Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Erässähiihtäjät

Jaskaa pyydettiin äskettäin pauhaamaan erävaellukseen liittyvästä sanastosta, eräslangista. Metsästyksessä ja kalastuksessa on omat sanastonsa ja niistä on monessakin yhteydessä väännetty jutun juurta, joten tämä tarinointi keskittyy puhtaasti vaelluspuoleen.

Kun on tarkoitus tehdä vähintään muutaman päivän kierros tiettömien taipaleiden takana, on kaikki tarvittava kannettava mukana eikä unohduksia parane tulla. Siksi ennen lähtöä Jaskalla on tapana pitää mukaan lähtijöille varustarkastus. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen lähtijän edessä on typötyhjä rinkka eli lämpöpatteri. Lempinimen syy käy ilmi ensimmäisessä ylämäessä. Jokaisen takana taas on iso pino varusteita ja Jaskalla kädessään tarvikelista. Jaskan hihkaistessa tarvikkeen nimen jokainen ottaa sen takaansa ja siirtää eteensä. Näin kaikki tarpeellinen ja mahdollisimman vähän tarpeetonta tulee matkaan.
Vasta tämän jälkeen alkaa varsinainen pakkaus. Rinkan pakkaamisessa on monta koulukuntaa; ainoa yhteinen piirre on se, että teräväkulmaisia esineitä ei pakata kulma edellä selkää vasten ja painavimmat esineet pyritään sijoittamaan mahdollisimman lähelle selkää. Tavaramäärästä voi todeta, että mitä mukavampaa, sitä epämukavampaa. Mitä enemmän mukavuuksia ottaa matkaan, sitä raskaammaksi rinkan kantaminen tulee. Nyrkkisääntö on, että kolmasosan omasta painostaan kantaa kohtuullisen mukavasti, mutta jokainen kilo sen päälle painaa paljon. Kokemuksen ja tottumuksen myötä sietokyky hieman kasvaa, mutta ei rajatta. Jaskan ennätys on, kun rinkka lähtiessä painoi 11 kg enemmän kuin nyrkkisääntö määrää. Kymmenen päivän vaelluksella aikuinen nainen jaksaa kantaa omat ruokansa ja varusteensa, aikuinen mies lisäksi yhteisiä varusteita nyrkkisäännön puitteissa. Jos matkassa on lapsia, on varauduttava heidän ruokiensa ja joskus myös osin varusteidensa kantamiseen.
Mikäli liikutaan talvisaikaan, varustemäärä on suurempi. Tällöin avuksi tulee kuitenkin ahkio eli ähkiö. Lempinimen syy käy ilmi ensimmäisessä ylämäessä. Jyrkässä alamäessä ahkio saa myös muita nimiä, joita en viitsi tässä mainita alaikäisten lukijoiden varalta. Ahkiota pakattaessa raskaimmat tavarat kannattaa sijoittaa mahdollisimman alas, jotta alhaisen painopisteen ansiosta ahkio kulkisi vakaammin.

