Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


tiistai 31. toukokuuta 2011

Kantapäät vastakkain

Maltalla hyväksyttiin äskettäin kansanäänestyksessä esitys, joka tekee avioeron lailliseksi, kunhan parlamentti lyö virallisen leiman paperiin. Tämän jälkeen avioero on mahdollinen kaikissa Euroopan maissa. Tosin jos tarkkoja ollaan, Vatikaani ei edelleenkään hyväksy avioeroa, mutta sitä ei oikein voi laskea, koska suurimmalle osalle sen kansalaisista jopa avioliitto on kielletty.

Suomessa avioero on instituutio siinä missä avioliittokin, kuten tilastot paljastavat. Vuonna 2008 solmittiin yli 31 000 avioliittoa. Vastaavasti avioeroja oli lähes 13 500. Avioliittojen määrä on ollut lievässä nousussa, kun taas avioerojen määrä on pysynyt suunnilleen samana jo pitkään. Optimisti voisi tästä todeta, että parisuhteiden kestossa on tapahtumassa käännös parempaan suuntaan. Näin ei kuitenkaan ole. Tilastot osoittavat, että mikäli erojen määrässä ei tapahdu merkittävää muutosta, noin puolet avioliitoista päättyy eroon.

Tilastollinen syy tähän on inertia eli vitkaisuus. Esimerkiksi vuonna 1960 solmituista avioliitoista on päättynyt eroon noin 22 prosenttia ja on odotettavissa, että eroon tuskin enää kovin moni 50 vuotta kestänyt liitto päättyy. Vastaavasti esimerkiksi vuonna 1990 solmituista avioliitoista eroon on päättynyt jo 39 prosenttia ja eroavaisuuskäyrä sojottaa edelleen ylöspäin, joskin jo tasaantuen. Parhaan käsityksen tilanteesta saa, kun katsoo kuinka monta prosenttia tiettynä vuonna solmituista liitoista on päättynyt eroon aina viiden vuoden välein alle 40 vuodessa, jolloin erokäyrä näyttää tasaantuvan:
Vuosi: 5 v / 10 v / 15 v / 20 v / 25 v / 30 v / 35 v / 40 v
1960: 4 % / 7 % / 12 % / 15 % / 18 % / 20 % / 21 % / 22 %
1965: 5 % / 11 % / 14 % / 20 % / 23 % / 26 % / 28 % / 29 %
1970: 6 % / 14 % / 18 % / 22 % / 27 % / 30 % / 31 % / 32 %
1975: 7 % / 14 % / 22 % / 27 % / 32 % / 35 % / 36 %
1980: 7 % / 16 % / 23 % / 30 % / 34 % / 37 %
1985: 8 % / 21 % / 28 % / 36 % / 40 %
1990: 12 % / 24 % / 32 % / 39 %
1995: 13 % / 24 % / 32 %
2000: 13 % / 25 %
2005: 14 %
Trendi on selvä: avioerojen määrä on koko ajan nousussa. Ainoa positiivinen puoli asiassa on se, että vuosien 1995, 2000 ja 2005 käyrät ovat toistaiseksi seuranneet melko tarkasti vuoden 1990 käyrää. Vuosien 1965-1990 käyrissä on jokaisessa selkeä kasvu edelliseen käyrään verrattuna.

Avioliittojen tutkiminen ei kuitenkaan kerro lähellekään koko totuutta. Vanhemmissa sukupolvissa parisuhde kehittyi nopeasti avioliitoksi, nykyään avoliitossa on yhä useampi. Mikäli avoliitot ja -erot laskettaisiin tilastoihin mukaan, eroprosentti kasvaisi varmasti. Rautalangasta väännettynä: vuosina 1960-70 naimisiin menneistä melkoinen osa on sellaisia, jotka nykypäivänä olisivat valinneet pelkän avoliiton. Valistuneena arvauksena voi hyvin esittää, että nämä hypoteettiset tapaukset aineistosta karsimalla aiempien vuosien eroprosentti olisi pienempi ja avioerotilastojen poikkeama nykypäivästä vielä suurempi. Sama asia kääntäen: jos nykypäivänä avoliitto olisi yhtä harvinainen kuin 40 vuotta sitten, avioeroprosentin poikkeama 40 vuoden takaisesta olisi vielä suurempi.
Toisin sanoen: vuonna 1960 ja vuonna 2000 solmittujen avioliittojen eroprosentin vertailu on yhteiskunnan muutoksen takia vinoutunut ja parisuhteiden kestoennusteiden muutos on vielä suurempi kuin tilastot antavat ymmärtää.

