Toisen todellisuuden virkamies

Turku, näinä päivinä, toisessa todellisuudessa...

Pistin vilkun oikealle ja käännyin Aninkaistenkadulta Yliopistokadulle. Osasin Turun asemakaavan sen verran hyvin, että en tarvinnut navigaattoria. Sitä paitsi kännykät oli suljettu ja suljettuina pysyisivät iltaan asti. Yliopistokadun laidassa olevat parkkipaikat olivat puoliksi tyhjillään, joten pystyin kurvaamaan ongelmitta kadun varteen. Masa avasi apumiehen puolen oven ja nousi jalkakäytävälle. Emme sanoneet sanaakaan, koska ei tarvinnut. Vilkaisin sivupeiliin ja ohjasin auton uudelleen kadulle. Kääntyessäni Kutomokadun mutkasta Anni kysäisi takapenkiltä:
- Eikö meidän pitänyt mennä sinne joen varren parkkitaloon?
- Jep, mutta muutama mutka matkassa kuuluu tarkoitukseen. Hämää valvontakameroita, joita on nykyään joka pirun kulmassa, kuten puhetta oli.
- Et ota mitään riskejä.
- Otan. Kyse on vain siitä että yritän valita pienimmät riskit. Tämä on pysynyt suvun salaisuutena jo melkein kaksisataa vuotta enkä minä aio olla se joka mokaa. On äärimmäisen epätodennäköistä, että joku ryhtyisi käymään valvontakameroiden kuvia läpi, mutta se että tässä autossa ei ole muita kuin me kaksi on osa hämäystä. Normaalisti mentäisiin kaikki eri reittejä, mutta tämä on sinulle ensimmäinen kerta joten riittää se, että Masa jäi pois.
- Masa oli vähän hiljainen.
- Tästä oli puhetta. Hän ei ollut halukas mestariksi, mutta toisaalta se että minä hänen pikkuveljenään olen nyt hänen esimiehensä, vaatii edelleen sopeutumista melkein kymmenen vuoden jälkeenkin. Kyllä hän hommansa hoitaa jatkossakin, älä siitä tunne paineita. Sinä teet omat päätöksesi tämän keikan jälkeen tai myöhemmin, haluatko jatkaa vai et. Mutta toistaiseksi Masa kulkee mukana, koska vaari ei enää jaksa.
- Vaarille ei ollut sitten ongelma jäädä kisälliksi, kun luovutti mestaritehtävät sinulle.
- Ei, sehän kuuluu tapoihin. Nyt on vaan vähän hankala välivaihe, kun ei ole muita kuin minä ja Masa, joilla on kaikki oikeudet.
- Entäs Mikko?
- Mikolla on tietysti kisällinä oikeudet, mutta hän ilmoitti ettei siviilityönsä takia enää halua jatkaa. Lääkärille vähän oudompaa touhua kuitenkin.
- Eikä muita ole?
- Vähän on kehnoa. Toinen setäsi oli vaarin oppipoikana, mutta lopetti heti ensimmäisen keikan jälkeen samoin kuin Jari-serkkusi.
- Sekö on sitten siinä?
- Muista serkuistasi ei ole. Masan poikaa ei edes harkittu. Ja pikkuveljesi on vasta viisitoista, kymmenen vuotta sinua nuorempi. Mutta ei tämä nyt sinun varassasi ole. Mikko ja Jari ovat luvanneet, että ovat hätätilassa käytettävissä jos muita ei ole. Mikolla on kuitenkin kisällinoikeudet eli voi hoitaa koko keikan pomona ja Jari voi olla oppipoikana, koska kaksi tekijää on minimi. Eli niin kauan kuin minä ja Masa ollaan remmissä, ei mitään hätää. Ja olen ihan varma että Olli kykenee tähän kunhan kasvaa vielä reilut viisi vuotta. Mutta hei, nyt ollaan parkkitalon kulmassa ja anna minulle keskittymisrauha että saadaan auto turvallisesti parkkiin.

