien katsojien joukkoja. Kansainvälinen menestys ja maailman huipputaso ei näin ollen ole suosion edellytys, sillä 60-luku oli yleisurheilulle todella kuivaa aikaa. Kolmissa olympialaisissa tuli yksi mitali kussakin, saldona 1-1-1 ja kolmissa EM-kisoissa saldo oli 1-3-1, joukossa Budapestin mitalittomat kisat.

Seuraavalla vuosikymmenellä satsaus huippu-urheiluun tuotti tuloksia. Vastaavasti kolmissa olympialaisissa (jos vuoden 1980 kisat lasketaan mukaan) mitalisaalis oli 5-3-1 ja kolmissa EM-kisoissa 7-3-8. Yleisömäärät kisoissa ja kiinnostus pysyivät suurin piirtein entisellään.

Tuolloin yleisurheilun päättäjät tuudittautuivat "näin on aina ollut ja näin on aina oleva" -ajattelumalliin, vaikka vaaran merkit olivat jo ilmassa. Yhteiskunta oli muuttumassa. Kaupungistuminen keskitti väen asumaan tiheämmin. Tämä taas merkitsi joukkuelajien suosion kasvua. Samalla maaseudun näivettyminen vei pois sen kyläurheilun, joka aiemmin oli ollut suomalaisen yleisurheilun kivijalka.

Jälkeenpäin on helppo jossitella: entäpä jos kansainvälinen menestys 70-luvulla olisi ollut yhtä heikkoa kuin edellisellä vuosikymmenellä? Nyt menestys tekohengitti yleisurheilun suosiota, piti sitä yhtä suurena kuin aiemmin, vaikka todellisuudessa kannatuspohja oli huterampi. Mikäli menestystä ei olisi tullut 70-luvulla, yleisurheilu olisi kriisiytynyt "ajoissa" ja tarvittavat muutokset olisi voitu tehdä riittävän varhaisessa vaiheessa.

Menestyksen hidas hiipuminen 80-luvulla ei romauttanut tilannetta kerralla, vaan vähitellen. Niinpä tyydyttiin aluksi ihmettelemään, miksi entiset konstit eivät purreet. Tällöin ongelmiin vähitellen herättiin ja mallia haettiin 70-luvun menestysvuosista: huippuihin satsaamalla saadaan kansainvälistä menestystä ja yleisön mielenkiinto palaa. Kyseessä oli taktisesti nerokas siirto, mutta strateginen emämunaus.

Resepti toimi jonkin aikaa jollain tavoin. Vielä 90-luvulla tuli arvokisamitaleita, kun harrastajamäärästä päästiin seulomaan lahjakkaimmat timantit. Määrien romahtaminen teki kuitenkin timanttilöydökset yhä harvinaisemmiksi. Menestys on käynyt yhä harvinaisemmaksi. Strateginen virhe on ollut selvä: ei vähäiseltä harrastajapohjalta voida odottaa laaja-alaista menestystä, vaikka huippuihin satsattaisiin nykyiseen nähden moninkertaisesti.

Toisaalta ei SUL:n valmennuksen onnistumisprosenttiakaan voi liiemmin kehua. Vilkaistaanpa vaikka naisten kestävyysjuoksua. Tämän hetken pitkien matkojen kaksi ykkösnimeä (Leena Puotiniemi ja Laura Markovaara) ovat tulleet täysin puskista liiton valmennusryhmien ulkopuolelta. Voiko kuvitella missään muussa lajissa tilannetta, että olympialaisiin selviää henkilö, joka ei koskaan ole ollut liiton listoilla mukana?