Miksi parisuhteet eivät nykyään kestä yhtä hyvin kuin ennen?

Ihmisten suhtautuminen eronneisiin on muuttunut, ja hyvä niin. Ennen muinoin avioeron ottanut oli paarialuokkaa. Moni roikkui epäonnistuneessa ja riitaisessa liitossa, josta kärsivät kaikki. Avioeron ottaminen oli pitkä oikeusprosessi, jossa jonkun piti joko ottaa syyt niskoilleen tai sitten odotusaika oli todella pitkä. Pelkästään tämän kohtaaminen toimi joillekin esteenä, puhumattakaan yhteisön tuomiosta.

Yhteiskunta on muuttunut. Aiemmin avioliitossa oli ns. miesten ja naisten työt, vieläpä siten että usein nainen pystyi jäämään hoitamaan kotia miehen palkalla. Nykyään tämä on mahdollista vain harvoin. Työnjaon muuttuminen on merkittävämpi asia kuin on käsitetty. Aiemmin nainen hoiti taloustyöt ja mies kodin korjaukset ja muut vastaavat. Nykyään normiavioliitossa taloustyöt jaetaan suunnilleen tasan ja kodin korjaukset ulkoistetaan, jos mies ei osaa/ehdi niitä hoitaa. Tämä vähentää puolisoiden keskinäistä riippuvuutta. 50-luvulla miehen oli vaikea lähteä, kun tiesi että pyykki jää pesemättä ja naisen oli vaikea lähteä, kun tiesi ettei voi yhteiskunnan tuella kiskoa mieheltä epäinhimillisen suuruisia elatusmaksuja. Riippuvaisuutta pidetään yleensä pahana asiana, mutta kyllä se toisaalta lisää keskinäistä luottamusta. Ääritapauksena tietysti oli agraariyhteiskunta, jossa molemmat työskentelivät samassa "yrityksessä".

Parisuhde on muuttunut. Tai oikeastaan parisuhde on syntynyt. Ei ennen muinoin parisuhdetta juuri ehtinyt olla. Pohjantähti-trilogiassa V. Linna lausuu Kivivuoren Oskarin suulla sisko-Elinalle onnittelut kihlauksesta: "Jaaha… Vuoden päästä meidän plikka sitten kävelee perseläpi käsivarrella." Nykyään parisuhteessa ollaan vuosikausia ilman lapsia, kiitos e-pillerin ja kumppaneiden. Sitten mennään naimisiin hirveällä kohkaamisella, että nainen saisi viettää päivän prinsessana. Ennen häät olivat kaiken alku, nykyään monelle kyseessä on parisuhteen kohokohta - eikä kohokohdasta ole muuta tietä kuin alaspäin. Etenkin siinä vaiheessa kun tulee elämän suurin muutos, johon verrattuna yhteen muuttaminen ja avioliiton solmiminen ovat pikkujuttuja. Tilastot osoittavat, että lapsen syntymä nostaa avioeroriskiä. Onko muka ihme? Sitä on 5-10 vuotta eletty kumppanin kanssa, uutuudenviehätys on karissut ja se on jo riski sinänsä. Siinä on jo ehtinyt tottua toiseen ihmiseen, kun paikalle pläjähtää sinappitehdas. Etenkin miehet tuntevat jäävänsä syrjään ja kärsivät sopeutumisvaikeuksista. Olisi mielenkiintoista nähdä lapsipariskuntien avioerotilastot jaettuna kahteen ryhmään: ne liitot, joissa ensimmäinen lapsi on syntynyt alle kolme vuotta parisuhteen (huom. parisuhteen, ei avioliiton) alkamisen jälkeen ja ne liitot, joissa ensimmäinen lapsi on syntynyt myöhemmin. Hypoteesi: ensimmäisen lapsen syntymä alle kolmen vuoden kuluessa pienentää avioeroriskiä, koska tuolloin puolisot eivät ole vielä tottuneet toisiinsa tietynlaisina yksilöinä, vaan aloittavat koko homman perheenä.