Ajettuani parkkihalliin keräsimme Annin kanssa kamat mukaamme. Annilla oli reppu ja minulla iso kassi, jonka heitin olkapäälleni. Kävelimme enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa vajaan kilometrin toiseen parkkihalliin. Mietin matkalla oliko tyttäreni ymmärtänyt vihjeeni. Hänen ei tarvitsisi jatkaa paineen takia, kyllä homma hoituisi tästäkin eteenpäin. Olisi kuitenkin helpompaa, jos saisin hänestä koulutettua kisällin. Ja kukapa tietää jos... mutta nyt ollaan jo melkein perillä.
Masa odotti hallin kulmalla kuten pitikin. Kaivoin prepaidini esiin, kytkin sen päälle ja naputtelin numeron. Masa oli soittanut noudolle varoituksen Liedon paikkeilla tällä samalla puhelimella ja sulkenut sen heti. Kyyti oli määrätty odottamaan Logomon parkkipaikalle, joka oli meidän kulkusuuntaamme vastakkaisessa paikassa. Sieltä ajaisi tänne alle viidessä minuutissa. Paikat vaihtuivat joka kerran, ainoastaan soittoproseduuri pysyi samana. Otin turvallisuuden vakavasti.
Puheluun vastattiin heti. Ilmoitin noutopaikan ja kävelimme Annin kanssa loppumatkan Masan luo. Hän oli varmistanut paikan, ei valvontakameroita suunnattuna tähän kohteeseen. Laskin kassin maahan ja kaivoin sieltä esiin kolme moottoripyöräilijän kypärää. Parin minuutin kuluttua huomiotaherättämätön pakettiauto ajoi viereemme. Avasin oven ja nousimme sisään. Kuljettaja oli autossa yksin. Hän oli tietysti nähnyt meidät ja osaisi ehkä kuvailla vaatteemme ja ulkomuotomme, vaikka kypärät peittivätkin kasvot ja häntä oli kielletty kiinnittämästä huomiota mihinkään. Mutta pakkohan hänen oli varmistaa, että löysi oikeat henkilöt. Tarkoituksella minä ja Masa olimme seisoneet edessä, ettei hän hämääntyisi Annista. Naista hän tuskin osasi odottaa – Anni oli taatusti historian ensimmäinen naispuolinen oppipoika, tai siis oppityttö. Eikä edes vaatteiden tai reppujen tunnistaminen auttaisi. Aikanaan palaisimme autoon näissä samoissa vaatteissa, mutta matkalla vaihtaisimme päällemme kassissa olevat toiset päällysvaatteet ja pakkaisimme kassin ja reput niistä kaivettuihin toisiin kasseihin. Omalle autolle lähtiessämme olisimme täysin eri varusteissa, kulkisimme keskenämme eri reittejä. Meitä olisi erittäin vaikea jäljittää, vaikka joku yrittäisikin – eikä ollut mitään syytä epäillä että joku yrittäisi.

Väliseinä peitti näkyvyyden ohjaamoon. Autossa riisuimme kypärät ja pukeutuimme niiden sijaan kommandopipoihin. Ne olisivat olleet alkujaankin kypäriä mukavammat, mutta kiinnittäneet enemmän huomiota mahdollisissa ohikulkijoissa. Kypärät saivat jäädä autoon odottamaan paluumatkaa. Loppumatkan, kymmenisen minuuttia, istuimme hiljakseen. Auto ajoi talliin ja odotimme, kunnes kuljettaja koputti oveen sen merkiksi että reitti on selvä ja kysyi, olemmeko valmiit. Vastaukseksi avasin oven, tervehdin ja kuljimme kuljettajan opastamina työtilaamme. Suljin oven takanamme ja lukitsin sen.
- Voit nyt riisua maskisi, sanoin Annille. Masa olikin jo tekemässä niin.
