Jaa että kuka?

Voita arvokisamitali (olympialaiset, MM- tai EM-kisat) ja nimesi muistetaan ikuisesti suomalaisessa urheiluhistoriassa. Tai sitten ei. Suomi on saavuttanut yleisurheilussa 113 olympiamitalia, 22 MM-mitalia ja 101 EM-mitalia. Yhteensä 236. Toki joukossa on moninkertaisia mitalisteja, mutta siitä huolimatta joukkoon jää muutamia yhden suorituksen ihmeitä tai muuten vain unhoon painuneita. Tähän listaan on koottu kaksikymmentä unohdetuinta arvokisamitalistia. Mukaan on kelpuutettu vain varsinaisten arvokisojen mitalisteja eli hallikisojen ja maastojuoksujen mitalistit on pudotettu pois, vaikka sieltäkin pari mielenkiintoista nimeä löytyisi. Vai oletteko muka kuulleet Jarkko Tapolasta, EM-pronssia 60 metrillä 1970, Suomen ensimmäinen arvokisamitali hallissa, tai Aila Koivistoisesta, MM-joukkuehopeaa maastojuoksussa 1973 (henkilökohtainen sijoitus 50.) yhdessä tunnetumpien Sinikka Tyynelän, Irja Pettisen (Paukkonen) ja Nina Holménin kanssa. Tapola sai Kalevan Kisoissa kerran hopeaa, Koivistoinen oli parhaimmillaan viides. Jälkimmäinen ei kyllä listalle kelpaisi muutenkaan - suljetaan joukkuelajit kuten viestit pois. Samoin myös nykyohjelmaan kuulumattomat lajit - anteeksi vain, Hugo Lahtinen (viisiottelun olympiapronssia 1924) ja Väinö Siikaniemi (molempien käsien keihäänheiton olympiahopeaa 1912). Kahdenkymmenen unohtuneimman joukkoon ei mahdu yhtään ainutta MM-mitalistia siksi, että MM-kisoja on järjestetty vasta vuodesta 1983 alkaen ja nämä suoritukset ovat vielä tuoreessa muistissa. Olympialaisia on järjestetty paljon pidempään kuin 1934 aloitettuja EM-kisoja, mutta EM-mitalistit ovat listalla selvänä enemmistönä siitä yksinkertaisesta syystä, että olympiamitalistit muistetaan yleensä paremmin.


Jokeri: 4 x 400 metrin viesti, pronssia, Bern 1954

Aloitetaan poikkeuksella. Viestejä ei muuten oteta listalle, mutta tämä kuuluu tähän. Vastaava suoritus 20 vuotta myöhemmin muistetaan hyvin; ankkuri Markku Kukkoaho oli kärjessä vielä 60 metriä ennen maalia, mutta Iso-Britannia ja Länsi-Saksa puristivat loppumetreillä ohi. Bernin mitalijoukkueessa juoksivat Ragnar Graeffe, Ossi Mildh (joka olisi muuten varmaan tällä listalla otettuaan samoissa kisoissa toisenkin pronssin, 400 metrin aidoissa), Rolf Back (SM-mitaleita jo kolmessa polvessa, poika Tomas ja pojanpoika Erik) sekä ankkurina tietysti Voitto Hellsten (hopeaa 400 metrillä samoissa kisoissa, olympiapronssia Melbournessa 1956).


20. Ove Andersen, 3000 metrin esteet, pronssia, Amsterdam 1928

Elettiin Suomen kestävyysjuoksun kunnianvuosia. Kultaa otti Toivo Loukola ja hopeaa Paavo Nurmi uransa viimeiseksi jääneessä olympiastartissa. Pronssimitalisti Andersen jäi näiden varjoon, vaikka tarina olikin erikoinen: mies toimi vuosikausia valmentajana ulkomailla.


19. Jorma Härkönen, 800 metriä, pronssia, Ateena 1982

Tuorein nimi listalla. Jostain syystä 1974 samaan yltänyt Markku Taskinen muistetaan paremmin kuin loppusuoralla sitkeästi asemansa Hans-Peter Fernerin ja nykyisen kansainvälisen yleisurheiluliiton puheenjohtajan Sebastian Coen takana pitänyt Härkönen.


18. Martti Marttelin, maraton, pronssia, Amsterdam 1928

Kun Suomi otti kultaa kaikilla muilla 800 metriä pidemmillä juoksumatkoilla näissä kisoissa, niin ei ole ihmekään jos maratonpronssimitalisti on unohdettu. Alikersantti Marttelin kaatui talvisodassa Taipaleenjoen taisteluissa 42-vuotiaana.


17. Armas Toivonen, maraton, pronssia, Los Angeles 1932 ja kultaa, Torino 1934

Listan ainoa olympia- ja EM-mitalisti. Los Angelesin pronssi jäi silloisen huippumenestyksen varjoon. Torinon EM-kisat olivat historian ensimmäiset eikä niitä vielä silloin osattu arvostaa yhtä korkealle. Toivosen nimissä on luultavasti ikuiseksi jäävä ennätys: hän on voittanut yleisurheilun arvokisahistorian pisimmän kilpailun. Vuoden 1934 maratonmatka oli mittausvirheen takia noin 44 km.


16. Väinö Suvivuo, 110 metrin aidat, pronssia, Oslo 1946

Vastoin yleistä harhaluuloa Arto Bryggare ei ole Suomen ainoa pika-aitamitalisti. Pitkän uran tehneen Suvivuon parhaat vuodet vei sota, Oslossa hän oli jo 29-vuotias. Ura jatkui vielä pitkään, hän oli Helsingin olympialaisissa Suomen lipunkantaja. SE-tulosta ei silti koskaan tullut, sillä 1931 ME:tä sivunneen Bengt Sjöstedtin aika oli liian kova.