Kun kaikki on valmista ja päivän marssisuunnitelma on päätetty, lähdetään liikkeelle. Jos on talvi ja kuljetaan umpihangessa, kärkimiestä kannattaa vaihtaa riittävän usein, ettei pääse väsymään ja hikoamaan. Hikoaminen on jopa hengenvaarallista kosteuden takia. Kesäaikana kärjessä yleensä kulkee joukon suunnistaja. GPS-laitteita ei monen päivän eräreissuilla yleensä näy ja hyvä niin. Kartat ovat nykyään niin hyviä, että niillä pärjää vaikka ilman kompassia (viimeksi unohdin kompassin kokonaan eikä tullut kertaakaan ikävä). Tosin ne ovat mittakaavaa 1 : 50 000 tai jopa 1 : 100 000, mitkä taas aiheuttavat etenkin kilpasuunnistajien keskuudessa noitumista. Jaskalle kävi taas nuorena kloppina päinvastoin; kun oli tottunut kulkemaan isolla kartalla ja sitten sattuneista syistä saikin kerran etelässä kouraansa jotain 1 : 15 000 -kartan, niin otin kartan kulmasta suuntiman tiettyyn maastonkohtaan sen keskivaiheilla ja aloin painella. Jonkin ajan päästä ihmettelin, missä hitossa olen ja sitten tajusin mittakaavan tehneen tepposet; olin tipahtanut komeasti kartan toisesta reunasta yli...
Reittiä valittaessa on huomioitava ryhmän kunto ja kantamusten määrä. Kun lähtee tunturiin jutaamaan, on muistettava että Lapin kilometri on puolitoistakertainen rasittavuudeltaan. Toistuvia ylä- ja alamäkiä kannattaa mahdollisuuksien mukaan välttää ja kulkea korkeuskäyriä pitkin. Aivan joen vieressä ei kannata edetä, koska mutkitteleva joki aiheuttaa lisämatkaa. Jos liikutaan suosituilla reiteillä tai poropoluilla, joen lähellä on usein valittavana kaksi rinnakkaista, muutaman kymmenen metrin etäisyydellä toisistaan olevaa polkua. Lähempänä jokea kulkeva on yleensä tasaisemmassa mutta kosteammassa maastossa, kun taas kauempana joesta oleva kipuaa töyräitä ylös alas mutta on kuivempi. Yleensä alkukesästä tai runsaiden sateiden jälkeen kannattaa valita ylempi polku, muulloin alempi. Mikäli tarkoitus on nousta ylätunturiin ja edetä laelta laelle, kannattaa reitti suunnitella siten, että nousu ja osin myös lasku on mieluiten kohtisuoraan korkeuskäyrään nähden. Vino asento tekee etenemisen raskaaksi ja aiheuttaa rasitusvammoja. Talvella tilanne on päinvastainen, kannattaa edetä korkeuskäyriin nähden loivassa kulmassa.
Aina silloin tällöin pidetään marssitaukoja eli huilataan. Lapin miehen sanastossa huilaaminen tarkoittaa kovavauhtista menoa eli täsmälleen päinvastaista kuin yleissuomessa, mikä kannattaa muistaa väärinkäsitysten välttämiseksi. Armeijan sääntö on 50 minuuttia marssia ja 10 minuuttia taukoa. Tämä on kestävyyden kannalta varsin optimaalista, mutta siviilissä marssitaukoja määrittävät enemmänkin tauon kannalta sopivat maastonkohdat eli nähtävyydet. Tauon aikana heitetään rinkka selästä tai sitten nojataan sopivaan kiveen riisumatta sitä. Molemmissa tapauksissa asettaudutaan tuulensuojaan rinkan taakse. Mikäli tauko on vähänkin pidempi ja/tai tuulee kovaa (avotunturissa lähes aina) ja/tai on kylmä sää, niin välittömästi pysähdyksen jälkeen päälle laitetaan taukotakki, joka on pakattu helposti saataville.

Jossain vaiheessa kulkijan selkäranka alkaa hangata vatsanahkaa inhottavalla tavalla, jolloin on aika murkinoida ihan kunnolla eikä tyytyä pelkkiin välipaloihin. Tällöin rinkasta kaivetaan esiin retkikeitin eli yleensä Trangia. Se onkin yksi niistä viidestä upeasta ruotsalaisesta asiasta. Neljä muuta ovat Victorialla ja Madeleinella, kaksi per prinsessa. Ennen muinoin Trangia toimi pelkästään polttonesteillä eli löpöllä, nykyään on saatavissa myös kaasupolttimella toimivia. Retkikeittimen on oltava sellainen, että sitä voi käyttää missä tahansa sellaisessa myräkässä, jossa kattilat (täysinä) eivät tempaudu tuulen mukana ja Trangia tämän ehdon täyttää.
Ruokana syödään yleensä makaronilla tai riisillä jatkettuja sissimuonia, joihin sekoitetaan ohjeen mukaisesti kuivattua jauhelihaa. Toki poroa on syytä olla matkassa aidon tunnelman luomiseksi. Valitettavasti tunturissa juoksenteleviin poroihin ei saa kajota. Näistä naarasporo on nimeltään vaadin, mutta urosporo ei ole suostun, vaan hirvas. Rykimäaikana vaatimen ei tarvitse hirvasta yleensä liiemmin suostutella. Härästä taas ei ole vaatimelle iloa. Asia on nimittäin sillä tavalla, että jos kovalla pakkasella porosta kuuluu "kilkan-kalkan", niin härkäporolla se kuuluu ainoastaan kaulassa olevasta kellosta, kun taas hirvaalla se saattaa kuulua myös takajalkojen välistä. Mutta toisin kuin yleensä luullaan, Aslak ei enää nykyään kuohitse poroa puremalla. Tämä perinne päättyi keskinäiseen sopimukseen, kun yksi poroista otti ja puri takaisin. Tästä ikimuistoisesta tapahtumasta sai alkunsa toinen pohjoisen perinne eli joikaaminen.