Avioeroon sinänsä voi olla monia syitä eikä niitä kannata yksityiskohdittain ruotia. Jokainen ero on yksittäistapaus; kuten Anna Kareninassa todettiin, kaikki onnelliset avioliitot ovat samanlaisia, mutta jokainen onneton avioliitto on onneton omalla tavallaan. Sitä paitsi jos avioeron kokeneelta pariskunnalta kysyy syitä, saa kaksi yleensä täysin erilaista vastausta - jos saa vastausta ollenkaan. Syiden yksityiskohdista viis, mutta avioeroon johtaneet päätökset voidaan jakaa neljään eri vakavuuskategoriaan.

1. Avioliitossa tulee ongelmia
Siis ongelmia parisuhteessa? No voi hellanlettas, ihanko tosi? Parisuhdehan on onnen tyyssija, jossa tanssahdellaan kesäisellä kukkakedolla hunajaisten jokien virratessa ikuisessa auringonpaisteessa yksisarvisten kirmaillessa horisontissa. Siis ihan oikeasti. Jos joku eroaa siksi että pahoittaa mielensä kun se kumppani nyt sanoikin vähän ilkeästi, niin hänen ei olisi ikinä parisuhteeseen pitänyt ruvetakaan.

2. Ongelmia ei pystytä ratkaisemaan
Nyt aletaan päästä asiaan. Kun - huomaa kun - parisuhteeseen tulee ongelmia, istutaan keittiön pöydän ääreen ja puhutaan asiat halki. Siis jos ei pystytä lähtemään yhteiselle, kahdenkeskiselle viikonloppureissulle. Yhteisen ajan viettäminen molemmille mieluisassa paikassa / harrastuksessa yleensä ratkaisee ongelmat itsestään. Jos taas ei ratkaise tai ei ole mahdollisuutta, niin sitten puhutaan. Katsotaan mikä mättää ja mitä sille on tehtävissä. Lähes aina ratkaisumalli löydetään ja aika usein sen mukaan pystyy myös toimimaan.
Jos ratkaisua ei löydy ja on ilmeistä, että ongelma ei ajan myötä poistu itsestään, vaihtoehtoja on kaksi. Erota tai sopeutua. Nyrkkisääntö on se, että jos ei ole lapsia, on viisaampaa erota ja jos taas on, on viisaampaa sopeutua. Avioliittoinstituutiota ei ole tarkoitettu aikuisia vaan lapsia varten. Lapsettoman ja riitaisan pariskunnan on yleensä parempi lähteä omille teilleen. Lapsipariskunnan on muistettava myötä- ja vastoinkäymisissä ja sopeuduttava. Yleensä onnistuukin. Monet tekevät väliaikaisratkaisun ja päättävät erota, kunhan lapset ovat tarpeeksi isoja. Tällöin unohdetaan, että avioliitto on tarkoitettu lapsia varten - ja tämä koskee myös lastenlapsia.

3. Ongelmia ei yritetä ratkaista
Molemmat tiedostavat, että suhteessa on ongelmia. Yleensä tilanne on se, että toinen haluaa ratkaista ongelmat ja toinen vetäytyy kuoreensa. Tämä on niin suuri loukkaus toista osapuolta kohtaan, että kyseessä on vapaasti oikeustermein ilmaistuna casus belli eli syy pistää avioeroprosessi alulle. Tai ei ehkä ihan vielä. Tässä tilanteessa on syytä suunnata parisuhdeneuvontaan. Jos passiivinen osapuoli kieltäytyy siitäkin, niin silloin nähdään mistä puusta aktiivinen osapuoli on veistetty. Järki-ihminen marssii käräjäoikeuteen, periaatteen ihminen puree hammasta ja kestää. Näistä jälkimmäisistä mainitaan useimmiten esimerkkeinä lestadiolaiset, jotka eivät kuulemma eroa. Paitsi tietysti silloin, kun toinen luopuu uskosta jolloin eroprosessi lähtee yleensä heti liikkeelle.

