Ammutuksi vai hirtetyksi

Mikäli suvaitsevaisto saa jonakin päivänä totaalisen vallan, jolloin allekirjoittanut mitä ilmeisimmin saa tuomiokseen ennakoivan eutanasian ja tällaiset vaihtoehdot annetaan, niin ammutuksi, kiitos. Hirttämisessä on toki se hyvä puoli, että jos pyöveli on ammattilainen, niin kuolema tapahtuu hetkessä. Toisaalta siinä todennäköisyys kitumaan joutumisessa on suurempi, ainakin tällaiselle kovaluisemmalle tapaukselle. Niinpä näistä kahdesta valitsen mieluummin ampumisen, onhan se myös machompi vaihtoehto tosimiehelle. Tosin jos valinta olisi täysin vapaa, ottaisin typellä tukahduttamisen, mikä on ilmeisesti suhteellisen mukava tapa maailmasta erkanemiseen. Mikäli kannattamani ehdollisen kuolemantuomion lainsäädäntö otetaan käyttöön, niin typpi saa toteuttamismenetelmänä puoltoäänen minulta. Perinteisistä menetelmistä tyylikkäin olisi silti giljotiini, kuten tässä toisen todellisuuden novellissa vaihtoehtoisesta Suomesta.

Mutta asiaan. Kuten lukijat varmaan otsikosta arvasivatkin, tämä kirjoitus käsittelee presidentinvaalien toista kierrosta. Kuten aiemmassa välihuomautuksessa totesin, valinta on tehtävä imbesillin ja sosiopaatin välillä. Loogisesti valinta on selvä, sillä imbesilli saattaa tyhmyyttään olla joskus vahingossa oikeassa, kun taas sosiopaatti ajaa omia tavoitteitaan järjestelmällisesti ja yleensä erehtymättä. Aivan yhtä loogisesti tästä seuraa, että mikäli sosiopaatin henkilökohtaiset tavoitteet sattuvat olemaan kansakunnan hyvinvoinnin kannalta positiivisia, sosiopaatin valinta on suorastaan kannatettava asia. On kuitenkin varsin epätodennäköistä, että sosiopaatin tavoitteet olisivat hyödyllisiä ja käytännössä varmaa, että hyvienkin joukossa on asioita jotka ovat varsin vahingollisia ja niiden aikaansaaminen tuhoisaa.

Lähes puolet äänestäjistä aikoo kuitenkin piirtää lippuun Haaviston numeron ja se heille suotakoon – kuitenkin vain siinä tapauksessa että he todella ovat tajunneet mitä Haaviston valinnasta mahdollisesti, todennäköisesti ja joissakin tapauksissa jopa varmasti seuraa. Ja tämän edes osittain tajunneita lienee Haaviston kannattajista vain pieni murto-osa. Haavisto kun on niitä poliitikkoja, joiden kanssa järkevä ihminen on eri kannalla, mutta myöntää että jos maailma olisi sellainen kuin Haavisto haluaa sen olevan, asiat olisivat paremmin. Ja tämä on toinen niistä kahdesta indikaattorista, jotka lähes takuuvarmasti paljastavat kumpi eri kannalla olevista on oikeassa. Eli mikäli toinen myöntää että asiat olisivat paremmin niiden ollessa tavalla jolla vastapuoli toivoo/luulee niiden olevan, niin silloin hän on ymmärtänyt kyseisestä asiasta enemmän ja tajuaa, ettei se ole vastapuolen toivomalla tavalla. (Se toinen indikaattori on, että väärässä oleva ei ymmärrä oikeassa olevan näkökantaa, kun taas oikeassa oleva yleensä ymmärtää miksi väärässä oleva on väärässä, mutta tämä indikaattori on paitsi vaikea todentaa, myös sellainen joka ei aina toteudu sillä eihän oikeassa oleva välttämättä ymmärrä miksi väärässä oleva on väärässä.)
Haaviston ideaalinen maailmankuva on juuri sellainen, joka vetoaa sellaisiin äänestäjiin, jotka eivät joko kykene ajattelemaan loogisesti tai sitten uskaltaudu tekemään näin eivätkä näin ollen tajua äänestyspäätöksensä mahdollisia seurauksia. Ja näitä äänestäjiä on demokratian rappeutumisen takia aina vain enemmän.
Mutta kuten todettu, jokaisella on oikeus äänestää Haavistoa mikäli tunnustaa tosiasiat eli haluaa Suomesta sellaisen millaisen Haaviston ideologian noudattaminen siitä tekisi: köyhtyneen etnohelvetin, jossa ei kyetä ylläpitämään länsimaista elintasoa. Ei sen takia että Haaviston tarkoitus olisi tämä, vaan se että hänen ideologiansa väistämätön seuraus on tämä. Sitä en tiedä tajuaako Haavisto itse tämän eli onko hänen roolinsa vilpittömän hölmö vai ainoastaan sosiopaatin loogisesti valitsema linja valtaan pääsemiseksi seurauksista välittämättä. Pelkään pahoin että jälkimmäinen, sillä on vaikea kuvitella kahden niin älykkään vanhemman saavan noin typerää jälkikasvua, ellei sitten synnytyksessä ole ollut aivovaurion aiheuttanutta hapenpuutetta.