Matkaa jatkettaessa voidaan kiinnittää huomiota kartasta löytyviin nimityksiin. Selkosilla kulkiessa kun näkee kairassa kaikki kiveliön erikoisimmat paikat. Nuo kolme kursivoitua sanaa tarkoittavat kaikki suunnilleen samaa asiaa, erämaata. Vastoin etelän miesten yleistä käsitystä jänkä ei kuulu tähän joukkoon, vaan se tarkoittaa kitukasvuista suota. Jänkäkoira puolestaan ei ole nisäkäs, vaan hauki lapiksi. Aapa taas on puuton suo, jolla harvemmin on keinoja eli kulkureittejä.
Joskus joudutaan ylittämään johkia, kun taas enot ovat niin suuria jokia, että ne on yleensä kierrettävä. Luusua eli javvrin laskuojan suu on usein hyvä kahluupaikka. Könkään kohdalla voi myös ylitystä yrittää, mutta silloin on varottava kovaa virtaa. Aremmat kahlaavat mieluummin syvässä vedessä suvannon kohdalla. Mukka on yleensä paikka, jossa ylitystä ei kannata kokeilla, kaarteen toisella reunalla on aina syvää. Jokea ylitettäessä on muistettava irrottaa rinkan mahavyö, koska jos kaatuu eli raakustaa (raakku on jokihelmisimpukka, joita ennen muinoin joen pohjasta kalastettiin), kiinni oleva mahavyö on hengenvaarallinen. Raskas rinkka selässä ei joesta nousta ja vyön irrottaminen veden alla on hankalaa, kun taas olkaimista pääsee helposti irti. Kerran Jaskan ollessa erämaassa kaksi vaeltajaa hukkui tästä syystä samassa paikassa, josta itse olin kahlannut yli vain kolme päivää aiemmin. Olivat tietämättömyyttään jättäneet mahavyöt kiinni, toinen oli kaatunut ja toinen mennyt auttamaan jääden sille tielle. Vaihtoehto kahlaamiselle tietysti on, mikäli löytää kahden vesistön väliltä muotkan eli kannaksen. Joskus matkalla erehtyy väärälle polulle ja päätyy njargan kärkeen, jolloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin.
Lopulta kulkija nousee ylös puuttomaan avotunturiin eli paljakkaan, paitsi mikäli osuu päin pahtaa eli pystysuoraa seinämää mikä on kierrettävä. Kapuamisen jälkeen selviää, onko noustu oaivin vai tshokan laelle; oaivi on laakea, kun taas tshoka on terävämpi. Jälkimmäisiä esiintyy lähinnä Kilpisjärven seudulla, kun taas gaissoja eli tuntureita joilla on aina lunta, ei Suomessa ole yhtäkään. Enää, koska Suomen ainoa jäätikkö Ridnitshokan rinteellä tiettävästi suli joitakin vuosia sitten. Viimeistään pikku jääkaudella vuoden 1700 paikkeilla syntyneen jäätikön olemassaolo muuten vahvistettiin vasta joskus 90-luvun puolivälissä. Jaska oli käynyt jo aiemmin paikalla ja epäillyt vahvasti että taitaa olla pysyvää jäätä. Ainutlaatuinen tunturinimitys on sitten Nattaset, mutta tämän sanan merkitystä onkin jo käsitelty äskettäin Trangian ja Ruotsin prinsessojen yhteydessä.
Muita hauskoja nimityksiä kartassa on esimerkiksi roavvi, joka tarkoittaa paikkaa josta metsä on kauan sitten palanut. Tällöin Rovaniemi eli Roavvinjarga tarkoittaa suoraan suomennettuna Vanhanpalonniemeä. Nimi ei silti viittaa saksalaisten syksyllä 1944 tekemään kauppalan uudelleenorganisointiin, vaan on vanhempaa perua.