Merkittävin syy määrien laskuun on luonnollisesti yhteiskuntarakenteen muutos, mutta muitakin löytyy. Yhtenä yllättävänä syynä harrastustoiminnan hiipumiseen on aatteellisen kilpailun katoaminen. TUL:n alasajo oli iso virhe. Aiemmin monella paikkakunnalla talkoohenki eli pitkälti siinä, että "duunarit" halusivat näyttää "porvareille" eivätkä "porvarit" halunneet päästää "duunariseuraa" niskan päälle. Kun vastakkainasettelu katosi, katosivat myös makkaranmyyjät ja mittanauhanpitelijät. Maassa on enää muutama pikkupaikkakunta, jossa on kaksi kilpailevaa seuraa eikä voi olla sattuma, että siellä kilpailutoiminta on naapurikuntia vireämpää. Työelämä vaatii nykyään ihmisiltä paljon ja harva on valmis uhraamaan vapaa-aikaansa. Töissä käyvät eivät ehdi, eläkeläiset eivät jaksa ja työttömät viitsi. Yleisurheilun yksi ongelma on siinä, että se vaatii kilpailun tasosta riippumatta suunnilleen yhtä paljon toimitsijoita kuin on urheilijoita.

Televisiossa yleisurheilu on suosittua. Ruotsi-ottelu ja MM-kisat, jopa Eliittikisat yltävät katsojamääriin joita SM-liigan runkosarjaottelu voi vain kadehtia. Tämä kertoo siitä, että kiinnostusta löytyy mutta jostain syystä väkeä ei vain saada houkuteltua paikan päälle. Lieneekö merkittävä syy se, että joukkuepeleissä tullaan katsomaan oman kylän poikia, jotka esiintyvätkin joka viikko? Oman seuran yleisurheilijat nähdään vain kerran kaudessa, jolloin rutiinia ei pääse syntymään. TV-selostajien kunniaksi on sanottava, että nyttemmin on päästy eroon vielä reilu vuosikymmen sitten vaivanneesta vertailumaniasta: silloin muistettiin kyllä mainita, että eivät nämä suomalaisten tulokset ole maailman huippuihin verrattuna mitään. Onneksi ei enää, eihän Veikkausliigan matseissakaan aina harhautuksen jälkeen sanota että Messi olisi tehnyt tuonkin paremmin.

Potentiaalia yleisölle ja kiinnostukselle siis löytyy. Tämän potentiaalin hyödyntämismahdollisuudet on jaettavissa kolmeen luokkaan:
(a) medianäkyvyyden lisääminen
(b) yleisön kiinnostuksen lisääminen
(c) menestyksen lisääminen
.
On tietysti luonnollista, että kaikki kolme ovat yhteydessä toisiinsa: minkä tahansa niistä parantuessa kaksi muutakin paranevat. Ne käsitellään edellä olevassa järjestyksessä siksi, että panostuksen lisääminen tuottaa nopeimmin tuloksia medianäkyvyydessä ja hitaimmin menestyksessä.

(a) Medianäkyvyyden lisääminen
Aivan erityisesti on epäonnistuttu lajin markkinoinnissa medialle. Tiedottaminen on lähtenyt siitä ymmärrettävästä virhekäsityksestä, että urheilutoimittajat olisivat alan asiantuntijoita. Asiantuntemus voidaan laskea jonkinmoiseksi, jos tietää juoksuradan olevan 400 metriä pitkä - mikä sekään ei nykyään kuulu välttämättä urheilutoimittajan yleissivistykseen. Tästä yleisurheilu on tulossidonnaisena lajina kärsinyt paljon. Jalkapallo-ottelua voi selostaa samaan tapaan pelin tasosta riippumatta, mutta yleisurheilussa on oikeasti tiedettävä, onko naiselle viiden metrin tulos pituushypyssä maininnan arvoinen vai seitsemän metriä onneton rääpäisy. Ihminen taas on laiska ja urheilutoimittaja ei ota epäonnistumisen riskiä vaan kirjoittaa mieluummin liitokiekkoilusta kuin yleisurheilusta.

Toisaalta toimittajien laiskuutta voidaan myös hyödyntää. Jos urheiluliitolla olisi tiedottaja, jonka tehtävä olisi kirjoittaa kansallisen tason yleisurheilijoiden suorituksista juttuja vaikka puhelinhaastatteluilla täydentäen, niin kyllä maakuntalehdet niitä varmaan vastaanottaisivat. Nykyään paikallisten yleisurheilijoiden hyvät kansallisen tason tulokset jäävät tulospörssimaininnalle, jos niitä ei ole tehty oman maakunnan alueella.