Jatkoin:
- Katsotaan nyt aluksi tätä paikkaa ja varmistetaan suurin piirtein että asiat ovat kunnossa. Johtajan työtilat ovat tuossa naapurissa, käyn sitten ilmoittamassa hänelle että valmistelee asiakkaan. Masa jää tänne tekemään testiajot. Sillä aikaa sinä ja minä käymme puhuttelemassa asiakasta.
Tarkkailin samalla Annia. En ollut etukäteen kertonut hänelle tästä paikasta mitään. Saatoin kuvitella hänen ajatelleen huonetta pimeäksi ja tunkkaiseksi. Todellisuudessa tämä oli valoisa ja lähes kliininen. Annin katse kiinnittyi sinne minne pitikin.
- Vaikuttava, eikö totta. Vaarisi rakentama, malli on pysynyt aika tarkkaan samana viimeiset kaksisataa vuotta.
- Tämä on siis parikymmentä vuotta vanha?
- Suunnilleen. Ei sitä entistäkään olisi tarvinnut uusia, mutta vaari halusi rakentaa oman mallikappaleensa. Ehdin minäkin vielä sitä vanhaa käyttää. Tämä kyllä kestää koko minun elinaikani.
- Pitääkö sitä huoltaa?
- Eipä juuri. Totta kai puhdistaa aina käytön jälkeen ja aina ennen käyttöä varmuuden vuoksi testataan. Mutta sanoisin että tämä toimisi seuraavat viisikymmentä vuotta ilman öljyämistä ja teroittamistakaan.
Masa oli tähän asti ollut hiljaa, mutta totesi nyt:
- Öljytään liikkuvat osat joka kerta. Teroitusta ei tehdä kovin usein, viimeksi hioin sen eli nyt ei tarvitse varmaan viiteen vuoteen tehdä. Isääsi ei uskalla siihen hommaan päästää, minä olen parempi.
Nauroin.
- Kyllä minäkin sen osaan, mutta noinhan se on. Kävit näköjään takahuoneessa?
- Jep. Kaikki tarvikkeet on tuotu sinne ja täälläkin näyttää olevan kunnossa. Teen testit sillä aikaa kun käytte puhuttelemassa asiakkaan.
- Okei. Ilmoitan johtajalle että hakee hänet.
- Tulenko mukaan, Anni kysyi.
- Ei tarvitse. Jää sinä tänne, ei mene kuin viitisen minuuttia. Sitten mennään tapaamishuoneeseen.
- Voinko käydä sillä aikaa katsomassa tuon takahuoneen? En älynnyt kiinnittää siihen huomiota kun kuljimme sen läpi.
- Tietysti. Se on siis ainoa paikka johon henkilökunta pääsee. Toimittavat kulutustarvikkeet sinne, tämä päähuone on vain meidän käytössämme.

Puolisen tuntia myöhemmin istuin Annin kanssa tapaamishuoneessa. Se oli jaettu kahteen erisuuruiseen osaan väliseinällä, jonka ylempi puoli oli panssarilasia. Lasissa oli puoli metriä kertaa kolmekymmentä senttiä kooltaan oleva tiheä metalliristikko, josta ääni kuuluisi läpi. Istuimme Annin kanssa huoneen suuremmassa osassa odottamassa, maskit kasvoillamme. Olin vetänyt eteemme väliverhon, joten meitä ei näkynyt toiseen osaan, joka oli vielä tyhjillään.

Summeri soi. Painoin vihreää nappia ja toisen puolen ovi avautui. Emme nähneet sitä, mutta kuulimme. Muutaman sekunnin kuluttua ovi sulkeutui uudelleen ja summeri soi uudelleen sen merkiksi, että kaikki oli valmista. Kurkistin huomaamatta verhon raosta, ihan varmuuden vuoksi. Asiakas oli yksin huoneen toisessa osassa panssarilasin takana, kuten pitikin. Riisuin maskin ja nousin ylös tuolista. Anni teki samoin, ei tarvinnut elettäni ohjeeksi. Nyt oli jännät paikat. Olin kertonut Annille, että lähes aina tämä meni ongelmitta, mutta joskus asiakas saattoi heittäytyä hankalaksi. Ei sen takia että se meidän työtämme haittaisi, mutta asiakkaan kannalta se oli ikävää ja harmitti minua, ammattimiehenä minun työni oli kuitenkin epäonnistunut jos asiakas ryhtyi riehumaan. Tai ammattimiehenä ja ammattimiehenä, sivutyöhän tämä oli.