Lopulta on saavuttu sen päivän matkan määränpäähän. Voi olla, että kyseessä on autiotupa eli kaikille avoin majapaikka. Ruotsin ja Norjan puolella ne ovat enemmän tai vähemmän maksullisia, mutta Suomessa varaustupia ja -kammeja lukuun ottamatta ilmaisia, Metsähallituksen ylläpitämiä majapaikkoja. Autiotupaan majoituttaessa pitää muistaa antaa muillekin kulkijoille tilaa, viimeksi saapuneilla ja heikkokuntoisimmilla on aina etusija. Kaksi perussääntöä on voimassa: jätä tupa parempaan kuntoon kuin se oli tullessasi ja seuraavalle tulijalle valmiit polttopuut.
Todennäköisemmin kulkija majoittuu kuitenkin telttaan, joita on karkeasti ottaen kolmea perustyyppiä: harja, kupoli ja tunneli. Teltan tyypistä riippumatta sen on oltava kaksinkertainen ja vedenpitävä, mitkään festarimallit eivät kelpaa. Kupoliteltta on yleensä paras tuulisiin oloihin, koska se on itsekantava. Telttamajoituksessa on oltava erityisen tarkka tavaroiden säilytyksestä; toki jokaiselle tavaralle on muutenkin oma paikkansa rinkassa, mutta teltassa on hankalaa ahtaissa oloissa löytää sekaisia tavaroita. Jos teltassa on absidi eli eteinen, kantolaitteita säilytetään siellä. Jotain hyötyä sotilaskoulutuksesta on siinä, että on oppinut pitämään tavarat paikoillaan noissa oloissa; sodassa pitää koko leiri sissitelttaa myöten saada puretuksi parissa minuutissa ja silloin oppii kyllä huolehtimaan siitä, että laittaa tavaran heti oikealle paikalleen kun sitä ei enää tarvitse.
Yksi mahdollisuus yöpymiseen on tietysti laavu tai loue. Keskikesällä tämä on räkän eli hyttysten joukkoesiintymisen takia huono vaihtoehto, ellei mukana ole rankista eli hyttyssuojaa, jonka sisälle voi kömpiä makuupusseineen. Muina ajankohtina laavu on mitä erinomaisin vaihtoehto, kun ylimääräiset ystävät eivät ole häiritsemässä.
Talvisaikaan on mahdollista yöpyä myös lumen sisässä. Useimmat ihmiset käsittävät tämän tarkoittavan iglua tai lumiluolaa. Ensimmäinen on kuitenkin Suomen oloissa lähes mahdoton rakentaa, koska lumi ei ole riittävän kovaa ja kosteaa. Jaska yritti kerran (onneksi vain harjoituksen vuoksi) arvioidessaan lumen kerrankin sopivaksi. Epäonnistui surkeasti. Lumiluolakin on yleensä vaikea rakentaa, koska se edellyttää todella runsaasti kinostunutta lunta eli käytännössä jyrkässä rinteessä sijaitsevaa lippaa. Pari kertaa olen lumiluolan tehnyt, mutta useimmiten oikea ratkaisu on lumikammi eli intiaanien quinzee. Tämän rakentaminen onnistuu, kunhan lunta on edes parikymmentä senttiä. Lumi lapioidaan pyramidimaiseksi keoksi, noin 3 x 2,5 metriä ja mielellään loivaan, tasaiseen rinteeseen. Annetaan kovettua pari tuntia, tökitään nelisenkymmentä 30-senttistä keppiä eri puolille kasaa. Sitten kaivetaan alarinteen puolelta tunneli kasan alle ja louhitaan onkalo. Kaivajia on syytä olla kaksi, jos tekee yksin niin tarvittava aika kolminkertaistuu, kun pitää vähän väliä ryömiä ulos tyhjentämään kulkutunneli lumesta. Kun onkaloa louhiessa tulee keppi vastaan, lopetetaan louhiminen siinä suunnassa. Olen rakentanut useita kertoja lumimajan ja kertaakaan se ei ole romahtanut. Yksin olen sen tehnyt kahdesti ja voin vakuuttaa, että kaveri on tässä hommassa aika ehdoton; kahdestaan tehden rakentaminen käy vajaassa tunnissa. Rakenne on todella kestävä, olen kävellyt majan yli eikä ole romahtanut. Lämpötila on nollan molemmin puolin, vaikka ulkona olisi 20 astetta pakkasta ja kyllä nukuttaa!