Samoin tiedottaminen kilpailukauden ulkopuolella on heikkoa. Entäpä jos tiedottaja seuraisi yleisurheilijoiden harjoitustilannetta ja suunnitelmia? Spekuloidaanhan joukkuepeleissäkin seurasiirroilla ja tulevan kauden kunnolla. Liian usein yleisurheilusta saa lukea lehdistä vasta sitten, kun kisa on jo ohi. Ennakkospekulointi on markkinoinnissa paljon joukkuepelejä tärkeämpää, jos ja kun isompi kisa järjestetään paikkakunnalla kerran kaudessa.

(b) Yleisön kiinnostuksen lisääminen

Käytännössä tämä tulee hoidettua pääosin median kautta. Sen lisäksi tulee huomioida samaistuminen: yleisurheilun seuraajia tulee usein niistä, jotka ovat itsekin urheilleet. Tai jonka lähisukulainen urheilee. Kokemuksesta voin todeta, että Kalevan kisoissa omaa valmennettavaa on käynyt katsomassa sellaisia sukulaisia, jotka eivät ole yu-kisoissa käyneet pariinkymmeneen vuoteen. Näin ollen yleisön kiinnostuksen lisäämisessä päädymme takaisin kohtiin (a) ja (c).

(c) Menestyksen lisääminen

Tässä on vain yksi vaihtoehto: isoista harrastajamääristä nousevat huiput. Lajin harrastusmäärät on siis saatava tasolle, jolla ne olivat aiemmin. Tähän on kolme tietä: kouluun, lapsiin ja vanhempiin vaikuttaminen.

Kouluissa yleisurheilua toki vielä harrastetaan. Mutta kuinka moni yleisurheiluseura tekee yhteistyötä koulun kanssa! Liitto on tässä hoitanut leiviskänsä hyvin, mutta seuratasolla parantamisen varaa on. Ala-asteiden kisoihin markkinointi ja lahjakkuuksien bongaaminen käyntiin!

Yleisurheilun markkinoinnissa lapsille on epäonnistuttu oman ylimielisyyden takia. Ajattelumalli yleisurheiluväellä on valitettavan usein se, että yleisurheilu tulee luonnostaan, koska se on ollut perinteisesti Suomen ykköslaji. Herätys! Nykypäivänä joukkuelajit ja "mediaseksikkäät" yksilölajit ovat suositumpia. Emme elä enää agraariyhteiskunnassa, jossa vaihtoehtoja ovat yleisurheilu ja hiihto muiden lajien ollessa kuriositeetteja.

Nuoria inspiroivat haasteet. Siksi yleisurheilu on tehtävä haastavaksi - tai tarkemmin sanottuna on saatava nuoret ymmärtämään, että yleisurheilu on haastavaa. Seuraavassa muutamia iskun paikkoja:
1) Yleisurheilu on todellista extremeä. Uskallatko pistää itsesi peliin? Selittämisen varaa ei ole, sekuntikello ja mittanauha kertovat totuuden armotta. (Jokin aika sitten Urheilulehdessä oli erinomainen esimerkki jääkiekkokolumnisti Esko Seppäsen kokeiltua kuinka rankka puolimaraton todella on.)
2) Laji on äärimmäisen kansainvälinen. Kuka tahansa voi yleisurheilla. Jos menestyt yleisurheilussa, olet oikeasti kova kaveri etkä mikään muutaman sadan harrastajan muutamassa maassa kilpaillun lajin huippu.
3) Yleisurheilu on luonnollista. Ihminen on kehittynyt juoksemaan, hyppäämään ja heittämään. Lajissa ei ole mitään keinotekoista; on pitänyt juosta saalista kiinni (kestävyys), petoja pakoon (nopeus), välillä aitoen, hypätä esteen yli korkeus- (tarvittaessa seipäällä) tai pituussuunnassa, heittää keihäällä päivällistä, singota raskasta esinettä (kuula), kevyempää (kiekko) tai narun päässä olevaa (moukari). (Ainoa keinotekoinen yleisurheilulaji on kolmiloikka, mutta se onkin irlantilaisten keksimä.)
4) Tekninen haaste. Kaikki näyttää petollisen helpolta, mutta oikean tekniikan rakentaminen kestää vuosikausia. Onko sinulla kanttia siihen?