Viime päivinä vaalikeskustelua on hallinnut ehdokkaiden sukupuolinen suuntautuminen. On kohuttu siitä, että suuri osa suomalaisista – puhutaan jopa kolmasosasta – on ilmoittanut ettei voisi äänestää homoa. Yllätyin itse suuresti tämän väestönosan näennäisestä koosta.
Sana ”näennäinen” oli äskeisessä tarkoituksella. Väitän nimittäin, että todella harvalla päätös on periaatteellinen. Suurin osa tästä jopa kolmanneksesta äänestäisi kyllä homoa, mikäli tämän arvomaailma olisi muilta osiltaan ylivertainen tai edes niukasti vastaehdokasta parempi. Itse asiassa väitän, että melkoiselle osalle tästä kolmanneksesta homous itsessään on yhdentekevää. Kyse on siitä, millaiset ennakkonäkemykset – ja yleensä jopa oikeat sellaiset – heillä on homojen näkökannoista muihin asioihin. Ja nämä ovat yleensä kyseisten äänestäjien näkökannan vastaisia.
Tilannetta voi verrata siihen, jos NBA-seuran managerille sanottaisiin, että nyt olisi seuraan tarjolla todella hyvä melkein kaksimetrinen sentteri. Jolloin manageri nauraisi räkäisesti todeten, että sentterille kusiraja on 210 senttiä, sitä lyhyemmät eivät kykene tekemään korin alla sitä mitä sentterin on tehtävä. Jolloin asian esittelijä toteaisikin, että joojoo, mutta kun tällä hepulla on niin pitkät kädet että hän ylettää korirenkaaseen lattialla seisten, voimatasotkin kuin Shaq O’Nealilla parhaina päivinään ja kosketus palloon kuin Michael Jordanilla. Jaa, olisit heti sanonut, palkataan, tuumii manageri.
Lähes poikkeuksetta homojen kannattamat asiat ovat sellaisia, että tietty väestönosa ei niitä kannata. Tämän takia homon äänestäminen suljetaan yhtä automaattisesti pois kuin alle kaksimetrinen sentteri NBA:ssa. Mutta jos tuleekin homo, joka kannattaa kyseisen väestönosan näkemyksiä ja esimerkiksi – no, sanotaan ääritapaus esimerkkinä – vastustaa homoudestaan huolimatta homoliittoja, niin ei homous ole mikään este äänen antamiselle kuin enintään 5 % pahimpia änkyröitä.

Mitä sitten Stubbiin tulee, niin lienee aika paljastaa eräs seikka parin vuoden takaisesta blogikirjoituksestani. Kyseisen novellin nousevan poliitikon Julius Mattssonin esikuvana oli Alexander Stubb lähes yksi yhteen näköispatsaana, joskin pari pikkuseikkaa oli muualtakin poimittu. Esimerkiksi novellin kohtaus, jossa kertoja (minä) katsoo ikkunasta nähden kaksi kadulla kävelevää poliitikkoa tapahtui todellisessa elämässä täsmälleen noin. Toinen kävelijöistä (novellissa Julius Mattsson) oli Stubb, jonka vieressä asteli novellissa nimen Antti Laamanen saaneen poliitikon tärkein esikuva (toisin kuin lähes täysin yhteen henkilöön perustunut Mattsson, Laamanen oli kollaasi muutamasta poliitikosta, tästä kuitenkin eniten), jonka nimeä en halua paljastaa.
Ikävä kyllä on osoittautunut, että novellissa antamani kuvaus Mattsson/Stubbista on senkin jälkeen osoittautunut harmillisen oikeaan osuneeksi. Stubbin ja Haaviston oleellinen ero heidän suhtautumisessaan menneisiin on siinä, että Stubb ei ole koskaan edes tajunnut mokanneensa, kun taas Haavisto on joutunut kääntämään kelkkaansa moneen kertaan (Neuvostoliiton pysyvyys, puolustuksen alasajo, ydinvoiman vastustaminen, Caruna-kaupat). Ei siinä mitään, onhan ihmiselle hyvä tunnustaa virheensä. Mutta se ei silti ole estänyt Haavistoa olemaan Suomen kansan hyvinvoinnin kannalta jatkuvasti väärässä. Jos järkevä ei-sosiopaatti huomaisi olleensa väärässä, hän alkaisi epäillä omaa arviokykyään. Ei Haavisto, jonka viimeisin tempaus oli rahdata ISIS-terroristit Suomeen.

Ainoa seikka, jonka perusteella Haavistoa voisi kannattaa presidentiksi on samalla se ainoa hyvä puoli, joka seurasi Halosen presidenttikaudesta: nyt kun Halonen on ollut presidenttinä, niin enää ei ole pakko saada naispresidenttiä, vaan voidaan valita nainen ihan täysijärkisyyden perusteella.
Voi jopa olla niin, että Stubbin presidenttikausi olisi pitkällä tähtäimellä jopa huonompi valinta kuin Haaviston valinta (lyhyellä eli kuuden vuoden tähtäimellä on selvää, että Stubb on vähemmän huono valinta). Asia on nimittäin niin, että kuuden vuoden kuluttua meillä saattaa olla ehdokkaana vielä Haavistoa huonompikin homo, vaikka täysijärkisen ihmisen onkin tätä vaikea kuvitella. Ynnä se, että seuraavan kuuden vuoden aikana Haavisto saa Stubbia todennäköisemmin aikaan niin paljon vahinkoa, että on pakko ryhtyä tekemään järkeviä ratkaisuja. Onhan se niinkin, että mitä aiemmin väistämätön katastrofi tapahtuu, sitä vähemmän vahinkoa ehtii tapahtua ja sitä helpompaa on jälkien korjaaminen. Kuuden vuoden kuluttua kansa ei välttämättä nouse kapinaan vajaasta puolesta miljoonasta haittamamusta ja teollisuuden taantumasta. Mutta jos haittamamuja on miljoona ja teollisuus pahassa kriisissä, niin on helpompi lähettää takaisin paskastanioihin miljoona haittamamua ja rakentaa teollisuus uuteen kukoistukseen kuin kahdentoista vuoden kuluttua yrittää roudata viisi miljoonaa sinne minne kuuluvat ja pystyttää täysin tyhjästä uutta teollisuutta.