4. Avioliitto on solmittu valheelliselle pohjalle
Jos ihmiset rakastuisivat toisiinsa täysin sattumanvaraisesti, voitaisiin puhua ehdottomasta rakkaudesta. Näin ei tietenkään ole, vaan puolisoksi valitulla on joitakin sellaisia ominaisuuksia, joiden perusteella hänen kanssaan mennään naimisiin. On jopa ilmeistä, että avioliiton kummatkin osapuolet ovat ennen sen solmimista kertoneet, mitä puolisoltaan ehdottomasti vaativat. Mikäli ainakin toinen puolisoista on tässä vaiheessa tietoisesti valehdellut, ei lain kirjaimen mukaan tarvitse mennä edes avioeroprosessiin, vaan voi vaatia avioliiton peruutumista - lukekaa Finlexin avioliittolain pykälä 68, kohta 2. Lienee nykyään aika harvoin käytössä.

Mitä sitten on tehtävissä avioerotilastojen kaunistamiseksi? Yhteiskunnallisia oloja ei voi liiemmin muuttaa. Ihmisten suhtautumista eronneisiin ei kannata muuttaa entisenlaiseksi. Jäljelle jää parisuhdevalistus. Avioliiton solmivien on tiedostettava, miten parisuhde on heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa ajasta muuttunut. Ehkä pitkän avoliittovaiheen sijaan pitäisi avioliiton aikaisempaan solmimiseen ja lasten hankkimiseen aikaisessa vaiheessa kannustaa vero- ja tukiteknisin keinoin. Ehkä olisi lainsäädännöllisin keinoin toisaalta vaikeutettava avioeron saantia, toisaalta tuotava enemmän esille unohtunutta säädöstä avioliiton peruutumisesta. Peruutumismahdollisuus saattaisi olla aika kova pala sille osapuolelle, joka on valheellisin perustein (esim. taloudellinen hyöty, elättäjän hankkiminen lapsille) toisen avioliittoon huijannut. Huomautettakoon kuitenkin, että pykälässä mainitaan huijatun osapuolen tietämättömyys; avioliittoon saa mennä mistä tahansa syystä, kunhan on sen rehellisesti toiselle ilmoittanut. Ehkä tulevien puolisoiden pitäisi tehdä ennen tahdon-lausumaa virallinen lista syistä ja odotuksista, miksi avioliittoon haluavat. Kynnys avioeron hankkimiseen olisi isompi, toisaalta moni voisi hätkähtää avioliiton peruutumiskanteeseen väistämättä liittyvää syyllisyyden osoittamista.

8 kommenttia:

Kumitonttu kirjoitti...

Olipa erinomainen kirjoitus!!!!!!!

Avioliittoinstituutiota ei ole tarkoitettu aikuisia vaan lapsia varten.

Näin on näkkileipä.

Anonyymi kirjoitti...

Korjaus viitteisiin: avioliittolain 68 § 2. kohta. 68 pykälässä ei ole kuin yksi momentti.

AuvoT kirjoitti...

Jees. Jos katsoo avioliittolakia, esim wikipedia, niin sen mainitaan muuttuneen 1987 - siis paljon helpompaan suuntaan tietysti.

Mutta mielenkiintoista että suunnilleen sen jälkeen avioliittojen pysyvyys in itse asiassa tasaantunut. Erojen kasvuvauhti oli kiivas jo 1950- ja 60-luvuilla, jolloin laki ei muuttunut.