Vedin verhon syrjään ja astuimme Annin kanssa näkyviin. Hetken aikaa asiakas katsoi kummissaan. Vartijat olivat vain sanoneet hänelle, että hänet viedään tapaamiseen. Tämä oli ollut normaali proseduuri – koskaan ei kerrottu mihin viedään, tapaamaan omaisia, lääkärintarkastukseen, johtajan puhutteluun. Vain tapaamiseen, niin siihen tottui. Mutta meidät nähdessään hän hetken kuluttua tajusi ja lysähti tuolissaan veteläksi.

Avasin suuni.
- Hyvää päivää. Minä olen pyövelimestari ja tässä on apulaiseni. Toinen apulaiseni on parhaillaan valmistelemassa laitteistoa.
Vanki nosti katseensa hämmentyneen näköisenä. Hyvä. Yritän aina saada ääneeni myötätuntoa.
- Teidät, Risto Antti Johannes Korhonen, on oikeuslaitos tuominnut kuolemaan tekemistänne rikoksista. Hovioikeus on vahvistanut käräjäoikeuden antaman tuomion. Lain mukaan kuolemantuomionne laitetaan täytäntöön, koska tilillenne kertyneet vapaaehtoiset lahjoitukset eivät riitä kattamaan vartioinnistanne aiheutuvia kuluja.
- Jaahas. Että se on sitten menoa.
Ääni oli rauhallinen ja tilanteen hyväksyvä. Se oli normaalia. Käytäntö oli selvä. Kuolemantuomioita jaettiin ehkä muutamia vuodessa ja vain osa tuomituista todella teloitettiin. Joillakin oli ”sponsoreita”, jotka maksoivat suhteellisen korkeat maksut välittämättä niistä kauheuksista, joita nämä olivat tehneet. Oli kuitenkin joitakin, joiden rikokset olivat niin hirvittäviä että kuolemantuomion vannoutuneimmatkin vastustajat miettivät kahteen kertaan ennen kuin avasivat kukkaronnyörinsä. Edessäni istui yksi sellainen. Mutta nyt hän ei enää ollut minulle moninkertainen murhamies, vaan ihminen joka valmistautui sovittamaan edes pienen osan teoistaan kuolemalla. Kun heitä kohteli ihmisinä, tässä vaiheessa he yleensä – usein ensimmäistä kertaa elämässään – käyttäytyivät ihmisiksi. Siksi meillä ei ollut maskeja kasvoillamme henkilöllisyytemme salaamiseksi. Ainoa ihminen, joka sai nähdä kasvomme, kuolisi pian. Paljaat kasvot mahdollistivat inhimillisen kohtaamisen.
- Niin, tästä ei enää ole paluuta. Tämän keskustelun tarkoitus on auttaa teidät mahdollisimman vähin vaivoin kohtalonne läpi.
Tuomittu pysyi ääneti, joten siirryin seuraavaan vaiheeseen.
- Selitän tämän prosessin. Täältä poistuttuanne vartijat kuljettavat teidät operaatiohuoneeseen. Teillä on halutessanne mahdollisuus kulkea omin jaloin. Mikäli haluatte, teidät sidotaan erikoisvalmisteisille paareille. Samoin tehdään, jos aiheutatte ongelmia. Turvallisuussyistä teidän on kuitenkin pidettävä käsirautoja ja suojamaskia.