Ennen leirin pystyttämistä on usein edessä tulenteko. Mikäli ei ole metsäpalovaroitusta ja on joko kuivatettava vaatteita tai lämmiteltävä, tehdään nuotio. Tietysti sitä voidaan käyttää myös ruuan valmistamiseen ja kahvinkeittoon. Nuotion tekotapoja on yhtä monta kuin tekijöitäkin. Jaskan menetelmä on seuraava: ensin otetaan sileä, lähes lautamainen aluspuu ja vähintään miehen käsivarren paksuinen tukipuu. Nämä asetetaan siten, että aluspuu eristää sytyt maasta ja tukipuu on sen vieressä tuulen suuntaisesti. Jos kirves puuttuu, työkaluksi sopii ottaa lapinleuku eli lähes vesurin kokoinen puukko. Veistämiseen kannattaa tällöin olla erillinen puukko. Ympärillä on tuulensuojana joko vanhat nuotiokivet (Jaska ei koskaan tee uutta nuotiopaikkaa) tai jos näitä ei ole, niin vanhalla puukolla voi leikata maasta turpeen pois ja nostaa sen suojaksi nuotion alalta. Jälkimmäisessä tapauksessa voi seuraavana aamuna pyöräyttää turpeen takaisin paikalleen ja kadottaa nuotiojäljet pois luonnosta.
Aluspuun päälle kasataan sytykkeiksi sopivaa materiaalia. Paperi on harvinaisen huono sytyke, jos puut ovat vähänkin kosteita. Jos puut ovat edes suht kuivia, riittää että niistä veistetään kiehiset. Niitä veistäessä irtoilee joitakin lastuja, jotka kootaan ensimmäiseksi aluspuun päälle. Oikeaoppiset kiehiset ovat kaartuneet kauniisti kaarelle. Jaska veistää teräväkulmaiseen halkoon kiehiset kahta puolta. Kaikki puut eivät kelpaa, oksaisista ja kieroista puista eivät kunnon kiehiset onnistu. Sopiva puiden paksuus on vähän yli viisi senttiä. Jos veistäjä on oikeakätinen, kannattaa aloittaa vasemmalta puolelta, koska tällöin toista puolta veistäessä edelliset kiehiset eivät tule tielle. Kiehispuita veistetään noin kolme. Ne asetetaan nojalleen aluspuun päälle tukipuuta vasten siten, että sytykkeiden ja kiehisten välissä on runsaasti ilmaa. Jos puut ovat kosteita, on etsittävä lisäsytykkeitä. Tuohta tuulella, tervasta tuiskulla on toimiva sääntö. Nuotio sytytetään tuulen alapuolelta, jolloin tuuli levittää tulen vähitellen. Riittävästi sytykkeitä, niin nuotio syttyy takuuvarmasti yhdellä tikulla. Kuinka mones se yksi tikku on, on sitten toinen asia. Periaatteessa osaava kaveri tekee nuotion vaikka jäisistä vaivaiskoivuista, mutta useimmiten kärsivällisyys ei tähän riitä. Tällöin turvaudutaan ameriikankiehiseen eli nuotioon kaadetaan sinolia ennen sytytystä. Nuotion sytyttyä kunnolla siihen lisätään vähitellen paksumpia puita. Kun kunnon hiillos on saatu aikaan, nuotiossa palaa vaikka suoraan järvestä nostettu halko. Kannattavaa on toki kuivattaa puita nuotion vieressä ennen polttamista.
Muitakin tulimahdollisuuksia on kuin perinteinen nuotio. Esimerkiksi jätkänkynttilä, joka syntyy parhaiten moottorisahalla, joten sen käyttö ei yleensä eräoloissa tule kysymykseen. Siinä metriseen tukkiin sahataan n. 30 cm syvä risti, johon tungetaan sytykkeet. Tukki nostetaan pystyyn ja sytytetään. Palaa lämpimällä liekillä huoltovapaasti pari-kolme tuntia.
Todellinen erämiehen vaihtoehto on rakovalkea, jonka teko on sen verran pitkä ja hankala kuvailtava, että jääköön kertomatta. Etenkin kun sen teko ei takuulla pelkästään luetuilla ohjeilla onnistu, vaan on suorastaan vaarallinen jos ei hommiaan osaa. Ensi yrityksellä on syytä olla joku, joka kädestä pitäen tempun neuvoo. Oikein rakennetulla rakovalkealla nukkuukin sitten avolaavulla vaikka talvisaikaan lämpimästi, Jaska vakuuttaa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Toisaalta jos tekee jätkänkynttilän ja seurueen naispuolinen jäsen sattuu vahingossa istahtamaan sen päälle, niin kyseessä on silloinkin eräänlainen rakovalkea.