Eli syyt avioerojen määrään ovat muualla kuin laeissa. Olosuhteet, kotitalouden vaateet - tai "sallimiset", seksuaalinen vallankumous, sukupuolisen vallattomuuden terveyshaittojen hoito tai ehkäisy, jne.

AuvoT kirjoitti...

Ja lisäys, heh, olisiko ihmiset muuttuneet suvaitsemattomammiksi. Ei enää suvaita puolison röyhtäilyä, karvanaamaa, tms ja erotaan.

Jaska Brown kirjoitti...

Kiitos kommenteista. Ano, painovirhe korjattu. AuvoT: hyvin ilmaistu, puolison suvaitsemattomuus on kolikon toinen puoli avioerojen sosiaaliselle suvaitsemiselle.

Arawn kirjoitti...

Ei alemman luokan vaimoilla ole KOSKAAN ollut mahdollisuutta jäädä kotiin. Ainoastaan ylemmillä luokilla oli varaa moiseen ja silloinkin "kotiäitejä" vastasi lähinnä 1800-luvulla kehittynyt porvaristokulttuuri. Ylimmän luokan tapauksessa vaimot eivät tietenkään olleet töissä, mutta varsinaisista kotitöistä huolehtivat palvelijat.

Sen sijaan kaikki porvaristoa alemmat olivat töissä, myös vaimot ja äidit. Lapset pitivät huolta toisistaan tai ehkä paikalla oli mummo/muu vanhus/elätti vähän katsomassa niiden perään. Tosin melko pienetkin lapset olivat jo mukana tekemässä hommia.

Arawn kirjoitti...

Sopeutumisesta vielä. Sopeutuminen ongelmaan/ongelmiin on mahdollista, mutta se riippuu vähän ongelman vakavuusasteesta. Voisi ehkä sanoa, että ääripäät ovat toisen puolison selkeä fyysinen ja/tai henkinen vahingoittaminen (väkivalta, jatkuva pettäminen, täysi läsnäolemattomuus koko parisuhteessa ja lastenhoidossa jne) ja toisaalta taas vaikka se, että toinen laittaa koko ajan maitotölkin avonaisena jääkaappiin. Mitä lähempänä ongelmat ovat jälkimmäistä, sen helpompaa sopeutuminen on ja oikeastaan sen enemmän kannattaisikin sopeutua. Sitten taas, jos sopeutuminen aiheuttaisi vakavaa vahinkoa sopeutujalle ja/tai lapsille (yleensä kyllä molemmille, koska lapset kärsivät, jos vanhempi kärsii, lapset eivät ole tyhmiä), sitten kannattaa kerätä kimpsut ja painua kuuseen. Harmi vain, että moni kituuttaa tällaisessa suhteessa ja vahingot näkyvät sitten jälkipolvissa.

Jaska Brown kirjoitti...

Kiitos Arawn, hyviä huomioita. Ensimmäiseen huomautan kuitenkin, että kyllä joskus 50-80 -lukujen välisenä aikana ammattimiehen palkka riitti siihen, että vaimo jäi kotiin. Tiukkaa saattoi olla, mutta kuitenkin. Tarkempaa tilastotietoa asiasta omaamatta heitän perstuntumalla, että ainakin puolella lapsiperheistä tämä oli mahdollista, joskaan läheskään kaikki eivät sitä toteuttaneet.

Sopeutumisesta olet aivan oikeassa. Tuntuu vain siltä, että nykyisin monella nuo ongelmat ovat tosiaankin luokkaa avonainen maitotölkki jääkaapissa. Eli sellaisia, joihin pitäisi sopeutua. MUTTA vaikka kyseessä olisi väkivalta, pettäminen, parisuhdevapaamatkustaminen tai mitä tahansa, niin ensin pitäisi edes yrittää hakea apua ongelmiin. Jos keittiönpöytä ei toimi, niin sitten ammattilaisen pakeille mars mars. Jos tähän ei suostuta, niin sitten pitää tehdä omat ratkaisut.

Anekdootti: Taannoin läheisellä oli ongelmia. Kysyi minulta, pitäisikö erota. Vastasin että jos sitä pitää kysyä, niin ei.