Tuomittu ymmärsi hyvin miksi. Vangeilla oli usein hepatiitti tai muita tarttuvia sairauksia. Maskin tarkoitus oli estää sylkeminen.
- En halua paareja.
- Hyvä. Se on viisas ratkaisu. Tultuanne operaatiohuoneeseen teidät asetetaan alustalle vatsalleen ja sidotaan remmeillä tiukasti kiinni. Tämän jälkeen giljotiini laukaistaan. Päänne putoaa sahanpuruilla täytettyyn saaviin. Ruumis nostetaan arkkuun, johon pääkin asetetaan. Hautajaisjärjestelyistä vastaavat omaiset.
Odotin. Yleensä tässä vaiheessa tuomitut esittävät kysymyksiä. Tällä kertaa ei, joten jatkoin vastaamalla siihen kysymykseen, joka yleensä nousee esiin.
- Emme tiedä, tunteeko kuolemaantuomittu mitään tuskia. Pään katketessa keskushermosto lamaantuu joka tapauksessa muutamassa sekunnissa. Aikoinaan Ranskasta peräisin olevat kuvaukset kertoivat, että irroitettu pää reagoi puhutteluun vielä minuutinkin teloituksen jälkeen, mutta kyseessä saattaa olla pelkkä hermostorefleksi. Joka tapauksessa minulla on teille tarjottavana kivun lamauttavia lääkkeitä, jos haluatte.
Viittasin panssarilasin oikeaan reunaan. Siellä oli pieni pöytä, jonka lasi puoliksi jakoi. Pöydän päällä oli pyöräytettävä lokerikko, johon voi asettaa pikkuesineitä. Tuomittu ymmärsi heti.
- En halua lääkkeitä.
- Hyvä on. En suosittele enkä kehota, se on teidän oma päätöksenne.

Tällä kertaa tuomittu ei ryhtynyt selvittelemään elämäntarinaansa eikä ollut muutenkaan keskustelutuulella. Katsoin kuitenkin onnistuneeni asiakaspalvelussa tähän asti hyvin. Inhimillinen ja ymmärtäväinen kohtelu on koko homman salaisuus. Tästä eteenpäin ei poikkeuksia kaavassa olisi: vartijat toisivat tuomitun operaatiohuoneeseen, kysyisin haluaako tuomittu hupun kasvoilleen vai ei, kiinnittäisimme heidän valvominaan kommandopipot kasvoillamme tuomitun giljotiiniin, painaisin nappia ja se siitä. Hyvin harvoin tuomittu enää siinä vaiheessa ryhtyi mihinkään dramaattiseen. Sitten vain jälkityöt eli giljotiinin peseminen. Ruumiista huolehtiminen ei enää olisi meidän vastuullamme, muut kantaisivat arkun pois ja jättäisivät meidät hoitamaan oman osuutemme. Saatuamme paikat valmiiksi sinetöisimme huoneen ja kutsuisimme kyydin. Loin vielä viimeisen katseen tuomittuun varmistaakseni, että hänellä oli kaikki kunnossa. Poistuimme verhon taakse ja painoin summeria kutsuakseni vartijat noutamaan tuomitun.