Äsken kuvatussa tapauksessa tarvitaankin sitten ensiapulaukkua. Onkin suositeltavaa, että matkassa on mukana paitsi hyvin varustettu hätäpakkaus, myös ainakin yksi ensiapukurssin käynyt. Erämaassa apu on kaukana paitsi fyysisesti, myös ennen kaikkea ajallisesti. Ennen kännyköiden aikaa matkaa lähimpään erämaapuhelimeen saattoi olla parikymmentä kilometriä. Nykyään sellaisia ei edes ole, vaan kaikilla oletetaan olevan kännykät. Niissä on vain se huono puoli, että syvissä kuruissa kenttää ei ole yhdelläkään operaattorilla. Vaikka hätäpuhelu yhdistyy mille tahansa saatavissa olevalle operaattorille, on yleensä kipitettävä aika korkealle tunturiin, ennen kuin yhteys onnistuu. Eikä tunturin korkeus ratkaise: joskus yrittää turhaan soittaa korkeimmalta mäeltä yli sadan kilometrin säteellä eikä tolpan tolppaa. Muutaman kilometrin päässä reilusti matalammalta tunturilta voi olla täydet tolpat. Lisäksi verkko tulee ja menee kummallisesti. Kerran yritin soittaa yhdellä tolpalla, yhdisti ja katkesi heti. Uusi yritys, ei onnistu. Lähetin tekstarin, onnistui. Yritin toista tekstaria, ei onnistu. Sitten viisi minuuttia myöhemmin samassa paikassa melkein täydet tolpat ja kirkas puheyhteys minuuttikaupalla.
Jos tunturissa käy tapaturma tai paha sairaskohtaus, paikalle soitetaan vispilä eli helikopteri. Jaska on kahdesti nähnyt, kuinka tähän on turvauduttu. Vähemmän kiireellisissä tapauksissa käytetään mönkijää tai moottorikelkkaa. Onneksi itselle tai omalle porukalle ei ole koskaan käynyt mitään näin vakavaa.