15. Erkki Kataja, seiväs, hopeaa, Lontoo 1948

Yksi Suomen unohdetuimmista olympiamitaleista tuli kaatosateessa käydyssä kisassa aika lailla yllättäen. Myöhemmästä tasosta kertoo se, että kaksi vuotta myöhemmin olympiamitalistia ei valittu EM-kisoihin, koska hän jäi Kalevan Kisoissa kolmanneksi (silloin EM-kisoissa sai olla yhdestä maasta vain kaksi edustajaa per laji). Ei vaikka samalta vuodelta oli näyttönä SE-tulos.


14. Pirkko Helenius, pituus, pronssia, Rooma 1974

Vuoden 1974 mitalisateessa pronssit jäivät himmeiksi, etenkin kun joukkueessa oli kaksi naiskultamitalistia. Heleniuksen kaikkien aikojen parhaalla hypyllään 659 tuoma yllätyspronssi jäi vieläpä vain sentin SE-tuloksesta, mikä olisi luultavasti muistettu paremmin.


13. Kauko Nyström, seiväs, pronssia, Belgrad 1962

Perinteisesti kaikkia uudistuksia vastustavat suomalaiset olivat kerrankin kehityksen etulinjassa, kiitos valmentaja Valto Oleniuksen joka ennakkoluulottomasti määräsi lasikuituseipäät käyttöön. Pentti Nikula otti kultaa ja Nyström pronssia, Suomen kolmoisvoiton esti vain hopealle kiilannut Tsekkoslovakian Tomasek, joka pudotti Risto Ankion mitaleilta.


12. Valdemar Rautio, kolmiloikka, kultaa, Oslo 1946, hopeaa, Bern 1950

Listan korkeimmalle yltävä voittaja. Edes mestaruuden kunniakas puolustaminen hopealla neljä vuotta myöhemmin ei jostain syystä ole kaivertanut miehen nimeä syvemmälle urheiluhistoriaan.


11. Vilho Niittymaa, kiekko, hopeaa, Pariisi 1924

Paavo Nurmen, Ville Ritolan, Jonni Myyrän ja kumppaneiden kultamitalit veivät kaiken huomion.


10. Jouko Norén, kolmiloikka, hopeaa, Pariisi 1938

Kultaa vei Onni Rajasaari, hopeamitalisti jäi varjoon. Talvisodassa Norén sai luodin reiteensä, mutta voitti SM-kultaa silti vielä 1940 ja 1942. Kapteeni Norén haavoittui Vuosalmella 6.7.1944 ja kuoli kenttäsairaalassa seuraavana päivänä.


9. Nils Nicklén, korkeus, pronssia, Oslo 1946

Nicklén oli hypännyt ennätyksensä 200 jo ennen sotia ja sivusi tulosta sekä välirauhan aikana että sotien jälkeen. Siinä välissä hän toimi marsalkka Mannerheimin sotilaspalvelijana. Pituutta korkeushyppääjällä oli vain 174 senttiä.


8. Olli Partanen, kiekko, hopeaa, Bryssel 1950

Partanen sai arvokisamitalin, mutta ei koskaan voittanut SM-kultaa. Aikalaistensa joukossa 195-senttinen mies oli melkoinen jätti, raamit kelpasivat myös sota-ajan palvelukseen SS-vapaaehtoispataljoonassa.


7. Risto Kuntsi, kuula, hopeaa, Torino 1934

EM-hopeamitalistin ansioluetteloon kuuluu harvinaisempikin titteli: akateeminen maailmanmestaruus, myöskin Torinossa mutta 1933.


6. Maire Österdahl, pituus, pronssia, Bryssel 1950

Suomen historian ensimmäinen naispuolinen arvokisamitalisti on jostain syystä jäänyt pahasti unohdetuksi. Hermot pitivät, kaksi ensimmäistä hyppyä olivat yliastuttuja ja kolmannella oli pakko saada riittävän hyvä tulos.


5. Alf Lindblad, 3000 metrin esteet, pronssia, Pariisi 1938

Varmaan Suomen historian ainoa arvokisamitali, joka on saavutettu ruokamyrkytyksestä huolimatta.


4. Veikko Nyqvist, kiekko, pronssia, Oslo 1946

Tyypillinen tarina Oslon mitalistille: ikää oli jo 30 vuotta, parhaat vuodet kuluivat sotatantereella. Kaksi ensimmäistä sijaa meni Italiaan, kultaa Adolfo Consolini ja hopeaa Giuseppe Tosi. Näiden kahden järjestys oli sama kolmissa peräkkäisissä EM-kisoissa 1946-54 ja myös Lontoon olympialaisissa 1948.


3. John Lindroth, seiväs, pronssia, Torino 1934

Suomalaisen seiväshypyn uranuurtaja oli aikanaan täysin ylivoimainen kotimaassa.


2. Erik Blomster, 3000 metrin esteet, pronssia, Bryssel 1950

EM-pronssi tuli melkoisena yllätyksenä, sillä Blomster oli noussut kansalliselle huipulle vasta edellisvuonna nuorten Suomen mestarina.


1. Yrjö Lehtilä, kuula, pronssia, Oslo 1946

Ja vielä kerran: Oslo 1946, kolmikymppinen urheilija, joka vietti parhaat vuotensa sota-aikana ilman arvokisoja. Lehtilä työnsi uransa parhaan tuloksen kesken sodan vuonna 1944.