Anni oli kuunnellut hiljaa, kuten olin käskenyt hänen tehdä. Oppitytön rooli ensimmäisessä teloituksessa oli aina pelkkä tarkkailijan rooli. Myöhemmin hän sitten saisi huoltaa laitteita ja, jos päättäisi jatkaa, aikanaan painaa giljotiinin nappia. Se olisi hänen initiaatioriittinsä kisällin titteliin. Kisällin oikeuksiin kuuluisi myös se, että mestarin ollessa estyneenä kisälli saisi suorittaa teloituksen itsenäisesti, toki toisen kisällin tai oppipojan avustamana. Yksin tätä hommaa ei saisi tehdä edes mestari itse. Ja mestareita olisi vain yksi kerrallaan. Kun vanha mestari luopuisi tehtävästään, hän alentaisi itsensä kisälliksi, kuten isäni oli tehnyt valittuaan minut seuraajakseen. Näin oli tehty jo lähes kaksisataa vuotta. Pyövelin ja hänen avustajiensa henkilöllisyys oli lain suojaama salaisuus. Vain yksi ainoa virkamies koko oikeusministeriössä tiesi pyövelimestarin henkilöllisyyden eikä hänkään tiennyt, keitä pyövelin avustajat olivat. Hänen kauttaan kulkivat viestit siitä, milloin teloitus tapahtuisi. Hän hoiti myös palkkiot pyövelille, tosin vankilan johtajan välityksellä. Ne maksettiin käteisenä, nippu seteleitä kouraan joka teloituksen jälkeen. Niillä pyövelimestari maksoi sitten kaikki kulunsa ja avustajien palkkiot, ilman että rahoista jäi jälkeäkään mihinkään kirjanpitoon. Kun olin Annille kertonut menettelystä, hän oli ihmetellyt mistä sain nämä vahvat reseptilääkkeet. Katsoin vähän aikaa pää kallellaan ja Anni huudahti: ”Mikko!” Olihan se kätevää, että yksi kisälleistä oli lääkäri. Sitä en tiedä mistä isäni oli lääkkeet saanut ennen kuin Mikolla oli reseptinkirjoitusoikeus. Tässä suvussa salaisuudet kerrottiin vain niille joiden tarvitsi tietää. Olihan sekin ollut tavan operaatio, kun isä rakensi sen nykyisen giljotiinin ja se piti saada kaikessa salassa kuljetettua Kakolanmäelle. Tänne uuteen vankilaan Saramäkeen sen onneksi rahtasi henkilökunta, meidän ei tarvinnut muuttoon puuttua. Ja onhan tämä uusi teloitustila vähän eri tasoa kuin Kakolassa oli.
Kukaan ei osannut aavistaa, että siviilissä pyövelimestari pyöritti omaa tilintarkastustoimistoaan, kisälli-isoveli oli postinkantaja ja oppityttö opiskeli rakennusinsinööriksi. Todennäköisesti seuraava pyövelimestari oli peruskoulun ysiluokkalainen. En uskonut että Anni haluaisi mestariksi, vaan se olisi Ollin homma. Vaan eihän sitä koskaan tiedä. Olisihan se tasa-arvolle yksi voitto sekin että pyövelimestarina olisi nainen. Oli nimittäin käytännössä varmaa, että ihmisoikeusjärjestöjen ulinasta huolimatta Suomessa olisi kuolemanrangaistus voimassa maailman tappiin. Sen verran vahvaa suosiota se kansan keskuudessa nautti. Olihan tämä oikeastaan maan oikeuskäytännön ainoa ero naapurimaihin ja näiden tilastoja vertaamalla saattoi päätellä, että sillä taisi olla jotain vaikutusta rikosten vähäisyyteen. Ja olihan aina mahdollista estää kuolemantuomio lahjoittamalla rahaa tuomitun ylläpitokuluihin. Pari-kolme kertaa vuodessa eivät sitten rahat riittäneet ja pyöveli pyydettiin paikalle, kuten nyt.
Vain pyövelin perhe tiesi, mitä hän teki sivutöinään. Eivätkä heistäkään kaikki. Olli ei vielä alaikäisenä tiennyt, mutta kun hän täyttäisi kahdeksantoista, kertoisin hänelle. Perinne oli, että puolisolle kerrottiin ennen naimisiinmenoa. En tiennyt oliko yksikään avioliitto kariutunut tähän jo ennen solmimistaan. Ainakin kaikki olivat pitäneet turpansa kiinni pyövelin henkilöllisyydestä. Ei edes Matin katkera ex-vaimo ollut uskaltanut suutaan avata. Seuraus olisi näet ollut usean vuoden linnareissu, näin saneli laki. Virkamiehellä on oikeus yksityisyytensä.