Leirin pystytyksen jälkeen onkin aika sopia, missä sijaitsee vessa. Pienemmän asian osalta miehillä on huomattavasti helpompaa kuin naisilla. Ei tarvitse tehdä muuta kuin avata sepalus ja tarkistaa, ettei yritä lasketella vastatuuleen. Tilapäisillä leireillä on aiheellista päättää yhteinen kusipuu. Autiotuvilla on yleensä oma paskahuussi, mutta mikäli aiotaan leiriytyä useammaksi päiväksi, on syytä kaivaa paskamonttu ja rakentaa riuku. Vaikkapa kesken matkan metsään tehtyä isompaa asiaa kutsutaan kyykkypaskaksi, nimen etymologiaa ei tarvinne selittää tarkemmin. Tähän turvauduttaessa maasta käännetään sammalkerros pois ja suorituksen jälkeen samat sammalet takaisin. Tarkoitus on, että jätöstä ei huomaa vaikka päälle astuisi. Armeijan erikoisjoukkojen operaatiosääntöjä jäljittäjien hämäämiseksi - paskotaan muovipusseihin, jotka kuljetetaan mukana ja kustaan kanisteriin jonka joku käy kerran päivässä tyhjentämässä muutaman sadan metrin päähän - ei sentään tarvitse noudattaa.

Sitten onkin aika käydä yöpuulle. Makuualusta levitetään nukkumapaikkaan, joka on katsottu mahdollisimman vähäkiviseksi. Nykyisin suositaan puhallettavia alustoja, mutta ainakin Jaskan subjektiivisen kokemuksen mukaan ne ovat kylmempiä kuin vanha kunnon solukumipatja, vaikkakin pehmeämpiä. Makuupussin eli lojumasäkin valinnassa kannattaa muistaa, että valmistajan ilmoittama minimilämpötila on vitsi. Viisi astetta ilmoitettua lämpimämpi on jo sietorajoilla, kymmenen astetta lämpimämpi on mukavuusraja. Mieluummin kunnon makuupussi, jos on liian lämmintä niin sitä voi käyttää peittona. Kannattaa myös muistaa, että makuupussissa ei lämpiä, siellä ainoastaan pysyy lämpimänä. Jos on kylmä, on lämmiteltävä vaikka punnertamalla riittävästi ennen pussiin menoa.

Aamulla herätessä ruokaillaan ja leiri puretaan. Lopuksi vielä tarkistetaan, että paikka jää siistiin kuntoon eikä mikään takuulla unohdu. Tosin jos tunturissa on paha murku eli sumu, muuten sataa ikävästi tai vain kehtuuttaa, niin voi pitää kalsaripäivän eli luppoilla. Tästä tavasta sai nimensäkin - aiheettomasti, ahkera mies kun oli - muutama vuosi sitten joukostamme poistunut Lapin legendaarinen metsähallituksen työntekijä "Luppo-Matti" Toivola, muuten jääkiekon Suomen mestari vuodelta 1958. Kerran sain etiäisen eli aavistuksen jonkun tulosta ja eikös Luppo-Matti nimensä vastaisesti pelmahtanut pian paikalle.

Ja lopuksi se tärkein sääntö. Tunturi on iso ja ihminen pieni. Siksi eksymisen varalta on muistettava, että jos eksyy täydellisesti, se on niin paha tilanne ettei siinä auta mikään muu kuin lähteä nopeinta tietä kotiin.

4 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Kiitos. Vanhan partiolaisen suupielet vääntyivät välittömästi hymyyn tuota lukiessaan.

Jaska Brown kirjoitti...

Unohtui vielä mainita, että jos tunturissa kaatuu niin silloin on tapana todeta kivikossa maatessa, että "ah, rakkaani!

Anonyymi kirjoitti...

Tosin Luppo-Matti sai kylläkin nimensä järjestettyään luppo-viikot ja tässä tapauksessa kyse ei ollut luppoilusta, kuten tekstissä virheellisesti mainitaan.

Anonyymi kirjoitti...

Luppo-Matti antoi itse itselleen nimensä jo Mäntässä, haaveillessaan tulevasta Lapin elämästä. Nattasia kohti mustalla kuplalla....