Vanhemmat haluavat saada lapsensa hyvien harrastusten pariin. Tässä yleisurheilu on ollut turhan vaatimaton. Tärppejä vanhemmille:
1) Yleisurheilu opettaa jokaisen ottamaan vastuuta omista suorituksistaan. Ei voi piiloutua joukkuetovereiden selän taakse, toisaalta on otettava toiset huomioon. Joukkuepeleissä voittaa useimmiten se, jonka taktiikka on estää toista voittamasta - yleisurheilussa tämän yrittäminen tarkoittaa yleensä sitä, että joku kolmas voittaa.
2) Yleisurheilu opettaa noudattamaan sääntöjä. Laji ei tunne jäähyrangaistuksia - riko sääntöjä ja tulos on diskvalifiointi.
3) Valtaosa jopa huippuluokan yleisurheilijoistamme on menestynyt opinnoissaan ja elämässään hyvin. Kun katsoo arvokisajoukkueita, suurella osalla on akateeminen loppututkinto tehtynä tai haarukassa. Harvalla olympialajilla on näyttää mitään vastaavaa.
4) Ne, jotka eivät yllä huipputasolle, eivät ole pudokkaita. Yleisurheilussa harvemmin karsitaan seurasta pois, mikäli ei tiettyä tasoa saavuta. Eikä tyhjän päälle pudota, lajissa on käytännössä vaatimus että koulu hoidetaan urheilun ohella hyvin.
5) Yleisurheilu on halpaa. Lapsi ei tarvitse muuta kuin lenkkitossut ja verryttelyasun. Sitten myöhemmin tulevat ohjelmaan piikkarit ja kilpailuasu, ehkä joitain välineitä. Joka tapauksessa vuositasolla kustannukset jäävät helposti pariinsataan - ja tähän sisältyvät harjoitusmaksut. Missä muussa lajissa selviää yhtä halvalla?

Ulkoisen markkinoinnin ohella yleisurheiluväen on itse huolehdittava liiton välityksellä lajin pariin tulleista ja saatava näitä lisää. Yhteistyö muiden lajien kanssa on kannatettavaa - etenkin suurissa kaupungeissa joukkuelajeista karsiutuneita tai ne lopettaneita kannattaa hankkia yleisurheilun pariin. Perusliikuntaa on jo takana ja siitä voi lähteä rakentamaan yu-pohjaa - etenkin kestävyysjuoksussa tämä toimiikin paremmin kuin harjoittelun aloittaminen kahdeksanvuotiaana. Ja miksikä eivät muutkin lajit voisi tästä hyötyä: vieraillaan toisten lajien harjoituksissa puolin ja toisin, jolloin nuoret saattavat löytää oikean lajinsa paremmin. On parempi, että meillä on innostunut koripalloilija A ja innostunut pikajuoksija B kuin välinpitämätön pikajuoksija A ja välinpitämätön koripalloilija B. Puhumattakaan siitä, että valmennustietoutta voi soveltaa lajista toiseen; uusia vaikutteita kannattaa hakea mistä niitä saa ja ottaa hyvät käyttöön.

Massojen nostamiseen on olemassa toki myös keinona raha. SUL pyörittää miljoonabudjettia, mutta silti meillä on yleisurheilulajeja, joissa Suomen vuositilastoon saadaan hävyttömän vähän nimiä. Seuraavassa kaksi vaihtoehtoista ajatusta perustason stipendijärjestelmäksi, jotka molemmat maksaisivat vuositasolla noin 200 tuhatta euroa:

a) Piirinmestaruuskisojen arvon kohottaminen.
On käsittämätöntä, että piirinmestaruuskisat eivät kiinnosta sen enempää urheilijoita kuin etenkään yleisöä. Toki suuri osa aivan välittömän huipun alapuolella olevista seutunsa pm-kisoihin lähtee, mutta yleisöä on turha etsiä lehtereiltä. Tämä on vähintäänkin kummallista, koska samaan aikaan kakkosdivarin palloilussa on populaa katsomossa - eihän sielläkään ole kuin seudun B-luokan tähdet. Eikä etenkään pienemmissä piireissä osanottajia ole kuin pari-kolme lajissaan, jäävätpä joskus mitalit kokonaan jakamatta.
Yleisurheilulajeja on parikymmentä eli miehet ja naiset huomioiden nelisenkymmentä pm-kisaa per piiri. Piirejä on parikymmentä. Muutama pienempi piiri isompaan naapuripiiriin liittäen (Länsipohja Lappiin, Savot yhteen, Keski- ja Etelä-Pohjanmaa yhteen, Åland, Österbotten ja Nyland-Åboland SFI-piiriksi yhdistäen) saadaan piirien määräksi viisitoista. Tekee noin 15*40 = 600 pm-kisaa koko maa huomioiden. Jaetaan pm-kisoista rahastipendejä vaikka seuraavasti: voittaja 200, kakkonen 100, kolmas 50 ja sijat 4-6 20 kukin. Yhden kisan stipendisummaksi tulee 410 euroa ja koko maassa 410*600 = 246 tuhatta euroa. Tuskin kaikkia tulee jaettua, joten kokonaiskustannukset ovat pienemmät. Kyllä kannustaa osallistumaan ja saadaan urheilijapohjaa liikkeelle! Eiköhän yleisöäkin kiinnosta, joten makkaraa menee kaupaksi.

b) Stipendejä tilastomenestyksestä.
Yleisurheilulajeja on nelisenkymmentä. Jaetaan satasen stipendi jokaiselle, joka on Suomen vuositilastossa missä tahansa lajissa viidenkymmenen parhaan joukossa. 40*50*100 = 200 tuhatta euroa. Tai vaihtoehtoisesti kaksisataa jokaiselle 25 joukkoon päässeelle. Saadaan kilpailua lisää, joka taas kasvattaa urheilukilpailujen määrää ja synnyttää positiivisen kierteen.

Toki huippuvalmennus on huolehdittava erikseen. Mutta suurista massoista ne huiput nousevat. Eikä tule unohtaa sitä, mitä tämä kannustus saa aikaan kansanterveydelle. Tietysti olisi ihanteellista, mikäli kansanterveystyö saataisiin jollain lailla ankkuroitua yleisurheilun yhteyteen.

3 kommenttia:

Purjehdusvalmentaja kirjoitti...

Purjehduksessa tarvittaisiin peruskunnon ja liikkuvuuden lisäämiseen muiden varsinkin yu-lajien apua, mutta jos vien noi pienet seilorit yu-seuraan, niin siellä halutaan heti omia ne lapset itselle ja valmentaa johonkin yu-lajiin.

Itsellä loppuu paukut melko nopeesti, jos pitäisi lajivalmennuksen lisäksi vielä opetella yu-lajien valmennus.

Jaska Brown (jostain syystä kommentointi tilin kautta ei toimi) kirjoitti...

Purjehdusvalmentaja, juuri tuo kokeilijoiden houkuttelu puoliväkisin toiseen lajiin on nurkkakuntaisen lajikyräilyn syy. Jos yu-puolelta on haluttu vain repiä lapset omaan lajiin, niin on menetelty epäeettisesti. Kokonaisuutena molemmat lajit hyötyisivät, jos yu-lapset kävisivät kokeilemassa purjehdusta ja päinvastoin. Jos siinä sitten lajinvaihtoja tapahtuisi, niin ainakin laadullisesti uskoisin molempien lajien jäävän voitolle.

Purjehdusvalmentaja kirjoitti...

Uskoisin kanssa, että yhteistyössä pääsisi molemmat lajit win-win tilanteeseen. Lajien välinen kilpailu vaan on niin epäeettistä ja kovaa. Mitenkään morkkaamatta joukkuelajeja, niin tällaisessa jääkiekkokaupungissa kaikki yksilö- ja marginaalilajit on pelkkää riesaa ja paarialuokkaa.
Olikohan se urheilun taustapeilissä, missä kaivattiin enemmän yleisseuroja ja seurojen välistä yhteistyötä. Rajalliset lisenssit ja lajiliittojen yhteistyökyvyttömyys vain taitaa olla esteenä tälle lajien väliselle yhteistyölle.